Yleisradion budjetti ja tuoreen kansanedustajan neitsytpuhe

 Historioitsija Teemu Keskisarja on pitänyt vapun jälkeisenä tiistaina ensiesiintymisensä eduskunnan täysistunnossa. Käsittelyssä oli Yleisradion hallintoneuvoston kertomus yhtiön toiminnasta vuonna 2022. Vuosikertomus löytyy täältä ja kansanedustajan puheenvuoro on luettavissa täällä. Mielestäni Keskisarjan esiin nostama näkökulma on huomion arvoinen.

Luettunakin tekstistä erottuu jo tutuksi tulleet äänenpainot. Yleensä sosiaalisessa mediassa yleisradion toimintaa arvosteltaessa viitataan 60-luvun lopun ja 70-luvun Neuvostoliiton myötäilyyn. Sama maininta on Keskisarjallakin mutta puheenvuoron painopiste on kuitenkin toisaalla, nimenomaan itse vuosikertomuksessa. Tässä pari lainausta:

”Hallintoneuvoston kertomuksesta ja kaikista julkisista asiakirjoista puuttuvat Ylen menojen yksityiskohdat. Läpinäkymättömyys ei ole pikkuseikka. Me erotamme ainoastaan uomat, joiden sisällä soljuu 500—600 miljoonaa euroa vuodessa.”

”Ja kiperin kysymys: montako päällikköä ja byrokratian porrasta Yleisradio tarvitsee yhteen omatekoiseen ohjelmaan?”

Loppukaneetissaan Keskisarja esittää oman toiveensa:

”Uskon, että tämä eduskunta ja seuraava hallitus laajentavat julkisuuslain soveltamisalaa, jotta Ylen kulut näkyvät kunnolla hallintoneuvostolle, kansanedustajille ja jopa rahvaalle.”

…

Tuo toive on aiheellinen. Meidän rakkaassa Suomessamme valtion budjetti on ollut viimeiset 15 vuotta alijäämäinen. Sama meno ei voi jatkua. Valtion velan korkomenot ovat nousemassa. Myös yleisradion olisi tunnettava vastuunsa tulevien sukupolvien edessä. Naapurimaamme Viron vastaava laitos EER tulee toimeen kymmenesosalla siitä, mitä meidän Ylemme nielee. On todella kummallista, jos kansanedustajatkaan eivät voi nähdä sitä byrokratian portaikkoa, joka noissa eri ohjelmayksiköissä pyörii. Suojatyöpaikkoja ne ovat ja hallintokoneiston järkiperäistäminen on vähintä mitä pöhöttyneeltä valtakunnan radio- ja tv-toiminnan pyörittämiseltä voidaan vaatia.

Sen jälkeen, kun YLE-vero otettiin käyttöön, vauhti on vain kiihtynyt. Yleisradion lakisääteinen tehtävä ei enää riitä. Tuonkaltainen laitos ei anna enää tilaa yksityisille toimijoille. Alfa-TV:n tarina on osaltaan siitä surullisena esimerkkinä. Onneksi vielä sosiaalinen media voi antaa kansalaisille mahdollisuuden vaihtoehtoiseen asioiden käsittelyyn ja moniäänisyyteen. Mutta sitäkin halutaan suitsia demokratian periaatteiden vastaisesti.

Avoimuutta vaaditaan ja nyt Yleisradion toimitusjohtaja voisikin näyttää todelliset kykynsä. Hänen vuosipalkkionsa kaikkine etuinensa on huima. Eikä se ole edes riittänyt. Rahaa on tuhlattu lisäksi vuosittain ylimääräisiin tulospalkkioihin. Nytpä toimitusjohtajalla olisikin näytön paikka. Onko hänestä mihinkään muuhun, kuin köllötellä kansalaisten verorahoin ylläpidetyssä instituutiossa turvassa kaikelta julkiselta kritiikiltä. Onko hänestä hallintorakenteen uudistajaksi? Ei tarvita mitään johtajarivistöä, jonka yhtenä tehtävänä taitaa kärjistyneesti ilmaisten olla se, miten saada budjettiin varattu rahasumma käytetyksi.

Pääpaino julkisessa keskustelussa pitäisikin siis olla hallinnon järkiperäistämisessä eikä painopistettä tulisi siirtää vallassa olevan poliittisen eliitin toiveiden mukaisesti yksittäisiin ohjelmiin. Kaikenlaista höpöhöpöä sieltä kyllä löytyy mutta jonkun yksittäisen ”p**lupäiväkirja-ohjelman” lopettaminen ei ratkaise ongelma ydintä.

Lainsäätäjän kujanjuoksu: Päivi Räsäsen tapaus

 Päivi Räsäsen syytteistä on ehditty jo kirjoittelua ja keskustelua riittänyt. Olin itse kahden vaiheilla mutta päätin laittaa omankin näkökulmani esille. Räsänenhän on saanut kolme syytettä: yhdestä pamfletista (Mieheksi ja naiseksi hän heidät loi), twiitistä ja Ruben Stillerin radio-ohjelmasta. Maria Veitolan ohjelmasta ei nostettu syytettä, mutta samalla Räsäsen itsensä mukaan annettiin ymmärtää, että se tehtiin rikoksen vähäisyyden vuoksi.  Syytteen on saanut myös Suomen evankeliumisluterilaisen lähetyshiippakunnan piispa Juhana Pohjola, mikä tuntuu ihmeelliseltä.  Hän ei joudu siihen piispana vaan päätoimittajana. Hän on julkaissut lähetyshiippakunnan sivuilla tuon yllä mainitsemani Räsäsen pamfletin.  Julkaisu liittyy laajempaan kirjoitusarjaan, jossa nostetaan esiin teologisia kysymyksiä. Tuo peruste joutuu todella ihmeelliseen valoon, sillä Suomen yleisradion päätoimittaja ei ole saanut syytettä, vaikka Ruben Stiller -ohjelma ja katsottavissa Maria Veitola -ohjelma ovat edelleen kuunneltavissa ja katsottavissa Ylen Areenassa. Voisi kai siitäkin päätellä, että kyse on suunnitellusta ajojahdista. Tasavertaisuus on hukassa. Räsänen itse on esimerkiksi Alfa-TV:n keskustelussa todennut, että saman kaltaista näkemystä on verkosta löydettävissä runsaasti, esimerkiksi katolisen kirkon verkkosivulla. Jostain syystä siihen ei kuitenkaan kajota. Lähetyshiippakunnan sivuilla pamfletti kuuluu sarjaan, jonka kautta seurakuntalaiset voivat perehtyä kristilliseen oppiin. Mielensä pahoittajien ei tarvitsisi ylipäänsä mennä noille sivuille lainkaan.

Voisi päätellä, että on jokin erityinen syy, miksi nimenomaan kansanedustaja Räsänen on nuo syytteet saanut. Valtakunnallisesti tunnetusta ja kristillistä uskoaan julkisesti tunnustavasta päättäjästä on haluttu kai tehdä silmätikku. Sekin on vielä lisättävä, että valtakunnan syyttäjä on itse henkilökohtaisesti ajanut poliisia esitutkintaan, vaikka se alustavissa kuulusteluissa on päätynyt ainakin osittain toisenlaiseen ratkaisuun. Kuten toimittaja Ivan Puopolo on ihmetellyt, kun itse poliisikaan ei tiedä, mikä on kiellettyä, miten sen voisi tietää tavallinen kansalainen.

 Räsänen on ihan oikeudenmukaisesti saanut reilusti myötäsukaisia kansalaisten ulostuloja. On oltu järkyttyneitä, mihin maassamme oikein menossa. Toisaalta on näkyvästi huudeltu myös sitä, miksi Räsänen jankuttaa koko ajan tuota yhtä ja samaa. Aivan kuin hän ei muusta puhuisikaan.

Itse olen maallistunut kristitty, luterilainen. Arvostan Räsästä monessa suhteessa. En ole samaa mieltä hänen raamatun tulkinnoistaan. Olen kuitenkin vain pieni mitätön seurakuntalainen. Olen taipuvainen ajattelemaan, että apostoli Paavalin päähuomio oli silloin vallalla olleessa irstaassa käytöksessä, johon saattoi kuulua myös hyvin vapaa suhde seksuaalisuuteen. Mitä syntiin tulee, niin syyttäjän virastossa ollaan kyllä vajavaisin tiedoin liikkeellä. Kaikki me olemme syntisiä, kuten Räsänenkin korostaa. Teologiseen pohdintaan en nyt kuitenkaan mene. Päähuomioni on sananvapaudessa ja myös oikeuslaitoksen toimissa.

Juna on lähtenyt liikkeelle. Netistä löytyy runsaasti kirjoituksia, keskusteluja ja kannanottoja, joissa asiaa on käsitelty. Laitan tähän malliksi linkkijonon satunnaisessa järjestyksessä: linkki1, linkki2, linkki3, linkki4, linkki5, linkki6, linkki7, linkki8. Nämä ovat olleet itselleni taustatietona. Saatan eräisiin viitata alempana. Lisäksi haluan erikseen mainita Räsäsen vierailun viime vuoden marraskuussa Levelin kanavan Live-striimissä. Kahden reippaan miehen nuorekkaassa porukkaan Räsänen tuntui sopeutuvan erinomaisesti. Oli ilo seurata kaikin puolin avointa sananvaihtoa.

Kun syytteen alla olevia asiakokonaisuuksia käsittelee, on tärkeä pitää asiayhteydet mielessä. Ei pidä poimia pelkkiä irrallisia epämääräisiä lausahduksia. Syytteissä väitetään Räsäsen todenneen yhtä ja toista, mutta Räsänen ei itse tunnista niitä sanomisikseen. Syytteen laatijat ovat laittaneet mutkat suoriksi, pelkistäneet Räsäsen sanomisia kuin kirveellä veistäen. Räsänen onkin itse julkaissut tiedotteen, jossa hän ihmettelee valtakunnansyyttäjän viraston tiedotustapaa ja torjuu esitetyt väitteet. Perehdyin itse tuohon pamflettiin sekä kuuntelin Stillerin ja Veitolan ohjelmat perusteellisesti ennen kuin tiesin mitään Räsäsen ulostulosta. Ja olen samaa mieltä hänen kanssaan. Eräässä keskustelussa todettiin, että tulkintoja tehtäessä valtionsyyttäjän virastossa on puuttunut raamatullinen lukutaito. Tästäkin on kyse. Väitän, että vaikka en olekaan teologi, niin minulla tuota lukutaitoa kyllä on enemmän. 

Eräs nimeltä mainitsematon henkilö väittää YouTube-kanavallaan, että kun syytteessä on pantu Räsäsen suuhun homoja selkeästi halventava ja loukkaava väite, syyllistytään selkeästi rikokseen. Hän harkitseekin vakavasti tutkintapyynnön tekemistä valtakunnansyyttäjän toimista. Sama pyyntö koskee myös sitä, että tuota väitettä pidetään julkisuudessa ja se on kaikkien luettavissa.  Se on raju väite. En sitä nyt kuitenkaan käsittele. Yritän kyllä seurata, ryhtyykö tuo henkilö toimiin.  

Eräässä keskustelussa Räsänen toteaa, että kuulusteluissa poliisin edustajan kysymykset sisälsivät kompia, joilla haluttiin saada kuulusteltava koukkuun. Sekin viitannee siihen, että poliisille oli etukäteen annettu ylhäältä käsin tietty agenda, jota pitää noudattaa.

Totean vielä senkin käsitykseni, että ei kyse ole pelkästään siitä, että Räsänen vain pyörii tuon yhden ja saman kysymyksen äärellä. Kyllä häntä pidetäänkin sen kysymyksen äärellä. Esimerkiksi Stillerin ja Veitolan ohjelmissa tuo käy ilmi. Stillerkin tiuskii asiasta lähes painostaen vierastaan lausumaan käsityksiään voidakseen sitten omaan tyyliinsä irvailla vieraalleen. Taisipa itse juontaja jopa keskeyttää vieraansa niin, että tämä ei pystynyt perustelemaan täysin kantaansa. Senkin vuoksi kuulijalle saattoi jäädä virheellinen käsitys.

Tässä kirjoituksessani lähden siitä, että kun Räsänen on ottanut asioihin alun perin kantaa, siihen on liittynyt konkreettinen tarkoitus. Samalta pohjalta myös Räsänen itse on edennyt kuvatessaan tapahtumien kulkua. Ei hän sitä kiihottamistarkoituksessa ole tehnyt. Puhumattakaan mistään joukkotuhosta, mikä tuon kiihotuspykälän juridinen konteksti alun perin on ollut.

Eräs kommentoija totesikin: jos sattuisi käymään niin, että Päivi Räsänen vapautettaisiin syytteistä, niin alkaisi jo uuden uhrin etsintä. Kukaan ei olisi enää kyräily-yhteiskunnassamme turvassa, ei edes Räsänen itse.

Tarkastelen nyt tuon pamfletin taustoja. Sehän julkaistiin vuonna 2004, seitsemän vuotta ennen kuin laki kiihottamisesta kansanryhmää kohtaan tuli voimaan. Ensimmäisenä ja tärkeimpänä on eduskunnan lainsäädäntötyö. Räsänenhän on toiminut kansanedustajana 90-luvulta lähtien. Vuosituhannen vaihteessa hyväksyttiin eräs tärkeä laki, josta samaa sukupuolta olevien aseman oikeudellinen parantaminen lähti toden teolla etenemään.  Siitä kertoo Räsänen pamflettinsa alkuluvussa.

Oikeusministeriö asetti joulukuussa 1997 työryhmän selvittämään “samaa sukupuolta olevien kumppaneiden yhteiselämään liittyvien epäkohtien poistamiseksi tarpeelliset lainsäädäntötoimenpiteet”. Mietintö valmistui toukokuussa 1999. Siinä ehdotettiin, että samaa sukupuolta oleville annettaisiin mahdollisuus virallistaa parisuhteensa. Hallitus teki asiasta mietinnön pohjalta lakiesityksen joulukuussa 2000. Laki virallistetusta parisuhteesta hyväksyttiin eduskunnassa 28.9.2001 äänin 99 puolesta, 84 vastaan.

