Sergei Rahmaninov - 150 vuotta syntymästä

 Eilen (1. huhtikuuta 2023) tuli kuluneeksi 150 vuotta säveltäjä Sergei Rahmaninovin syntymästä. Katsoin Moskovan filharmonian youtube-kanavalta suoraa lähetystä juhlakonsertista, jossa ohjelmistossa oli säveltäjämestarin kaksi huipputeosta: pianokonsertto nro 2 (C-duuri, op. 18 ja Sinfonisia tansseja orkesterille  (op. 45). Nuo teokset kuuluvat minunkin suosikkeihin. Minulle jo tutuksi käynyttä Venäjän kansallista nuorten sinfoniaorkesteria johti itse maestro Valeri Gergijev. Pianokonserton solistina oli kaksikymmentävuotias suurlahjakkuus Ivan Bessonov. Konsertissa oli juhlava tunnelma, loppuunmyydyn salin yleisö palkitsi solistin, kapellimestarin ja koko orkesterin ansaituilla riemukkailla suosionosoituksilla.

Juhlan kunniaksi poimin omista Rahmaninovia ja hänen musiikkiaan sisältävistä kirjoituksistani koosteen, jonka voi lukea alla. Poiminnat ovat viidestä eri kirjoituksestani: vanhin on vuodelta 2014, uusin 2019. Ensimmäisessä tekstissäni käsittelen lähinnä säveltäjän elämää, loput ovat poimintojani konserteista.

…

Rahmaninov (19.10.2016)

Kävin kirjastossa kuuntelemassa luentoa säveltäjä Sergei Rahmaninovista (1873 - 1943). Väsyneenä menin, virkistyneenä lähdin. Matkaevääksi jäi mieleen seuraava Rahmaninovin ajatus: ”Musiikki on runouden sisar. Ja sen äiti on suru.”

Rahmaninovin musiikki on melankolian täyttämää. Se lumoaa ja osuu minuun. Ehkä juuri siksi katson hänen kuuluvaksi omien suosikkisäveltäjien kärkikolmikkoon.

Sergei Rahmaninovin musiikki on täynnä kotimaan, vanhan Venäjän kaihoa, koti-ikävää. Siksi ei ole aivan väärin sanoa, että Rahmaninovin musiikki on surusta tehty. Tuo koti-ikävä merkitsi Rahmaninovin perheessä kaipuuta vanhaan Ivanovkaan, perheen kesäpaikkaan, joka sijaitsi Etelä-Venäjällä Tambovin kaupungin lähistöllä, Moskovasta kaakkoon. Vallankumouksen sytyttyä bolševikit kaappasivat sen haltuunsa, Rahmaninovin perheelle avautui mahdollisuus emigroitua länteen. Nykyisin Ivanovkassa sijaitsee Rahmaninovin kotimuseo (http://www.ivanovka-museum.ru/ ).

 

Rahmaninov oli sangen herkkä kriitikoiden ja yleisön reaktioihin. Ensimmäisen pianokonserton saama vastaanotto sai nuoren aloittelevan säveltäjän aivan tolaltaan ja siitä selviytymiseen hän tarvitsi terapiaa. Myös vuonna 1926 valmistunut neljäs pianokonsertto joutui kriitikoiden ja konserttiyleisön lyttäämäksi.  Viidettä pianokonserttoa hän ei sitten enää rohjennut valmistaakaan.

Rahmaninov yritti noista epäonnistuneiksi luoduista teoksistaan tehdä korjaamalla parempia. Ensimmäisen pianokonserton hän uudisti vallankumouksen melskeessä vuonna 1917. Neljännestä syntyi uusi versio vuonna 1941. Helander totesi ainakin neljännestä konsertosta, että kriitikkojen nyreys vain lisääntyi. Olisi ollut parempi jättää ne entiselleen.

Ensimmäisen pianokonserton saaman nyreän vastaanoton jälkeen säveltäjä koki rankan masennuskauden. Hänet ohjattiin hypnoterapeutti Nikolai Dahlin(1860 – 1939) luo. Kyse oli menetelmästä, jossa potilas vaivutettiin hypnoosiin. Apuna käytettiin myös keskusteluterapiaa.  Se oli eräänlaista suostuttelua, terapeutti halusi vahvistaa asiakkaan pääkopassa olevia kykyjä ja lahjoja, hän vältti tuomasta häneen mitään ulkopuolisia seikkoja. Ymmärsin, että näin hänen itseluottamuksensa palasi.  Rahmaninovia vaivasi ns. ”kirjoittajan blokkiin” verrattavissa oleva kyvyttömyys. Siinä henkilö ei kykene luomaan sanoiksi hahmottelemiaan ajatuksia.

Tuo ”blokki” purkautui sitten muutaman vuoden kuluttua varsin riemukkaalla tavalla, kun säveltäjä onnistui luomaan toisen pianokonserttonsa, jonka tuntevat ainakin kaikki Marilyn Monroen ystävät. Vuonna 1955 valmistuneessa Billy Wilderin elokuvassa Kesäleski (The Seven Year Itch) soi Rahmaninovin toinen pianokonsertto ja varsin sensuelliksi elokuva tuon musiikin myötä tulee.

Tuohon toiseen pianokonserttoon liittyy yksi varsin olennainen seikka. Rahmaninov omisti sävellyksensä terapeutilleen Nikolai Dahlille. Dahl oli itsekin muusikko, hän soitti alttoviulua.

Kuuntelen itse usein Rahmaninovia. Jos mahdollista, kuuntelen yleensä kaikki radiokonsertit, joiden ohjelmassa on Rahmaninovia, tämä koskee myös nettiä.  Viimeksi kuuntelin pietarilaisen Mariinsky-teatterin nettikanavalta (Mariinsky.tv) Rahmaninovin ensimmäisen oopperan Alekon konserttiversiota. Se oli vastikään 70 vuotta täyttäneen baritoni Sergei Leferkusin juhlaesitys. Täyttä terästä tuntuu laulaja olevan, ei kuulu ikä miehen äänessä. Ja koko esitys oli aivan loistava intensiivinen kokonaisuus. Se on edelleen nähtävissä ja kuultavissa täällä: https://www.youtube.com/watch?v=EKhlsPy9WOs.  Ooppera perustuu Aleksander Puškinin runoelmaan Tsygany ”Mustalaiset” (Цыганы, ”Gypsies”).  Runoelman tapahtumat sijoittuvat Bessarabiaan. Keskiössä on kahden nuoren Alekon ja Zemfiran traaginen rakkaustarina. Youtubesta löytyy vuodelta 1953 peräisin oleva oopperan filmatisointi: https://www.youtube.com/watch?v=x-3Zt19vZjE.  Esitys huokuu mustalaisromantiikkaa. Ei sitä tietenkään aidoksi voi kutsua, mutta upeita laulusooloja ja perinteisiä tanssiesityksiä siinä on. Rahmaninov sävelsi oopperan opinnäytetyönään. Sitä katsomassa oli itse Pjotr Tšaikovski. Tämä innostui esityksestä niin, että taputti lähes kätensä rikki. Valitettavasti pian tuon jälkeen Tšaikovski menehtyi. Varmaankin hän olisi edistänyt lahjakkaan säveltäjänuorukaisen uraa ja myös ooppera oli saanut enemmän huomiota.

On mielenkiintoista, että tuosta Tšaikovskin ajan romantikkosäveltäjästä Sergei Rahmaninovista tuli vanhoina päivinään amerikkalaisessa suurkaupungissa asusteleva suuren maailman tähti, joka kuunteli vapaa-aikanaan paljon jazzia ja pyrki liittämään jonkin verran myös omaan musiikkiinsa jazzillisia elementtejä.  Hänen yksi erityinen suosikkisävellys oli George Gershwinin (1898 – 1937) amerikkalaisista amerikkalaisin sävellys Rhapsody in Blue, joka valmistui 1924. Gershwin oli sinäkin mielessä Rahmaninoville läheinen, sillä hän oli sukujuuriltaan Venäjän juutalaisia. Isä oli muuttanut Pietarista Yhdysvaltoihin 1890-luvun alussa.

Kolmanteen pianokonserttoon liittyy australialainen elokuva Shine (1996).  Se kertoo pianisti David Helfgottin elämäntarinan. Mies oli nuorena ilmiömäinen lapsitähti ja superlahjakkuus. Isä ja äiti olivat kokeneet keskitysleirin kauheuden, mikä vaikutti perheen elämään. Lapsuuden koti oli täynnä ahdistavaa henkeä, isä suojeli perhettään kuin vainoharhainen. Hän halusi pitää sen koossa hinnalla millä hyvänsä, ei halunnut päästää poikaa maailmalle korkean tason oppiin, vaikka kaikki yrittivät häntä taivuttaa. Poika lähti kuitenkin Englantiin isän vastustuksesta huolimatta. Ja sai seurakseen syyllisyyden.

Poika pyrki täydellisyyteen, ja varsinkin häntä työnsivät siihen hänen opettajansa. Suurimpana haasteena oli Sergei Rahmaninovin pianokonsertto nro 3. Kesken esityksen nuorukaiselle puhkesi skitsofrenia. Alkoi mielisairaalan kierre. Lopulta David parani, jotenkuten. Hän löysi uudelleen pianon ja se oli avain hänen parantumiseensa. Lisäksi rinnalle löytyi ymmärtävä nainen. Lopulta hän onnistui palaamaan konserttilavoille. Sairaus seurasi häntä, eikä hän syyllisyydestäänkään päässyt täysin vapaaksi, mutta ne olivat vain pieniä esteitä, elämä ja musiikin voima olivat perineet voiton.

En olisi katsonut elokuvaa, ellei se olisi tullut vastaan Rahmaninovin nimen kautta. Ei siinä varsinaisesti häntä käsitellä. Rahmaninov oli vain sattunut säveltämään tuon kohtalokkaan konserton, joka laukaisi sairastumisen. Pidän sitä yhtenä vaikuttavimmista elokuvista, vaikka toki silläkin on puutteensa. Eniten häiritsee suuren yleisön kosiskelu. Päähenkilön esittäjä on huippuluokan filmitähti ja onnistuu työssään, mutta tällaisissa tuotannoissa huomion metsästyksestä tulee pääasia, Oscarit kimmeltävät silmissä. Varsinkin loppupuolella traaginen ihmiskohtalo meinaa jäädä taustalle.

Mainitsin jo Rahmaninovin perheen kesäpaikan Ivanovkan, josta perhe joutui luopuman emigroitumisen kautta. Myöhemmin Rahmaninov rakennutti Ivanovkaa jäljittelevän huvilan Sveitsiin. Sille annettiin nimi Villa Senar. Nimen alkutavut luotiin avioparin etunimistä, loppu-r viittasi sukunimeen.  Siihen pyrittiin luennoitsijan mukaan luomaan tuon Venäjälle jääneen huvilan henkeä, mikä kuvastaa Rahmaninovin perheen suurta nostalgiaa omaa kotimaataan kohtaan. Löysin netistä vuodelta 2013 peräisin olevan Guardian-lehden kirjoituksen, jossa kerrotaan Vladimir Putinin suunnitelmista lunastaa Villa Senar Venäjän omistukseen: https://www.theguardian.com/music/2013/nov/26/putin-purchases-rachmaninoff-archive-estate. Artikkelissa tietolähteenä on pianisti Denis Matsujev. Saa nähdä, mitä tulee tapahtumaan. Artikkeli kertoo, että tuolloin huvilasta tulisi varmaan venäläisten pyhiinvaelluspaikka. Tässä poliittisessa ja taloudellisessa tilanteessa nuo suunnitelmat ovat varmaan jo hälvenneet.

Kun Rahmaninov vieraili ensi kerran Amerikassa, suuri yleisö tunsi hänet ennen muuta yhden pianokappaleen luojana. Se on edelleenkin tunnetuimpia Rahmaninovin sävellyksiä. Kyseessä on Preludi cis-molli op. 3 No 2 (Prelude in C sharp minor). Tässä sen esittää itse säveltäjä:  https://www.youtube.com/watch?v=mXGSfJn3nKQ. Mielestäni tulkinta on sielukas, muuta sanaa en nyt keksinyt.

Tutustuin tuohon sävellykseen ensi kerran alle kaksikymppisenä pitkätukkaisena nuorukaisena aivan muun version kautta. Olin nimittäin ostanut hollantilaisen Ekseption-yhtyeen levyn LP:n nimeltään Ekseption 3 (ilmestymisvuosi 1970). Siinä kokoelmassa oli raita nimeltä On Sunday they will kill the world. Sävellys pohjautuu tuohon Rahmaninovin preludiin. Varsinaisen lauluosuuden on säveltänyt yhtyeeseen kuulunut W.Luikinga. Ekseption soitti etupäässä klassiseen musiikkiin pohjautuvia kappaleita (https://en.wikipedia.org/wiki/Ekseption). Kuuntelin tuota LP:tä jatkuvasti ja ”Rahmaninovista” tuli yksi suosikkini. Sen voi kuulla täältä: https://www.youtube.com/watch?v=WaQ1_DWrFkg . Ei siinä paljon yhtymäkohtia alkuperäiseen Rahmaninovin sävellykseen ole, mutta kuullessani ensi kerran alkuperäisen sävellyksen, ihastuin välittömästi. Aivan kuin nuoruuden ensirakkaus olisi tullut mieleeni.  Täytyy todeta, että ei musiikki tunne rajoja. Nuoruuden rock-harrastus voi sytyttää myöhemmin klassiseen musiikkiin. 

…………………..

Verikirkon karussa kaiussa – voimallista kuorolaulua kesäisessä Pietarissa (19.6. 2017)

Kävin Pietarin matkani yhteydessä keskiviikkona kuorokonsertissa. Valintani kohdistui Verikirkkona tunnettuun Kristuksen ylösnousemuksen katedraaliin ja siellä esitettävään ortodoksiseen kirkkomusiikkiin.

