lauantai 30. kesäkuuta 2018

Ihmettelyä ajastamme


Motto:
”Asiaan kuuluu, ettei vallitsevan ideologian olemassaoloa edes havaita.”
Professori Timo Vihavaisen 26.5.2018 julkaisemasta blogikirjoituksesta Aatteellinen boikotti.


1.       Aluksi


Yritin turhaan miettiä sopivaa laatusanaa aikaamme kuvaamaan. Vaihtoehtoja oli kyllä runsaasti. Itse olen pessimisti ja aikaamme voisi sen pohjalta kutsua vaikkapa toivottomaksi, mutta rehellisesti sanoen se kertoo asenteestani vain hiukan. Nousen edelleenkin ylös vuoteestani, enkä tee niin vain itseni enkä minkään hulluuden vuoksi. Ehkä uteliaisuuttakin on mukana, mutta rehellisesti sanoen tunnen olevani pienen pieni hiukkanen jostakin suuremmasta. Suomen tilanne ja Suomen kohtalo on tietysti suurin huolenaiheeni.  Otan kuitenkin tähän alkuun laajemman näkökulman.

Jos aikakauttamme tarkastelee historiallisessa perspektiivissä, niin käänteentekevä on valistuksen aika ja Ranskan vallankumous: vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus. Siinä vaiheessa maailmassamme lähdettiin uusille urille. Euroopan historialliset mullistukset, tieteen ja kulttuurin kehitys saivat sieltä uutta pontta. Lähdetään siitä, että nykyisen Europan unionin esivaiheita alkoi muotoutua 1800-luvulla, vaikka toki aiemminkin oli jo jotain hahmottelua. Liberalismin imussa alkoi ajatus itää. Saksassa kehitys vei kuitenkin yhteen äärimmäisyyteen. Venäjällä yhteiskunnallinen kehitys johti anarkismin kautta vallankumoukseen.

Toivottavasti kuitenkaan meidän aikamme liberaalit eivät ala muistuttaa jakobiineja, niin kuin esimerkiksi tässä kirjoituksessa on ennustettu. Moni asia kyllä viittaa siihen, ettei historiasta ole opittu eikä haluta oppia. En sentään kuitenkaan usko teloituksiin.

Venäjän ja Neuvostoliiton historia on minulle tuttu. Liberalismin hegemoniassa 1800-luvun Venäjällä kehitys johti kommunismiin, Ranskan vallankumouksen lapseen. Ja sen kehitys meille pitäisi olla tuttu. Lopputuloksena oli julma terrori, jota ei suinkaan toteuttanut yksi poliittinen johtaja vaan mukana olivat toteuttamassa tavalliset pienet ihmiset, joita saattoivat kalvaa tavanomaiset arkipäivän huolet.

Ihmismieliä ruvettiin 20-luvun kehityksen saatossa tarkemmin ohjaamaan. Nuori neuvostoyhteiskunta kävi selviytymiskamppailuaan ja pyrki saamaan kansalta sille kaiken tuen. Kansa piti saada uuden eliitin taakse. Tähän mielikuvataisteluun otettiin avuksi oikeuslaitos. Maassa käytiin kolme laajaa oikeusjuttua. Tavallinen työkansa pääsi seuraamaan aikansa merkittäviä mediatapahtumia. Ne purivat ja upposivat. Kansanvihollisia tuomittiin kuolemaan ja vuosien vankeusrangaistuksiin. Syyllisiksi tuomitut oppivat nöyrästi katumaan tekojaan tietämättä tosiasiassa, mihin he olivat syypäitä. Šahtinskin  jutussa vuonna 1928 syytettyinä oli noin 50  kaivosinsinööriä ja muita alan työntekijöitä. Heitä pidettiin ”tihutyön tekijöinä”, joiden tavoitteena oli ollut kaataa nuori sosialistinen yhteiskuntajärjestelmä. Vuonna 1930 se sai jatkoa. Tuolloin käytiin ns. Teollisuuspuolueen juttu. Nyt paljastettiin vastavallankumouksellisia, jotka olivat olleet Neuvostoliiton oikeuslaitoksen mukaan kontakteissa ulkomaisiin toimijoihin. Kolmas näytösoikeudenkäynti, Metro-Vickersin juttu, pidettiin vuonna 1933. Siinä täytyi yhteiskunnasta jo löytää ulkomaalaisia agentteja.  Nuo ulkomaalaiset olivat englantilaisia, jotka olivat olleet rakentamassa mm. Moskovan metroa. Tämä oikeudenkäynti sai luonnollisesti eniten kansainvälistä huomiota, mutta siitä myös vaiettiin nopeasti ja tuomitut karkotettiin pikaisesti kotimaahansa. Näistä jutuista olen kirjoittanut aiemmin näillä sivuilla.

Haluan palata tuohon keskimmäiseen oikeusjuttuun. Siinä pääsyytettynä oli aikansa merkittävä tiedemies, Neuvostoliiton teollisen kehityksen kannalta korvaamaton henkilö Nikolai Ramzin.   Nikolai Ramzin oli henkilö, joka sai oikeusistuimelta poliittisin perustein kuolemantuomion, mutta osoittaessaan vahvaa katumusta hän koki vallanpitäjien ylitsevuotavan armon ja sai kilvoituksensa ansiosta mahdollisuuden jatkaa toimintaansa kansakunnan eteen, sen Hyvän Paimenen turvallisten kämmenten suojeluksessa. Oikeus lähetti hänet sisäministeriön erityisvirastoon, jossa mies saattoi jatkaa tutkimus- ja kehitystyötään uuden höyrykattilan parissa. Ramzin kärsi suhteellisen vapaissa oloissa elinkautistaan, mutta hänet vapautettiin vankeudesta vuonna 1936, mikä todellisuudessa ei kai tuonut kovin suurta muutosta hänen elämäänsä.

Mutta vaikka Jumala voi armahtaa, kansa ei milloinkaan. Syksyllä 1943 Ramzin oli ehdolla Neuvostoliiton tiedeakatemiaan. Hänen ansionsa tieteen saralla olivat ylivoimaiset ja kiistattomat. Odotettiin, että hänet valitaan. Hänen työtoverinsa on kertonut, että Ramzin itse oli hyvin iloinen ehdokkuudestaan ja oli todennut olevansa kiitollinen ”isännälle” (tarkoittaen Stalinia), kun tämä oli arvostanut hänen tutkimustyötään.  Akatemia itse kuitenkin valitsi jäsenensä ja kyseessä oli salainen äänestys. Niinhän siinä kävi, että Ramzinia ei valittu. Hän sai vain yhden puoltoäänen. Teollisuuspuolueen haamu oli jäänyt vahvana ihmisten mieliin. Akatemian koostui aikansa sivistyneistöstä mutta heidänkin mieliin oli perusteellisesti syötetty propaganda pureutunut.