Räsänen itse toteaa, että tuosta päätöksestä on lähtenyt liikkeelle kehitys, jota ei ole voitu pysäyttää. Ensimmäisenä painostuksen kohteena oli Suomen evankelisluterilainen kirkko. Kun tuota yllä mainittua parisuhdelain muutosta valmisteltiin, Räsäsen mukaan kirkolle ja asiasta kiinnostuneille seurakuntalaisille vakuuteltiin, että kirkko saa pitää omat näkemyksensä. Kuitenkin lain hyväksymisen jälkeen kirkkoa alettiin varoittaa syrjinnästä. Lisäksi hallituksessa alettiin valmistella uutta homoparien adoptio-oikeuden mahdollistavaa lakia sekä esityksiä lesboparien hedelmöitysoikeudesta.  

Räsänen on siis lainsäätäjänä ottanut vakaumuksensa pohjalta kantaa tuosta vuonna 2001 hyväksytystä laista liikkeelle lähteneeseen kehityssuuntaan. Nyt ollaan siis vaientamassa lainsäätäjän ääntä.

Lisäksi Räsänen on toiminut myös kirkollisena vaikuttajana, ei pelkästään rivijäsenenä vaan päättäjänä. Siinä ominaisuudessa hän otti vuonna 2019 kantaa luterilaisen kirkon päätökseen osallistua Helsinki Pride 2119 -tapahtumaan. Hän julkaisi asiaan liittyen syytteeseen lopulta johtaneen twiittinsä. Joku nimettömäksi jäänyt kansalainen teki asiasta ilmiannon, mikä johti kuulusteluihin. Tosiasiassa hän kohdisti kantansa Suomen evankeliumisluterilaiselle kirkolle, mihin hänellä kirkollisena vaikuttajana pitää olla oikeus. Nyt sitten Räsänen joutuu sen johdosta syytteeseen, koska joku yksittäinen kansalainen on tykännyt Räsäsen viestin sisällöstä huonoa ja ehkä jopa ahdistunut.

Räsänen oli hiljattain vieraana Alfa-TV:n Alfastudio-ohjelmassa. Siinä hän kiinnittää huomiota toisenlaiseen sananvapausongelmaan, jonka kohteena ovat kristityt. Keskustelun loppuvaiheessa hän toteaa kutakuinkin seuraavasti: ”Jos elämme yhteiskunnassa, jossa ei uskalleta sanoa vakaumusta, meillä on sananvapausongelma.” Tuota lausumaansa hän perustelee saamillaan yhteydenotoilla. Useat kristityt jo suoranaisesti pelkäävät ilmaista omaa kantaansa. Toistaiseksi he pelkäävät halveksuntaa ja lähipiirin asenteita. Onko se kaukana suoranaisesta mielipidevainosta?

Kolumnisti Eero iloniemi ja toimittaja Ivan Puopolo käyvät jälkimmäisen YouTube-kanavalla mielenkiintoisen puhelinkeskustelun. Sieltä avautuu avartavia näkökulmia. Arvostellessaan tämänkaltaisia syytteitä he painottavat kontekstin merkitystä. Ei Raamatun sanoja voi verrata siihen mitä kadulla huudetaan. Eikä esimerkiksi vanhempaa kaunokirjallisuutta pidä ruveta hyljeksimään, jos siitä nykymittapuun mukaan ollaan löytävinään rasismia. Se on suora isku Yhdysvalloista alkunsa saaneeseen cancel-kulttuuriin.

Räsäsen tapauksessa tärkeä on raamatullinen konteksti. Jos jotain pitää syntinä ja siitä lähdetään viemään oikeuteen niin ollaan harhateillä. Kyse todellakin on uskonnollisen lukutaidon puutteesta.

Iloniemi ja Puopolo panevat merkille myös virallisen Suomen osittaisen vaikenemisen.  Se on tärkeä havainto. Sosiaalisessa mediassa käydään keskustelua mutta merkittävässä asemassa olevat suomalaiset eivät uskalla ajatella vallitsevan valtavirran vastaisesti. Se on osoitus pelosta ja vahvistaa osaltaan nyt alkanutta kehityssuuntaa. Iloniemi toteaa karun totuuden: ”Olemme kovaa vauhtia matkalla orwellilaisuuteen.”

Hyvä vertailukohta on Hannu Salaman 60-luvulla saama jumalanpilkkatuomio. Tuomio tuli, mutta presidentti lopulta armahti kirjailijan. Julkinen mielipide oli Salaman puolella, nyt ei sieltä taholta tukea heru. Rohkeita ovat ne henkilöt, jotka puolustavat sananvapautta siitä huolimatta, mitä mieltä he ovat henkilökohtaisesti Räsäsen näkemyksistä.

Entinen vihreä Jarkko Tontti on yksi sananvapauden aito puolustaja. Hänen mukaansa sananvapauden ydintä on, että tuetaan myös eri mieltä olevia. Ollaan demokratian perustavissa kysymyksissä. Lainaan suoraan Alfastudion keskustelusta poimimaani:

”Ei saa olla niin, että jos joku esittää vihaista puhetta, niin tehdään tutkintapyyntö poliisille. Parasta olisi käydä dialogia, voisi kirjoittaa vastineen.”

…

Laki kiihottamisesta kansanryhmää vastaan on saanut murskakritiikin. Sitä pidetään epämääräisenä. Alfastudion sananvapauskeskustelussa eräs vieras toteaakin hyvin osuvasti: ”Nyt tuo laki perusmuodossaan suojelee vain loukkaantumiselta. Ja siihen on nykyisessä yhteiskunnassa kyllä herkistytty liiallisuuteen asti.” Lain arvaamattomuutta lisää sen loppuun sijoitettu ”…taikka niihin rinnastettavalla muulla perusteella”. Se antaa tuomioistuimelle vapaat kädet. Ylipäänsä lain pitäisi suitsia pelkästään konkreettista väkivaltaan yllyttämistä.

Iloniemen ja Puopolon mielestä lainsäädäntö on mielestä lähtenyt väärään suuntaan. Sen tulisi olla vapauttavaa. Mennään hunningolle, jos viranomainen pyrkii päättelemään, millaisia ajatuksia, jonkun yksittäisen henkilön päässä pyörii. Iloniemi kannattaa perinteistä anglosaksista perinnettä. Näin hän ilmaisee kantansa: ”Anglosaksinen ajattelu lähtee siitä, että valtioiden tehtävä on ratkaista yksilöiden välisiä riitoja, eikä ottaa kantaa siihen, mikä on se oikea arvopohja, jolla niitä tehdään.” Pääsääntöisesti se ei kuulu viranomaiselle, mitä ajatuksia kansalaisen pään sisällä liikkuu. Puopolon mielestä valtiolla ei pitäisi olla sellaisia arvoja, että ruvetaan ohjailemaan kansalaisten ajattelua. Nyt on kuitenkin vallalla kehitys, että vihapuheen varjolla pyritään nyt ohjailemaan laillista puhetta vihapuheen varjolla.

…

Laajennan hieman perspektiiviä ja menen ehkä etäälle Räsäsen oikeusjutusta. Tuo viittaus tuomioistuimen rooliin ja anglosaksiseen perinteeseen tuo minulle mieleen helmikuussa julkaisemani kirjoituksen Roger Scrutonin vastikään suomennetusta kirjasesta Kansakuntaa tarvitaan. Scruton puolustaa brittiläistä perinnettä, jossa edettiin enemmän kansalaislähtöisesti. Scrutonin kritiikki kohdistuu Ranskan vallankumouksesta lähteneeseen oikeuskäytäntöön, jolloin tuomareista tuli eräänlaisia filosofoivia laintulkitsijoita. Samalla hän kritisoi sitä lain ja oikeuden periaatetta, joka on noussut viime aikoina vallalle.

Tässä suora lainaus kirjoituksestani:

Yleismaailmallisten ihmisoikeuksien tausta on keskiaikaisissa luonnollisen oikeuden pohdinnoissa. Se on kuin taivaallista oikeutta, jonka kautta arvioidaan myös ihmisten luomia lakeja. On ”luovuttamattomia luonnollisia oikeuksia”, joita mikään poliittinen järjestelmä ei voi kumota tai peruuttaa.  1700-luvun Euroopassa keskustelu ihmisoikeuskysymyksistä kiihtyi, kun despoottisena pidetty hallinto haluttiin kaataa. Scruton kuitenkin kyseenalaistaa tuon ihmisoikeuskäsityksen tavalliselle kansalaiselle tuoman turvan. Hän tuo esimerkin Ranskan vallankumouksesta, kun annettiin uusi ”ihmis- ja kansalaisoikeuksien” julistus. Siitä tuli mielivallan oikeuttava poliittinen ase. Scrutonin mukaan vankiloissa virui satojatuhansia ihmisiä äärimmäisen kurjissa oloissa. Vallankumoustuomioistuimet epäsivät syytetyiltä erinäisiin syihin vedoten oikeudet avustajiin ja perusoikeuksiin. Syyt oli muotoiltu epämääräisellä kielellä. Perinteinen oikeus oli pantu romukoppaan. Julistuksen myötä tuomiovalta oli valunut ryhmälle lain tulkitsijoita, jotka toteuttivat käytäntöään perustellen sitä omalla filosofisella oppijärjestelmällään.

Tähän rinnasteinen on Neuvostoliitossa vuonna 1936 hyväksytty perustuslaki. Venäjän bolševikkien vallankumous oli Ranskan vallankumouksen perillinen. Tuo uusi perustuslaki piti sisällään myös neuvostokansalaisen oikeuksien julistukset. Silläkin saattoi olla hyvä tarkoitus, jos niin haluaa uskoa. Sitä pidettiin vapaamielisenä ja sivistyneessä maailmassa siihen suhtauduttiin myötäsukaisesti. Mutta - kuten Scruton toteaa – aivan kuin Ranskan vallankumouksen aikainen julistus, tämäkin perustuslaki jätti antamatta tavalliselle kansalaiselle keinot, miten soveltaa sitä käytäntöön. Sovellus, tulkinta ja toimeenpano olivat hallitsevan puolueen käsissä, siis Stalinilla itsellään.

Scruton puolustaa brittioikeutta. Hänen sanojaan mukaillen se perustuu menettelytapoihin, jossa laki otetaan pois valtiolta ja annetaan tavalliselle ihmiselle.

 

Tähän on nyt tultu. Kaikella on historiallinen ulottuvuutensa. Neuvostoliitossa uuden perustuslain tultua voimaan kansalaiset reagoivat mielivaltaisiin pidätyksiin korkeintaan varovaisella supinalla (esim. Juri Trifonovin romaanissa Talo rantakadulla). Nyt me elämme sentään eri maailmassa mutta varuillaan mekin joudumme olemaan mahdollisen mielivallan edessä. Tätä voisi pohtia laajemminkin, mutta pysytään nyt tässä asiassa. Lainaan kuitenkin vielä S. Oikkosen kommenttia professori Timo Vihavaisen blogin yhteydestä: Uusi totalitarismi syntyy "ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden" aatteellisissa kulisseissa.

…

Palaan takaisin Räsäsen tapaukseen. Kansanedustaja Sebastian Tynkkysen videopäivityksestä jäi minulla mieleen muutama kiinnostava seikka. Hän on Räsäsen kanssa eri mieltä, mutta hän puolustaa sananvapautta – siitäkin huolimatta, että Räsäseltä ei ole häntä itseään kohtaan herunut myötätuntoa. Tynkkynen korostaa, että Räsäsellä tulee olla oikeus ilmaista näkemyksensä ja että hänellä tulee olla oikeus käydä vapaata keskustelua ja väittelyä kansanedustajakokollegansa kanssa. Hän arvostaa sitä, että Räsänen on käsityksensä selkeästi perustellut.

Tynkkynen pitää kollegansa saamaa kohtelua kohtuuttomana. Hän näkee siinä selkeän tarkoituksen. Tavoitteena on suitsia poliittista keskustelua, koska eduskunnan edessä on kuitenkin merkittäviä päätöksiä. Tämä on tärkeä näkökulma. Itsellenikin nousi tuo seikka keskiöön. Tynkkynen ja Räsänen ovat kansan valitsemia lainsäätäjiä. Heillä on oltava mahdollisuus ottaa vapaasti kantaa eduskunnassa käsiteltäviin lakialoitteisiin.  Yksi eduskunnan käsittelyä odottava aloite on ns. translaki. Siihen lienee myös vahvaa kansainvälistä painetta. Itse nostaisin esille myös maalituslain. En tosin tiedä, miten se hanke etenee.

Translaki on kuuma kysymys. Tynkkysen mukaan on pelko, että keskusteluun osallistujat voivat saada jälkikäteen syytteen kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Valtakunnansyyttäjän toimet saavat lainsäätäjiä varomaan sanojaan. Valmisteilla olevaan lakiin sisältyy monia kyseenalaisia ja eettisesti arveluttavia kohtia. Olen itsekin asiaan hieman tutustunut. Monille opposition kansanedustajilla on siihen varmasti oma poikkeava näkemyksensä. Hallitus saattaa käydä tiukkaa kampanja saadakseen yleisen mielipiteen sen taakse. Tynkkysen mielestä ollaan käsittämättömässä tilanteessa, jos yhden kiihotuspykälän vuoksi kansanedustajat varovat ottamasta vapaasti kantaa lain valmistelun yhteydessä. Pahimmassa tapauksessa edessä voi olla oikeusprosessi. Kuten Tynkkynen ilmaisee, tavallaan siis ennalta päätetään, mitä mieltä äänestykseen osallistuva kansanedustaja saa olla. Sanomattakin selvää, että se on demokratian vastaista.

Lopuksi  tuon vielä muutakin taustaa kehitykseen. Lainsäädännön kehittyminen on edennyt oikeastaan selkeässä kansainvälisessä ohjauksessa. Edetään määrätietoisesti tiettyä kehityssuuntaa. Valtioneuvoston sivuilla on viimeistään viime vuosikymmenen puolivälistä alkaen julkaistu kirjelmiä ja kannanottoja, joissa on vaadittu vihapuhelainsäädännön kehittämistä ja rangaistusten koventamista. Todennäköisesti niihin sisältyvät raportit on suomalaisten tahojen itse valmistamia, mutta ne on kuitenkin lähetetty ulkomaalaisten tahojen kautta. Lähettäjinä on monia organisaatioita, kuten mm. ECRI (European Comission against Racism and Intolerance), YK, Unesco. Yksittäiset ministeriöt ovat luoneet niiden pohjalta erityisiä kampanjoita vihapuheen kitkemiseksi. Piispa Kari Mäkisen johtaman työryhmän raportti on yksi julkisuudessakin huomiota saanut kannanotto. Vuonna 2019 käynnistyi valtioneuvostossa edellisen hallituksen aloitteesta Against Hate -hanke. Suomelta on alettu vaatia lisää vihapuheoikeudenkäyntejä ja kovia tuomioita. Nykyinen valtakunnansyyttäjä on nähtävästi noussut virkaansa nimenomaan toteuttamaan noita vaatimuksia. On siis pidettävä mielessä, että kyse ei ole mistään kotikutoisesta toiminnasta, yhteistä ”globaalia arvoperustaa” tässä seurataan.