Paikkana oli ”verikirkkona” tunnettu Kristuksen ylösnousemuksen katedraali, ”kirkko veren päällä”. Se sijaitsee Pietarin keskustassa Gribojedovin kanavan varrella paikassa, jossa vuonna 1881 tsaari Aleksanteri II joutui terroristiryhmän hyökkäyksen kohteeksi ja haavoittui salamurhaajan pommi-iskusta kuolettavasti. Kanava oli tuolloin nimeltään Katariinan kanava. Kirkko rakennettiin vuosina 1887 – 1907 murhattua isäänsä valtaistuimelle seuranneen tsaari Aleksanteri III:n aloitteesta.  Esikuvana kirkolle oli Moskovan punaisella torilla sijaitseva Pyhän Vasilin katedraali. Neuvostoliiton vuosina kirkko joutui huonoon kuntoon. Toisen maailmansodan aikaisen Leningradin piirityksen vuosina sitä mm. käytettiin ruumishuoneena. Kirkon entisöinti aloitettiin 1970-luvulla ja työt saatiin päätökseen vuonna 1997.

Kuoro on tullut minulle jo tutuksi. Sen johtajana toimii edelleen Vladimir Begletsov. Laulajien joukossa on paljon tuttuja kasvoja. En heitä toki henkilökohtaisesti tunne. Perusryhmä on säilynyt samana, mutta joukossa näkyi olevan uusia kasvoja. Kokoonpanossa siis on jonkin verran liikkuvuutta. Ylipäänsä kyseessä on nuorekas ryhmä. Edellisellä kerralla kuunnellessani kuoroa samassa paikassa panin merkille erikoisen ryhmittymistavan. Naiset seisoivat alttarin edessä olevassa portaikossa ylimpänä ja miehet alhaalla eturiveissä. Silloin sen vain totesin. Nyt mietin sijoittumisen syitä hieman tarkemmin. Kuoro oli tosiaan ryhmittynyt selkeästi niin, että alimmat äänet eli bassot lauloivat eturivissä ja ylhäällä takarivissä olivat sopraanot. Tenorit ja altot olivat siinä välissä.  Se oli varmasti tarkoin punnittu ratkaisu, joka oli havaittu toimivaksi. Sopraanoiden korkea sointi leijui kirkkosalin yläilmoissa, aivan kuin olisi levinnyt kaikkialle avaruuteen. Alimmat bassot seisoivat alhaalla jykevänä kivimuurina, Se toi vahvan pohjan kaikille lauluille. Basson voima pääsi oikeuksiinsa. Vahvoja bassolaulajia on kuorossa niukalti mutta kuitenkin tarpeeksi. Sopraanot eivät nyt päässeet dominoimaan tilaa.

Laulujen valinnassa on toteutettu jännittävää kahtiajakoa.  Säveltäjänimet olivat Pavel Tšesnokov (1877-1944) ja Sergei Rahmaninov (1873-1943), joiden elämänkaari osuu kutakuinkin samoihin vuosiin. Molemmat illan säveltäjät ovat luoneet 1900-luvun alkuvuosina oman Vigiliansa (Vespers, Всенощное бдение) ja konsertin laulut oli valittu niistä. Valinta oli lisäksi tehnyt eheyttä korostaen siten, että alussa kuultiin Tšesnokovin Vigilian alkuosan ja lopussa kuultiin Rahmaninovin Vigilian loppuosa laulujen järjestystä muuttamatta. Lopuksi kuoro esitti vielä yhden ylimääräisen. En osaa sitä tunnistaa. Kuuleman pohjalta veikkaan Rahmaninovia, ainakin se kuulosti istuvan hienosti edeltäviin Rahmaninovin ohjelmanumeroihin.  Se kuului kuitenkin mielestäni koko konsertin keskeisiin numeroihin.

Mielenkiintoinen sidos noiden kahden Vigilian välille syntyi. Kun välissä ei ollut mitään suurempaa taukoa eikä suosionosoituksia välillä jaeltu, ei siirtymistä Tšesnokovista Rahmaninoviin kaikki välttämättä edes huomanneet.  Minä seurasin kyllä ohjelmasta konsertin etenemistä ja huomasin siirtymisen. Rahmaninovin Vigilia on tullut jo melko tutuksi ja sitä kuunnellessa tuli hieman kotoisampi olo. Tšesnokovin musiikki tuntuu olevan vähäeleisempää.

………………………………

VIGILIA IISAKINKIRKOSSA  (2014)

Rahmaninov sävelsi kokoöisen vigiliansa vuonna 1915. Se oli eräänlaista venäläisten polyfonisten kirkkolauluteosten kulta-aikaa, sillä tuolloin vuosisadan vaihteessa syntyi Venäjällä useita ortodoksisia liturgioita ja vigilioita. Ilmestyttyään teos sai toki huomiota, mutta yhteiskunnallisten mullistusten takia se jäi pian unholaan. Sittemmin se on löydetty, eikä ylistyssanojen virta ole laantunut . Linkin kautta löytyvän upean artikkelin ortodoksisen kirkkomusiikin historiasta kirjoittanut blogisti (http://www.seijaahonen.net/ortodoks.php?teksti=kirklau04)  pitää Rahmaninovin Vigiliaa hengeltään ”rukouksellisena”. En pane vastaan.  Sävellys kuuluu niin hänen kuin minunkin suosikkeihin, joten meillä lienee jotain yhteistä kokemuspohjaa, vaikken koekaan olevani ortodoksisuuden tuntija.

Rahmaninovia ei pidetä kovin uskonnollisena henkilönä. Siksi on yllättävää, että sävellys rakentuu uskollisesti ortodoksiseen perinteeseen.  Sen osissa on käytetty erilaisia ortodoksisia kirkkolaulutapoja (rospev, роспев). On kiovalaista ja kreikkalaista laulutapaa  sekä vanhaa venäläistä, bysanttilaisen perinteen pohjalta syntynyttä znamenni-musiikkia. Lopussa on myös mm. kaksi troparia. Vaihtelevuutta riittää. Mielestäni on hienoa, että tämänkaltainen sävellys tuodaan esitettäväksi ympäristöön, jossa se kuuluukin esittää.

Rahmaninovin Vigilia olisi itse asiassa jumalanpalvelusmusiikkia. Se sisältää kuitenkin sen verran teknisesti vaikeita osia, että teos vaatii esittäjäksi hyvin harjaantuneen kuoron. Nimenomaan basso-osuuksia pidetään hyvin haastavina. Tämän vuoksi teosta esitetään lähinnä konserteissa.

Nyt sitten palaamme takaisin Iisakin kirkkoon. Kyseessä on keskiviikkoilta. Konsertin on määrä alkaa iltakahdeksalta.

Minulle on melko hyvä paikka, keskellä etuosassa. Sitten tajuan, että edessäni on ranskalainen perhe, aviopari ja kolme teini-ikäistä lasta, kaksi poikaa ja tytär. Ainakin ennen konserttia tuntuvat puheliailta. Pysyvätköhän hiljaa?

Kuoro alkaa tulla paikalleen. Yleisö ablodeeraa.  Taputukset tiivistyvät, kun kuoron johtaja saapuu. Hiljennytään. Alkulaulu Priidite, poklonimsya (Tulkaa, polvistukaa; Come, Let Us Worship) kajahtaa, se viimeistään hiljentää yleisön. Heti huomaa upean akustiikan. Tämä musiikki on tuotu oikeaan paikkaan, kotiinsa. Ensimmäinen osa loppuu. Samassa yleisö räjähtää ablodeihin. Aistin lievää hämmennystä niin kuorossa kuin osassa yleisöäkin. Eihän tällaisen musiikin keskellä kuulu taputtaa. Kuoronjohtaja ei tee elettäkään. Yksi ranskalaispojista taputtaa käsiään läpsyttäen kuin olisi juuri herännyt rock-konsertissa. Isä vinkkaa hyväntahtoisella eleellä lapsilleen, että osien välissä ei ole tapana taputtaa. Altto astuu kuoron eteen. Alkaa toinen osa. Ja taas hiljennytään.

Yleisö taputtaa kunkin osan jälkeen, välillä vähän hajanaisemmin, välillä runsaammin. Ranskalaisteinit uskovat isän sanaa eivätkä enää taputa.  Muun yleisön taputukset näyttävät heitä huvittavan.

Tästä perheestä ei konsertin aikana aiheudu kuitenkaan mitään häiriötä, vaikka nuoret istuvatkin musiikista sen enempää innostumatta. Tytär välillä väsähtää, painaa päänsä pojan olkapäälle ja tuntuu uinuvan musiikista välittämättä. Mietin, onkohan kyseessä veli vai onko hän poikaystävä. Vanhemmat kuuntelevat isän vilkaistessa välillä muutaman kerran jälkikasvuaan.

Häiriötä tulee muualta yleisön joukosta. Taputuksiin totun pian, niin myös kuoro, vaikka huomaan, että yksittäisiä laulajia ne välillä hieman huvittavat. Toki esityksen kokonaistunnelmaa ne pilaavat. Puhelimen soittoääni kuuluu pari kertaa. Joku rupeaa kuvaamaan esitystä tabletilla. Eräällä kerralla puhelimen omistaja ei huomaa puhelimen soimista. Vieressä istuva katsoja huomauttaa hänelle siitä. Yksi nainen rynnii kesken esityksen konserttiin puikkelehtien tuolien välistä pystymättä kuitenkaan tekemään sitä huomaamattomasti. Joku toinen poistuu paikalta. Jostain kauempaa kuuluu keskustelua. Tällaisessa kirkkoakustiikassa kaikki kuuluu.  Yleisön aiheuttamat pienetkin äännähdykset ja turhat liikehtimiset häiritsevät - ainakin herkkäkuuloista. Esitys kuitenkin etenee mukavasti. Tällaisissa live-esityksissä sattuu ja tapahtuu. Se kuuluu asiaan, vaikka toivoisikin hiljaisuutta.

En voi mitään sille, että seuraan kuorolaisten ilmeitä ja eleitä esityksen ajan. Laulan itse kuorossa. Haluan aavistella, mitä laulajien päässä liikkuu. Välillä joku kuiskuttelee vierustoverilleen.  Joku naislauluja miltei hätkähtää kun takana oleva tenori aloittaa osuutensa hieman liian äänekkäästi, sekunnin murto-osan etuajassa. Kuorollekin esitys on oma mikromaailmansa.

Siirrytään ulkoisesta havainnoinnista itse esitykseen. Kuoro tuntuu osaavan ortodoksisen kirkkolaulun. Hyvä, että se ei ole mikään oopperakuoro. Ainakin se on osannut jättää oopperamaneerinsa kotiin. Aloituksissa huomaan vähän epätarkkuutta, mikä kertoo, että ei tämäkään kuoro ole täydellinen. Äänen käyttö on kohdallaan. Hiljaiset osat ja äänen voimaa vaativat osat soivat upeasti. Naisäänet soivat pehmeän luonnollisina, miehillä energisyyttä uhkuvina ja voimallisina. Fraseeraus on selkeää. Tämä kuoro osaa laulaa venäläistä kirkkolaulua niin kuin pitää.

Minulle yksi Vigilian hienoimmista osista on Nyne otpushtshajeshi (Ныне отпущаеши; Nyt päästät palvelijasi; Lord, now lettest Thou Thy servant), johon sisältyy upea tenorisoolo. Tätä osaa odotin koko alun. Yritin arvailla, kuka kuorolaisista sen laulaa. Tajuan, että hän on takarivissä keskellä seisova muita pitempi nuori mies. Yritän seurata, miten hän valmistautuu vaativaan sooloonsa. Hän laulaa paikaltaan. Osan alkaessa hän tekee päällään pari huomaamatonta rentoutusliikettä ja kaikki tuntuu olevan valmista. Solistin ääni soi kirkkaan raikkaana, henkevänä. Tunnen selkäpiissäni lämmintä värinää, sanottakoon sitä vaikka hengen vaikutukseksi. Se on loistavaa äänenkäyttöä, pientä kireyttä ylä-äänissä, mutta vain yhdessä kohdassa. Osan loppuessa voin jo sanoa, että minulle tämä on konsertin hienoin elämys.

Esitys etenee loppuunsa.  Kuorolaulu soi välillä jyhkeänä ylistystä kertoen, väliin kuin rukoukseen hiljentyen. Vigilian basso-osuuksia on pidetty vaativina. Tältä kuorolta ne sujuvat. Välillä mennään hyvin alas. Bassojen alaääni soi vakaana musiikkia kantaen. Mikä sointi! Iisakin kirkon akustiikassa alaäänet murtavat jotakin, jota voi vain äänten harmonialta toivoa. Hiljaisiin kohtiin se tuo rauhaa. Forte-osuudet nousevat eteen yllättäen kuin myrskyn puuska. Ne ovat energiaa pursuavia voimannäyttöjä ja ylistyslauluja.

Jälkeenpäin yritin tehdä jonkinlaista yhteenvetoa esityksestä. Ääni soi kauniina, pääosin rentona ja vapautuneena. Kirkon akustiikka tuki upeasti niin kuoroa kuin solistiosuuksiakin. Kuoro tiesi, missä lauloi. Voimakkuuden vaihtelut olivat jyrkkiä. Sekä voimakkaat että hiljaiset osat sopeutuivat akustiikkaan. Ylistystä seurasi rukous, rukousta ylistys. Ikonit, seinä- ja ikkunamaalaukset sekä kultakoristeinen ikonostaasi oli esitykselle visuaalisesti sopiva sekä musiikin henkeä ja sanomaa tukeva paikka.

Kuulija pystyi vastaanottamaan myös näkymättömän henkisen ja hengellisen energian, joka tämänkaltaiseen musiikkiperinteeseen liittyy. Toki turistisesonki toi rasitetta, mutta käsittääkseni jossain määrin myös luovaa kontrastia. Laulajat pystyivät esiintymään vapautuneesti. Musiikki puhui ja vaikutti. Ehkä se ei puhutellut suoraan mutta kukaties myöhemmin se jätti salaperäiset jälkensä ihmisen sydämeen.

………………………………….