Neuvostoliitossa oli syntyessään hyvin jaloja, itse Leninin ajamia periaatteita kansallisesta itsemääräämisoikeudesta lähtien aina vapaaseen eroamiseen saakka. Kansoille myönnettiin laaja alueellinen autonomia ja vähemmistöjen oikeuksista huolehdittiin. Kuitenkin puolueen yhtenäisyyden nimissä kehitys alkoi mennä omaan suuntaansa. Vielä vuonna 1931 saattoi Staliniakin vapaasti arvostella. Pian tilanne muuttui täydellisesti.

No, mehän olemme EU-kansalaisia ja meillä on oma unelmamme…

Euroopan yhdentymisessä on kommunisteillakin ollut oma roolinsa. Yksi Euroopan unionin keskeisistä hahmoista 1900-luvulla on ollut italialainen kommunisti Altiero Spinelli. Kun EU:ta alettiin kehittää nykyiseen suuntaan, hänen merkityksensä oli keskeinen.

Aluksi EEC:ssä Eurooppaa alettiin yhdistää talousyhteistyön kautta, eli alhaalta ylöspäin. Kun huomattiin, että asia ei etene, päädyttiin pyrkiä EEC:n yhdistämiseen ylhäältä käsin. Tätä ajoi juuri yllä mainittu Spinelli. Tätä lähdettiin toteuttamaan luomalla Euroopalle yhteinen perustuslaki. Sitä kautta päädyttiin vuonna 2009 Lissabonin sopimukseen, joka muutti EU:n rakenteita perustuslakiluonnoksen suuntaan.

Tästä on kirjoittanut mm. liettualainen EU-kriitikko Vytautas  Radžvilas. Minulla kyllä löytyy hänen tekstinsä pohjalta kirjoitettu blogiteksti.  Hänen mukaansa EU on uusi vaihe poliittisten insinöörien kehitystyössä, jossa yritetään yhdistää kommunismi, markkinatalous ja USA:n toteuttama demokraattinen globalisaatio. ”Kommunismi” on tosin nyt muuttunut uusmarxilaiseksi kulttuuriohjelmaksi. Siihen kuuluu keskeisesti, että valtioiden on annettava EU:lle osa omasta päätösvallastaan.

Radžvilas on palauttanut ainakin minun mieliin Neuvostoliitossa vallinneen käytännön: ”Kulttuurin pitää olla muodoltaan kansallista, mutta sisällöltään sosialistista”.  Tuo tuntuu nykyisin niin todelliselta, jos vain viimeinen sana muutetaan toiseksi.


2.       Mielensä pahoittajien, puolesta loukkaantujien ja uhriutujien Suomi


Me elämme nyt kuitenkin Euroopan unionissa. Neuvostotodellisuuteen verrattuna täällä käydään oikeudenkäyntejä pienemmässä mitassa. Tuomioita kuitenkin tulee, ja myös toverituomioistuimet (mm. metoo ja muut ylhäältä masinoidut kampanjat) ovat jo tulleet tutuiksi. Muotisanoja ovat sellaiset kuin puolesta loukkaantuminen, uhriutuminen, uhripääoma ja vihapuhe.

Käsittelen nyt tässä erästä Alfa-TV:n keskusteluohjelmaa, jonka otsikossa kysytään, elämmekö mielensä pahoittamisen kulta-aikaa.  Se on nähtävissä täällä: http://www.permanto.fi/fi/web/alfatv/player/vod?assetId=10174888. Vieraina ovat Eero Paloheimo, Marko Hamilo ja kristillisdemokraattien puheenjohtaja kansanedustaja Sari Essayah. Ohjelma on esitetty ensimmäisen kerran 21.6.2018. Käyn läpi valikoiden ohjelman sisältöä.  Keskustelu on hieman poukkoilevaa, mikä saattaa näkyä omassa selostuksessani.

Paloheimo lähtee liikkeelle yleisestä huomiosta. Hänen mukaansa nykyisin on selvästi ollut havaittavissa, että sananvapautta tarkkaillaan enemmän kuin aikaisemmin. Se on diplomaattinen aloitus. Essayah haluaa myös olla rakentava ja hän korostaa ihmisten vastuuta sanomisistaan käyttäen ilmausta sananvastuu.

Marko Hamilo reagoi muiden keskustelijoiden aloitukseen hieman konkreettisemmin yrittäen tulkita, mitä keskustelun aihe pitää sisällään. Se on hänen mukaansa jotakin muuta kuin tuntemamme Tuomas Kyrön kirjallisen hahmon toiminta. Hän arvelee aiheen tarkoittavan sitä, kenellä katsotaan olevan oikeus loukkaantua niin, että joku muu tuomitaan siitä.

Hän viittaa historiaan ja nostaa sieltä kolme käsitystä.

”Ennen modernia kulttuuria oli kunniakulttuurin aika. Jos loukkaat minua tai minun kaveria, niin tiedät, mitä siitä seuraa. Joku tulee kostamaan sen. Toinen vaihe oli sivistyneempi vaihe, kun moderni valtio hoiti tuon koston muiden puolesta.”

Nyt eletään Hamilon mukaan kolmatta vaihetta. Kehitys on johtanut monikulttuurisissa yhteisöissä siihen, että muodostuu tiettyjä ryhmiä, joilla on enemmän oikeuksia kuin muilla.  Niillä on ”uhripääomaa”. Siksi Hamilo puhuisi nykyajastamme ”uhriutumisen kulttuurina”. Se on hänen mielestään täsmällisempi ilmaus kuin mielensä pahoittamisen kulttuuri.