Karmeinta noissa kirjelmissä on se, että vaaditaan rangaistusten määrän lisäämistä ja rangaistusten koventamista. Se on tärkein tavoite. Ei puhuta lainkaan siitä, onko rangaistuksiin aihetta. Itäisen naapurimaamme menneisyyden kauhukuvat nousevat mieleen.

On hyvä pitää mielessä, että oikeusjutuissa nykyisin ratkaisun tekee tuomari yksin, niin se mahdollistaa mielivallan. On tullut seuranneeksi eräitä oikeusjuttuja. Ei niissä puolustukselle anneta mahdollisuutta. Siksi yllä oleva Scrutonin kirjaseen liittyvä lainauksenikin tuntuu niin todelta.

Aivan lopuksi tuon esille seikan, josta sain vinkin Puopolon ja Iloniemen keskustelusta. Sisäministeriössä on muutama viikko sitten valmistunut ns. vihateko-ohjelma. Se avaa kyllä outoja näkymiä. Tavallisten kansalaisten puheita seurataan. Kansalaisia kannustetaan ilmiantoihin. Epäluulot kasvavat.  

 

Ihmettelyä ajastamme

Motto:

”Asiaan kuuluu, ettei vallitsevan ideologian olemassaoloa edes havaita.”

Professori Timo Vihavaisen 26.5.2018 julkaisemasta blogikirjoituksesta Aatteellinen boikotti.

1.       Aluksi

Yritin turhaan miettiä sopivaa laatusanaa aikaamme kuvaamaan. Vaihtoehtoja oli kyllä runsaasti. Itse olen pessimisti ja aikaamme voisi sen pohjalta kutsua vaikkapa toivottomaksi, mutta rehellisesti sanoen se kertoo asenteestani vain hiukan. Nousen edelleenkin ylös vuoteestani, enkä tee niin vain itseni enkä minkään hulluuden vuoksi. Ehkä uteliaisuuttakin on mukana, mutta rehellisesti sanoen tunnen olevani pienen pieni hiukkanen jostakin suuremmasta. Suomen tilanne ja Suomen kohtalo on tietysti suurin huolenaiheeni.  Otan kuitenkin tähän alkuun laajemman näkökulman.

Jos aikakauttamme tarkastelee historiallisessa perspektiivissä, niin käänteentekevä on valistuksen aika ja Ranskan vallankumous: vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus. Siinä vaiheessa maailmassamme lähdettiin uusille urille. Euroopan historialliset mullistukset, tieteen ja kulttuurin kehitys saivat sieltä uutta pontta. Lähdetään siitä, että nykyisen Europan unionin esivaiheita alkoi muotoutua 1800-luvulla, vaikka toki aiemminkin oli jo jotain hahmottelua. Liberalismin imussa alkoi ajatus itää. Saksassa kehitys vei kuitenkin yhteen äärimmäisyyteen. Venäjällä yhteiskunnallinen kehitys johti anarkismin kautta vallankumoukseen.

Toivottavasti kuitenkaan meidän aikamme liberaalit eivät ala muistuttaa jakobiineja, niin kuin esimerkiksi tässä kirjoituksessa on ennustettu. Moni asia kyllä viittaa siihen, ettei historiasta ole opittu eikä haluta oppia. En sentään kuitenkaan usko teloituksiin.

Venäjän ja Neuvostoliiton historia on minulle tuttu. Liberalismin hegemoniassa 1800-luvun Venäjällä kehitys johti kommunismiin, Ranskan vallankumouksen lapseen. Ja sen kehitys meille pitäisi olla tuttu. Lopputuloksena oli julma terrori, jota ei suinkaan toteuttanut yksi poliittinen johtaja vaan mukana olivat toteuttamassa tavalliset pienet ihmiset, joita saattoivat kalvaa tavanomaiset arkipäivän huolet.

Ihmismieliä ruvettiin 20-luvun kehityksen saatossa tarkemmin ohjaamaan. Nuori neuvostoyhteiskunta kävi selviytymiskamppailuaan ja pyrki saamaan kansalta sille kaiken tuen. Kansa piti saada uuden eliitin taakse. Tähän mielikuvataisteluun otettiin avuksi oikeuslaitos. Maassa käytiin kolme laajaa oikeusjuttua. Tavallinen työkansa pääsi seuraamaan aikansa merkittäviä mediatapahtumia. Ne purivat ja upposivat. Kansanvihollisia tuomittiin kuolemaan ja vuosien vankeusrangaistuksiin. Syyllisiksi tuomitut oppivat nöyrästi katumaan tekojaan tietämättä tosiasiassa, mihin he olivat syypäitä. Šahtinskin  jutussa vuonna 1928 syytettyinä oli noin 50  kaivosinsinööriä ja muita alan työntekijöitä. Heitä pidettiin ”tihutyön tekijöinä”, joiden tavoitteena oli ollut kaataa nuori sosialistinen yhteiskuntajärjestelmä. Vuonna 1930 se sai jatkoa. Tuolloin käytiin ns. Teollisuuspuolueen juttu. Nyt paljastettiin vastavallankumouksellisia, jotka olivat olleet Neuvostoliiton oikeuslaitoksen mukaan kontakteissa ulkomaisiin toimijoihin. Kolmas näytösoikeudenkäynti, Metro-Vickersin juttu, pidettiin vuonna 1933. Siinä täytyi yhteiskunnasta jo löytää ulkomaalaisia agentteja.  Nuo ulkomaalaiset olivat englantilaisia, jotka olivat olleet rakentamassa mm. Moskovan metroa. Tämä oikeudenkäynti sai luonnollisesti eniten kansainvälistä huomiota, mutta siitä myös vaiettiin nopeasti ja tuomitut karkotettiin pikaisesti kotimaahansa. Näistä jutuista olen kirjoittanut aiemmin näillä sivuilla.

Haluan palata tuohon keskimmäiseen oikeusjuttuun. Siinä pääsyytettynä oli aikansa merkittävä tiedemies, Neuvostoliiton teollisen kehityksen kannalta korvaamaton henkilö Nikolai Ramzin.   Nikolai Ramzin oli henkilö, joka sai oikeusistuimelta poliittisin perustein kuolemantuomion, mutta osoittaessaan vahvaa katumusta hän koki vallanpitäjien ylitsevuotavan armon ja sai kilvoituksensa ansiosta mahdollisuuden jatkaa toimintaansa kansakunnan eteen, sen Hyvän Paimenen turvallisten kämmenten suojeluksessa. Oikeus lähetti hänet sisäministeriön erityisvirastoon, jossa mies saattoi jatkaa tutkimus- ja kehitystyötään uuden höyrykattilan parissa. Ramzin kärsi suhteellisen vapaissa oloissa elinkautistaan, mutta hänet vapautettiin vankeudesta vuonna 1936, mikä todellisuudessa ei kai tuonut kovin suurta muutosta hänen elämäänsä.

Mutta vaikka Jumala voi armahtaa, kansa ei milloinkaan. Syksyllä 1943 Ramzin oli ehdolla Neuvostoliiton tiedeakatemiaan. Hänen ansionsa tieteen saralla olivat ylivoimaiset ja kiistattomat. Odotettiin, että hänet valitaan. Hänen työtoverinsa on kertonut, että Ramzin itse oli hyvin iloinen ehdokkuudestaan ja oli todennut olevansa kiitollinen ”isännälle” (tarkoittaen Stalinia), kun tämä oli arvostanut hänen tutkimustyötään.  Akatemia itse kuitenkin valitsi jäsenensä ja kyseessä oli salainen äänestys. Niinhän siinä kävi, että Ramzinia ei valittu. Hän sai vain yhden puoltoäänen. Teollisuuspuolueen haamu oli jäänyt vahvana ihmisten mieliin. Akatemian koostui aikansa sivistyneistöstä mutta heidänkin mieliin oli perusteellisesti syötetty propaganda pureutunut.

Neuvostoliitossa oli syntyessään hyvin jaloja, itse Leninin ajamia periaatteita kansallisesta itsemääräämisoikeudesta lähtien aina vapaaseen eroamiseen saakka. Kansoille myönnettiin laaja alueellinen autonomia ja vähemmistöjen oikeuksista huolehdittiin. Kuitenkin puolueen yhtenäisyyden nimissä kehitys alkoi mennä omaan suuntaansa. Vielä vuonna 1931 saattoi Staliniakin vapaasti arvostella. Pian tilanne muuttui täydellisesti.

No, mehän olemme EU-kansalaisia ja meillä on oma unelmamme…

Euroopan yhdentymisessä on kommunisteillakin ollut oma roolinsa. Yksi Euroopan unionin keskeisistä hahmoista 1900-luvulla on ollut italialainen kommunisti Altiero Spinelli. Kun EU:ta alettiin kehittää nykyiseen suuntaan, hänen merkityksensä oli keskeinen.

Aluksi EEC:ssä Eurooppaa alettiin yhdistää talousyhteistyön kautta, eli alhaalta ylöspäin. Kun huomattiin, että asia ei etene, päädyttiin pyrkiä EEC:n yhdistämiseen ylhäältä käsin. Tätä ajoi juuri yllä mainittu Spinelli. Tätä lähdettiin toteuttamaan luomalla Euroopalle yhteinen perustuslaki. Sitä kautta päädyttiin vuonna 2009 Lissabonin sopimukseen, joka muutti EU:n rakenteita perustuslakiluonnoksen suuntaan.

Tästä on kirjoittanut mm. liettualainen EU-kriitikko Vytautas  Radžvilas. Minulla kyllä löytyy hänen tekstinsä pohjalta kirjoitettu blogiteksti.  Hänen mukaansa EU on uusi vaihe poliittisten insinöörien kehitystyössä, jossa yritetään yhdistää kommunismi, markkinatalous ja USA:n toteuttama demokraattinen globalisaatio. ”Kommunismi” on tosin nyt muuttunut uusmarxilaiseksi kulttuuriohjelmaksi. Siihen kuuluu keskeisesti, että valtioiden on annettava EU:lle osa omasta päätösvallastaan.

Radžvilas on palauttanut ainakin minun mieliin Neuvostoliitossa vallinneen käytännön: ”Kulttuurin pitää olla muodoltaan kansallista, mutta sisällöltään sosialistista”.  Tuo tuntuu nykyisin niin todelliselta, jos vain viimeinen sana muutetaan toiseksi.

2.       Mielensä pahoittajien, puolesta loukkaantujien ja uhriutujien Suomi

Me elämme nyt kuitenkin Euroopan unionissa. Neuvostotodellisuuteen verrattuna täällä käydään oikeudenkäyntejä pienemmässä mitassa. Tuomioita kuitenkin tulee, ja myös toverituomioistuimet (mm. metoo ja muut ylhäältä masinoidut kampanjat) ovat jo tulleet tutuiksi. Muotisanoja ovat sellaiset kuin puolesta loukkaantuminen, uhriutuminen, uhripääoma ja vihapuhe.

Käsittelen nyt tässä erästä Alfa-TV:n keskusteluohjelmaa, jonka otsikossa kysytään, elämmekö mielensä pahoittamisen kulta-aikaa.  Se on nähtävissä täällä: http://www.permanto.fi/fi/web/alfatv/player/vod?assetId=10174888. Vieraina ovat Eero Paloheimo, Marko Hamilo ja kristillisdemokraattien puheenjohtaja kansanedustaja Sari Essayah. Ohjelma on esitetty ensimmäisen kerran 21.6.2018. Käyn läpi valikoiden ohjelman sisältöä.  Keskustelu on hieman poukkoilevaa, mikä saattaa näkyä omassa selostuksessani.

Paloheimo lähtee liikkeelle yleisestä huomiosta. Hänen mukaansa nykyisin on selvästi ollut havaittavissa, että sananvapautta tarkkaillaan enemmän kuin aikaisemmin. Se on diplomaattinen aloitus. Essayah haluaa myös olla rakentava ja hän korostaa ihmisten vastuuta sanomisistaan käyttäen ilmausta sananvastuu.

Marko Hamilo reagoi muiden keskustelijoiden aloitukseen hieman konkreettisemmin yrittäen tulkita, mitä keskustelun aihe pitää sisällään. Se on hänen mukaansa jotakin muuta kuin tuntemamme Tuomas Kyrön kirjallisen hahmon toiminta. Hän arvelee aiheen tarkoittavan sitä, kenellä katsotaan olevan oikeus loukkaantua niin, että joku muu tuomitaan siitä.

Hän viittaa historiaan ja nostaa sieltä kolme käsitystä.

”Ennen modernia kulttuuria oli kunniakulttuurin aika. Jos loukkaat minua tai minun kaveria, niin tiedät, mitä siitä seuraa. Joku tulee kostamaan sen. Toinen vaihe oli sivistyneempi vaihe, kun moderni valtio hoiti tuon koston muiden puolesta.”

Nyt eletään Hamilon mukaan kolmatta vaihetta. Kehitys on johtanut monikulttuurisissa yhteisöissä siihen, että muodostuu tiettyjä ryhmiä, joilla on enemmän oikeuksia kuin muilla.  Niillä on ”uhripääomaa”. Siksi Hamilo puhuisi nykyajastamme ”uhriutumisen kulttuurina”. Se on hänen mielestään täsmällisempi ilmaus kuin mielensä pahoittamisen kulttuuri.

Paloheimo vie edelleen keskustelua eteenpäin, kun hän tekee eron median sananvapauden ja yksittäisten ihmisten sananvapauden välillä. Hänen mukaansa media on yksi valtataistelun osapuoli ja siinä kamppailussa se puolustaa ”raivokkaasti” omaa sananvapauttaan.  Kun medialla on sananvapaus, niin poliitikot, elinkeinoelämä, virkamiehet ynnä muut vastaavat toimijat joutuvat pelkäämään mediaa. Paloheimon sanoin ”tämä on se sananvapaus, mistä puhutaan poliittisessa hengessä”. Hän nostaa rinnalle yksityisen ihmisen oikeudet ja eettisen lähestymistavan.  Media ei hänen mielestään ollut niitä puolustamassa, vaan ”enemmänkin vahtimassa ja ottamassa ihmisiä kiinni”.