Vuodelta 2016:

Iisakin kirkon konsertissa Sergei Rahmaninovin Liturgia (Liturgy of St John Chrysostom, op.31)

Kävin Pietarin matkallani Iisakin kirkossa kuuntelemassa minulle ennestään tuttua Smolnan katedraalin kamarikuoroa, joka tällä kertaa esitti Sergei Rahmaninovin (1873 - 1943) Pyhän Johannes Khrysostomoksen liturgian, opus 31 (Liturgy of St John Chrysostom, venäjäksi Литургия Иоанна Златоуста). Rahmaninovilta tunnetaan kaksi ortodoksista kuoroteosta, joista myöhäisempi, vuonna 1915 valmistunut Vigilia on tunnetumpi ja kehutumpi. Liturgia on vuodelta 1910. Sitä on esitetty vähemmän, jo ilmestyessään siihen suhtauduttiin nuivasti ja vallankumouksen jälkeen tietysti unohdettiin. Nyt sävellyksen merkitystä ollaan kai arvioimassa uudelleen, mutta siitä kirjoitan hieman edempänä.

 

Smolnan katedraalin kamarikuoroa olen kuunnellut aikaisemmin kolme kertaa. Ja onhan minulla myös ahkerassa käytössä ollut kuoron levy. Olen jo kolme kertaa aiemmin kirjoittanut kuoron esityksestä. Toissakesän kuumana heinäkuisena iltana se esiintyi samassa paikassa eli Iisakin kirkossa esittäen Rahmaninovin Vigilian (jutun linkki on tässä). Verikirkkona tunnetussa Kristuksen ylösnousemuksen katedraalissa kuoro esitti ortodoksisia lauluja, ohjelmassa oli myös katkelmia Pjotr Tšaikovskin Pyhän Johannes Khrysostomoksen liturgiasta (opus 41), jota pidetään tämän Rahmaninovin työn esikuvana (linkki). Lisäksi olen ollut kuuntelemassa kuoroa Mariinskin teatterin konserttisalissa, jossa ohjelmistossa oli hengellisen osuuden lisäksi myös kansanmusiikkia.

 

Vaikka olen kuoroa joka konsertin jälkeen kehunut, niin ehkä tämä konsertti oli parasta, mitä olen koskaan kuullut. Mariinskin konsertti taisi olla vielä parempi, mutta siinä päärooli olikin solistilla, baritoni Aleksei Markovilla. Ei pidä toki ylistää liikoja. Kävin jokin aika sitten kuuntelemassa Latvian valtionkuoroa, joka on aivan huippuluokkaa.

 

Liturgia on Vigiliaan verrattuna käsitettävä selkeämmin kokonaisuutena, jossa yksittäisiä osasia ei samalla tavalla voi nostaa esille. Erikseen esitettynä laulut eivät varmastikaan puhuttele. Huipennukset puuttuvat. Nyt yleisö sai nauttia kokonaisuudesta, sen tunnelmasta. Toki osalle yleisöstä kokonaisuus voi tuntua tasapaksulta, mutta hienosti Iisakin kirkon tapaiseen turistirysään kokoontunut kirjava yleisöjoukko jaksoi noin tunnin verran kestävän esityksen kuunnella.

Esitys oli täynnä henkeä. Se oli hiljaisuuden musiikkia, kutsuen kuulijoitaan kontemplaatioon, meditoivaan vaellukseen. Kuoro esitti sen keskittyneesti, pidättyvän levollisesti. Tuntui kuin rauha olisi asettunut jokaisen laulajan sydämeen. Sen saattoi kokea ennen kuin yhtään ääntä vielä oli kirkon akustiikassa kaikunut. Kuoro tuntui olevan toisessa maailmassa välittäen sen tuomaa sanomaa. Mutta itse koin vielä kouriintuntuvammin musiikin mietiskelevän luonteen. Musiikki ei antanut niinkään vastauksia vaan nosti kysymyksiä maallistuneen ihmisen taivallukseen. Se ohjasi hiljentymään, toi mukanansa välillä iloa ja kaipuuta. Syvyyksiin siinä mentiin. Aika unohtui, oltiin vaeltamassa jossakin äärettömässä sielun rauhaa etsien.

…

Sergei Rahmaninov poikkeaa monista aikalaisistaan, jotka olivat jo lähentyneet modernismia.  Rahmaninovin musiikille luonteenomaista on romanttinen perussävy. Tähän perinteeseen, tämän perinteen ystäville Rahmaninov on tuonut venäläisyyden. Osana sitä on myös säveltäjän kaksi ortodoksista kuoroteosta: Liturgia ja Vigilia. Niiden kautta hän on rikastuttanut klassisen romanttisen musiikin perinnettä.

Nyt konsertissa oli läsnä paljon turisteja. Tunnistin mm suomalaisten nuorten ryhmän. Muuten he eivät varmasti lähtisi katsomaan ortodoksista liturgiaa, mutta kun säveltäjä on Rahmaninov ja konsertti pidetään historiallisesti arvokkaassa paikassa, niin suosio on taattu. Enkä usko vaikutelman jäävän kielteiseksi.

…

Kerron vielä tavoilleni uskollisena myös vaikutelmiani yleisöstä. Yleisö oli mielestäni paljon levollisempi ja syventyneempi kuin ollessani edellisen kerran Iisakin kirkossa. Se johtuu nähtävästi siitä, että tuolloin kesällä yleisön joukossa oli paljon ulkomaalaisia turisteja, joista osa oli saattanut tulla paikalle tietämättä mitä tuleman pitää. Nyt kuulijat näyttivät vakavammilta, näin jonkun tekevän ristinmerkinkin. 

Vaikka nämä huomioni kohdistuvatkin nuoriin, niin toki yleisöstä enemmistö oli vanhempaa väkeä. Viistosti edessäni istui kaksi parikymppistä nuorta miestä. Turisteja saattoivat olla ja näyttivät sellaisilta, että yökerhoon voisi matka loppuillasta päättyä. Toiselta lopahti puolivälissä kiinnostus, hän otti kännykkänsä ja alkoi surffailla netissä. Toinen sinnitteli loppuun. Tuo netin valo hieman huomiotani kiusasi, mutta hiljaa pojat kuitenkin istuivat loppuun asti.

Toisella puolella edessäni istuivat äiti ja poika, poika saattoi olla 12 - 13-vuotias. Kiltisti istuivat, mutta jonkin ajan kuluttua väsymys tuli pojalle, istui silti kiltisti loppuun painaen päänsä äitinsä olkapäälle. Takanani istui kaksi teinityttöä. Kuuntelin heidän lörpöttelyään ennen konserttia ja ajattelin, kestävätkö loppuun asti. Loppujen lopuksi he kuuntelivat aivan hiljaa ja jopa kommentoivat konsertin lopussa. Tyytyväisiltä vaikuttivat. Se kommentti koski ylimääräistä kappaletta Vigiliasta (Bogoroditse devo). Olivat sitä laulaneet omassa kuorossaan ja ihanalta kuulosti. Näin minä kirottu annan ennakkoluulojeni hallita ajatteluani. Ainakin toisella tytöstä oli nenäkoru ja kuvittelin, että tuon näköiset pysyvät kuoroista kaukana.

Ensimmäisen kappaleen aikana viereeni istahtivat kiireisinä nuori äiti pikkupoikansa kanssa. Poika lienee korkeintaan ekaluokkalainen. Äiti oli vaatimattomasti pukeutunut. Hän näytti hartaalta ortodoksilta, olemuksesta huokui syvä levollisuus. He istuivat vierekkäin hyvin sopuisasti ja hiljentyen. Luulin, että poika alkaisi änkyröidä jo muutaman kappaleen jälkeen, mutta vielä mitä. Istui hiljaa keskittyneesti turvallisena äitinsä vieressä syventyneenä kuuntelemaan esitystä.

Konsertista jäi hyvä mieli. Yleisö jäi vielä konsertin jälkeen ihailemaan kirkon upeita seinämaalauksia ja ikoneita. Väki väheni, sali hiljeni. Poistuin kirkosta ulkosalle. Ilta-aurinko loisti kirkkaan keltaisena iloisesti tervehtien. Lähdin Nevan valtakadun suuntaan. Oli iltakävelyn aika.

………………………….

XVI Tšaikovski-kilpailu – pianisti Daniil Trifonovin esityksestä  avajaiskonsertissa (2019)

Tšaikovskin konserton jälkeen sali on hukkua suosionosoituksiin. Solisti on yltä päältä hiessä, mutta hymy on nyt herkässä. Alun varautuneisuus on tipotiessään. Ilme ja olemus kertovat, että vapautuneen oloinen solisti ei vielä hylkää innostunutta yleisöään. On Sergei Rahmaninovin vuoro. Vokaliisi hiljentää salin ja varmaan ne sadat striimiä seuraavat katsojatkin. Yleisö on haltioissaan. Mutta kyllä illan tähti on valmistellut vielä jotain ja sen arvaa varmasti yleisökin. Hiljaisesta ajan pysäyttäneestä tunnelmasta lähdetään uudelleen vauhtiin.

Toisena ylimääräisenä Trifonov esitti oman sovituksensa Sergei Rahmaninovin orkesteri- ja kuoroteoksen Kellot ensimmäisestä osasta Allegro ma non tanto. Sillä on lisänimiä: venäjäksi Звон бубенцов, englanniksi Silver Sleigh Bells. Suomeksi osan nimi voisi olla Kulkuset tai Kulkusten helke. Kyse on siis rekikelloista, jotka kilisevät, kun erään runollisen lisänimen mukaisesti ”hevosreet kiitävät perätysten”. Huikeaa soittoa!

Baklykov live – blogisti kokemassa Pietaria (ja muutakin Venäjää)

Minusta on oikeastaan vasta tänä vuonna tullut Sergei Baklykovin fani. Kyseessä on siis pietarilainen blogisti, joka pitää säännöllistä englanninkielistä livestriimiä netissä (YouTube). Ensi kerran se taisi osua kohdalleni vasta viime vuoden loppupuolella. En sitä noteerannut, mutta vähitellen kurkkasin, mitä hänen striimeissään tapahtuu. Siellä hän vain käveleskeli kaduille, seurasi lähetyksensä kommentointeja ja kertoili niitä näitä siitä, mitä ympärillään kohtasi. Panin merkille, että hän puhuu loistavaa englantia ja hänellä on yllättävän paljon seuraajia. Ensimmäinen havaintoni oli, että Pietaria ja Venäjää rakastetaan ympäri maailman. Baklykovin lähetysten kautta he saavat jonkin tyhjiön täytettyä.

Itse en siis heti syttynyt. Pietari on minulle tuttu kaupunki eikä minua innostanut lähteä tarpomaan hänen kanssaan Pietarin katuja, varsinkin kun nuo lähetykset ovat monien tuntien mittaisia ja toistoakin on valtavasti. Nyt kun olen jäänyt loukkuun, niin totean, etten vieläkään seuraa häntä kuin pätkittäin, tuntikausiksi en sinne jämähdä, vaikka on iltoja, jolloin olen pitemmäksikin aikaa huomannut jääneeni hänen juttujaan kuuntelemaan ja kävelyretkiään seuraamaan. Yksi syy on nostalginen Pietarin kaipuu. Hän kulkee samoja katuja, joissa minä olen usein kulkenut. Ja varsinkin nyt sodan puhjettua, olen viimeinkin alkanut tajuta, että Pietari – vaikka onkin maantieteellisesti minua niin lähellä – ei ole enää matkakohteena minun ulottuvissa. Olen siis varma, että siihen kaupunkiin - ja Venäjälle yleensä – en pääse enää kohtaan. Syy ei ole pelkästään sota, vaan esimerkiksi myös koronapandemia. Lisäksi jo parisen vuotta sitten, kun tein viimeisen matkani Venäjälle, sisimmässäni eli terveysongelmieni vuoksi vahva tunto, että matkustelu alkaa jäädä.

Nyt sodan aikaan, monien itkujen keskellä, Baklykovin lähetykset tuovat ainakin pieneltä osin sydämelle iloa ja lohtua. Ensimmäinen innostumisen hetki tapahtui oikeastaan seuratessani hänen Moskova-striimiään. En tarkkaan muista ajankohtaa. Taisi olla jo tämän vuoden puolella, tai sitten ei vielä, koska syksyisiä mielikuvia muistissani vielä herää. Huomasin tuolloin, että kaupunki oli sitten viime käyntini hieman muuttunut. Hän esitteli tuolloin aivan Kremlin lähettyviltä erästä uutta näköalasiltaa Zaryadne-konserttirakennuksen kupeessa.

Nyt olen jäänyt kuin loukkuun. Odotan jo, miltä Pietari hänen kuvaamanaan taas näyttää. Miten hän jaksaakin luoda noita lähetyksiään käytännössä päivittäin! Sodan puhjettua häneltä saa ajankohtaista kuvaa Pietarin elämänkulusta tiukkojen pakotteiden keskellä. Olen mukana suurkaupungin sykkeessä, ja päivittäin pystyn näkemään, miten pakotteet jossain vaiheessa alkavat todella purra. Valitettavasti ne alkavat jossain vaiheessa jäytää normaalia elämää. Minulle kyse ei siis ole mistään vahingon ilosta, kuten on kai jo tullut selväksi.

Tuo oheinen kuva on eräästä Pietarin baarista, jonka olen ottanut suorasta lähetyksestä Baklykovin kuljeskellessa Pietarille niin tyypillisen sateen keskellä. En ole mikään baarikärpänen, joten niistäkin olen saanut Baklykovin myötä antoisaa tietoa. Varsinaisesti minut on sytyttänyt hänen laaja kulttuurituntemuksensa ja ennen kaikkea rakkaus klassiseen musiikkiin.  Nyt aivan viime päivinä hän on vienyt katsojansa mukaan konsertteihin. Aivan mahtava kokemus oli olla mukana ”Petrikirchessä”, Nevskin valtakadun varrella sijaitsevassa luterilaisessa kirkossa. Siitä olen kirjoittanut kolme vuotta sitten jutun, joka avautuu täältä. Tuohon kirjoitukseen herätteenä oli käynti urkukonsertissa, jolloin sain pienen ekskursion myötä tutustua kirkon historiaan ja nykyelämään lähemminkin. Sen jälkeen olen käynyt siellä toisenkin kerran, tällä kertaa kamarimusiikkikonsertissa. Tuosta käynnistä kerron tässä jutussani, jonka olen kirjoittanut samana keväänä käydessäni Pietarissa kirjamessuilla.