Paloheimo vie edelleen keskustelua eteenpäin, kun hän tekee eron median sananvapauden ja yksittäisten ihmisten sananvapauden välillä. Hänen mukaansa media on yksi valtataistelun osapuoli ja siinä kamppailussa se puolustaa ”raivokkaasti” omaa sananvapauttaan.  Kun medialla on sananvapaus, niin poliitikot, elinkeinoelämä, virkamiehet ynnä muut vastaavat toimijat joutuvat pelkäämään mediaa. Paloheimon sanoin ”tämä on se sananvapaus, mistä puhutaan poliittisessa hengessä”. Hän nostaa rinnalle yksityisen ihmisen oikeudet ja eettisen lähestymistavan.  Media ei hänen mielestään ollut niitä puolustamassa, vaan ”enemmänkin vahtimassa ja ottamassa ihmisiä kiinni”.

Keskusteluun tulee käsite ”poliittisesti korrekti sanankäyttö”. Jos joku poikkeaa siitä, niin ihmisen puheisiin kyllä ”tartutaan vikkelästi”. Paloheimon mukaan silloin ei sananvapaudesta ole tietoakaan.

Essayah myötäilee Paloheimoa todeten, kuinka sosiaalinen media on tuonut yksityisen puheen julkisen puheen areenalle. Hän ei kuitenkaan tohdi suoraan hyökätä valtamediaa vastaan. Hän toteaa, että politiikassa on meneillään ”tahallisen väärin ymmärtämisen kulttuuri” ja siihen liittyen hän lainaa uuden arkkipiispan Tapio Luoman Naantalissa  tänä kesänä pitämää puheenvuoroa:

”Aidon vuoropuhelun lähtökohtana on eräänlainen luottamuksen minimi: Minun on voitava luottaa, että se, mitä sanon, otetaan vastaan tulkinnalla, joka edes suurin piirtein vastaa omaa käsitystäni siitä, mitä olen halunnut sanoa. Tietoisesti pahantahtoiset tulkinnat eivät kannusta luottamukseen.”

Luoman ajatuksiin voi tutustua tässä kirjoituksessa, joka on julkaistu 12. kesäkuuta.

Minusta Essayahin lainaus on oikein oivallinen. Minäkin toivoisin, että myös valtamedia ottaisi ne toiminnassaan huomioon.

Tähän liittyen Essayah tuo esille Aki Ruotsalan tapauksen, kun Pori Jazz erotti hänet toiminnanjohtajan toimestaan median julkisen painostuksen jälkeen. Hyvä niin, sillä Ruotsalan tapauksessa on kyllä kyse pahantahtoisuudesta. Asiasta keskustellaan ohjelman aikana suhteellisen paljon. Keskustelijat tuovat asiaan liittyen mielenkiintoisia näkökulmia.

Hamilokin kaipaa aitoa keskustelukulttuuria:

”Sananvapauden ydinhän on se, että ei ole ennakkosensuuria, mutta ei pidä ajatella niin, että sananvapaus toteutuu, kun tämä välttämättömin ydin toteutuu. Kyllä meillä pitää olla myös sananvapauden kulttuuri, jossa erilaiset näkemykset ihan aidosti saavat kilvoitella keskenään...”

En nyt viitsi käsitellä tarkemmin tuota Ruotsalan tapausta. Totean vain, että siinä versonneessa keskustelussa Hamilo toteaa paradoksisuuden: ”Syrjintää vastustetaan tavalla, joka aiheuttaa syrjintää.” Hän ei kuitenkaan pidä erottamista juridisessa mielessä välttämättä syrjintänä.

Ruotsalan tapaukseen liittyen jäädään keskustelemaan homoudesta. Hamilo tuo mukaan laajemman näkökulman. Hän puhuu perusvapauksista ja ihmisoikeuksista ja erottaa kaksi koulukuntaa. On ensiksikin tulkintoja, joiden mukaan jokaisella yksilöllä on yhdenvertaiset oikeudet. Niitä hän kutsuu porvarillisiksi tai liberaaleiksi. Sen lisäksi on hänen marksilaiseksi tai vasemmistolaiseksi kutsumansa suuntaus, jossa katsotaan ensin, mitä ryhmää ihminen edustaa. Ryhmällä viitataan siihen, onko hänellä jokin tietty ihonväri, kuuluuko hän johonkin seksivähemmistöön jne. Sen pohjalta aletaan päätellä, kuka on sorrettu ja kuka on sortaja. Sen mukaan määritellään ihmisoikeudet. Tämä on Hamilon mukaan myös nykyisin vallalla oleva tapa ajatella ihmisoikeuksista. Itse hän korostaa yksilökeskeistä ajattelua ja kannattaa sen pohjalta kaikille yhdenvertaisia oikeuksia.

Hamilo tarkentaa vielä myöhemmin, mitä tuo nyt vallalla oleva ”vasemmistolaisempi” ajattelutapa pitää sisällään.  Siinä kaikki ajatellaan ryhmien ja ryhmäjäsenyyksien kautta. Esimerkiksi homoseksuaalilla on homojen oikeudet. Hänen mielestään heitä tulisi kuitenkin käsitellä yksilöinä, joilla on samat oikeudet kuin kaikilla muillakin.

Paloheimo tuo esille hegemonian vallan esimerkkinä Suomen eduskunta.
”Siellä suuri joukko tiettyjä yksilöitä on aina samaa mieltä, ja jos ei ole, niin enemmistö tuosta porukasta tuomitsee tämän erimielisyyden.”

Hän osoittaa, kuinka eduskunnassa voidaan vähemmistön kannasta tehdä enemmistön kanta. Erilaisten vaiheiden jälkeen asiasta päättää vähemmistö vastoin enemmistön kantaa. Ryhmäpäätösten kautta neljäsosan kanta saadaan koko eduskunnan kannaksi.

Essayah ryydittää Paloheimoa käsityksellä suvaitsevaisuudesta. Tunteisiin vetoamalla voidaan enemmistö saada taipumaan tietyn suvaitsevaisuuskäsityksen ympärille. Esimerkkinä hänen mukaansa voisi olla päätös sukupuolineutraalista avioliitosta, jota vietiin eteenpäin ”tasa-arvoisena avioliittolakina”. Lisäksi Essayah toteaa, kuinka iltapäivälehtien kolumnistit osaavat taitavasti aistia, mikä on kussakin asiassa hyväksytty tulkinta.

