Nikolai Gogolin Taras Bulba – ja siitä siivin Ukrainaan.

 

Nikolai Gogolin historiallinen romaani Taras Bulba on kuvaus kasakoiden elämästä Ukrainan tasangoilla 1600-luvulla. Se on monitasoinen kertomus sodasta, uskonnosta ja kunniasta sekä isänrakkaudesta. Päähenkilö Taras Bulba on vanha kasakka, jo monet taistelut kokenut sankari. Kun hänen poikansa, seikkailumielinen Ostap ja tunteellisempi Andri, palaavat kotiin Kiovan pappisseminaarista, Taras päättää, että on tullut aika opettaa heidät kasakoiden tavoille.

                                            Lainaus kirjan takakannesta (Basam Books, 2010)

 

Olen viime vuosikymmenen puolenvälin aikoihin kirjoittanut melko monta Ukrainaan tavalla tai toisella liittyvää tekstiä. Niistä yksi on Oi Ukraina, oi Venäjä, joka koostuu viidestä itsenäisestä luvusta. Liitän juttuni loppuun sieltä yhden osan, joka käsittelee Nikolai Gogolin pienoisromaania Taras Bulba. Koko teksti avautuu täältä. Tuon vajaat kahdeksan vuotta sitten luomaani tekstiin sisältyy myös osa, jossa referoin Aleksandr Solženitsynin ajatuksia ukrainalaisten ja venäläisten suhteesta. Se on mielenkiintoinen aihe ja ansaitsee kyllä lisähuomiota. Ehkä palaan siihen vielä ja pystyn tarkentamaan analyysiani.

Romaanin kannen kuvitusta

Miksi Gogolin Taras Bulba?

Kävi nimittäin niin, että tässä eräänä aamuyönä ei uni maittanut, mieltä painoi nyt meneillään oleva sota. Siinä levätessäni muistin Eero Balkin teoksesta suomentaman version, joka on ilmestynyt vuonna 2010. (Basam Books -kustantamo). Gogol siis loi Taras Bulbasta peräti kolme eri versiota. Balk on suomentanut vähäiselle huomiolle jääneen ensimmäisen version, josta tulee ilmi Gogolin ukrainalainen tausta. Tuolloin 1830-luvulla venäläinen kirjallisuus oli vajonnut tai ainakin vajoamassa jonkinlaiseen aallonpohjaa. Ja Balkia tulkiten ukrainalainen kansallistunto oli samanaikaisesti nosteessa. Sittemmin Gogol sensuuriakin välttääkseen hän loi romaanista paremmin venäläiseen ympäristöön sopivan version. Ensimmäisestä versiosta löytyy Gogolin omalta kotiseudulta peräisin olevaa ukrainalaista henkeä, minkä esillä olo olisi saattanut vaarantaa kirjailijan urakehityksen.

Ukrainalaisuudesta ei tuolloin virallisesti puhuttu. Ukrainan alueella asuvat olivat ”vähävenäläisiä”. Toisessa, laajemmassa versiossaan Gogol on jo avoimesti isovenäläinen. Sen lisäksi Gogol loi vielä kolmannen version, jossa edelliseen on Balkin mukaan tehty pieniä muutoksia.

Kirja sisältää suomentaja Eero Balkin hienon (!) jälkikirjoituksen, jossa hän tuo esille Gogolin ukrainalaisuutta. Siitä laitan oheen muutaman lainauksen.

”Vain runsas viikko ennen kuolemaansa Gogol poltti Kuolleiden sielujensa toisen osan käsikirjoituksen. Taras Bulban ensimmäinen versio ei häneltä polttotuomiota saanut. Myöhempi versio on sopinut mainiosti Venäjän suurvaltapolitiikan ja kulttuuri-imperialismin tarpeisiin. Viime vuosikymmenet ovat osoittaneet, että taistelu Ukrainasta ei ole ohi, ja kasakka-atamaani Taras Bulba osallistuu siihen yhä. Teoksen ensimmäinen versio julkaistiin ukrainaksi ”oikeana Gogolina” vuonna 2005, samaan aikaan kun toiseen versioon perustuvaa ja sen suurvenäläisiä painotuksia entisestään korostavaa venäläiselokuvaa kuvattiin…” (s. 114-115)

Balkin mainitseman venäläiselokuvan olen nähnyt ja sitä kommentoin alla olevassa vuoden 2014 kirjoituksessani.

 

Käänsikö kirjailija kelkkansa, kysyy Balk. Tuskin, on vastauksena. Näin Balk jatkaa:

”Sensuuristakin tietoisena ulkomailta lähettämissään yksityiskirjeissä ja julkaisematta jääneissä tai ulkomailla julkaistuissa kirjoituksissa hän yhä edelleen korosti Ukrainan kansan oikeutta omaan tiehen.” Hän kannatti puolalaisten ja ukrainalaisten maanpakolaisten ajatuksia slaavien yhdistämisestä puolalaisten johdolla tsaarinjohtoisen panslavismin sijasta.”

Sitten Balk jatkaa yhdistäen Gogolin ajatuksen tämän aikalaisen ja ystävän puolalaisen Adam Mickiewiczin (1798-1855) näkemyksiin. Niiden mukaanhan venäläiset eivät ole edes slaaveja vaan ennemminkin heitä on pidettävä ”suomalaisina”, mikä ei ole kyllä meille suomalaisille ylpeyden aihe, koska se viittaa alkukantaisempaan olotilaan. Balkin mukaan tämä etnogeneettinen käsitys on saanut nykyaikaisesta geenitutkimuksesta tukea ja elää yhä Ukrainan älymystön keskuudessa.

Näin Balk kirjoittaa:

”Ajatuksiaan Gogol perusteli Pariisissa julkaisemassaan, sittemmin kadonneessa artikkelissa venäläisten jopa ”kannibalismiin vivahtavilla” kansanlauluilla, joita hänen ystävänsä, puolalainen runoilija Adam Mickiewicz sitten lainasi luentoihinsa slaavilaisesta kansanperinteestä.” (s. 115)

Tuo on kovaa tekstiä, mutta Mickiewitzin näkemykset ovat tuttuja jokaiselle Venäjän kirjallisuuteen ja kulttuurihistoriaan perehtyneelle.

Alla on kesäkuussa 2014 luomani teksti. Sen jälkeen laitan vielä oman purkautumiseni, jossa avaan hieman omaa suhdettani Venäjään. Se ei liity tähän Gogol -aiheeseen, mutta koska olen viime aikoina Venäjän ja Ukrainan suhdetta paljon pohtinut, niin haluan purkaa pakahtuneisuuden tilaani.

…

Noin Vuosi sitten luin Eero Balkin melko uuden käännöksen Nikolai Gogolin (1809-1854) historiallisesta romaanista Taras Bulba, jonka tapahtumat sijoittuvat 1600-luvun Ukrainaan. Gogolin romaanista on olemassa kolme versiota, ja Balk on kääntänyt romaanin ensimmäisen version (vuodelta 1835), jota ei ole ennen käännetty ja joka on valitettavasti jäänyt Venäjän vallanpitäjien mieliksi muokatun toisen version (vuodelta 1842) varjoon.

Gogol oli syntyperältään ukrainalainen, joka kuitenkin opiskeli Pietarissa ja kirjoitti tuotantonsa venäjäksi. Se ei ollut tuohon aikaan mitenkään erikoista. Ensimmäisessä versiossa päähenkilö Taras Bulba taistelee nimenomaan vapaan Ukrainan puolesta, myöhemmässä versiossa Ukrainan sijalla on Venäjä. Myös kielenkäyttö on ensimmäisessä versiossa osin railakasta ja rajua. Esimerkiksi siinä esiintyvää juutalaisvastaista pilkkaa ei toisesta versiosta enää löydy.

Kirjan lopussa on kääntäjän jälkisanat teokseen. Ja täytyy sanoa, että se antoi minullekin ajattelemisen aihetta. Sitten syksyllä alkoivatkin Maidanin mielenosoitukset ja pian Ukrainan tapahtumat olivatkin maailmanpolitiikan keskiössä ja tässä nyt ollaan.

Jälkipuheessa Balk katsoo Gogolin peitelleen Ukraina-sympatioitaan. Tehdessään uuden version hänestä ei tullut Venäjä-johtoisen panslavismin kannattajaa. Balkin mukaan hän olisi kannattanut Puolan johdolla tapahtuvan slaavilaisen liikkeen yhdistämistä. Tämä tuntuu hieman yllättävältä, koska Balkin kääntämässä versiossa kuva puolalaisista miehittäjistä ei ole kovin auvoinen. Itsestäni tuntuisi, että teos on syntynyt vuonna 1830 Venäjää vastaan tapahtuneen Puolan kansannousun jälkimainingeissa.

Taras Bulbasta vielä sen verran, että samoihin aikoihin kun luin Balkin käännöstä, katsoin myös Venäjällä vuonna 2009 ensi-iltansa saaneen Vladimir Bortkon ohjaaman elokuvan, joka perustui kirjan myöhempiin versioihin. Se olikin melko jännä kontrasti, koska siitä on ukrainalainen kansallismielisyys myös pyyhitty pois ja osin vaikuttavakin elokuva on puhdasta isovenäläistä uhoa. Taras Bulba kasakkajoukkoineen taistelee Venäjän puolesta pahoja vieraita valtoja vastaan. On toki ikävää, että historiaa on jouduttu elokuvassa muokkaamaan omia kansallistuntoja myötäileviksi.

Yhtä kaikki Nikolai Gogol loi uran ja nousi maailmankirjallisuuteen venäjäksi kirjoittavana venäläisenä kirjailijana. Ainakin Vladimir Nabokov pitää kirjoittamassaan Gogol-kirjassa (vuodelta 1961) Gogolin Ukrainan kansanelämää ja historiaa kuvaavia teoksia hänen tuotantonsa vähäpätöisimpänä osana.

…

Tähän loppuu vuoden 2014 lainaus. Lopuksi selvitän omaa lähestymistäni Venäjän ja Ukrainan kriisiin.

Ukraina ja ukrainalainen kulttuuri on minulle jokseenkin vierasta. Aivan 90-luvun alussa, kun ukrainan kielen käyttö ja opetus alkoi laajeta, sain Bulgariassa eräältä ukrainalaiselta opettajalta lahjaksi ukrainan kielen oppikirjan. Se oli tarkoitettu venäjänkielisille, ja mekin keskustelimme venäjäksi. Hän oli kovassa ukrainalaisuuden nosteessa, mutta ei hänellä ollut minkäänlaista kansallismielistä uhoa. Yritin hieman itseopiskelua mutta kiireiden vuoksi se jäi. Kirja oli käsissäni vielä muutama vuosi sitten mutta valitettavasti olen nyt sen kadottanut. Olen joutunut toteamaan, että se meni kai viime vuonna muutaman muun kirjan mukana paperinkeräykseen. Kotini on täynnä kirjoja, mutta niistä ei ole nyt apua harmiini.

Olen jutellut muutaman venäläisen kanssa, joilla on vastenmielisiä kokemuksia Ukrainan kansallismielisistä. Eräs Odessassa asunut kertoi kokeneensa jopa väkivaltaa.  Toisaalta on myös niitä, jotka korostavat sopua ja kokevat Venäjän toimet häiritsevänä.

Vladimir Putinia olen alkanut vierastaa siitä lähtien, kun ensimmäisen presidenttikauden alussa hänen ehdotuksestaan Neuvostoliiton kansallishymni palautettiin Venäjän kansallishymniksi, toki tuorein sanoituksin. Siitä ei hyvää seuraa, ajattelin mielessäni. Toki Venäjän 90-luvun alussa käyttöön ottama Mihail Glinkan säveltämä hymni oli vaisu, eikä siinä ollut edes sanoitusta.

Asuin vielä tuolloin Venäjällä, mutta vuonna 2002 muutin pois ja siirryin muihin tehtäviin, jossa Venäjä unohtui. Venäjän tapahtumia tuli tietenkin seurattua. Ja alkoihan siellä sitten tapahtua: käsittämättömän verisesti torjuttuja terrori-iskuja (Nord-Ost, Beslan ym.), hallinnon keskittämistä presidentin käsiin, oligarkkien ja oppositiopoliitikkojen vangitsemisia ja paljon muuta näkymätöntä valtataistelua.