Nyt Baklykov kykeni teknisistä rajoituksista huolimatta luomaan striimissään aivan upean tunnelman, aivan kuin katsojat olisivat olleet fyysisesti mukana konsertissa. Konsertissa esiintyi kamarimusiikkiorkesteri. Se alkoi Vivaldista ja siinä soi hyvin monenlaista musiikkia. Iloa säteilevä sopraanosolisti teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Valitettavasti en nyt muista nimeä. Mutta… ei hätää. Löytyyhän lähetys edelleen netistä. Se on täällä. Baklykovin lähetyksissä eletään hyvin hektisesti. Tuo konsertti on nimittäin tapahtunut 23. maaliskuuta, viime keskiviikkona. Sopraanosolistin nimi on Irina Mulyarchik. Erityisesti kosketti eräs kappale, jonka säveltäjäksi osoittautui orkesterissa soittava alttoviulisti. Muitakin solisteja konsertissa oli: kitaristi Mikhail Kasheutov ja hanuristi Artyom Malkhasyan. Ohjelmistosta mainitsen vielä erikseen kaksi kappaletta. Toinen on José María Canon sävellys Son of Moon, solistina yllä mainittu Irina. Toinen on meille kaikille varmasti tuttu tango Mustasukkaisuutta. ”Järjen veit ja minusta orjan teit” – niin laulaa Olavi Virta. Tällä kertaa kyseessä oli orkesterisovitus.

Ja toinen konsertti tuli livelähetyksenä eilisiltana (lauantaina 26.3.2022). Paikkana oli Mjasnikovin talo (The House of Myasnikov), joka on rakennettu vuonna 1859. Se oli minulle uusi tuttavuus. Paikka onkin entisöity aivan vastikään konserttisaliksi. Kyseessä on erittäin kaunis Sali. Rakennuksesta löytyy kuva täältä. Googlaamalla löytyy muutakin tietoa.

Kyseessä on loistava konsertti, jonka sielu ja henki on pianisti Dmitry Myachin. Kannattaa tutustua Baklykovin lähetykseen, joka on nähtävissä täällä. Laulusolistit eivät mielestäni olleet aivan samassa vedossa kuin yllä mainitsemani Pietarin kirkossa esiintynyt Irina Mulyarchik, mutta hyviä he kuitenkin olivat. Konsertissa on kuitenkin hyvin intensiivinen tunnelma. Illan juontaja tuo siihen oman panoksensa. Valitettavasti vain puheesta en saanut lähetystä seuratessani selvää. Musiikki kyllä kuului aivan tyydyttävästi.

Odotan jo seuraavaa Baklykovin lähetystä. Niissä todellakin eletään arjessa mukana. Ja hänen tietämyksensä ansaitsee erityismaininnan. Hymyä vielä riittää. Baklykov haluaa luoda optimismin henkeä. Mutta kun yllä mainitsin, että Mjasnikovin talon konsertin solistit eivät tuntuneet olevan vedossa, niin mielessä välähti, olisiko syynä ollut nykyinen varmasti jokaisen sydäntä painava yhteiskunnallinen ja poliittinen tilanne.  Blogisti itse eilisen konsertin jälkeen nautti seuraajiensa iloksi lasillisen samppanjaa, kilistäen kuvitteellisesti meidän jokaisen kanssa toivottaen kaikille rauhaa.

...

Lisäys:

Yksi asia jäi kertomatta. Kun konflikti Ukrainan kanssa helmikuun lopussa puhkesi, niin oli uhkana, että Venäjä sulkee YouTuben eikä siis Baklykovillakaan olisi ollut mahdollisuutta siellä striimiinsä. Facebook ja Instagram suljettiin, mutta lopulta YouTube jäi, ainakin toistaiseksi. Minua veti seuraamaan nimenomaan tuo seikka. Baklykov painotti, että ehkä juuri sinä iltana oli meneillään viimeinen lähetys tai ehkä se olikin seuraavana iltana, ja minä halusin nähdä tuon ”viimeisen” lähetyksen.  Ilta illalta lähetykset kuitenkin jatkuivat, kunnes varmistui, että YouTube jatkaa Venäjällä toimintaansa.

Todettakoon vielä sekin, että Baklykov vakuuttaa olevansa patriootti, joka ei hylkää kotimaataan.

...

Päivitys 29.03.2022: Sergei Baklykovin etunimi korjattu.

Giuseppe Verdi: Aida. Mariinsky 11.9.2019.

Olin keskiviikkona Pietarissa Mariinski-teatterin konserttisalissa, jossa esitettiin Giuseppe Verdin ooppera Aida alkukielellä italiaksi. Kerron hieman esityksestä ja laitan mukaan myös muutaman kuvan. Itse esitystä en toki kuvannut, vaikka huomasin eräiden katsojien niin härskisti tekevänkin.

Kyseessä on hienosta akustiikasta tunnettu konserttisali, näyttämönä tyhjä permanto. Runsas esiintyjäjoukko oli kerääntynyt permannon ympärille ja laulajat astuivat omalla vuorollaan sieltä näyttämölle. Kolmituntisessa esityksessä oli eräs ristiriita, joka selviää alla. 

Oopperan juoni löytyy googlaamalla enkä sitä nyt paljoa avaa. Kyseessä on triangelidraama, jossa kaksi naista on rakastunut samaan mieheen. Yhtenä osapuolena on etiopialainen prinsessa, orjana Egyptin hovissa oleva Aida. Hän on rakastunut egyptiläiseen sotapäällikkö Radamesiin. Myös Radames on salaa rakastunut Aidaan. Kun hän kunnostautuu taistelussa etiopialaisia vastaan, Egyptin kuningas antaa hänelle vaimoksi oman tyttärensä, joka odottaa kiihkeästi avioliittoa. Kuninkaan ele on kunnianosoitus, josta ei voi kieltäytyä. Mutta Radames kieltäytyy ja joutuu vangituksi. Loppujen lopuksi draama päättyy surullisesti. Radames odottaa vangittuna kuolemaansa, mutta Aida hakeutuu tämän seuraan. Hän haluaa kuolla yhdessä rakastettunsa kanssa.  Heidän kohtalonsa sinetöityy, kun vankikopin seinät muurataan umpeen.    

Oopperan Aida on rohkea nainen. Hän uskaltaa rakastaa samaa miestä, jota hänen ns. emäntänsä himoitsee. Tuo asetelma tekee oopperasta koskettavan draaman. Aida on hahmona päättäväinen, hän kykenee toimimaan itsenäisesti, pyrkii löytämään ratkaisua, jotta sydämen täyttävä rakkaus voisi toteutua. Lopussa hän on valmis myös uhrautumaan, kun hän huomaa, ettei ole muuta tietä päästä rakastetun luo.

Nyt kerron sen ristiriidan. Aidaa esitti sopraano Viktoria Jastrebova. Hän oli todellinen kaunotar, upea prinsessa. Vastanäyttelijänä oli Avgust Amonov, joka puolestaan oli lihava velttoposkinen äijä. Eikä puvustaja ollut Radamesille mitenkään armollinen. Hän ei todellakaan ainakaan omasta mielestäni ollut missään sankarin asussa. Yllä oli yöpaitaa muistuttava valkea kaapu, jossa korostui miehen pömpöttävä vatsa. Vitivalkealla värillä haluttiin kai ilmaista miehen vilpittömyyttä. Alkoi väkisinkin ihmetellä, miten noin kaunis nainen voi olla tulisesti rakastunut tuollaiseen äijään. Kaiken lisäksi draamassa oli toinen nainen – prinsessa, joka kilpaili saman miehen suosiosta. Häntä esitti asetelmaan myös ulkoisesti sopimaton vanhempi nainen (”vähemmän viehättävä”). Hän oli kaukana prinsessan mielikuvista eikä kyennyt olemuksellaan mitään morsiamen hehkua luomaan. No, oopperassa sekin on mahdollista. Riittää, että osaa laulaa ja sisäistää sen kautta roolinsa. Ja niinhän he kaikki kolme osasivat. Tietysti oli hienoa, kun sain ihailla näyttämöllä liikehtivää upean kaunista sädehtivää Aidaa. Onneksi päärooliin löytyi tällainen henkilö. Kuitenkin vielä hienompaa oli seurata kolmituntisen koskettavan draaman etenemistä salissa, jossa on todellakin loistava akustiikka. Verdin musiikin syvällinen dramatiikka toimi.

Tulkoon vielä jokunen sana Egyptin prinsessasta. Hänen roolissaan Nadežda Serdjuk. Hän ei ulkoisella olemuksellaan kyennyt luomaan mitään hehkua, mutta hän osasi ne puutteet korvata antaumuksellisella paneutumisella omaan rooliinsa. Se on juuri tuota oopperataiteen sisäistä hehkua.  Laulutaito ja laulullinen ilmaisu ovat olennaisia tekijöitä.

…

Kuva 1

Kuva 2

Kuva 3

Kuva 4

Kuva 5

Kuvassa 1 on näyttämö ennen esityksen alkua. Näyttämöllä mutkittelee muutama sata sotilasta kuvaavaa pikkupalkkia. Kun esitys alkaa, niin alkusoiton loppuessa sotilaan asuinen nuori nainen astuu näyttämölle ja tönäisee etusormella ensimmäistä sotilasta.  Samalla alkaa dominoefekti, sotilas toisensa jälkeen kaatuu. Ei se aivan onnistu. Kerran liike pysähtyy, mutta pienellä lisätönäisyllä loputkin kaatuvat. Alkaa siivous, kun palikat on kerättävä tieltä pois, jotta solistit pääsevät lavalle.

Kuvassa 2 selailen ohjelmaa. Huomaan, että esityksen ohjaajalla on suomalaisittain hassu viisikirjaiminen sukunimi: Daniela Finzi Pas.. Oikeastaan kyseessä on sveitsiläinen henkilö ja toiseksi viimeinen kirjain kirjoitetaan c:llä.

Kuvassa 3 on ensimmäinen osa juuri päättynyt. Näyttämön keskellä on hulavanteen näköinen rengas. Se on valaistu ja melko isokokoinen. Sitä tarvittiin esitykseen sisältyvässä voitonjuhlassa, kun lihaksikas atleetti (Aleksei Soldatov) teki sen kanssa upean akrobatiaesityksen. Varmasti monen katsojan mielestä se kohtauksia jäi esityksestä parhaiten muistiin.  

Kuvassa 4 siivoojat puhdistavat näyttämöä. Ylhäällä on neliönmuotoinen musta laatikko, joka oopperan lopussa laskeutuu alas ja sen sisään Aida ja Radames jäävät kuolemaan.

Sitten kuvassa 5 eletään jo loppukumarruksen hetkeä. Aida punertavassa asussa erottuu muista. Olen hieman tummentanut muuten epäonnistunutta liian valoittuneeksi jäänyttä kuvaa.

Aidaa esittäneestä Viktoria Jastrebovasta löytyy englanninkielinen taiteilijaesittely ja hyvin edustava valokuva seuraavasta linkistä: https://www.mariinsky.ru/en/company/opera_women/yastrebova1.

Oopperassa on todella haastavia kohtia. Pääosien esittäjät eivät pääse helpolla. Aidan roolin läpivieminen on laulajalle todellinen huippusaavutus. Saman voi tideta myös Radamesin ja Egyptin prinsessan rooleista.

Verdin Aidan olen nähnyt kerran aikaisemmin Pekingissä uuden oopperatalon valtavan salin takarivistöltä. Siellä esitys jätti mahtipontisen ja etäisen vaikutelman. Nyt sain seurata esitystä hyvältä paikalta salin etuosasta. Esityksen draamallisuus korostui ja koin erityistä läheisyyttä sekä Verdin musiikkiin että tuohon oopperoille niin tyypilliseen mielikuvitustäyteiseen draamaan.

Ooppera on kiinnostava taidemuoto. Se on yhtäältä teennäistä hölynpölyä ja keikarointia, teeskentelevää tähtikulttia. Toisaalta siinä esittäjät lataavat kaikkensa omaan suoritukseensa. Lauluista voi parhaimmillaan tulla vertaansa vailla olevaa taidetta.  Se on vaatinut esittäjältään vuosikausien opiskelua ja paneutumista. Eikä se vielä riitä. Edeltävien vuorokausien aikana on joutunut myös latautumaan yksittäiseen esitykseen, saada ääni kuntoon, olla itse riittävän voimakas, jotta voi eläytyä ja paneutua rooliinsa.  

Kaiken lisäksi nimenomaan Aida on vaativaa draamaa, jota ei voi tyhjin eväin viedä lävitse. On kyettävä kerta toisensa jälkeen panemaan itsensä likoon.

…

Tuon tähän myös hieman ensyklopedista viitekehystä. Giuseppe Verdi (1813-1901) eli oopperalle. Hän sävelsi kaikkiaan 26 oopperaa ja niistä ainakin 16:ta esitetään säännöllisesti suurella menestyksellä oopperataloissa ympäri maailman. Richard Wagner oli Verdin aikalainen mutta vaikka miehet ovat syntyneet samana vuonna, heidän musiikkinsa eroaa toisistaan kuin yö ja päivä. Verdi on luonut musiikkinsa italialaisen lauluperinteen pohjalta.

”Verdin juuret ovat Italian kansallisessa taiteessa, hänen musiikkinsa liittyy Välimeren ilmapiiriin: se on kirkasta, välttää tarpeetonta monimutkaisuutta, tavoittelee kauneutta. Nimenomaan varhaistuotanto säteilee alkuvoimaista tunnetta tavalla, joka on ainutlaatuista oopperan historiassa.” (Rainer Palas: Kuuntelen musiikkia. Otava 1983, s. 150.)

Verdin oopperoissa on ytimenä aina elävä ihminen, oli hän sitten vaikka hovinarri tai egyptiläinen kuninkaan tytär. Näin Rainer Palas luonnehtii.