Hamilo tuo esille enemmistödemokratian ja siihen kuuluvan perustuslaillisen mekanismin. Kaikkia lakeja ei voi säätää normaalilla enemmistöllä. Perustuslaillisen mekanismin tarkoituksena on taata vähemmistön ja yksilöiden oikeudet.  Hamilon mukaan ryhmäoikeuksia korostettaessa on kuitenkin unohdettu se pienin ryhmä eli yksilö.

Essayah tuo tähän esimerkkinä Pohjois-Afrikan tilanteen, kun siellä nousivat demokraattisesti valtaan uudet voimat.  Niillä ei ollut kuitenkaan mitään halua puolustaa vähemmistön oikeuksia, missä näkyi demokratian kypsymättömyys. Tästä ovat joutuneet esimerkiksi Egyptin kristityt kärsimään. Muslimiveljeskunnalla ei ole ollut halua ottaa heitä huomioon. Essayah kiteyttää: ”Demokratian keinoin voitiin luoda lainsäädäntö, joka ohittaa täydellisesti demokratian ja vahvistaa itse asiassa itsevaltaisuutta ja diktatuuria.”

Paloheimo toteaa keskustelun eräässä vaiheessa hyvin kyynisesti ja ymmärtäenkin erään puolen ihmisluonnosta. Jos yhteiskunnassa on vallalla jokin aate ja siitä tulee muoti-ilmiö, niin hyvin helposti Paloheimon sanoin ”homma menee överiksi”.  Tuolloin aatteen puolustajat taipuvat helposti siihen, että tuon aatteen puolesta ”pikkusen saa kyllä valehdellakin”. Sitten aletaan valehdella enemmänkin, ikään kuin kilpaillaan aatteen puolesta.

Tämän kyllä allekirjoitan. Siitä on esimerkkinä vastikään esiin tullut kuva lehtopöllöstä avohakkuualueella. Kuvahan osoittautui lopulta muokatuksi. Haluttiin vastustaa valtion avohakkuita ja siinä poliittisessa vaikutuskentässä sai totuus jäädä taka-alalle. Iltalehden kolumnistin pohdintaa asiasta voi lukea täältä.

Omasta nuoruudestani voi kertoa olleeni joskus eräiden asioiden suhteen lähes fanaattinen ja jälkeenpäin huomasin, että totuus ei läheskään aina pysynyt ajatuksissani mukana. Tämänkaltaisesta elämässä valitettavan usein vastaan tulevasta innoituksen huumasta eivät uudetkaan sukupolvet ole kyenneet pysymään erossa. Sitä voikin miettiä, onko reaktioissa menty hullumpaan suuntaan.

Ohjelmassa keskustellaan myös poliittisesta korrektiudesta.  Itseänikin on vaivannut se, että sen myötä vääristely ja taktinen vaikeneminen – siis valehtelu - ovat sallittua. Kaikkea ei haluta kertoa. Laskelmoidaan tarkasti, mitä tavalliselle kansalle voidaan kertoa. Tämä on valtamedian agendaa. Tosin sekin on sosiaalisen median valveutuneisuuden vuoksi joutunut yhä useammin antamaan omassa ohjailussaan periksi.

Paloheimon mukaan poliittisessa korrektiudessa on innostuttu liikaa ja hän katsoo, että on otettava takapakkia. On kestämätöntä, jos oman vakaumuksen ilmaiseminen voi johtaa irtisanomisiin.  Pikkuvalehtelun ja vääristelyn voi kyllä aatteen nimissä ymmärtää, mutta kun vallitsevaa mielipidettä poikkeavan näkemyksen esittäminen voi jopa johtaa irtisanomisiin, niin ollaan vaarallisilla vesillä. 

Keskustelun taustalla on tietysti Pori Jazzin toiminnanjohtajan erottaminen. Essayahin mukaan moni on kyllä Ruotsalankin tapauksesta hätkähtänyt. ”Tässäkö ollaan Suomessa, että mielipiteiden vuoksi voidaan erottaa,” hän kysyy.

Hamilo vie keskustelua laajemmalle poliittiselle tasolle:
”Mielestäni tämä mielensä pahoittamisen kulttuuri jatkuu niin kauan, kun siitä on jotakin hyötyä, siitä on hyötyä niille, joilla on tietty poliittinen agenda.”

Hamilo viittaa vasemmistoon ja vihreisiin. Ne pystyvät toiminnallaan saamaan oikeiston ja konservatiivien pakan hajalle, kun ”kaikki alkavat irtisanoutua toinen toisistaan”.

Hamilo nostaa esille tärkeän aikaamme liittyvän havainnon. Nykyisin on kyetty luomaan aivan omanlainen ilmapiiri, jossa moralisointi ja pöyristyminen nousevat etusijalle. Sen vanavedessä päättäjät ja virkakunta sitten sortuvat harkitsemattomiin ratkaisuihin.

Paloheimo jatkaa Aki Ruotsalan tapauksesta. Hän syyttää eropäätöksen tehneitä arkuudesta. He pelkäsivät Pori Jazzin menettävän katsojia. Heidän laskelmansa olivat puhtaasti taloudellisia. Paloheimo ei usko  asiaan sisältyneen mitään moraalia. Tässä on suora lainaus Paloheimolta:

”Minusta on erittäin vastenmielistä se, että silloin kun valta tai raha on ensimmäinen motiivi, niin vedetään sellainen moralistin naamari päälle ja esitetään asiat ikään kuin moraalisena. Tästä luultavasti oli tässä tapauksessa kysymys. Naamioiduttiin eettisesti korkeatasoisiksi ihmisiksi. ”

Hamilo toteaa, että Suomessa on puolesta loukkaantumisen suhteen meneillään vaihe, jota Yhdysvalloissa on eletty jo jonkin aikaa.  Hän on huolestunut siitä, että tuo moraalisen loukkaantumisen käytäntö on levinnyt jo talouselämään. Yrityksetkään eivät voi olla neutraalisti tarjoamassa tavaroita ja palveluita, vaan niitäkin on vaadittu ottamaan kantaa aivan uudenlaisiin asioihin. Esimerkiksi ei Stockmannin johtoportaassa ole tullut mieleenkään, että pitäisi miettiä kantaa tiernapoikiin. Samanlainen hämminki on varmasti ollut myös Pori Jazzin johtoportaassa tämän kesän tapaukseen liittyen.