Pidän itseäni kuitenkin venäjämielisenä. Tahdon maalle ja sen kansalle kaikkea hyvää. Lukuisat ystävyyssuhteet pitävät minut kiinni venäläisten sydämentunnoissa. Mitä Ukrainaan tulee, niin vieroksun venäläisille tyypillistä ukrainalaisuuden vähättelyä. Se on näkynyt myös Putinin valtakauden kulttuuritarjonnassa. Suhtaudun kuitenkin erittäin karsaasti niihin voimiin, jotka haluavat russofobiansa myötä levittää vihan tunteita ja asenteita venäläisiä ja venäläisyyttä kohtaan. Annan myös eri mieltä oleville oikeuden mielipiteisiinsä. En demonisoi, en riitele. Avoimen keskustelun kautta löytyy yhteisyyttä ja yhteistä henkeä. Erimielisyydet hyväksyn, vältän vastakkainasettelua. Eikä Putinkaan mikään mielenvikainen ole. Olen seurannut hänen julkisia esiintymisiä, joiden perusteella hän on toiminut järjissään. Hän on kyennyt kuuntelemaan kansalaisten ongelmia. Siksikin hänen suosionsa on suuri. Hänellä vaikuttaisi olevan laajat tietovarat, tosin aivan viime vuosina olen havainnut hänessä muutoksia. Kutsuisin sitä vieraantumiseksi. Valta ja sen myötä kasvanut venäläisestä kulttuuriperinnöstä periytyvä messianismi on järsinyt miestä. Hänen asenteensa ja sen myötä toimintansa on irti nykytodellisuudesta. Olen kuitenkin Putinista huolimatta sitä mieltä, että Donbassin asukkailla on itsemääräämisoikeus omaan alueeseensa. Heillä pitää olla oikeus käyttää vapaasti venäjän kieltä ja hallita omaa aluettaan. Ei heitä voi pakottaa noudattamaan Ukrainan keskushallinnon rajoittavia määräyksiä. Kyllä itäisen Ukrainan venäjänkieliset ovat joutuneet jo aivan tarpeeksi kärsimään Ukrainan äärikansallismielisten (joita jotkut kutsuvat natseiksi) kiusanteosta ja väkivallasta. Lisäksi myös Krimistä pitäisi päästä neuvottelemalla sopimukseen. Omalta osaltaan syyllinen on myös NATO. Se on kärjistänyt konfliktia. Ylipäänsä itselläni on vahvistumassa ajatus, että tilanteen kärjistymisen taustalla ovat globaalit voimat. Tästä voi seurata mitä vain.

Tarkovski Arseni ja Andrei, isä ja poika – taustoja ja elämänvaiheita

Andrei Tarkovski. kuva: G. Pinhasov 1978

Elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskista (1932-1986) olen kirjoittanut jo muutaman tekstin mutta niistä on jo aikaa. Niissä olen tarkastellut eräitä hänen keskeisimpiä elokuviaan.  Aihe on minulle kuitenkin läheinen ja siihen tuli jälleen tarve palata. Tässä laajassa kirjoituksessani luon henkilökuvaa. Käsittelen Tarkovskin varhaisvuosia ja hänen aikaansa ennen varsinaista elokuvauraa. Otan rinnalle käsittelyyn myös Andrein isän runoilija Arseni Tarkovskin. Samalla vilkaistaan 1800-luvulle Tarkovskien sukuun. Käsittelen Arsenin ja Andrein elämää limittäin. Tuo hypähtely voi häiritä mutta sellaiseen tarkasteluun nyt kuitenkin päädyin.  Olen viime aikoina tehnyt jonkinmoista analyysia myös Tarkovskin elokuvasta Andrei Rubljov. Siitä aion kirjoittaa tämän jälkeen.

On tähän kirjoitukseeni myös konkreettinen tausta. Luin jokin aika sitten Andrein sisaren Marina Tarkovskajan muistelmateoksen ”Peilin sirpaleita” (Осколки  зеркала). Minun käyttämäni teos on vuodelta 2018 (kustantamona Издательство АСТ). Ensipainos lienee kuitenkin julkaistu jo 1990-luvun lopulla. Sieltä on avautunut Tarkovskien elämään uusia kiintoisia näkökulmia.

Isä Arseni Tarkovskin (1907-1989) lyriikasta ja elämänvaiheista kiinnostuin kuultuani hänen runojaan elokuvissa Peili ja Stalker. Hänen elämänsä kulki läpi Neuvostoliiton eri vaiheet. Hän koki ne kaikki. Lopullinen lähtö tuli hieman ennen järjestelmän romahdusta. Hän oli viimeisiä venäläisiä runoilijoita, joilla oli vielä elävä kosketuskohta vuosisadan alun ns. hopeakauden lyriikkaan. Saattoi olla peräti viimeinen. Peili oli elokuva, joka suoraan sanoen pakotti minut käymään lävitse Arseni Tarkovskin elämänvaiheet. Sieltä löytyy kiinnostavia yhteyksiä. Andrei oli monessa suhteessa isänsä poika. Heille elämässä tärkeintä oli selviytyminen. Ainakin Andrei on eri yhteyksissä maininnut syyllisyydentunnon, jonka oli saanut mukaansa lapsuus- ja nuoruusvuosistaan kypsyttyään aikuisuuteen. Ymmärrän sen niin, että hän jäi monille läheisille ihmisille kiitollisuudenvelkaan, joka jäi maksamatta takaisin, kun hän joutuu rynnimään eteenpäin omaa uraansa edistääkseen. Arseni puolestaan oli niin henkeen ja vereen luova persoona, että hylkäsi uransa vuoksi jopa oman perheensä tilanteessa, jolloin lapset Andrei ja Marina olivat aivan pieniä ja olisivat tarvinneet kipeästi isäänsä.

Andrei Tarkovskin vanhemmat Arseni ja Maria olivat syntyneet vuonna 1907. He olivat avioituneet vuonna 1928.  Pariskunta asui Moskovassa mutta lapset ovat kuitenkin syntyneet muualla. Andrei syntyi vuonna vuonna 1932 Volgan rannalla maaseudulla Moskovan koillispuolella paikassa, jossa asui Marian äiti ja tämän uusi miehensä toimi lääkärinä. Marina syntyi vuonna 1934 Moskovan lounaispuolella sijaitsevassa kylässä. Tarkovskit asuivat hyvin ahtaissa oloissa, mutta perheellä oli maaseudulla kesäpaikkoja, jotka antoivat myös lapsille virikkeellisen kasvuympäristön. Noita lapsuuden kesäisiä maisemia voimme ihailla jo yllä mainitsemassani elokuvassa Peili, johon on heijastettu Andrein omaa elämää.

Perheen lopullinen hajoaminen tapahtui vuonna 1937.  Äiti Maria tuntuu ottaneen senkin ymmärryksellä, vaikka se on ollut todella kova isku. Isä Arseni oli tavannut Antonina Bohonovan edellisenä vuonna. Äiti Maria oli tajunnut suhteen tilan eikä asettunut vastahankaan. Hän taisi jopa jouduttaa miehensä ratkaisua ymmärtäen, että se oli parasta myös miehen uran kannalta. Virallisesti ero tuli voimaan vuonna 1940 ja samana vuonna Arseni rekisteröi suhteensa uuden puolisonsa kanssa.

Arseni Tarkovski 30-luvulla

 

Lapset Andrei ja Marina vuonna 1935

Maria Tarkovskajan sydämeen jäi kuitenkin rakkaus eikä hän ainakaan Marina-tyttären kirjoituksen perusteella kantanut kaunaa.  Hän antoi isälle mahdollisuuden tavata lapsiaan, joilla näin ollen säilyi yhteys isäänsä läpi lapsuuden ja nuoruuden, läpi elämän. Andrei ei häntä kovin usein voinut tavata, mutta isä ja poika kävivät suhteellisen tiivistä kirjeenvaihtoa. Isä neuvoi poikaansa ja otti kantaa asioihin. Poika taas pyysi neuvoa ja kunnioitti vanhempiaan. Peilissä tuo suhde avautuu monine ristiriitoineen.

Äiti oli kuitenkin se hahmo, joka oli lasten kanssa konkreettisesti kiinni arjessa. Andrei osoitti jo pienennä taiteellista lahjakkuutta ja äiti yritti tehdä kaikkensa lastensa eteen, jotta heidän lahjoilleen tulisi kehitysmahdollisuuksia.

Andrei oli taitava käsistään, hän piirsi ja maalasi. Hän osoitti musikaalista lahjakkuutta, otti pianotuntejakin. Kaiken tuon ohessa hän oli tavallinen hulivili, joka vietti aikaansa jalkapallokentillä muiden saman ikäisten kanssa.

…

Tarkennetaan noita perheen alkuaikojen vaiheita ja taustoja. Arseni Aleksandrovitš Tarkovski syntyi vuonna 1907 Elisavetgradissa eteläisessä Ukrainassa. Kaupunki oli saanut nimensä perustajastaan Venäjän keisari Elisabethista. Vuonna 1924 kaupunki nimettiin uudelleen, siellä syntyneen kommunistijohtaja Grigori Zinovjevin mukaan, siitä tuli Zinovjevsk. Sittemmin Zinovjev joutui epäsuosioon ja kaupungista tuli vuonna 1934 Kirovo sen jälkeen, kun Leningradin puoluejohtaja ja Zinovjevin seuraaja Sergei Kirov oli ammuttu. Viisi vuotta myöhemmin nimi muuttui Kirovogradiksi ja nykyisin kaupungista on tullut Kropyvnytskyi samannimisen näytelmäkirjailijan mukaan. Kaupunki oli ukrainalaisen teatterin kehto ja myös Arseni pääsi jo pienenä perheessään kirjallisuuden ja lyriikan pariin. Isänsä kuoleman jälkeen Arseni lähti Moskovaan ja hankkiutui siellä kirjallisuuden opintoihin tavoitteena runoilijan ura.

Äiti Maria Ivanovna oli syntynyt Moskovassa mutta eli nuoruutensa muualla. Hänkin saapui Moskovaan opiskelemaan kirjallisuutta ja pari löysi sen myötä toisensa. Maria oli ollut 20-luvun lopulla lahjakas kirjoittaja. Häntä jopa kutsuttiin ”hamepukeiseksi Tolstoiksi”, mutta kirjailijan ura hänelle ei koskaan auennut. Marialle jäi se tyypillinen naisen osa. Aviomiehen ura oli etusijalla. Häneltä jäi jopa korkeakoulututkinto lopulta suorittamatta, kun hän halusi seurata miestään. Sittemmin hän otti huolekseen ja vastuulleen kahden lapsensa kasvatuksen.  Perhe eli välillä äärimmäisen niukoissa oloissa ja lapsiin hän panosti kaikki voimavaransa. Hän työskenteli 30-luvulla kirjapainossa oikolukijana, mikä käy ilmi myös elokuvasta Peili. Äiti ei enää luonut uutta parisuhdetta.

Arsenillakaan ei ollut helppoa. Hän löysi uuden naisen, jonka hän myöhemmin 40-luvun lopulla hylkäsi.  Sitten kolmannen kanssa hän eli loppuelämänsä yhdessä. Arseni osallistui maailmansotaan ja kunnostautui taisteluissa. Hän haavoittui vakavasti muutama viikko sen jälkeen, kun oli saanut loman ja käynyt tapaamassa lapsiaan. Toinen jalka jouduttiin amputoimaan ja hengenlähtökin oli lähellä. Onneksi kuolio saatiin Moskovassa taitavan kirurgin käsissä pysähtymään. Tuolloin uusi vaimo oli miehelle korvaamaton apu. Hänen ansiostaan mies pääsi Moskovaan hengen pelastaneeseen leikkaukseen ja hän huolehti miehestä, jotta tämä saattoi rauhassa toipua ja päästä uudelleen elämän alkuun. Jälkipolvi on tietysti miettinyt, mikä suhteen lopulta rikkoi.  On katsottu, että yhtenä syynä oli juuri tuo seikka, kun hän jäi avuttomana vaimonsa vastuulle. Luova persoona tarvitsi henkistä vapautumista. Se löytyi uuden naissuhteen kautta.

Laitan tähän pienen sivuhuomautuksen.  Tarkastellessani täältä kaukaisuudesta runoilija Tarkovskin elämää ihmettelen jossain määrin miehen sydämen kylmyyttä. Hän jätti Antonina Bohonovan, joka sitten pian sen jälkeen sairastui vakavasti ja kuoli (v. 1951). Ehkä tuo juuri on sitä kylmäsydämisyyttä, joka tuossa yhteiskunnassa vallitsi ja johon myös Andrei Tarkovski hieman viittasi todetessaan kantavansa syyllisyyttä sydämessään. Siinä ajassa oma ura oli ylitse muiden. Elämästä oli selviydyttävä, jätettävä oma jälki. Esimerkiksi Arseni oli pikkupojasta lähtien nähnyt, kuinka ympärillä kuolema kylvi satoaan.  Sittemmin yhteiskunnan valvontakoneisto oli uhkana. Mutta sisäinen pakko ajoi eteenpäin. Toisaalta Andreista tiedetään, että hän oli ohjaustyössään esimerkiksi lapsinäyttelijöiden kanssa hyvin empaattinen ja kannustava. Andreinkin syyllisyyden tunteen kohteena lienee ollut ensi sijaisesti oma äiti. Toki hän tajusi, että ilman monen muunkin läheisen henkilön tukea hän ei olisi selviytynyt.

Ihme kyllä, amputointi ei miehen urakehitystä häirinnyt. Arseni Tarkovskista oli kolmekymmentäluvulta lähtien muotoutunut ns. toisen luokan runoilija, mikä tarkoitti, että oli lyriikan kääntäjä, keskittynyt Neuvostoliiton eri kansojen lyriikan venäjäntämiseen. Se oli noina hyvin suosittua ja venäjäntäjät olivat hyvin arvostettu ammattiryhmä. Poliittisestikin sillä oli painoarvoa.  Työnsä vuoksi Arseni joutui paljon matkustelemaan ja sodan jälkeen hän teki usein raskaitakin matkoja muun muassa Kaukasiaan. Toimeentulo ei tullut helpolla mutta hänen työtään arvostettiin.

