Hiukan ukrainalaisuudesta ja muustakin sodankäynnin lomassa

 

”Nyt on mahdotonta sanoa, käykö tässä pahemmin tai paremmin, mutta muuksi tämä muuttuu.”

 Pietarilainen historiantutkija Lev Lurje on vastikään täyttänyt 72 vuotta, ikämiehestä on siis kysymys. Hän on käynyt reilun tunnin mittaisen nettikeskustelun nuoren naistoimittajan kanssa. Mies on – omien kokemusteni perusteella - lähinnä erikoistunut Pietarin paikallishistoriaan, tuntee kaupungin kuin omat taskunsa. Monet tärkeät pietarilaiset ovat tulleet hänen kauttansa minulle tutummiksi, mainittakoon heistä kirjailija Sergei Dovlatov. Myös Carl Gustav Emil Mannerheim kuuluu hänen lempiaiheisiinsa.

Mutta löytyy häneltä myös monipuolisuutta. Jo keskustelun otsikko kuvastaa käsittelyn laajuutta: ”Ikkunoiden sulkeminen Eurooppaan, patriotismi, nostalgia.” Miehen sukunimi (latinalaisittain ”Lourié”) viittaa Venäjän juutalaisuuteen. Ja Neuvostoliiton yksi keskeinen juutalaisten ja juutalaisuuden tyyssija on ollut Odessa. Siitäkin miehellä on neuvostoajoilta muistoja.

Lurje (kirjoitan hänen sukunimensä suoraan venäjästä translitteroiden) viittaa keskustelun lomassa ikäänsä ja toteaa, että ei haluaisi kuolla näin epätoivoisessa tilanteessa. Hän haluaisi vielä elinaikanaan löytää suotuisampaa kehityssuuntaa. Optimismia keskustelusta huokuu, vaikka mies ei sitä suoraan hehkutakaan. Muutos pitää aina sisällään toivon siemenen.

Keskustelu rönsyilee laajasti. Itse kuitenkin keskityn omiin valintoihini, jotka eivät taida olla aivan sen keskeistä antia.

Lähden liikkeelle kysymyksestä, mihin historialliseen konfliktiin nyt meneillään oleva Ukrainan operaatio voitaisiin rinnastaa.

Putinilla oli Lurjen mukaan mielessä Gruusian operaatio vuodelta 2008. Hän ajatteli, että homma sujuu samaan tahtiin ripeästi – ja järjestys palautuu. Eipä ole sujunut.

Keskustelun alkuosassa Lurje pohtii laajasti 1800-lukua ja sen johdannaisena ensimmäistä maailmansotaa. Lurje ei kuitenkaan pidä sitä onnistuneena vertailukohtana. Todettakoon, että helmikuussa, sodan alkuvaiheessa minä itse aloin etsiä yhtymäkohtia noihin reilun sadan vuoden takaisiin tapahtumiin.

Itseäni kiusaa keskustelussa se, että Donbassin aluetta Lurje ei nosta mitenkään erityisesti esille. Olenhan ilmaissut aiemmin, että sinne liittyvä rauhanomainen ratkaisu voisi olla tulevan kehityksen tae. Hän kyllä mainitsee esimerkkinä kokemuksensa Odessasta, muttei enempää. Asenteesta tulee selvästi ilmi, että hän toivoo Ukrainassa rakentavaan kehitykseen. Ei hän tuo esille mahdollisuutta valtion jakautumisesta. Nähdäkseni Lurjen puhe pitää sisällään enemmän optimismia, kuin hän sanallisesti ilmaisee.

Lurjen rinnastuskohde on vuonna 1939 syttynyt talvisota. Zelinski taisi mainita sen eduskunnallemme puhuessaan, mutta Lurje ei rupea glorifioimaan. Hänen pääpointtinsa on siinä, että sodan kautta Suomen kansa kykeni yhdistymään suurta vihollista vastaan. Sitä ei Stalin tajunnut ottaa huomioon.

NL oli saanut vapaat kädet natsi-Saksalta. Stalin luuli voivansa hoitaa hommansa ohi mennen. Otto Wille Kuusisen hallitus ja Mainilan laukaukset olivat hänen yllätysvetonsa. Siinä kävi kuin kävi.

Stalin oli Lurjen mukaan varma, että Kuusisen hallitus saa Suomen työkansan tuen. Hän tajusi, kuinka rankasti Suomi oli kansalaissodan aikaan jakautunut kahtia. Parikymmentä vuotta aiemmasta itsenäisyystaistelusta oli jäänyt avoimia haavoja. Herraviha oli vielä voimissaan. Stalin halusi ottaa siitä hyödyn.

Samalla tapaa Venäjällä uskottiin, että Itä- ja Kaakkois-Ukraina tulee operaatiossa laajalti Venäjän puolelle, koska siellä suhtauduttiin ukrainalaisuuteen vähätellen ja skeptisesti. Sitä haluttiin hyödyntää.

Lurje haluaa rinnastuksella viitata siihen, että Venäjän aloittama operaatio voisi yhdistää myös Ukrainan.

…

Itse olen tulevaisuuden suhteen luonut mielessäni kauhukuvia. Lurje näyttäisi uskovan pehmeämpään laskuun. Kun sota saadaan päättymään, mitään kollektiivista syyllisyyttä ei Venäjällä hänen mielestään ole kehittymässä.

…

Mennään seuraavaksi Neuvostoliiton vuosiin. Sieltä Ukrainalle on perintönä muotoutunut skeptinen suhtautuminen ukrainalaisuutta kohtaan. Lurje ei varsinaisesti sano, että ukrainan kieli ja ukrainankielinen kulttuuri olisi ollut Neuvostoliitossa täysin kielletty. Tosin hän piti mahdollisena, että kukkien vieminen ukrainalaisen kansallissankarin runoilija Taras Ševtšenkon haudalle saatettiin voida tulkita ikävään suuntaan. Olennaista tässä kuitenkin oli, että ukrainan kielelle ei ollut venäjän puristuksessa tilaa. Se muistutti liikaa venäjää eikä sille ollut kehitysmahdollisuuksia. Venäjän kieli kattaa laajemmat kulttuuripiirit. Kansainvälisistä klassikkoteoksista oli olemassa venäjänkieliset käännökset. Ei ollut relevanttia tarvetta niitä ukrainantaa. Lisäksi ukrainalaistaustaiset kirjailijat (Gogol, Bulgakov) kirjoittivat venäjäksi.  Kansallisesti merkittävin oli Taras Ševtšenko (1814-1861), mutta ei hänkään ollut Lurjen mukaan rinnastettavissa Puškiniin, Tolstoihin tai Dostojevskiin.

Lurje muistelee Odessaa. Ukrainalaisen kulttuurin ja kansanperinteen harrastus oli kummallinen erikoisuus, joka herätti lähinnä naurun remakkaa ja muuta hupia, ehkä ironista. Se oli siis hauska lisuke, joillekin kai turhake.

Hän toteaa, että hänen ikätoverillaan Venäjän presidentillä oli samankaltaisia kokemuksia ukrainan kielestä ja kulttuurista. Se oli suoranaista vähättelyä, mikä oli Ukrainalle raskas asia.

…

Lurje muistelee Odessan vuosiltaan hämärästi kiovalaista arkeologia (nimi ei hänelle ole jäänyt mieleen). Tämä lauloi ukrainalaisia lauluja ja kertoi hetmaneista.

Se vaikutti hänestä todella eksoottiselta. Mies oli kuin eri planeetalta. sillä Odessa oli tuolloin täysin venäläinen kaupunki. Hän tuntee noilta ajoilta myös lännessä sijaitsevan Lvovin (Lviv) kaupungin. Ero oli kuin yöllä ja päivällä. Lvivistä löytyi ukrainalaista identiteettiä. Odessassa vallitsi skeptisen ironinen suhde ukrainalaisuuteen. Siellä opiskeltiin hänen mukaan ukrainaa mutta se oli ylimääräinen aine, opetus oli lähinnä venäjäksi.

…

Kun katse käännetään nykyvuosisadalle, Lurje ei usko, että jokin kansallismielisyyden aalto voisi pyyhkäistä valtakunnan yli ja antaa siten nostetta ukrainalaisen kulttuurin voimalliselle nousulle. Aika ei ole sille antoisa.

Nyt ei hänen mukaansa olennaista ole se, että kuulutaan tiettyyn kansallisuuteen, sukupuoleen tai rotuun. Globaalissa maailmassa on eri henki. Nyt eletään individualismin aikaa. Ihmiset edustavat lähinnä itseään, ei mitään kansallisuusaatetta. Oman etnisyyden korostaminen ei kuulu nykyaikaan, mutta ei Lurje toki halua sitä kieltää. Hän näkee nykyiset tapahtumat positiivisena käänteenä. Tarvitaan uudelleen arviointia. Aika näyttää, mitä siitä seuraa.

Maolaisia ja taistolaisia – Kiinan ja Suomen opiskelijaliikehdintää kiikaroimassa

 

Lauri Hokkanen: Kenen joukoissa seisoin. Taistolaiset ja valtioterrorin perintö. 498 s. Docendo 2021

 

Alberto Moravia: Maon Kiina eli Kivinen kutsuvieras. Suomentanut Liisa Ryömä. 158 s. Tammi 1968.

(alkuperäisteos: La rivoluzione culturale in Cina. 1967.)

 

Nuo molemmat kirjat liittyvät tavalla tai toisella minun nuoruuteeni, toisessa tosin vain aihe. Italialaisen kirjailijan Alberto Moravian matkakirjan luin aikoinaan käydessäni vielä oppikoulua tai lukiota. En lukenut sitä tuon Kiinan vuoksi. Satuin vain olemaan tuolloin kiintynyt Moravian teoksiin, mikä johtui lähinnä siitä, että hän kirjoitti hyvin seksuaalisväritteistä proosaa ja se veti omaa seksuaalisuuttaan etsivää nuorukaista puoleensa. Ahmin kaikki hänen suomennetut teoksensa ja yksi sattui olemaan tuo matkakirja. Sen sanomaan en tuolloin saanut syvempää otetta, mutta kirjan maailma jäi alitajuntaani. Nyt kun kulttuurivallankumous on alkanut syvemmin kiinnostaa, palasi tuo pienehkö teos mieleeni. Tarkempi sisältö ei ollut enää muistissani mutta kirjaston varastosta teos löytyi ja nytpä sitten tunsin sitä lukevani kuin ensi kertaa. Omana vertailukohtanaan on Yang Jishengin massiivinen 700-sivuinen historiateos The world turned upside down (A History of the Chinese Cultural Revolution), jota olen niin ikään viime aikoina lueskellut. Sitähän käytetään yleensä lähteenä kulttuurivallankumousta käsittelevissä tutkimuksissa.

Maailman mitassa tarkasteltuna kaikki sai alkunsa Kiinassa. Mao Zedong kiihotti maansa nuorison kapinaan, jatkuvaan vallankumoukseen. Liike levisi Eurooppaan. Lännessä maolaisuus oli muotia. Suomessa käännyttiin Tšekkoslovakian valtauksen jälkeen (1968) yllättäen Leninin puoleen ja purkauksen lailla alettiin luoda ”omaa vallankumousta” itäistä naapurimaatamme myötäillen. Kommunistisen puolueen varapuheenjohtajasta Taisto Sinisalosta ei ollut lopulta esikuvaksi, vaikka saikin antaa liikkeelle kuvaavan etunimensä. Rintama laajeni, ei jääty pelkälle hiekkalaatikolle.  

Minulle taistolaisuus tuli aikoinaan tutuksi aloittaessani 70-luvulla Jyväskylässä yliopisto-opintojani. Sain nimittäin 20 neliön opiskelijaboxiini kämppäkaverikseni marxismi-leninismiin hurahtaneen sinipaita-aktivistin. Olin kasvanut uskonnollisessa kodissa ja halusin asuinpaikkaa muuttamalla vapautua kotini ahdasmielisestä hengestä. Hapuilin omassa elämässäni, arkana epävarmoin tuntein halusin päästä elämässäni jonkinlaiseen alkuun. Halusin karistaa kodistani mukanani saaneen ahdistuksen ja tutustua elämään laajemmin ja itsenäisemmin. Kaipasin vapaampaa ilmapiiriä. Siinä tilanteessa törmäsin intomieliseen taistolaiseen. No, ei se aivan uutta minulle ollut. Olinhan opiskellut lukiossa venäjää ja opettajanikin tuli sen verran läheiseksi, että olin venäläisestä kulttuurista innostunut ja Neuvostoliitto maana kiinnosti kovastikin. Taistolaiseen fanatismiin kyllä halusin etäisyyttä.

Tuo ”kumppanuus” kesti yhden vuoden. Sinä aikana tulikin sitten kiisteltyä asioista enemmän kuin tarpeeksi. Hassua oli se, että suhtauduin ylipäänsä Neuvostoliittoon uteliaan kiinnostuneena. En ollut monissakaan asioissa vastakkaista mieltä. Se kuitenkin tuntui ärsyttävän kämppäkaveriani, kun tulinkin puolittain vastaan mutten ollut hänen luokkataisteluasenteessa selkeästi vastakkaisella puolella. Mutta hän oli hän, hän luuli tietävänsä totuuden ja kaikessa piti olla vastaan. 

Hän oli siis sinipaita, vähemmistöläinen. Ne muut kommunistit olivat punapaitoja, enemmistöläisiä. Taistolaiset olivat yliopistopolitiikassa niskan päällä. Kämppikseni kanssa ei toki aina riidelty ja itse asiassa oltiin aika vähän tekemisissä. Sen verran huomasin asenteissani hänen vaikutustaan, että aloin kuin huomaamattani halveksia noita punapaitoja. He olivat ”myötäileviä revisionisteja”. Olin kuitenkin hyvin kaukana taistolaisista. Halusin itse vapautua ahdistavan uskonnollisuuden vaikutuspiiristä. Ja tajusin heti, että taistolaisuus oli poliittista uskonnollisuutta. Selkeästi minua huvitti sen dogmaattisuus ja sinisilmäisyys, toisaalta ehdottomuus.