Vielä siirrytään keskustelemaan uskonnon vapaudesta. Hamilo puhuu yksilön oikeuksista perusoikeuksina. Niihin ei pitäisi liittää uskontoa. Yhdysvalloissa korkein oikeus taipui lopulta tukemaan leipurin oikeutta kieltäytyä uskontoon vedoten tekemästä homoparin häihin heidän toivomaansa kakkua. Totta kai tuo oli tuolle leipurille rakennettu loukku, jossa hän oli joutumassa huippusuuriin korvauksiin syrjinnästä.  Tuo on merkkinä siitä, että Yhdysvaltain perustuslaissa on vielä olemassa yksilön vapautta korostavia seikkoja.

Kun Hamilo puolustaa yksilön oikeuksia riippumatta siitä, liittyvätkö ne uskontoon, niin Paloheimon loppukommentti sai kyllä minutkin miettimään, onko tuota kantaa ajateltu ihan loppuun saakka:
”Pelkään sitä päivää, kun hammaslääkäri sanoo, että mikä on sinun puoluekantasi ennen kuin alkaa hoitaa hampaitani.”

Lopussa toimittaja kysyy, mihin tämä mielensä pahoittamisen kulttuuri voi pitemmällä aikavälillä johtaa. Lainaan tähän yhteyteen Hamilon puheenvuoroa:

”Kun tämä on vasemmistosta lähtenyt liikkeelle, niin voihan käydä niin, että pidemmän päälle menee siihen, oikeisto alkaa toimia samalla tavoin. Eli aletaan boikotoida väärän puolen firmoja, ei mainosteta siellä, tehdään leimauskampanjoita. Sehän on sitä, mitä vasemmisto tekee. Toisin sanoen ei leimata yksinomaan yksittäisiä poliitikkoja, puolueita ja liikkeitä, vaan myös yrityksiä, jotka mainostavat, tukevat ja ovat osana samassa verkostossa näiden yritysten kanssa. Kyllähän se voi vähitellen johtaa siihen, että meillä on kaksi rinnakkaista yhteiskuntaa.”

Essayah on hieman rakentavampi ja ehkä myös asemansa vuoksi optimistisempi. Hänen mukaansa olemme nyt vedenjakajalla. Hän toivoo paluuta siihen luottamuksen yhteiskuntaan, johon hän alussa viittasi lainatessaan arkkipiispan sanoja.


3.       Havaintojani viime aikojen tapahtumista


Tässä osassa kirjoitusta tuon esille itselleni mielen jääneitä ja hämmentäneitä viime aikojen tapahtumia. Ne kertovat omaa viestiään. Päätin ennakolta, että esittelen kymmenen tapausta. Joukossa on vähäisempiäkin, mutta nekin tuovat näkökulmaa. Eivätkä kaikki asiat ole aivan tuoreitakaan. Yhdysvaltain presidentti on niin tärkeä hahmo, että hänestä olen kirjoittanut loppuun aivan oman luvun.


Donald Trump (1)

Hän tuntuu olevan mediassa ja ihmisten puheissa vapaata riistaa. Nyt on uutisoitu, että hän tapaa Helsingissä Vladimir Putinin. Senkin johdosta ilkeily ei Suomessa ainakaan laannu. Näköjään Hesarin NYT-liite on julkaissut aivan tuoreeltaan törkeyksiä otsikon ”Hehän ovat kuin kaksi marjaa” alla. Saavat kai nyt Suomen kansan nauruhermot revetä.  Alla on vielä lisää Trumpista.  Palaan hänen presidenttiytensä alkuvaiheisiin.

Tässäkin yhteydessä on nostettava esiin oikeuslaitoksen merkitys. Yksi merkittävä presidentin valtaoikeus on se, että hän voi nimittää Yhdysvaltain korkeimman oikeuden jäseniä. Näin tämä toimii. Oikeusjärjestelmä on merkittävä vallankäytön väline.


Aki Ruotsala ja Pori Jazz (2)

Tätä olen käsitellyt Alfa-TV:n keskustelun yhteydessä. mielestäni tähän tapahtumaan liittyy uhkaava kehityskulku, mitä ei voi hyväksyä. Vasemmiston suosima ilmianto- ja väärinymmärtämiskulttuuri alkaa tämän myötä laajeta myös liike-elämään. Media on aktiivisena toimijana politikoimassa. Se saa näin kerättyä itsellensä lisää valtaa.


Aku Louhimies ja metoo-kampanja (3)

Aku Louhimies loi ehkä vuosisadan elokuvan, mistä nousseet kiitokset eivät kuitenkaan kaikkia ole miellyttäneet. Yle aloitti lokakampanjan, jonka myötä mm. ministeri Sampo Terho munasi itsensä. Ohjaajan yksi luottonäyttelijä M. Kuusniemi oli yksi Ylen toverituomioistuimeen osallistunut ”uhri”. Hän syytöksensä kohdistuivat ohjaajan toimintaan ja käytökseen mm. vuonna 2000 valmistuneen Levottomat-elokuvan yhteydessä. Ihmettelen mm. sitä, että tuon kritisoimansa projektin jälkeen Kuusniemi oli mukana vielä neljässä muussakin Louhimiehen projektissa. Luulisi, että aikuisen ihmisen tulee kantaa itse vastuunsa omista valinnoistaan. Onko hän kuin raakojen miesten maailmaan joutunut avuton lapsi? Ehkä tämä on esimerkki naisen uhripääomasta, jonka myötä katsoo voivansa vapautua kaikesta vastuusta. No, toki moni muukin teki typeryyksiä mm. osoittamalla solidaarista ”puolesta loukkaantumista”. En katso olevani Louhimiehen elokuvien ihailija, mutta kieltämättä hän on viime aikojen merkittävimpiä ohjaajia, jonka uusin työ on uran tähänastinen huipennus. Nyt hänen elämäntyötä ollaan Ylen johdolla asettamassa kyseenalaiseksi.  Miehen jatkoura on vaakalaudalla.