Omaa lyriikkaa Arseni oli luonut pikkupojasta lähtien ja yksittäisiä runoja oli toki julkaistu jo 20-luvulta lähtien. Ensimmäinen oma kokoelma oli valmiina painettavaksi vuonna 1946. Se kuitenkin otettiin painosta pois, kun poliittinen tilanne maassa kiristyi. Kirjailijat Anna Ahmatova ja Mihail Zoštšenko joutuivat julkisen hyökkäyksen kohteeksi. Se oli alkulaukaus ns. kosmopolitismin vastaiselle ideologiselle taistelulle, josta monet taiteilijat ja kulttuurihahmot joutuivat kärsimään. Siinä virrassa lyriikkaa alettiin tutkia suurennuslasin kanssa eikä Arseni Tarkovski saanut armoa. Vaikka venäjäntänä hän niittikin mainetta, niin oman ensikokoelmansa hän sai lopulta julkaistua vasta 60-luvun alussa.  Tuo 40-luku oli taiteilijalle raakaa aikaa, vaikka aluksi sodan loppuminen näyttikin vapauttavan ilmapiiriä. Jonkin aikaa Arseni Tarkovskin kerrotaan kulkeneen itse myrkkyrasia taskussa. Elämään löytyi kuitenkin sisältö työn, harrastusten ja uuden rakkaussuhteen mukana.

Lapsiaan Arseni tapasi harvoin, mutta kirjeenvaihto varsinkin Andrein kanssa oli suhteellisen vilkasta. Pikku-Andreille isän lähtö oli ollut rankka juttu. Pojan kerrotaan lähes jumaloineen isäänsä. Kun jonkinlainen yhteys kuitenkin säilyi niin ei hän lopulta varttuessaan esikuvaansa hyljännyt. Andrei kysyi kirjeitse isältään neuvoa ja mielipiteitä. Isä vastasi perehtyen asioihin suurella sydämellä.

…

Andrei osoitti jo pienenä taiteellista lahjakkuuttaan. Kävin pari vuotta sitten Pietarissa Andrei Tarkovskin elämään liittyvässä valokuvanäyttelyssä. Siellä oli esillä myös Andrein lapsuudenaikaisia kuvaamataidontöitä ja myös hänen aikuisena luomiaan maalauksia. Laitan niistä oheen muutaman kuvan.

Hän soitti myös pianoa, mutta kun ei ollut varaa omaan pianoon, niin soittoharrastus lopulta hiipui. Mutta otollisessa ympäristössä hänestä olisi muusikkona voinut kehittyä mitä tahansa.  60-luvulta joku työkaveri on muistellut, että hän osasi soittaa sujuvasti Mozartia ja sitten siirtyä kuin salamaniskusta jazziin. Hänen musiikillisista taidoistaan kerron alla lisää.

Laitan tähän yhteyteen suoran lainauksen Marina Tarkovskajan kirjasta. Siinä Andrein pikkusisko kertoo perheen konserttimatkasta 40-luvulla, todennäköisesti pian sodan päättymisen jälkeen. Se kertoo, miten äiti halusi ohjata lapsiaan kulttuuriin ja sivistykseen. Omasta itsestään hän ei välittänyt lainkaan. Hän sijoitti kaikki varansa lapsiin ja kulki itse lähes ryysyissä.

Konsertti pidettiin Moskovan konservatorion konserttisalissa, joka on myös minulle hyvin läheinen paikka. Marina toteaa, että tuolloin rakennuksen edustalla ei ollut Pjotr Tšaikovskin muistomerkkiä eikä sen ympärille istutettuja koivuja. Julkisivusta päähuomio kiinnittyi rakennukseen.

Moskovan konservatorion edusta nykyisin.

 Marina on todennäköisesti laatinut kirjoituksensa myöhemmin aikuisiässä, mutta kuitenkin eläytyen omiin tuntemuksiinsa. Hän oli tuolloin ehkä 12-vuotias. Tähän tyyliin hän kertoo:

”Konservatorio! Tilava aula, kirkas valaistus, leveät mattojen peittämät valkeat portaat – ja edessämme avautuu konserttisali.

Alussa vastaan tulivat tietysti muotokuvat. Me arvuuttelimme vuorotellen kaikkia säveltäjiä, joiden kuvia oli sijoitettu seinille soikeanmuotoisiin kehyksiin. Vähiten tykkäsin fetsipäisestä Glinkasta. Hänestä huokui jonkinlaista aatteellista synkkyyttä. Sen sijaan Schubert pikkuruisissa silmälaseissaan hymähtelevine huulineen miellytti kovasti, samoin Tšaikovski. Andrein suosikki oli romanttinen Wagner samettisessa baskerissaan.

Suhteessa lämpiöön sali tuntui hämärähköltä ja esiintymislavan ylle nousevat valtavat urut saivat meidät jotenkin epätavalliseen olotilaan. Äitikin oli epätavallisen oloinen -  jotenkin jännittynyt ja tiukkailmeinen, hän istui suorempana kuin yleensä.

Orkesteri tulee lavalle ja istuu paikalleen. Muusikot virittävät soittimiaan. Ja aivan erityisellä ”konservatorioäänellä” julistetaan ensimmäinen ohjelmanumero. Kapellimestari astuu orkesterin eteen, heilauttaa tahtipuikkoaan…

Ja siten alkaa minun painajaiseni ja murheeni.

Aluksi kuuntelen tarkkaavaisesti, sillä muistan, mitä tuosta kappaleesta äiti kertoi matkalla konservatorioon. Vähitellen huomio alkaa heiketä, äänet kadottavat merkityksensä. Lakkaan kuulemasta niitä. Alan haukotella ja ajatukset siirtyvät omiin asioihini – kouluun, kissaamme, mummoon, Olja Metljajevan uusiin kenkiin.

Vilkaisen vaivihkaa äitiä ja Andreita. He ovat musiikin pauloissa. Andreilla on kulmat kurtussa, hän lyö oikealla kädellään polveen tahtia.

Minä hätkähdän ja yritän uudelleen kuunnella. Tuttu teema piristää hiukkasen. Mutta jälleen muutaman minuutin kuluttua kadotan otteen musiikkiin. Alan tuijottaa kapellimestaria. On huvittavaa nähdä hänen huitovia käsiään ja äkkiliikkeistä sekaisin mennyttä tukkaansa.

Käännän katseeni yleisöön. Oi, tuo 40-luvun lopun moskovalaisyleisö – arvokas jäänne menneestä moskovalaisesta sivistyneistöstä! Vanhoja paitoja ja puseroita, kuluneita housuja. Joukossa muutamia nuorempia, joilla yllä gimnastjorka  eli sotilaspusero (ks. myös täältä). Joillakin oli huopikkaat tai samankaltaiset saappaat. Opiskelijat olivat pukeutuneet ilman mitään viitettä muodikkuudesta. Konservatorioon ei ollut sopivaa tulla missään erityisessä silkkisametissa. Meidän ylpeä ja itserakas Andrei ei hävennyt olla siellä omassa ainokaisessa vapaa-ajan asussaan.

 Sinfonian päätösjyly alkaa kasvaa. Kapellimestari hypähtää varpailleen ja huitoo yhä voimallisemmin käsillään. Lopulta hän ottaa yhdellä lavealla liikkeellä äänet nyrkkiinsä ja ne vaimenevat hetkessä. Hiljaisuus. Aplodeja. Taputan kaikin voimin – kärsimykseni ovat ohitse.

Andrein suhteen kaikki oli alusta pitäen toisenlaista. Hänellä oli absoluuttinen korva. Kun hän oli jo ennen sotaa musiikkikoulun pääsykokeissa, kaikki opettajat riensivät hänen luo.

Hänen musiikin opettajanaan oli Nina Aleksandrovna Grigorovitš, Nikolai Rubinsteinin oppilas. Hän ennusti Andreille maineikasta tulevaisuutta. Mutta omaa pianoa äidillä ei ollut varaa ostaa, hän harjoitteli naapureiden luona ja jätti lähestulkoon valmistautumatta tunneille. Hän soitti kuulomuistista. ”Oi-voi, siinä meillä taas yksi tarkkakorva!”, suutahti Nina Aleksandrovna ja teki merkinnän jokaisen väärin soitetun harjoituskappaleen jälkeen. Kolme pukkia merkitsi, että kaikki oli alettava alusta.

Jo ensi kerrasta lähtien Andrei oli konservatorion käynnistä innoissaan. Hänen ei tarvinnut opetella kuuntelemaan. Kun he äidin kanssa astuivat konsertin jälkeen ulkoilmaan, hän kääntyi äitiin päin ja kysäisi: ”Äiti, tullaanhan me tänne vielä uudestaan?”

Kerran, vuonna 1948 kesän lopulla, kun yhtäkkiä syksyn lähestyessä ilma kylmeni, äiti meni serkkunsa luo kyläilemään. Siellä vaimo ihmetteli, miksei Marialla ollut sukkia, kun oli jo kylmä. Niin, äiti vastasi verkkaisesti, vanhat ovat kuluneet eikä uusiin ole varaa. Ostin sen sijaan lapsille sarjaliput konservatorioon. Se oikeuttaa Beethovenin sinfonioiden esityksiin. Kostja Ivanov johtaa orkesteria!”

Moskovan konservatorion suuri sali nykyisin

 

Säveltäjien kuvia

Ja jos mennään vielä lapsuuteen, niin Andrei oli myös varsin innokas jalkapallon pelaaja. Pojat olivat poikia, vauhtia riitti eikä siinä sisaren havaintojen mukaan säästetty edes vaatteita.

Vaatteista puheen ollen kerron vielä tapauksenvuodelta 1946. Se luo myös omalla tavalla perspektiiviä sodan jälkeisiin vuosiin. Isä oli saanut kirjailijaliitolta jonkin huomionosoituksen palkinnoksi hyvästä työstä. Hän osti niillä rahoilla pojalle hienon takin. Andrei laittoi takin yllensä kouluun mutta palasi sieltä järkyttyneenä kotiin. Se oli varastettu.

Kun pikkusisko kertoi, että konservatoriossa Andrei oli pukeutunut väljään arkiseen vapaa-ajan asuun, niin todettava on, että sittemmin aikuistuessa Andrein tyyli alkoi muuttua. Myös neuvostoyhteiskunnassa – varsinkin Moskovassa - alkoi nuorison keskuudessa elää oma alakulttuurinsa – ”stiljagat”. Se oli Amerikoista mallia otettua vaatteilla keikarointia. Heitä voisi ehkä kärjistetysti rinnastaa nykypäivän hipstereihin.  Aivan kuin meillä Suomessa oli nokka pystyssä kulkevia lättähattuja. Andreista oli tuollainen stiljaga, itsetietoinen omaa egoaan vaatteilla ja käytöksellään korostava katseiden vangitsija. Tuo tyyli kuului 50-lukuun ja Andreilla sen alkuvuosiin, kun oli aika tehdä tärkeitä elämänvalintoja.

Andrei - "stiljaga" 1952

…

Mennään välillä Andrein isän sukutaustaan ja kasvuvuosiin.  Arseni Tarkovski joutui joskus kertomaan omasta taustastaan. Hän kertoi näin:

”Olen syntynyt Kirovogradissa (silloisessa Elisavetgradissa) vuonna 1907 vanhan vallankumouksellisen perheeseen. Isäni oli Narodnaja volja -puolueen jäsen, jota tsaarin hallinto vainosi 1880- ja 90-luvulla.”

Tuo oli hyvin suppeasti todettu. Se on sopivan korrekti kiteytys runoilijan sukutaustasta. Neuvostoyhteiskunnassa valankumouksellinen tausta katsottiin ansioksi. Narodnaja volja (”Kansan tahto”) oli anarkistinen vallankumousjärjestö, jonka toiminta aktivoitui 1870-luvulla ja joka sittemmin onnistui järjestämään keisari Aleksanteri II:n murhan vuonna 1881. Arsenin isä Aleksandr Karlovitš toimi kotikaupungissaan opiskeluvuosinaan tuon liikkeen aktiivitoimijana. Aleksanteri II:n murhan jälkeen tilalle nousi kovemman linjan toimijat. Hallinto tiukensi otettaan.  Sen myötä vuonna 1884 vangittiin myös Aleksandr Karlovitš. Siitä kolmen vuoden kuluttua hänet karkotettiin viideksi vuodeksi Siperiaan, josta hän vapautui 1892. Lisätään vielä, että Narodnaja volja -liikkeen hallintorakenne oli pohjana, kun myöhemmin bolševikit loivat kommunistista puoluetta.

Aleksandr Karlovitš oli älykäs mies. Hän osasi kahdeksaa kieltä. Eräässä vaiheessa hän kirjoitti jopa kirjeen kirjailija Victor Hugolle. Tämä ei kuitenkaan siihen reagoinut. 1870-luvun lopun Elisavetgradissa opiskelijaelämään kuului aikamoista poliittista myllerrystä, samoin tietysti muuallakin Venäjän alueella. Aleksandr oli myötäili Narodnaja volja -liikkeeseen kuuluessaan jopa terrorismia. Hänen kaverinsa oli liittynyt Gromada-liikkeeseen, joka ajoi Ukrainan itsenäisyyttä ja ennen kaikkea teki työtä ukrainan kielen puolesta.