Keskusteluun tulee käsite ”poliittisesti korrekti sanankäyttö”. Jos joku poikkeaa siitä, niin ihmisen puheisiin kyllä ”tartutaan vikkelästi”. Paloheimon mukaan silloin ei sananvapaudesta ole tietoakaan.

Essayah myötäilee Paloheimoa todeten, kuinka sosiaalinen media on tuonut yksityisen puheen julkisen puheen areenalle. Hän ei kuitenkaan tohdi suoraan hyökätä valtamediaa vastaan. Hän toteaa, että politiikassa on meneillään ”tahallisen väärin ymmärtämisen kulttuuri” ja siihen liittyen hän lainaa uuden arkkipiispan Tapio Luoman Naantalissa  tänä kesänä pitämää puheenvuoroa:

”Aidon vuoropuhelun lähtökohtana on eräänlainen luottamuksen minimi: Minun on voitava luottaa, että se, mitä sanon, otetaan vastaan tulkinnalla, joka edes suurin piirtein vastaa omaa käsitystäni siitä, mitä olen halunnut sanoa. Tietoisesti pahantahtoiset tulkinnat eivät kannusta luottamukseen.”

Luoman ajatuksiin voi tutustua tässä kirjoituksessa, joka on julkaistu 12. kesäkuuta.

Minusta Essayahin lainaus on oikein oivallinen. Minäkin toivoisin, että myös valtamedia ottaisi ne toiminnassaan huomioon.

Tähän liittyen Essayah tuo esille Aki Ruotsalan tapauksen, kun Pori Jazz erotti hänet toiminnanjohtajan toimestaan median julkisen painostuksen jälkeen. Hyvä niin, sillä Ruotsalan tapauksessa on kyllä kyse pahantahtoisuudesta. Asiasta keskustellaan ohjelman aikana suhteellisen paljon. Keskustelijat tuovat asiaan liittyen mielenkiintoisia näkökulmia.

Hamilokin kaipaa aitoa keskustelukulttuuria:

”Sananvapauden ydinhän on se, että ei ole ennakkosensuuria, mutta ei pidä ajatella niin, että sananvapaus toteutuu, kun tämä välttämättömin ydin toteutuu. Kyllä meillä pitää olla myös sananvapauden kulttuuri, jossa erilaiset näkemykset ihan aidosti saavat kilvoitella keskenään...”

En nyt viitsi käsitellä tarkemmin tuota Ruotsalan tapausta. Totean vain, että siinä versonneessa keskustelussa Hamilo toteaa paradoksisuuden: ”Syrjintää vastustetaan tavalla, joka aiheuttaa syrjintää.” Hän ei kuitenkaan pidä erottamista juridisessa mielessä välttämättä syrjintänä.

Ruotsalan tapaukseen liittyen jäädään keskustelemaan homoudesta. Hamilo tuo mukaan laajemman näkökulman. Hän puhuu perusvapauksista ja ihmisoikeuksista ja erottaa kaksi koulukuntaa. On ensiksikin tulkintoja, joiden mukaan jokaisella yksilöllä on yhdenvertaiset oikeudet. Niitä hän kutsuu porvarillisiksi tai liberaaleiksi. Sen lisäksi on hänen marksilaiseksi tai vasemmistolaiseksi kutsumansa suuntaus, jossa katsotaan ensin, mitä ryhmää ihminen edustaa. Ryhmällä viitataan siihen, onko hänellä jokin tietty ihonväri, kuuluuko hän johonkin seksivähemmistöön jne. Sen pohjalta aletaan päätellä, kuka on sorrettu ja kuka on sortaja. Sen mukaan määritellään ihmisoikeudet. Tämä on Hamilon mukaan myös nykyisin vallalla oleva tapa ajatella ihmisoikeuksista. Itse hän korostaa yksilökeskeistä ajattelua ja kannattaa sen pohjalta kaikille yhdenvertaisia oikeuksia.

Hamilo tarkentaa vielä myöhemmin, mitä tuo nyt vallalla oleva ”vasemmistolaisempi” ajattelutapa pitää sisällään.  Siinä kaikki ajatellaan ryhmien ja ryhmäjäsenyyksien kautta. Esimerkiksi homoseksuaalilla on homojen oikeudet. Hänen mielestään heitä tulisi kuitenkin käsitellä yksilöinä, joilla on samat oikeudet kuin kaikilla muillakin.

Paloheimo tuo esille hegemonian vallan esimerkkinä Suomen eduskunta.

”Siellä suuri joukko tiettyjä yksilöitä on aina samaa mieltä, ja jos ei ole, niin enemmistö tuosta porukasta tuomitsee tämän erimielisyyden.”

Hän osoittaa, kuinka eduskunnassa voidaan vähemmistön kannasta tehdä enemmistön kanta. Erilaisten vaiheiden jälkeen asiasta päättää vähemmistö vastoin enemmistön kantaa. Ryhmäpäätösten kautta neljäsosan kanta saadaan koko eduskunnan kannaksi.

Essayah ryydittää Paloheimoa käsityksellä suvaitsevaisuudesta. Tunteisiin vetoamalla voidaan enemmistö saada taipumaan tietyn suvaitsevaisuuskäsityksen ympärille. Esimerkkinä hänen mukaansa voisi olla päätös sukupuolineutraalista avioliitosta, jota vietiin eteenpäin ”tasa-arvoisena avioliittolakina”. Lisäksi Essayah toteaa, kuinka iltapäivälehtien kolumnistit osaavat taitavasti aistia, mikä on kussakin asiassa hyväksytty tulkinta.

Hamilo tuo esille enemmistödemokratian ja siihen kuuluvan perustuslaillisen mekanismin. Kaikkia lakeja ei voi säätää normaalilla enemmistöllä. Perustuslaillisen mekanismin tarkoituksena on taata vähemmistön ja yksilöiden oikeudet.  Hamilon mukaan ryhmäoikeuksia korostettaessa on kuitenkin unohdettu se pienin ryhmä eli yksilö.

Essayah tuo tähän esimerkkinä Pohjois-Afrikan tilanteen, kun siellä nousivat demokraattisesti valtaan uudet voimat.  Niillä ei ollut kuitenkaan mitään halua puolustaa vähemmistön oikeuksia, missä näkyi demokratian kypsymättömyys. Tästä ovat joutuneet esimerkiksi Egyptin kristityt kärsimään. Muslimiveljeskunnalla ei ole ollut halua ottaa heitä huomioon. Essayah kiteyttää: ”Demokratian keinoin voitiin luoda lainsäädäntö, joka ohittaa täydellisesti demokratian ja vahvistaa itse asiassa itsevaltaisuutta ja diktatuuria.”

…

Paloheimo toteaa keskustelun eräässä vaiheessa hyvin kyynisesti ja ymmärtäenkin erään puolen ihmisluonnosta. Jos yhteiskunnassa on vallalla jokin aate ja siitä tulee muoti-ilmiö, niin hyvin helposti Paloheimon sanoin ”homma menee överiksi”.  Tuolloin aatteen puolustajat taipuvat helposti siihen, että tuon aatteen puolesta ”pikkusen saa kyllä valehdellakin”. Sitten aletaan valehdella enemmänkin, ikään kuin kilpaillaan aatteen puolesta.

Tämän kyllä allekirjoitan. Siitä on esimerkkinä vastikään esiin tullut kuva lehtopöllöstä avohakkuualueella. Kuvahan osoittautui lopulta muokatuksi. Haluttiin vastustaa valtion avohakkuita ja siinä poliittisessa vaikutuskentässä sai totuus jäädä taka-alalle. Iltalehden kolumnistin pohdintaa asiasta voi lukea täältä.

Omasta nuoruudestani voi kertoa olleeni joskus eräiden asioiden suhteen lähes fanaattinen ja jälkeenpäin huomasin, että totuus ei läheskään aina pysynyt ajatuksissani mukana. Tämänkaltaisesta elämässä valitettavan usein vastaan tulevasta innoituksen huumasta eivät uudetkaan sukupolvet ole kyenneet pysymään erossa. Sitä voikin miettiä, onko reaktioissa menty hullumpaan suuntaan.

Ohjelmassa keskustellaan myös poliittisesta korrektiudesta.  Itseänikin on vaivannut se, että sen myötä vääristely ja taktinen vaikeneminen – siis valehtelu - ovat sallittua. Kaikkea ei haluta kertoa. Laskelmoidaan tarkasti, mitä tavalliselle kansalle voidaan kertoa. Tämä on valtamedian agendaa. Tosin sekin on sosiaalisen median valveutuneisuuden vuoksi joutunut yhä useammin antamaan omassa ohjailussaan periksi.

Paloheimon mukaan poliittisessa korrektiudessa on innostuttu liikaa ja hän katsoo, että on otettava takapakkia. On kestämätöntä, jos oman vakaumuksen ilmaiseminen voi johtaa irtisanomisiin.  Pikkuvalehtelun ja vääristelyn voi kyllä aatteen nimissä ymmärtää, mutta kun vallitsevaa mielipidettä poikkeavan näkemyksen esittäminen voi jopa johtaa irtisanomisiin, niin ollaan vaarallisilla vesillä. 

Keskustelun taustalla on tietysti Pori Jazzin toiminnanjohtajan erottaminen. Essayahin mukaan moni on kyllä Ruotsalankin tapauksesta hätkähtänyt. ”Tässäkö ollaan Suomessa, että mielipiteiden vuoksi voidaan erottaa,” hän kysyy.

Hamilo vie keskustelua laajemmalle poliittiselle tasolle:

”Mielestäni tämä mielensä pahoittamisen kulttuuri jatkuu niin kauan, kun siitä on jotakin hyötyä, siitä on hyötyä niille, joilla on tietty poliittinen agenda.”

Hamilo viittaa vasemmistoon ja vihreisiin. Ne pystyvät toiminnallaan saamaan oikeiston ja konservatiivien pakan hajalle, kun ”kaikki alkavat irtisanoutua toinen toisistaan”.

Hamilo nostaa esille tärkeän aikaamme liittyvän havainnon. Nykyisin on kyetty luomaan aivan omanlainen ilmapiiri, jossa moralisointi ja pöyristyminen nousevat etusijalle. Sen vanavedessä päättäjät ja virkakunta sitten sortuvat harkitsemattomiin ratkaisuihin.

Paloheimo jatkaa Aki Ruotsalan tapauksesta. Hän syyttää eropäätöksen tehneitä arkuudesta. He pelkäsivät Pori Jazzin menettävän katsojia. Heidän laskelmansa olivat puhtaasti taloudellisia. Paloheimo ei usko  asiaan sisältyneen mitään moraalia. Tässä on suora lainaus Paloheimolta:

”Minusta on erittäin vastenmielistä se, että silloin kun valta tai raha on ensimmäinen motiivi, niin vedetään sellainen moralistin naamari päälle ja esitetään asiat ikään kuin moraalisena. Tästä luultavasti oli tässä tapauksessa kysymys. Naamioiduttiin eettisesti korkeatasoisiksi ihmisiksi. ”

Hamilo toteaa, että Suomessa on puolesta loukkaantumisen suhteen meneillään vaihe, jota Yhdysvalloissa on eletty jo jonkin aikaa.  Hän on huolestunut siitä, että tuo moraalisen loukkaantumisen käytäntö on levinnyt jo talouselämään. Yrityksetkään eivät voi olla neutraalisti tarjoamassa tavaroita ja palveluita, vaan niitäkin on vaadittu ottamaan kantaa aivan uudenlaisiin asioihin. Esimerkiksi ei Stockmannin johtoportaassa ole tullut mieleenkään, että pitäisi miettiä kantaa tiernapoikiin. Samanlainen hämminki on varmasti ollut myös Pori Jazzin johtoportaassa tämän kesän tapaukseen liittyen.

Vielä siirrytään keskustelemaan uskonnon vapaudesta. Hamilo puhuu yksilön oikeuksista perusoikeuksina. Niihin ei pitäisi liittää uskontoa. Yhdysvalloissa korkein oikeus taipui lopulta tukemaan leipurin oikeutta kieltäytyä uskontoon vedoten tekemästä homoparin häihin heidän toivomaansa kakkua. Totta kai tuo oli tuolle leipurille rakennettu loukku, jossa hän oli joutumassa huippusuuriin korvauksiin syrjinnästä.  Tuo on merkkinä siitä, että Yhdysvaltain perustuslaissa on vielä olemassa yksilön vapautta korostavia seikkoja.

Kun Hamilo puolustaa yksilön oikeuksia riippumatta siitä, liittyvätkö ne uskontoon, niin Paloheimon loppukommentti sai kyllä minutkin miettimään, onko tuota kantaa ajateltu ihan loppuun saakka:

”Pelkään sitä päivää, kun hammaslääkäri sanoo, että mikä on sinun puoluekantasi ennen kuin alkaa hoitaa hampaitani.”

Lopussa toimittaja kysyy, mihin tämä mielensä pahoittamisen kulttuuri voi pitemmällä aikavälillä johtaa. Lainaan tähän yhteyteen Hamilon puheenvuoroa:

”Kun tämä on vasemmistosta lähtenyt liikkeelle, niin voihan käydä niin, että pidemmän päälle menee siihen, oikeisto alkaa toimia samalla tavoin. Eli aletaan boikotoida väärän puolen firmoja, ei mainosteta siellä, tehdään leimauskampanjoita. Sehän on sitä, mitä vasemmisto tekee. Toisin sanoen ei leimata yksinomaan yksittäisiä poliitikkoja, puolueita ja liikkeitä, vaan myös yrityksiä, jotka mainostavat, tukevat ja ovat osana samassa verkostossa näiden yritysten kanssa. Kyllähän se voi vähitellen johtaa siihen, että meillä on kaksi rinnakkaista yhteiskuntaa.”

Essayah on hieman rakentavampi ja ehkä myös asemansa vuoksi optimistisempi. Hänen mukaansa olemme nyt vedenjakajalla. Hän toivoo paluuta siihen luottamuksen yhteiskuntaan, johon hän alussa viittasi lainatessaan arkkipiispan sanoja.