Metoo-kampanja (4)

Metoo-kampanjassa on ollut syytettyinä useita tunnettuja henkilöitä, mm. ohjaaja ja kirjailija Lauri Törhönen sekä laulaja Tomi Metsäketo.  Heidän uransa on hyvin epäilyttävin keinoin haluttu tuhota. Sivistysvaltiossa on alennuttu tällaisen hysterian tielle. Syyttömiä uhrejakin on, mutta sen vuoksi ei metooväki osoita katumusta. Esimerkiksi ruotsalainen teatterin johtaja teki itsemurhan jouduttuaan metoo-väen aiheettomien syytösten ja mediakampanjan kohteeksi (ks. täältä).
Tähän liittyen on mainittava yksi erityinen tapaus, joka viimeistään osoittaa, että eivät nämä ulostulot ole mitään spontaania kansanliikettä vaan tiukasti ylhäältä masinoitua toimintaa. Sosiaalisen median välitykselle nousi eräs nuori nainen julkisuuteen kertoen omasta häirintätapauksestaan. Hänellä oli ollut suhde erään merkittävän suomalaisen mediakonsernin keskeiseen johtohenkilöön, keski-ikäiseen perheelliseen mieheen. Suhde oli alkanut tytön ollessa vasta 16-vuotias. Mies oli johdatellut herkässä elämänsä vaiheessa olleen tytön intiimiin suhteeseen mm. kalliiden lahjojen avulla. Ennen pitkää suhde alkoi vaivata ja tyttö alkoi tajuta, kuinka mies oli käyttänyt häntä hyväkseen. Kun juttu nousi julkisuuteen, niin mitä teki suomalainen media? Se vaikeni totaalisesti. Tuota nuorta naistakin yritettiin painostaa. Googlesta hävisi kaikki miehen yhteystiedot.  Kaveria ei näköjään jätetä.  Minulla ei ole mitään syytä epäillä tarinan todenperäisyyttä.


Ilja Janitskinin ja dosentti Johan Bäckmanin oikeudenkäynnit (5)

En suinkaan ole Ilja Janitskinin enkä Johan Bäckmanin ihailija, mutta siitä ei ole nyt kysymys. Käynnissä on kaksi hyvin tärkeää sananvapausoikeusjuttua. Haiskahtaa teatterilta, johon on luotu ennakolta käsikirjoitus. Dramaattisuutta on lisätty laittamalla sermin taakse naisia kyynelehtimään. Kukakohan on kaiken takana?

Niiden merkitystä voi verrata johdantoluvussa kertomiini noin 90 vuotta vanhoihin oikeusjuttuihin.   Tämä on selvä merkki oikeuslaitoksen politisoitumisesta. Odotetaan nyt oikeuden päätöstä.


Lehtopöllön poikanen ja avohakkuut (6)

Tämä on yksittäinen esimerkki median vallasta. Totuudenmukaisuus ei ole enää ylimmäinen arvo. Arvopohja alkaa murtua. Yllä Alfa-TV:n ohjelmasta kertoessani olen linkittänyt Iltalehden kolumnin. Onneksi sen kirjoittanut toimittaja tuntee ammattikuntansa edustajana syyllisyyttä. Vihreä poliitikko E. Kari ei ole julkisuudessa katunut vuodatteluaan.


Turun terrori-isku ja oikeuden päätöksen kommentointi (7)

Turun puukottajaterroristi on saanut tuomionsa. Hän sai oikeuden käynnin aikana median kautta mielestäni myötäsukaista huomiota. Media on toiminut syytetyn toivomalla tavalla. Valtamedian kirjoituksia olen tulkinnut niin, että se ei ole täysin niellyt oikeuden päätöstä, jonka mukaan mies toimi terroristisessa tarkoituksessa.

Mainittava on erikseen eräs julkisuutta saanut lehtikirjoitus pian terrori-iskun jälkeen. Asiaan avautui heti uusi näkökulma, kun eräs paikallinen toimittajasuuruus teki tuon kauhuteon ympärille tarinaa auttajasta, jolla haluttiin itse asiassa etäännyttää lukijat kauhuteon ytimestä. Nähtävästi tekijä halutaan nähdä ennen kaikkea uhrina. Iskun todellisista uhreista on oltu suhteellisen hiljaa. Näitä tarinoita on kyllä mediassa ollut muissakin yhteyksissä. Ja niiden sankareissa on ainakin yksi yhteinen piirre. Tällaiset narratiivit kuuluvat aikaamme.


Malmön ammuskelun uutisointi (8)

Kesäkuussa on myös Malmössa ammuskeltu. Kyse on jengien välisestä sodasta. Yllättäen myös yleisradio julkaisi siitä uutisen. Siinä vähätellään tapausta. Loppuun on lainattu poliisin tiedotetta, jonka mukaan ”yleisöllä ei ole syytä huoleen”. Ruotsin tapahtumista saa kyllä sosiaalisen median kautta perusteellisempaa tietoa. Niistä käy ilmi, että kyseessä on maahanmuuttajajengien keskinäistä sodankäyntiä.


Transgender-ideologia (9)

Tämä on kauhistuttava kehityssuunta, jossa jo pienet, jopa alle kouluikäiset lapset sidotaan älyttömin perustein raskaisiin, kalliisiin ja henkisestikin kuluttaviin hormonihoitoihin. Voittajia ovat rikkaat ideologiaa tukevat säätiöt. Pienet lapset pitäisi pitää erillään tällaisesta ja antaa heidän seksuaalisuutensa kehittyä omaa vauhtiaan. Kun alaikäisille lapsille tehdään kemiallinen kastraatio, en voi ymmärtää yhteiskunnan myötämielisyyttä tällaiseen. Mutta taustalla on raha, valtavat säätiöt.  Arvot ovat yhteiskunnassa sekaisin, jos kaikkea normista poikkeavaa aletaan pitää hienona.


Ajankohtainen kirjainyhdistelmä (10)

Otetaan vaikka tämä: LGBTQQIAAP. Siitä nouseekin jo sellainen moninaisuus, että on parasta vaieta (katso vaikka täältä). Totean kuitenkin, että ylpeyttä vastaan minulla ei ole mitään. Se on ihmisessä hieno ominaisuus.



4.       Donald Trump


Donald Trump ansaitsee oman lukunsa.  Päivittäin sattuu ja tapahtuu jotain Trumpiin liittyen. Lähden liikkeelle hieman vanhemmista tapahtumista.

Tapasin amerikkalaisia ystäviäni keväällä 2016, He ovat kovia Trumpin vastustajia edelleen.  Tuolloin he olivat kauhuissaan, mitä maassa tulee tapahtumaan, kun Trump ehkä valitaan presidentiksi. Suomessa pidettiin Trumpin valintaa vielä epätodellisena mutta nämä olivat  seuranneet tilanteen kehitystä sisältä käsin ja olivat melko varmoja jo tuolloin, että hänet valitaan.  Heidän mielessään leijui monenlaisia kauhukuvia, myös vihan tunteita, muttei kuitenkaan läheskään siinä määrin, kun jouduin jälkeenpäin kokemaan.