Arsenin isä 80-luvulla, alla hänen kirjoittamansa kirje Victor Hugolle

Aleksandr Karlovitšille valkeni karkotusvuosien aikana, että tsaari Aleksanteri II:n murha oli poliittinen virhe. Hän itsekin joutui sen seurauksista kärsimään. Hänen oli vaikeuksia päästä karkotuksen jälkeen kiinni normaaliin elämään. Myöhemmin mies sai tuosta toiminnastaan eräänlaisen palkinnon.  Hieman ennen kuolemaansa vuonna 1923 neuvostohallinnolta varhaiseläkkeen juuri tuon vallankumouksellisen toiminnan ja poliittisen vainon vuoksi. Tuolloin mies oli jo täysin sokeutunut. Eläkettä hän ei saanut kauaa nauttia, sillä hän kuoli seuraavana vuonna 62-vuotiaana  aivoverenvuotoon.

Tarkovskien sukujuurista voisi ryöpsähtää isokin tarina. Yhtäältä suvun taustoja on vedetty Kaukasukselle Dagestaniin kulmykkeihin, jossa eli aikoinaan Tarkovskien ruhtinassuku. Andrei sisar on kuitenkin selvittänyt, että suvun juuret ovat Puolassa. Toisinaan isä tosin tykkäsi, kun hänen taustansa liitettiin Kaukasiaan ja jopa Andrei taisi uskoa sen olevan totta. Eräällä Kaukasien matkallaan Arsenia alettiin kutsua ruhtinaaksi, mistä tämä ei tuolloin pitänyt, koska tuolloin elettiin 30-luvun vuosia, jolloin poliittiset vainot saivat ihmiset varuilleen. Arseni taisi kehuskella kaukasialaisjuuriaan lähinnä vain joskus leikillään.

Sekä Andrein isän että äidin suvussa on kuitenkin aatelista taustaa. Tarkastelen nyt isä Arsenin sukua. Aleksandr Karlovitšin isoisä Matvei oli se henkilö, joka sai hankittua suvulle viralliset asiakirjat kuulumisesta aatelissäätyyn.  Taustalla oli tsaari Katariina II:n vuonna 1785 antama asetus, jonka mukaan Venäjän alueella asuvilla ukrainalaisilla ja puolalaisilla suvuilla oli mahdollista päästä aatelissäätyyn. Itse virkamiehenä toiminut Matvei Tarkovski otti nuorena miehenä elämäntehtäväkseen hankkia suvulle aatelisarvo. Prosessi kesti sukuselvityksenkin tutkimisen myötä lähes 50 vuotta. Lopullinen päätös vaakunoineen saatiin vuonna 1952, vuotta ennen Matvein kuolemaa.

Neuvostoliiton oloissa aatelistaustaa ei kuitenkaan pidetty ansiona.  Marina Tarkovskajalle asia vahvistui vasta aikuisena, kun hän pääsi tutkimaan oman sota-aikana kuolleen isoäitinsä Maria Danilovnan jäämistöä. Ensin paperit joutuivat Arsenin sisarpuolen haltuun ja myöhemmin Marinaa alkoi kiinnostaa sukunsa menneisyys.

Tarkovskit olivat siis vaaleita puolalaisia. Sukuun tuli tummaa sävyä Arsenin äidin Maria Danilovnan kautta, joka oli kotoisin Kišinjovista Moldovasta.

Andrei Karlovitšin elämä karkotuksen jälkeen lähti vaikeuksista huolimatta käyntiin. Hänen morsiamensa oli koko kahdeksanvuotisen vangitsemisen ajan uskollisesti odottanut sulhastaan. Vapautumisen jälkeen he avioituivat. Aleksandr pääsi töihin pankkiin. Perheeseen syntyi yksi tytär Leonella, jonka kanssa sittemmin myös Marina Tarkovskaja oli kanssakäymisissä. Häneltä hän sai myös sittemmin suvun aatelisuuden osoittavat asiapaperit.  Leonellan äiti kuitenkin kuoli melko pian. Aleksandr meni vuonna 1902 uusiin naimisiin moldovalaistaustaisen Maria Danilovnan kanssa. Heidän perheeseen syntyi ensin Valeri vuonna 1904 ja siitä kolmen vuoden kuluttua syntyi Arseni. Ohessa on kuva äidistä kahden poikansa kanssa. Pankaa merkille nuoremman pojan hame. Äidin mielestä pojankin piti pitää hametta viisivuotiaaksi asti.

Maria Danilovna kahden poikansa kanssa

Aleksandr Karlovitš oli hyvin sivistynyt mies ja hän teki kaikkensa myös lastensa sivistyksen eteen. Esimerkiksi Arseni otti pianotunteja opettajanaan tunnetun pianistin Heinrich Neuhausin pianokoulussa. Neuhaus oli syntynyt Elisavetgradissa. Kaupungissa oli myös merkittävä teatteri.

Lisäksi runoillat olivat suosittuja. Niitä pääsi myös Arseni kuulemaan. Lyriikka eli 1900-luvun alussa kukoistustaan. Symbolistinen ja futuristinen runous ja vapaa tajunnanvirta toi vaikuttavia elämyksiä karun arjen keskelle. Niitä kuullessaan poika sai kipinän runoharrastukseen. Erikseen on mainittu runoillasta vuonna 1914, jossa tuolloin vasta 7-vuotias Arsenikin oli läsnä. Siellä esiintyi sellaiset nimekkäät lyyrikot kuin K. Balmont, I. Severjanin ja F. Sologub. Viimeksi mainittua Arseni kävi vuonna 1926 Leningradissa tapaamassa.

Isällä alkoi kuitenkin tulla terveysongelmia. Näkö alkoi vakavasti heiketä. Lisäksi vallankumouksen ja sisällissodan vuodet olivat Elisavetgradin seudulla todella raskaita. Eri poliittiset ryhmät olivat vuorotellen vallassa. Yhteenotot olivat verisiä. Tilanne tuntui vähän samalta kuin Kiovassa, jonka vaiheista on Mihail Bulgakov kuvannut romaanissaan Valkokaarti. 

Sitten vuonna 1919 perhe koki vakavan iskun. Arsenin isoveli, isän silmäterä Valeri sai surmansa vain 15-vuotiaana.  Tapahtuman traagisuutta lisää se, että ruumista ei koskaan löydetty. Tämän vuoksi perhe oli kauan epätietoisuuden vallassa. Surmaajiksi osoittautuivat anarkistisen Grigorjevin ryhmän jäsenet.

Valeri oli toiminut bolševikkien joukossa. Hänen seuralaisena oli ollut kommunistijohtaja Grigori Zinovjevin pikkuveli.  He molemmat siis katosivat. Todettakoon, että samoilta seudulta oli kotoisin myös Leo Trotski.  Elisavetgrad oli hyvin monikansallinen paikka. Juutalaisväestö oli merkittävä. Kaupungin juutalaiset ovat eri vaiheessa kokeneet vainoja.

Valeri - Arsenin sisällissodassa menehtynyt isoveli

Sitten vuonna 1923 tapahtui 16-vuotiaan Arsenin elämässä mullistava elämänvaihe. Hän rakastui noin 15 vuotta itseään vanhempaan naiseen. Se oli tietysti lähinnä sokeaa ihailua, kuitenkin sen verran syvällistä,    että Arsenille siitä naisesta tuli henkinen seuralainen, ikioma muusa, joka mielessään hän kirjoitti kai vielä 70-lvullakin hengentuotoksiaan.

Tuo nainen oli Maria Gustavovna Falts. hän oli leskirouva, jonka mies oli saanut kansalaissodassa surmansa. Hän asui aivan Arsenin kodin lähellä. Ja hän alkoi järjestää kotonaan kirjallisuusiltoja, johon myös Arseni sattui menemään.  Kaiken lapsuuden sotaisien vaiheitten jälkeen Arseni koki Maria Faltsin kotona syvällisiä kulttuurielämyksiä. Jostain syystä myös Maria Falts iski silmänsä Arseniin, ehkä siksi, että oli hyvin pitkä ja komea nuorukainen. Syntyi rakkaus, jonka arvelen olleen platoninen. Arsenille naisesta tuli muusa, joka eli läpi elämän hänen muistoissaan ja innoitti sittemmin herkkiin rakkausrunoihin.

Isän kuoleman jälkeen Arseni päätti lähteä vuonna 1925 Moskovaan opiskelemaan. Mukaansa hän otti omat jo kirjoittamansa runot. Edessä häämötti kirjallisuusopinnot ja runoilijan ura.

Maria Faltsin hän tapasi seuraavan kerran Leningradissa vuoden 1926 joulukuussa. Siellä hän kävi tapaamassa symbolisti Fjodor Sologubia, jolle hän luki omia runojaan. Sologub ei paljoa kehunut mutta kannusti kuitenkin jatkamaan. Pian tuon jälkeen Sologub kuoli. Maria Falts taisi kuitenkin olla matkan pääkohde.  Nainen kuitenkin ehdotti, että he eroaisivat lopullisesti. Niin helposti se ei kuitenkaan käynyt. Vuonna 1928 – kun Arseni ja Maria olivat jo avioituneet – Arseni lähti vierailemaan syntymäkaupungissaan Zinovjevskissa sukulaisten luona. Siellä hän tapasi myös Maria Faltsin. Sitten hän saattoi tämän Odessaan. Sen jälkeen he eivät enää tavanneet. Falts meni myös vielä naimisiin, mutta hänen elämässään kävi huonosti. Hän menehtyi vuonna 1932 vakavaan sairauteen.

Arseni Tarkovski sai 20-luvulla julkaistua yksittäisiä runoja. Vuosina 1930-31 hän työskenteli Gudok-lehdessä.  Se oli ollut 20-luvulla monen muunkin kirjailijan henkireikä. Ainakin Mihail Bulgakov ja Juri Oleša työskentelivät lehdessä jonkin aikaa. Tuolloin Arseni pääsi lukemaan runojaan myös Osip Mandelštamille.

Maria ja Arseni - rakastunut nuoripari vuonna 1929

Olen aiemmin suomentanut pari Arseni Tarkovskin runoa tänne blogiini. Liitän tähän oheen toisen niistä. Se on nimeltään Ensimmäiset tapaamisemme. Se on hyvin herkän eroottishenkistä lyriikkaa. Se on julkaistu vuonna 1962. En kuitenkaan tiedä, milloin se on kirjoitettu. Tuolloin suomentaessani luulin, että runo oli kirjoitettu ensimmäiselle vaimolle, Andrein ja Marinan äidille. Nyt kuitenkin on paljastunut, että runon muusana ja rakkauden todellisena kohteena on nimenomaan yllä mainittu Maria Falts.

ENSIMMÄISET TAPAAMISEMME

Tapaamistemme hetket olivat meille juhlia,

kuin taivaallinen ilmestys,

maailmassa olimme vain me kaksi. Sinä

rohkeampana ja linnun siipeä kevyempänä.

Portaita kiersit pää pyörällä

kuin karusellissa, ja johdatit minut

valtakuntaasi läpi kostean syreenin

peilin toiselle puolelle

Yön tullen sain armon lahjan.

Alttarin portit avautuivat,

alastomuutesi loisti pimeässä

hitaasti eteeni kumartuen,

ja herätessäni sanoin ”Ole siunattu!”

tietäen, että uskalias

oli siunaukseni: sinä nukuit,

ja syreeni pöydältä taipui

koskettamaan sinisen maailman luomia

sinessä hohtavat luomesi

levollisina lepäsivät, lämmin oli kätesi.

Kristallissa joet kuohuivat,

vuoret savusivat, meret sinessä hohtivat

Ja sinä pidit kristallipalloa

kädessäsi, ja nukuit

valtaistuimellasi

ja – oi vanhurskas jumala! – sinä olit minun.

Sinä heräsit ja teit uudeksi

arkisen kielemme,

puhe virtasi vuolaana voimallaan,

ja sana sinä merkitsi kuningasta.

Maailmassa kaikki muuttui toiseksi, jopa

tavalliset asiat – vati, kannu – kun

pysähtyneenä seisoi välissämme vesi,

kuin vartiossa.

Meitä vietiin ties minne

Edessämme aukeni kangastus,

oli ihmeellisiä kaupunkeja,

jalkojemme alle kasvoi mintturuohoa

ja linnut seurasivat tiellämme,

ja kalat nousivat joesta,

ja taivas aukeni silmiemme edessä…

Kun sitten kohtalo lähti peräämme

mielipuolena veitsi kädessä.