3.       Havaintojani viime aikojen tapahtumista

Tässä osassa kirjoitusta tuon esille itselleni mielen jääneitä ja hämmentäneitä viime aikojen tapahtumia. Ne kertovat omaa viestiään. Päätin ennakolta, että esittelen kymmenen tapausta. Joukossa on vähäisempiäkin, mutta nekin tuovat näkökulmaa. Eivätkä kaikki asiat ole aivan tuoreitakaan. Yhdysvaltain presidentti on niin tärkeä hahmo, että hänestä olen kirjoittanut loppuun aivan oman luvun.

Donald Trump (1)

Hän tuntuu olevan mediassa ja ihmisten puheissa vapaata riistaa. Nyt on uutisoitu, että hän tapaa Helsingissä Vladimir Putinin. Senkin johdosta ilkeily ei Suomessa ainakaan laannu. Näköjään Hesarin NYT-liite on julkaissut aivan tuoreeltaan törkeyksiä otsikon ”Hehän ovat kuin kaksi marjaa” alla. Saavat kai nyt Suomen kansan nauruhermot revetä.  Alla on vielä lisää Trumpista.  Palaan hänen presidenttiytensä alkuvaiheisiin.

Tässäkin yhteydessä on nostettava esiin oikeuslaitoksen merkitys. Yksi merkittävä presidentin valtaoikeus on se, että hän voi nimittää Yhdysvaltain korkeimman oikeuden jäseniä. Näin tämä toimii. Oikeusjärjestelmä on merkittävä vallankäytön väline.

Aki Ruotsala ja Pori Jazz (2)

Tätä olen käsitellyt Alfa-TV:n keskustelun yhteydessä. mielestäni tähän tapahtumaan liittyy uhkaava kehityskulku, mitä ei voi hyväksyä. Vasemmiston suosima ilmianto- ja väärinymmärtämiskulttuuri alkaa tämän myötä laajeta myös liike-elämään. Media on aktiivisena toimijana politikoimassa. Se saa näin kerättyä itsellensä lisää valtaa.

Aku Louhimies ja metoo-kampanja (3)

Aku Louhimies loi ehkä vuosisadan elokuvan, mistä nousseet kiitokset eivät kuitenkaan kaikkia ole miellyttäneet. Yle aloitti lokakampanjan, jonka myötä mm. ministeri Sampo Terho munasi itsensä. Ohjaajan yksi luottonäyttelijä M. Kuusniemi oli yksi Ylen toverituomioistuimeen osallistunut ”uhri”. Hän syytöksensä kohdistuivat ohjaajan toimintaan ja käytökseen mm. vuonna 2000 valmistuneen Levottomat-elokuvan yhteydessä. Ihmettelen mm. sitä, että tuon kritisoimansa projektin jälkeen Kuusniemi oli mukana vielä neljässä muussakin Louhimiehen projektissa. Luulisi, että aikuisen ihmisen tulee kantaa itse vastuunsa omista valinnoistaan. Onko hän kuin raakojen miesten maailmaan joutunut avuton lapsi? Ehkä tämä on esimerkki naisen uhripääomasta, jonka myötä katsoo voivansa vapautua kaikesta vastuusta. No, toki moni muukin teki typeryyksiä mm. osoittamalla solidaarista ”puolesta loukkaantumista”. En katso olevani Louhimiehen elokuvien ihailija, mutta kieltämättä hän on viime aikojen merkittävimpiä ohjaajia, jonka uusin työ on uran tähänastinen huipennus. Nyt hänen elämäntyötä ollaan Ylen johdolla asettamassa kyseenalaiseksi.  Miehen jatkoura on vaakalaudalla.

Metoo-kampanja (4)

Metoo-kampanjassa on ollut syytettyinä useita tunnettuja henkilöitä, mm. ohjaaja ja kirjailija Lauri Törhönen sekä laulaja Tomi Metsäketo.  Heidän uransa on hyvin epäilyttävin keinoin haluttu tuhota. Sivistysvaltiossa on alennuttu tällaisen hysterian tielle. Syyttömiä uhrejakin on, mutta sen vuoksi ei metooväki osoita katumusta. Esimerkiksi ruotsalainen teatterin johtaja teki itsemurhan jouduttuaan metoo-väen aiheettomien syytösten ja mediakampanjan kohteeksi (ks. täältä).

Tähän liittyen on mainittava yksi erityinen tapaus, joka viimeistään osoittaa, että eivät nämä ulostulot ole mitään spontaania kansanliikettä vaan tiukasti ylhäältä masinoitua toimintaa. Sosiaalisen median välitykselle nousi eräs nuori nainen julkisuuteen kertoen omasta häirintätapauksestaan. Hänellä oli ollut suhde erään merkittävän suomalaisen mediakonsernin keskeiseen johtohenkilöön, keski-ikäiseen perheelliseen mieheen. Suhde oli alkanut tytön ollessa vasta 16-vuotias. Mies oli johdatellut herkässä elämänsä vaiheessa olleen tytön intiimiin suhteeseen mm. kalliiden lahjojen avulla. Ennen pitkää suhde alkoi vaivata ja tyttö alkoi tajuta, kuinka mies oli käyttänyt häntä hyväkseen. Kun juttu nousi julkisuuteen, niin mitä teki suomalainen media? Se vaikeni totaalisesti. Tuota nuorta naistakin yritettiin painostaa. Googlesta hävisi kaikki miehen yhteystiedot.  Kaveria ei näköjään jätetä.  Minulla ei ole mitään syytä epäillä tarinan todenperäisyyttä.

Ilja Janitskinin ja dosentti Johan Bäckmanin oikeudenkäynnit (5)

En suinkaan ole Ilja Janitskinin enkä Johan Bäckmanin ihailija, mutta siitä ei ole nyt kysymys. Käynnissä on kaksi hyvin tärkeää sananvapausoikeusjuttua. Haiskahtaa teatterilta, johon on luotu ennakolta käsikirjoitus. Dramaattisuutta on lisätty laittamalla sermin taakse naisia kyynelehtimään. Kukakohan on kaiken takana?

Niiden merkitystä voi verrata johdantoluvussa kertomiini noin 90 vuotta vanhoihin oikeusjuttuihin.   Tämä on selvä merkki oikeuslaitoksen politisoitumisesta. Odotetaan nyt oikeuden päätöstä.

Lehtopöllön poikanen ja avohakkuut (6)

Tämä on yksittäinen esimerkki median vallasta. Totuudenmukaisuus ei ole enää ylimmäinen arvo. Arvopohja alkaa murtua. Yllä Alfa-TV:n ohjelmasta kertoessani olen linkittänyt Iltalehden kolumnin. Onneksi sen kirjoittanut toimittaja tuntee ammattikuntansa edustajana syyllisyyttä. Vihreä poliitikko E. Kari ei ole julkisuudessa katunut vuodatteluaan.

Turun terrori-isku ja oikeuden päätöksen kommentointi (7)

Turun puukottajaterroristi on saanut tuomionsa. Hän sai oikeuden käynnin aikana median kautta mielestäni myötäsukaista huomiota. Media on toiminut syytetyn toivomalla tavalla. Valtamedian kirjoituksia olen tulkinnut niin, että se ei ole täysin niellyt oikeuden päätöstä, jonka mukaan mies toimi terroristisessa tarkoituksessa.

Mainittava on erikseen eräs julkisuutta saanut lehtikirjoitus pian terrori-iskun jälkeen. Asiaan avautui heti uusi näkökulma, kun eräs paikallinen toimittajasuuruus teki tuon kauhuteon ympärille tarinaa auttajasta, jolla haluttiin itse asiassa etäännyttää lukijat kauhuteon ytimestä. Nähtävästi tekijä halutaan nähdä ennen kaikkea uhrina. Iskun todellisista uhreista on oltu suhteellisen hiljaa. Näitä tarinoita on kyllä mediassa ollut muissakin yhteyksissä. Ja niiden sankareissa on ainakin yksi yhteinen piirre. Tällaiset narratiivit kuuluvat aikaamme.

Malmön ammuskelun uutisointi (8)

Kesäkuussa on myös Malmössa ammuskeltu. Kyse on jengien välisestä sodasta. Yllättäen myös yleisradio julkaisi siitä uutisen. Siinä vähätellään tapausta. Loppuun on lainattu poliisin tiedotetta, jonka mukaan ”yleisöllä ei ole syytä huoleen”. Ruotsin tapahtumista saa kyllä sosiaalisen median kautta perusteellisempaa tietoa. Niistä käy ilmi, että kyseessä on maahanmuuttajajengien keskinäistä sodankäyntiä.

Transgender-ideologia (9)

Tämä on kauhistuttava kehityssuunta, jossa jo pienet, jopa alle kouluikäiset lapset sidotaan älyttömin perustein raskaisiin, kalliisiin ja henkisestikin kuluttaviin hormonihoitoihin. Voittajia ovat rikkaat ideologiaa tukevat säätiöt. Pienet lapset pitäisi pitää erillään tällaisesta ja antaa heidän seksuaalisuutensa kehittyä omaa vauhtiaan. Kun alaikäisille lapsille tehdään kemiallinen kastraatio, en voi ymmärtää yhteiskunnan myötämielisyyttä tällaiseen. Mutta taustalla on raha, valtavat säätiöt.  Arvot ovat yhteiskunnassa sekaisin, jos kaikkea normista poikkeavaa aletaan pitää hienona.

Ajankohtainen kirjainyhdistelmä (10)

Otetaan vaikka tämä: LGBTQQIAAP. Siitä nouseekin jo sellainen moninaisuus, että on parasta vaieta (katso vaikka täältä). Totean kuitenkin, että ylpeyttä vastaan minulla ei ole mitään. Se on ihmisessä hieno ominaisuus.

4.       Donald Trump

Donald Trump ansaitsee oman lukunsa.  Päivittäin sattuu ja tapahtuu jotain Trumpiin liittyen. Lähden liikkeelle hieman vanhemmista tapahtumista.

Tapasin amerikkalaisia ystäviäni keväällä 2016, He ovat kovia Trumpin vastustajia edelleen.  Tuolloin he olivat kauhuissaan, mitä maassa tulee tapahtumaan, kun Trump ehkä valitaan presidentiksi. Suomessa pidettiin Trumpin valintaa vielä epätodellisena mutta nämä olivat  seuranneet tilanteen kehitystä sisältä käsin ja olivat melko varmoja jo tuolloin, että hänet valitaan.  Heidän mielessään leijui monenlaisia kauhukuvia, myös vihan tunteita, muttei kuitenkaan läheskään siinä määrin, kun jouduin jälkeenpäin kokemaan.

Sitten kävi niin kuin ystäväni arvelivat. Trump voitti ja siitä lähtien myrsky hänen ympärillään jatkunut. USA:n valtamedia jatka agendaansa. Muualla maailmassa jäljitellään. Hänestä näyttää tulleen vapaata riistaa solvaamiselle. Ja kyllähän Trump itsekin on antanut siihen aineksia. Hän twiittaa itse viralliset viestinsä eivätkä sananvalinnat ole aina tainneet osua ihan oikeaan.

Siitä lähtien Trump tammikuussa 2017 nimettiin presidentin virkaan, minulla on jäänyt muistiin hämmentäviä tapauksia siitä, kuinka hänen kannattajansa ovat joutuneet julkisen vihan kohteeksi.  Valtamedia on osallistunut aktiivisesti mustamaalaukseen ja – kuten tiedetään - sama linja on levinnyt myös Suomeen. Median röyhkeys kyllä tarttuu ihmisen käytökseen, puolin ja toisin. Sanoja ja tunteita ei säästellä, varsinkin sillä puolella kenttää, jossa nähdään olevan vapaammat oikeudet morkkaamiseen. Nyt tänäkin kesänä Suomen suvessa ”turuilla ja toreille” liikkuessani olen sen huomannut. Huumori on kiva kyytipoika tässäkin asiassa.

Palaan tammikuuhun 2017 ja kerron parista yksittäisestä tapauksesta.

Ensimmäinen juttu kertoo tapauksesta, josta luin venäläisestä mediasta. Uutinen on päivätty ensimmäisen kerran 22.1.2017.

Tammikuussa päivittämässään twitter-viestissä amerikkalainen suositun Saturday night live -shown   käsikirjoittaja Katie Rich twiittasi suoranaisen vihaa huokuvan ja panettelevan viestin, joka koski presidenttiparin tuolloin 10-vuotiasta poikaa Barronia. Hän ennusti, että Barronista tulee kouluampuja. Se tulkittiin niin, että presidentin poikaa nimiteltiin tulevaksi joukkomurhaajaksi. Tuo twiitti aiheutti ainakin pienen kohun, mutta nähtävästi hän sai jatkaa omassa työssään. Lausuma pantiin kai vitsailun piikkiin ja elämä jatkui, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Suomalaisessa mediassa ei kohusta muistaakseni kirjoiteltu eikä puhuttu. Tästä lähtien aloin uskoa, että mitä tahansa voi tahansa. Ihme kyllä hän on kuitenkin edelleen presidenttinä eikä suosio tunnu ainakaan liiemmin laantuneen.

Tähän haluan liittää erään tuohon juttuun kuuluneen kommentin samoilta ajoilta:

”Sorosin rahat luovat vielä kaaoksen, niillä luodaan vainokampanja Trumpia kohtaan. Jokainen demokraatti yrittää piikitellä, sättiä... Mutta missä on se niin kaikkien rakastama suvaitsevaisuus?”

Lainasin tuon pelkästään Sorosin vuoksi. Sorosin rooli on olennainen tässä teatterissa olennainen. Venäjälläkin se tiedetään.

Saman vuoden tammikuussa sattui sosiaalisessa mediassa kohdalleni myös toinen ilkeä julkaisu. Tässä tapauksessa kirjoittajilla on suomalaistaustaa. Kirjoitan henkilöistä erinäisistä syistä nimettöminä. Viestit hämmensivät, koska kyse oli hyvin toimeen tulevista fiksuista sivistyneistä ihmisistä, jotka alentuivat julkiseen morkkaamiseen. Todettakoon, että tuo jäi ainoaksi julkiseksi tunteenpurkaukseksi. Elämä on jatkunut kuin mitään ei olisi ollutkaan.  

Kun tämä tuli vastaani, oli viimein uskottava, että röyhkeys ja silmitön viha näyttävät tarttuvan ihmisiin yllättävän herkästi. Sama koskee Suomea. Kun media jatkaa sitkeästi rummutustaan, niin kyllä jollakulla jossain vaiheessa kiehuu yli.