Taistolaisilla oli omat viikoittaiset illanvietot – punaperjantait. Niiden sisällöstä en tarkemmin tiennyt. Sen huomasin – ja siitä kyllä kovasti sitten kärsinkin – että siellä juotiin paljon ja naisseura kämppikselleni kyllä kelpasi. Minua se vähintäänkin häiritsi, kun hän toi naisia vuoteeseensa ja siinä parin metrin päässä he sitten keskenään ähelsivät.  Opin pidättelemään raivoani. Tuo elämäntapa oli kyllä tullut omassa uskonnollisessa yhteisössänikin tutuksi. Ikäiseni nuoret olivat hyvinkin hartaina uskonnollisissa kokouksissa mutta kun ilta tuli, niin mielessä välkkyivät vain tytöt ja siinä vaiheessa moraalille ummistettiin silmät. Itse olin jo kasvamassa ulos noista ympyröistä. Odotin vain tilaisuutta, että pääsen siitä irtautumaan.

Kerran sattui niin, että kämppikseni entinen tyttöystävä (ne vaihtuivat melko tiheään) soitti minulle ja pyysi kahville. En tajua hänen perimmäistä tarkoitustaan. En usko, että hän yritti minua iskeä. Siinä keskustellessani hänen fanaattisuutensa tuli yhä selvemmin irti. Yksi lausahdus kertoi kaiken: ”Nyt kun vielä elämme kapitalistisessa yhteiskunnassa, niin kyllä voi vapain mielin ottaa yliopiston vessasta itselleen vessapaperirullan mukaansa.” En alkanut väitellä mutta nauroin tytölle lähes päin naamaa. Tuo kahvittelu jäi yhteen kertaan, mutta kyllä hän sitten kampuksella osui sinipaidassaan monesti kohdalleni ja moikkasimme tuttavallisesti.

…

Hokkasen kirja olikin minulle hieno lukukokemus. Hän ei keskity omaan henkilöhistoriaansa. Se kyllä tulee selvästi, kun hän menee 60-luvun lopulla liikkeeseen mukaan. Mutta kirjoittaja keskittyy liikkeen syntymisen taustoihin ja olemassa oleviin ristiriitoihin.  Neuvostoliiton historiassa mennään aika kauaskin menneisyyteen. Kuten yllä jo mainitsin, käänteentekevä tapahtuma oli vuonna 1968 tapahtunut Tšekkoslovakian miehitys. Sen vaikutukset käydään lävitse hyvin perusteellisesti. 70-luvun aatteelliset kiemurat ja raju valtapolitiikka ovatkin sitten karua luettavaa. Eikä noita ryyppyjuhliakaan unohdeta.  Kirja vilisee tunnettuja nimiä, heidän aatteellista taivaltaan kuvataan, samoin yllättäviä muutoksia näkemyksissä. Yksi mieleen jäänyt esimerkki on runoilija Matti Rossi.

Lukija jää ihmettelemään, miten sellaiset fanaattiset kommunistijohtajat kuin Urho Jokinen ja Ville Pessi saattoivat jatkaa tiukkaa linjaansa, vaikka nuoruudessa heidän lähipiirissään olleet ihmiset joutuivat Stalinin vainojen uhreiksi. Mutta taistolaisuuden kaltaisessa poliittisessa fanatismissa todelliset kokemukset jäävät taustalle. Ne pyyhkiytyvät aatteellisen pintakuoren alle.   

Menemättä kovin tarkkoihin kuvauksiin siirryn kohtaan, joka minulle oli kirjassa kaikkein koskettavin. ”Hokkanen nimittäin koki 80-luvun alussa hetken, kun mieli alkoi pikkuhiljaa kääntyä. Hän koki hetken, ”kun piti ruveta ajattelemaan ihan itse.”  Siinä yhteydessä hän mainitsee runoilija Pentti Saarikosken runokokoelman Hämärän tanssit. Sen voi osaltaan tulkita Saarikosken omaksi tilitykseksi. Olihan hänelläkin 60-luvulla oma kommunistinen harharetkensä. Saarikoski oli siis Hokkaselle yksi suunnannäyttäjä.

Tuo poliittinen liike alkoi maolaisuuden noususta Kiinassa. Euroopan älymystön piirissä tuo maolainen liike valtasi suosiota. Niin oli aluksi Suomessakin. Esimerkiksi Jaakko Laakso oli innokas maolainen mutta otti sitten aatteelliseksi esikuvakseen Vladimir Leninin.  Suomi oli tavallaan poikkeus muista läntisistä maista. Meillä alkoi taistolaisuus saada nuorisoa valtaansa. Käänteiskohdaksi tuli yllä mainittu Tšekkoslovakian miehitys. Monet tekivät tuolloin pesäeroa Neuvostoliittoon rinnastaen sen imperialismiin. Suomessa kuitenkin alun myllerryksen jälkeen käännyttiinkin takaisin Leninin puoleen. Suomen kommunistinen puolue pysyi koossa, mutta se jakaantui. Vähemmistö jäi varapuheenjohtaja Taisto Sinisalon taakse. Opiskelijaliike alkoi kasvunsa ja monet vasemmistoälymystön edustajat alkoivat suitsuttaa neuvostoliittomyönteistä innostustaan. Mao ja kulttuurivallankumous jäi sen poliittisen myllerryksen taakse. Urho Kekkosella oli merkittävä yhdistävä rooli. Hän oli taistolaisille eräänlainen isähahmo. Ja mikä siinä oli ollessa. Tuo miehitys merkitsi Suomelle hyvää Suomen taloudelle ainakin siinä mielessä, että Neuvostoliiton kauppa alkoi kehittyä. Hyviä naapurisuhteita kannatti ylistää.

Hokkasen kuvauksesta löytyy monia seikkoja, jotka osoittavat, mitä tuon kaltainen hullaantuminen saa aikaan. Esimerkiksi käy holtiton varojen käyttö. Valtio ei tuolloin jakanut poliittisille liikkeille samassa määrin varojaan kuin nykyisin, mutta kaikki käytettiin mitä onnistuttiin saamaan. Vallankumouksen katsottiin olevan lähellä eikä muusta ollut väliä. Poliittisilta untuvikoilta saattoi mennä todellisuuden taju. Nuorisojärjestöt saivat valtionapua jäsenmääränsä perusteella ja sitä lukua oli helppo paisuttaa. Teiniliiton taksvärkkikeräyksellä saatuja varoja saatettiin ”lainata” muuhun tarkoitukseen. Onneksi demokratia jotenkuten toimi, kun muiden puolueiden nuorisojärjestöt vaativat tarkastusta.

…

Moravian matkakirja vaikutti nyt uudelleen luettuna varsin maukkaalta lukukokemukselta. Se on aikalaiskuvaus eikä siinä nosteta pintaan Suuren harppauksen aiheuttamaa nälänhätää eikä lukemattomia kuolonuhreja. Päinvastoin, suuresta harppauksesta kirjoitetaan siinä mielessä, että se avasi Maon silmiä, ja kulttuurivallankumouksen rauhanomaisuutta jopa korostetaan. Se on Moravian sen hetkinen näkemys. Kulttuurivallankumous on kiihkeimmässä vaiheessaan. Raakuudet paljastuvat myöhemmin. Moravia näkee muutoksen tuulet Kiinassa paljolti positiivisena liikehdintänä mutta toisaalta kyllä tietty sarkasmi on hänellä koko ajan pinnassa, ja lopulta kirjailija tuo näyttämölle Don Juanista (Don Giovanni) ”kivisen vieraan”, mikä tuo tapahtumiin parodista näkökulmaa.

On muistettava myös samanaikaiset Euroopan tapahtuvat. Hullu vuosi 1968 oli vielä edessä.

Moravia saapuu maahan Hong Kongista vaimonsa kanssa. jo alkuvaiheessa hän saa rautatieasemalla seurata kiinalaisnuorten laulu- ja tanssiesitystä, sama toistuu lentokoneessa. Maon punainen kirja tulee heti tutuksi.  Toiseksi hänen silmäänsä pistää lukuiset seinälehdet ja se kovin harras henki, kun noiden julistavien tekstien sisältöön näytetään tutustuvan. Myöhemmin tulevat myös lukuisat punakaartilaisten kulkueet ja kadunvarsikokoukset hyvin tutuiksi.

Moravia tajuaa aivan heti, että kyseessä on pohjimmiltaan uskonnollinen prosessi. Nuoriso seuraa vanhaa talonpoikaista perinnettä. Aivan kuin huomaamatta Mao on tuonut mukanaan ”jatkuvaan vallankumoukseensa” vanhan kungfutselaisen perinteen, aivan kuin vastapainona stalinistiselle aatemaailmalle. Tämä on yhtäältä Moravialta ristiriitaisia ajatuksia synnyttävä havainto, sillä Maoa pidetään ennen muuta kungfutselaisen perinteen kriitikkona. Maohan pyrki nimenomaan torjumaan konfutselaisen ajattelun, joka oli jähmettänyt koko Kiinan yhteiskunnallisen kehityksen. Kiinan kansantasavallan katsotaan antaneen kehitykselle uuden suunnan. Moravialla on kuitenkin terävät hoksottimet. Kiinan nuorison liikehdintä ei voi vyöryä sillä voimalla pelkästä johtajan käskystä, ei edes Kiinassa. Kyllä opiskelijanuoriso otti tuon jatkuvan vallankumouksen idean omakseen, koska se löysi sen ideasta omaa kulttuuriperintöään.   

Yksi vertailukohta Kiinan tapahtumille onkin 1490-luvun Firenze. Tuolloin dominikaanimunkki ja parannussaarnaaja Savonarola sai kaupungissa aikaan laajan kansanliikkeen, jonka myötä valtaa pitänyt Medicien suku häädettiin kaupungista. Savonarolan ympärille kasvoi laaja herätysliike. Hänen profetiansa saivat kansanjoukoissa tulta alleen. Hän perusti kaupunkiin teokratian, jossa kuninkaaksi julistettiin Kristus. Kun sitten Paavi ei saanutkaan toivomaansa tukea, Hän alkoi syyttää tätä harhaoppisuudesta. Lopulta omat kannattajatkin käänsivät hänelle selkänsä ja mies hirtettiin ja poltettiin roviolla kerettiläisyydestä syytettynä.

Maon käynnistämä liike on suoraa toimintaa, nuorison omaehtoista julistusta. Mikään puoluebyrokratia ei ole sitä käynnistänyt. Nuoret tuntuvat olevan sinä mukana sydämellään, omasta tahdostaan. Se on poikkeavaa käytöstä kuin vertaa puoluebyrokratian käynnistämiin poliittisiin kulkueisiin.

Moravian mukaan Mao on kääntänyt suuntaa, irti Neuvostoliiton mallin mukaisesta virkavaltaisesta ohjauksesta. Mao on hänen mukaansa huomannut maan tehneen suuren virheen 50-luvun Suuren Harppauksen pyrkimyksissä. Oli tehty väärin, kun lähdetty Neuvostoliittoa jäljittäen kilpajuoksuun maailman talousherruudesta Yhdysvaltoja vastaan. Mao ei jäänyt sitä märehtimään vaan ohittaen oman maansa jähmettyneen byrokraattisen koneiston halusi muuttaa suuntaa jatkuvan vallankumouksen tielle. Opiskelijanuoriso vastasi kehotukseen.  

Nykynäkökulmasta laajasti katsoen kulttuurivallankumouksen mullistukset olivat vuosien jälkeen yhtenä sysäyksenä myöhempiin uudistuksiin. Niitä varten piti luoda mieletön kaaos. Nyt voimme nähdä kehityksen hedelmiä. En ota kantaa sen hyvyyteen tai pahuuteen. Mutta omaan pikkuporvarilliseen uomaansa rypemään jäänyttä Neuvostoliittoa ei enää ole olemassakaan. Kiinan on löytänyt pikkuhiljaa oman aasialaisen suuntansa.

…

Moravia löytää kiinalaisesta mentaliteetista kahdet kasvot. Ne ovat vastakkaisia ilmiöitä, jotka ilmenevät, kun Moravia seuraa tiiviisti kansanjoukkojen käyttäytymistä. Toista niistä hän kutsuu väkivaltaisuudeksi, vaikka itse asiassa hän ei tarkoita mitään ulkopuolisiin kohdistuvaa vahingontekoa. Kyse on jonkinlaisesta järjestäytyneestä uhosta, voiman osoittamisesta. Se on yhtenäistä joukkokäyttäytymistä, johon kaikki (kuten punakaartilaiset) helposti sopeutuvat ja mukautuvat.  Suut avautuvat sotaisaan ja uhkaavaan lauluun, sitten huudetaan ”Eläköön!”, kaikilla on käsissään liput tai Maon kuvia, joita heilutetaan samaan tahtiin. Mielenosoittajat kohottavat nyrkkinsä, viittovat Maon punaiset kirjat käsissään uhkaavasti. Moravia kiinnittää huomionsa myös kasvoihin, löytää niistä vihan juonteita, silmät ovat värähtämättä, suu ammollaan, kaulajänteet kireinä. Vaikka käytös huokuu aggressiota, hän ei kuitenkaan tunne lainkaan levottomuutta eikä väkivallan pelkoa.

Hieman yllättäen Moravia löytää tuosta joukkovoimasta sivistyksen siemeniä, vanhan kulttuurin luomia rajanvetoja. Hänen mukaansa tuo yhtenäisyys viittaisi maan kungfutselaiseen perintöön.