1962

Arseni Tarkovski sai nuorena kokea kosketuksen ns. hopeakauden lyriikkaan. Se oli lyriikan kannalta hohdokasta aikaa. Luomisen vapautta korostava subjektivistiset suuntaukset olivat vallassa. Oli symbolismia, akmeismia, futurismia ym. Arseni Tarkovski sai kokea lyriikan hohdokkuuden. Venäjällä oli ennen vallankumousta poikkeuksellisen rikas kirjallinen elämä. Sitten vallankumouksen syttyessä hohto vähitellen hiipui. Aleksandr Blok – Arsenin yksi esikuva -  kuoli yllättäen.  Myös toinen symbolisti Valeri Brjusov menehtyi, kuin myös Nikolai Gumiljov. Vjatšeslav Ivanov, Ivan Bunin ja monet muut pakenivat länteen. Niin tekivät myös lähinnä kai impressionistinen Konstantin Balmont ja futuristi Igor Severjanin, joita Arseni oli isänsä kanssa pikkupoikana kuuntelemassa.  Osip Mandelštam joutui 30-luvulla Stalinin vainojen uhriksi ja katosi sen myötä. Futurismin uranuurtaja Vladimir Majakovski lähti oman käden kautta, samoin rakkausrunoja kirjoittava Sergei Jesenin. Fjodor Sologubin Arseni tapasi, mutta tuolloin mies oli vaikeassa elämäntilanteessa ja kuoli pian tapaamisen jälkeen.

Tuo loistelias aika ikään kuin haihtui pois. Voi kärjistetysti sanoa, että Arseni Tarkovskin kaltainen nuori runoilija menetti esikuvansa. Hän alkoi rakentaa lyriikkaansa Neuvostoliiton eri kansojen lyriikan venäjäntänä. Toki lyriikan maailmaan jäi muutamia näkyviä persoonia, kuten Boris Pasternak.  

Kahteen merkittävään naisrunoilijaan Arseni Tarkovski sai kosketuksen. He olivat Marina Tsvetajeva ja Anna Ahmatova. Tsvetajevan hän tapasi vuonna 1940. Pian tuon tapaamisen jälkeen tämä teki itsemurhan. Anna Ahmatovaan hän tutustui 40-luvun lopulla. Tarkovski tuki runoilijatarta, kun hän joutui maassa julkisen parjauskampanjan kohteeksi.  Ystävyys säilyi. Kun Ahmatova kuoli vuonna 1966, Arseni Tarkovski oli kunniavartiossa saattamassa häntä viimeiseen lepoon. Hän piti myös haudalla muistopuheen.

Elämän loppuvaiheessa Arseni Tarkovski sai tuotannostaan ja elämäntyöstään paljon julkista tunnustusta. Neuvostoyhteiskunta palkitsi hänet virallisesti arvostelulla kunniamerkillä.

…

Andrei Tarkovskin nuoruusvuosista ja opinnoista 50-luvulla voisi kertoa paljon. Tässä on yhdenlainen kokonaisuus. Nuori mies näytti olevan määrätietoinen

Vuonna 1947 Andrei sairastui tuberkuloosiin ja oli hoidossa koko talven. Seuraavan vuoden keväällä hän pääsi kotiutumaan sairaalasta.

Andrein piirros tuberkuloosisairaalan ulkoterassilta

Andrein luonteenlaadussa alkoi paljastua erikoisia piirteitä. Yllä jo kerroin hänen uudesta tavastaan pukeutua. Hän alkoi tyylitellä vaatteilla. Sillä hän sai huomiota itseensä. Toisaalta se oli vain eräänlainen sivujuonne merkkinä, että nuori mies kulki omaa tietään.

Viimeisinä kouluvuosinaan hän ei keskittynyt opintoihin lahjakkuutensa vaatimalla tavalla. Sen sijaan hän oli kyllä hyvin aktiivinen teatterikerholainen. Jo tuolloin hän tapasi henkilön, joka alkoi kannustaa häntä elokuva-alan opintoihin.

Vuonna 1951 Andrei pääsi koulusta ja edessä olivat pohdinnat opiskelupaikasta ja pääsykokeet. Hän hakeutui Orientalistiikan instituutin arabian osastoon. Siellä hän viihtyi huonosti ja keskeytti opintonsa puolentoistavuoden jälkeen. Hän on myöhemmin kommentoinut elämäkerrassaan tuota vaihetta todeten hätäilleensä uranvalinnassaan ja ymmärtäneensä liian vähän elämää.  Arabian kielen opinnot alkoivat tuntua kärsimykseltä. Hän piti sitä outona kielensä, jossa ”kieliopin muotoja luodaan matemaattisella tavalla”. Hän lisäsi arvoituksellisesti, että opiskellessaan häneltä katosi kieleen kaikki tunteet. Tuo oli Volkovan mukaan Tarkovskille tärkeä oivallus. Hän alkoi pyrkiä päinvastaiseen suuntaan löytäen oman tiensä:

”Kiinnostuin vahvasti elokuva-alasta ja kirjallisuudesta, ja ennen kaikkea maamme ihmisistä, sen luonnosta ja elämästä.” Volkova 2017, s. 162-163.

Tuon orientalistiikkavaiheen jälkeen hän kuitenkin hankkiutui vuonna 1953 äidin vaatimuksesta (!) Siperian taigalle tutkimusretkikuntaan, jonka tehtävät liittyivät kullankaivuuseen. Siellä hän työskenteli erään tiedon mukaan seuraavaan kevääseen. Se oli Andreille erittäin myönteinen kokemus ja vahvisti halua pyrkiä elokuvaohjaajan alalle.

Siperiassa tehtiin maisemakuvausta ja työskenneltiin vaikeissa oloissa. Todettakoon, että Andrein isoisä Aleksandr Karlovitš oli  aikoinaan karkotuksessa ollessaan työskennellyt samoilla seuduilla ja tehnyt paikoista omia havaintojaan. Siitä Andrei ei Paola Volkovan kirjan mukaan ollut itse tietoinen.

Eräs retkikunnan jäsen on tehnyt tuosta matkasta päiväkirjaa. Hän on kuvannut Andreita hinteläksi ja oikein liikkuvaiseksi nuorukaiseksi, joka kiinnitti ominaislaatuisuudellaan muiden huomiota. Vuorilla ja rinteillä työskennellessään hän toimi pelottomasti, korkean paikan kammoa ei ollut. Hän oli sivistynyt ja monipuolisuudesta kertoi sekin, että hän osasi soittaa kitaraa. Hän siis oli yhtäältä seurallinen mutta kuitenkin hän oli sisäänpäin kääntynyt pitäen etäisyyttä muihin seurueen jäseniin. Päiväkirjassaan tuo henkilö kuvaa hetkiä eräällä jyrkällä vuorenrinteellä, jossa Andrei osoitti poikkeuksellista rohkeutta. Hänellä oli jalassaan hienot muodikkaat paksupohjaiset kengät, jotka olivat kuin tehdyt tuollaiseen maastoon. Niidenkin ansiosta hän pystyi kiipeämään rinnettä pitkin vuoren huipulle. Päiväkirjan mukaan Andreilla oli myös hieno kamera, jolla hän kuvasi seutua osaten valita kuvakulmansa. (Volkova 2017.)

Tuolloinhan elettiin Iosif Stalinin kuoleman jälkeistä aikaa. Vankiloissa ja pakkotyölaitoksissa oli julistettu yleinen armahdus, jonka myötä monet kriminaalivangit olivat päässeet vapaaksi. Arkielämästä tuli sen takia levottomampaa ja turvattomampaa. Sen sai kokea myös Andrei, sillä hän joutui ryöstetyksi ja hän menetti sekä kameran että nuo hienot ”länsimaiset retkeilykengät”.

Kerron vielä yhdestä muistosta, joka on jäänyt elämään Andrein Siperian retkestä. Syyskuussa Turuhanskissa ryhmällä oli hetki rentoutua ja he kävivät siellä saunomassa. Paikkakunnalla oli meneillään paikallisvaalit ja ryhmäläiset menivät saunan jälkeen keskustaan seuraamaan vaalitouhua. Niiden yhteydessä oli tapana järjestää iltamat ja koota kyläläisiä tanssimaan. Tapahtuma oli pienessä puurakennuksessa. Orkesteria ei ollut, oltiin levysoittimen varassa, mutta nurkasta löytyi piano. Andrei vinkkasi tapahtuman juontajalle, jutteli hänen kanssaan hetken. Sitten tämä ilmoitti juhlavasti, että ”seuraavaksi esiintyy vieras Moskovasta Andrei Tarkovski”. Se yllätti täysin myös retkikunnan jäsenet.  Andrei meni pianon ääreen ja piti noin puolen tunnin konsertin. Kappaleet olivat tuon ajan tunnettuja iskelmä ja viihdesävelmiä täysin improvisaatiopohjalta. Kukaan ei kuitenkaan mennyt tanssimaan, kaikki kuuntelivat innostuneena korvat höröllä.

Siperian matka oli kai Tarkovskille se varsinainen suuri elämänkoulu, jonka myötä hän päätti hakea elokuvainstituuttiin. Ja hänet valittiinkin lopulta ohjaaja Mihail Rommin luokalle. Samaan ryhmään pääsi myös sittemmin myös kirjailijana mainetta niittänyt Vasili Šukšin. Hän oli lyhyesti sanoen alkoholin käyttöön ehdollistunut ”renttu” ja kansanmies. Andrei oli miehen vastakohta – pukeutumiseensa paneutunut tyyliniekka. Heitä yhdisti kuitenkin eräs seikka: molemmat olivat lahjakkuuksia. Instituutin johdon taholta annettiin ymmärtää, että heitä ei kannata valita, koska toinen on ”bandiitti” ja toinen ”keikari”. Mihail Romm sai kuitenkin päättää itse ryhmästään ja hän valitsi molemmat. Kokeneena pedagogina hän kertoo tajunneensa, että jos ryhmässä on kaksi hyvin erilaista persoonallisuutta ja lisäksi neroa, niin se tietää vain hyvää ryhmän opiskelumotivaatiolle.

Pääsykoetilanteesta olen lukenut erään yksityiskohdan liittyen kirjallisuustenttiin. Teemaksi oli annettu Leo Tolstoin Sota ja rauha. Ennen suullista tenttiä kaikki pyrkijät olivat ennen tenttiä suurin piirtein nenä kiinni kirjassa. Tarkovskilla ei ollut kirjaa, hän vain odotti vuoroaan kylmän viileänä.

Tarkovskin ryhmän jäseniä on kuvattu tarkoin. Tämän kirjoituksen kannalta olennaista on se, että tyhmässä oli myös Tarkovskin ensimmäinen aviopuoliso: virolaissyntyinen Irma Rauš. Andrei rakastui häneen villisti ja teki kaikkensa saadakseen naisen taipumaan. Nainen suhtautui avioliittoon kylmäkiskoisesti. Lopulta heidät vihittiin vuonna 1957. Siitä muutaman vuoden kuluttua perheeseen syntyi poika, joka sai Andrein isän nimen. Avioliitto kesti virallisesti vuoteen 1970, mutta käytännössä suhde väljähtyi 60-luvun puolivälissä. Tarkovski koki tuolloin uuden kiihkeän suhteen.

Nuo Andrein rakastumiset tuovat mieleen hänen isänsä intohimosta Maria Faltsiin.  Andrein sisar Marina kertoo muistelmissaan, että jo kouluvuosina Andrei oli rakastunut palavasti johonkin neitoon. Palavuus Andrein tapauksessa tarkoittaa kyllä vahvoja tunteita ja ehdottomuutta. Isän ja pojan mielenlaaduissa oli paljon yhteistä ja se näkyi myös naisasioissa.

Andrei pääsi toteuttamaan itseään ryhmän yhteisissä harjoitustöissä.  Ernest Hemingwayn kertomukseen pohjautuva Tappajat (Убийцы) oli yhteistyöelokuva. Diplomityötä hän valmisti lyhytelokuvan Jyrä ja viulu (Каток и скрипка). Näissä opiskeluajan töissä on jo nähtävissä merkkejä Tarkovskin tyylistä. Diplomityö valmistui vuonna 1961 ja samana vuonna hän sai mahdollisuuden ohjata ensimmäisen varsinaisen elokuvansa Ivanin lapsuus. Se valmistui seuraavana vuonna ja sai suomenkieliseksi nimekseen Ei paluuta.

Harjoitustyönä tehdyssä Tappajat-elokuvassa Tarkovski oli ohjaajana yhdessä kreikkalaisen vaihto-opiskelijan kanssa. Se mukailee amerikkalaista film noir -tyyliä. Se on synkänpuoleinen mustavalkoinen gangsterielokuva.

Erään seikan haluan vielä kertoa Andrei Tarkovskin opiskeluvuosista.  Opiskelijoiden käytössä oli filmiarkisto, jossa oli mahdollista käydä katsomassa elokuvan klassikkoja. Sitä mahdollisuutta ei hyödynnetty kovin paljon mutta kertoman mukaan Andrei kävi siellä tiuhaan. Arkisto sijaitsi kaupungin ulkopuolella ja sinne matkustaminen vaati pientä vaivannäköä.  Andreille läheiseksi ohjaajaksi osoittautui japanilainen Akira Kurosawa. Varsinkin Seitsemän samuraita teki häneen vahvan vaikutuksen. Ja hän on saanut siitä paljon vaikutteita rakentaessaan Andrei Rubljovin joukkokohtauksia.

Andrei Tarkovski Andrei Rubljov-elokuvan kuvauksissa 1965

Sittemmin Andrei Rubljov oli se elokuva, joka oli Tarkovskin uralle käänteentekevä. Kun se onnistui, niin Andrei oli varma, että hän aikoi jatkaa elokuva-alalla. Byrokratian painostukseen osattiin varautua. Koville se kuitenkin otti. Suurena apuna oli käsikirjoitusvaiheessa Andrein kanssa tiivistä yhteistyötä ollut ohjaaja Andrei Kontšalovski. Hän antoi arvokkaita neuvoja, miten sensoreista selvitään. Monia elokuvia noina vuosina hyllytettiin. Rubljov selvisi kuitenkin suhteellisen vähillä leikkauksilla, ja Tarkovski itse oli kokonaisuuteen tyytyväinen. Lisäksi se pääsi sentään jonkinlaiseen levitykseen ja – mikä tärkeintä - myös ulkomaille.  Sen myötä Tarkovski pääsi lopullisesti kansainväliseen tietoisuuteen.

Andrei Tarkovskin oppivuodet olivat kantaneet hedelmää. Andrei Rubljov sisältää rajujakin kohtauksia, joista eräät aiheuttivat julkistakin närkästystä. Mutta ohjaaja tiesi mitä teki. Aloittelevalla ohjaajalla on täytynyt olla sisäinen varmuus toteuttaessaan projektiaan. Palaan elokuvaan ja sen analyysiin myöhemmin.

KIRJALLISUUTTA:

Волкова, Паола       Арсений и Андрей Тарковские. Родословная как миф. Москва: АСТ, 2017.

                                  (Paola Volkova: ”Arseni ja Andrei Tarkovski. Sukutaulu myyttinä.”)

Волкова, Паола                         Цена «Nostos« - Жизнь. Москва: Зебра Е, 2013.

                                                          (Paola Volkova: ”Hinta ”Nostos” – elämä”)

Тарковская, Марина     Осколки  зеркала. Москва: АСТ, 2018 (M. Tarkovskaja: ”Peilin sirpaleita”)

Филимонов, Виктор     Андрей Тарковский. Сны и явь о доме. Москва: Молодая гвардия, 2012.

                                                   (V. Filimonov: ”Andrei Tarkovski. Unia ja todellisuutta kodista.”)

Филимонов, Виктор Арсений Тарковский. Человек уходящего лета. Москва: Молодая гв., 2015

                                                          (V. Filimonov: ”Arseni Tarkovski. Menneen kesän ihminen.”)

Sofia Perovskaja, Turgenev ja tsaarin murha - jatkokäsittelyä edelliseen kirjoitukseeni

Sofia Perovskaja (Nikolai Troitskin kirjan kansilehdessä)

Edellisessä kirjoituksessa esittelin Ivan Turgenevin pienen kertomuksen nimeltään ”Kynnys”. Siihen on linkki tässä. Totesin, että Turgenevin on kerrottu kirjoittaneen kertomuksen Sofia Perovskajan saaman tuomion jälkeenJatkan nyt aihetta.  Keskityn pääasiassa Sofia Perovskajan elämään ja hänen jättämäänsä perintöön. Välissä pohdin myös käsitettä ”turgenevilainen nainen”.

Turgenevin kertomuksen nimi on Kynnys. Se on vajaan sivun mittainen mystinen pikkutarina, joka virallisten tietojen mukaan se on kirjoitettu vuonna 1878. Sain tietää kertomuksesta lukiessani tutkija Nikolai Troitskin (1931-2014) laajaa, yli 500-sivuista Sofia Perovskajan elämänkertatutkielmaa. Se on julkaistu vuonna 2018, mutta kyseessä on kirjoittajan pitkän elämäntyön huipennus. Hän toimi noin 50 vuotta Saratovin yliopiston historian professorina. 1960-luvun alussa hän alkoi hahmotella romaania Perovskajasta. Se jäi kuitenkin kesken muiden työkiireiden takia. Tuo keskeneräinen romaani on kuitenkin nyt julkaistun kirjan liitteenä.  

Troitski toteaa aikalaislähteisiin viitaten, että Turgenevin kertomus on kirjoitettu vuoden 1881 keväällä ja että se on syntynyt reaktiona Perovskajan huhtikuussa tsaari Aleksanteri II:n murhasta saamaan hirttotuomioon. Troitskin kanta tuntuu perustellulta. Näin ulkopuolisena tarkastellen voisin kuvitella, että Turgenev olisi kirjoittanut kertomuksensa vaikka reaktiona siihen, kun Vera Zasulitš meni keväällä 1878 kaupungin poliisijohtaja Fjodor Trepovin vastaanotolle tavoitteena murha. Poliisijohtaja loukkaantui vakavasti, mutta jäi henkiin. Oikeusistunnossa valamiehistö liberaalihegemoniassaan vapautti Zasulitšin syytteistä. Luotan kuitenkin Troitskin pätevyyteen ja siihen että Turgenevin teksti on syntynyt nimenomaan tsaarin murhan jäljiltä.

”Kynnys” on julkaistu ensi kerran laittomassa Narodnaja voljan kirjapainossa päiväyksellä 25. syyskuuta 1883, mikä osaltaan vahvistaa Troitskin kantaa. Narodnaja volja eli suomeksi ”Kansan tahto” oli se poliittista terrorismia harjoittanut liike, jossa myös Perovskaja toimi ja jonka piirissä kehiteltiin hankkeita keisarin murhaamiseksi.  Siitä voi lukea tarkemmin täältä. Perovskaja oli aktiivisesti mukana muutamassa epäonnistuneessa hankkeessa ennen viimeistä onnistumistaan.

Troitski nostaa kertomuksen lopusta esille yhden kohdan kuvaamaan Turgenevin kantaa.  Kun nuori nainen astuu rakennuksen kolkkoon pimeyteen ja esirippu hänen takanaan laskeutuu. Silloin jostakin kantautunut huudahdus (”Pyhimys”) osoittaa hänen mukaansa Turgenevin myönteistä asennetta, jonka hän toivoi välittyvän myös lukijoilleen.

Venäjällä ja Neuvostoliitossa Perovskajaan on suhtauduttu kaksinaisesti. Yhtäältä hän on attentaatteihin aktiivisesti osallistunut terroristi ja rikollinen. Toisaalta häneen on luotu sankarin viitekehystä. Troitski kuuluu jälkimmäisiin. Hän on elämäkerrassaan selkeästi ihastunut tutkimuksensa kohteeseen. Niinhän tutkijoilla usein sattuu käymään. Se ei ole kuitenkaan Neuvostoliitossa kasvaneelle ja toimineelle tutkijalle poikkeuksellista, sillä Perovskajasta on tehty ainakin kaksi ylistävää elokuvaa ja hänen nimeään on kantanut mm. Leningradin keskustassa sijainnut katu. Elokuvista tunnetuin on vuonna 1967 ilmestynyt mustavalkoinen ”Sofia Perovskaja”.

Perovskajasta on hänen kuolemastaan lähtien luotu sankarin kehää. Vallankumouksen jälkeen sankarikultti pääsi valtion suojeluun. Siihen tuli kuitenkin eräässä vaiheessa stoppi. Kun Leningradin puoluejohtaja murhattiin joulukuussa 1934, Stalin katsoi parhaimmaksi lopettaa ylistyspuheet Perovskajasta, sillä ne olisivat saattaneet motivoida uusia salamurhia.

Stalinin kuoleman jälkeen Perovskaja-myytti kuitenkin heräsi uudelleen henkiin. Troitski esittelee vuodelta 1970 peräisin olevan Dostojevski-tutkija Igor Volginin runon, jossa natsien vuonna 1941 teloittama moskovalainen koululainen ja partisaani Zoja Kosmodemjanskaja rinnastetaan Perovskajaan. Tässä on runon loppusäkeitä: 

”Vaikka olisit mennyt täysin muuta tietä./ Et olisi välttänyt rajua kohtaloasi./ Mutta jotain keskeistä juuri se sukupolvi on tuonut lähellemme./… Muistan valokuvan: on vuosi 41./Petrištševossa moskovalaisella koululaisella,/ joka hetken päästä astuu mestauslavalle,/on silmät kuin Perovskajalla.”

Täältä voi lukea Kosmodemjanskajasta. Alla on hänen kuvansa.

Zoja Kosmodemjanskaja

Perovskajaa kyllä ihailtiin mutta se ei ole yksin myytin peruste. Ennen muuta inhottiin uutta tsaaria Aleksanteri III:ta ja hänen hallintoaan, koska se järjesti oikeudenkäynnin jälkeen julkiset hirttäjäiset. Niitä ei tämän jälkeen ole Euroopassa kai ollut.

Julkisuudessa ja sen takana on reagoitu asiaan monella tavalla. Käsittelen sitä hiukkasen.

Taiteilija Ilja Repin oli tsaarin vallan vastustaja, vaikka elämänsä loppuvaiheessa suostuikin tekemään hänelle tilaustöitä. Jo vuonna 1866 hän oli seuraamassa murhayrityksen tehneen Dmitri Karakozovin tuomiota ja on kertonut siitä tarkasti. Repinin muistelmistakin käy ilmi, kuinka laajaa huomiota kuolemantuomio sai ja varmasti sen on Troitskin mukaan täytynyt vaikuttaa myös Sofia Perovskajan persoonaan.  1980-luvulla hän kuitenkin reagoi omalla tavalla tapahtumiin. Maalaus nimeltä ”Kokous” (Сходка 1983, katso kuva täältä) kuvaa vallankumouksellisten narodnikkien maanalaista kokousta. Taiteilijan koskettavimpiin kuuluva työ ”Iivana Julma ja hänen poikansa Ivan 16. marraskuuta 1581” (Иван Грозный и сын его Иван 16 ноября 1581 года) kuvaa tilannetta, kun isä on juuri lyönyt poikansa kuoliaaksi. Se kuvaa isän kauheaa tuskaa poikansa ruumiin äärellä, ks. täältä. Maalaus on vuodelta 1885 ja sen syntymähistoriaan kerrotaan olennaisesti liittyneen Sofia Perovskajan ja hänen aatetovereittensa kuolemantuomiot. Maalaus on ollut tulenarka, sillä se joutui vuonna 1913 Tretjakovin galleriassa vandalismin kohteeksi.

Vasili Surikov (1848-1916) tunnetaan suurikokoisista historia-aiheisista maalauksistaan. Hänen maalauksensa ”Pajari Morosovin vaimo” (Боя́рыня Моро́зова) vuodelta 1887 liittyy varsinaisesti 1600-luvulla tapahtuneeseen kirkolliseen hajaannukseen (ks. täältä venäjänkielinen esittelyvideo). Surikovin kerrotaan kuitenkin olleen vuoden 1881 teloitusten silminnäkijä ja tuo maalaus on saanut siitä alkusysäyksensä. Morozovin vaimon persoonassa on Troitskin mukaan jotain Perovskajasta.

Kirjailijoista on Ivan Turgenevin lisäksi ensiksi mainittava Leo Tolstoi. Hänen inhonsa tsaarin valtaa vastaan vain syveni. Fjodor Dostojevski oli kuollut hieman ennen murhaa, tammikuussa 1881. On kirjoitettu, että ”onneksi” hän ei ollut enää elossa. On arveltu, että murha olisi ollut kirjailijalle arvaamaton järkytys.

Runoilija Aleksandr Blok oli osaltaan rakentamassa Perovskajasta myyttiä. Hän kirjoitti runoelmassaan ”Kosto” (Возмездие 1910-1921): ”Ja suloinen herkkä katse/ palaa urheutta ja surua…” Toinen tilanne kuvaa illanviettoa: ”Kuin häät tai tupaantuliaiset,/ kuin ukkosmyrsky ei odottaisikaan/ sellainen lapsenomainen ilo/ sytytti julmat silmät…” Lainaukset olen ottanut Troitskin teoksesta.

Myös ulkomailla on reagoitu Perovskajaan. Monissa Euroopan maissa on löytynyt häneen sympatiaa. Mm. Englannissa ja Romaniassa on kirjoitettu hänestä ylistysrunoja eikä saa unohtaa Puolaakaan. Norjalainen Henrik Ibsen totesi Aleksanteri II:n murhan jälkeen, että ”maan päällä on yksi tyranni vähemmän”. Bernard Shaw ilmaisi Perovskajaa kohtaan ihailuaan.

Huomio suuntautui maailmanlaajuisesti. Japanilainen Isikava on omistanut Perovskajalle yhden runonsa. Myös Kiinan merkittävimpiin kirjailijoihin ja esseisteihin kuulunut Lu Xun on vuonna 1932 todennut, että Kiina ei ole unohtanut Perovskajaa.

Maailmalla seurattiin tiiviisti Venäjän tapahtumia. Pietaria ja Venäjää pidettiin 1880-luvulla Euroopan terrorismin keskuksena.

”Kynnyksen” viimeisten rivien pohjalta Troitski päättelee, että Perovskaja herätti Turgenevissa itsessään ja myöhemmin myös lukijoissa enemmän ihailun kuin säälin tunteita.  Tässä Troitski on omien tunteittensa vietävänä.  Ylipäänsä hän arvostelee monia Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 90-luvulla ilmestyneitä liberaaleja (kuten teatteriohjaaja Mark Zaharovia), jotka halusivat leimata Perovskajan kaltaiset tsaarin vallan vastustajat terroristeiksi ja rikollisiksi.   Myötäilen kyllä mieluummin Zaharovin kantaa kuin Troitskia.

Olen kirjoittanut Perovskajasta ja hänen ajastaan aikaisemminkin. Kirjoitukseeni ”Tilaa terrorismille” on luettavissa täällä: https://perttueemeli.blogspot.fi/2016/01/tilaa-terrorismille-katse-keisari.html. Troitski ei mainitse sanallakaan Juri Trifonovin romaania Neterpenije (”Kärsimättömyys”), jossa käsitellään Aleksanteri II:n kuolemaan johtaneita tapahtumia ja myös Sofia Perovskajan persoonaa.  Olen pitäytynyt kirjoituksessani mm.  Trifonovin romaaniin ja muutamaan muuhun lähteeseen, joissa ei Troitskin kaltaista myötämielisyyttä näy.  Troitski esimerkiksi väheksyy Andrei Levandovskin teosta, jota minä olen käyttänyt lähteenäni ja jossa Perovskajan  ja hänen ryhmänsä toimintaa pidetään kaikkea muuta kuin ihailtavana. Hänhän kuitenkin toiminnallaan aiheutti monien syyttömien kuoleman. Toki Trifonov kuvaa kaunokirjallisin keinoin myös Perovskajan inhimillistä ja hieman jopa romanttista puolta. Kirjoitukseni on luettavissa. 

Perovskajan toiminta vaatisi oman laajan käsittelynsä. Samoin omassa aikaisemmassa kirjoituksessa olen ohittanut eräitä tärkeitä seikkoja, joita Troitski on tuonut esille omassa kirjassaan.  Käsittelen alla vielä laajemmin Perovskajan elämää, jota Troitskin teos valaisee loistavasti. Tyydyn kuitenkin tiivistettyyn kokonaiskuvaan.

Turgenevin teosten naiskuvasta

Koska kirjoitukseni lähtökohtana on ollut Ivan Turgenevin kertomus, käsittelen ennen Perovskajaa myös Turgenevin teosten naiskuvaa, vaikken koekaan sitä käsitellessäni olevani mikään asiantuntija.

Turgenevin naishahmojen pohjalta on luotu aivan oma käsitteensä. Puhutaan ”turgenevilaisista naisista”. Kyseessä on siis aivan erityinen naistyyppi, joka tietyistä syistä liitetään Turgenevin teoksiin, vaikka hänenkään teosten naishahmoja ei voi laittaa aivan yhteen muottiin. Ei ole olemassa käsitettä ”tšehovilainen nainen”, ei ole liioin dostojevskilaista, leotolstoilaista, puškinilaista tai gorkilaista naistyyppiä. Turgenevilainen kuitenkin on. Kirjailija oli itse ikivanhasta aatelissuvusta ja varakkaasta perheestä, joten hän tunsi kyllä aateliston elämäntavan. Isä kuoli varhain ja perheen päänä toimi äiti. Tämä oli lapsiaan dominoiva despootti, mikä näkyi suhtautumisessa paitsi poikiinsa myös maaorjiin. Naisesikuvaksi hänestä ei ollut ja lieköhän siksi Ivan jäikin elämässään poikamieheksi. Hänellä oli kuitenkin monenlaisia naisystäviä, mm. lähes läpi elämän jatkunut suhde erääseen espanjalais-ranskalaiseen laulajattareen on saanut maailmanlaajuisen huomion. Turgenev eli kolmantena lenkkinä aivan tiiviissä yhteydessä naisen perhepiiriin ja oli kenties jopa perheen yhden lapsen biologinen isä. Lisäksi Ivanilla oli nuorena suhteita oman sukutilan maaorjanaisiin. Mm. perheen ompelijatar sai hänelle aviottoman lapsen, mitä tosin poika harmitteli enemmän kuin äitinsä. Elämässään Turgenevilla oli naissankarin piirteitä. Hänen teoksiensa pohjalta voi löytää kuitenkin syvää arvostusta naisia kohtaan, vaikka toki teoksista löytyy myös selvästi kirjailijan äitiä jäljitteleviä hahmoja.

Yritän hieman luonnehtia ”turgenevilaisen naisen” käsitettä, vaikken ole siihen koskaan kovin perehtynyt. Olen käyttänyt apuna venäjänkielistä wikipediaa ja paria muuta artikkelia.

Turgenevilaista naista hahmottaessa voisi lähteä liikkeelle 1800-luvun aatelisnaisiin liittyvistä stereotypioista. On kuva romanttisesta aatelisneidosta, joka on herkkä ja heikko, hauras, punasteleva ja häkeltyvä helposti rakastuva nuori nainen. Hän on sielukas idealisti, elämän realiteetteihin sopeutumaton. Turgenevin teoksia lukiessa ja niiden naishahmoihin tutustuessa voi nousta tällaisia mielikuvia, mutta ne vievät lopulta lukijan harhaan.

Turgenevin naishahmo on sisäänpäin kääntynyt, hyvin vahvasti tunteillaan elävä nuori nainen.  Hän on vaatimaton luonteeltaan, mieleltään puhdas ja sivistynyt. Luonto merkitsee hänelle paljon. Hänellä on yleensä vahva sisäinen maailma. Hän rakastuu päähenkilöön arvostaen tämän todellista minää, ei välttämättä sitä, miltä hän näyttää.

Hän on rakkaudessaan vilpitön ja aito. Hän ei anna ulkoisten seikkojen – kuten esimerkiksi vanhempien tahdon - häiritä tunteitaan. Hänellä on vahva luonne ja voimakas tahtotila, mikä ei tosin käy romaanissa heti ilmi. Hän pystyy voittamaan esteet, toisin kuin monet miehet, jotka saattavat olla vain tyhjänpäiväisiä jaarittelijoita.

Turgenevin naisista on toki löytynyt keskenään ristiriitaisia piirteitä, mutta salaperäisen ulkoisen kuvan sisältä löytyy tarvittaessa päättäväisyyttä. Hän on näkemyksissään usein ehdoton ja valmis uhrautumaan, panemaan itsensä likoon. Sovinnaisuuttakin löytyy, mutta silloinkin hän säilyttää sisällään omat ajatuksensa.

Kun luin Troitskin kirjan Perovskajasta, niin aloin rinnastaa Sofia Perovskajaa ylläolevaan kuvaukseen. Toki Troitski itse minua siihen johdatti ja naisen todellinen minä on sumuverhon takana. Hän on kuin todellisesti elämästä esiin nostettu ”turgenevilainen nainen”. Yksi seikka ei kuitenkaan tuohon luonnehdintaan sovi. Se on rakastuminen. Perovskaja oli toiminnassaan määrätietoinen. Sivistys, opinnot, vahva tahtotila ja käytännön toiminta olivat etusijalla. Rakastumiselle ja kiintymykselle oli sielussa oma lokeronsa. Häneen kyllä ihastuttiin, mutta hän ei käsittääkseni langennut. Olihan hänellä toki avopuoliso, Narodnaja volja -liikkeen johtohahmo ja Perovskajan lähin työtoveri Andrei Željabov, mutta lukemastani päätellen siinäkin suhteessa edettiin työ edellä.

Perovskaja

Sofia Perovskaja syntyi syyskuussa 1853. Hän oli nelilapsisen perheen kuopus. Yhden veljen kirjoittamista muistelmista on ollut suuri apu luotaessa Sofiasta henkilökuvaa.

Sofian Isä Lev Nikolajevitš oli merkittävä valtion virkamies, jonka uran huippu sijoittui vuoden 1865 alkuun, kun hän nousi Pietarin kuvernööriksi. Se pesti loppui kuitenkin pian, kun hän joutui eroamaan jo seuraavana vuonna ollen toimessaan vain puolitoista vuotta. Taustalla oli heinäkuussa tsaari Aleksanteri toiseen kohdistunut murhayritys Kesäpuutarhan (Letni sad) portilla. En tiedä tarkemmin eron syitä, mutta tuon murhayrityksen jälkeen kuvernööriä kuitenkin vaihdettiin. Tämän jälkeen miehen virkaura sisäministeriössä jatkui kuolemaan eli 1890-luvun alkuun asti.

Isä on kuvattu despoottiseksi ja äiti puolestaan hänen täydelliseksi vastakohdakseen, lempeäksi ja hyväntahtoiseksi. Avioliitto ei siis ollut kovin sopusuhtainen, vanhempien keskinäiset suhteet eivät olleet läheiset. Isän luonteesta kertoo mm. se, kun Sofia halusi aikuistumisen kynnyksellä itsenäistyä, hän joutui isän dominoivan käytöksen vuoksi pelon vallassa muuttamaan pois kotoa. Kun isä sitten ei suostunut tapaamaan tytärtään ja kielsi tätä tulemasta kotiinsa, niin tämä kävi tapaamassa äitiään isältä salaa. Toisaalta toisenlainenkin puoli isästä löytyy. Kun Sofia jo aikuisiässä vangittiin ja kun hänet sitten myöhemmin kai isän myötävaikutuksella vapautettiin vankilasta vuonna 1874, niin vapautumisen hetkellä isän kerrotaan vuodattaneen vuolaita ilon kyyneleitä tyttärensä tavatessaan. Joten mikään puhdas despootti ei isä ollut, kun tuollaisia sentimentaalisiakin vanhemman tunteita ilmeni.

Sofian kasvaessa perhe joutui muutaman kerran muuttamaan isän töiden takia. Monta vuotta kului Krimillä. Siellä perheellä oli oma tila ja siellä perheen äiti vietti vanhuudenpäivänsä tyttären kuoleman jälkeen erossa miehestään. Siellä sijaitsee vieläkin Perovskajalle omistettu museo. Suurimmaksi osaksi perhe kuitenkin asui Pietarissa.

Eräs yksityiskohta Sofian lapsuudesta on mainittava. Hänen varhaislapsuutensa leikkikaveri oli  myöhemmin tuon kohtalokkaan murhaoikeudenkäynnin syyttäjänä. Niin, tässähän elämä rullaa kuin Boris Pasternakin Tohtori Živagossa: ympäri käydään ja yhteen tullaan.

12-vuotiaana Sofialla oli mahdollisuus matkustaa äitinsä kanssa Sveitsiin (vuonna 1865). Äidin sukulainen – vuoden 1825 dekabristikapinaan osallistunut mies oli sairastunut ja äiti joutui matkustamaan hänen luokseen. Tämä oli juuri aikoja kun isä toimi kuvernöörinä. Tuo matka saattoi laajentaa tytön maailmankuvaa. Hän pääsi herkässä kasvuvaiheessa tutustumaan venäläisten emigranttien liberaaliin arvomaailmaan. On mahdollista, että Sofia on jopa tavannut Venäjän liberaalina maanpaossa elänyttä kirjailijaa ja journalistia Aleksandr Herzeniä. Vaikkei nähnytkään häntä, niin joka tapauksessa se ilmapiiri oli aivan erilaista kuin isän valtapiirissä kotona Venäjällä.

Vuonna 1868 Pietarissa oli rajuja opiskelijamielenosoituksia. Ne eivät voineet olla vaikuttamatta aikuistuvaan 15-vuotiaaseen Sofia-tyttöön. Vallankumouksellinen liike alkoi rakentaa perustaa. Yleinen demokraattinen ajattelu oli leviämässä nuoren sukupolven tietoisuuteen. Kehityksen imussa isän edustama vanhoillinen, Nikolai I:n perintöön rakentuva maailmankatsomus oli kokemassa vastarintaa.

Tytön ollessa 14-vuotias isäkin suhtautui vielä myötämielisesti tytön kouluttautumisintoon. Sopua ei haluttu rikkoa. Myöhemmin tyttären poliittiset harrastukset eivät kuitenkaan olleet isän mieleen. Perhepiirissä nousi suhteisiin tummia pilviä.

Lähestyessään 17 vuoden ikää Sofia loi suhteita ikäisiinsä nuoriin naisiin ja kiinnostui heidän kanssaan opiskelusta. Sofia alkoi opiskella nuorille naisille tarkoitetuilla yliopisto-opintoihin valmistavilla kursseilla.  Noiden kurssien myötä Sofialla alkoivat vakavat opinnot. Tytöt halusivat syventää tietojaan demokratiasta ja naisten emansipaatiosta sekä opiskelivat myös poliittista taloustiedettä. Tämänkin isä vielä sieti. Hänellä oli tuolloin paljon muita huolia.  

Sitten kotona tapahtui konflikti, jonka myötä isän ja perheen kuopuksen välit rikkoutuivat. Perhe oli muuttanut uuteen asuntoon ja kerran kun isä tuli kotiin, hän tapasi siellä Sofian tyttöystäviä, jotka äiti oli kutsunut päivälliselle. Isää ei seura miellyttänyt lainkaan. Iloinen keskusteluilmapiiri ja varsinkin nuorten naisten vaatetustyyli ärsytti isää siinä määrin, että hän vierailijoiden lähdettyä kielsi tytärtään tuomasta enää ystäviään kotiinsa. Isä ei tajunnut tyttärensä aikuistumista ja tällainen määräily sai nuoren itsetietoisen neidon reagoimaan hyvin voimallisesti. Niinpä tytär päätti lähteä isänsä kodista ja alkoi ystäviensä tukemana etsiä itselleen asuntoa. Eräästä yhteisasunnosta löytyi tyttärelle ”piilopirtti”, joka tuli pitää isältä salassa. Muut asukkaat ottivat Sofian vastaan mielihyvin eikä Sofia enää palannut kotiinsa, mikä oli äidille tietysti raskas isku. Isä jopa yritti kaupungin poliisijohdon avulla järjestää etsinnän, minkä vuoksi Sofia joutui pakenemaan joksikin aikaa Kieviin. Isä järkyttyi kovasti, kun hän ei pystynyt edes poliisin tuella palauttamaan tytärtään kotiin. Se heikensi miehen jo muutenkin heikkoa terveyttä. Lääkärikin suositteli, että isän olisi parasta antaa periksi, järjestää tyttärelle oma passi ja virallinen asumislupa. Näin tapahtui. Sofia pystyi vapaasti itsenäistymään.

Tuosta päätöksestä isän sydämeen jäi kuitenkin kauna. Hän kielsi tytärtä enää ilmestymästä hänen kotiinsa. Tuota kieltoa ja eroa kestikin kolme vuotta. Sinä aikana hän ei maininnut tytön nimeä kertaakaan. Äitiä tytär toki kävi tapaamassa, mutta  isältään salaa. Vaitiolo loppui siihen, kun isä viimein otti tyttärensä syleilyynsä vankilasta vapautumisen jälkeen, mistä jo yllä mainitsin.

Sofia oli luonteeltaan hyvin sinnikäs ja itsepäinen. Siitä todisteena pieni hauska tapaus. Sofia oli isoveljiensä ja ystävättärensä kanssa pikku-Nevalla soutelemassa. Tytöt ja pojat järjestivät leikkimielisen soutukilpailun. Niinhän siinä lopulta kävi, että Sofia ja hänen ystävänsä ottivat loppukirin ja soutivat vanhempien veljiensä ohitse. Sillalla kisailua seurasi paljon ohikulkijoita ja tytöt saivat heiltä aplodit.

Vuonna 1869 Perovskaja perusti nuorten naisten opintoryhmän, joka toimi itseopiskeluperiaatteella. Seuraavana vuonna Perovskaja alkoi luoda suhteita opiskelija Mark Natansoniin ja hänen vallankumoukselliseen opintopiiriin. Natansonin kerho oli suosittu ja sen luoja yritti laajentaa verkostoaan yliopistoihin ympäri Venäjää. Natanson oli perustanut ryhmänsä vastapainona ylioppilas Netšajevin toiminnalle. Netšajevin vallankumouksellinen ryhmä oli taustana Fjodor Dostojevskin Riivaajat-romaanissa.

Natanson pyrki vetämään myös Perovskajaa ja hänen itseopiskeluryhmäänsä mukaan toimintaansa. Yhtenä esteenä lähentymiselle oli se, että Perovskajan ryhmä koostui nuorista naisista.  Perovskajalla oli oma käsityksensä. Hän ei halunnut mennä ryhmänsä kanssa mukaan miesten vallassa olevaan ryhmään, koska hän pelkäsi, että miesten dominoiva läsnäolo voisi hidastaa naisten itsenäistä ja omaehtoista kehitystä. Naiset voisivat kokea tilanteen painostavaksi. Kun sitten Perovskaja vakuuttui, että yhdistymisestä ei ole haittaa, niin ryhmät lähenivät toisiaan. Näin Perovskajasta tuli natansovilainen. 

Ylipäänsä 1870-luvulla narodnikkeihin ja vallankumoukselliseen liikkeeseen tuli mukaan huomattavan paljon naisaktivisteja. Monet heistä nousivat merkittäviin rooleihin. Sofia oli siinä virrassa mukana.

Kurssien myötä Sofialla alkoi uusi elämä. Hän tutustui vallankumouksellisiin ja anarkisteihin ja meni mukaan heidän toimintaansa. Hän oli aktiivisesti mukana ns. Kansan pariin -liikkeessä, jossa opiskelijat ja muut yliopistoihmiset menivät maaseudulle talonpoikien keskuuteen, alkoivat opettaa heitä tuoden maaseudulle perusopetusta ja sivistystä. Pyrittiin siihen, että talonpojat saavat omat palstat ja voivat näin itsenäistyä maanviljelijöinä. Tietysti kaiken sivistystyön ohessa oli myös poliittisia tavoitteita tsaarin vallan kukistamiseksi, mutta propagandaa pyrittiin tekemään julkisuudelta salassa. Narodnikeille tuli suurena yllätyksenä ja monella tapaa nolonakin asiana talonpoikien kielteinen reagointi heidän pyrkimyksiin. Eihän siinä nyt ajatellen mitään ihmeellistä ole. Talonpojat olivat oppineet kunnioittamaan ja lähes palvomaan tsaaria ja ulkoapäin ujutettu propaganda sai ainakin osittain tylyn vastaanoton.

Alkuvaiheessa vuonna 1872 Sofia kiersi kylissä suorittamassa rokotuksia. Hän oli tuolloin vasta 18-vuotias eikä hänellä ollut tuolloin vielä koulutusta, mutta hän oli apulaisena pätevän henkilön seurassa ja menestyi tehtävässään hyvin. Hän kykeni herättämään luottamusta. Myöhemmin 1870-luvun puolivälissä hän kouluttautui välskäriksi ja pystyi sen jälkeen toimimaan itsenäisesti terveydenhoitajana.

Rokotuksia Sofia teki kuitenkin vain vähän aikaa, sillä jo saman vuoden syksyllä matkusti Samaran alueelle, jossa hän alkoi toimia talonpoikien opettajana. Todellinen tehtävä oli kuitenkin poliittinen propaganda. Tästä parin vuoden kuluttua 1874 Perovskaja pidätettiin.

Vuona 1878 tapahtui Perovskajan elämässä suuri askel, kun hänet hyväksyttiin Zemlja i volja -liikkeen jäseneksi. Poliittiseen organisaatioon liittyminen avasi Perovskajalle tien suoraan toimintaan. Hän toimi maanalaisessa julkaisutyössä ja sitten myös ryhtyi suunnittelemaan ja toteuttamaan terrori-iskuja.

Zemlja i Volja -järjestö oli perustettu vuonna 1876. Siinä pääasiana oli vielä valistustyö mutta viimeistään vuonna 1879 ruvettiin jo virallisesti tukeutumaan terrorismiin. Tuolloin liike hajosi. Rauhanomaisiin keinoihin tukeutuneet voimat jättivät liikkeen ja muut perustivat Narodnaja volja -liikkeen (”Kansan tahto”). Troitskin mukaan sielläkin oli monenlaisia suuntauksia.  Terrorismi oli enemmistölle hänen mukaansa vain väline, ei tavoite. Mutta periaate ”tarkoitus pyhittää keinot” salli myös terrorismin käytön.

1870-luvun loppuun mentäessä maassa ilmapiiri kehittyi yhä epävakaammaksi. Kaupungin poliisimestariin Trepoviin kohdistunut murhayritys oli yksi käännekohta, joka päättyi liberaalin puolen voittoon. Se tapahtui vuonna 1878.  Valamiehistö vapautti yllättäen murhaa yrittäneen henkilön Vera Zasulitšin syytteistä. Kun sitten naista yritettiin uudelleen vangita, tämä oli jo paennut ulkomaille. Vallanpitäjille tuomio oli hälytysmerkki. Enää ei sallittu tehtävän vastaavaa virhettä.

Täytyy lisätä, että Zasulitšin tekemää murhayritystä vuonna 1877 oli päättynyt laaja narodnikkeihin kohdistunut oikeusprosessi, jossa syytettynä oli 193 narodnikkia. Myös Perovskaja ja hänen miesystävänsä Andrei Željabov olivat mukana, mutta heidät vapautettiin syytteistä. Kaikki tuo lisäsi maassa jännitettä, mikä sitten kärjistyi Zasulitšin oikeudenkäyntiin. Liberaalin hegemonian imussa valamiehistö teki odottamattoman ratkaisun. Taustalla oli toki ollut Trepovin mieliä järkyttänyt käytös, joka määräsi eräälle niskuroineelle vangille raipparangaistuksen. Nikolai I:n ajan miehelle se oli vielä ymmärrettävä ratkaisu, mutta ajat olivat muuttuneet eikä tuonkaltaista väkivaltaa liberaali ajattelu enää 1970-luvulla suvainnut. Tässä onkin Zasulitšin saaman vapauttavan tuomion logiikka. Jos nainen olisi tuomittu, niin samalla olisi annettu oikeutus Trepovin käyttämälle fyysistä rangaistusta suosivalle menettelylle.

Vuonna 1879 alettiin vakavasti suunnitella tsaarin murhaa. Tehtiin useita epäonnistuneita yrityksiä, joista olen kirjoittanut jo aikaisemmin (linkki on kirjoitukseni alussa). Viimein maaliskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1881 murha onnistui. Oikeudenkäynnin jälkeen tuomittiin huhtikuun alussa viisi henkilöä kuolemaan. Tähän liittyy paljon seikkoja, joita en nyt lähde käsittelemään. Sofia Peroskaja oli aktiivisena mukana murhan suunnittelussa. Hän ei kuitenkaan osallistunut varsinaiseen tekoon.  Hän näytti kauempaa huivillaan varsinaisille teon suorittajille merkin tsaarin valjakon saapumisesta, jotta nämä pystyivät valmistautumaan tekoon. Hänen katsottiin olevan vain avustaja, minkä vuoksi kuolemantuomio tuli jonkinlaisena yllätyksenä.

Peroskaja oli koko 70-luvun yhä aktiivisemmin mukana vallankumouksellisessa liikkeessä. Liike oli tietysti toimintaperiaatteiltaan kollektiivinen, mutta toki sillä johtaja oli. Murhan aikoihin johtajana ja varsinaisena strategina toiminut Andrei Željabov istui vankilassa. Siksi Perovskajan rooli oli murhan suunnittelussa ja toteutuksessa keskeisempi. Hän oli kai kuitenkin Troitskin ja muidenkin lähteiden perusteella liikkeen koossa pitävä voima, jonkinlainen yhteishenkeä luova persoonallisuus.

Narodnaja volja -liikkeen toiminta oli hyvin organisoitua.  Esimerkiksi yliopistoissa toimi ympäri maata opintopiirejä. Hallinnossa pyrittiin kollektiivisin päätöksiin. Narodnaja volja -liikkeen hallntorakennetta pidettiin pohjana luotaessa kommunistipuolueen hallintoa vallankumouksen jälkeen. Kuten yllä jo kirjoitin, Perovskaja oli Neuvostoliitossa pitkään ihailtu sankarihahmo.

Äiti

Sofian äidille Varvara Perovskajalle tyttären pidätys ja murhaoikeudenkäynti oli hirveä isku. Hän ei kuitenkaan koskaan hylännyt tytärtään, kun puolestaan isä oli katkaissut suhteensa tyttäreensä eikä pitänyt häneen mitään yhteyttä. Äiti kävi tapaamassa tytärtään vankilassa.  Sofia kirjoitti maaliskuun 22. päivänä äidilleen vankilasta kirjeen. Se on Troitskin kirjan liitteenä. Kirje todistaa, kuinka herkkä ja lämmin suhde Sofialla oli äitiinsä. Hän yrittää parhaansa mukaan rauhoitella äitiään. Hän vakuuttaa, kuinka paljon hänen rakkautensa on merkinnyt aivan pikkulapsesta alkaen. Sofia pyytää äidiltään anteeksi tälle aiheuttamastaan surusta.  Hän haluaa vielä ajatuksissaan suudella lämpimästi äitiään. Lopussa hän pyytää vielä lähettämään kangasta, jotta hän voisi hieman korjata mekkoaan oikeudenkäyntiään varten.

Tyttären tuomion jälkeen äiti eli kokonaan tarkkailun alla. Hän muutti asumaan maaseudulle perheen tilalle Krimille, Sevastopolin lähistölle. Hän asui täysin miehestään erillään. Tämä suoritti virkaansa Pietarissa kuolemaansa 13. helmikuuta 1890 asti.  Sen sijaan ”Tsaarinmurhaajan” äiti oli kuolemantuomiosta lähtien jatkuvan silmälläpidon alla. Ja tammikuussa 1890 säädettiin lisäksi salainen poliisivalvonta, mihin kuului mukaan raportointi. Krimin santarmit kirjoittivat kaksi kertaa vuodessa poliisin virastoon salaisen raportin, jossa kerta kerran jälkeen todettiin, ettei mitään epäilyttävää ollut todettu. Tätä kesti 12 vuotta, kunnes vihdoin tajuttiin, ettei raportoinnissa ollut enää mieltä. Varvara oli tuolloin jo yli 80-vuotias kuuro ja lähes sokea. Valvonta lopetettiin vuonna 1903, mutta päätöstä pohdittiin pari kuukautta. Varvara Perovskaja eli vielä noin vuoden. Hänen kuolinaikansa on 27 maaliskuuta 1904.

Vuonna 1927 alueelle perustettu sovhoosi alkoi kantaa Sofia Perovskajan nimeä. Vuonna 1970 perustettiin sovhoosin museo ja sen yhteyteen päätettiin  kartanoon ryhtyä suunnittelemaan ja keräämään aineistoa Sofia Perovskajan museon perustamiseksi.  Tuo hanke toteutui vuonna 1978. Se on Perovskajan museon perustamisvuosi. Museo toimii edelleen, ainakin jotenkuten.