Verdistä tulee ensimmäisten joukossa mieleen Rigoletossa kuultava aaria La Donna é Mobile. Aidasta ei samalla tapaa ole irrotettavissa yksittäistä laulua.  Se on orkestraation luomaa dramatiikkaa, juhlavaa musiikkia. Aariat vaativat esittäjiltään todella täydellistä äänenmuodostusta ja virtuositeettia. Tätä Mariinsky-teatterin esitystä seuratessani huomasin, että ainakin yhdessä kohdassa Jastrebova joutui laulamaan hieman ohennetulla äänellä (”falsettimaisena”), luultavasti säästääkseen ääntään ja voimiaan. Se ei kuitenkaan haitannut, ääni sointui kauniina, tasaisen ehyenä ja nuorekkaan neitseellisenä. Ei ollut liiallista ”hytkyvää” vibratoa, joka varsinkin vanhemmilla laulajille helposti työntyy esiin. Ehkä se oli Jastrebovan tietoinen valinta. Tuota tilannetta seurasi kuitenkin vaativia kohtauksia, joissa oli laitettava kaikki äänivarannot peliin.

Viktoria Jastrebova on upea laulaja mutta ei hän sentään niin hyvä ole, että kykenisi Aidan roolinsa vetämään moitteettomasti. Uran huippuvuodet ovat vielä edessäpäin.

Oopperaesitystä seuratessani panin merkille myös mieslaulajien upeat suoritukset.  Ne olivat esityksen suola, niissä oli tarinaa eteenpäin vievää ytyä. Kaunis Aida toi kerrontaan tragiikan ohella väriä ja inhimillistä valoa. En menisi tulkinnoissani tuomaan teokselle mitään nyky-yhteiskuntaan liitettävää poliittista ulottuvuutta. Sellaistahan nykyisin monet ohjaajat haluavat tällaisiin aiheisiin liittää, vaikka väkisin.

…

On vielä vertailun vuoksi kerrottava, että seuraavanakin iltana olin oopperassa. Kävin ”kilpailevassa” Mihailovsky-teatterissa (tai myös Mihailovin teatteri) katsomassa Mozartin Taikahuilun. Se on luonteeltaan aivan erityyppinen ooppera. Myös teatterisali näyttämöineen on perinteinen. Me katsojat istuimme vieri vieressä täpötäydessä salissa.

Taikahuilu on todellinen satutarina. Siinä ei ole sellaista todellisuuden tuntua kuin Aidassa ja ehkä myös muissa Verdin oopperoissa. Tuli mielikuva, että aikuiset ihmiset olivat kokoontuneet yhteisen iltasadun pariin.  Kun Aidassa olin lähinnä erillinen kokija, niin Mihailovskin salissa koin tiiviin yhteisyyden tunteen. Seurasimme, elimme ja koimme yhdessä jotain ainutlaatuista mystistä tarinaa, ehkä tyhjänpäiväistä mutta tärkeintä olikin se yhteinen kiintymys ja side musiikkiin ja laulun taikaan.

Taikahuilun esitykseen liittyi vielä eräs seikka, josta olin erityisen innostunut ja haluan siitä siksi mainita erikseen. Nimittäin viime kuussa kirjoitin tänne blogiini tekstin poikakuoroista. Taikahuilussa esiintyi kolme poikalaulajaa Pietarin radion ja television lapsikuorosta. Heillä oli esityksessä sen verran vaativa rooli, että ovat päässeet jopa ohjelmaesitteen kansikuvaan (ks. ohessa). He ilmestyivät useita kertoja kolmikkona näyttämölle kommentoimaan tapahtumia ja auttamaan tarinan henkilöitä tekemään oikeita päätöksiä. He lauloivat hauskat laulunsa tertsettinä kolmiäänisesti ja onnistuivat mielestäni mainiosti. Ei todellakaan ole helppoa pitää omasta stemmasta kiinni. Arvostusta nostaa sekin seikka, että he esittivät kaiken saksaksi. Pojat veivät roolinsa lävitse kunnialla, mitään liikaa jännitystä ei ollut huomattavissa. Lauluja oli paljon ja tilanteet vaativia. Pojille saivat arvokasta kokemusta esiintymiseen. Se on hieno ponnahduslauta tulevaisuuteen.

Mihailovski-teatteri

Debussy, Schumann, Wagner, Pietari

Olin perjantaina 24. toukokuuta Pietarin Filharmonian suuressa salissa mielenkiintoisessa konsertissa. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun olen kokenut suuria musiikillisia elämyksiä. Olen kirjoittanut niistä aiemminkin kirjoituksessani Alfred Schnittken ensimmäisestä sinfoniasta. Juttu avautuu täältä klikkaamalla. Tällä kertaa säveltäjäniminä olivat otsikossa mainitut Claude Debussy (1862-1918), Robert Schumann (1810-1856) ja Richard Wagner (1813-1883). Heistä kaksi on vieraillut aikoinaan samassa salissa, mistä mainitsen lisää alempana.

Kapellimestarina toimi maineikas sveitsiläinen 70-vuotias maestro Mario Venzago. Hän on kansainvälisesti hyvin tunnettu ja on vieraillut muutaman kerran Suomessakin (ks. esimerkiksi tätä). Hänen omat verkkosivunsa kertovat paljon hänen urastaan, mm. senkin että hän on käynyt johtamassa myös Tapiola Sinfoniettaa. Lisäksi hän on toiminut maineikkaan Malmön orkesterin taiteellisena johtajana.

Claude Debussyn Faunin iltapäivä (Prélude à l’après-midi d’un faune) syntyi aikana, jolloin kolmikymppinen säveltäjä oli halukas ottamaan tuotannossaan uusia suuntia, irtautumaan totutusta. Hän halusi löytää oman runollisen ja vivahteikkaan tyylin, Niin syntyi tuo orkesteriteos, jossa innoittajana oli symbolistisen runoilijan Stéphane Mallarmén runo. Se sai ensiesityksessään vuonna 1894 innostuneen vastaanoton (lähde).

Tuosta sävellyksestä kirjoitetaan jopa Hikipedian sivustolla. Sen mukaan esitystä vaadittiin soittamaan uudestaan, jotta varmistuttaisiin, että se oli todellakin kirjoitettu nuotteihin eikä ollut vain orkesterin pilailevaa improvisaatiota.

Mallarmélta on julkaistu suomeksi runokokoelma. Olen siihen joskus tutustunut mutta ei se minulle auennut. Siksi en nyt rupea runoa ja musiikkia vertailemaan.  Kokoelman esittelytekstissä Mallarmén runokielestä todetaan, että se on musikaalista ja suggestiivista, joka ”viettelee monenlaisiin tulkintoihin”. Yllä mainitsemani Hikipedian tekstissä vihjaillaan pilke silmäkulmassa, että runoilija ei Fauni-runoaan ole kirjoittanut ihan pää kirkkaana mutta ei siinä löydetä Debussyn sävellyksestäkään tolkkua. Jossain yhteydessä viitataan runon ja sävellyksen eroottiseen luonteeseen. Minulle ei ainakaan esityksestä sellaisia mielteitä herännyt. Lähinnä uinuin jonkinlaisessa sadun maailmassa. Minulle Fauni on metsänhaltija.  En yhdistänyt häntä Faunus-jumalan poikaan.

 

Pierre Bonnard (1867-1947)  Kevään alku. Pienet faunit (1909). I. Morozovin kokoelma, Eremitaasi.

Toisena ohjelmanumerona oli Robert Schumannin pianokonsertto (op. 54), joka on peräisin 1840-luvulta. Solistina oli venäläinen nuori mies Nikita Mndojants (synt. 1989). Uraa tutkiessa huomaa, että Schumannista on tullut hänelle läheinen säveltäjä. Hänen uransa vaiheista voi lukea täältä.  Esitetekstissä todetaan konserton sinfoninen luonne. Säveltäjää ei ole kiinnostanut virtuoosimainen koristeleva tyyli vaan painopiste on emotionaalisessa tunnevoimassa ja intohimoissa.  Sinfoniseen ilmaisuun on haluttu nostaa lyyristä sisältöä. Nähtävästi pianolla on siinä vahva merkitys.

Konserton osat I ja toisaalta osat II ja III ovat syntyneet eri aikoina (1841 ja 1845). Se ei kuitenkaan häiritse konserton lävitse etenevää musiikillista intonaatiota.  Kirkas lyyris-romanttinen ilmaisutyyli on sen keskiössä. Se näkyy kuvallisessa rakenteessa, runollisessa elävyydessä ja draamallisuudessa.

Väliajan jälkeen oli vuorossa Wagneria: hänen kolme alkusoittoaan oopperoista Lentävä hollantilainen, Lohengrin ja Tannhäuser, jotka ovat syntyneet samana vuosikymmenenä kuin Schumannin konsertto. Pieni erikoisuus on sekin, että konserton aloitusnumerossa Debussy on nimenomaan halunnut tietoisesti irtautua Wagnerin tai ehkä paremmin sanoen wagneriaanisen musiikin vaikutuksesta. Konsertissa kuitenkin juuri Wagner jää lopussa esille ylväänä juhlivana voittajana. 

Tässä konsertissa Wagneria ja Debussy’tä yhdistää eräs muodollinen seikka. Molemmat ovat käyneet tuossa samaisessa salissa johtamassa orkesteria, toki eri aikaan. Sali oli tuolloin Aateliskokouksen juhlasalina. Siitä tuli osa Filharmoniaa vuonna 1921. Debussy on johtanut siellä Faunin iltapäivän 27. marraskuuta 1913.  Wagner johti nuo samaiset alkusoitot 19. ja 26. helmikuuta 1863. Nyt esittelemäni konsertti liittyykin Filharmonian suuren salin juhlavuoteen. Rakennus valmistui vuonna 1839 ja tänä vuonna juhlitaan salin 180-vuotista olemassaoloa konserttitilana.  

Salin historiaan voi tutustua täällä ja täällä. Lisäksi netistä löytyy myös upeita historiallisia kuvia menneisyydestä.

...

Esittelen nyt vapaata tajunnanvirtaa konsertista, kirjoitettu seuraavana aamuna. Kerron aluksi hieman ulkoisista puitteista. Istuin täpötäydessä salissa, sen keskipaikkeilla. Ympärillä oli aivan tuntemattomia ihmisiä. Pari silmätikkua minulle siinä istuessa minulle muotoutui. Oikealla puolellani oli vanhempi herra, joka oli hankkinut esitettävien sävellysten partituurikirjaset, ja hän seurasi esityksiä tuijottaen silmä tarkkana partituuria. Tosin loppupuolella hän taisi vajota jo silmänsä sulkien musiikin lumoon. Edessäni istui nuori ehkä jo parikymppinen neito poikaystävänsä kanssa. Tytön musta tyköistuva mekko sai huomioni osakseen. Kävi pian selväksi, että he eivät olleet ensi kertaa klassisen musiikin konsertissa. He seurasivat orkesterin esitystä syvällä intensiteetillä. Välillä tyttö supisi jotain pojan korvaan, joka tuskin havaittavasti nyökkäili.  Arvelen, että supina koski itse esitystä ja siitä herännyttä vaikutelmaa. Luulisin, että molemmilla häämöttää edessään jonkinlaatuinen ura musiikin parissa.

Filharmonian suuri sali on entisöity todella kauniiksi. Tuolit ovat toisiinsa kiinni vieri vieressä. Istutaan lähekkäin ja tulee todella tiiviyden tunne. Ollaan kuin sillit purkissa. Ahtautta en sentään tunne niin kuin lähistöllä sijaitsevan Akateemisen Kapellan salissa. Siellä olen joutunut joskus Venäjällä niin tyypillisten pullukkanaisten väliin, jossa pystyn tuskin hengittämään. Hienoinen väljyys luo Filharmonian saliin raikkaan yhteyden tunteen.

Filharmonian suuri sali. Konsertin väliaika.

Konsertin aloitusnumerona oli Claude Debussy’n kymmenminuuttinen Faunin iltapäivä. Siitä varmaan pitivät myös konsertissa ollut ryhmä kiinalaisia turisteja.  He tuntuivat niin perinteisen oloisilta, että saattoivat muuten vierastaa länsimaista musiikkia. Nimittäin orkesteriteos alkaa mietiskelevällä huilusoololla, josta ainakin minulle tulee mieleen perinteinen kiinalainen musiikkimaailma. Se kestää vaan hetken. Kun muu orkesteri valtaa tilan, alkaa länsimainen impressionismi hallita. Mutta ylipäänsä kuitenkin toteaisin rohkeasti, että sävelmän läpikuultavuus ja hentous on kuin modernia jäljitelmää perinteisen kiinalaisen musiikin maailmasta. Tähän näkemykseeni en varmaankaan saa tukea enkä odotakaan.

Sävellys alkaa siis huilun vielä uneliaalla heräämisellä. Levollisena fauni ojentelee satumaisessa auringossa, kuin keräisi voimia. Vähitellen mukaan yhtyy muu orkesteri: puupuhaltimet, jouset, harppu… Oboe soi upeana, harpun kiemurat ovat kuin osa satumaista luontoa. Triangelin herkät soinnut jäävät kaunoisina mieleen. Ne leijailevat lyhykäisinä ylitsemme. Yleisö istuu vieri vieressä rivi rivin perään yhteen puristettuina hiiren hiljaa liikkumatta, tuskin hengittäen.

Faunin iltapäivä on ihanaa musiikkia. Se alkaa hiljaisen ohuena. Hento huilu lähtee vaeltelemaan, harhailee ilmassa leijaillen kuin hennossa tuulessa lehti leijailisi saaden mukaansa pikkuhiljaa koko kesäisen luonnon. Se kuulosta täpötäydessä salissa uskomattoman upealta, paljon upeammalta kuin jos kuuntelisin yksin kotona esimerkiksi radion ääressä.

Kappale on tehty alun perin kai pienemmälle ryhmälle, mutta kyllä tässä oli koko orkesteri remmissä, mikä syvensi ja myös herkisti. Se oli särötöntä tenhoa. Taitava orkesteri piti tunnelman otteessaan. Levollisuus täytti tilan. Sydämen pohjilla hapuiltiin uusiin ulottuvuuksiin. Kuinka musiikki osaakaan saada mielen valtoihinsa, etsiytyä tajunnan alle!

Naapurini tosin istui partituurivihkonsa kanssa, mutta ei kai se hänen keskittymistään kiusannut, Päinvastoin, taisi tuoda vain turvaa.