Toinen elämys, jonka Moravia havaitsee kiinalaisen väkijoukon käytöksestä, on liikkumattomuus.  Kun punakaarti ryntää kaduille mielenosoitukseen, Moravia kääntää katseensa kulkueesta ja hän havaitsee miten liikkumattomina he reagoivat esimerkiksi seinäjulisteisiin. Kiinalaisten liikkumattomuus on toisenlaista, kuin me kuvittelemme. Se ei ole vastenmielisyyden purkausta, vaan se on oikeaa ulkopuolisuutta, täydellistä tunteettomuutta, kuin apatiaa. He tavallaan lakkaavat olemasta, aivan kuin olisivat siirtyneet muualle. He eivät ole vihamielisiä kulkueille tai mielenosoittajille. Syvältä heidän sisimmästään pääsee näkyviin toinen luonto, ikivanha kulttuuriperäinen ominaisuus. Se on Kiinan vanhimman tradition toiset kasvot kungfutselaisuuden vastapainoksi. Kyse on taolaisesta perinnöstä.

Moravia lainaa Laotsen teosta Tao te ching.

”Tao on tyhjä mutta kuitenkin tao on tyhjentymätön.”

”Vihkiytymällä taolle pienenee päivä päivältä. Eikä pieneminen lakkaa ennen kuin toimimattomuus on saavutettu.”

…

Kyllähän Moravia nostaa esille myös punakaartilaisten pimeän puolen. Pahin oli edessä mutta siitä oli tuolloin jo näkyviä merkkejä. Esimerkiksi se kuinka Tšinghuan yliopiston edustalla järjestettiin julkisia ”itsekritiikkinäytöksiä”. Hän nostaa esille Kiinan johtajan Liu Shaoqin vaimon Wang Guangmein. Liu oli Kiinan kansantasavallan presidentti ja hän auttoi aikoinaan maata selviytymään Suuren harppauksen katastrofista. Vuonna 1966 häntä alettiin kuitenkin pitää ”revisionistina” ja hän oli kulttuurivallankumouksen näkyvimpiä uhreja. Hänet sittemmin vangittiin ja hän kuoli vuonna 1969 vankilassa.

Wang Guangmei onnistuttiin kieroin menetelmin saamaan kansanjoukon eteen yliopistolle, jossa hänen molemmat tyttärensä opiskelivat.  Tapausta seurasi 20 000 opiskelijaa, opettajakuntaa ja muuta yleisöä. ”Käärme oli kiskottu kolostaan”, todettiin julkisesti. Siinä naista häpäistiin ja hänet pakotettiin harjoittamaan itsekritiikkiä.

Moravia on luonnollisesti järkyttynyt, vaikkakin yllättävän kyynisesti hän asiaa käsittelee. Hän näkee toki punakaarteissa myös uhan. Se ilmenee monissa paikoin. Pelkkään humoristiseen ihailuun hän ei sorru. Hän kyllä yhtäältä ihailee Kiinan poliittista taistelua – sen ”harvinaislaatuista vitaalisuutta, sen hedelmällisyyttä, kekseliäisyyttä, monipuolisuutta”. Mutta tuollaista julkista häväistystä, mihin Wang Guagmei esimerkiksi joutui, hän pitää keskiaikaan kuuluvana. Nuoret käyttäytyvät kuin ristiretkeläiset aikoinaan. Se on siis uskonnollista oikeauskoisuustaistelua.

Toisaalla Moravia kysyy, miksi Mao ei vangituta vastustajiaan, järjestä oikeudenkäyntejä heitä vastaan ja ammuta heitä, kuten Stalin olisi tehnyt. Moravian mukaan ”Mao ei tahdo henkilökohtaista valtaa väkivallan avulla kuten Stalin. Mao haluaa ideologista valtaa ohjeuksen ja kasvatuksen avulla. […] Niinpä hän ei tahdo, että Liu Shaoqi tapetaan vaan että hän muuttaisi mieltään, toisin sanoen tunnustaisi kerettiläisyytensä ja luopuisi siitä.”

No niin, sittemmin Liu Shaoqita kidutettiin vankilassa siinä määrin, että hän koki vähintään yhtä kivuliaan kuoleman kuin Stalinin uhrit.

En tämän takia tuomitse Moravian kirjaa. Se on hyvin avartava ja vilpitön. Avaa tuohon kiihkeään aikaan uusia näkökulmia. hän toisaalta myös tajusi punakaartin kaltaisen kansanliikkeen vaarat, mutta nähtävästi halusi nähdä tuon liikehdinnän mielellään myönteisessä valossa. Hän tavallaan innostui näkemästään.

Moravia tapaa muutamia mielenkiintoisia henkilöitä. Paikallisen kirjailijan kanssa hän käy dialogia, jossa molemmat etsivät välillä vuorosanansa Maon punaisesta kirjasta. Keskustelu Kiinan muurin merkityksestä on kiintoisa. Myös siitä puhutaan, kuinka Kiina hylkää kokonaan pikkuporvarillisen vaiheen historiallisessa kehityksessään ja etenee valtakuntana kehityksen maailmanvallaksi. Kansa ei pääse välivaiheessa vaatteilla koreilemaan. Hän vierailee vanhan työläisen kotona, joka eläköidyttyään on alkanut lukea Marxin ja Engelsin teoksia. Mies vastaa Moravian kysymyksiin poissaolevana. Kun siten on jäähyväisten vuoro, hänellä on jotain erityistä näytettävää. hän ohjaa vieraansa keittiöön ja avaa silmät loistaen kaasuhellan esitellen liekkiä kuin ihmettä. Moravia tajuaa asian ytimen.

Kirjan lopussa Moravia on vaimonsa kanssa syömässä Pekingin ankkaa typötyhjässä ravintolassa. Kiinalaiset itse ovat sen hylänneet, kun sitä pidettiin tuolloin porvarillisena. Pariskunta nauttii ruoasta, mutta kyllä siellä tulee orpo olo, kun kansa on kaduilla vallankumousta tekemässä. Sitten Moravia näkee näyn, mistä hän saa aiheen Don Juanin draamasta. Sama teema on myös Mozartin oopperassa Don Giovanni. Hotellin edustalla oleva Maon patsas tulee pariskunnan vieraaksi ja saattaa heidät matkalle. He ovat tuomittuja lähtemään kapitalistiseen ahdinkoonsa Eurooppaan. Karsea kohtaus jättää minut hieman hämilleen mutta toisaalla kuvastanee ristiriitaisia tuntoja. Don Juan yhdistettynä Maoon herättää kyllä tiettyjä assosiaatioita. Pekingistä Moravian matka suuntautui vielä Hong Kongiin ja Koreaan. Niistä hän ei montaa sivua kirjoittele.

Jälkilause:

Mitäkö noista 70-luvun ajoista olen oppinut? Kun tarkastelen työuraani, niin ainakin sen voi todeta, että olen elämässäni joutunut tekemisiin hyvin monenlaisten ihmisten kanssa. Toimeen on tultu. Jos mahdollista tai tarpeen, olen tutustunut lähemmin. Kokemuksista karaistui.

Vadim Kozin - estradilaulajan outo elämäntarina

 

Vadim Kozin on minulle tuore tuttavuus. Ehkä olin häntä ja hänestä kuullut mutta se tieto oli mennyt toisesta korvasta ulos.  Vasta tänä syksynä kiinnostus heräsi, kun avasin uteliaana YouTubessa hänestä kertovan dokumenttifilmin. Sen alussa hyvin vanha mies kertoo elämästään. Aluksi hän toteaa, että syntyi kauppiasperheeseen vuonna 1903. Isä oli venäläinen ja äiti täysverinen mustalainen. Eipä tarvittu enempää. Halusin tutustua hänen musiikkiinsa. Sen myötä löysin paitsi loistavan muusikon myös koskettavan elämänkohtalon.

Kozin osoittautui monipuoliseksi ja tunnevoimaiseksi laulajaksi. Mustalaisveri toi musiikkiin tulkinnallista herkkyyttä, romanimusiikille ominaista intohimoa ja temperamenttia. Se tosin vain sävytti tulkintaa. Sukujuuriensa ansiosta miehelle oli muotoutunut persoonallinen laulutyyli.  Hänen ohjelmistoonsa kuuluu kevyttä iskelmää, tangoja ja valsseja, venäläisiä romansseja ja laulelmia, joissa esittäjä tulkitsee musiikin sanomaa. Usein taustalta löytyy koskettava runo.  Mukana on sopivassa mitassa myös aitoa mustalaismusiikkia. Kun nuoruuden tulkinnoissa tanssin rytmi vei mukanaan, niin myöhemmällä iällään hän vaikuttaisi keskittyneen enemmän laulujen sisältöön. Eikä saa unohtaa, että hän sävelsi myös itse.

Nimeän otsikossa häntä estradilaulajaksi. Hän lienee ollut suurissa saleissa kuin kala vedessä mutta varmaankin elämänsä aikana hän sai esiintyä runsaasti nimenomaan pienelle yleisölle. Voisin kuvitella, että niissä hänen tulkintansa olivat koskettavimmillaan.

Vadim Kozinin urasta on kirjoitettu paljon, hänestä löytyy kiinnostavia dokumentteja ja myös luentoja. Yritän jutussani avata hänen pitkän elämänsä vaiheita. Totean kuitenkin, että hänestä kerrotuista materiaaleista löytyy ristiriitaisuuksia, syntymävuotta myöten. Lisäksi on olemassa suoranaisia aukkoja. Jossain vaiheessa Kozinia on luonnehdittu tarinankertojaksi, joka saattoi värittää myös oman elämänsä faktoja. Olen muiden armoilla mutta yritän säilyttää kriittisyyteni. Hänen eräisiin elämänvaiheisiin olisin halunnut perehtyä tarkemmin, mutta aika ei nyt sitä salli.

 

Vadim Aleksejevitš Kozin syntyi 21. maaliskuuta vuonna 1903 Pietarissa. Hän kuoli valtakunnan toisella laidalla Magadanissa 19. joulukuuta vuonna 1994. Hän eli siis 91-vuotiaaksi ja yli puolet elämästään hän asui Kauko-idässä.  Uran huippuvuodet ajoittuvat kuitenkin Moskovaan 30-luvun lopulle ja 40-luvun alkuun. Hänen syntymänsä ja kuolemansa ajoittuvat Venäjälle, mutta hän oli kuitenkin selkeästi neuvostoliittolainen laulajatähti. Ja musiikki kuului olennaisena osana hänen elämäänsä. Vaikka hän lauloi venäjäksi, hänelle on kertynyt myös kansainvälistä mainetta. Hänen musiikkiaan on levytetty ainakin Yhdysvalloissa (vuonna 1984). Mielenkiintoa herättänee sekin, että lähinnä rokkariksi luokiteltu brittilaulaja Marc Almond on noin kymmenen vuotta sitten levyttänyt LP-levyllisen Vadim Kozinin tunnetuksi tekemiä lauluja. Almond tutustui miehen elämänkohtaloon Venäjän matkallaan. Siitä syntyi radiodokumentti In Search of Vadim Kozin  ja BBC:n julkaisema kirjoitus (venäjäksi täällä).

Kozinin voi todeta laulaneen koko ikänsä. Ura alkoi 20-luvun puolivälissä ja vielä 90-vuotiaana hän esiintyi lähes hampaattomana ukkona muutamassa TV-dokumentissa joko itseään pianolla säestäen tai ilman sitä. Se on elävää, vahvan omakohtaisesti koettua musiikkia. Siinä on jo aivan toinen sävy kuin uran alkupuolen tanssimusiikissa ja herkissä romansseissa. Tyylikkäästi karkeaääninen vanhus luo yhden miehen musiikkiteatteria.

Magadan ja Kauko-itä antavat valveutuneelle lukijalle viitettä miehen menneisyydestä. Hänet vangittiin vuonna 1944 ja seuraavan vuoden helmikuussa hän sai 8 vuoden pakkotyörangaistuksen ja joutui Siperian junaan. Mies oli tuolloin suuri tähti ja sen mukaisesti häntä kohdeltiin. Matkasta tuli tavallista pitempi, kun suuremmissa pysähdyspisteissä haluttiin kuulla hänen esiintymistään. Niin hyödynnettiin ainutkertaista mahdollisuutta. Perille Kolymaan tultiin vuoden loppupuolella.

Pakkotyövankina Kozin pääsi suhteellisen helpolla. Koviin uuvuttaviin ruumiillisiin töihin hän ei joutunut. Hänen taustansa otettiin toki huomioon. Hänet värvättiin vankileirin musiikkiteatteriin (Matlag). Sitä johti Vankileirin johtajan puoliso Aleksandra Gridasova. Hänestä kerron alempana lisää. Rangaistuksensa hän kärsi siinä määrin esimerkillisesti, että viiden vuoden kuluttua hän pääsi ehdonalaiseen vapauteen. Moskovaan tai Leningradiin ei ollut kuitenkaan tuolloin paluuta ja mies jäi Magadaniin. Myöhemmin eläkeiässä, kun asumislupakin olisi heltynyt, hän ei enää halunnut palata.

Mennään laulajan sukutaustaan ja elämänvaiheisiin.

Äidin puolelta suvussa oli musikaalisuutta. Hänen isoisänsä sisko oli kuuluisa, jopa tsaari Nikolai II:n ihailema tummaääninen mustalaislaulajatar Varvara (Varja) Panina (1872-1911). Vadimin äiti lauloi ennen naimisiin menoaan kuorossa. Perheessä vieraili usein laulajia ja sen myötä myös Vadim kasvoi kiinni musiikkiin.

Myöhemmin aloittaessaan laulajanuraansa hän käytti taiteilijanimiä. Yhdessä vaiheessa hän kutsui itseään Varja Paninan lapsenlapseksi, mikä ei siis pitänyt paikkaansa. Hän ei kuitenkaan pannut kynttiläänsä vakan alle vaan yritti hyödyntää äitinsä sukujuuret. Myöhemmin 80-luvulla, kun USA:ssa julkaistiin Kozinin levy, miestä luonnehditaan edelleen tuon maineikkaan mustalaislaulajattaren lapsenlapseksi. Se oli oiva mainoskikka.

Kozin oli suhteellisen varakkaasta kauppiasperheestä. Voisi kai puhua ylellisyydestä, sillä kerrotaan, että perheessä oli Benz-merkkinen auto. Vallankumouksen jälkeen perheen elintaso romahti. Ja isän terveys meni mukana. Hän kuoli pian 20-luvun alussa. Vadimilla oli neljä sisarta ja myös hän joutui kantamaan osaltaan vastuuta elatuksesta. Vadim oli alkuaan pianistina mykkäelokuvaesityksissä. Niiden alussa oli tapana pitää konsertteja. Sitten kävi se ”tavallinen tarina”. Vadim joutui sattumoisin sijaistamaan laulusolistia ja siitä avautui uusi ura. 20-luvun villimmästä ilmapiiristä siirryttiin 30-luvulle. Yhteiskunta ”eheytyi”. Vuonna 1931 mies pääsi valtion viralliseen solistikaartiin. Palkka oli vakaa ja säännölliset mutta tulot niukat. 30-luvun puolivälin jälkeen hän rohkeni pyytää kollegansa kanssa organisaatioltaan palkankorotusta. Kollega sai haluamansa, Kozinille sitä ei herunut. Se kai otti miestä kunnian päälle ja hän päätti lähteä kokeilemaan onneaan pääkaupunkiin Moskovaan.  

Moskovassa hän sai pian osakseen huomiota ja pian hän pääsi jo levyttämään. Kozin on itse kertonut, että hän oli alkuvaiheessa täysin varaton, ravintona oli pelkkää leipää ja kuumaa vettä. Uralle tuli levytysten myötä äkkinousu.

Vauhti kiihtyi - ja yleisö hurmaantui. Levytyksiä tehtiin hurjaa vauhtia. Levyjä jonotettiin siinä määrin, että ainakin tämän artikkelin mukaan tarvittiin jopa miliisijoukkoja valvomaan järjestystä. Osaltaan miehen suosiosta kertoo sekin, että kun sodan alettua äänilevyjä jouduttiin sulattamaan sotatarviketuotantoa varten, Kozinin levyt olivat poikkeus, niihin ei kajottu. 

Sotavuosina Kozin oli viihdytysjoukoissa. Hänen yhtyeellään oli käytössä oma junanvaunu ja matkakilometrejä kertyi.  Hän esiintyi sotilaiden parissa ja mm. sairaaloissa siten taisteluhenkeä osaltaan kohottaen.

…

Jäädään vielä sotavuosiin. Koziniin liittyen on olemassa eräs uskomaton tarina, jota esitetään toteutuneena faktana, mutta jonka todenperäisyyttä sopinee epäillä.

Kyseessä on Teheranin konferenssi marraskuun ja joulukuun vaihteessa 1943 (28.11-1.12.). Siihenhän osallistuivat Neuvostoliiton , Ison-Britannian ja Yhdysvaltain päämiehet. Winston Churchillilla vietti siellä syntymäpäiviään marraskuun viimeisenä päivänä (69 vuotta). Paikan päällä järjestettiin luonnollisesti syntymäpäiväjuhla. Kerrotaan, että Churchill esitti Stalinille toiveen saada kuulla siellä venäläistä suosikkilaulajaansa Vadim Kozinia. Stalin tietysti kutsui Kozinin pikakomennuksella Teheraniin. Myös muita kansainvälisiä tähtiä hankittiin paikalle: Marlene Dietrich, Maurice Chevalier ja Argentiinassa asuva venäläistaustainen mustalaislaulajatar Isa Kremer. Tarinan mukaan Isa Kremer kehotti Kozinia pakenemaan Neuvostoliitosta. Hänen kerrotaan laulaneen juhlassa laulun, jonka sanomaan kätkeytyi jonkinlainen ”täky” eli vastenmielisyyden ilmaus Stalinille. Kozin palasi kuitenkin kiltisti kotimaahansa.

Tuo tapaus olisi luonnollisesti Kozinin uran kannalta kovin mairitteleva. Kyseenalaiseksi sen tekee kuitenkin  se seikka. että mikään muu taho ei ole vahvistanut noita synttäreitä. Marlene Dietrich ja Maurice Chevalier eivät ole siitä maininneet missään yhteydessä. Ja kaiken lisäksi tiedetään, että tuolloin ei liioin Dietrich eikä Chevalier olisi päässyt matkustamaan Teheraniin. Dietrich oli tuolloin Yhdysvalloissa, ja Chevalier oli miehitetyllä alueella Ranskassa, josta poispääsy oli mahdotonta.

Kaiken lisäksi ei edes Churchill ole maininnut noista syntymäpäivistä koskaan halaistua sanaa, ei edes omissa muistelmissaan. Luulisi, että tuollainen kanainvälinen tilaisuus olisi kertomisen ja muistelemisen arvoinen. Oudolta kuulostaa myös ajatus, että Churchill olisi tuntenut Kozinin musiikkia. Tuon tiedon kuulin eräästä dokumentista. Itse en toki ole koskaan lukenut Churchillin muistelmia.

Miten ylipäänsä tuollainen tarina on saanut alkunsa. Sitä on levitetty ihan vakavasti otetuissa julkaisuissa kritiikittömänä faktana. Toisaalta Kozinin tiedetään olleen lahjakas tarinan kertoja, eikä häntä aina voinut ottaa vakavasti. Kuitenkin tuollaisen tarinan keksiminen vaatii jo suurta lahjakkuutta.

Palaan vielä alempana erääseen Kozinin muisteloon, jolla on selkeä yhteys Teheranin ”synttärikutsuihin”.

….

Vuosi 1944 toi kuitenkin miehen elämään käänteen. Hänet vangittiin ja tuli tuomio. Vangitsemisen syitä onkin sitten spekuloitu kovin eri tavalla. Siitä saisi laajankin jutun, mutta yritän pysyä kohtuudessa. Totuus jää edelleen epäselväksi mutta kyllä menneestä jotain avautuu.

Yleisin versio ja eräänlainen puolivirallinen totuus on sanaharkka tuolloisen sisäministerin Lavrenti Berijan kanssa. Berija oli pyytänyt laulamaan Stalinista. Kozin oli kieltäytynyt vedoten siihen, että sellaiset laulut eivät sovi hänen ohjelmistoonsa. Berija oli  todennut, että onhan hän laulanut myös Leninistä. Toden totta, hänen tuotannossaan on 20-luvulta peräisin oleva vallankumousrunoilija Saša Tšornyin runoon sävelletty laulu, jonka lopussa mainitaan Lenin. Kozin ei kuitenkaan taipunut. Ristiriitaisuutta asiaan tuo sekin tieto, että Kozinin on kerrottu ihailleen Stalinia.

Toinen versio on hänen huumorinsa. Jonkun kerrotaan ilmiantaneen hänet poliittisesti arveluttavista vitseistä. Hän piti päiväkirjaa ja kerrotaan, että hän oli kirjoittanut siihen jotain arveluttavaa (hänellä kerrotaan olleen tapana kirjoittaa kuulemansa tarinat ylös) ja hänen hotellihuoneessaan käytiin vallinneen tavan mukaan urkkimassa. 

Sitten on yksi syy, josta eräissä dokumenteissa ja kirjoituksissa vältellään kertomasta eikä toki Kozin itsekään sitä mitenkään kommentoi. Huhut kuitenkin kiersivät aikoinaan vahvoina. Se oli hänen homoseksuaalisuutensa. Eri lähteissä on kerrottu, että Leningradissa häntä pidettiin julkihomona. Viitataan jopa alaikäisiin kohdistuneeseen seksuaaliseen häirintään. Toisaalta on niitä, jotka haluavat ylläpitää oman idolinsa julkisuuskuvan siloisena eivätkä tällaisesta edes vihjaa. Erään viitteen voisi kai antaa myös se tosiseikka, että Kozin ei elämässään koskaan avioitunut. Hän vietti eläkevuosiaan suhteellisessa yksinäisyydessä kissojensa kanssa. Aivan 80-luvun lopussa hänestä kiinnostuttiin uudelleen, oma rauha taisi mennä sen mukana mutta mies oli vain hyvillään, kun hänen musiikkinsa sai huomiota.

Tuo homoseksuaalisuus tarvitsee hiukan lisäystä. 20-luku varsinkin kulttuurielämässä oli Leningradin kaltaisessa metropolissa villiä aikaa.  Vapaamielinen ilmapiiri oli levinnyt myös Neuvostoliiton keskuksiin. Homoseksuaalisuus kiellettiin siellä virallisesti vasta 30-luvulla. Tästä hyvänä vertailukohtana on elokuvaohjaaja Sergei Eisenstein. Hän pohti avoimesti omaa seksuaalisuuttaan ja kokeili mm freudilaista terapiaa siitä johtuvaan masennukseen. 30-luvulla maailma muuttui ja myös Eisenstein sai kokea ongelmia. Hän meni ”kaappiin” ja loi platonisen parisuhteen naisen kanssa.

Hauskan seikan voi kuulla tässä TV-dokumentissa musiikin keräilijä Nikolai Markovitšin suusta. Hän on erittäin pätevä ja selkeäsanainen asiantuntija. Ohjelman lopussa hän kuitenkin pitää lyhyen puheenvuoron, jossa hän hienovaraisesti ”irtisanoutuu” laulajan yksityiselämästä. Ei hän suoraan sitä sano, vaan tosiaankin yrittää selvitä tilanteesta diplomaattisesti. Hän kertoi arvostavansa ja ihailevansa Kozinin musiikkia, mutta yksityiselämään hän ei kajoa. Tuo asenne herätti kieltämättä ristiriitaisia tunteita.

…

Kozinin omista sanoista ei kertoman mukaan saa täyttä selvyyttä. Eräässä aivan loppuvaiheessa tehdyssä haastattelussa Kozinilta kysyttiin, mikä toi miehen Magadaniin. Kozin vastasi kutakuinkin seuraavaan tyyliin: ”Berija kutsui minut luokseen ja tarjosi matkaa Magadanin lomakeskukseen.”  Huumori oli tuolloin jo lähes ysikymppisellä miehellä vielä tallella. Mainitaan vielä sekin, että samassa yhteydessä haastattelija kysyi, miksei hän ole palannut Moskovaan. Vastaus oli selkeä: ei ole halunnut, vaikka hänelle oli tarjottu jopa asuntoa. Tämä luonnollisesti tarkoittaa eläkevuosia. Vankileirituomion päättyessä ei asumisoikeutta Moskovaan tai Leningradiin ollut mahdollisuutta saada.

 

Virallisesti syynä tuomioon oli valtiollisen salaisuuden paljastaminen. Viitataan siis sisäpoliittisiin asioihin, mikä merkitsee sitä, että Kozin oli poliittinen vanki. Siihen viittaa myös kanssakäyminen sisäministeri Berijan kanssa. Tosin esimerkiksi hänestä tehdyssä elämäkerrassa viitataan homosuhteet kieltävään lakiin, joka oli tullut Neuvostoliitossa voimaan vuonna 1933. Kun Kozin pääsi vuonna 1950 ehdolliseen vapauteen, asiapaperissa oli rangaistuksen perusteena pelkkä viiva.

….

Oikeastaan minun intuitiivinen käsitykseni tavallaan kirkastui, kun katsoin Kozia käsittelevän pätkän  Theo Uittenbogaardin vuonna 1993 ilmestyneestä  TV dokumentista Gold – Lost in Siberia (löytyy täältä). Siihen viitataan myös englanninkielisessä Kozinin Wikipedia-artikkelissa. Aluksi on todettava se, että tuon artikkelin mukaan Kozinia olisi pyydetty esiintymään Winston Churchillille helmikuussa 1945 pidettyyn Jaltan konferenssiin. Kozin kertoo haastattelussaan aivan muuta. Hän toteaa laulaneensa suurille johtajille ja mainitsee muiden ohessa myös Charles de Gaullen. Ja lisäksi hän puhuu tällä kertaa Moskovasta. Toden totta, historian kirjat kertovat, että de Gaulle kävi vuoden 1944 lopussa Moskovassa neuvottelemassa. Vierailun tavoitteena oli valmistella tulevaa Jaltan konferenssia, jonne de Gaullea ei kutsuttu.

Haastattelusta jää kyllä sekava kuva. Ensiksikin mies on jo täyttänyt 90 vuotta ja oli lopullisen sairastumisensa kynnyksellä. Hän ilmiselvästi hermostuu haastattelijaan, joka käy päälle ristikuulustelunomaisesti eikä annan Kozinin selvittää asiaansa rauhassa. Kozinin tunteet kuumenevat, kun nainen mm. tiuskii keskeyttäen miehen käsitystä Stalinista.

Kozin kertoo tavanneensa Stalinin ja esittää esimerkkinä tšastuškan (kansan suussa elävä humoristinen pilalaulu), jonka Stalin oli Kozinin mukaan laulanut. Haastattelija-nainen kuuntelee kai ilmeisen kärsimättömänä. Häntä ei laulu taida kiinnostaa.  Hänen tehtävänsä on muu. Kozin kertoo arvostaneensa Stalinia. Hänen myönteisyyttä tukee myös muualta lukemani tieto, jonka mukaan Kozinilla oli kirjahyllyssään Stalinin elämäkerta.  Sitten Kozin kertoo laulaneensa suurille johtajille Moskovassa, mm. Charles de Gaullelle.

Nainen yrittää tiuskia Kozinilta, miksi hänet vangittiin. Siinä yhteydessä hän mainitsee Berijan, joka ”lähetti hänet Kolyman lomakeskukseen”. Hän lisäksi kertoo jo yllä todetun asian. Berija oli vaatinut miestä laulamaan Stalinista ja vetosi siihen, että onhan hän laulanut Leninistäkin. Sitä kertoessa vanhan miehen ajatuksen juoksu hieman menee sekaisin. Hän alkaa laulaa tuota Saša Tšornyin runoon sävellettyä laulua, jonka lopussa mainitaan Lenin.  Nyt tuo muisto saa hiukan sekavan sävyn. Nainen saa lopulta selvää vastausta siihen, miksi mies vangittiin. Minusta Kozin koki kysymyksen tungettelevaksi. Siksi hän reagoi tuohon tapaan.

Tuo haastattelu avasi minulle jotain Kozinista. Hän näytti elävän täysin musiikille. Laulamista eivät muistiongelmat kiusanneet. Menneiden tapahtumien muisteluun hän ei kuitenkaan syttynyt. Hän oli jo vanha eikä kulunut kauaakaan, kun hän jo sairastui viimeisen kerran. Kun muistelu ei kiinnostanut, hän herkesi luontevasti kesken kerronnan laulun maailmaan. Mies oli joutunut elämänsä lopulla aikamoiseen myllerrykseen. Siinä tilassa vangitsemisen syistä tiuskiminen on jo liikaa. Ne asiat hän oli aktiivisesti unohtanut. Berijasta kertominen oli aivan kuin peitteeksi esitetty, vaikka oli varmasti totta. Muuhun ei ajatus taipunut.

Charles de Gaullesta Kozin kyllä kertoo niin vakuuttavasti, että taipuisin uskomaan, että hän toden todella esiintyi hänen kunniakseen. Tuolloin hän kuitenkin oli jo vangittuna ja näin ollen hänet oli täytynyt kuljettaa juhlaan kahleissa. Haastattelija olisi voinut kysyä siitä, mutta se ei kuulunut agendaan.

 …

Yksi vainon ja tuomion syy saattoi ainakin osaltaan olla myös tähteys. Ollessaan suosionsa huipulla Kozinin suosio oli hämmästyttävä (ainakin tämän artikkelin mukaan). Konsertit olivat loppuunmyytyjä, hänen levyjään jonotettiin. Artikkelin mukaan tarvittiin jopa miliisivoimia valvomaan järjestystä. Osaltaan suosiosta kertoo sekin, että kun sodan alettua äänilevyjä jouduttiin sulattamaan sotatarviketuotantoa varten, Kozinin levyt olivat poikkeus, niihin ei kajottu. 

Tuo suosio ei luonnollisestikaan voinut olla vaikuttamatta laulajan mentaliteettiin.  Totalitaristinen byrokratiakoneisto ei seurannut kovin suopeana, jos siinä tilanteessa kansan suosikissa alkoi ilmetä ylimielisyyttä. Sotavuosina Kozin palkittiin valtakunnallisesti arvostetulla kunniamerkillä, kun hän kävi oman yhtyeensä kanssa esiintymässä taisteluihin valmistautuvien tai niistä toipuvien sotilaiden luona rintaman liepeillä. Tuolloin häneltä edellytettiin tuon kunnianosoituksen mukaista arvokasta käytöstä. Ylimielisyydeksi saatettiin kokea se, kun hän alkoi vaatia omien sukulaistensa (äidin ja sisarten) vapauttamista piiritetystä Leningradista. Kun sitten asia ei edistynyt, niin Kozin reagoi siihen voimakkaasti. Se koettiin maan sotavoimien halventamisena eikä sitä siedetty.

Neuvostoliiton historiassa on kyllä tapauksia, joissa suuret tähdet on vaiennettu. Olen aiemmin kirjoittanut hyvin nuorena huipulle nousseesta jalkapalloilija Eduard Streltsovista (täällä). Tapaus on tosin 50-luvulta. Hän oli mukana jopa  olympiakultaa voittaneessa Venäjän maajoukkueessa Melbournessa 1956. Tekaistun rikoksen perusteella hän sai kuitenkin raiskaustuomion. Hän kuitenkin vielä palasi huipulle Venäjän maajoukkueeseen. Kozinin ohella estraditähdistä on vaiennettu mm. Georgi Vinogradov.  Sekin tapahtui 50-luvun alussa. Kozinin tapaus tosin poikkeaa siinä, että vangitseminen ja tuomio tulivat sota-aikana. Yhtä kaikki, auktoriteettiaan herkkähipiäisesti suojeleva hallintokoneisto saattoi reagoida äärimmäisen voimallisesti. Sen me tiedämme historiasta.  Kansan huulilla ollut nimi katosi yhtäkkiä julkisuudesta. Hän unohtui, mutta siihen aukkoon tuli nopeasti muita tilalle.

…

Kozin pääsi vankileirivuosistaan verrattain helpolla. Noita vuosia ei voi rinnastaa niihin lukuisiin kauhukuvauksiin pakkotyöstä, nälästä, keripukista ja muista sairauksista. Mihinkään voimia raastaviin kaivostöihin tai vastaavaan häntä ei pakotettu. Nöyryytykset olivat henkistä laatua, sillä aina sopivin välein joku pomo hoksasi muistuttaa hänen homoudestaan. Sen mies kesti. Mies kärsi tuomionsa pääosin vankileirien musiikkiteatterissa laulusolistina.

Hän pääsi ehdonalaiseen vapauteen ennen määräaikaa vuonna 1950. Asumislupaa Moskovaan ei miehelle myönnetty, eikä hän kai olisi sinne halunnutkaan lähteä. Vapauduttuaan mies jäi Magadaniin. Sieltä löytyi vaatimaton asunto. Hänellä oli aluksi myös tavallinen työpaikka, mutta varsin pian hänestä tuli paikallisen filharmonian solisti. Aluksi mies oli matkustuskiellossa mutta vähitellen esiintymismatkojen myötä luvat laajenivat. Hänen konserttinsa vetivät sen veran runsaasti yleisöä, että lipunmyyntitulojen ansiosta hän piti Magadanin filharmoniaa taloudellisesti pystyssä.

Konserttimatkat ulottuivat yhä kauemmas Siperiaan ja Kaukasukselle.  Kerrotaan, että hän käväisi myös Moskovassa esiintymässä. Se oli kuitenkin pikavisiitti ja esiintymistilaisuus oli täysin tavalliselta yleisöltä suljettu.

Sitten vuonna 1959 taas tapahtui. Kozin pidätettiin hänen ollessaan Habarovskissa esiintymismatkalla. Hän sai uuden tuomion.

Nyt hän selvisi kahdella vuodella. Vuonna 1961 mies pääsi ehdonalaiseen vapauteen. Tuolloin hänellä ei ollut mahdollisuutta kärsiä rangaistusta laulamalla. Hän tosin pääsi toimistotöihin ollen puunjalostustehtaalla jonkinlaatuisena laskijana. Tehtävänsä hän täytti nähtävästi mallikkaasti. Tuon tuomion taustat viittaavat vielä vahvemmin homoseksuaalisuuteen. Häneen liittyen myös alaikäiseen kohdistunut seksuaalinen häirintä on joissain yhteyksissä mainittu. Mutta todettakoon, että siitäkään en voi esittää selkeää faktaa.

…

Tästä tuomiosta ainakin eräissä julkaisuissa mielellään vaietaan. Se ei sovi hänestä luotuun kuvaan Stalinin ajan mielivallan uhrina. Sen taustalla on lakipykälä nro 121, joka koskee homosuhteita. Wikipedian mukaan rikos miesten keskisestä sukupuolisuhteesta perustuu juridisesti epämääräisenä pidettyyn lainsäädäntöön. Kun 50-luvulla stalinismi kaatui, se ei suinkaan lopettanut homovainoja vaan jopa kärjisti niitä. Pelättiin, että joukkoarmahdusten myötä erilaiset rikollisten suosimat alakulttuurit saavat sijaa. Yhteiskunnassa vahvistettiin valvontaa sen ”ilmenemismuotoja kohtaan”. Kozinin tuomio vuonna 1959 on vielä alkusoittoa. 1960- ja 70-luvuilla todetaan homovastaisten tuomioiden lisääntyneen 40 %. Lisäksi yhteiskunnassa pyrittiin irti Stalinin ajan mielivallasta, se toi yhteiskunnassa omat vaatimuksensa myös lainsäädännön ja tuomioiden perusteisiin. ”Homolakien” suhteen tämä merkitsi sitä, että alettiin kehitellä niihin lääketieteellisiä perusteita. Vertailun vuoksi totean, että 60-luvulla alkoi vahvistua myös pyrkimys etsiä toisinajattelijoiden tuomioiden taustalle psykiatrisia syitä, mikä siis merkitsi heidän sulkemista mielisairaaloihin.

Samaisessa venäjänkielisessä Wikipedia-artikkelissa Vadim Kozinin tuomio mainitaan yhtenä esimerkkinä Hruštšovin ajan oikeuden päätöksistä. Muutamat taiteilijat kokivat uuden tilanteen sen verran uhkaavaksi, että pyrkivät pois maasta. Siitä esimerkkinä on balettitanssija Rudolf Nurejev, joka jäi vuonna 1961 palaamatta esiintymismatkaltaan.  

….

Tuon vielä tuohon tuomioon erään seikan pakkaa sekoittamaan – nimittäin Kozinin päiväkirjat. Hän teki vankileiriltäkin päiväkirjaa ja sieltä löytyy ainakin yksi homokuvaus. (Siitä kuvaus täällä). En viitsi sitä tähän nyt suomentaa, mutta totean, että Kozin itse on siinä kyllä osallinen mutta varsin passiivinen seurailija. Päiväkirjan arvo on lähinnä olla yhtenä autenttisena dokumenttina vankileirin arjesta. On epäselvää, tuomittiinko Kozin toisen kerran tuosta päiväkirjamerkinnästä vai onko käynyt ilmi jotain omakohtaisempaa. Epävarmuutta ja epätietoisuutta siis leijuu ilmassa, mielivallasta puhumattakaan. Jo ensimmäisen pidätyksen ja tuomion yhteydessä kerroin Kozinin tavasta tehdä muistiinpanoja ja siitä, että hän kirjoitti muistiin myös poliittisesti arveluttavia seikkoja. Tämä artikkeli toteaa, että Kozinin päiväkirja oli todellinen löytö, joka avasi ulkopuolisille vankileirien elämää, myös homoseksuaalisuutta. Minulla ei ole nyt aikaa eikä mahdollisuutta mennä asiassa pintaa syvemmälle.

Myös eräs toinen seikka tuo epäilyihin epäselvyyden verhoa. Nimittäin aina homoseksuaalisuudesta tuomittu mies ei välttämättä ollut harjoittanut haureutta toisen miehen kanssa. Tästä esimerkkinä elokuvaohjaaja Sergei Paražanovin tapaus 1970-luvulta.

 

Läpikäymissäni materiaaleissa kerrotaan Kozinin luonteenpiirteestä eräs olennainen, paljon selittävä seikka. Hän oli lähinnä boheemi taiteilija, joka ei aina ajatellut asioita nenäänsä pitemmälle. Se näkyy paitsi tavassa luoda päiväkirjaa myös ylipäänsä huolettoman rennoissa elämäntavoissa. En epäile, että Leningradin vuosina 20- ja 30-luvuilla hänestä on saattanut muotoutua erilaisia mielikuvia. Hänhän käytti muun muassa itsestään taiteilijanimiä, ensimmäisestä (näyttelijätär Vera Holodnajaa mukailevasta) hän joutui poliittisten seikkojen vuoksi luopumaan. Harmittomalla kaverilla ei jäänyt sormi suuhun vaan hän keksi uuden väittäen olevansa laulajatar Varvara Paninan lapsenlapsi. Luonteeseen kuuluu myös suorasukaisuus ja suoranainen nenäkkyys. Siitä kertoo paitsi monet mahdollisesti keksityt tarinat myös tapa vaatia hieman ennen pidätystään hallitukselta toimia omien lähisukulaisten pelastamiseksi piiritetystä Leningradista.

En voi siis tietää, mitä Habarovskissa aikoinaan on tapahtunut, mutta tässäkin nousee väkisin mieleen ajatus pelotevaikutuksesta. Tuntuu, että samalla tapaa kuin yllä jo mainitsemani jalkapalloilija Eduard Streltsovin saama raiskaustuomio, myös Vadim Kozinin tuomion haluttiin osaltaan olevan tuon ajan yhteiskunnassa pelotteena, pelkistetysti todeten osoittamassa väestölle, miten ei kannata käyttäytyä. Varovaisuus oli siis viisautta. Molemmathan pääsivät kaiken lisäksi ehdonalaiseen vapauteen.

Vapauduttuaan vuonna 1961 hän joutui kuitenkin ponnistelemaan päästäkseen uudelleen kiinni normaaliin elämään. Häneen oli lyöty leima ja työnantajat karttoivat sellaisen tuomion saaneen palkkaamista. Hänellä oli kuitenkin tukijoita, joilla riitti kärsivällisyyttä ja kansalaisrohkeutta. Hänen musiikkinsa ihailijat eivät halunneet jättää vaatimatonta miestä heitteille. Erään tukijansa ansiosta hän pääsi töihin Magadanin kirjastoon. Ilmiantokulttuuri oli kuitenkin yhteiskunnassa vallalla. Hänestä kanneltiin. Kerrotaan, että hänet jouduttiin erottamaan mutta kärsivällinen henkilö palkkasi hänet uudelleen. Vuonna 1965 Kozin eläköityi.

Henkisen paineen alla musiikki pelasti miehen. Koko ajan hän jatkoi musiikintekoa. Uskollisimmat ihailijat eivät häntä hylänneet. Hän pystyi jatkamaan esiintymisiään ja luomaan myös uutta musiikkia, mm. tunnettujen runoilijoiden teksteihin. Ohjelmistoon tuli jopa tuolloin ajankohtaisen Jevgeni Jevtušenkon runoon luotu sävellys (Идут белые снеги, 1965). Tuo runo on muuten Pentti Saaritsan suomentamana saanut nimen Leijuu valkeaa lunta. Itse pidän siitä kovasti ja myös suomennoksessa on kyetty välittämään sen ydinsanoma. Se löytyy kokoelmasta Runoni (Kirjayhtymä 1984, s. 179).

Vaikka valtakunnallisesti Kozin eli pimennossa, niin paikallisessa Magadanin televisiossa näytettiin 70-luvulla Kozinin musiikillisia tapaamisia. Netistä löytyy niiltä ajoilta filmikatkelmia, joissa nähtävästi hänen asuntoonsa on kokoontunut ystäviä musisoimaan. Brežneviläinen pysähtyneisyyden aika ei kuitenkaan suonut Kozinin kaltaiselle valtakunnallista ”come backia”.  80-luvun alkupuolella mies jäi hiljaiseloon käpertyen yksiöönsä lähinnä kissat seuranaan. Erään muistelijan mukaan hän seurusteli niiden kanssa siinä määrin tiiviisti, että nämäkin taisivat pitää isäntäänsä kissana. Se oli äärimmäisen vaatimatonta ja niukkaa elämää. Oma siisteys ja hyvinvointikin unohtuivat. Sitten vuosikymmenen lopussa herättiin, kun myös Moskovaan kiiri tieto, että Kozin on elossa. Dokumenttielokuva Viimeinen romanssi (täällä) kertoo eräästä Kozinin entisestä ihailijattaresta, joka matkustaa Magadaniin tavatakseen vielä idolinsa. Nainen huomaa miehen tilan, hän jää kaupunkiin huolehtimaan vanhuksesta. ”Asfaltinharmaaksi kauhtunut ukko” saa kasvoihinsa vielä uuden hehkun. Nainen saa ihmeitä aikaan. Miehen 90-vuotispäivän kynnyksellä laulajan asunnon viereiseen huoneistoon rakennetaan erityinen, sädehtivän punaiseksi koristeltu musiikkikabinetti. Myöhemmin Kozinin kuoleman jälkeen siihen ja Kozinin asuntoon luodaan kotimuseo. Nainen on kaiken takana. Hän jää kaupunkiin museon hoitajaksi.

Eräät Neuvostoliitossa ja Venäjällä vaikuttaneet kuuluisuudet, kuten Iosif Kobson, käyvät häntä tapaamassa ja saapuvat myös miehen 90-vuotisjuhliin vuonna 1993. Mies itse kuitenkin kieltäytyy viime hetkellä lähtemässä hänen kunniaksi järjestettyyn juhlaan. Siihen hänellä oli oma syynsä, jota on vaikea sanoiksi muovata. Ulkopuoliset voivat sen vain aavistaa. TV-dokumentissa naisystävä kertoo miehen todenneen, että ”muistettiin kyllä 90-vuotispäivillä, ei muulloin.”

Samana vuonna, kun juhlittiin Kozinin 90-vuotispäiviä, Venäjän parlamentti lakkautti pahamaineisen homolain. Se oli ollut voimassa vuodesta 1933 lähtien 60 vuotta. Jotain symboliikkaa kai siinäkin on.

Myöhemmin asuintalon lähistölle pystytetään muistomerkki. Siinä Kozin istuu penkillä talvitamineissa huopikkaat jalassa, kissa sylissä. Minusta se on sympaattinen muisto laulajasta. Kaikki eivät siitä kuitenkaan pidä, osa on jopa närkästynyt. Heidän mielestään Kozin olisi ansainnut arvokkaamman luomuksen.  Sen luonut taiteilija on kuitenkin luomuksensa takana. Hän oli asunut Magadanissa, nähnyt Kozinin juuri sellaisena, kuin muistomerkki esittää. Kuva siitä ja monista muistakin laulajaan liittyvistä asioista löytyy googlen hausta, kun syöttää sinne miehen nimen (”Вадим Козин”).

…

Kirjoitukseni voisi kai lopettaakin mutta kun kerran asiaa tuli tutkailtua hieman perusteellisemmin, niin jatkan vielä. Palataan vuoteen 1945, jolloin Kozin sai helmikuussa tuomion, mies pääsi Ljubjankan vankilasta Siperian matkalleen ja saapui viimein määränpäähän.

Miehen otti suojelukseen vankileirin musiikkiteatterin ”Maglagin” johtaja Aleksandra Gridasova – tai kuten sanottiin: ”Madame Gridasova”. Hän oli alueen vankileirien johtajan vaimo. Tämä oli hylännyt perheensä ja ottanut rinnalleen puolisoksi nuoren innokkaan Komsomolin tytön.

Gridasovasta on monta tarinaa. Hän sai toimia tehtävässään omien mielihalujensa mukaan. Kerrotaan, että hänellä oli koreita pukuja, koruja ja turkiksia kuin tsaarittarella. Eri yhteyksissä hänet on kuvattu milloin pedoksi, milloin enkeliksi. Kozinin suhteen hän oli jälkimmäinen.

Tunnettu vankileirin kokenut kirjailija Varlam Šalamov on kuvannut Kolyman kertomuksissaan Gridasovan lähinnä mielivaltaiseksi hirviöksi. Kyllä hänen parista kertomuksesta löytyy myös Kozin. Hän puolestaan on Šalamovin näkemänä hieman liero tyyppi - ilmiantaja. Tuo kuvaus sai aikoinaan Kozinin raivoihinsa. Hän ei myöntänyt ilmiantaneensa koskaan ketään. Toisessa tarinassa Kozin esiintyi pakkotyövangeille järjestetyssä konsertissa. Hänen kerrotaan pyytäneen vartijoita tiehensä ja esiintyneen sitten keskenään vankien kanssa. Se ei Kozinin itsensä mukaan pitänyt paikkaansa, sillä hän ei esiintynyt koskaan vangeille, vain päällystölle. 

Gridasova sai Maglag-teatterin toimimaan. Hän puki esittäjänsä hienosti. Hänellä oli varoja rajattomasti käytössään. Hän itse asui miehensä kanssa eristetyssä, ylellisyyttä säkenöivässä ”linnassa”. Kozin oli tuonut Moskovasta mukanaan oman esiintymisasunsa ja muut tamineet. Hän sai pitää yllään omaa komeaa turkkiaan ja hattuaan. Gridasova itse asiassa ihastui niihin siinä määrin, että tilasi Moskovasta omalle puolisolleen täsmälleen samanlaisen turkin ja turkishatun.

Jevgenija Ginzburg on kirjoittanut kolmiosaisen muistelmateoksen omista vankileirivuosistaan (Крутой маршрут, ensimmäinen osa on suomennettu nimellä Rajumyrskyn halki). Ginzburg vangittiin jo 30-luvun puolivälissä. Hän muistelee Gridasovaa ainakin yhdessä mielessä hyvällä. Tämän ansiosta hän sai luokseen Siperiaan poikansa, josta hän oli joutunut erilleen tämän ollessa nelivuotias. Tuo poika oli sittemmin maailmanmaineeseen noussut kirjailija Vasili Aksjonov.  

Kozinin konsertointi ei ollut aina kuitenkaan pelkkää riemukulkuetta. Kun yllä jo vihjailin nöyryyttämisestä, niin kerron esimerkin. Kozin oli esiintymässä paikalliselle valikoidulle yleisölle. Kun sitten yleisö villiintyi rajuihin suosionosoituksiin, niin eräs vankileirin johtajista hiljensi salin karjaisemalla isosti kutakuinkin tyyliin ”mitä te tuolle hintille hurraatte”. 

Noita ylläkin kuvattuja tarinoita ja huhuja kyllä Kozinista riittää. Kaikkien paikkansapitävyydestä ei voi olla varma.  Yhtä kaikki, mies suoritti vankileirivuotensa niin hyvin ja tunnollisesti, että hänet vapautettiin ennen määräaikaa.

Lopuksi yritän vielä koota yhteenvetoa. Kozin lauloi ja musisoi koko ikänsä. Myös miehen elämän tueksi 80-luvun lopussa ilmestynyt naisystävä kertoo dokumentissa, että vielä elämänsä viimeisinä vuosina hän lauloi päivittäin. Kun tarkastelee hänen koko uraansa, niin hänen ohjelmistonsa oli huomattavan laaja. Eräässä yhteydessä laulumääräksi kerrotaan 3000. Se on tietysti raaka arvio. Omaa sävellystuotantoakin hänellä oli huomattavasti. En muista tarkkaa lukua. Erään arvion mukaan niitä olisi ollut 300. Se tuntuu kyllä isolta määrältä. Toisesta yhteydestä muistiini on jäänyt luku 150.

Iän myötä pianosta tuli pienen yksiön nurkassa kissojen ohella miehelle läheinen seuralainen. Vaikka ikä toi ääneen muutoksia, niin laatu säilyi. Hän vielä 90-kymppisenä hampaattomana ukkona hän kykenee esiintymään voimallisesti. Tietystikään ei äänensävyssä ja -värissä ole sitä samaa nuoruuden samettia, jolla hän nuorempana särki sydämiä. Hempeät rakkausromanssit – jos hän niihin enää kajosi – saivat toisen soinnin. Siihenkin löytyi tarvittavaa voimaa ja tulkinnallista energiaa. Elämä jätti mieheen jälkensä, kokemukset toivat tulkintaan kypsyyttä. Loppuvuosien TV-dokumenteissa mies näyttää elävän yhdessä pianonsa kanssa. Sanat soljuvat syvältä mielen sopukoista. Minua koskettaa erityisesti kotikaupungille Magadanille omistettu rakkaudentunnustus, kuin myös eräs nimeämätön musiikkiteatterimainen tulkinta, jossa vahvana mukana on laulajan oman pianosäestyksen osuus. Ja mainio on myös se yllä mainittuun hollantilaisdokumenttiin sisältyvä ”rekilaulu” eli tšastuška, jonka Stalin Kozinin kertoman mukaan hänelle esitti. Siihen ysikymppiseltä löytyy vielä aidon vahvaa eläytymistä.

Kozinin suurin hitti lienee 30-luvun huippuvuosina levytetty Осень ”Syksy”. Siinä on tunnevoimaa. Mutta kun panen joskus hiljaisessa illassa Kozinin levykokoelman soimaan, niin itse vaikutun eniten hänen mustalaissävelistään. Niissä on liioittelemattoman aito tunnelma.

Kaiken kaikkiaan, kun tarkastelee Vadim Koxinin elämää kokonaisuutena, niin hän vaikuttaa olleen sangen huoleton veikko. Siten on päästy elämässä seuraavaan päivään - musiikki edellä.

…

Tässä on muutama linkki.

Täällä kerrotaan Vadim Kozinin kotimuseosta Magadanissa.

Tältä sivulta avautuu mm. valokuvia.

Sergei Eisenstein - Panssarilaiva Potjomkinia katsellessa, elämäkertaa lukiessa

Aluksi:

Tämä on kirjoitus yhdestä elokuvaillasta. Se olisi varmasti päättynyt niin kuin yleensä. Huomasin kuitenkin tekstityksessä erään käännösvirheen.  Siitä sain kimmokkeen tutkia elokuvaa ja sen ohjaajan elämää tarkemmin. Tässä on sen tutkimusmatkan hedelmää. Jutusta selviää tuo pieneltä tuntunut käännösvirhe kuin myös monia muita seikkoja elokuvasta ja Sergei Eisensteinin (1898-1948) elämästä.

………

Kävin sunnuntaina 12.8. Lahden Kansantalon Vaahterasalissa katsomassa Sergei Eisensteinin klassikkoelokuvan Panssarilaiva Potjomkin.  Se ei ollut mikä tahansa elokuvanäytös. Se oli ensiksikin osana Lahden urkuviikkoa ja jo lähes perinteekseni on kuulunut osallistua aina johonkin urkuviikon tapahtumaan. Toiseksi kyseessä oli live-esitys, jossa katsojat saattoivat katsoa elokuvan elävän musiikin kanssa. Kolmanneksi Vaahterasalissa elokuvan saattoi katsoa aitona 35 mm:n filmiversiona. Oikea elokuvakone surisi taustalla, vaahterasalissa digiversioita vierastetaan.  Lähempiä tietoja tästä puolesta löytyy mm. täältä. Elokuvan alussa elokuva-alan tuntija Markku Koski kertoi elokuvan taustoja. Se oli tiiviisti kerrottu valaiseva johdanto Potjomkinin maailmaan.

Olen luonnollisesti nähnyt Potjomkinin muutaman kerran. Viime katsomisesta on kyllä aika monta vuotta aikaa. Nyt minut veti Lahteen elokuvan lisäksi myös elokuvaan liitetty urkusäestys. Urkurina oli Heikki Ruokonen. Musiikkina hän käytti eri säveltäjien teoksia. Tunnistin muutamia säveltäjiä ja kappaleita. Ruokonen itse kertoi alussa urkujenkäytön elokuvaesityksiin liitetystä historiasta, myös urkujen erityispiirteistä ja ominaisuuksista. Urkujen käytölle on olemassa vankat perinteet. Musiikista totean, että se toi elokuvaan aivan uuden ulottuvuuden ja nautittavuuden. Tosin minulle eräissä kohdin musiikki vei enemmän huomiotani. Elokuvaa esitellyt Koski suositteli katsojia istumaan salin etuosaan, jolloin elokuvan monet lähikuvat olisivat tulleet iholle. Ehkä sillä olisi ollut vaikutuksensa mutta minulle elokuva oli ennestään tuttu ja halusin nimenomaan keskittyä musiikkiin. Huomasin kuitenkin katsoessani, että elokuvan tapahtumat alkoivat elää aivan uudella lailla. Koski on oikeassa, kyllä iso valkokangas pienen TV-ruudun päihittää ja minunkin istumapaikaltani koin eläytymisen riemun.

Musiikki kuitenkin välillä etäännytti. Hieman kaksijakoisin tuntein katsoi elokuvaa, kun taustalla alkoi soida Moody Blues -hitti Nights in White Satin. Toisaalta se toi filmiin niitä uusia sävyjä, joita sen oli tarkoituskin tuoda. Perinteisesti taustalla on soinut Dmitri Šostakovitšin musiikki, jolloin elokuvan mahtipontisuus on saattanut korostua liikaakin. Se on itse asiassa lisätty vasta vuonna 1976, kun elokuvasta valmistettiin teknisesti uudistettu versio.

Elokuva on varmasti kokenut historian saatossa muutoksia, jotka eivät koske pelkästään taustamusiikkia. Ja on muistettava, että alkuperäisessä versiossa ei musiikkia ollutkaan. Se oli mykkäelokuva.  Yksittäisiä kohtia on saatettu poistaa. Stalinin aikana sensorit olivat valppaita. On kuitenkin pakko luottaa tuohon 1976 versioon, joka tässäkin tapauksessa oli kyseessä.

Nyt näkemässäni versiossa on kuitenkin yksi kohta, joka eroaa selkeästi alkuperäisestä. Eisenstein oli laittanut elokuvan alkuun motoksi lainauksen Lev Trotskin kirjasta. Trotski ja Eisenstein tunsivat toisensa, mistä syystä miehelle olikin 30-luvulla tulla ongelmia.  Nyt näkemässäni versiossa mottona oli kuitenkin Vladimir Leninin sanat, jotka tuntuvat kokonaisuuden kannalta irrallisilta. Pian elokuvan jälkeen Trotski joutui epäsuosioon ja viittaukset häneen piti kaikkialta poistaa.

Oheisissa kuvissa näkyy Leninin sanat englanniksi ja Trotskilta otettu lainaus venäjäksi. Selvitän hieman Trotskin tekstin sisältöä. Sen vallankumouksellinen retoriikka taipuu hieman huonosti suomen kieleen enkä käännä sitä aivan suoraan.

”Vallankumouksen henki on kantautunut Venäjän maaperän ylle. Valtava salaperäinen prosessi on toteutunut lukemattomissa sydämissä. Itseänsä tuskin tiedostaneet ihmismielet ovat sulautuneet yhdeksi joukoksi, joukko on sulautunut purkauksen kaltaiseen innostukseen.”

Ihmismielestä puhutaan kuin purkautuvasta luonnonvoimasta. Tuo luonnonvoima alkaa sitten purkautua elokuvan kolmannessa osassa panssarilaiva Potjomkinin kapinan yhteydessä tapetun matruusi Vakulintšukin hautajaistilaisuudessa. Väkijoukko kiihtyy, vihan tunteet yltyvät. Siinä vaiheessa eräs herra huudahtaa ehkä huumoriksi tarkoittamansa juutalaisviittauksen, mikä sai kansanjoukon raivoihin. Palaan siihen alempana. Totean nyt, että Stalinin ajan Neuvostoliitossa tuon lausahduksen on täytynyt olla tabu enkä usko, että sitä on julkisesti näytetty. 

….

Elokuva kuuluu elokuvahistorian klassikoihin siinä käytetyn montaasitekniikan ansiosta. Se on luotu juhlistamaan vuoden 1905 vallankumousta. Se on siis aatetta pursuava vallankumoustarina, minkä vuoksi sitä on aikojen kuluessa vierastettu. Se on myös aikansa avandgardistin taiteellinen manifesti, siitä huokuu uuden taiteenlajin kokeileva henki ja antaumuksellisuus. Elokuvan tekijät ja jokainen elokuvassa esiintyvä henkilö näyttää antavan aidosti kaikkensa. Sen aistii, kuinka kaikki ovat kuin syttyneet elokuvan henkeen ja suureen tehtävään. Elokuvassa näkyy runsaasti läheltä kuvattuja kasvoja. Tällä kertaa tajusin kiinnittää niihin erityistä huomiota, koska myös elokuvan esittelijä niistä kertoi. Kasvot tulivat lähelle, kuin kiinni ihoon. Se oli realismia, ei mitään ulkokohtaista myyttistä tarinaa kuin esimerkiksi Eisensteinin myöhäistuotantoon kuuluvassa Aleksanteri Nevskissä, jolla toki myös  on omat ansionsa. Potjomkin kertoo toisesta ajasta, luomisen vapaudesta ja kulttuurin tekijöiden riemusta. Ollaan uuden maailmanajan portilla. Nuorena opiskelijana otin vastaan elokuvan sanoman yksioikoisemmin. Nyt tällä kertaa elokuvan tarinan taustalla irvailee noita aikoja seurannut totalitaristinen kehitys. Eisenstein ei Potjomkinia tehdessään ollut vielä poliittisen ohjailun raakuutta vielä kokenut. Mentiin vielä taiteen ehdoilla, kirkassilmäisesti sosialismia rakentaen. 

Elokuva on itse asiassa viisiosainen klassinen draama. Elokuvan sisältöä en nyt kerro. Sen löytää kyllä wikipediasta ja muista runsaslukuisista lähteistä. Verkosta löytyy myös lainaus Peter von Baghin Elokuvan historiasta (vuodelta 1975), jossa käsitellään elokuvan vaiheita. Linkki tekstiin on tässä.  Tässä ovat otsikoituna elokuvadraaman viisi osaa:

Osa I: Ihmisiä ja matoja;

Osa II Draama takakannella;

Osa III: Kuollut mies vetoaa;

Osa IV: Odessan portaat;

Osa V: Eskaaderin kohtaaminen.

A.Rodtshenkon luoma juliste elokuvaan

Elokuvan tunnetuin kohtaus on tietysti Odessan portaat, jossa sotilaat järjestävät joukkohysterian ampumalla väkijoukkoon ja tappamalla viattomia ihmisiä. Elokuvajulisteen yksin vierivät lastenvaunut ovat julman tapahtuman yksi symboli. Elokuvan katsomista ei kannata kuitenkaan rajoittaa pelkästään tuohon yhteen kohtaukseen.

Peter von Bagh kirjoittaa, kuinka yksittäiset kohtaukset viittaavat useisiin muihin vastaaviin tapahtumiin:

”Vakulintshukin hautajaiset ovat kaiku niistä monista hautajaismenoista, joita mielenosoituksissa kuolleiden vallankumouksellisten kunniaksi on järjestetty. Porras-jakso sisältää Bakun teurastuksen, tammikuun yhdeksännen Pietarissa, tulipalon hävityksen Tomskin teattereissa.”

Eisensteinin taituruus näkyy siinä, että yhtä tapahtumaa kuvatessaan, hän kuvaa myös monia muita vastaavia.  Odessan portaista tuli vallankumouksessa symbolinen merkitys. Eisensteinin tehtäväksi tuli tehdä vuoden 1905 vallankumouksen 20-vuotisjuhlaa varten muistoelokuva. Hän päätyi pitkän pohdinnan jälkeen ratkaisuun kuvata yksi sinänsä vähäinen tapaus, jollaisia oli todellisuudessa useita. Usean tapahtuman kavalkadi ei olisi kyennyt tehoamaan katsojaan samalla voimalla.

Menen nyt elokuvan kohtaukseen, johon alkusanoissani viittasin ja joka minut havahdutti.  Aivan kuin olisin nähnyt sen ensi kerran, mutta totuus on, etten aikaisemmin ole osannut kiinnittää siihen huomiota. Nyt kiinnitin ja selvitän siihen syyn. Kohtaus tapahtuu kolmannen osan loppuvaiheessa, hieman ennen Odessan portaat -jaksoa. Matruusin hautajaisista on kehittynyt mielenosoitus. Muistopuheiden jälkeen on alettu vaatia kapinaa. Kansan joukosta kuuluu huudahduksia ” Alas pyövelit!” ja ”Alas itsevaltius!”. Valkokankaalla näkyy vaikuttavia lähikuvia surevista ja raivon partaalla olevista ihmisistä. Ei voi kuin ihaille, miten ihmeessä Eisenstein on saanut näyttelijänsä eläytymään tapahtumaan niin intensiivisesti ja aidosti.  Hän käytti kuitenkin rooleissa aivan tavallista kansaa.

Tilanteen normaalin kehityskulun saa muuttumaan eräs herra. Viha kumpuaa väkijoukossa, alkaa purkautua raivoksi. Juutalaisen näköinen naishahmo yrittää rakentaa sopua ja järjestystä. Hänen kasvojaan ja palopuhettaan näytetään muutamaan kertaan. Kasvot valkokankaalla vaihtuvat tiuhaan, jok’ikisen henkilön kasvot elävät tilanteen kuohuissa. Jännitys tuntuu tihentyvän.  Komean näköinen juutalaisnainen esiintyy rakentavasti: ” Äidit ja veljet! Älköön olko välillämme vihaa eikä eroja!” Rehvakkaan oloinen vaaleaan pukuun, tummaan liiviin ja vaaleaan hattuun pukeutunut mies seuraa tapahtumia ylimielisesti hymähdellen. Hän on niin sanotusti rinta rottingilla. Puvun takki on auki, peukalot ovat kainalon kohdalta liivin alla, sormet eteenpäin sojottaen. Kamera on aivan lähellä miehen kasvoja, kun hän töräyttää lausahduksensa:

”Бей жидов!”

Se tarkoittaa sananmukaisesti ”Lyö jutskuja!”, eli paremmalla suomella ”Jutskuille turpiin!” Havahduin noihin sanoihin ja ennen muuta havahduin kääntäjän virheeseen. Hän oli luullut sanaa ”Židov” sukunimeksi ja suomentanut ilmauksen kömpelösti ”Lyö Židov!”, joka näyttää katsojalle täysin irralliselta lausahdukselta. Katsoja alkaa vain ihmetellä, kenestä Židovista nyt puhutaan. Kaiken lisäksi tuo juutalaisviittaus on elokuvan kokonaisuudessa melko tärkeä yksityiskohta. Se laajentaa elokuvan moninaisuutta ja yhteiskunnallista kontekstia.

Mitä sitten tapahtuu, kun mies töräyttää tuon antisemitistisen lausahduksensa.  Väkijoukko hiljenee, kaikki kääntävät katseensa mieheen. Hän on ilmiselvästi tarkoittanut lausahduksensa sutkaukseksi, ajattelee kai näsäviisaana olevansa vain vitsikäs ja itsetyytyväisenä hymähtelee, kun on oivaltanut huutaa tuohon yhteyteen jotain sellaista. Mies häkeltyy nolona joutuessaan huomion keskipisteeksi, yrittää suojautua, painaa hattuansa päähän syvemmälle, yrittää taivuttaa liertä. Se ei auta. Väkijoukko syöksyy miehen kimppuun nyrkit ojossa.

Ilmaus on todellakin aikansa lentävä lause. Lauseen epäillään syntyneen kansalaissodan aikana, ehkä juuret ovat vielä etäämmällä. Antisemitismi on elänyt Venäjällä vahvasti ja tuo mies joutui elokuvassa sen ilmentymäksi. Eisenstein oli itse monen muunkin avandgardistisen taiteilijan tapaan juutalainen, joten ei ihme, että hän on nostanut esille myös juutalaisaiheen.   

Mielestäni suomalainen katsoja jää jostain paitsi, kun tuo kohtaus ei hänelle avaudu. Se jää toki hieman seuraavan kohtauksen varjoon. Väkijoukko saattelee Odessan portailta  panssarilaivan miehistöä matkaan. Kaikkialla on iloisesti hymyileviä ihmisiä, eri ikäisiä ja eri väestöryhmiin kuuluvia. Kunnes sitten kajahtaa ”Äkkiä!”. Alkaa Odessan portaiden jakso – draaman neljäs osa.  Sotilaat avaavat tulen, kuvissa näkyy tragediaa vaikuttavimmillaan: verinen lapsi, itkevä äiti todellinen pakokauhu, joka tuntuu leviävän valkokankaan lävitse katsomoon.

Elokuvan kuvakieli on voimallista, sillä korostetaan vastakkainasettelua. Tämä kuuluu Eisensteinin elokuvalliseen ideaan: hän puhuu elokuvan teoriassaan elokuvailmaisuun olennaisena kuuluvasta dialektiikasta, jolla hän tarkoittaa konfliktin läsnäoloa. Tietysti kyseessä on myös sosialistinen yhteiskuntanäkemys, mutta Eisenstein näkee dialektiikkansa syvemmin. Hieman huvittaviltakin nuo kuvalliset ilmaisut tuntuvat.  Alkuvaiheessa julistetaan ”Kostamme verenimijävampyyreille”. Kun elokuvan toisessa osassa laivalla on kapina, matruusi huudahtaa ”Lyö lohikäärmettä!”. Sana ”lohikäärme” (дракон) tuntuu tässä yhteydessä oudolta, mutta nyt ei ole kyse mistään leikkisästä lasten satukirjan olennosta. Ehkä vastineeksi sopii parhaiten liero tai hirviö: ”Anna sille ihmishirviölle turpiin!”

Elokuvan mustavalkoisessa ensi-illassa nähtiin myös värejä. Eisenstein värjäsi itse filmin 118 kuvaan laivan mastoon nostetun lipun punaiseksi. Käytännössä kuvauksessa lippu oli luonnollisesti valkoinen, jotta efekti olisi onnistunut. Se oli varmaan tuona aikana yllättävä tehoste. Tässä vaahterasalin esityksessä lippu taisi olla valkoinen. Youtubessa on kuitenkin versioita, joissa mastossa liehuu punalippu.

…

Aloin tuon Vaahterasalin esityksen jälkeen kiinnostua tarkemmin Eisensteinin elämän vaiheista. Olen kahlannut läpi Oksana Bulgakovan hänestä kirjoittaman elämäkerran. Sen myötä ohjaajasta alkoi avautua uusia piirteitä. On todettava, että en ole päässyt aiheesta irti niin helposti kuin luulin. On seikkoja, joihin haluan perehtyä syvemmin. Nyt annan niistä esimakua.

Minulla on käytettävissäni kirjan venäjänkielinen versio, julkaisuvuosi 2017 (Судьба броненосца: Биография Сергея Эйзенштейна. Санкт Петербург, 2017 – Panssarilaivan kohtalo: Sergei Eisensteinin elämäkerta). Kirja on ilmestynyt alun perin saksaksi ja siitä on vuonna 2001 ilmestynyt myös englanninkielinen laitos, josta venäjännös on käännetty:

Bulgakova, Oksana. Sergei Eisenstein: A Biography / Trans. Anne Dwyer. Berlin and San Francisco: PotemkinPress.

Tiivistäen Eisensteinin elämästä voi todeta, että hänellä oli monista vastoinkäymisistä huolimatta lähes uupumaton työtarmo. Sitä varjostivat tosin monet keskeneräiset suunnitelmat. Toisaalta hänellä oli henkilökohtaisia ongelmia, jonka myötä Sigmund Freudista ja psykoanalyysista tuli hänen koko elämänaikainen seuralainen.   Hänellä oli lapsuudessa vaikea isäsuhde. Aikuisena häntä seurasivat parisuhdeongelmat ja siihen liittyen ongelmat oman seksuaalisuutensa kanssa.

Eisensteinin urasta on aluksi mainittava se, että häneltä loppujen lopuksi valmistui vain seitsemän kokopitkää elokuvaa. Keskeneräisiä tai tuhoutuneita on kuitenkin muutama. Hän työskenteli myös elokuvateoreetikkona ja kirjallinen tuotanto on laaja. Myös teatterin alalla häneltä on vahvoja näyttöjä. Hän on ohjannut jopa Wagneria Bolšoi-teatteriin, mutta poliittisen kehityksen vuoksi se esitys poistettiin hyvin pian ohjelmistosta. Hänellä on paljon keskeneräisiä hankkeita ja pelkkiä suunnitelmia. Elokuvaohjaajan uraa hidasti elokuvan-alan hallinto ja sensuurikoneisto. Esimerkiksi vuosina 1934-36 nähtiin suurta vaivaa Bežinin niitty -elokuvan käsikirjoituksen valmistelussa ja elokuvan kuvausten toteuttamisessa. Suurin toivein ohjaaja luovutti työnsä mutta sensuuri kuitenkin vaati käsikirjoituksen uudelleenvalmistelua, jossa käsikirjoitusta muokkasi vähän myöhemmin teloitetuksi joutunut kirjailija Isaak Babel. Koko hanke lopulta hylättiin. Sergei Eisenstein sairastui siinä vaiheessa vakavaan masennukseen, josta selvitäkseen hän joutui turvautumaan psykoterapiaan, niin kuin monta muutakin kertaa elämänsä aikana. Masennusta ei ainakaan helpottanut suuren terrorin kausi. Ohjaaja sairasti tuolloin myös hoitoa vaativan isonrokon. Yhtä kaikki, masennuksesta selvittyään hän oli taas töittensä ja uusien suunnitelmien parissa.

Oheisessa kuvassa Eisenstein on kiinalaisen Peking-oopperan tähden Mei Lan Fangin kanssa. Peking-ooppera teki vierailumatkan Neuvostoliittoon vuonna 1935. Eisensteinillä oli tuolloin elokuvahanke meneillään, mutta hän kuitenkin kuvasi huolellisen pedanttisesti osia eräästä Peking-oopperasta. Kiinalaisille oli uutta Eisensteinin tarkkuus ja monet otokset. Se vaati sopeutumista. Kuvat olen ottanut Mei Lan Fangin kotimuseossa Pekingissä.

Elokuviaan hän ei aina kohdistanut katsojilleen vaan myös itselleen. Niin häntä tulkitsee Bulgakovan kirjaan esipuheen kirjoittanut Jan Levtšenko. Hänen mukaansa hän analysoi niissä omaa lahjakkuuttaan.  Lapsuudessaan kovin kiltti poika antoi myöhemmin teatterin ja elokuvan maailmassa persoonansa räiskyä. Hän loi valkokankaalle poliittista propagandaa mutta myös elokuvataiteen visuaalisia ja rakenteellisia rohkeita kokeiluja.  Elokuvan teon intohimoisen työskentelyn ohessa hän luki ja kirjoitti paljon, loi käytännön työnsä ohessa teoriaa.

Oma työnäky vahvistui jo 20-luvun alussa, kun hän aloitti toimintansa teatterin parissa ja elokuva-alalla. Hän hakeutui teatterin legendan Vsevolod Meyerholdin oppilaaksi, mutta heille tuli välirikko ja yhteistyö lopahti jo alkuvaiheessa. Sekin omalta osaltaan kertoo Eisensteinin tahdonlujuudesta ja vahvasta itsetietoisuudesta.

Eisenstein sai Panssarilaiva Potjomkinin valmistumisen jälkeen kokea karvaasti, kuinka vallanpitäjät alkoivat ohjata taidetta. Hän halusi pitää kiinni taiteellisista periaatteistaan, mutta sai lopulta antaa periksi. Tuotanto jäi suppeaksi. Myöhemmissä suurteoksissaan hän joutui sopeutumaan Stalinin valtakoneiston luomiin vaatimuksiin, toki pystyen elokuvien kautta välittämään myös omia taiteellisia tavoitteitaan.

Eisenstein oli taiteilijanakin vain ihminen. Hän oli elokuvan suuri teoreetikko, jolla oli 20-luvulla useita seuraajia ja oppilaita. 30-luvulla mies alkoi kuitenkin jäädä taustalle. Mukan tuli myös kateuden tunteita, kun omat oppilaat alkoivat saada kansan suosiota taiteellisesti hyvin pinnallisilla tekeleillään. Yksi 30-luvun tunnetuimmista elokuvista on vuonna 1934 valmistunut musikaali Iloiset pojat (Веселые ребята), jossa jäljitellään amerikkalaisia esikuvia.  Elokuvan ohjasi aikoinaan Eisensteinin oppilas ja läheinen yhteistyökumppani Grigori Aleksandrov. Elokuvan pääroolia näytteli Ljubov Orlova, jonka kanssa Aleksandrov myöhemmin avioitui. Eisenstein ei osannut pelkästään iloita entisen ystävänsä menestyksestä. Pinnalle nousivat vahvoina myös kateuden tunteet.  Oma oppilas sai nauttia julkisuuden säteilystä ja myös taloudellisesta menestyksestä. Itse oppi-isä joutui kamppailemaan pienillä tuloillaan pelkkänä opettajana. Eisenstein kävi tuolloin elämässään vaikeita vaiheita.

,,,

Mennään tarkemmin Eisensteinin lapsuuden traumoihin. Niiden vuoksi hän joutui turvautumaan läpi elämänsä psykoanalyyttiseen terapiaan, ensimmäisen kerran jo parikymppisenä. Vaikea isäsuhde varjosti häntä, lisäksi omat synkät pilvensä toi sekin, että hänen setänsä oli aikuisiässä menettänyt mielenterveytensä eli tullut hulluksi. Ja äidistäkin tuli hänelle lopulta taakka.

Eisensteinia on kuvattu homoseksuaaliksi. Se on kuitenkin liian yksioikoinen kuvaus. Hän omienkin toteamusten mukaan lähinnä biseksuaali. Asia on kuitenkin monimuotoisempi. Lapsuuden traumat jättivät jälkensä. Hän ei voinut koskaan kiintyä eroottisesti naiseen. Hänellä oli 20-luvulla pari naissuhdetta, jotka eivät saaneet tulta alleen. Niistä toisen kanssa hän taisi päästä yhdyntään asti. Hän solmi avioliiton vuonna 1934, mutta se oli ns. platoninen, pelkkään ystävyyteen pohjautunut suhde. Hänellä oli vanhempanakin ihastuksen kohteita. Kirjaa lukiessa tuli ainakin kerran vastaan tapaus, jossa hän elämänsä loppuvaiheissa ihastui nuoreen tyttöön.

Sergei syntyi ja kasvoi Riikassa Latviassa. Isä oli tunnettu arkkitehti, äiti rikkaan kauppiaan tytär Pietarista.  Isä oli kovalla työllä uransa luonut dominoivan itsevarma persoona. Avioelämä ei luonnistunut ja perheen ainoa lapsi Sergei joutui seinän takana kuuntelemaan vanhempiensa jatkuvaa riitelyä. Äiti purkautui sielunelämästään pojalleen, tuskaili isän julmuudesta. Poika oli kiltti ja sopuisa, uppoutui lukemiseen. Sitten äidille kehkeytyi suhde toiseen mieheen ja tapahtui tuolle ajalle hyvin harvinainen tapaus. Puolisot erosivat. Koska vaimo oli syyllinen, lapsi jäi isälle.

Yksinkertaistaen voi todeta, että isä oli Sergein vihan kohde, äitiä hän jumaloi. Asetelmasta kehittyi hyvin freudilainen. Sigmund Freudista tulikin Sergein elämän seuralainen jo nuoruudesta lähtien. Hän ihastui Freudin analyysiin Leonardo da Vincista, joka niin ikään oli kasvanut voimakkaan isän hoivissa. Leonardo oli aikansa nero ja Sergei samastui häneen. Toki Eisenstein tunsi da Vincin vain Freudin kautta. Tästä tuttavuudesta nuori Eisenstein sai kuitenkin varmuuden omasta lahjakkuudestaan. Hän tunsi olevansa nero ja kiltti poika löysi purkautumistien taiteesta.

Isä oli vallankumouksen aikoihin toisella puolella rintamaa. Hän pakeni vallankumousta sittemmin Saksaan. Siellä hän kuoli melko pian. Äiti jäi asumaan Neuvostoliittoon.

Vaikka äiti asui Leningradissa, hän takertui henkisesti yhä kiinteämmin poikaansa. Pojan oli vaikeaa pysyä hänestä erillään.  Äiti joutui vuosien myötä taloudellisesti yhä ahtaammalle, kun valtio konfiskoi hänen arvokorujaan ja omaisuuttaan. Poika yritti auttaa, mikä vain kiihdytti umpikujaa.

30-luvun alussa Eisenstein pääsi matkustamaan Amerikkaan ja Meksikoon. Hänen projektinsa Hollywoodissa ja Meksikossa kuitenkin keskeytyi vuonna 1932, kun hän joutui palaamaan kotimaahansa. Yhtenä tärkeänä syynä paluuseen oli Eisensteinin huoli äidistään. Poika pelkäsi äitinsä puolesta. Tämä oli tavallaan panttivankina. Näin tavallaan kiristettiin Eisensteiniä palaamaan kotimaahansa.  Näin katkesi mahdollisuus loistavaan kansainväliseen uraan.

Kotimaassaan hän joutui keskelle raakaa elokuvan tuotannon arkea, jota säestivät jatkuva kiistely sensuuriviranomaisten kanssa. Suurta terroria ei Eisensteinkään osannut odottaa. Uutta perustuslakia odotellessa oli jopa pieniä toiveita yhteiskunnan ilmapiirin vapautumisesta, mikä nykyisin tuntuu käsittämättömältä. Sitten kävi niin kuin kävi.   

30-luvun loppupuolella Moskovaan oltiin rakentamassa uutta elokuva-alan työntekijöille tarkoitettua asuinrakennusta. Eisensteinin oli tarkoitus saada sieltä haltuunsa kaksi asuntoa, yhden isomman itselleen ja pienen yksiön äidilleen. Hän käytti vaikutusvaltaansa. Lopulta kuitenkin molemmat anomukset hylättiin. Se kertoi osaltaan Eisensteinin arvovallan laskusta Bežinin niitty -projektin jäljiltä. Sitten kun Stalin kiinnostui Aleksanteri Nevski -hankkeesta, häntä tarvittiin jälleen. Tällä kertaa elämä oli jo koulinut itsetietoisesta taiteilijasta valtakoneiston nöyrän palvelijan. Terrori ei miestä kaatanut.

Eisensteinin isäsuhde näkyy kyllä myös tuotannossa. Bežinin niityssä taustalla on Pavlik Morozovin tarina. Tässähän on kyse pakkokollektivoinnin ajalta, jolloin Pavlik ilmiantaa neuvostoviranomaisille kulakki-isänsä. Isä tuomitaan kuolemaan. Pavlik puolestaan joutuu isoisänsä murhaamaksi. Nyt ajatellen aihe tuntuu hyvin riskialttiinsa tietäen, että Eisenstein halusi tuoda elokuvaan oman painotuksensa. Jokin sisäinen voima veti häntä kuitenkin tuohon aiheeseen. Lisäksi yhteiskunnassa oli tuolloin pieniä toiveita ilmapiirin vapautumisesta. Uutta perustuslakia odotettiin ja ihmisiä oli jopa vapautettu vankiloista. Myöhemmät historialliset elokuvaprojektit tuntuvat vain vahvistavan tuota samaa vetovoimaa.

Kun hän sitten uransa loppuvaiheessa sai valmistaa historiallisia elokuviaan Aleksanteri Nevskistä ja Iivana Julmasta, niin siinäkin tuota teemaa sivutaan paitsi elokuvan hahmojen kautta myös suhteessa Iosif Staliniin. Iivana Julmasta Stalin halusi luoda omanlaisensa kuvan. Sodan jälkeen Eisenstein sai valmiiksi trilogian toisen osan. Stalin vaati siihen selkeitä muutoksia. Eisensteinin Iivana oli liian despoottinen. Ohjaaja lupautui muutoksiin mutta ei käytännössä tehnyt yhtään mitään. Näin Eisenstein uskalsi nousta ”isähahmoaan” vastaan. Samoin aikoihin hän oli alkanut valmistella kolmatta osaa. Töiden etenemisessä oli ongelmia, sillä miehen sydän reistaili ja hän koki vakavan infarktin. Lopulta Iivana Julman toinen osa pääsi julkisuuteen vasta aikojen vapauduttua vuonna 1958. 

40-luvun lopussa maassa nousi uusi sisäinen terrori, kun alettiin kampanjoida kosmopolitismia vastaan. Syytettyinä ja uhan alla olivat melkein aina juutalaiset, ja myös Eisenstein odotti joutuvansa syytettyjen penkille. Uhka oli suuri, mutta kuolema ehti kuitenkin ennen.