Sitten kävi niin kuin ystäväni arvelivat. Trump voitti ja siitä lähtien myrsky hänen ympärillään jatkunut. USA:n valtamedia jatka agendaansa. Muualla maailmassa jäljitellään. Hänestä näyttää tulleen vapaata riistaa solvaamiselle. Ja kyllähän Trump itsekin on antanut siihen aineksia. Hän twiittaa itse viralliset viestinsä eivätkä sananvalinnat ole aina tainneet osua ihan oikeaan.

Siitä lähtien Trump tammikuussa 2017 nimettiin presidentin virkaan, minulla on jäänyt muistiin hämmentäviä tapauksia siitä, kuinka hänen kannattajansa ovat joutuneet julkisen vihan kohteeksi.  Valtamedia on osallistunut aktiivisesti mustamaalaukseen ja – kuten tiedetään - sama linja on levinnyt myös Suomeen. Median röyhkeys kyllä tarttuu ihmisen käytökseen, puolin ja toisin. Sanoja ja tunteita ei säästellä, varsinkin sillä puolella kenttää, jossa nähdään olevan vapaammat oikeudet morkkaamiseen. Nyt tänäkin kesänä Suomen suvessa ”turuilla ja toreille” liikkuessani olen sen huomannut. Huumori on kiva kyytipoika tässäkin asiassa.

Palaan tammikuuhun 2017 ja kerron parista yksittäisestä tapauksesta.

Ensimmäinen juttu kertoo tapauksesta, josta luin venäläisestä mediasta. Uutinen on päivätty ensimmäisen kerran 22.1.2017.
Tammikuussa päivittämässään twitter-viestissä amerikkalainen suositun Saturday night live -shown   käsikirjoittaja Katie Rich twiittasi suoranaisen vihaa huokuvan ja panettelevan viestin, joka koski presidenttiparin tuolloin 10-vuotiasta poikaa Barronia. Hän ennusti, että Barronista tulee kouluampuja. Se tulkittiin niin, että presidentin poikaa nimiteltiin tulevaksi joukkomurhaajaksi. Tuo twiitti aiheutti ainakin pienen kohun, mutta nähtävästi hän sai jatkaa omassa työssään. Lausuma pantiin kai vitsailun piikkiin ja elämä jatkui, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Suomalaisessa mediassa ei kohusta muistaakseni kirjoiteltu eikä puhuttu. Tästä lähtien aloin uskoa, että mitä tahansa voi tahansa. Ihme kyllä hän on kuitenkin edelleen presidenttinä eikä suosio tunnu ainakaan liiemmin laantuneen.

Tähän haluan liittää erään tuohon juttuun kuuluneen kommentin samoilta ajoilta:
”Sorosin rahat luovat vielä kaaoksen, niillä luodaan vainokampanja Trumpia kohtaan. Jokainen demokraatti yrittää piikitellä, sättiä... Mutta missä on se niin kaikkien rakastama suvaitsevaisuus?”
Lainasin tuon pelkästään Sorosin vuoksi. Sorosin rooli on olennainen tässä teatterissa olennainen. Venäjälläkin se tiedetään.

Saman vuoden tammikuussa sattui sosiaalisessa mediassa kohdalleni myös toinen ilkeä julkaisu. Tässä tapauksessa kirjoittajilla on suomalaistaustaa. Kirjoitan henkilöistä erinäisistä syistä nimettöminä. Viestit hämmensivät, koska kyse oli hyvin toimeen tulevista fiksuista sivistyneistä ihmisistä, jotka alentuivat julkiseen morkkaamiseen. Todettakoon, että tuo jäi ainoaksi julkiseksi tunteenpurkaukseksi. Elämä on jatkunut kuin mitään ei olisi ollutkaan.  

Kun tämä tuli vastaani, oli viimein uskottava, että röyhkeys ja silmitön viha näyttävät tarttuvan ihmisiin yllättävän herkästi. Sama koskee Suomea. Kun media jatkaa sitkeästi rummutustaan, niin kyllä jollakulla jossain vaiheessa kiehuu yli.

Kerron tapauksesta tarkemmin. Trump oli juuri virallisesti nimitetty presidentiksi. Tapaus alkoi, kun eräs hyvin etäinen tuttavani julkaisi oman tuttavansa kirjoituksen, vastavalitulle presidentille osoitetun tekstin, jossa toivotettiin hänelle lievästi sanoen ikävyyksiä. Tämä tuttavani totesi itse olevansa täysin samaa mieltä. Hän näki, että monella Yhdysvaltain ulkomaalaistaustaisella henkilöllä oli Trumpin valinnan vuoksi epävarma tulevaisuus.  Tähän reagoi eräs suomalainen, joka oli vilpittömästi ihmeissään, miten tämä yhteinen tuttavamme oli sortunut sellaiseen ilkeämielisyyteen. Hän piti viestiä tökerönä lisäten että pilkka sattuu omaan nilkkaan.  Tähän vastasivat sekä viestin alkuperäinen kirjoittaja että sen jakaja todeten ylimielisesti, että he kyllä tietävät, mistä kirjoittavat. Trump oli heidän mielestä ”hullu, tyranni, psykopaatti”, joka tuhoaa monen ihmisen elämän. Kymmenet miljoonat ihmiset ovat Amerikassa hänen vuokseen peloissaan.  Tämän jälkeen Yhdysvaltoja ei voi enää pitää demokraattisena maana. Maassa tuloerot kasvavat, ilman saasteet lisääntyvät, kristillinen armo ja oikeudenmukaisuuden tunto häviävät. Kaikkien kristittyjen pitäisi rukoilla Amerikan puolesta.  Tähän noita naisia arvostellut henkilö kysyi hienotunteisesti, montako päivää Trump oli ollut presidenttinä, mitä hän oli ehtinyt saada aikaan. Tuolloin hänet oli siis juuri vihitty virkaansa.