Kerron tapauksesta tarkemmin. Trump oli juuri virallisesti nimitetty presidentiksi. Tapaus alkoi, kun eräs hyvin etäinen tuttavani julkaisi oman tuttavansa kirjoituksen, vastavalitulle presidentille osoitetun tekstin, jossa toivotettiin hänelle lievästi sanoen ikävyyksiä. Tämä tuttavani totesi itse olevansa täysin samaa mieltä. Hän näki, että monella Yhdysvaltain ulkomaalaistaustaisella henkilöllä oli Trumpin valinnan vuoksi epävarma tulevaisuus.  Tähän reagoi eräs suomalainen, joka oli vilpittömästi ihmeissään, miten tämä yhteinen tuttavamme oli sortunut sellaiseen ilkeämielisyyteen. Hän piti viestiä tökerönä lisäten että pilkka sattuu omaan nilkkaan.  Tähän vastasivat sekä viestin alkuperäinen kirjoittaja että sen jakaja todeten ylimielisesti, että he kyllä tietävät, mistä kirjoittavat. Trump oli heidän mielestä ”hullu, tyranni, psykopaatti”, joka tuhoaa monen ihmisen elämän. Kymmenet miljoonat ihmiset ovat Amerikassa hänen vuokseen peloissaan.  Tämän jälkeen Yhdysvaltoja ei voi enää pitää demokraattisena maana. Maassa tuloerot kasvavat, ilman saasteet lisääntyvät, kristillinen armo ja oikeudenmukaisuuden tunto häviävät. Kaikkien kristittyjen pitäisi rukoilla Amerikan puolesta.  Tähän noita naisia arvostellut henkilö kysyi hienotunteisesti, montako päivää Trump oli ollut presidenttinä, mitä hän oli ehtinyt saada aikaan. Tuolloin hänet oli siis juuri vihitty virkaansa.

Näin siis fiksut ihmiset evästivät uuden presidentin virkaansa. Se oli alkusoittoa.  Asiaan eivät he enää palanneet. Nähtävästi kehitys ei olekaan ollut niin kauheaa, kuin tuolloin tuntui.

Noista ajoista lähtien olemme kuitenkin viikoittain tai lähes päivittäin saaneet lukea jotain USA:n presidentistä.  En siis ihmettele, mitä sain taas jokin aika sitten taas lukea sosiaalisesta mediasta. Tällä kertaa kirjoittaja oli entinen näyttelijäsuuruus Peter Fonda. Hän lateli täysin julkaisukelvotonta tekstiä, jossa suoranaisesti kiihotettiin kansaa terroritekoihin maahanmuuttoviranomaisia ja heidän lapsiaan kohtaan. Samoin Trumpin nyt jo 12-vuotias poika sai taas osakseen aivan hirvittävää vihapostia - ennen kuulumattomia törkeyksiä.  En ala niitä nyt toistella, mutta kiitos suomalaisenkin sosiaalisen median olen päässyt niistä tietoiseksi. Sitten tuo entinen Easy Rider -tähti pyyteli kai vain viattomasti anteeksi, eikä siitä sitten sen enempää puhuta. Tähän on tultu. Joillakin on sananvapauden oikeuksia enemmän, jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Toiset Suomessakin tuomitaan ja jotkut saavat korvauksia. YLE ja muu valtamedia ovat pelissä aktiivisesti mukana tiedottamista värittämässä.

Todettakoon, että myös presidentin turvallisuuspoliittinen asiantuntija Kristjen Nielsen sai purkauksesta osansa. Fondan mukaan ”Kristjen Nielsen on valehteleva vittu, joka pitäisi panna häkkiin”. Näin kirjoitti Fonda.  Nielsen on presidentin turvallisuuspoliittinen asiantuntija ja maan turvallisuuden ministeri.

Itkeviä lapsia on helppo käyttää tehokeinona. Kansalta heruu hetkessä myötätuntoa. Kuvat häkkilapsista sattuivat vain olemaan peräisin Obaman kaudelta. Samaan aikaan näitä viljelevä valtamedia syyttää muita valeuutisista.

Mediaan ilmestyi vastikään myös kuva itkevästä hondurasilaisesta lapsesta, joka osoittautui sittemmin valheelliseksi. Asiasta kertoi ensin Washington Post 22. kesäkuuta.  Saksassa asuva toimittaja Pertti Rönkkö kirjoitti facebook-seinällään, että saksalainen Bild-lehti kirjoitti asiasta 23.6. kello 11.00, että kuva ja siihen liittyvä juttu oli valetta.  Suomalainen media (siis YLE) oli jo ehtinyt hehkuttaa tunteenomaista kerrontaansa Trumpin politiikan vuoksi hätää kärsivästä hondurasilaistytöstä. Paineet kävivät lopulta niin  koviksi, että senkin oli korjattava uutinen, mutta siihen se tarvitsi yli vuorokauden miettimisaikaa. Korjaus tehtiin vasta 25. kesäkuuta, illalla kello 18.00, kolme päivää siitä, kun huijaus oli käynyt ilmi. myöhemmin, kun huijaus oli käynyt ilmi. Viivyttely saattoi olla laskelmoitua.  Niistä Trump-vastaisista mielikuvista, joita alkuperäinen uutinen oli kuvan kanssa viestinyt, ei puhuttu enää mitään.  Asia todettiin vain viattomasti vahingoksi. H. Porkka facebook-seinällään toteaa ironisesti, että korjauksessa puhuttiin ”väärin tulkinnasta”, vaikka kyse oli selvästä valehtelusta. Sen tunnustaminen on valtamedialle mahdotonta. Ei tullut toimittajille tunnontuskia. Asia jäi unohduksiin.

Suomalaisesta  ilmapiiristä mainitsen vielä yhden nyt kesäkuussa kokemani esimerkin.  Osallistuin reilu viikko sitten karjalaisille kesäjuhlille. Olin mukana päivien pääjuhlassa sunnuntaina 17. kesäkuuta. Olin uteliaana ja mielenkiintoa täynnä seurannut päivien ohjelmaa ja tapahtumia. Paljon mukavia asioita ja kokemuksia jäi niistä mieleen. Tuo pääjuhla – tai itse asiassa sen yksi keskeinen ohjelmanumero – latisti minun tunnelman. Olin maksanut pääsylipusta 25 euroa ja tuo summa huolimatta muutamasta kivastakin ohjelmanumerosta tuntui menneen sen myötä täysin hukkaan. Kyse oli juhlapuheesta, jonka piti Maaseudun tulevaisuus -lehden päätoimittaja Jouni Kemppainen.

Kun juhlapuhuja alkoi puhua politiikasta, odotin häneltä jonkinlaista tasapainoista analyysiä. Hän kuitenkin jatkoi aiemmin valitsemallaan tekohuumorin tiellä ja alkoi muka vitsaillen morkata Yhdysvaltain presidenttiä. Armoa tai tasapuolista kohtelua hän ei saanut vaan mies lateli sanomaansa. Tuolloin Trump oli vastikään kohdannut neuvotteluissa Pohjois-Korean päämiehen ja päätoimittaja Kemppainen intoutui painamaan Trumpin teon maanrakoon katsoen, että se pelkästään yllyttää Pohjois-Koreaa suurempiin hirmutekoihin. Mitä ihmettä! Trump tekee sen ainoan oikean ja sivistyneen eleen. Menee miehen kanssa neuvottelupöytään. Voi tietysti olla montaa mieltä, tuovatko nuo neuvottelut hedelmää, mutta rakentavaa yritystä siinä kuitenkin on. Nyt suomalaisen valtamedian päätoimittaja tuomitsee teon jo kylmiltään katsoen sen vain yllyttävän maiden vastakkain asettelua. Pitäisikö USA:n toimia edeltävien presidenttien tavoin eli heittää pommeja pommien perään, niin maapallollamme saadaan aikaan arvopohjan täyttävää kehitystä?

Eihän tuossa näkemyksessä sinällään mitään poikkeavaa ole. Minua vain suututtaa, että mies meni sillä pilaamaan noin arvokkaan tilaisuuden. Olisi voinut purkaa kiukkuaan omalla leikkikentällään. Rehellisyyden nimissä linkitän tähän Kemppaisen pitämän puheen. Ei tämä teksti erikseen kirjoitettuna vaikuta erikoiselta, mutta siinä juhlatilanteessa vaikutus oli toinen.

Poimintoja ja ajatuksia blogisti Riikka Purran teksteistä

Kirjoitin aiemmin tänä syksynä jutun Riikka Purran radiokeskustelusta, jonka myötä kiinnostuin Purran teksteistä. Tässä välillä on ollut tauko, jolloin en ole Purran sivuille eksynyt. Palasin kuitenkin ja tutustuin tämän vuoden juttuihin entistä paneutuneemmin. Olen lukenut hänen tämän vuoden juttujansa ja yritän luoda hieman alempana Purran näkemyksistä kokonaiskuvaa. Enempiäkin tekstejä olisin käsitellyt, mutta aika ei salli kaikkea.

Totean heti sen, että olen seurannut maahanmuuton kehitystä enemmän tai vähemmän yli kymmenen vuoden ajan. Kun vuonna 2013 aloin kirjoittaa omaa blogiani, päätin, että pyrin pitämään maahanmuuttoasiat ensisijaisesti sisälläni ja keskittyväni muihin, itselleni sisäisesti haastavampiin aiheisiin, koska aikaansa tiiviisti seuraavia maahanmuuttokriitikoita tuntui olevan riittävästi. Lisäksi olen sellaista tyyppiä, etten pysty joka hetki olemaan ajan hermolla. En ole kuitenkaan pystynyt pitämään sanaani. Alkuun on tullut erinäisiä tunteenpurkauksia, jotka olen pohdinnan jälkeen jättänyt paikalleen. Viime aikoina kirjoituksia on tullut enemmän, kun on tuntunut olevan tarvetta. Kun on pakahtumaisillaan, niin kirjoittaminen auttaa.

Minulla on oma historiani myös mamujen parissa. Se jakautuu eri kausiin, joiden välissä olen ollut heistä erillään. Yksi kausi sijoittuu tämän vuosituhannen alkuvuosiin. Silloin vielä jotenkin uskoin mamujen kotoutukseen, vaikka sain mm. suoraan heidän kauttansa Suomen kotouttamispolitiikasta pohtimisen arvoista kritiikkiä. Ja tapasin tuolloin mm. somalinuoria, jotka pyrkivät mukautumaan suomalaiseen elämäntapaan. Tosin sen rinnalla oli myös uhkaa vastakkaisesta kehityksestä. Esimerkiksi työelämään sopeutumisessa tuntui olemaan hidasteita, jotka johtuivat paitsi somaleista itsestään mutta – mitä haluan korostaa - myös suomalaisten joustamattomuudesta ja tökeryydestä. Kun sitten 2010-luvun alussa palasin maahanmuuttajien pariin, niin huomasin pian, että juna oli jo mennyt. Toivoa heidän sopeutumisestaan ei ollut, pelkän uskon varassa oli vaikea edetä. Meidän täytyi alkaa sopeutua heihin.   

Tähän alkuun laitan analyysin vastapainoksi hieman yleisluonteisia mielikuvia. Purra tuntuu olevan arvoliberaali, vaikka kritisoikin jutussaan juuri arvoliberaalien maahanmuuttoon liittyviä näkemyksiä. Hän siis pyrkii vaikuttamaan tavallaan sisältäpäin, pelastamaan oman aatteensa. Purra on näin ollen selkeä vaihtoehto maahanmuuttokriittisten blogistien ja muiden toimijoiden joukossa. Silläkin on vaikutuksensa, että hän on nainen.  Jutuista löytyy poikkeavaa empaattisuutta, parhaimmillaan kommenteissa. Hän pyrkii ymmärtämään kommentoijan ehkä piiloon jäänyttä ajatusta ja vastaamaan sen mukaisesti. Piikittelyynkin hän reagoi, joskus yllättävän herkkänahkaisesti, mutta omana itsenään. Kommentteja on kiinnostava lukea, koska parhaimmillaan niitä on monipuolisesti eri lailla ajattelevilta lukijoilta.

En tiedä, tulkitsenko oikein, mutta minusta Purra näyttää tuovan maahanmuuttokeskusteluun paitsi ennakkoasenteista vapaaksi pyrkivän analyysin, myös empatian.

Seuraavan tulkinnan perusteella minut ehkä saatetaan liittää kummajaisten joukkoon, mutta ten sen silti. 

Purra on ammatiltaan tutkija mutta blogistina hän on kun maallikkosaarnaaja. Hän vetoaa samanlaisin kääntein. Hän ei mene tutkijan kaavun taakse peittoon, vaan laittaa itsensä likoon.  Sattuneesta syystä olen elämässäni joutunut kuuntelemaan saarnoja. Maallikkosaarnaaja poikkeaa edukseen kuivahkosta papista, joka pitää oman persoonansa piilossa ja keskittyy vain selittämiseen. Hän tuo puheeseensa omakohtaisuuden, syvimmät tuntonsa. Hän ei ole pelkkä sananselittäjä. No, en halua mennä tässä vertailussa älyttömyyksiin, mutta muutaman kerran minulla on vain tullut tuntuma, että Purran kirjoitusten rytmistä huokuisi asiat omakohtaisesti kokevan ihmisen sisäinen maailma. Esimerkkinä voisin mainita Charlie Hedbon iskujen jälkeen tammikuussa kirjoitettu purkautuma ja nyt marraskuun terrori-iskujen jälkeen luotu teksti.

Tämä johdanto-osa on vaarassa venyä liian pitkäksi. Siirryn itse teksteihin.

…

Liberalismia kärkevästi piruileva Islamistitaistelijan probleema, liberalismin nimeen on julkaistu heti Charlie Hedbo-iskujen jälkeen 8.tammikuuta. Se on jonkinlainen ironinen tunteenpurkaus epänormaalista tilanteesta, jossa islamistit pyrkivät toiminnallaan saamaan lännen polvilleen. Liberaalissa onnelassamme ei suostuta ottamaan heitä todesta. ”Allahu akbar!” menee kuin kuuroille korville. Kirjoittaja kaataa lukijoiden eteen sarkastista vinoilua kaikkien hyvien ihmisten muumilaaksosta.

Me Euroopassa haluamme rakastaa terroristin hyväksi, muuttaa hänet kaltaiseksemme. Miksi terroristi ei rakastakaan meitä? Mikä meissä on vikana?

On perhesurmia, väkivaltaisia vaimojaan hakkaavia sovinistimiehiä, pedofiilipappeja, takapajuisten lahkolaisuskontojen uupuneita synnytyskoneäitejä, täpötäysiä turvakoteja epätoivoisten naisten suojaksi, on idioottimaisia homoliittojen vastustajia…  Omia kansalaisiamme syytetään, paha on meissä. Mutta maahanmuuttajilla ei ongelmia ole samassa määrin. Jos jotakin on, se johtuu meidän syrjivästä järjestelmästämme, ei heistä itsestään.

Liberalismi on muumimamma, joka ottaa kaikki syleilyynsä. Se vie elämää eteenpäin omaa rataansa, sitä on mahdotonta vastustaa. Muumilaakso on onnen maa, jonne kaikki ovat tervetulleita. Täällä tahdottomat nöyryytetyt idiootit odottavat.

Ongelma on se, että kaikki meistä eivät halua mitään muumilaaksoa. Yhtä kaikki karavaani kulkee.  Liberalismi tietää, että me nujerrumme.

Purra jatkaa pöllytystään. Liberalismi tietää, mitä on olla kunnon ihminen. Enempään se ei pysty. Se on sokeutunut uskossaan, eikä tiedä, mitä on olla ihminen.

Se uskoo integroivansa koulutuksella ja tapakasvatuksella. Jumalattomuudessaan liberalismi on tyhmä. Se ei osaa arvostaa, mitä täällä on aikaansaatu. Purra kärjistää, mutta tuo sillä tavalla esille hiljaisimpien syviä tuntoja.  (http://riikkapurra.net/2015/01/08/islamistitaistelijan-probleema-liberalismin-nimeen/)

…

Maahanmuutto, yhteisö ja henkilökohtaisen poliittisuus (9.1.) alkaa ilmaisusta ”Henkilökohtainen on poliittista” (feminismiä kritisoiden) ja päätyy yhteiskuntamme kaksoisstandardeihin (http://riikkapurra.net/2015/01/09/maahanmuutto-yhteiso-ja-henkilokohtaisen-poliittisuus/).

On yhteistä ja on henkilökohtaista. Feministit ovat halunneet tehdä henkilökohtaisesta poliittista pyrkien näin parantamaan naisten asemaa ja laajentamaan heidän vaikutusvaltaansa.

Pohjoismaat ovat edenneet tässä pitkälle. Järjestelmä on alkanut pitää tätä edistystä itsestään selvänä.  On unohdettu, että globaalina aikanamme maahanmuutto tuo muutoksia.  Kun yhteiskuntaan tulee lisää eri arvomaailmaa edustavia ihmisiä, tämä ajattelu rapautuu. Kun olemme luulleet olevamme mielipiteissämme yhtenäisiä, niin alkaakin tulla eri kerroksen väkeä. Yhteisömme monimuotoistuu, syntyvät kaksoisstandardit.

Kaikille henkilökohtainen ei olekaan poliittista. Ei ole enää selviö sekään ajatus, että nainen olisi miehen kanssa tasa-arvoinen. 

Meitä suomalaisia on kasvatettu, ohjattu, opastettu, palkittu, syyllistetty ja taas kasvatettu, mitä meidän tulee haluta, mitä tulee arvostaa. Ollaankin tilanteessa, että se ei koskekaan enää kaikkia. Eroja ei kuitenkaan tunnusteta. Luodaan vain kuvitelmaa samanlaisuudesta.

Purra tuo eteemme kolme tapaa toteuttaa kaksoisstandardia. Niistä ensimmäinen on maahanmuuttajia pehmeästi sopeuttava, toinen edustaa kultturirelativismia, kolmannessa ongelmista vaietaan. Tässä selvitän näitä hieman tarkemmin:

1)      Tarvitaan tietoista työtä, mutta se ei saa tehdä syyllistämällä niin kuin kantaväestön suhteen. Se on monikulttuurista tai yksilökeskeistä sisältäpäin ohjautuvaa toimintaa, jossa yhteiskunta antaa lähinnä taloudelliset puitteet, mutta yksilöillä on merkittävä määräysvalta ja heitä tulee ”kunnioittaa”, ts. heidän tulee saada itse päättää. Kaikki on omasta halusta kiinni: ihmisen ei välttämättä tarvitse tehdä mitään. Muslimi saa autonomian, suomalainen ei. Liberalismi haluaa vaikuttaa heihin sisäisesti mahdollisuuksien kautta. Maahanmuuttajille annetaan mahdollisuus uudistua, tarjotaan vaihtoehto, mutta ei pakoteta.

 

Maahanmuuttajien henkilökohtainen ei ole poliittista. Omaksuttua dogmia pidetään kuitenkin yhteiskunnassa yllä. Siksi se saattaa väittää vanhojen uskomusten mukaisesti, että suomalainen mies on ongelma, vaikka tosi asiassa hänestä on tullut varsin kuuliainen.

2)      Toinen tapa on selkeämmin monikulturistinen. Pitää hyväksyä kulttuurien erilaisuus. Monista tavoista, uskomuksista ja hiljaisesta hyväksynnästä vaietaan. Niistä on vaiettava, koska ne eivät kuulu liberalismiin. Moraalinen vaatimustaso kohdistuu kanta-asukkaisiin. Kyseessä on essentialistinen ihmiskäsitys.

3)      Kolmas tapa on synteesi kahdesta edellisestä. Se perustuu pääasiassa vaikenemiseen. Pyritään estämään asioiden esiintulo, jotta niihin ei tarvitsisi reagoida. Tähän tarvitaan aktiivista vääristelyä ja mustamaalaamista. Käytetään leimakirvestä.

Purra kysyy, miten me voimme tällaisessa tilanteessa kuvitella muuttavamme asioita.

…

Helmikuun 3. päivän kirjoituksessa oikea- ja väärämielisten sananvapaudesta (http://riikkapurra.net/2015/02/03/oikea-ja-vaaramielisten-sananvapaudesta/) Purra pureutuu sananvapauden ristiriitaisuuksiin. Yhtäältä liberaali maailma hehkuttaa kansalaisvapauksia, toisaalta niitä halutaan kahlita. Charlie Hedbon iskujen jälkeen valjastettiin koko maailma julistamaan eurooppalaisen sivistyksen pyhän perusprinsiipin voimaa. Sitten kuitenkin halutaan nykymenon kyseenalaistajilta rajoittaa oikeutta vapaaseen sanaan,. No, senhän näkee kun katsoo yleisradion ajankohtaislähetyksiä. Ristiriitaista sanaa ei sallita. Ollaan valmiita leimaamaan eri mieltä olevat, käännetään heille selkä tai jopa tehdään hylkiöitä.

…

Kirjoituksesta Terroristien hyveellisyys ja jihad grooming (25.2.) olen jutun luettuani kirjoittanut itselleni tällaisen huomion:

Liberalismi ei halua ymmärtää, että jihadistit haluavat palvella uskontonsa arvoja. Sellaiset ajatukset tulkitaan tyhjiksi. Kaikki muokataan omaa maailmankatsomustaan vastaavaksi. Sille vieraat motiivit ja uskomukset ”liberalistetaan”.

Kanadalainen sosiologian professori Lorne Dawson kuvaa jihadismiin kääntyviä ”erityisen moraalisiksi ihmisiksi”. Tuo väite on Purran mukaan kuitenkin väärä.  Tosiasiassa jihadiin kääntyneillä on ollut ongelmia integroitumisessa. Kaikki selitetään kuitenkin itselle suotuisasti. Syynä on kantaväestö ja sen edustaman yhteiskunnan syrjivät toimintatavat.

Toiseksi liberaalien edustama monikulttuurinen etiikka edustaa kulttuurirelativismia, jossa moraaleja on monenlaisia. Väite ”moraalisista ihmisistä” pitää sisältään näkemyksen, että heidän moraalinsa on syvempää kuin länsimaisilla. Näin jihadismille annetaan moraalinen myönnytys meidän oman maailmamme tyhjyyden rinnalla.

Grooming on manipulaatiota, kuin seksuaalista hyväksikäyttöä, jihadistitkin ovat uhreja. Tämä johtaa siihen, että he tarvitsevat rangaistuksen sijaan tukea ja apua. On epäinhimillistä esittää groomingin uhreille rangaistusta.

Jokin ideologinen vimma panee ajamaan käärmettä pyssyyn. Siinä loogiset perustelut unohtuvat. Purra näkee uhkakuvan. Väärintekijät saavat yhä suuremman kannusteen korottaa pahuuden astetta, kun ”meidän hyveemme kaikuvat pimeään.” (http://riikkapurra.net/2015/02/25/terroristien-hyveellisyys-ja-jihad-grooming/)

….

Pakolaiskriisi ja pari metriä rautalankaa (18.08.) koskettelee eri käsitteiden sotkemista, mikä saattaa palvella tiettyjä tahoja. Puhutaan pakolaisista, vaikka kyse on turvapaikanhakijoista. ”Turvapaikanhakija […] on äärimmäisen poliittinen käsite eikä sen moraalinen kantokyky yllä lähellekään pakolaisuutta”, Purra kirjoittaa. Hän selittää pitkään käsitettä ”moraalinen kantokyky”.  Se on yksi tutkijoiden luomista uusista käsitteistä, joita käytetään uutta tilannetta kuvaamaan. En puutu nyt siihen. Keskusteluosiossa hän selventää:

”Jos media/muu kirjoittaa siitä, kuinka pakolaiset tulevat sinne tai tänne, on asia ehdottomasti vääristelevä, koska kyseessä eivät ole pakolaiset. Pakolainen-sana herättää myötätunnon ja ”velvollisuutemme”, ja tunteisiin vetoava oikeamielinen media tietysti pyrkiikin tähän. Ikävä vain, että tyhmä kansa alkaa olla eri mieltä, olkoon syynä sitten kansallinen jääräpäisyys tai pitkittynyt taloudellinen laskukausi.”

Purra arvostelee Helsingin Sanomien artikkelia (http://www.hs.fi/ulkomaat/a1305978043206 ). Tosiasioita kierretään, hänen mukaansa fakta on se, että pakolaisvirta kulkee vain yhteen suuntaan. Kehitysmaihin se vie vain keinona päästä jatkamaan sieltä paremmin matkaa.  Ja onhan Euroopassakin Kreikka, jossa olot saattavat olla huonommat kuin lähtömaassa. Sieltäkin tie vie vain eteenpäin.

Hesari on järjestänyt selittelyjen listan sille, miksi ”pakolaiset ovat nuoria miehiä”. Selityksiä riittää. Valtion kädet ovat Purran mukaan sidotut tilanteen hallitsemiseksi. Erilaisten kansainvälisten sopimusten lisäksi viime kädessä sitovat ”liberaalit käsiraudat byrokraattisten käsirautojen lisäksi”.

Tämä kirjoitus on saanut erittäin paljon kommentteja. En lukenut niistä kuin muutaman. Mutta kuten usein Purralla on varsin älykkäitä lukijoita. Nytkin sieltä löytyi asioihin perehtynyt kommentoija. Eräs (nimeltään Halfdan) on laittanut osittaisen käännöksen 22.8. 2015 tanskalaisessa Jyllands Postenissa olleesta historian professori Bent Jensenin kirjoituksesta. Se on loistava kirjoitus. Purra ihmettelee, että naapuristamme löytyy maa, joka julkaisee valtamediassaan tällaista. Jensen käsittelee nykyisen kansanvaelluksen taustoja ja syitä todeten historiallisessa perspektiivissä myös nykytilanteen erityisluonteisuuden:

”Kyllä ihmiset ovat muuttaneet isoin joukoin paikasta toiseen. Mutta nyt meneillään oleva kansainvaellus poikkeaa noista edellisistä monin tavoin. Nyt puhutaan ihmisistä, jotka ovat peräisin kulttuureista, jotka eroavat radikaalisti eurooppalaisesta kulttuurista, ja joilla ei ole halua assimiloitua, vaan päinvastoin vaatia erityiskohtelua. Ellei tätä määrätöntä ihmisvirtaa pysäytetä, eurooppalainen yhteiskunta tuhoutuu.”

Myös kommentoijan tekemä käännös on kehumisen arvoinen. (http://riikkapurra.net/2015/08/18/pakolaiskriisi-ja-pari-metria-rautalankaa/)

…….

Kaksiosaisessa kirjoituksessa paneudutaan nyky-yhteiskunnan kokoonpanoon. Aluksi (29.9.) hän tarkastelee yhteiskuntaluokkia yleisemmin, toinen kirjoitus (5.11.) keskittyy maahanmuuttoon. 

Näin alkaa ensimmäinen teksti:

”Tasa-arvoista yhteiskuntaa leimaa vahingollinen ominaispiirre: koska sen ihmiset eivät tiedä, millaista olisi asua epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa, he eivät tunnista sen saapumista eivätkä näin ollen osaa siihen puuttuakaan.”

Tuo ongelma koskee eniten sodan jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien lapsissa, joiden ei ole tarvinnut taistella uudistusten puolesta eikä seurata hyvinvointivaltion kehitystä. He ovat saaneet elää ”lottovoittovaltiossa”, joka on vain väline saavuttaa jotain vielä suurempaa.

Sitten mennään eri yhteiskunnan tasoihin: eliittiin, ylimpään, keskimmäiseen ja alimpaan keskiluokkaan sekä lopuksi ylempään ja alempaan alaluokkaan. Purran mukaan alemman keskiluokan väestö elää suurimmassa vaaravyöhykkeessä. Ylöspäin on vaikea nousta mutta alaluokkaistuminen uhkaa. Siihen vaikuttaa eniten suuret muutokset: koneellistuminen, digitalisaatio, globalisaatio, talouden vapautuminen, liikkuvuuden vapautuminen. Sen sisälle syntyy sukupuoleen, etnisyyteen ja maantieteelliseen sijaintiin liittyviä rajalinjoja. Alin keskiluokka on Purran mukaan yhteiskunnan haurainta väestönosaa.

Tarkastellessaan tulonsiirtoja Purra pitää suurimpana hyötyjänä ylemmän alaluokan väestöä. Siihen hän katsoo kuuluvaksi alimmasta keskiluokasta pudonneita pitkäaikaistyöttömiä, syrjäytyneitä, maahanmuuttajia ja halpatyövoimaa. Ironiakin tässä käsittelyssä on mukana: hän laittaa lainausmerkit käsitteen ”tasa-arvoisen yhteiskunta” ympärille.

Alempaan alaluokkaan kuuluvat yhteiskunnan rattailta pudonneet marginaaliryhmät.

Ylempi alaluokka on yhteiskunnan näkymätön osa (kuin myös ylin yläluokka). Sillä ei ole mahdollisuutta eikä usein edes halua tuoda itseään esille. Jos se näkyy, niin huonossa valossa. Ylemmät ryhmät pyrkivät välttämään alaluokan kohtaamista ja tekemään siihen myös kulttuurista pesäeroa. Eronteko siitä on keino kuulua muuhun ryhmään.

Ylemmän alaluokan ihmisistä puhuessaan Purra korostaa henkilökohtaisten ominaisuuksien ja kykyjen merkitystä. Niiden avulla heillä on parhaimmat mahdollisuudet selviytyä elämässä.

Toisessa osassa 5.11. Purra käsittelee maahanmuuttoa suhteessa yhteiskunnan eri luokkiin.

Eliitille maahanmuutto on itsessään merkityksetön asia, mutta välillisesti se, että Suomeen muuttaa ihmisiä, nähdään uusina mahdollisuuksina. Siihen ei kuulu ketään, joka voisi kärsiä lisääntyvästä maahanmuutosta (paitsi joku puoluepoliittinen toimija). Oleellista eliitille on riippumattomuus.

Ylempi keskiluokka myötäilee eliittiä. Siellä on ryhmiä, jotka hyötyvät maahanmuutosta. Toisaalta sekä yläluokka ja ylempi keskiluokka välttävät kaikki henkilökohtaiset epämukavuustekijät.

Jos halutaan moraalisista syistä lisätä maahanmuuttoa, on varmistettu, etteivät sen mahdolliset huonot seuraukset kosketa heitä itseään. Oma selusta on turvattu.

Kun mennään hierarkiassa alaspäin, tulee mukaan syyllistäminen ja halveksunta.

Ylimpien luokkien maahanmuuttokannoissa olennaista on se, kuuluuko henkilö ns. valtio- vai talouspohjaiseen liberaaliin eliittiin. Edelliset haluavat laajentaa sosiaalivaltiota ja sen velvollisuuksia: ”maahanmuutto on kuin Viagraa valtiolle”. Jälkimmäisten intresseissä on vapaa taloudellinen toiminta. Tässä ei kyse ole enää poliittisesta vasemmisto-oikeisto-jaottelusta.

Keskimmäinen keskiluokka on maahanmuuton suhteen hajanainen. Mahdollisuus omiin autenttisiin mielipiteisiin on rajallisempaa. Sen tulee ottaa huomioon mahdolliset kielteiset seuraukset. Se tekee selvän pesäeron alempiin luokkiin, pyrkii pois niiden heikosta moraalista ja itsekkyydestä. Toisaalta mielipiteet ja valinnat vaativat jo konkreettisia uhrauksia.

Keskimmäisen keskiluokan pää on ylempien luokkien parissa, mutta jalat vievät alaspäin: epävarmuus omasta asemasta lisääntyy. Purran mukaan keskimmäisen keskiluokan naissukupuoli pitää moraalillaan monta instituutiota koossa, vaikka se ajan myötä hyötyy niistä vähemmän.

Purra katsoo, että mikäli taloustilanne ei ala korjaantua, maahanmuutto- ja hyvinvointiyhteiskuntakannat alkava jyrkentyä. Halukkuus verojen maksuun ja yleisen solidaarisuuden ylläpitoon alentuu. Hyvinvointiyhteiskunnan jakopolitiikasta alkaa keskimmäinen keskiluokka hyötyä yhä vähemmän.

Yhteiskunnan selkäranka – itsensä ja lapsensa ja veronmaksunsa hoitava keskiluokka – on murroksessa.

Alimman keskiluokan asema on haurain, koska se on kärsinyt eniten suurista rakenteellisista muutoksista. Sillä ei ole keinoja puuttua asioihin. Siltä puuttuu keskimmäinen keskiluokan hyväuskoisuus.

Alimman keskiluokan maahanmuuttokannat ovat negatiivisia mutta se saattaa äänestää myös vanhan vasemmisto- oikeisto –ulottuvuuden pohjalta. Se on yhteiskunnallisessa keskustelussa aika näkymättömissä. Se huomataan mm. silloin, kun se sattuu äänestämään ”väärin”.

Alaluokat eivät aiheuta sellaista uhkaa, kuin ylemmät luokat saattavat kuvitella. Kuitenkin ryhmässä on myös yhteiskunnan levottomuuden lähteitä. Eniten sitä löytyy ylemmästä alaluokasta. Merkittävä osa maahanmuuttajista kuuluu tähän ryhmään. Juopa heidän ja kantasuomalaisten välillä voi olla huomionarvoinen.

Alaluokan poliittinen merkitys vaihtelee. Vasemmistopuolueet saavat maahanmuuttajista uusia äänestäjiä, mutta kantasuomalaisten alaluokkaa ei voida samalla lailla mobilisoida. Maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuva puolue ei Suomessa selviä ilman keskiluokkaa. ”Toisaalta keskiluokka ei voi enää kannattaa alaluokkaa kosiskelevaa puoluetta, koska sen jalat voivat kastua”.

Alemman alaluokan rooli on olematon, vaikka se saattaakin olla esimerkiksi mediassa useammin esillä.

…

On vielä yksi yhteiskunnan kokoonpanoa sivuava juttu Ikiliikkuja kiihtyy, bloggaaja ei (22.09.) . Se koskettelee varsinaista maahanmuuttobisnestä. Jutun alkuun Purra toteaa, että siinä toiminnassa ei auttamishalu tai empatia ole ohjaavana tekijänä, minkä lienee meistä monet ovat jo sisäistäneet.

Koska juttua kirjoittaessaan Purra on seurannut jo jonkin aikaa maahanmuuttomäärän räjähtämistä, hän toteaa, että vastaanottotoimintaan on ilmestymässä paljon uusia toimijoita. Periferian ”pystyyn kuolleet hotellit ja kylpylät” ovat saaneet uuden tehtävän vastaanottokeskuksina. Sijoittajat ovat kekanneet uuden rahasammon. Miljoonat alkavat kiiltää silmissä ja kiinteistötoimessakin haisee.

Maahanmuuttobisnes eroaa muusta valtion kustantamasta omasta liiketoiminnasta. Maahanmuuttoa tuotetaan rajojen toiselta puolelta. Joka tapauksessa raha liikkuu veronmaksajilta yrityksille ja yksityisille toimijoille. BKT kasvaa.

Kun maahantulijoiden määrä on räjähtänyt, se avaa kotouttamistoimintaan vielä isommat markkinat. Purra heittää likimaisarvion, jonka mukaan kotouttamistoimiin kuluu noin nelinkertainen summa suhteessa vastaanoton kuluihin. Tätä seuraa sarkasmintäytteinen lisäkehote bisnesnenäisille tarttumaan toimeen. Opetustyötä olisi tarjolla luku- ja kirjoitustaidosta pesäpalloon ja erilaisiin ”elämäntaitoihin”. Siitä vaan keksimään mitä erilaisimpia tarpeita maamme uusille asukkaille. Työtä riittää, toiminnassaan herpaantuneet kansalaisjärjestöt saavat uuden mahdollisuuden.

 Eikä tämä vielä tähän lopu. Hyötyä tulee myös muuta kautta. Uudet toimijat saavat näkyvyyttä ja valtaa. Ne pääsevät määrittämään suoraan todellisuutta ja sitä kautta vaikuttamaan, heistä tulee asiantuntijoita. Kansalaisjärjestöjen olemassaolo ja rahoitus nojaavat valtion tukeen. Niiden asema vahvistuu siinä määrin, ettei politiikka tai demokratia pysty niitä enää entisessä määrin ohjaamaan. Näin tulkitsen Purran aavisteluja.

Näiden runsaslukuisten toimijoiden intressien mukaista on kasvattaa maahanmuuttoa ja kaikkea siihen liittyvää oheistoimintaa. Siinä päällimmäisenä ei enää ole ihmisten auttaminen vaan omien asemien säilyttäminen. Purra täsmentää: …ei tarvitse välttämättä olla ihmisten auttaminen. Prosessi on pantu liikkeelle ja kasvaa kuin pullataikina. Yritä sitä sitten pysäyttää.

Mikään instanssi ei laske kuluja, ei arvioi eri tahojen keskinäisiä suhteita, yhteyksiä tai riippuvuuksia. Oheen syntyy valtavasti muuta toimintaa kunnissa, tutkimuslaitoksissa, eri hallinnonaloilla. Työpaikkoja syntyy, ja siitä monet ovat mielissään. Eldorado se on, sanon minä. Purra toteaa sarkastisesti, että me vanhan maailman jäänteet jäämme vain vikisemään.

Tällaista kehitystä katsotaan eräiden puolueiden ajavan, koska sen katsotaan olevan tie valtaan. Maahanmuuttajissa on uusi nopeasti kasvava äänestäjäpotentiaali.

Keskusteluosassa eräät pitävät tuollaisten visioiden esittelyä liioitteluna, pirujen maalaamista. Siihen Purra lienee pyrkinytkin. (http://riikkapurra.net/2015/09/22/ikiliikkuja-kiihtyy-bloggaaja-ei/)

…

Tunnevoimaisessa kirjoituksessaan Maahanmuuttajat, terrorismi ja keskustelun logiikka (18.11.) Purra asettaa vastakkain kaksi kuvitteellista henkilöä rationalistin ja moralistin. Rationalismi on nyky-yhteiskunnassa kuollut. Sijan on saanut moralismi, joka yrittää vedota argumentoinnissaan tunteisiin ja hehkuttaa sentimentaalisuudellaan. Tällaisessa ilmapiirissä oikeaa keskustelua on vaikea käydä. Kommenttiosastolla tullaan myös länsimaista ihmistä riivaavaan syyllisyyden taakkaan.  Näin Purra toteaa:

”Luulen kuitenkin, että kyse on enemmän kulttuurista ja psykologiasta kuin historian todellisuuksista. Suomella olisi verrattomat mahdollisuudet toimia myös uhrina, ei syyllisenä, mikäli taaksepäin katsottaisiin rehellisesti.”

http://riikkapurra.net/2015/11/18/maahanmuuttajat-terrorismi-ja-keskustelun-logiikka/

…

Kirjoituksessaan Pariisi, islam, liberalismi ja Houellebecq  (16.11.) Riikka Purra käsittelee Michel Houellebecqin romaania Alistuminen (http://www.risingshadow.fi/library/book/7567-alistuminen). Minua aihe kiinnosti tuon kirjailijankin vuoksi, mikä osoittaa myös sen, miten etäällä näistä asioista todellisuudessa liikun. En tätä ennen ollut kuullutkaan tuon nimisestä kirjailijasta, saati itse kirjasta.

Houellebeckin romaanista Purra lähtee liikkeelle ja etenee kuin maallikkosaarnaaja, joka pyrkii saavuttamaan harhaanjohdettujen lähimmäisten syvimmät tunnot.

Purra nimittelee kirjailijaa nihilistiksi ja lisää, että se tarjoaa paljon suurempia selityksiä kuin uutiset. Hän toteaa, että Lännelle on jäänyt jäljelle häpeä. Sen peittämiseksi se kiirehtii teeskentelemään toipunutta pyrkien samalla hillitsemään reaktioitaan.

Ihmisiä ohjataan peittämään aidot tunteensa tuputtamalla heille rakkautta ja ymmärtämystä. Pyritään ohjaamaan ihmisten ajattelua, etteivät he menisi omassa logiikassaan väärään suuntaan. Liberalismi vie, muut vaikenevat.

Tässä Purra tuo syyllisyyden varsinaiseen kirjoitukseensa.

”Liberalistien ja islamistien maailmankatsomuksissa on pelottavia yhtäläisyyksiä. Kummatkin vihaavat länttä suvereenina johtoajatuksenaan. Edelliset polttavasta syyllisyydentunnostaan, jälkimmäiset sen tyhjyyden, arvottomuuden ja puolustushaluttomuuden vuoksi.”

Vastapainona lännen nöyristelylle islamilla on itsevarmuutensa omasta paremmuudestaan arvotyhjiössä elävän lännen rinnalla.

Romaanissa ranskalaiset valitsevat johtajakseen muslimin. Uusi valta tarjoaa uusia mahdollisuuksia mutta se tuo myös uudet arvot.  Inhimillisyydessään ihmiset hyväksyvät ne. Liberalismin perintönä on jäänyt varmuus siitä, että jumala joustaa.

Romaanissa Ranska luovutetaan muille. Lehdistö on hiljaa, vääriä mielipiteitä pimitetään, totuudesta ei välitetä. Vaivihkaa yhteiskunnan rakenteet siirtyvät uuteen järjestykseen.

…

Viimeisin kirjoitus eilen 24. marraskuuta julkaistu Pelko, riski ja todellisuus  (http://riikkapurra.net/2015/11/24/pelko-riski-ja-todellisuus/) saattoi olla joillekuille Purran blogia seuraaville pieni pettymys. Sanottavaa ei loppujen lopuksi ollut paljoa. On totuttu hyvään ja korkeatasoiseen. Ja nyt jäätiin vähän puolitiehen.

Kirjoitus on reagointia Helsingin Sanomissa ilmestyneeseen kolumniin Pelko muuttaa maailmaa enemmän kuin terrorismi (http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1448083503887?src=haku&ref=arkisto%2F ).

Siinä Kari Huhta vähättelee ihmisten pelkoa. Purra asettautuu hieman vastahankaan. Terrorismin pelkoon on syynsä senkin vuoksi, koska terrorismin todennäköisyys näyttää kasvavan. Se on toinen asia, onko pelosta hyötyä. Vähätellä ihmisten pelkoja ei kuitenkaan pidä, koska niillä on oma syynsä. (Minulla tuli tässä yhteydessä mieleen Lipposen ”Pöö”)

Tämäkin Hesarin kirjoitus liittyy tuttuun liberaalin maailman suureen tehtävään, on mukana luomassa ihmisiin uskonvahvistusta. Se on pienenä osana mukana rakentamassa kivijalkaa laajamittaiselle maahanmuutolle, muokkaamassa asenneilmapiiriä.

Pienenä osana, mutta kuitenkin on. Siksi Purra edes särähti, ei ärähtänyt, saati purrut.