Mutta yhtäkkiä valon unelias huokuva lento loppuu, kuin kesken. Olisin siinä unelmatilassa vielä istunut toisenkin kymmenminuuttisen. Tuskin viimeinen sointu on ehtinyt hajota salin avaruuteen, kun yleisö herää todellisuuteen ja taputusten virta kohoaa kuin musiikin jatkeeksi palauttaen orkesterinkin nykyhetkeen. Aplodit ovat ihastuneet ja raikkaat, jostain kuuluu riemun huudahduksia.

Kaksi marmorista faunia: kuunteleva (S. Galberg, Musiikin alku 1825) ja taustalla soittava (B. Orlovski, 1838). Venäl. museo, sali 14.

On Schumannin vuoro. Yleisö taputtaa solistin flyygelin ääreen.  Orkesteri aloittaa Robert Schumannin sävelmin. Ja niinhän siinä käy, että kuin yhteisestä sopimuksesta orkesteri ja solisti sulautuvat tuohon samaan Faunin satumaailmaan tuoden siihen ihmismielen lennokkaat ja välillä utuisetkin mietteet ja kuohut. Tilanne on rauhallinen. vieressä partituuri on vaihtunut toiseen. Edessä nuori pari on liikkumatta odottavaisin mielin ja toisistaan erillään.

Schumannin konsertossa toimitaan yhteisen sinfonisen kokonaisuuden eteen, ei sooloilla sooloilun vuoksi. Se ei  ole virtuoosimaista musiikkia, vaikka taituruutta vaatiikin. Orkesterin soitto on muhevaa ja välillä piano on jopa hukkua sen kuohkeuteen. Sieltä se kuitenkin aina rimpuilee ylös, saa äänensä esille. Se on lähinnä sinfonista yhteistyötä orkesterin kanssa. Pianistin soitosta - myös nopeissa juoksutuksissa - huokuu levollisuus, rauha ja keskittyneisyys. Ollaan mukana valtavassa virrassa. Ei työnnytä esiin näyttävillä fortemaisilla ulostuloilla. Solisti tekee tehtävänsä, ei ole ylvästelevä sankari vaan hiljainen levollinen mietiskelijä.

Ensimmäisen osan jälkeen jopa kapellimestari antoi lyhyet aplodit yleisön mukana. Solistin levollinen yhteistyö orkesterin kanssa kai yllätti hänetkin.

On todettava, että kapellimestari Mario Venzago on värikäs persoona. Hänen ansiostaan esityksessä oli eloa ja soitossa draamaa. Mutta kuitenkin mentiin sävellyksen ehdoilla. Mikään hosuva sooloilija hän ei ole.

Kaksi seuraavaa osaa soitettiin ilman taukoa. Viimeisenä olevaan Allegro Vivaceen siirryttiin huomaamatta. Yleisö ei tarvinnut hengähdysaikaa. Väki istui lauteilla vieri vieressä keskittyneenä, ilman merkkiäkään turhautumisesta, väsymyksestä tai välinpitämättömyydestä. Vieressäni istuva mieskin näytti pysyvän partituurinsa mukana.

Kun konsertto on lopuillaan, yleisö on hyvin hereillä. Aivan kuin kyseessä olisi arkipäivään kuuluva tuttu asia. Bravoo-huudot nousevat hieman ennenaikaisesti. Ei tietenkään enää soittoa häiriten, vaan sopivuuden rajoissa.  Jännitettä oli kuitenkin vielä ilmassa. Mutta minkäs teet, kun joku innostunut haluaa esittää riemunkiljahduksensa ensimmäisenä. 

Nikita Mndojants osaa erityisen hyvin paneutua Schumannin musiikilliseen maailmaan. Näkee ja aistii, että se on hänelle tuttuakin tutumpaa. Soitto on vapautunutta. Jännitettä on sen verran kuin soittoon orkesterin kanssa vaaditaan. Itseään hänen ei tarvitse tuoda yhtään liikaa esille. Hän on soittajana koruton ja tehtäväänsä nöyrästi syventynyt, ei mitään turhia kädenliikkeitä, saati ähkäisyjä, kasvot peruslukemilla hän esittää roolinsa ja välittää Schumannin musiikin sanoman.

Tottahan toki saimme solistilta myös ylimääräisen. Kuulematta vielä yhtään säveltä arvelin, että se on varmaan Bachia. Minun sisimpäni kaipasi siihen hetkeen nimenomaan Bachia. Mndojants luki varmaan ajatukseni, tai ehkä minä luin hänen ajatuksensa. Se oli Bachia. En kyllä konsertissa tunnistanut sävelmää. Tutulta se kuulosti, mutta en osannut sitä nimetä. Päättelin niinkin, että se saattoi olla jonkun muun säveltäjän Bach-mukaelma. Mutta siitä ajatuksesta luovuin matkalla hotelliin, kun yritin pinnistellä muistiani.

Sävelmä löytyi kuin sattumalta seuraavana päivänä. Siitä olin itseeni tosi ylpeä. Kyseessä oli Sicilienne. Tarkemmin perehtymättä taustoihin alun perin kyseessä on kai ollut sonaatti huilulle ja cembalolle (BWV 1031), mutta sitä soitetaan myös pianokappaleena. Tässä se löytyy Valentina Lisitsan esittämänä: https://www.youtube.com/watch?v=rAOYkuplUuQ. Toinen versio on täällä.

Mdojants soitti Siciliennensa verkkaisesti. Se kuitenkin sopi hienosti tilanteeseen. Piano soi eläväisenä ja arkisen levollisena.  Aivan kuin kyseessä olisi ollut lapsenomaisia tunnusteluja maailmasta. Taaskaan pianisti ei sortunut sooloiluun tai yleisöä kosiskeleviin virtuositeetteihin.

Väliaika – 20 minuuttia. Vietän sen lämpiössä ja eri puolilla filharmonian tiloja kierrellen.  Muutama henkilö poistuu. He olivat tulleet kuulemaan vain solistia. Toisekseen konsertin alkamisaika oli kello 20. Jos kauempaa oli tullut, piti kai kiirehtiä bussille tai junaan.

Toisessa osassa pääosassa on Richard Wagner. Wagnerin alkusoittojen aikana kapellimestari osoittaa temperamenttinsa. Lentävässä hollantilaisessa hän tarpoa tömistelee kahdella jalalla näyttävästi paikallaan osoittaen, kuinka rankasti myrsky huojuttaa merellä seilaavaa laivaa. Orkesteri myötäilee johtajansa askelluksia kuin tunnolliset merimiehet luottavaisina kapteeniin katsoen. Aallot tuntuvat vievän mukanaan mutta laiva yrittää selvitä myrskystä. Ehkä se meni kuitenkin toisin: kapteeni innostuu kuvittamaan kuulijoille musiikin sisäistä draamaa.

Toinen alkusoitto on Lohengrinista, jonka olen nähnyt reilut viisi vuotta sitten kokonaisuudessaan Vilnan oopperan hienona versiona. Tuosta esityksestä on mieleeni jäänyt erityisesti alkusoitto, jonka aikana striimataan yleisön eteen lentokoneesta kuvattua näkymää pommitetusta kaupungista maailmansodan ajalta. Se filmi heijastuu nyt mieleeni.  Rauniokaupunkiin odotetaan pelastajaa. Keskiaikaisen tarun mukaisesti Graalin ritari Lohengrin on laskeutuva maan päälle.  Lohengrinin musiikista puuttuu varsinainen kontrasti. Sen teema laajenee, avartuu, kuin ilmestys tarun maailma avautuu vähitellen valaisten ympäristönsä.

Tässä on tapahtua kapellimestarille vahinko. Hän eläytyy täysin sävelmän vietäväksi ja lähes lennähtää alas korokkeeltaan.  Musiikissa pyörteet viuhuvat ja kapellimestari tekee sitä elävöittäen ja ehkä lähinnä siitä innoittuneena sen verran ripeän pyörähdyksen, että se on viedä hänet mukanaan. No, pieni horjahdus se vain oli, mutta olisi voinut käydä huonostikin. Tilanne kestää tuskin sekuntia ja mestari on taas aloillaan ”taikasauvaansa” viuhuttamassa. Orkesteri jatkaa pyörteissään jatkaen matkaansa aikakoneessa kohti muinaisen tarun maailmoja.

Yleisö on aidosti haltioissaan, ei toki eläydy eikä viuhu, vaan on liikkumatta  kuin jähmettyneenä ja yllättyneenä musiikin voimasta ja tenhosta.

Soitto vie maaliinsa - kuin syvä leveä virta. Yleisö kokee yhteistä taikamatkaansa. Fantasia puhkaisee kuoret, kun velhona toimiva kapellimestari loihtii sauvallaan orkesterinsa ja kuulijansa syvälle taikuuden lumoon. Uljaan ja upean soinnin aikana edessä istuva neito kuiskaa jotakin poikaystävänsä korvaan. Tämä kai hieman nyökkää päätään kääntämättä.

Lopussa voima kasvaa. Crescendossa sävelet aivan kuin katoaisivat äärettömyyteen, hipovat taivaita. Tunnelma nousee mukana. Huomaa elävänsä ristiriitaa, ollaan kuin välitilassa.  Suuren orkesterin sointi täyttää upean salin kaikki sopukat. Eikä taaskaan pitkälle ehditä kun bravoo-huudot puhkaisevat lumon. Ollaan tässä hetkessä ja palataan todellisuuteen.

Yleisö ei kyllästy, enkä minäkään. Uteliaana odotan, mitä päätösnumerona oleva Tannhäuser tuo mukanaan. Se poikkeaa rakenteeltaan edellisistä. Lentävä hollantilainen on kulmikkaampaa musiikkia. Siinä luonto elää ristiriitaisuuksissaan osoittaen voimansa. Lohengrinista puuttuu varsinainen konstrasti. Se on kuin ilmestys.  Tannhäuser on moni-ilmeisempi, mutta kuitenkin selvä ja kirkas. Se toki johdattaa kuulijoitaan Lohengrinin tapaan ekstaattisen tilaan. Siinä on kolme osaa, joista alussa ja lopussa soi monelle kovin tuttu melodia. Pyhiinvaeltajien kuoron sävelet täyttävät salin. Väliosassa siirrytään fantasiamaailmaan. Ollaan Venuksen luolassa ja sen lumoissa. Sieltä kuuluu myös rakkauden ylistystä. Sieltä palataan takaisin karuun arkeen. Pyhiinvaeltajat jatkavat jälleen taivaltaan. Musiikillisesti paluu merkitsee kuitenkin upeaa loppunousua. Sävelissä soi maaginen kokemus, ainutkertaisen lumon loiste. Tuttu melodia ottaa kuulijat mukaansa.

Yleisö purkautui salista. Portaikossa oli täpötäyttä mutta kukaan ei törmäillyt. Mieli virkeänä väkijoukko poistui viileään Pietarin yöhön. Oli taas hieno konsertti. Sanoisin, että kapellimestari teki siitä mieleen jäävän elämyksen.

…..

Lopuksi

Pietarin matkaani kuului muutakin ohjelmaa. Varsinaisena pääkohteenani olivat kirjamessut, josta ei kyllä paljoa kostunut. Kävin lisäksi yhdessä kirkkokonsertissa, paikkana Petrikirche, josta olen vastikään kirjoittanut toisessa yhteydessä (lue täältä). Nyt kirkossa oli maakuntaorkesterin lähinnä barokkiin keskittynyt konsertti, jossa sain ensi kerran kuulla myös kirkon kuoriurkuja. Kohteenani oli myös pari näyttelyä.  Etnografisessa museossa on esillä muinaisen inkakulttuurin aarteita. Eremitaasissa on puolestaan Pompeijin menneisyyttä ja kaivauksia käsittelevä näyttely. Sää oli valitettavan kolea ja viihdyinkin oikein kivasti noissa näyttelyissä. Ai niin, pitää mainita vielä retroautojen näyttely, joka keräsi kansaa oikein mukavasti, mutta se teema ei tähän yhteyteen taida sopia. Alla on muutama tapahtumiin liittyvä kuva. 

Kirjamessujen ohessa oli myös piristävää showmeininkiä

Inkojen kulta - näyttely, jossa aika ei tullut pitkäksi.

Pompeijin perintöä Eremitaasissa

Retro

Petrikirche, Pietari: konsertista, uruista ja kirkon historiasta

Viikko sitten käväisin jälleen Pietarissa. Hotellini sijaitsi kaupungin vanhassa suomalaiskorttelissa inkeriläisten Pyhän Marian kirkon lähellä ja aivan Nevski prospektin eli Nevan valtakadun kupeessa. Hotelliini oli käynti sisäpihalta. Oli noustava vanhan talon portaita neljänteen kerrokseen, sillä hissiä ei ollut.  Aivan tuon tuon rakennuksen liepeiltä löytyy tämän kirjoitukseni pääkohde – Petrikirche, Pietarin saksalainen luterilainen kirkko. Pääsin pihalta puikkelehtimaan kirkon vieritse suoraan Nevskille.

Kirkon julkisivu on Nevskille päin, alkupäästä katsottuna vasemmalla puolella numerossa 22-24. Sitä lähes vastapäätä sijaitsee maineikas Kazanin tuomiokirkko. Petrikirchen puolella on ns. Zingerin talo, jossa sijaitsee tunnettu kirjakauppa Dom knigi.

Oheinen kartta kertoo kirkon sijainnin. Napsauttamalla kartta suurenee.

Kirkko sijaitsee kahden kadun - Bolšaja konjušennajan ja Malaja konjušennajan - välissä. Suomessa niistä käytetään myös nimien käännöksiä: ”iso tallikatu” ja ”pieni tallikatu”. Kaduista pienempi toimii kävelykatuna ja sinne kääntyessään kulkija saa vastaansa kirjailija Nikolai Gogolin patsaan. Isommalla kadulla sijaitsee hyvin suosittu satiiriteatteri ja tuo yllä mainittu inkeriläiskirkko.

Tuosta korttelista ja sen kirkoista kirjoittaa myös toimittaja Arvo Tuominen kirjassaan Sankarikaupunki Pietari (ilmestynyt vuonna 2018). Hän kertoo mm. hotellini vieressä sijaitsevasta koulusta nimeltään Petrischule.  Se on peräisin 1760-luvulta ja sen menneisyys liittyy olennaisesti Petrikirchen historiaan.

Koulua ovat aikoinaan käyneet monet merkkihenkilöt Ensimmäiseksi on mainittava suomalainen runoilija Edith Södergran. Muita koulun oppilaita ovat Tuomisen mukaan olleet säveltäjä Modest Musorgski, arkkitehti Karl Rossi, neuvostoajan kirjailijat Daniil Harms ja Joseph Brodski sekä myöhemmin Tarton yliopistossa vaikuttanut semiootikko ja Puškin-tutkija Juri Lotman. Ne ovat kulttuurisesti merkittäviä nimiä, ja minun on todettava, että kulkiessani tuon koulun pääoven ohitse ja samalla katsoessani sinne astelevia lapsia ja nuoria tunsin historian lehtien havinaa. Toki rakennus on vuosisatojen aikana läpikäynyt useita muodonmuutoksia, mutta yhtä kaikki kyseessä on historiallisesti tärkeä paikka.

 

Petrischule

Samassa korttelissa ”pienen tallikadun” päässä sijaitsee pohjoismaalaisittain ajatellen vielä yksi mainitsemisen arvoinen kirkko. Se on ruotsalainen Pyhän Katariinan kirkko, joka kieltämättä on komeampi rakennus kuin inkeriläisten pyhättö. Noita kolmea kirkkoa yhdistää eräs seikka. Ne kaikki toimivat neuvostoaikana muissakin tehtävissä kuin kirkkoina. Aluksi niistä tehtiin varastotiloja. Ne tuntuivat sopivan hyvin vihannesvarastoiksi. Marian kirkko toimi ainakin neuvostoajan viimeisinä vuosina näyttelytilana ja minulla on hatara muistikuva, että olen siellä joskus käynyt jossakin näyttelyssä.

Petrikirchen kirkkosali toimi vuodesta 1962 alkaen 30 vuoden ajan uimahallina. Kerron siitä tarkemmin alempana. Mainittakoon, että kadun toisella puolella oleva Kazanin tuomiokirkko sai hieman arvokkaamman tehtävän: siitä tehtiin ateismin museo.  

Kun kävin joskus 70-luvun lopussa Leningradissa, niin muistan nykyisen Petrikirchen nimenomaan uimahallina. En käynyt koskaan siellä sisällä mutta muistan katselleeni, kun rakennuksesta astui ulos suihkunraikasta väkeä. Kuulin kyllä paikallisilta, että rakennus on entinen kirkko. Otin sen vain pikkutietona, joka meni toisesta korvasta ulos. Ei tullut mieleenikään pohtia niitä inhimillisiä kärsimyksiä, joita tuon kirkon työhön omistautuneet henkilöt olivat joskus joutuneet kokemaan. Nuoruudessa elettiin historiatonta aikaa. Varsin utopistiselta tuntui ajatus, että joskus minulla olisi mahdollisuus käydä tuossa rakennuksessa ja silloin paikka toimisi todellakin kirkkona ja urkukonserttisalina.

Petrikirchen virallinen nimi on jäänyt minulle hieman epäselväksi. Eräissä yhteyksissä puhutaan Pyhän Pietarin ja Paavalin luterilaisesta kirkosta, kuten esimerkiksi täällä.  Saksaksi se on vain Pyhän Pietarin kirkko eli kansanomaisemmin ”Petrikirche”. Virallisesti kirkkoa hallinnoi seurakunta viralliselta nimeltään Pyhän Annan ja Pyhän Pietarin luterilainen seurakunta. Kirkon edustalla portaiden molemmin puolin on Pietarin ja Paavalin patsaat. Hieman sivummassa on runoilija Johann Wolfgang von Goethen pysti.

Päätin ohi kulkiessani vilkaista kirkkoon. Aulassa vastaani osui kirkon historiaa käsitteleviä kuvia ja selostuksia. Ne herättivät mielenkiintoni. Näin myös, että seuraavana iltana kirkossa oli urkukonsertti. Olin itse asiassa tuolloin menossa hankkimaan konserttilippua filharmoniaan. Minulle tuli pieni tenkkapoo: jospa viettäisinkin urkuillan.  Lyhyen harkinnan jälkeen päätin valita urkukonsertin. Se osoittautui hyvin onnistuneeksi valinnaksi.

Konsertti oli mielestäni loistava. Solisti Konstantin Volostnov tuli Moskovasta.  Hän on suhteellisen nuori kaveri, joka toimii konserttiurkurina. Hän on opiskellut Saksassa, pitää mestarikurssia Italiassa ja on menestynyt urkukilpaluissa. Levytyksiä on useita. Suomea ei ansioissa mainittu, joten saattaa olla, ettei hän ole täälläpäin koskaan konsertoinut. Hän on sen sijaan levyttänyt lähistöllä sijaitsevassa ja yllä jo mainitsemassani inkeriläisten Pyhän Marian kirkossa. Sinne on rakennettu paljon kehutut suomalaiset myöhäisbarokkia edustavat Porthan-urut.  

Olin todella onnekas, sillä konsertin jälkeen oli mahdollisuus päästä urkuparvelle esittelykierrokselle. Ennen konserttia kerrottiin, että sinne pääsisi korkeintaan kuusitoista henkeä. Enempää paikalle ei mahtuisi, sillä tarkoitus oli tutustua myös urkujen sisätiloihin. Konsertin jälkeen riensin jonoon, pääsin aivan viimeisten joukossa mukaan. Muutama halukas joutui jäämään ulkopuolelle.

Tuo esittely järjestettiin, koska kirkossa on uudet urut. Ne ostettiin toki käytettyinä mutta ne on saatu vastikään asennettua paikalleen. Urut saatiin Tukholmasta, sen vanhassa kaupungissa sijaitsevasta Pyhän Gertrudin kirkosta (Sankta Gertruds kyrka). Tukholmassa käynyt kyllä tunnistaa kirkon siitä, että sen torni yltää 96-metrisenä korkeammalle kuin mikään muu vanhan kaupungin torneista.

Urut ovat valmistuneet 1970-luvulla. Ne on valmistettu Saksassa ja ovat merkkiä Willi Peter. Jostain syystä tukholmalaiset halusivat päästä niistä eroon. Ainakin esittelyn vetänyt Petrikirchen urkuri on niistä tosi iloinen ja innostunut ja toivoo urkujen kestävän ainakin seuraavat sata vuotta. Kooltaan ne ovat selkeästi pienemmät kuin kirkon kukoistuksen kautena siellä olleet urut, mutta kuitenkin kirkkosalin nykykoon kannalta ne ovat sopivan kokoiset.

Esittely oli antoisa. Kuten jo totesin, sen veti kirkon virallinen urkuri, joka kertoi olevansa ensisijaisesti musiikkitieteilijä. Pienen tutkinnan jälkeen löytyi nimikin: Sergei Silajevski. Urkuparven seinälle oli asetettu kirkossa toimineiden urkureiden valokuvia, ja Silajevski oli siinä kavalkadissa viimeisenä. Hän on vielä nuori mies, syntynyt 80-luvun alkupuolella. Vaikka elinvuosia oli reilusti yli kolmekymmentä, niin henkisesti hän vaikutti nuorekkaalta ja hän oli todella innostunut asiaansa. Ryhmästä suurin osa oli nuorta tiedonjanoista väkeä. Hän osasi ottaa yleisönsä huomioon ja kertoi ihailtavan selkeästi ensin kirkon ja urkujen historiasta sekä sen jälkeen urkujen toimintaperiaatteista ja erikoispiirteistä.

Esittelyn piti kestää vajaan tunnin, mutta kyllä siinä meni ehkä puolitoista tuntia. Ja pois lähtiessäni paikalle jäi vielä muutama nuori eikä opas tuntunut väsyneeltä. Ihailin niitä nuoria. He osasivat tehdä asiallisia kysymyksiä ja urkuri osasi vastata selkeästi.  Ja koska vastaukset osoittautuivat hyviksi, niin kysymyksiäkin riitti.

Yksi kysymys koski digitaali- ja mekaanisten urkujen eroja. Hän puolusti mekaanisia, sillä niiden kanssa urkuri tuntee hallitsevansa täysin soittimensa. Tosin hän lisäsi, että viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana urkujen rakenteissa on tapahtunut paljon teknisiä uudistuksia. Myös Petrikirchen urkuihin on myöhemmin rakennettu digitaalinen osa. Se tarkoittaa, että konserttia ennen urkuihin on mahdollista ohjelmoida ennakkosäätöjä. Alun perin uruissa on ollut vain neljä säätömahdollisuutta, nyt niitä on 15 000 eli käytännössä lähes rajattomasti. Urkuri voi konserttia ennen ohjelmoida eri kappaleisiin liittyvät säädöt. Ohjelmanumerosta toiseen voi selvitä napin painalluksella. Apureita ei tarvita. Ja jos on hyvät silmät, selviää myös ilman nuottien kääntäjää, kun levittää nuotit eteen tarpeeksi pienessä koossa. Illan solisti selvisi konsertistaan yksin.

Opas korosti olevansa musiikkitieteilijä ja totesi ettei uskaltaisi konsertoimaan. Hän kuitenkin esitti meille erään Bachin kappaleen. Hän tuntui hienosti hallitsevan työkalunsa.

…

Tässä vaiheessa esittelen konsertin sisältöä ja omia vaikutelmiani musiikista. Sen jälkeen syvennyn tarkemmin kirkon historiaan.

Aluksi on todettava, että kirkkosali herättää hieman mietteitä. Takana on kyllä loistava menneisyys, mutta neuvostovuosina kirkkosali toimi uimahallina, mikä ei ole voinut olla jättämättä omia jälkiään kirkkosaliin. Sivustassa olevat penkkirivit toivat mieleen uimastadionin katsomon. Akustisestikin salin luonne on muuttunut, mutten osaa sanoa, miten se vaikuttaa urkujen sointiin. Puhuttaessa on kuitenkin käytettävä mikrofonia. Akustiikkaongelman perussyyt ovat siinä, että betonista valettua uima-allasta ei ole voitu poistaa ja neljä metriä sen yläpuolelle laitettiin uusi lattia. Kirkkovieraat siis kävelevät uima-altaan päällä, toki tyhjennetyn.

Kirkossa oli väkeä suomalaisittain katsoen runsaasti, mutta se ei ollut ihan täynnä. Toki sivustalle sopisi suurikin joukko, mutta varsinaisessa katsomossakin oli hieman väljää. Se on kuitenkin selkeästi parempi vaihtoehto seurata konserttia, sillä urkurin työskentely striimattiin alttarin ylle ja pystyimme seuraamaan soittoa selkä suorana. Striimaus oli hieno ratkaisu.

Täytyy rehellisyyden nimissä todeta, että vaikka tila ei esteettisesti häikäissyt, niin urut soivat joka tapauksessa upeasti. Ehkä tuo kirkkotilan karuus tekee sen verran luotaantyöntävän vaikutelman, että se saattaa vaikuttaa katsojamäärään. Konserttiin tulevat lähinnä todelliset urkumusiikin harrastajat.

Konsertissa kohtasi kaksi urkutraditiota: saksalainen ja ranskalainen. Konsertin alkunumerona oli François Couperinin (1668-1733) Offertoire sur les Grands Jeux (messusta Messe pur les Paroisses). Se oli solistin valitsema alkutervehdys kirkkoon saapuneille: taipuisan herkkää ja hetkittäin jopa tanssiin vievää iloista soitantaa.

Ranskalaisesta maailmasta siirryttiin Johann Sebastian Bachiin (1685-1750). Kappaleena oli Fantasia ja fuuga c-molli (BWB 537). Alussa tempo on rauhallinen, sointi todella kevyttä ja kerronta sujuvaa. Se on oiva jatke Couperanille. Kuulija jää samanlaisen levollisen mielennautinnon valtaan.

Fuuga alkaa jykevänä. Tempo pysyy samana mutta voima päästetään irti, siirrytään kuiskauksesta pois. Lopussa tempo alkaa kasvaa, lähes hengästyttäväksi. Se oli tietysti vain oma tuntemukseni.

Seuraavaksi soi kaksi osaa Georges Bizet’n (1838-1875) orkesteriteoksesta Arlesitar (L'Arlesienne). Osat olivat Menuetto (Minuet) ja Farandola (Farandole). Osat oli uruille muokannut saksalainen urkuri ja musiikkitieteilijä Jörg Abbing. Bizet (1838-1875) tunnetaan ennen muuta oopperoistaan Carmen ja Helmenkalastajat. Myös Farandole on suurelle yleisölle tuttu melodia. Youtubesta löytyy useita eri versioita.

Volostnovin tulkinta oli konsertille hieno jatke. Menuetto oli kevyt, läpikuultavan huokoinen. Volostnovin tulkinnassa menuetto oli todellakin tanssimainen, sisältäen kevyitä juoksutuksia. Siinä eli tanssin hengitys ja tyyli. Hän kykeni luomaan musiikkiin oikean rytmin.

Farandola soi jykevänä. Siitä jäi erityisesti mieleen loppuosa, jossa tahti tihentyi ja crescendo nousi voimaansa. Minulla siitä nousi mieleen myös joskus nuoruudessani kuulemani rock-versio. Samanlaista meininkiä siinä tuntui olevan.

Seuraavana soi selkeästi urkusäveltäjäksi profiloituneen César Franckin (1822-1890) musiikki. Sitä olen urkukonserteissa kuullut Bachin jälkeen ehkä eniten. Asiantuntijat arvostavat hänet korkealle, mutta minun sisässäni hänen urkusävellyksensä kuulostavat ainakin joskus jostain syystä lähinnä puuromaiselta jyrinältä. Ehkä liioittelen, ja täytyy lisäyksenä mainita, että ei kuitenkaan läheskään aina. Pidän hänen jousikvartetostaan tosi paljon ja nytkin huomasin, että hänen sävellyksissään tuntuvat samat teemat toistuvan.

Mielestäni nyt kuultu Koraali nro 2 h-molli oli parasta tai ainakin hengeltään levollisinta Franckia, mitä olen kirkossa kuullut.  Siinä oli oivasta tasapainottavaa tunnelmaa jykevän Farandolan jälkeen. Istun hiljaa, suljen silmäni, olo on rauhallinen, hengitän syvään. Sävel vie jonnekin kauas. Uinun niityllä, mikä armollinen paikka! Ollaan luonnon maisemassa mutta kuitenkin sään armoilla. Aivan kuin nousisi ukkonen. Jyrisee ja salamoi. On sadetta ja tuulenpuuskia. Mieli kuohuu, aprikoi. Musiikissa on selkeästi eloa. Mietin, mistä se voisi johtua. Löydän siitä painotuksia. Se on itse asiassa kuin tarinaa kertoisi. Soittoa voisi luonnehtia hyvin jäsennellyksi.

Alkaa hiljetä, ilta kai lähenee. Ei kuitenkaan. Taas alkaa voima soida. Urut jylläävät voimallisesti improvisoiden. Seuraan, kun sormet jatkavat koskettimilla elämäänsä, vievät mukanaan mielen syvyyksiin. Tuntuu jo rauhoittuvan mutta vielä noustaan. Viimein vaivutaan kuohuista levolliseen tilaan. Musiikki vei mukanaan, palasin matkalta levänneenä.

Franckin jälkeen säveltäjänimenä oli Charles-Marie Widor (1844-1937). Kuulimme hänen urkusinfoniastaan nro 5 kaksi ensimmäistä osaa: I. Allegro vivace ja II. Allegro cantabile. Se oli minulle ennestään tuttu sävellys mutta soittotyyli tuntui uudelta. Tässäkin soiton rytmi tekee vaikutuksen. Ja sointivärien puolesta välillä tuntuu kuin oltaisiin tivolissa. Soitto vaikuttaa akrobatialta. Ajoittaan noustaan jännittäviin sfääreihin. Uskallan arvioida, että tässä oli illan paras numero.

Toinen osa alkaa sujuvasti heti edellisen loputtua. Se on kuin utuinen outo tarina. Tuohon mystiseen tunnelmaan vaikuttaa myös illan hämärtyminen. Alttaripöydällä palaa vain pieni kynttilä, urut loistavat taustalla, mutta ne eivät valoa juurikaan eteen heijasta. Ilta pimenee, mikä vaikuttaa osaltaan tunnelmaan. Hämärässä näemme vain urkurin soittamassa striimissä alttarin yllä. Katsojana koen olevani yhä yksinäisempi.

Illan viimeinen ohjelmanumero on Johann Sebastian Bachin Passacalia c-molli BWV 582. Kuulin myöhemmin kirkon omalta urkurilta, että sitä varten urkuihin jouduttiin tekemään erityisiä virityksiä. Se onnistuu hyvin nykytekniikalla.

Alussa se kuulostaa utuisen mietiskelevältä, itse asiassa jopa ponnettomalta. Lopussa soittoon tulee voimaa, ilmaisu tiivistyy. Soitossa on tasaisesti nouseva crescendo. Se oli suvereenia soitantaa. Sävellys on tuttuakin tutumpi, mutta tämä tulkinta oli ainutkertainen.

Urkuesittelyssä kirkon oma urkuri Silajevski näytti esimerkkinä, miten eri lailla tuota kappaletta voidaan soittaa. Hän totesi, että Volostnov soitti romanttisella tyylillä. Hän antoi siitä pienen esimerkin. Sitten hän painoi jotakin nappia ja näytti, miten samoilla uruilla voi soittaa kappaleen kuin Bach itse soitti eli barokkityylillä. Sen jälkeen hän esitteli Bachin musiikkia paljon käyttäneen Max Regerin (1873-1916) tyylin mukaisen tulkinnan. Lopuksi hän esitteli vielä hypoteettisena vaihtoehtona, miten Bachia soitettaisiin ranskalaisittain.  Tuo oli mielenkiintoista vertailua. Minun täytyy todeta, etten pysty välttämättä erottamaan eri tyylejä. Barokki olisi helpointa.

Yhteenvetona konsertista totean, että minulle Konstantin Volostnov osoitti olevansa loistava urkuri.

…

Kirkon historiasta

Kirkon historia kertoo paljon myös Pietarin menneisyydestä, siitä kuinka kansainvälinen ja kosmopoliittinen kaupunki se ennen vallankumousta oli. Moni neuvostoajan kokenut on todennut, että kaupunki aivan kuin vaipui vallankumouksen jälkeen uneen.

Ensimmäinen luterilainen kirkko avattiin Pietarissa jo vuonna 1704, mutta Petrikirchen nykyiselle paikalle kirkon peruskivi muurattiin vuonna 1728, kun tsaari Pietari II oli lahjoittanut kaupungin saksalaisyhteisölle paikan kirkkoa varten. Kahden vuoden kuluttua kirkko otettiin käyttöön Augsburgin tunnustuksen 200-vuotisjuhlapäivänä.  Sinne mahtui 1500 henkeä, mikä kertoo ainakin siitä, että tuolloin suhtauduttiin hyvin luottavaisesti Pietarin saksalaisväestön kasvavaan määrään.  

Vuonna 1762 kirkon taakse rakennettiin kaksikerroksinen koulu, josta olen jo yllä maininnut. Se on Pietarin vanhin edelleen pystyssä ja käytössä oleva koulu, toki se on kokenut vuosisatojen myötä monia peruskorjauksia.

Kirkko kesti noin sata vuotta, vuonna 1833 se jouduttiin huonon kuntonsa vuoksi purkamaan. Uusi kirkko vihittiin käyttöön uskonpuhdistuksen juhlapäivänä lokakuussa 1838. Tuo sama kirkko on edelleen pystyssä, tosin monenmoisia kunnostuksia ja muodonmuutoksia se on historian saatossa läpikäynyt. Esimerkiksi 1880-luvulla sen perustuksia jouduttiin vahvistamaan.

Kirkon on suunnitellut Aleksandr Brjullov (1798-1877) – tunnetun taidemaalarin Karl Brjullovin (1799-1852) veli. Rakennus ei edusta puhtaasti mitään tyyliä. Sen arkkitehtuurissa on jäljitelty romaanista basilikaa ja venäläistä klassisismia.

Mark Netšajev kirjoittaa kirjassaan Minun Pietarini (Otava 1994):

”Yrittäessään luopua klassisismista arkkitehti päätyi epäselvään, osittain romaaniseen tyyliin, joka samalla henki myös lontoolaista gotiikkaa.” (s. 169)

Hän toteaa, että myös muutamassa muussa Aleksander Brjullovin työssä on havaittavissa samaa epämääräisyyttä ja ”arkkitehtonisten muotojen voimattomuutta”.

Kirkon sisustuksen tyylillistä eheyttä harmonisoitiin 1800-luvun lopulla, koska kirkon katsottiin olevan eri tyylien sekamelska. Samoihin aikoihin kirkon eteen portaiden sivustalle pystytettiin apostolien Pietari ja Paavali patsaat. Ne olivat toki kopioita.

Kirkkoon tarvittiin isot urut ja ne saatiin vuonna 1840 Ludwigsburgista Würthenbergistä.  Ne olivat merkkiä Walcker. Samasta tehtaasta on urut mm. Riikan tuomiokirkossa Latviassa, tosin isommat.  Uudet urut oli mitoitettu kirkkosalin koon mukaisesti. Siinä oli yli 40 rekisteriä.

Tällä seurakunnan omilla verkkosivuilla on nähtävissä kuvia kirkosta eri historian vaiheissa. Tekstit sivulla on venäjän lisäksi myös saksaksi. Kyllä vanhat Walcker-urut ovat näyttäneet komeilta! Ne remontoitiin perusteellisesti vuonna 1910. Kirkon sisätilat oli restauroitu 1890-luvulla. Nykyisiin Willi Peter -urkuihin verrattuna Walcker-urut olivat huomattavasti isommat, sekä volyymiltaan että kooltaan.  Muistaakseni opas kertoi, että ne olivat kolme metriä korkeammat nykyisiin verrattuna. Tuolloin kirkkosalissa oli tyyliä. Kirkkosaliin mahtui eräiden tietojen mukaan jopa 3000 henkeä. Urut toimivat vuoden 1937 loppuun asti, jolloin kirkko suljettiin.

Petrikirchestä tuli uuden kirkon myötä Pietarin suurin luterilainen kirkko. 1860-luvulla kirkko sai omat kellonsa. Niiden kutsua sain itse kuulla viime sunnuntaina hotellihuoneessani.  

Seurakuntalaisten määrä kasvoi ja kirkon toiminta laajeni. Saksalainen koulu toimi aktiivisesti. Kirkon yhteyteen perustettiin myös lasten orpokoti, aluksi pojille ja myöhemmin tytöille. Vuonna 1862 seurakunnassa oli 17600 jäsentä. Sen jälkeen lukumäärä ei enää kasvanut. Vuonna 1910 määrä oli 15 000. Bolševikkivallankumouksen jälkeen määrä alkoi huomattavasti laskea. Vallankumouksen myötä seurakunnan tilat ja omaisuus konfiskoitiin.

Kaikesta huolimatta kirkko jatkoi toimintaansa, kunnes koitti surullisen kuuluisa vuosi 1937. Seurakuntaväki oli tulossa jouluaattona jumalanpalvelukseen mutta kirkko oli suljettu. Seuraavana vuonna kirkon kaksi pappia – isä ja poika – vangittiin ja seuraavana vuonna heidät teloitettiin. 

Alkuun kirkkorakennus toimi lavastevarastona, myöhemmin vihannesvarastona. Kirkon koristuksista ja maalauksista ei jäänyt mitään jäljelle. Tila vaurioitui. Kirkon urkuri kertoi, että eräässä vaiheessa moni eri taho yritti saada kirkkotilan käyttöönsä. Yksi yrittäjä oli Satiiriteatteri, joka sijaitsee aivan kirkon lähellä. Lopulta sen sai hallintaansa Baltian merilaivasto, joka rakennutti kirkkotilaan uimahallin. Opastuskierroksella oli mukana eräs vanhempi herra, joka on aikoinaan käynyt tuossa hallissa uimassa. Hän oli kuin kummajainen, sillä ryhmä koostui lähinnä nuorisosta, joka oli syntynyt Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.

Pari asiaa tarvitsevat vielä selvennystä. Ensiksi kerron alttaritauluista.  Jo 1700-luvulla ensimmäisen kirkon aikana seurakunta oli saanut lahjoituksena renessanssitaiteilija Hans Holbein nuoremman (n. 1497-1543) maalauksen, joka kuvaa Jeesusta ja Tuomasta.  Se toimi alttaritauluna ja oli esillä kirkossa sen sulkemiseen asti.  Olen lukenut, että tuo Holbeinin maalaus sijaitsee nykyisin Eremitaašissa. Se ei ole kuitenkaan siellä osunut silmiini enkä löydä netistäkään siitä mitään kuvaa. Sen sijaan vuonna 1838 vihityn kirkon alttaritaulu on tutumpi. Se on Karl Brjullovin luoma kuva ristiinnaulitusta Kristuksesta. Maalaus siirrettiin Venäläiseen museoon ja siellä se on edelleen. Olen siitä sattumoisin ottanut pari vuotta sitten kuvan. Se on nähtävissä ohessa. Nykyisin Petrikirchen alttarilta löytyy tuon maalauksen jäljennös.

Toinen kiinnostava asia koskee urkuja. Mitä tapahtui vanhoilla Walcker-uruille? Niiden tarinan sain kuulla kirkon urkurilta. Kun kirkko suljettiin, urut jäivät hoitamattomina lojumaan paikalleen. Ne menivät hyvin huonoon kuntoon. Jossakin vaiheessa ne päätettiin siirtää Moskovan filharmoniaan. Siellä niitä käytettiin jonkin aikaa, mutta urut olivat menneet jo niin huonoon kuntoon, ettei niitä voitu niin vaativassa paikassa käyttää. Filharmonia hankki toiset urut Tšekkoslovakiasta. Walcker-urkuja ei kuitenkaan vielä tuhottu. Ne on edelleen olemassa ja nykyinen olinpaikka on Donetsk. Siitä, miten ne toimivat vai toimivatko ne ylipäänsä, ei oppaamme osannut kertoa mitään.

Kun Neuvostoliitto romahti, myös Pietarin saksalainen seurakunta sai kirkkorakennuksen takaisin hallintaansa. Saksasta saatiin restaurointitöissä paljon apua.  Rakennus saatiin uudistettua kirkoksi, vaikkei vanhaa uima-allasta voitukaan hajoamisvaaran vuoksi poistaa. Paljon pieniä asioita oli korjattava. Kun katsoo julkisivua, osuu silmiin katon rajassa oleva enkelihahmo. Se oli ensimmäisiä restauroinnin kohteita.

Ruotsista tuoduista Willi Peter -uruista olen jo kertonut.  Ne on kuitenkin saatu vasta 2017. Kun kirkko aloitti 90-luvun lopulla toimintansa, sinne saatiin vuonna 1998 Saksasta lahjoituksena pienet kuoriurut. Ne toimivat edelleen ja ovat ahkerassa käytössä, kun on kyse pienimuotoisista tilaisuuksista ja kamarimusiikkikonserteissa, joissa tarvitaan orkesteriurkuja. Ne eivät kuitenkaan vastanneet isossa kirkkosalissa tarkoitustaan. Tarvittiin salin kokoon soveltuvat isommat urut. Onneksi Tukholmassa Pyhän Gertrudin kirkossa oltiin sopivasti uusimassa urkuja. Petrikirche osti ne, ja hinnankin oppaamme paljasti. Se oli 35 000 euroa, mutta siinä ei ollut koko summa. Kuljetuksineen ja asennuksineen lopulliseksi hinnaksi tuli 200 000 euroa. Urkujen pitäminen ei siis ole halpaa leikkiä. Mutta kuten taisin yllä jo mainita: oppaamme uskoi, että seurakunta voi nauttia niistä uruista seuraavat sata vuotta, saman ajanhan palveli myös vanhat Walcker-urut.

Kirjallisuutta

Netšajev Mark: Minun Pietarini. Inkerinmaan suo, eurooppalainen järki ja venäläisten ennakkoluulot. Suom. Kari Klemelä. Otava 1994.

Tuominen Arvo: Sankarikaupunki Pietari. Reuna 2018

Друзь Александр: Петербург. Пешком по городу. АСТ 2018.