Näin siis fiksut ihmiset evästivät uuden presidentin virkaansa. Se oli alkusoittoa.  Asiaan eivät he enää palanneet. Nähtävästi kehitys ei olekaan ollut niin kauheaa, kuin tuolloin tuntui.
Noista ajoista lähtien olemme kuitenkin viikoittain tai lähes päivittäin saaneet lukea jotain USA:n presidentistä.  En siis ihmettele, mitä sain taas jokin aika sitten taas lukea sosiaalisesta mediasta. Tällä kertaa kirjoittaja oli entinen näyttelijäsuuruus Peter Fonda. Hän lateli täysin julkaisukelvotonta tekstiä, jossa suoranaisesti kiihotettiin kansaa terroritekoihin maahanmuuttoviranomaisia ja heidän lapsiaan kohtaan. Samoin Trumpin nyt jo 12-vuotias poika sai taas osakseen aivan hirvittävää vihapostia - ennen kuulumattomia törkeyksiä.  En ala niitä nyt toistella, mutta kiitos suomalaisenkin sosiaalisen median olen päässyt niistä tietoiseksi. Sitten tuo entinen Easy Rider -tähti pyyteli kai vain viattomasti anteeksi, eikä siitä sitten sen enempää puhuta. Tähän on tultu. Joillakin on sananvapauden oikeuksia enemmän, jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Toiset Suomessakin tuomitaan ja jotkut saavat korvauksia. YLE ja muu valtamedia ovat pelissä aktiivisesti mukana tiedottamista värittämässä.

Todettakoon, että myös presidentin turvallisuuspoliittinen asiantuntija Kristjen Nielsen sai purkauksesta osansa. Fondan mukaan ”Kristjen Nielsen on valehteleva vittu, joka pitäisi panna häkkiin”. Näin kirjoitti Fonda.  Nielsen on presidentin turvallisuuspoliittinen asiantuntija ja maan turvallisuuden ministeri.

Itkeviä lapsia on helppo käyttää tehokeinona. Kansalta heruu hetkessä myötätuntoa. Kuvat häkkilapsista sattuivat vain olemaan peräisin Obaman kaudelta. Samaan aikaan näitä viljelevä valtamedia syyttää muita valeuutisista.

Mediaan ilmestyi vastikään myös kuva itkevästä hondurasilaisesta lapsesta, joka osoittautui sittemmin valheelliseksi. Asiasta kertoi ensin Washington Post 22. kesäkuuta.  Saksassa asuva toimittaja Pertti Rönkkö kirjoitti facebook-seinällään, että saksalainen Bild-lehti kirjoitti asiasta 23.6. kello 11.00, että kuva ja siihen liittyvä juttu oli valetta.  Suomalainen media (siis YLE) oli jo ehtinyt hehkuttaa tunteenomaista kerrontaansa Trumpin politiikan vuoksi hätää kärsivästä hondurasilaistytöstä. Paineet kävivät lopulta niin  koviksi, että senkin oli korjattava uutinen, mutta siihen se tarvitsi yli vuorokauden miettimisaikaa. Korjaus tehtiin vasta 25. kesäkuuta, illalla kello 18.00, kolme päivää siitä, kun huijaus oli käynyt ilmi. myöhemmin, kun huijaus oli käynyt ilmi. Viivyttely saattoi olla laskelmoitua.  Niistä Trump-vastaisista mielikuvista, joita alkuperäinen uutinen oli kuvan kanssa viestinyt, ei puhuttu enää mitään.  Asia todettiin vain viattomasti vahingoksi. H. Porkka facebook-seinällään toteaa ironisesti, että korjauksessa puhuttiin ”väärin tulkinnasta”, vaikka kyse oli selvästä valehtelusta. Sen tunnustaminen on valtamedialle mahdotonta. Ei tullut toimittajille tunnontuskia. Asia jäi unohduksiin.

Suomalaisesta  ilmapiiristä mainitsen vielä yhden nyt kesäkuussa kokemani esimerkin.  Osallistuin reilu viikko sitten karjalaisille kesäjuhlille. Olin mukana päivien pääjuhlassa sunnuntaina 17. kesäkuuta. Olin uteliaana ja mielenkiintoa täynnä seurannut päivien ohjelmaa ja tapahtumia. Paljon mukavia asioita ja kokemuksia jäi niistä mieleen. Tuo pääjuhla – tai itse asiassa sen yksi keskeinen ohjelmanumero – latisti minun tunnelman. Olin maksanut pääsylipusta 25 euroa ja tuo summa huolimatta muutamasta kivastakin ohjelmanumerosta tuntui menneen sen myötä täysin hukkaan. Kyse oli juhlapuheesta, jonka piti Maaseudun tulevaisuus -lehden päätoimittaja Jouni Kemppainen.

Kun juhlapuhuja alkoi puhua politiikasta, odotin häneltä jonkinlaista tasapainoista analyysiä. Hän kuitenkin jatkoi aiemmin valitsemallaan tekohuumorin tiellä ja alkoi muka vitsaillen morkata Yhdysvaltain presidenttiä. Armoa tai tasapuolista kohtelua hän ei saanut vaan mies lateli sanomaansa. Tuolloin Trump oli vastikään kohdannut neuvotteluissa Pohjois-Korean päämiehen ja päätoimittaja Kemppainen intoutui painamaan Trumpin teon maanrakoon katsoen, että se pelkästään yllyttää Pohjois-Koreaa suurempiin hirmutekoihin. Mitä ihmettä! Trump tekee sen ainoan oikean ja sivistyneen eleen. Menee miehen kanssa neuvottelupöytään. Voi tietysti olla montaa mieltä, tuovatko nuo neuvottelut hedelmää, mutta rakentavaa yritystä siinä kuitenkin on. Nyt suomalaisen valtamedian päätoimittaja tuomitsee teon jo kylmiltään katsoen sen vain yllyttävän maiden vastakkain asettelua. Pitäisikö USA:n toimia edeltävien presidenttien tavoin eli heittää pommeja pommien perään, niin maapallollamme saadaan aikaan arvopohjan täyttävää kehitystä?

Eihän tuossa näkemyksessä sinällään mitään poikkeavaa ole. Minua vain suututtaa, että mies meni sillä pilaamaan noin arvokkaan tilaisuuden. Olisi voinut purkaa kiukkuaan omalla leikkikentällään. Rehellisyyden nimissä linkitän tähän Kemppaisen pitämän puheen. Ei tämä teksti erikseen kirjoitettuna vaikuta erikoiselta, mutta siinä juhlatilanteessa vaikutus oli toinen.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti