Susia ja ihmisiä

Tässä ulostulossani käsittelen kahta eri asiaa, joita yhdistää otsikossa mainittu ”susi”. Kyse on luonnonsuojelusta, mutta todettava on heti, että luontoon minulla on ulkokohtainen suhde. Se on minulle siis lähinnä ihailun kohde, paikka virkistäytyä. Pysyttäydyn kuitenkin luonnon pariin mennäkseni kaupungin lähistöllä. Metsästystäkin – varsinaisesti susien kaatolupia – käsittelen, mutta siitä keskusteltaessa olen vain pelkkä mitään tietämätön kuuntelija.

Yksi näkökulma jutussani liittyy siihen, että on ilmestynyt huolestuneita viestejä siitä, kuinka sudet ovat tulleet vaarallisen lähelle ihmisasutusta ja saaneet aikaan paitsi pelkoa myös ikävää jälkeä. Keskustelua susien kaatolupien lisäämisestä on nostettu jopa Suomen eduskunnassa.

 

”Susi tulee” on tuttu iskulause ympäri maailman. Turhien uhkakuvien luominen on haitaksi siinä vaiheessa, kun uhkasta tuleekin todellinen. Nytkin susien tuhoista kärsineiden maaseudun ihmisten hätähuutojen vastapainona sosiaalisessa mediassa asian esille nostaminen on saanut osakseen naurua ja pilkkaa. Ollaan tilanteessa, että asiaan saatetaan puuttua liian myöhään.

Menen kuitenkin tässä vaiheessa alussa lupaamaani toiseen asiaan, jossa susikannan leviäminen nähdään myönteisenä ilmiönä, osana luonnon monimuotoisuutta. Nyt liikutaan kyllä kaukana Suomesta, mutta oman planeettamme tulevaisuus tekee asian meille yhteiseksi.

David Attenborough on BBC:n Avara Luonto tv-dokumentteja katsoneille tuttu nimi. 94-vuotias mies on jättänyt meille kirjallisen testamenttinsa, jossa hän vetoaa planeettamme säilymisen puolesta. Kyseessä on teos, joka herättää ajattelemisen aihetta meille jokaiselle:

David Attenborough: Yksi elämä, yksi planeetta. Suomentanut Ilkka Rekiaro. WSOY, 2020, 286 s. (https://www.wsoy.fi/kirja/yksi-elama-yksi-planeetta/9789510456583 )

Kyseessä on rakastetun luontodokumentaristin vetoomus planeettamme puolesta. Teos tutkailee ekologista kehitystä viime vuosisadan aikana ja tekijä vaatii kiireisiä toimia, jotta tuhon suunta voidaan kääntää. Hän puhuu villiinnyttämisestä ja luonnon moninaisuuden palauttamisesta, tavoitteena pelastaa maapallo. Keskeinen käsite on biodiversiteetti, joka määritellään kirjassa seuraavasti:

Näin kustantajan verkkosivulla kiteytetään kirjan ydinsanoma: ”Yksi elämä, yksi planeetta on aikamme tunnetuimman luonnontieteilijän Sir David Attenborough’n näkemys viisaamman tulevaisuuden turvaamiseksi, yhdessä luonnon kanssa.” Teokseen liittyy dokumenttielokuva A Life on Our Planet, jonka videoesittely on nähtävissä täällä.

 Attenborough tuo petonisäkkäiden palautuksesta esimerkkinä Yellowstonen kansallispuiston tapahtumat sen jälkeen, kun sinne palautettiin susia vuonna 1995. Puistossa oleilleet vapitilaumat  pelästyivät susia. Sen johdosta ne alkoivat vaihtaa useammin paikkaa. Siitä seurasi, että puut alkoivat kasvaa siinä määrin, että kuuden vuoden kuluttua ne varjostivat rantavettä, mikä puolestaan tarjosi kaloille suojaisan kokoontumispaikan. Laaksoihin ja niiden laitamille nousi haapa-, paju- ja jättipoppelitiheikköjä. Eläinkunta elpyi:

Metsälintujen, majavien ja biisonien populaatiot kasvoivat. Sudet saalistivat myös kojootteja, joten jänis- ja hiiripopulaatiot elpyivät ja ketut, kärpät ja haukat runsastuivat. Jopa karhukanta kasvoi, koska karhut pääsivät susien kaatamien eläinten haaskoille. Syksyllä karhut söivät marjoja puista ja pensaista, jotka eivät olisi muuten tuottaneet hedelmää. (s. 198)

Attenboroughin päätelmä on, että ”jos Yellowstonen kaltaisessa luonnossa halutaan edistää biodiversiteettiä ja ottaa talteen hiiltä, ekosysteemiin on lisättävä susia”. Kirjassa esitetään , että tuosta kokeilusta otetaan myös Euroopassa oppia. Metsän uudelleenkasvusta lähdetään liikkeelle. Toiveena olisi, että ne olisivat mahdollisimman monimuotoisia ja sitoisivat mahdollisimman paljon hiiltä. Luonnon villiintyminen on hänen mukaansa käytännöllinen vaihtoehto niille, ”jotka ymmärtävät luonnon todellisen arvin ja sen vaikutuksen vakauteen ja hyvinvointiin” (s. 201) .

Toisena esimerkkinä Attenborough tuo Costa Rican puiden istutusprojektin. Maan viranomaiset huolestuivat siitä , että metsien hävityksen johdosta ja päättivät ryhtyä toimiin. Maanomistajille tarjottiin avustuksia kotoperäisten puiden istutukseen. Projektin myötä metsät ovat alueella elpyneet ja nyt kahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua ne peittävät jo puolet valtion maa-alueesta. ”Nykyisin maan luonnonvaraisten alueiden osuus kansantulosta on merkittävä ja niillä on keskeinen rooli kansallisessa identiteetissä” (s. 201). Tekijä toivoo, että sama saavutettaisiin globaalissa mittakaavassa. Tutkimuksen mukaan ”metsien palautus voisi teoriassa sitoa jopa kaksi kolmannesta aiheuttamistamme ilmakehän päästöistä”. Näin tekijä kiteyttää:

”Maa-alueiden villiinnytys on ulottuvillamme ja se on kiistattoman arvokas asia. Jos loisimme   villiä luontoa eri puolille maailmaa, biodiversiteetti elpyisi ja tekisi sen, mihin se parhaiten pystyy: vakauttaisi planeetan.” (201)

 Attenboroughin kirja vetoaa planeettamme säilymisen puolesta. Hän esittää raakaa faktaa maapallomme luonnon kehityksestä viime vuosisadan aikana. Hän vetoaa, että ryhdyttäisiin vakaviin toimiin alkuperäisen luonnon säilyttämiseksi ja palauttamiseksi. Hän antaa myös esimerkkejä, miten ihmisten toimin on päästy suotuisaan kehitykseen. Näin ollen kyseessä ei ole mikään maailmanlopun viesti.

Tuonkaltaisten viestien opetukset ovat varmasti myös globaalisti ajattelevien eurooppalaisten vaikuttajien mielissä, mikä on sinällään hieno asia. En kuitenkaan monien muiden kanssa pidä siitä paniikkimielialasta, joka on päässyt jossain määrin vallalle ja herättää samalla nuorissa turhaa tervettä elämää ja kehitystä vahingoittavaa ahdistusta.

Vaikka monien mielestä tämä voi ehkä tuntua liioittelulta, on aiheellista kysyä, uhrataanko Suomi keskisen ja eteläisen Euroopan edessä tuonkaltaisia tavoitteita täyttämään. Kehitystä kyllä ohjataan siihen suuntaan, että varsinkin syrjäseuduilla asuminen tulee Suomessa lähes mahdottomaksi. Osasta aluettamme uhkaa muuttua luonnonsuojelureservaatiksi. Kun hieman googlaa, niin havaitsee, että tästä uhasta on kirjoitettu jo vuosia sitten.

Kirjoitukseni on lähinnä ihmettelyä ja epätietoisuutta. Kummastelen ja kyselen, mihin tätä Suomeamme ollaan viemässä. Tuo luonnon villiinnyttäminen on vain yksi osanen ihmettelyäni. En tiedä mitään hallituksen tai EU-tason tavoitteista ja pyrkimyksistä. Kun Neste päätti investoida uuden jalostamon Hollantiin, niin siinä yhteydessä pääministerimme heitti salaperäiseltä tuntuvan käsitteen ”vihreä siirtymä”, jonka todellinen sisältö on arvoitus.

Halusin kirjoittaa aiheesta jo siinä vaiheessa, kun tuon Attenboroughin kirjan lukaisin, mutta asia jäi pöydälle. Nyt on viime aikoina tullut esiin uutisia susien tuhotöistä ja myös tuttavapiiristäni on noussut esille huolta herättäviä viestejä. Eräs näkemäni video kauhistuttaa: pihapiiriin sijoitettu riistakamera näyttää, kun vierailulle tullut susi tekee häntäänsä heiluttavasta koirasta selvää jälkeä. Etelä-Pohjanmaalta ja muualtakin Länsi-Suomesta on hälyttäviä viestejä ollut susien tunkeutumisesta ihmisten elinalueelle. Pohjois-Karjalassa on lampaiden kasvattaja joutunut vakaviin ongelmiin, kun sudet eivät piittaa niille asetetuista esteistä ja ovat onnistuneet saamaan tuhoa aikaan. Ja aivan tuoreeltaan on tehty myös eduskunnassa aloite, jossa vaaditaan susikannan kannanhoidollisia kaatolupia. Siitä laitoin juttuni alkuun linkin.

Virallisesti asiasta vaietaan ja sosiaalisessa mediassa tietyt piirit vähättelevät ongelmaa, mikä hämmentää ja suututtaakin. Uhista pitäisi keskustella avoimesti ja ottaa huomioon niiden ihmisten huoli jotka tuon uhan kanssa joutuvat konkreettisesti elämään päivittäin. Heidän elinkeinonsa ja myös turvallinen perhe-elämä saattavat olla vaarassa.

Opetusministerimme käytti kerran yleisradion keskustelussa ilmaisua ”paskapuhetta”. Se oli heitto Jussi Halla-aholle. Ei siitä nyt sen enempää, mutta jokainen voi palauttaa muistiinsa, missä yhteydessä tuo kommentti heitettiin. Tuolloisella perussuomalaisten puheenjohtajalla oli aito huoli.

Suomen hallituksessa on siis pyrkimyksiä, joista emme ihan konkreettisesti tiedä. En itse rupea silmiäni kiusaamaan lukeakseni hallituksen ohjelmia ja tavoitteita, josko sieltä tulisi jotain selvemmin esille. Mutta kyllä huolta yritetään kantaa. Tässä eräs esimerkki eduskunnasta. Kansanedustaja kaipaa keskusteluun tervettä kriittisyyttä ja maalaisjärkeä. Hän pelkää, että Suomesta ollaan tekemässä ”EU:n viheralue”.

Eräs kaverini esittämä kommentti on selkeä. Suomessa on pitkän ajan kuluessa onnistuttu karkottamaan susi kauemmas asuma-alueelta. Sekä ihmiset että sudet ovat ottaneet haltuunsa omat reviirinsä. Kantaa on pyritty hoitamaan ja ihmisten turvallista elämää suojelemaan. Nyt tuo työ ikään kuin haluttaisiin vesittää. Menneiden sukupolviemme työtä ja kansanviisautta ei pitäisi vähätellä sinisilmäisen maailmanhalailun vuoksi. Suomalaiset ovat vuosisatoja oppineet elämään yhdessä villin luonnon kanssa. Se on viisautta. Tyhmentymiskehitystä ei saa päästää valloilleen.

Keskieurooppalaisessa perinteessä (kuten Grimmin veljesten sadussa Hannu ja Kerttu) metsä on pelottava asia, siellä vaanii todellisia uhkia. Suomalaisessa perinteessä metsä on pyhä paikka, sitä kunnioitetaan mutta myös hallitaan.

Muutama sananen myös metsänhoidosta. Olen samaa mieltä siitä, että avohakkuissa on menty liiallissuuksiin, Siitä on minunkin silmiini tullut ikäviä esimerkkejä. Mutta kyllä suomalaisessa metsänhoitotaloudessa hallitaan myös toisenlainen käytäntö. Taito on hallussa. Tämä koskee myös metsäpalojen ennakointia. On osattu ennakolta varautua, ja palot saadaan hallintaan paljon paremmin kuin muualla maailmassa.

Kun edellinen USA:n presidentti Donald Trump kehui Suomessa käydessään suomalaista metsänhoitoa. Suomessa pätevätkin ihmiset muuttuivat ”hörhöiksi” ja alkoivat nauraa retostelemaan typerillä ”haravajutuilla”. Oltiin sokeina mukana globaalissa agendassa. Trump haluttiin asiassa kuin asiassa saattaa huonoon valoon. Kansa naureskeli mukana ja globaali eliitti pääsi tavoitteeseensa. Tuolloin Suomen olisi pitänyt ruveta kylmän viileästi markkinoimaan Yhdysvalloissa oma metsänhoitotaitoamme ja metsänhoitokoneita. Näin olisi Suomen kauppatase tykännyt.

Virallisesti vedotaan Euroopan unionin vastuulliseen toimintaan. Toisaalta päätöksenteko on siirtymässä yhä enemmän pois Suomesta, keskittymässä globaalien toimijoiden käsiin. Mihin on unohtunut subsidiariteetti- eli läheisyysperiaate, jota vielä reilut perikymmentä vuotta sitten EU:sta puhuttaessa innolla hehkutettiin.  Kammottavana esimerkkinä kierosta päätöksenteosta ovat valkoposkihanhet. Tuhojen aiheuttamia tukia saa byrokratian rattaissa yrittää anella. Kaasutykit saavat laulaa. Viittaan Kouvolan Sanomien kirjoitukseen 16.9.2021, jossa kerrotaan, kun maanviljelijä on saanut viranomaisilta luvan hätistää hänen elinkeinoaan kiusaavia hanhia.

Päätän kirjoitukseni tähän. Susista ja luonnon monimuotoisuuden säilyttämisestä päädyin byrokratian valtaan. Näin tällä kertaa. 

...

Päivitys 2.11.2021

Eilen pian juttuni julkaisun jälkeen näin uutisen, jonka mukaan hallitus kaavailee suden kannanhoidollisia kaatolupia 20 kappaletta. Se on sinällään positiivinen asia. Vainusin kuitenkin uutisesta anteeksipyytelevän selittelyn makua. Olisiko niin, että oltaisiin päätymässä kompromissiratkaisuun, koska osassa hallituspuolueita ollaan kaatoja vastaan? Kyseessä on siis vasta ministeriön esitys. Odotellaan lopullista päätöstä. Tässä se osa teksti-TV:n uutisesta, joka saa mietteisiin:

”Ministeriön mukaan metsästyksen avulla pyritään vähentämään susikantaan liittyviä sosiaalisia konflikteja ja edistämään suden hyväksyttävyyttä niin, että suden suojelutaso voidaan turvata.

EU:n luontodirektiivin mukaan susi on Suomessa poronhoitoalueen ulkopuolella tiukasti suojeltu laji, mutta tästä voidaan poiketa, jos metsästykselle asetetaan selkeä tavoite ja osoitetaan, ettei muuta tyydyttävää ratkaisua ole.”

…

Kamppailua elintilasta (Markku Salomaan kirjan Sivilisaatioiden sota pohjalta)

 

Salomaa, Markku: Sivilisaatioiden sota. Lector kustannus Oy, 2020.

 

Euroopan sotahistorian dosentti Markku Salomaa on kirjansa esipuheeseen tuonut käsitteen ”Kaikkien Sotien Äiti”. Se on aalkuaan Saddam Husseinin islamilaisessa hengessä heitetty lausahdus Persianlahden sodan aikoihin. Satomaa tarkoittaa sillä sivilisaatioiden sotaa. Sen mukana ”anarkia ja kaaos eri uskonnollisten uskomusjärjestelmien välillä leviää”. Salomaan mukaan ainakin tulee sellainen vaikutelma. Hän pitää paradoksina, että merkittävä osa ihmiskunnasta on maallistumassa ja suhtautuu oman sivilisaation perusteisiin välinpitämättömästi, mutta silti fundamentalismi jatkaa elämäänsä. Sivilisaation puolustamista on käytetty tekosyynä milloin millekin operaatiolle.

Tässä lainaus kirjan takakannesta:

”Nykypäivän kriisit ja konfliktit ovat osoitus siitä, miten uusi maailmanjärjestys syrjäyttää vanhaa maailmanjärjestystä. Sodat aloitetaan ilman sodanjulistusta ja ne lopetetaan ilman rauhansopimusta.”

”Kehitystä ei näytä hallitsevan kukaan tai mikään, koska uskomuksia, elintapoja, kulttuureja tai etnisiä riitoja ei voi sovitella. Sivilisaatioiden uskonnolliseen perustaan kuuluu pyrkimys globaaliin hegemoniaan. Se selittää myös ääri-islamilaista terrorismia.”

Esipuheessa Salomaa toteaa, että mikään valtio, kulttuuri tai johtaja ei voi ohjata sivilisaatioiden sisäistä kehitystä. Hänen mukaansa kirjan tehtävänä on saada lukija ajattelemaan oman aikamme ihmisten sielunmaisemaa ja sen yhteisöllisiä taustoja. Se on koko yhteisön kokemus ja näkemys omasta sivilisaatiostaan. 

…..

Kirjoitukseni ei liity täysin Salomaan kirjaan. Oma tekstini on lähinnä siitä(kin) kimmonnut purkaus. Sen teen, koska olen huolissani ja osin järkyttynytkin kotimaassani tapahtuvasta muutoksesta. Isänmaa ja oma sinänsä mitätön vaikutusvaltani tuntuu globaalissa myllerryksessä menetetyltä. Loppuosaan olen poiminut kirjasta muutamia yksittäisiä asioita. Ne ovat lähinnä lainauksia. En kykene kirjan sisältöä tarkemmin analysoimaan.

Salomaan perusajatus on, että sodat ovat siirtyneet valtioiden sisälle. Minun ymmärrykselläni kansallisen yhtenäisyyden menetyksen myötä turvattomuus lisääntyy. Ruotsi oli joskus meille esikuva, nyt sen luoma malli autogrilleineen ja ammuskelevine jengeineen luo kauhun väreitä. Toivottavasti olen pessimisti.

Olisi väärin sanoa, että elämme kummia aikoja. On muodostumassa jotain perustavampaa. Koko maailmanjärjestyksemme on muuttumassa.

Jotain samaa on toki, mutta tilalla ovat uudet nimet ja uudet otsikot. Vuosikymmeniä sitten Rauhanliike yhdisti yli rajojen, nyt sen tilalla on Ilmastonmuutos.

Muutos synnyttää monenmoista ihmeteltävää. Jotkut jäävät ihmettelyssään pinnalliseen nauruntyrskeeseen, saattavat pitää sillä psyykensä koossa.

Sivilisaatiot elävät kansallisvaltioiden sisuksissa, elämänympäristömme segregoituu. Arvoperustamme jakautuu, globaalissa maailmassa oikeusperusta hajoaa. Kun meille sitten ilmestyy noita raijatoiviaisia, jotkut heräävät, mutta juna on jo mennyt.

Uusi järjestys vaikuttaa kaikkeen. Vieraat agendat repivät oikeustajua. Mutta kansalaisten oma ajattelu on jo ehkä ulkoistettu.

Suurissa lähiöissä turvallinen ympäristö on mennyttä. Jengit riehuvat ja virkavalta piiloutuu virastoihinsa. Turvallisuus on vain sanahelinää. Lapsia hakataan ja kansalaiset on mykistetty. ”Vihapuhe” ja sen torjunta on nyt kasvanut puhdetyöstä keskiöön. Olkiukkoja ei enää erota todellisista. Haamut leijailevat hybridisotien ja salaliittojen virrassa. Kansalaisten hyminä hukkuu suurempaan paukkeeseen ja hyvesignalointiin.

Taustalla tukena häärivät omaan suomalaiseen sivilisaatioomme muotoutuneet muualta pesiytyneet – siihen kaaosta luovat voimat. Kansallinen ylpeytemme murentuu uuden sukupolven kasvun myötä. Oikeastaan se ohjautuu vain pinnalliseksi fanittamiseksi – hyvänä esimerkkinä globaali urheilu ja jalkapallojoukkueet, joista monet yrittävät vielä etsimällä etsiä kansallista henkeä. Kansallislaulun hehkuttaminen niissä yhteyksissä tuntuu yhä enemmän väkinäiseltä menneisyyden huudolta.

Vanhan kulttuuriperintömme jäljet eivät ole kadonneet, mutta ne joko pölyttyvät lähes unohduksiin tai jäävät romantiikan kaipuisten tunnesiteeksi. Sibeliuksen Finlandia on jäänyt niiden ylle soimaan kuin kaikuna jostain menetetystä kansallisvaltiosta. Joel Lehtosen Putkinotkon kaltaiset kirjallisuutemme merkkipaalut jäävät pelkäksi sanataiteeksi elämään niille harvoille, jotka ylipäänsä kykenevät mitenkään syvemmin ajattelemaan.

Euroopan Unioni on monelle turva. He eivät ymmärrä, että se on vain suuri korporatiivinen byrokratia. Ei se anna turvaa kuin virkoja metsästäville. He siirtyvät uraputkessaan osastoista osastoihin kuin jalkapalloilijat seurasta seuraan – rahan perässä, ei ole heillä omaa kansaa.

Olemme palanneet johonkin alkuvoimaiseen – ”yhteisövoimien” turvaan. On sellainen tunne, että sielumme on eksyksissä.

…

Markku Salomaa on kirjassaan nostanut esille huomattavan paljon esimerkkejä kansainvälisistä konflikteista ympäri maailman ja myös menneestä. Kirjassa on kiinnostava taustatietoa esimerkiksi Kiinasta ja Venäjästä. Salomaa joutuu toteamaan, että mitään universaalia sivilisaatiota ei voi saavuttaa. Olemme siis sodassa.

Globaalissa valossa meidän oma kansallinen kärvistelymme saa uudenlaista realismia. Ongelmiamme se ei ehkä lievennä mutta pitkämielisyyttä se voi antaa, ellemme sitten me itse tai meidän läheisemme joudu muutoksen ja mullistusten uhriksi.

Tuon eteemme kirjasta erinäisiä kohtia. Aloitan vähän kauempaa ja päädyn Eurooppaan. Tämä on vain hento raapaisu kirjan kokonaisuudesta.

…

Rohingat on yksi merkittävä väliinputoajakansa, jolle ei tunnu vainojen keskellä löytyvät uutta kotimaata. Rohingojen myötä huomaamme, että tämän uuden sodan keskellä myös se rauhanomaisimpana pidetyn uskontokunnan buddhalaisuuden edustajat voivat olla sotaisia.  

”Burma (Myanmar) on karkottanut bangladeshilaisperäisen 1,3 miljoonaan siirtolaiseen nousevan islamilaisen rohinga-vähemmistönsä, jota ei oteta vastaan pakolaisiksi mihinkään ASEANin maihin. Valtiottomille rohingoille ei suoda edes muukalaispassia. Nobel-palkitun Aung San Suu Kyin nousu pääministeriksi on johtanut vain buddhalaisen nationalistisen Ma Ba Tha -munkkiyhteisön toiminnan kieltämiseen. Munkkiyhteisö on lietsonut vihaa islamia kohtaan ja johtanut rohingojen karkottamista. Yhteisö ei ole noudattanut toimintakieltoa.” (s. 326)

Rohingot ovat sunnilaisia. ”Heidän kokonaismääräkseen arvioidaan 2 5888 000 henkeä. He ovat maailman suurin ja huonoimmin kohdeltu muukalaisryhmä. Heidän pakolaistulvansa pelossa Intia ei ole yhtynyt YK:n vuoden 1951 pakolaissopimukseen. Burma on karkottanut 25. elokuuta 2017 lukien rohingoja sotilasoperaatiolla, jota kutsutaan terrorismin vastaiseksi operaatioksi…” (s. 326-327)

Buddhalainen väkivallattomuus on tämänkin perusteella vain myytti.

Afrikasta on tulossa ongelma. Merkittävänä syynä on korkea syntyvyys.

”Perinteisissä esiteollisissa, feodaalisissa ja patriarkaalisissa yhteiskunnissa naisen arvostus yhteiskunnassa on sitä korkeampi, mitä enemmän hän on synnyttänyt lapsia.” (s. 354)

”Afrikan väestöennusteet viittaavat siihen, että 50 vuodessa sieltä pyrkisi pakolaisuuteen jopa 300 miljoonaa ihmistä, jotka ovat omilla kotialueilleen ns. liikaväestöä. Missään nykyisissä valtioissa, talousyhteisöissä tai sivilisaatioissa ei voi syntyä niin suurta työvoimapulaa, että se pystyisi kotiuttamaan ja sopeuttamaan näin suuren siirtolaismäärän, joka on sisäisesti hyvin heterogeeninen ja riitainen. He eivät edusta yhtä ja yhtäläistä moraalifilosofiaa […] tai sivilisaatiota, mikä olisi sekä totaliteetti, että realiteetti, vaan se on mosaiikki, missä kristinusko ja islam kilpailevat kannatuksesta perinteisten luonnonuskontojen kanssa. Luonnonuskonnoista taas ei ole syntynyt sellaista valistus- ja oikeusfilosofiaa kuin kristinuskosta tai islamista, vaan luonnonuskontojen luonnollinen lähtökohta on klassinen luonnonoikeus.” (s. 355 – 356)

 

Maapallon kiistanalainen kantokyky:

”Sivilisaatioiden suhtautuminen maapallon ekosysteemiin näyttäisi olevan sivilisaatiosidonnaista. Kaikkein eniten sitä on huolissaan perinteinen länsimainen sivilisaatio.” (s. 357)

”Kiinan johtaja Xi Jinping suhtautuu asiaan ymmärryksellä, mutta ei tee Kiinasta ilmastonsuojelun mallimaata. Hän perustelee vähin askelin tapahtuvaa etenemistä Kiinan suurella koolla ja sillä, että länsimaiden, jotka ovat ongelmien ydin, on korjattava vanhat virheensä.” (s. 358)

”YK:n järjestöt arvioivat, että nykyisellä ympäristönmuutoksen ja väestönkasvun vauhdilla Afrikan manner kykenisi ruokkimaan vain 25 % sen ennustetusta väestöstä vuonna 2025.”

”Aliravitsemus ja nälkä tappaisivat kuusi miljoonaa lasta vuodessa. Vaikein tilanne olisi Saharan eteläpuolisella alueella.”

”Aasian ennusteet ovat niin ristiriitaisia, että niistä ei voi päätellä juuri mitään. Aliravitsemus on ongelmana monissa maissa, mitta niin on myös liikalihavuus.” (s. 358)

”Nyt näyttää, että ruoantuotannon kasvaessa myös väestö kasvaa. Havainnon syy- ja seuraussuhteet ovat väärin päin. Väestönkasvu on johtanut laajempaan ruoantuotantoon eikä päinvastoin.”

”Vaikeimmin ratkaistava ongelma on puhtaan veden saanti.” (s. 359)

…

Vuonna 2011 tapahtui Egyptissä Hosni Mubarakin hallinnon romahdus. Siitä käynnistyneissä tapahtumissa kristitty koptivähemmistö on joutunut uhriksi.

”Kaaoksen keskellä Egyptin johto on yrittänyt esittää koptien erityistä suojelua, joka näkyy esimerkiksi vuoden 2019 alkupäivien käyttöönsä vihityn suuren koptikirkon juhlavieraissa. Käytäntö kuitenkin osoittaa, miten vaikea asia kristittyjen suojeleminen on Egyptin valtiolle. Iskujen tutkinta ei useimmiten johda mihinkään. Oikeudenkäyntejä ei ole ollut. Valtion johto ilmaisee järkytyksensä iskuista, lupaa saattaa tekijät vastuuseen ja ilmaisee osanottonsa uhrien omaisille, mutta koptien kirkot eivät saa mitään erityistä suojelua. Se osoittaa myös, että kahden sivilisaation sisäkkäinen elämä ei ole turvattua. Koptit ovat olleet vuosittain toistuvien rajujen hyökkäysten kohteena. Julkisuuteen ovat yltäneet lähinnä ne iskut, joiden suorittajia ovat olleet ISIS-terrorijärjestön solut.” (s. 64-66)

On todettava, että koptit ovat uskontokuntana paljon vanhempia kuin islaminusko. Salomaa valaisee sen historiallista taustaa (s. 66).

Kristittyjen vainot islamilaisissa maissa ovat tehdyn selvityksen mukaan saavuttamassa kansanmurhan luonteen.

”Iso-Britanniassa tehtiin selvitys kristittyjen vainoista tammikuun ja heinäkuun 2019 välisenä aikana. Selvityksessä päädyttiin siihen, että kristityt ovat maailman vainotuin uskonnollinen ryhmä. Raportti käy läpi Irakin, Nigerian, Indonesian, Kiinan, Sri Lankan, Pakistanin ja Syyrian tilanteet. Myös islamin fundamentalistiset herätysliikkeet pyrkivät kristittyjen suoraan hävittämiseen, mikä tekee niistä YK:n määritelmällä liikkeitä, jotka tähtäävät kansanmurhaan.” (s. 68)

…

Satomaa tuo esille divergenssin ja konvergenssin käsitteet. Ne ovat vastakkaisia voimia. Divergenssi on eri sivilisaatioiden sisäisiä kehitystrendejä, joita ei voi valtioiden toimin hallita. Sivilisaatioita ei voi luoda keinotekoisesti eikä ylläpitää suunnitelmallisesti. Divergenssi on valtioiden sisäistä ja niiden välistä hajoamista. Divergenssistä seuraa sivilisaatioiden yhteentörmäys. Järjestelmän perusolomuoto on anarkia ja kaaos. Valtiot tuovat siihen järjestystä. Käsitteet ovat Salomaan mukaan muutoksessa, mutta erottavana tekijänä hän pitää suhtautumista ihmisyyteen.

Tähän yhteyteen voisin mainita Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin kirjan Kapea käytävä (Terra Cognita 2020), jota olen itsekin käsitellyt noin puoli vuotta sitten. Se käsittelee laajemmin samoja asioita kuin Salomaa. ”Kapea käytävä” viittaa demokraattiseen järjestelmään, joka tasapainottelee anarkian ja despotismin välillä. Molemmista ääripäistä löytyy maailmanhistoriasta esimerkkejä.

Acemoglun kirjassa tuodaan demokratiaa tuovana esimerkkinä pohjoismainen hyvinvointivaltio ja siihen liittyvä sääntely. Nykyvalossa en kovin herkästi sen puolesta hehkuttaisi.

”Turkin sisäinen kehitys heinäkuun 2016 jälkeen on malliesimerkki ja sellaisenaan jo riittävä todiste konvergenssin kääntymisestä divergenssiksi.” (s. 26)

”Euroopassa vaikuttavat tällä hetkellä uudenlaiset ulkoa tulleet ja sisällä syntyneet voimat, jotka hajottavat sivilisaatioita sisältä ja niiden ulkoisia suhteita.” (s 33)

Venäjän (mukaan lukien keisarikunta ja nykyinen federaatio) ja Neuvostoliiton historia ovat Salomaan mukaan hyvä esimerkki divergenteistä pyrkimyksistä suhteessa muuhun Eurooppaan. Syynä on venäläisen sivilisaation omalakisuus, joka on eriyttänyt Venäjän ja Neuvostoliiton sisäistä ja ulkoista kehitystä muusta Euroopasta. (s. 110)

…

”Turkki on irtautunut eurooppalaisista vapausihanteista ja kehitys tukee oletusta, että islamilaisen valtion modernisointi ei ole mahdollista.” (s. 101)

”Afganistanin ja Syyrian edelleen jatkuvat sodat osoittavat jo nyt, että sotilaallista ratkaisua ääri-islamismin olemassaoloon ei ole.” (s. 99)

 

Islamilaista sivilisaatiota ei voi muuttaa voimatoimin länsimaisen kristillisen sivilisaation mukaiseksi. Sen ovat Afganistanin sodat vuosina 1979-1989 ja 2001-2018 osoittaneet. ”Afganistanin sota jatkuu edelleen lähinnä paikallisten osapuolten välisenä.” (s. 133)

Maailmanhistoriasta on kadonnut monia sivilisaatioita mutta niillä on myös ihmeellinen voima elpyä. ”Edes Pol Potin hirmuvalta ei sammuttanut buddhalaisuutta Kambodžassa vuosina 1975-1979.” (s. 133)

…

”Italiassa pakolaisbisnes on kehittynyt ja keskittynyt ammattirikollisten (mafian) hallitsemaksi keinoksi saada rahaa Italian valtiolta. He välittävät salakuljetusta ja ylläpitävät vastaanottokeskuksia, joihin tulijat sijoitetaan. Muut EU-maat ovat joko osittain tai täysin haluttomia ottamaan vastaan siirtolaisia. Baltian maat, Puola, Tšekki, Slovakia, Slovenia ja Unkari ovat tehneet selväksi, että eivät ota afrikkalaisia ja arabimaiden siirtolaisia, koska he eivät näiden maiden käsityksen mukaan sopeutuisi kristilliseen sivilisaatioon.”

”Suurimmassa hädässä lähtömaissa ovat kuitenkin ne, jotka eivät pysty lähtemään ja joita Punainen Risti tai Punainen Puolikuu eivät kykene auttamaan. YK:n tilaston mukaan maailmassa on 65,6 miljoonaa pakolaiseksi luokiteltavaa ihmistä.” (s. 156)

”Ihmissalakuljetuksesta oli tullut ammattimaisten rikollisliigojen pyörittämää kauppaa, joka oli osoittautunut vaikeaksi estää loukkaamatta pakolaisstatusta hakemaan pyrkivien oikeuksia, joita EU haluaa samalla kuitenkin noudattaa.” (s. 163)

”…vaikka turvapaikan hakijoiden virta Afganistanista, Irakista ja Syyriasta loppuisi, jos sisällissodat siellä loppuisivat, jatkuisi turvapaikanhakijoiden virta Afrikasta…” (s. 158)

”Kaikki kotimaastaan poistuneet eivät ole pakolaisia.” (s. 157)

…

Euroopan Unionia on yritetty agitaatiolla ja propagandalla sorvata yhtenäisvaltioksi tai peräti liittovaltioksi, jolla olisi keskitetty johto, yksi kansalaisuus, yhdet markkinat.

EU ei ole demokratia eikä parlamentarismi, vaan puhdas byrokraattinen luomus, jossa erilaiset korporatiiviset kokoonpanot valmistelevat ja toimeenpanevat päätöksiä. Komission valintatapa tosin muistuttaa Malesian liittovaltion perustuslaillisen monarkin valintaa.

Iso-Britanniassa EU-komission kasvava valta koettiin itsenäisyyden, riippumattomuuden, demokratian ja parlamentarismin suurimaksi uhaksi. (s. 249-250.)

 

Kuoleman uhkaa ja Kassandran varoituksia toivottomuuden keskellä

 (Taustaa)

Yksinäinen ilta kotona. Hiljaisuuden täyttää keskustelu. Vakavaa pohdintaa elämästä. Kuuntelen puolittain, mieltä painaa toinen asia. Sitten saan jo tutuksi käyneen vieraan – ilman koputusta tai tervehdystä. Tunnistan hänet sydämessäni – kalsean tunteeton puristus. Yritän selvitä tyynenä. Nitrosuihke tuo lohdun. Olo helpottuu. Yritän jatkaa keskittymistä. Tulee mieleen eräs jo 60-luvulla lukemani Pekka Parkkisen runo: ”Yksinäisyyteen suhtaudu kuin ystävään. Kun ystävä lähtee, ystävä jää.”

……

Tuon tilanteen koin toissa iltana. Tuntemukseni ”kalseasta vieraasta” oli todellinen. Odotan pallolaajennusta eikä vointi ole aina huipussaan. Osaan olla varovainen, sillä muutaman kerran olen joutunut vaaran hetkeen. Odottavan aika on turhan pitkä.

 Kuuntelemani ohjelma tuli Youtube-kanavalta. Se oli viiden osa Jari Sarasvuon sarjasta Kassandran huuto (https://www.youtube.com/watch?v=WDnH9o1ACWo). Sarasvuon vieraana on Eija-Riitta Korhola ja aiheena fundamentalismi. Ei varmasti kuitenkaan siinä mielessä, kuin odotamme. Jostain sattuman oikusta tuossa ohjelmassa käsitellään myös kuolemaa ja toivottomuutta. Mutta käsitellään siinä muutakin, kuten nöyryyttä, johon myös itse olen viime aikoina joutunut taipumaan.

Mietin nitroa ottaessani, kuinka moni yksinäinen samaan aikaan haki turvaa ja lohtua samaan vaivaan. Senkin vuoksi ”empatiakäyräni” ohjelman edetessä hyvähenkistä keskustelua kuunnellessani nousi. Todettava kuitenkin on, että ohjelman annilla on hyvin löyhä yhteys omiin kokemuksiini. Tunnen kyllä luonnollista myötätuntoa tuota salaperäistä Kassandraa kohtaan, jota kukaan ei ota todesta.

……

Valitsen ohjelmasta muutamia kohtia. Jotkut niistä liittyvät jollain hataralla tavalla kuoleman teemaan. Pintaan nousee myös elämässämme näkyvä ja tuntuva toivottomuus. Elämme aikaa, jolloin ihmisiltä viedään tai on jo viety toivo turvallisesta tulevaisuudesta. Ja sitä tarvitsevat nimenomaan nuoret voidakseen katsoa elämässään eteenpäin tavoitteita luoden.

Toivoa ovat viemässä aikamme fundamentalistit, jotka luulevat pitävänsä totuutta hallussaan. Nyt ei ole kyse ainakaan pelkästään uskonnollisista liikkeistä. Vaikka ei saisi leimata, niin todetaan kuitenkin, että punavihreät poliitikot ovat yksi kritiikin kohde. Toinen kohde on media. Ensimmäinen esimerkki tulee Yleisradion ohjelmasta 70-luvulta, kun Neuvostoliittoa kritisoiva Jori C. Ehrnroothia yritettiin tehdä naurunalaiseksi jopa käyttämällä teknisiä tehokeinoja. Esimerkiksi puhetta nopeutettiin niin, että se kuulosti ”säksättävän oravan” räkytykseltä. Ihmisistä tehtiin säälittäviä. Sarasvuo sanoin ”paremmisto oli ottanut vallan”.  Osuvan sanan on mies noille poliittisesti aktivoituneille toimittajille löytänyt. Jo tuolloin käytettiin naurunalaiseksi leimaamisessa hyödyksi myös kuvamateriaalia.

Ajankohtaisempiakin esimerkkejä toki nousee keskustelussa esille. Todetaan muutama sana mm. Atte Jääskeläisen erottamisesta, Terrafamesta ja Juha Sipilästä. Ja meillä jokaisella on vastaavanlaisia havaintoja toimittajien työstä. En nyt puutu kuitenkaan erityisemmin tähän teemaan. Keskityn aikamme toivottomuuteen. Seuraavassa en etene ihan kronologisesti mutta pyrin tuomaan esille keskeisiä asioita.

Sarasvuo toteaa hyvin painokkaasti, että ihmiset tarvitsevat rohkeutta, jotta he uskaltaisivat elää. Nyt ylhäältä luodussa paniikkimielialassa tuo on viety. Ihminen tarvitsee hallinnan tunnetta, että voitaisiin tehdä jotain asioiden eteen. Nyt on päädytty tilanteeseen, jossa päällimmäiseksi reaktioksi jää alistuminen ulkoiseen määräysvaltaan.

On vaarallista viedä nuorilta elämästä toivo. Sen toteaa myös Korhola. Hän ottaa vertailukohdaksi tieteen tekijöiden raportit. Kysymys koskee ilmaston muutosta.

”Minua vaivaa se, että tieteilijöiden raportit eivät ole niin alarmistisia, kuin millaisina ne myydään meille. Ne myydään meille katastrofiajatteluna.”

Nyt on päädytty kuitenkin myymään kansalle dystopiaa - sellaista maailmaa, että ”jos ei päästöjä saada peruttua vuoteen 2028, me kuolemme kaikki”.

Ihmisiltä viedään siis toivo, ja sen takaisin saamiseksi halutaan anarkismia ja väkivaltaa. Tämä on oma kiteytykseni.

Korhola jatkaa asiantuntevaa pohdiskeluaan:

”Olen vihainen siitä, että liian paljon tuetaan näitä aktivistien kirjoittamia yksinkertaistuksia. Jos lukee sitä varsinaista tieteellistä osuutta, niin on pakko sanoa, että ne ei ole kirjoitettu samalla planeetalla. Niissä on aivan eri viesti. Lehdistö valitsee sen liioitellun jutun. Se riistää monelta nuorelta paitsi yöunet, myös tulevaisuuden suunnitelmat. Se on harmittanut minua valtavasti.”

”Ei ole yhtään tieteellisempää sanoa, että ilmastonmuutos on kaikkein vaarallisin uhka, kuin todeta, että se on kohtuullinen haaste, joka me voidaan selättää, koska nuo molemmat skenaariot ovat olemassa eri ennusteissa.”

…

Palaan keskustelun pääteemaan – fundamentalismiin.

Jari Sarasvuo toteaa:

”Mä määrittelen fundamentalismin ehdottomuutena, dogmaattisuutena, jossa ihminen uskonnollisesti ottaa jonkin kannan, ja puolustaakseen tuota kantaa hän on valmis hylkäämään minkä tahansa rationaalisen tietopohjaisen […] logiikan. Ja usein fundamentalistit pystyvät jatkamaan olemassaoloaan ainoastaan viholliskuvien ravitsemana.

 Korhola:

”Mä olen ajatellut, että hallinnan ajatus on fundamentalismissa keskeinen. Mä näen sen itse eräänlaisena versiona uskonnosta, josta on olemassa kristillinen versio, islamilainen versio ja on ateistinen versio.”

Siinä on Korholan mukaan takana ajatus, että ”minulla on halussa totuus ja minä näen sen”. ”Ja teidän on parasta totella sitä. Totuuden haltijalla on valo ja muu on pimeyttä.”

Korhola tuntee ja tietää, mistä puhuu. Hän toimi itse aikoinaan jopa Kristillisen liiton puoluesihteerinä, mutta jätti sitten vuonna 2003 puolueen, kun puolueen keskeisenä toimijana oli henkilö, joka koki olevansa Jumalan edustajana politiikassa (”Jumala on mulla töissä”). Sen kaltaisessa tilanteessa ihminen ei tajua itse tulkitsevansa. Hän on asettunut muiden yläpuolelle.

Todetaan siis vielä.  Fundamentalisti voi olla paitsi kiihkouskovainen, myös poliittinen, monipuolista keskustelua ja pohdintaa välttelevä fanaatikko.

Fundamentalismista pitäisi päästä irti, unohtamatta kuitenkaan sukupolvemme vastuuta maapallon tulevaisuudesta. Keskustelijoiden mukaan moraali on kuitenkin pidettävä mielessä. Sarasvuo puhuu ”fundamentalistisesta krampista”. Emme saa jäädä sen loukkuun. Meidän on pystyttävä keskustelemaan ilman leimautumista.

Sarasvuo on ennenkin käyttänyt ajattelussaan raamatullista retoriikkaa. Sen hän tekee myös nyt. Hän puhuu kilvoittelusta. Vakavista asioista on kysymys ja tuo sana kuvaa, mitä kautta asioita on lähestyttävä. Myös Korhola lähestyy asioita uskonnollisen sanaston avulla. 

Korholan mukaan fundamentalismin vastakohta on ajatus siitä, että totuudella on mysteeriluonne. Fundamentalistin vastakohta on siis mystikko. Näin Sarasvuo asian kärjistää. Sana mystiikka tulee kreikan kielen verbistä ’vaieta’.

”Fundamentalistit ovat surkeita rationalisteja. He eivät ole ymmärtäneet, että totuus on aina sitä, jonka äärellä me joudumme nöyrtymään.” Se tarkoittaa pienentymistä. Emme saa olla ”muita tohtoroimassa”, mikä siis tarkoittanee, että emme ala kovin herkästi julistaa yhtä totuutta.

Sarasvuo nosta esille dogmaatikon ja dogmatistin käsitteet. Dogmatisti katsoo asioita yhdestä ikkunasta. Se on hänen dogminsa.

Dogmaatikko puolestaan yrittää katsoa sitä mysteeriksi jäävää todellisuutta eri ikkunoista ja kulmista oppiakseen tuntemaan sen paremmin. Hän rakentaa teoriakehyksiä, että voisi oppia lisää.

Ihmisen pitää luopua omasta narsistisesta egoistisesta ajattelustaan. On nöyrryttävä asioiden edessä. Ei saa antautua maailman vietäväksi. Vastuullisella johtajalla on kahta kauheampi tarve pienentää itseään, kilvoitella asioiden parissa, Sarasvuo kiteyttää. Jos on valtaa, on kyettävä kyseenalaistamaan jopa oma moraali. Tuo edellyttää hiljentymistä.

Nykyisin johtotehtäviin nousseet näyttävät humaltuvan vallasta. Sarasvuo puhuu turmeltumisesta. ”Hyvät ihmiset tekevätkin pahaa”. Korholan mukaan valta muuttaa ihmisen aivokemiaa. Valta toimii kuin huume. Tuo kauhukuva pitäisi olla mielessä.

….

Sarasvuota mukaillen nyt on vallalla ihmeellinen tarve painaa teollisuuttamme alas, pitää EU:n elvytyspakettia lähes pyhänä asiana. Kuten Sarasvuo toteaa, tällä menolla elämästä poistetaan realismi ja markkinakuri. Mistä löytyvät vastedes hyvinvointimme ja kulttuurimme rakentajat?

Tehdään maanis-depressiivista politiikkaa, kuten keskustelussa todetaan. Lyhytjännitteistä vauhkoamista! Keskustelijat toteavat, että tosiasiassa EU on kasvattanut kokonaispäästöjä. Ulkopuolelta on tuotu tuotteita, jotka on valmistettu likaisemmin.

Korhola toteaa, että elämässämme pitäisi tehdä luonnon eteen sellaista, joka on aivan varmasti tulevaisuudelle hyväksi. Hän mainitsee kaksi asiaa: saasteiden vähentäminen ja puiden istuttaminen. Siinäpä meille vaihtoehto vauhkoontumiselle.

…

Haluan nostaa tähän erään hyvin tutun aiheen. En nyt muista, puhuivatko siitä Sarasvuo ja Korhola. Olen nimittäin lueskellut viime päivinä Maria Asunnan ja Erkki Seppäsen tuoretta kirjaa Turvapaikka uutisissa, joka on katsaus viiden viime vuoden tapahtumiin yhteiskunnassamme. Asia saattaa olla mielessä myös tämän keskustelun myötä.

Yksi vallankäytön keino on uhriutumisen ja ns. turvallisen tilan ajattelu sekä leimakirveen heiluttelu. Tällä tapaa on haluttu torpata avoin keskustelu. Tätä mukailee pintaan nostettu totalitarismia myötäilevä ilmiantopolitiikka. Epämiellyttäviksi koetuilta ihmisiltä halutaan viedä työ ja toimeentulo – aivan kuin aikoinaan Neuvostoliitossa.  Kunpa työnantajapuolelta riittäisi rohkeutta panna tällaisille yhteydenotoille jyrkkä nollatoleranssi, mutta ei siltä näytä. Toimitaan leimautumisen pelossa kuin lampaat. Se on väärä suunta!

…

Elämme rankkaa aikaa. Oma elämäni on kyllä hyvällä raiteella, vaikka sisimmässäni onkin ollut ikäviä tuntemuksia. En tiedä, elänkö vielä parikymmentä vuotta vai onko nyt viimeinen päiväni.  Ei sillä ole väliä. Olen itseni kanssa sovussa. Nöyrin mielin otan vastaan uuden päivän. Haluan katsoa myös itseni ylitse. Haluaisin, että kansakunnallamme ja ihmiskunnalla olisi toivo – tie eteenpäin. Haluan, että perinteitä kunnioitetaan ja kulttuurielämä kukoistaa. Nykyisessä vimmassa jää luovuus jalkoihin ja esi-isiemme ponnistukset unohtuvat.

Eija-Riitta Korhola on isoäiti. Hän on siitä ylpeä ja hän kokee sen sisimmässään. Se on kärjistetysti todeten jopa eräänlainen ”taakka”. Ne joilla on lapsia, ovat antaneet tulevaisuudelle panttivankeja. Hän on ottanut ajatuksen Francis Baconilta, joka on puhunut ”kohtalon panttivangeista”. Korholalla on siis jälkipolvea, mikä tarkoittaa, että hänellä on samalla ”tulevaisuudessa panttivankeja”.  Se luo ihmisen toimintaan erityistä vastuullisuutta.

Globalismia, lokalismia, Suomen taloutta – erään keskustelun satoa

Todetaan heti, että en ymmärrä paljoakaan talousasioista, mutta politiikkaa seuraan ja siksi myös kansantaloudestamme on oltava jotenkin perillä. Kyllä pääkoppani vaatii aikaa, että pystyn talouspoliittisia prosesseja hahmottamaan. Sen kuitenkin ymmärrän, että Suomen talous on surkeassa jamassa eikä käytävän päässä valoa näy.

Eilinen presidentti Niinistön järjestämä keskustelu jäi minulta katsomatta. Siihen en nyt puutu lainkaan. Sen sijaan kohteenani on perjantaina 22.5. netissä käyty paljon pienemmän huomion saanut jutustelu. Alkuun laitan myös johdanto-osan, jossa kerron kuusi vuotta sitten käydystä euron tulevaisuutta käsitelleestä tilaisuudesta.

Kyseessä on Suomen Perusta -ajatuspajan järjestämä keskustelu Suomen rooli globalisoituvassa maailmassa ja se on katsottavissa täällä. Mukana ovat PS-eduskuntaryhmän talousasiantuntija Juhani Huopainen ja yrittäjätaustainen kansanedustaja Veikko Vallin sekä Ajatuspajasta Arto Luukkanen ja Marko Hamilo. Heistä Huopainen on selkeästi kiinnostavin keskustelija. Youtubeen on viime aikoina alkanut ilmestyä useita kiinnostavia talouteen liittyviä keskusteluja (kuten Puheenaihe-sivulla). Tämä keskustelu voi jäädä niiden varjoon mutta minusta se oli oikein hyvä myös siksi, että siinä liikutaan melko lailla ruohonjuuritasolla. Muutamat perusasiat tulevat selviksi. Asiat ovat mutkikkaampia kuin olen luullut. Ilman ylikansallista lainsäädäntöä ei selvitä. Keskustelijoilla punaisena lankana on Suomen asema vaikeassa tilanteessa. Populistiseksi leimatun puolueen edustajat kuitenkin nostavat nyt esille ongelmakohtia, joita yleensä ei populisteilta odottaisi. Valtapoliitikot saattavat jättää tällaisista asioita kertomatta.

…

Mennään yllä lupaamaani johdantoon. Se tuokoon hieman perspektiiviä omiin kokemuksiini. Toukokuussa 2014 olin mukana seuraamassa Helsingissä Metsätalossa käytyä Ajatuspaja Liberan järjestämää keskustelua aiheesta Euron tulevaisuus, Suomen vaihtoehdot. Se kokosi paikalle runsaasti kuulijoita ja sai myös merkittävää mediahuomiota. Minulle se oli jonkinlainen avaus eurotalouden ongelmiin. Viimeistään siitä lähtien olen pyrkinyt seuraamaan, kun Suomi on yhteisvaluutassamme kärvistellyt.

Tilaisuuden pääosassa keskustelijoina olivat Björn Wahlroos, Kimmo Sasi ja Erkki Tuomioja sekä Liberan tutkimusjohtaja, nykyinen kansanedustaja ja mahdollisesti Kokoomuksen seuraava puheenjohtaja Elina Lepomäki. Kyseessä oli samalla ajatuspaja Liberan julkaiseman ja Vesa Kanniaisen toimittaman kirjan julkistamistilaisuus. Teos löytyy täältä. Tutkielman taustalla olevaan EUROTHINKTANK-työryhmään kuului liuta nykyisinkin keskeisiä talouden asiantuntijoita, joista mainittakoon Tuomas Malinen.

Tilaisuudesta huokui avoin eurokriittisyys. Yksimielisyys näkyi aina Erkki Tuomiojaa myöten. Se herätti toiveen muutoksesta kestämättömältä jo tuolloin vaikuttaneeseen tilanteeseen. Mutta vielä mitä! Globalisaatio alkoi vain tiukentaa otettaan. Ja melko pian tuon jälkeen esimerkiksi Tuomioja alkoi puolueensa miehenä puhua ihan muuta. Samoin Lepomäki tuntuu nykyisin sopeutuneen vallitsevaan tilanteeseen, kun edessä näyttää killuvan loistelias poliittinen ura. Tuolloin hänkin näki liittovaltioajatuksen mahdottomana, mutta sen perusteella mitä itse olen mediaa seurannut, hän näkee sen nyt myönteisenä suuntana.

Tässä on linkki Iltalehden uutiseen Metsätalon tilaisuudesta.

Tilaisuus sai valtavan yleisön. Siihen ei ollut osattu varautua. Siksi keskustelu striimattiin myös viereiseen saliin. Onneksi sain juuri ja juuri paikan pääsalista ja sain omin silmin kokea keskustelun eläväisen tunnelman. Projektin vetäjän Vesa Kanniaisen esittelypuhe oli hyvin valaiseva. Se meni minunkin päähäni helposti. Sen sijaan itse kirjan lukeminen olikin toinen juttu. Siellä oli osia, joista en paljoakaan ymmärtänyt. Mutta se oli odotettavissa, kun en kansantaloudesta paljoakaan ymmärrä.

Keskustelijoista Nalle Wahlroos teki vaikutuksen. Se ei merkitse, että olisin kaikesta samaa mieltä, mutta hän oli hyvin jämäkkä, innostava ja ilmaisuissaan selkeä keskustelija. Hän osasi myös reagoida eläväisesti yleisön kysymyksiin. Olen sittemmin lukenut hänen kirjoituksiaan ja yhden teoksenkin. Ne ovat antaneet näkymää. Häneen kohdistetusta demonisoimisesta en tykkää.  Tuomioja osoittautui hyväksi keskustelijaksi ja löysin hienoja näkökohtia. Sittemmin kuitenkin hän on alkanut julistaa puolueensa linjaa, kirjoitusten ja puheen sävy on muuttunut ihan muuksi. Aivan kuin hänet olisi joutunut sisäpiirin ojentamaksi. Viime aikaiset ulostulot ovat mielestäni merkkinä lähinnä näköalattomasta politikoinnista. Lepomäelle aloin itse jo tuolloin ennakoida poliittista nousua. Nyt hän näyttää kehittyneen liittovaltiota ajavien eturiviin, minkä ymmärtää. Puhutaanhan, että hän on osallistunut Bilderberg-ryhmän kokouksiin. Hyvänä puolena on hänen avoimuutensa. Keskustelijana hän on edelleen kiinnostava.

Tilaisuus antoi minulle myöhemmin perspektiiviä tarkastella talouden kysymyksiä, seurata EU:n kohtalon kysymyksiä ja euro-Suomemme tulevaisuutta. Maamme on nykyisin osanen EU:n periferiaa, jota muutamat unionin keskeiset valtiot käyttävät hyväkseen. Lipponen halusi Suomen aikoinaan mukaan ytimiin ja siksi myös rahaliittoon, mutta sivulliseksi on jääty. Totta on, että paluu omaan valuuttaan tuntuisi hurjalta teolta, Siihen sisältyy valtava riski mutta euro on Suomelle kuitenkin osoittautunut vankilaksi, poliittiseksi ratkaisuksi, jossa en toivoisi Suomi-nimisen kansakunnan viettävän elinkautistaan. Toivon, että Suomeamme pyritään rakentamaan muista lähtökohdista kuin karriääripoliitikkojen virkauran alustana.

Asiasta kiinnostuneiden mielessä on varmasti Tuomas Malisen vahvoin äänenpainoin ilmaisema vetoomus Suomen eurosta eroamiseksi. Samanaikaisesti valtiovarainministerimme vakuuttelee itsevarmana euron olevan vakaa valuutta ja siksi Suomelle välttämätön. Tämänkin pohjalta näyttää ilmeiseltä, että edessä olevasta umpikujasta huolimatta Suomi on jälleen suostumassa lisäämään yhteisvastuita. Myös Euroopan unionin verotusoikeus on vahvasti puntarissa (toteaa YLE). Globalismin karavaani on näköjään sitkeästi liikkeellä. Sen takana on jo fanatismia.  Vastakkain asettelu epäilemättä vain kärjistyy.

….

Nyt menen varsinaiseen pääasiaan.

Alussa Huopainen pitää kiinnostavan puheenvuoron globalisaatiosta. Se on laaja käsite, jonka perusideana on vain positiivisia mielteitä herättävä ajatus kansainvälistymisestä. Taloudessa ja kaupan kansainväliset yhteydet johtavat kuitenkin ongelmiin, kun ollaan ristikkäin riippuvaisia muista toimijoista. Yhden ongelmat heijastuvat heti toisiin. Yhden häiriöt ovat kaikkien häiriöitä. Tämän ennakoimiseksi toimijoiden on valvottava jatkuvasti mitä muut tekevät.

Kun talouselämässä kohdataan ongelmia, on annettava apua. Huopainen puhuu ”rahahalaamisesta”. Tällaisia tilanteita varten on selvitettävä ennakolta, miten paljon voidaan olla riippuvaisia muista ja kuinka paljon ollaan valmiita kumppania auttamaan.

Siirrytään valtioiden väliseen vapaakauppaan. Siinä on myös haasteellinen puolensa. Kyse ei ole pelkästä vapaudella ”fiilistelystä”. Huopainen selventää asiaa kuvaannollisella esimerkillä, minkä kautta hän osoittaa, että vapaakauppa tarvitsee myös kansainvälistä lainsäädäntöä. Siten voidaan taata, että kauppa on molempia osapuolia hyödyntävä ja toimii niin ollen myös käytännössä. Valtio ei siis voi säätää kansallisesti lakeja, jotka käytännössä haittaavat vapaakaupan toisen osapuolen toimintaa. Tämä saattaa johtaa huomattaviin korvauksiin. Siksi sopimusta luotaessa vaaditaan tiukkaa perehtymistä.

Myöhemmin toisessa yhteydessä Vallin tuo esimerkin kaivosteollisuuden toiminnasta Suomessa. Asia on käsittääkseni tuttu jo muutaman vuoden takaa, kun Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen kesken oltiin luomassa TTIP-vapaakauppasopimusta. Kun kansainvälinen yhtiö luo Suomessa kaivostoimintaa ja tekee voittoja Suomen maaperässä olevilla mineraaleilla. Jos sitten Suomi muuttaisi lainsäädäntöään, niin pahimmassa tapauksessa laista kärsinyt yhtiö voisi vaatia Suomen valtiolta miljardikorvauksia. Huonon sopimuksen myötä maamme menettäisi kansallisomaisuuttaan ja joutuisi vielä korvauksiin. Asialla voisi siten olla kauaskantoisia seurauksia.

Vallin liputtaa lokalismin puolesta, millä hän tarkoittaa lähituotantoa eli sitä, että tavarat valmistettaisiin mahdollisimman kattavasti lähialueilla. Se kattaisi myös naapurimaat. Hänelle lokalisaatio on parempi ratkaisu kuin ”globaali rajat auki -talous”. Hän toki lisää, että kaikkea ei voi valmistaa paikallisesti tai edes lähialueilla. Kuitenkin sen olisi oltava ensisijainen vaihtoehto. Korona-pandemia ja siihen liittyvä maskiongelma ovat tuoneet ongelmat näkyviin. Esimerkiksi ruoan alkutuotanto olisi tärkeä säilyttää Suomessa tai ainakin lähimaissa. Hintataso on tietysti ongelma, mutta toisaalta myös globalisaation synnyttämä työttömyys aiheuttaa menoja.

Globalisaation mukana ongelmia tuovat myös eettiset kysymykset. Kaukana sijaitsevissa tuotantoketjuissa saadaan kyllä hinnat alas, mutta ei sen sijaan kyetä valvomaan työehtoja, miten käytetään esimerkiksi lapsi- ja halpatyövoimaa. Hintakilpailussa mennään yhä rajuimpiin siirtoihin. Esimerkiksi Kiinassa tuntipalkka on jo noussut liian kalliiksi. Afrikassa voidaan tuottaa huomattavasti halvemmalla. Globalismin kannattajat saattavat helposti vaieta ikävistä puolista, vaikka saattavat poliittisesti sopivammissa yhteyksissä omaa hyveellisyyttään hehkuttaakin.

Vallinin mukaan ratkaisuna ovat tullit. Tullittomuus kyllä laskee tuotteen hintoja mutta toisaalta myös se maksaa yhteiskunnalle, kun työttömyys Suomessa huokeampien tuotteiden vuoksi ja oman tuotannon loppuessa kasvaa. 

Kansallinen itsemäärääminen tuo nykyisin yllättäviä ongelmia. Esimerkkinä keskustelussa mainitaan ravintolatuki. Suomi ei pysty tukemaan ravintoloita kuin hyvin rajallisesti, koska EU:n lainsäädäntö kieltää jäsenmaita tukemasta yrityksiä.  Poikkeustilanne antaa siihen pieniä mahdollisuuksia. Jos yrityksiä haluttaisiin tukea, pitäisi tehdä tarkat laskelmat jo annetuista tuista. Jos raja ylittyy, voi asiaa käsittelevä virkamies joutua EU-oikeuteen. Huopainen valaisee, kuinka ristiriitaisessa tilanteessa elämme. Toisaalta lisätään vapautta, ollaan liberaaleja ja globaaleja. Samanaikaisesti tehdään kansallisella tasolla rajoituksia. Tiukennetaan lainsäädäntöä ja vähennetään itsemääräämisvaltaa.

Marko Hamilon mukaan globalismi on sitä, että päätösvaltaa keskitetään ylikansallisille organisaatioille, kuten YK:lle ja Euroopan unionille. Tuo sama valta oli ennen kansallisvaltioilla. Vapaakaupasta puheen ollen ei valtio voi ottaa pelkkiä hyötyjä. Se edellyttää, että myös osa poliittisesta vallasta siirtyy kansalliselta tasolta muualle. Huopainen myötäilee. Niiden seuraukset ovat vaikeasti ennakoitavia asioita, esimerkiksi kun yksittäinen valtio voidaan jossakin kansainvälisessä tuomioistuimessa määrätä jättikorvauksiin. Noihin asioihin on kiinnitettävä huomiota, ongelmia on nostettava esille ja mietittävä, millaisia seurauksia niistä nimenomaan pitkällä aikavälillä aiheutuu. Se on hyvin antipopulistinen lähestymistapa. Suomen kaltaiselle valtiolle Euroopan periferiassa se tuo ihan omat haasteensa. Asiaan liittyy se, että yhteisissä sopimuksissa pieni yleensä kärsii. Se on hyvä pitää mielessä, ettei Suomi menisi ”lompsa auki” mukaan kaikkiin suurempien vaatimiin maksuvelvoitteisiin. Suomen on muistettava varjella omaa asemaansa.

Tuo on minusta tärkeä seikka. Heti tulee mieleen, että tarvitsisimme poliitikkoja, jotka kykenisivät puolustamaan Suomen etuja mahdollisimman kauaskantoisesti. Todelliset valtiomiehet ovat keskuudestamme kuitenkin kadonneet. Ja kyllä kansallismielisyyttä tarvittaisiin, mutta ei sille ole Euroopan unionin kaltaisessa globaalissa organisaatiossa tilaa. Olen käsitellyt noin pari vuotta sitten bulgarialaisen Ivan Krastevin teosta After Europe (täällä). Siinä hän kutakuinkin toteaa, että EU on virkamiehelle kuin kansainvälinen huippuluokan jalkapalloseura. Se on tiimi, jossa on hienoa olla mukana. Siinä ei ole kansallisuuksia, kaikki muu unohtuu, kun se projekti jää taakse, on uusi tiimi edessä. Taas lähdetään nollapisteestä.

Vallin on ensimmäisen kauden kansanedustaja ja istuu myös Tampereen kaupunginvaltuustossa (käsittääkseni myös hallituksessa) Hän tuo esille omat vaikutelmansa Suomen nykypolitiikasta. Integraation suhteen hän toteaa, että jos se menee kovin pitkälle, niin hänen mukaansa Suomen eduskunta voitaisiin sulkea. Tulonsiirroissa Välimeren maihin, kuten Italiaan, Espanjaan ja Portugaliin, hän ei näe mitään mieltä.  Hänen mukaansa Suomen ei tarvitsisi olla EU:ssa nettomaksaja, jos harmaa talous saataisiin siellä kuriin.

Globalisaation nykymuodossaan hän näkee karuna: lähiöt gettoutuvat, pommit paukkuvat, asuinalueet eriytyvät ja asunnot menettävät tietyillä alueilla arvonsa. Hän viittaa Euroopassa laajalti tehtyyn kyselytutkimukseen, jossa kansalaiset ovat laajalti huolissaan, kun elinympäristö on alkanut väestönsiirtojen myötä muuttua.

Vallin tekee tilitystä myös omista tuoreista kokemuksistaan politiikassa. Kuntatasolla pakoillaan hänen mukaansa vastuuta vedoten siihen, että asiasta päätetään eduskunnassa (kyseinen esimerkki on kaupungin pakolaispolitiikasta). Poliitikot yrittävät näin siirtää päätösvallan pois itseltä. Sama suuntaus on hänen mukaansa eduskunnassa. Siellä viitataan Brüsseliin. Tähän voin liittää tuoreen esimerkin liittyen valkoposkihanhien maanviljelijöille aiheuttamiin haittoihin. Siinä ympäristöministeri heittää pallon unionitasolle.

Vallin toteaa, että poliitikot haluaisivat ”patsastella”, olla siisteissä sisähommissa hyvällä palkalla. He eivät halua olla vastuussa mistään ja pyrkivät siirtämään sen muualle. Kun hän sitten alkaa pohtia, mihin Brüsselissä vedotaan, on Hamilolla vastaus valmiina. Siellä todetaan, että asia on ”väistämätöntä”.  Ilmiö on nimeltään historiallinen determinismi, jota on alettu 90-luvun alusta lähtien käyttää laajalti argumentoinnissa globalismin saadessa sijaa. Suomessa keksittiin tuolloin sille oma vastine maapalloistuminen.  Sen mukaan kehitystä ei voi vastustaa, koska se on väistämätön suunta.  Yksittäistä asiaa saatetaan kyllä kauhistella ja vastustaa, mutta sen kanssa ristiriitainen päätös kuitenkin perustellaan ”väistämättömyydellä”. Tuo Hamilon heittämä ajatustapa on minusta osuva, koska tunnen tapauksia, jolloin ihmiset voivat yksityisesti olla esimerkiksi maahanmuuttokriittisiä, mutta julkisesti toimivat toisin.

,,,

Huopainen korostaa, että globalisaatio pitää sisällään monia asioita. Kaikkeen ei pidä mennä mukaan. Hän tuo esimerkiksi kuvan Jehovan todistajien esitteestä, jossa kaikki sopusoinnussa ja hyvin pukeutuneet ihmiset kulkevat sovussa leijonien ja muiden villieläimien kanssa. Sen tapaisesti asioita aletaan helposti kaunistella. Hän realistina vaatii selväpäisyyttä. Vapaakaupan tulee Suomessa tarkoittaa, että meillä on kansallisen tason toimeenpanovaltaa ja tuomiovaltaa, että se toimisi. Vaakakupissa on kaksi puolta.

”Aina kun me lisätään vapautta, niin me luodaan kahleita. Ensimmäisenä pitäisi miettiä, mitä tästä seuraa, kun me otetaan nämä kahleet niskaan, mitä seuraa siitä, että meillä on tämä eurovaluutta.”

Tuon kaltaisia kysymyksiä on nostettava esille.  Yksi kysymys on se, mitä seuraa, jos yksittäinen valtio elää yli varojensa. Yhteisvastuun uhista ja ongelmista on kerrottu ja niistä on varoitettu. Mutta ne on valitettavasti sivuutettu, koska ”on ollut niin hienoa olla siinä mukana”.

Euron aiheuttamat seuraukset eivät ole kovin hienoja. Omistava luokka on menestynyt hyvin, mutta samaan aikaan on syntynyt matalapalkkaisia, joilla ei ole tulevaisuutta. Syrjäytyneiden määrä on hälyttävä. Kehityksemme suunnassa on ongelmia, mutta niistä ei pitäisi vaieta vetoamalla johonkin epämääräiseen globaaliin kehitykseen.

Huopainen palaa kuvaan Jehovan todistajien esitteessä. Kyllä me sen tajuamme, että se vääristää. Huopainen heittää vastuuta myös äänestäjille. Hän toteaa suurin piirtein tähän tyyliin:

”Ei yksikään eurojäsenyyden kannattaja (ei entinen eikä nykyinen) tule kertomaan, että hän on tulonsiirto- ja yhteisvastuuliittovaltion kannattaja ja siinä tulee kylkiäisenä mukana euro. Hän toteaa, että euro on hänen mielestään vakaa valuutta ja sitten on vaiti.”

Huopaisen mukaan ei siis suostuta sanomaan ääneen, mitä toisessa vaakakupissa on. Kansalaisten tehtävänä on lähettää palautetta ja saada poliittiset päättäjät puhumaan avoimemmin. Tuo lopputoteamus vakaasta valuutasta viitannee suoraan valtiovarainministeri Katri Kulmunin eduskuntapuheenvuoroon.

Lopussa Huopaisen repliikin myötä nousee esille myös suomen kielen hienous. Kielessämme tehdään ero sen suhteen, onko jokin asia itsestään tapahtuva luonnon ilmiö vai onko kyse ihmisten toimista. Tämä liittyy oikeastaan yllä jo kertomaani väistämättömään kehitykseen. Siellä vaakakupissa on aina ihmisten aiheuttamat toimet. Kun puhutaan globalisaatiosta, niin päättäjät mielellään haluavat sen olla globalisoitumista, joka tapahtuu itsestään.

Viimeinen kommenttini koskee Vallinin esille nostamaa verottamista. Verotus on se, johon liittyvillä ratkaisuilla valtio voi kilpailla tuotteillaan. Se on hänen mukaansa talouspolitiikan ydintä. Euroopan unioniin liittyen on sen yhteyteen kuitenkin tuotu viime aikoina käsite harmonisointi. Se pitää sisällään kannan, että päätösvalta verotuksen tasosta siirtyisi kansallisvaltiolta Euroopan Unionille.  Esimerkkinä hän mainitsee Suomen pyrkimyksen arvonlisäveron kynnysrajan nostoon. Siihenkin on kysyttävä EU:sta lupa. Millä sitten kilpaillaan, kun ei enää pystytä verotuksella kilpailemaan, Vallin kysyy. Suomelle syrjäisenä maana se olisi tärkeä keino. Tässäkin seurataan laajempaa nykytrendiä. Vallinin vaikuttaa asiasta puhuessaan turhautuneelta. Se ei ole ihme.  Väärä suunta, toteavat muut.  Minä kommentoisin tuohon teonsanaan liittyen, että hallituksen poliitikot varmaankin puhuvat ”harmonisoinnin” sijaan harmonisoitumisesta. Niin ollaan sopivasti asian ulkopuolisia tarkkailijoita.

Ihmettelyä ajastamme

Motto:

”Asiaan kuuluu, ettei vallitsevan ideologian olemassaoloa edes havaita.”

Professori Timo Vihavaisen 26.5.2018 julkaisemasta blogikirjoituksesta Aatteellinen boikotti.

1.       Aluksi

Yritin turhaan miettiä sopivaa laatusanaa aikaamme kuvaamaan. Vaihtoehtoja oli kyllä runsaasti. Itse olen pessimisti ja aikaamme voisi sen pohjalta kutsua vaikkapa toivottomaksi, mutta rehellisesti sanoen se kertoo asenteestani vain hiukan. Nousen edelleenkin ylös vuoteestani, enkä tee niin vain itseni enkä minkään hulluuden vuoksi. Ehkä uteliaisuuttakin on mukana, mutta rehellisesti sanoen tunnen olevani pienen pieni hiukkanen jostakin suuremmasta. Suomen tilanne ja Suomen kohtalo on tietysti suurin huolenaiheeni.  Otan kuitenkin tähän alkuun laajemman näkökulman.

Jos aikakauttamme tarkastelee historiallisessa perspektiivissä, niin käänteentekevä on valistuksen aika ja Ranskan vallankumous: vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus. Siinä vaiheessa maailmassamme lähdettiin uusille urille. Euroopan historialliset mullistukset, tieteen ja kulttuurin kehitys saivat sieltä uutta pontta. Lähdetään siitä, että nykyisen Europan unionin esivaiheita alkoi muotoutua 1800-luvulla, vaikka toki aiemminkin oli jo jotain hahmottelua. Liberalismin imussa alkoi ajatus itää. Saksassa kehitys vei kuitenkin yhteen äärimmäisyyteen. Venäjällä yhteiskunnallinen kehitys johti anarkismin kautta vallankumoukseen.

Toivottavasti kuitenkaan meidän aikamme liberaalit eivät ala muistuttaa jakobiineja, niin kuin esimerkiksi tässä kirjoituksessa on ennustettu. Moni asia kyllä viittaa siihen, ettei historiasta ole opittu eikä haluta oppia. En sentään kuitenkaan usko teloituksiin.

Venäjän ja Neuvostoliiton historia on minulle tuttu. Liberalismin hegemoniassa 1800-luvun Venäjällä kehitys johti kommunismiin, Ranskan vallankumouksen lapseen. Ja sen kehitys meille pitäisi olla tuttu. Lopputuloksena oli julma terrori, jota ei suinkaan toteuttanut yksi poliittinen johtaja vaan mukana olivat toteuttamassa tavalliset pienet ihmiset, joita saattoivat kalvaa tavanomaiset arkipäivän huolet.

Ihmismieliä ruvettiin 20-luvun kehityksen saatossa tarkemmin ohjaamaan. Nuori neuvostoyhteiskunta kävi selviytymiskamppailuaan ja pyrki saamaan kansalta sille kaiken tuen. Kansa piti saada uuden eliitin taakse. Tähän mielikuvataisteluun otettiin avuksi oikeuslaitos. Maassa käytiin kolme laajaa oikeusjuttua. Tavallinen työkansa pääsi seuraamaan aikansa merkittäviä mediatapahtumia. Ne purivat ja upposivat. Kansanvihollisia tuomittiin kuolemaan ja vuosien vankeusrangaistuksiin. Syyllisiksi tuomitut oppivat nöyrästi katumaan tekojaan tietämättä tosiasiassa, mihin he olivat syypäitä. Šahtinskin  jutussa vuonna 1928 syytettyinä oli noin 50  kaivosinsinööriä ja muita alan työntekijöitä. Heitä pidettiin ”tihutyön tekijöinä”, joiden tavoitteena oli ollut kaataa nuori sosialistinen yhteiskuntajärjestelmä. Vuonna 1930 se sai jatkoa. Tuolloin käytiin ns. Teollisuuspuolueen juttu. Nyt paljastettiin vastavallankumouksellisia, jotka olivat olleet Neuvostoliiton oikeuslaitoksen mukaan kontakteissa ulkomaisiin toimijoihin. Kolmas näytösoikeudenkäynti, Metro-Vickersin juttu, pidettiin vuonna 1933. Siinä täytyi yhteiskunnasta jo löytää ulkomaalaisia agentteja.  Nuo ulkomaalaiset olivat englantilaisia, jotka olivat olleet rakentamassa mm. Moskovan metroa. Tämä oikeudenkäynti sai luonnollisesti eniten kansainvälistä huomiota, mutta siitä myös vaiettiin nopeasti ja tuomitut karkotettiin pikaisesti kotimaahansa. Näistä jutuista olen kirjoittanut aiemmin näillä sivuilla.

Haluan palata tuohon keskimmäiseen oikeusjuttuun. Siinä pääsyytettynä oli aikansa merkittävä tiedemies, Neuvostoliiton teollisen kehityksen kannalta korvaamaton henkilö Nikolai Ramzin.   Nikolai Ramzin oli henkilö, joka sai oikeusistuimelta poliittisin perustein kuolemantuomion, mutta osoittaessaan vahvaa katumusta hän koki vallanpitäjien ylitsevuotavan armon ja sai kilvoituksensa ansiosta mahdollisuuden jatkaa toimintaansa kansakunnan eteen, sen Hyvän Paimenen turvallisten kämmenten suojeluksessa. Oikeus lähetti hänet sisäministeriön erityisvirastoon, jossa mies saattoi jatkaa tutkimus- ja kehitystyötään uuden höyrykattilan parissa. Ramzin kärsi suhteellisen vapaissa oloissa elinkautistaan, mutta hänet vapautettiin vankeudesta vuonna 1936, mikä todellisuudessa ei kai tuonut kovin suurta muutosta hänen elämäänsä.

Mutta vaikka Jumala voi armahtaa, kansa ei milloinkaan. Syksyllä 1943 Ramzin oli ehdolla Neuvostoliiton tiedeakatemiaan. Hänen ansionsa tieteen saralla olivat ylivoimaiset ja kiistattomat. Odotettiin, että hänet valitaan. Hänen työtoverinsa on kertonut, että Ramzin itse oli hyvin iloinen ehdokkuudestaan ja oli todennut olevansa kiitollinen ”isännälle” (tarkoittaen Stalinia), kun tämä oli arvostanut hänen tutkimustyötään.  Akatemia itse kuitenkin valitsi jäsenensä ja kyseessä oli salainen äänestys. Niinhän siinä kävi, että Ramzinia ei valittu. Hän sai vain yhden puoltoäänen. Teollisuuspuolueen haamu oli jäänyt vahvana ihmisten mieliin. Akatemian koostui aikansa sivistyneistöstä mutta heidänkin mieliin oli perusteellisesti syötetty propaganda pureutunut.

Neuvostoliitossa oli syntyessään hyvin jaloja, itse Leninin ajamia periaatteita kansallisesta itsemääräämisoikeudesta lähtien aina vapaaseen eroamiseen saakka. Kansoille myönnettiin laaja alueellinen autonomia ja vähemmistöjen oikeuksista huolehdittiin. Kuitenkin puolueen yhtenäisyyden nimissä kehitys alkoi mennä omaan suuntaansa. Vielä vuonna 1931 saattoi Staliniakin vapaasti arvostella. Pian tilanne muuttui täydellisesti.

No, mehän olemme EU-kansalaisia ja meillä on oma unelmamme…

Euroopan yhdentymisessä on kommunisteillakin ollut oma roolinsa. Yksi Euroopan unionin keskeisistä hahmoista 1900-luvulla on ollut italialainen kommunisti Altiero Spinelli. Kun EU:ta alettiin kehittää nykyiseen suuntaan, hänen merkityksensä oli keskeinen.

Aluksi EEC:ssä Eurooppaa alettiin yhdistää talousyhteistyön kautta, eli alhaalta ylöspäin. Kun huomattiin, että asia ei etene, päädyttiin pyrkiä EEC:n yhdistämiseen ylhäältä käsin. Tätä ajoi juuri yllä mainittu Spinelli. Tätä lähdettiin toteuttamaan luomalla Euroopalle yhteinen perustuslaki. Sitä kautta päädyttiin vuonna 2009 Lissabonin sopimukseen, joka muutti EU:n rakenteita perustuslakiluonnoksen suuntaan.

Tästä on kirjoittanut mm. liettualainen EU-kriitikko Vytautas  Radžvilas. Minulla kyllä löytyy hänen tekstinsä pohjalta kirjoitettu blogiteksti.  Hänen mukaansa EU on uusi vaihe poliittisten insinöörien kehitystyössä, jossa yritetään yhdistää kommunismi, markkinatalous ja USA:n toteuttama demokraattinen globalisaatio. ”Kommunismi” on tosin nyt muuttunut uusmarxilaiseksi kulttuuriohjelmaksi. Siihen kuuluu keskeisesti, että valtioiden on annettava EU:lle osa omasta päätösvallastaan.

Radžvilas on palauttanut ainakin minun mieliin Neuvostoliitossa vallinneen käytännön: ”Kulttuurin pitää olla muodoltaan kansallista, mutta sisällöltään sosialistista”.  Tuo tuntuu nykyisin niin todelliselta, jos vain viimeinen sana muutetaan toiseksi.

2.       Mielensä pahoittajien, puolesta loukkaantujien ja uhriutujien Suomi

Me elämme nyt kuitenkin Euroopan unionissa. Neuvostotodellisuuteen verrattuna täällä käydään oikeudenkäyntejä pienemmässä mitassa. Tuomioita kuitenkin tulee, ja myös toverituomioistuimet (mm. metoo ja muut ylhäältä masinoidut kampanjat) ovat jo tulleet tutuiksi. Muotisanoja ovat sellaiset kuin puolesta loukkaantuminen, uhriutuminen, uhripääoma ja vihapuhe.

Käsittelen nyt tässä erästä Alfa-TV:n keskusteluohjelmaa, jonka otsikossa kysytään, elämmekö mielensä pahoittamisen kulta-aikaa.  Se on nähtävissä täällä: http://www.permanto.fi/fi/web/alfatv/player/vod?assetId=10174888. Vieraina ovat Eero Paloheimo, Marko Hamilo ja kristillisdemokraattien puheenjohtaja kansanedustaja Sari Essayah. Ohjelma on esitetty ensimmäisen kerran 21.6.2018. Käyn läpi valikoiden ohjelman sisältöä.  Keskustelu on hieman poukkoilevaa, mikä saattaa näkyä omassa selostuksessani.

Paloheimo lähtee liikkeelle yleisestä huomiosta. Hänen mukaansa nykyisin on selvästi ollut havaittavissa, että sananvapautta tarkkaillaan enemmän kuin aikaisemmin. Se on diplomaattinen aloitus. Essayah haluaa myös olla rakentava ja hän korostaa ihmisten vastuuta sanomisistaan käyttäen ilmausta sananvastuu.

Marko Hamilo reagoi muiden keskustelijoiden aloitukseen hieman konkreettisemmin yrittäen tulkita, mitä keskustelun aihe pitää sisällään. Se on hänen mukaansa jotakin muuta kuin tuntemamme Tuomas Kyrön kirjallisen hahmon toiminta. Hän arvelee aiheen tarkoittavan sitä, kenellä katsotaan olevan oikeus loukkaantua niin, että joku muu tuomitaan siitä.

Hän viittaa historiaan ja nostaa sieltä kolme käsitystä.

”Ennen modernia kulttuuria oli kunniakulttuurin aika. Jos loukkaat minua tai minun kaveria, niin tiedät, mitä siitä seuraa. Joku tulee kostamaan sen. Toinen vaihe oli sivistyneempi vaihe, kun moderni valtio hoiti tuon koston muiden puolesta.”

Nyt eletään Hamilon mukaan kolmatta vaihetta. Kehitys on johtanut monikulttuurisissa yhteisöissä siihen, että muodostuu tiettyjä ryhmiä, joilla on enemmän oikeuksia kuin muilla.  Niillä on ”uhripääomaa”. Siksi Hamilo puhuisi nykyajastamme ”uhriutumisen kulttuurina”. Se on hänen mielestään täsmällisempi ilmaus kuin mielensä pahoittamisen kulttuuri.

Paloheimo vie edelleen keskustelua eteenpäin, kun hän tekee eron median sananvapauden ja yksittäisten ihmisten sananvapauden välillä. Hänen mukaansa media on yksi valtataistelun osapuoli ja siinä kamppailussa se puolustaa ”raivokkaasti” omaa sananvapauttaan.  Kun medialla on sananvapaus, niin poliitikot, elinkeinoelämä, virkamiehet ynnä muut vastaavat toimijat joutuvat pelkäämään mediaa. Paloheimon sanoin ”tämä on se sananvapaus, mistä puhutaan poliittisessa hengessä”. Hän nostaa rinnalle yksityisen ihmisen oikeudet ja eettisen lähestymistavan.  Media ei hänen mielestään ollut niitä puolustamassa, vaan ”enemmänkin vahtimassa ja ottamassa ihmisiä kiinni”.

Keskusteluun tulee käsite ”poliittisesti korrekti sanankäyttö”. Jos joku poikkeaa siitä, niin ihmisen puheisiin kyllä ”tartutaan vikkelästi”. Paloheimon mukaan silloin ei sananvapaudesta ole tietoakaan.

Essayah myötäilee Paloheimoa todeten, kuinka sosiaalinen media on tuonut yksityisen puheen julkisen puheen areenalle. Hän ei kuitenkaan tohdi suoraan hyökätä valtamediaa vastaan. Hän toteaa, että politiikassa on meneillään ”tahallisen väärin ymmärtämisen kulttuuri” ja siihen liittyen hän lainaa uuden arkkipiispan Tapio Luoman Naantalissa  tänä kesänä pitämää puheenvuoroa:

”Aidon vuoropuhelun lähtökohtana on eräänlainen luottamuksen minimi: Minun on voitava luottaa, että se, mitä sanon, otetaan vastaan tulkinnalla, joka edes suurin piirtein vastaa omaa käsitystäni siitä, mitä olen halunnut sanoa. Tietoisesti pahantahtoiset tulkinnat eivät kannusta luottamukseen.”

Luoman ajatuksiin voi tutustua tässä kirjoituksessa, joka on julkaistu 12. kesäkuuta.

Minusta Essayahin lainaus on oikein oivallinen. Minäkin toivoisin, että myös valtamedia ottaisi ne toiminnassaan huomioon.

Tähän liittyen Essayah tuo esille Aki Ruotsalan tapauksen, kun Pori Jazz erotti hänet toiminnanjohtajan toimestaan median julkisen painostuksen jälkeen. Hyvä niin, sillä Ruotsalan tapauksessa on kyllä kyse pahantahtoisuudesta. Asiasta keskustellaan ohjelman aikana suhteellisen paljon. Keskustelijat tuovat asiaan liittyen mielenkiintoisia näkökulmia.

Hamilokin kaipaa aitoa keskustelukulttuuria:

”Sananvapauden ydinhän on se, että ei ole ennakkosensuuria, mutta ei pidä ajatella niin, että sananvapaus toteutuu, kun tämä välttämättömin ydin toteutuu. Kyllä meillä pitää olla myös sananvapauden kulttuuri, jossa erilaiset näkemykset ihan aidosti saavat kilvoitella keskenään...”

En nyt viitsi käsitellä tarkemmin tuota Ruotsalan tapausta. Totean vain, että siinä versonneessa keskustelussa Hamilo toteaa paradoksisuuden: ”Syrjintää vastustetaan tavalla, joka aiheuttaa syrjintää.” Hän ei kuitenkaan pidä erottamista juridisessa mielessä välttämättä syrjintänä.

Ruotsalan tapaukseen liittyen jäädään keskustelemaan homoudesta. Hamilo tuo mukaan laajemman näkökulman. Hän puhuu perusvapauksista ja ihmisoikeuksista ja erottaa kaksi koulukuntaa. On ensiksikin tulkintoja, joiden mukaan jokaisella yksilöllä on yhdenvertaiset oikeudet. Niitä hän kutsuu porvarillisiksi tai liberaaleiksi. Sen lisäksi on hänen marksilaiseksi tai vasemmistolaiseksi kutsumansa suuntaus, jossa katsotaan ensin, mitä ryhmää ihminen edustaa. Ryhmällä viitataan siihen, onko hänellä jokin tietty ihonväri, kuuluuko hän johonkin seksivähemmistöön jne. Sen pohjalta aletaan päätellä, kuka on sorrettu ja kuka on sortaja. Sen mukaan määritellään ihmisoikeudet. Tämä on Hamilon mukaan myös nykyisin vallalla oleva tapa ajatella ihmisoikeuksista. Itse hän korostaa yksilökeskeistä ajattelua ja kannattaa sen pohjalta kaikille yhdenvertaisia oikeuksia.

Hamilo tarkentaa vielä myöhemmin, mitä tuo nyt vallalla oleva ”vasemmistolaisempi” ajattelutapa pitää sisällään.  Siinä kaikki ajatellaan ryhmien ja ryhmäjäsenyyksien kautta. Esimerkiksi homoseksuaalilla on homojen oikeudet. Hänen mielestään heitä tulisi kuitenkin käsitellä yksilöinä, joilla on samat oikeudet kuin kaikilla muillakin.

Paloheimo tuo esille hegemonian vallan esimerkkinä Suomen eduskunta.

”Siellä suuri joukko tiettyjä yksilöitä on aina samaa mieltä, ja jos ei ole, niin enemmistö tuosta porukasta tuomitsee tämän erimielisyyden.”

Hän osoittaa, kuinka eduskunnassa voidaan vähemmistön kannasta tehdä enemmistön kanta. Erilaisten vaiheiden jälkeen asiasta päättää vähemmistö vastoin enemmistön kantaa. Ryhmäpäätösten kautta neljäsosan kanta saadaan koko eduskunnan kannaksi.

Essayah ryydittää Paloheimoa käsityksellä suvaitsevaisuudesta. Tunteisiin vetoamalla voidaan enemmistö saada taipumaan tietyn suvaitsevaisuuskäsityksen ympärille. Esimerkkinä hänen mukaansa voisi olla päätös sukupuolineutraalista avioliitosta, jota vietiin eteenpäin ”tasa-arvoisena avioliittolakina”. Lisäksi Essayah toteaa, kuinka iltapäivälehtien kolumnistit osaavat taitavasti aistia, mikä on kussakin asiassa hyväksytty tulkinta.

Hamilo tuo esille enemmistödemokratian ja siihen kuuluvan perustuslaillisen mekanismin. Kaikkia lakeja ei voi säätää normaalilla enemmistöllä. Perustuslaillisen mekanismin tarkoituksena on taata vähemmistön ja yksilöiden oikeudet.  Hamilon mukaan ryhmäoikeuksia korostettaessa on kuitenkin unohdettu se pienin ryhmä eli yksilö.

Essayah tuo tähän esimerkkinä Pohjois-Afrikan tilanteen, kun siellä nousivat demokraattisesti valtaan uudet voimat.  Niillä ei ollut kuitenkaan mitään halua puolustaa vähemmistön oikeuksia, missä näkyi demokratian kypsymättömyys. Tästä ovat joutuneet esimerkiksi Egyptin kristityt kärsimään. Muslimiveljeskunnalla ei ole ollut halua ottaa heitä huomioon. Essayah kiteyttää: ”Demokratian keinoin voitiin luoda lainsäädäntö, joka ohittaa täydellisesti demokratian ja vahvistaa itse asiassa itsevaltaisuutta ja diktatuuria.”

…

Paloheimo toteaa keskustelun eräässä vaiheessa hyvin kyynisesti ja ymmärtäenkin erään puolen ihmisluonnosta. Jos yhteiskunnassa on vallalla jokin aate ja siitä tulee muoti-ilmiö, niin hyvin helposti Paloheimon sanoin ”homma menee överiksi”.  Tuolloin aatteen puolustajat taipuvat helposti siihen, että tuon aatteen puolesta ”pikkusen saa kyllä valehdellakin”. Sitten aletaan valehdella enemmänkin, ikään kuin kilpaillaan aatteen puolesta.

Tämän kyllä allekirjoitan. Siitä on esimerkkinä vastikään esiin tullut kuva lehtopöllöstä avohakkuualueella. Kuvahan osoittautui lopulta muokatuksi. Haluttiin vastustaa valtion avohakkuita ja siinä poliittisessa vaikutuskentässä sai totuus jäädä taka-alalle. Iltalehden kolumnistin pohdintaa asiasta voi lukea täältä.

Omasta nuoruudestani voi kertoa olleeni joskus eräiden asioiden suhteen lähes fanaattinen ja jälkeenpäin huomasin, että totuus ei läheskään aina pysynyt ajatuksissani mukana. Tämänkaltaisesta elämässä valitettavan usein vastaan tulevasta innoituksen huumasta eivät uudetkaan sukupolvet ole kyenneet pysymään erossa. Sitä voikin miettiä, onko reaktioissa menty hullumpaan suuntaan.

Ohjelmassa keskustellaan myös poliittisesta korrektiudesta.  Itseänikin on vaivannut se, että sen myötä vääristely ja taktinen vaikeneminen – siis valehtelu - ovat sallittua. Kaikkea ei haluta kertoa. Laskelmoidaan tarkasti, mitä tavalliselle kansalle voidaan kertoa. Tämä on valtamedian agendaa. Tosin sekin on sosiaalisen median valveutuneisuuden vuoksi joutunut yhä useammin antamaan omassa ohjailussaan periksi.

Paloheimon mukaan poliittisessa korrektiudessa on innostuttu liikaa ja hän katsoo, että on otettava takapakkia. On kestämätöntä, jos oman vakaumuksen ilmaiseminen voi johtaa irtisanomisiin.  Pikkuvalehtelun ja vääristelyn voi kyllä aatteen nimissä ymmärtää, mutta kun vallitsevaa mielipidettä poikkeavan näkemyksen esittäminen voi jopa johtaa irtisanomisiin, niin ollaan vaarallisilla vesillä. 

Keskustelun taustalla on tietysti Pori Jazzin toiminnanjohtajan erottaminen. Essayahin mukaan moni on kyllä Ruotsalankin tapauksesta hätkähtänyt. ”Tässäkö ollaan Suomessa, että mielipiteiden vuoksi voidaan erottaa,” hän kysyy.

Hamilo vie keskustelua laajemmalle poliittiselle tasolle:

”Mielestäni tämä mielensä pahoittamisen kulttuuri jatkuu niin kauan, kun siitä on jotakin hyötyä, siitä on hyötyä niille, joilla on tietty poliittinen agenda.”

Hamilo viittaa vasemmistoon ja vihreisiin. Ne pystyvät toiminnallaan saamaan oikeiston ja konservatiivien pakan hajalle, kun ”kaikki alkavat irtisanoutua toinen toisistaan”.

Hamilo nostaa esille tärkeän aikaamme liittyvän havainnon. Nykyisin on kyetty luomaan aivan omanlainen ilmapiiri, jossa moralisointi ja pöyristyminen nousevat etusijalle. Sen vanavedessä päättäjät ja virkakunta sitten sortuvat harkitsemattomiin ratkaisuihin.

Paloheimo jatkaa Aki Ruotsalan tapauksesta. Hän syyttää eropäätöksen tehneitä arkuudesta. He pelkäsivät Pori Jazzin menettävän katsojia. Heidän laskelmansa olivat puhtaasti taloudellisia. Paloheimo ei usko  asiaan sisältyneen mitään moraalia. Tässä on suora lainaus Paloheimolta:

”Minusta on erittäin vastenmielistä se, että silloin kun valta tai raha on ensimmäinen motiivi, niin vedetään sellainen moralistin naamari päälle ja esitetään asiat ikään kuin moraalisena. Tästä luultavasti oli tässä tapauksessa kysymys. Naamioiduttiin eettisesti korkeatasoisiksi ihmisiksi. ”

Hamilo toteaa, että Suomessa on puolesta loukkaantumisen suhteen meneillään vaihe, jota Yhdysvalloissa on eletty jo jonkin aikaa.  Hän on huolestunut siitä, että tuo moraalisen loukkaantumisen käytäntö on levinnyt jo talouselämään. Yrityksetkään eivät voi olla neutraalisti tarjoamassa tavaroita ja palveluita, vaan niitäkin on vaadittu ottamaan kantaa aivan uudenlaisiin asioihin. Esimerkiksi ei Stockmannin johtoportaassa ole tullut mieleenkään, että pitäisi miettiä kantaa tiernapoikiin. Samanlainen hämminki on varmasti ollut myös Pori Jazzin johtoportaassa tämän kesän tapaukseen liittyen.

Vielä siirrytään keskustelemaan uskonnon vapaudesta. Hamilo puhuu yksilön oikeuksista perusoikeuksina. Niihin ei pitäisi liittää uskontoa. Yhdysvalloissa korkein oikeus taipui lopulta tukemaan leipurin oikeutta kieltäytyä uskontoon vedoten tekemästä homoparin häihin heidän toivomaansa kakkua. Totta kai tuo oli tuolle leipurille rakennettu loukku, jossa hän oli joutumassa huippusuuriin korvauksiin syrjinnästä.  Tuo on merkkinä siitä, että Yhdysvaltain perustuslaissa on vielä olemassa yksilön vapautta korostavia seikkoja.

Kun Hamilo puolustaa yksilön oikeuksia riippumatta siitä, liittyvätkö ne uskontoon, niin Paloheimon loppukommentti sai kyllä minutkin miettimään, onko tuota kantaa ajateltu ihan loppuun saakka:

”Pelkään sitä päivää, kun hammaslääkäri sanoo, että mikä on sinun puoluekantasi ennen kuin alkaa hoitaa hampaitani.”

Lopussa toimittaja kysyy, mihin tämä mielensä pahoittamisen kulttuuri voi pitemmällä aikavälillä johtaa. Lainaan tähän yhteyteen Hamilon puheenvuoroa:

”Kun tämä on vasemmistosta lähtenyt liikkeelle, niin voihan käydä niin, että pidemmän päälle menee siihen, oikeisto alkaa toimia samalla tavoin. Eli aletaan boikotoida väärän puolen firmoja, ei mainosteta siellä, tehdään leimauskampanjoita. Sehän on sitä, mitä vasemmisto tekee. Toisin sanoen ei leimata yksinomaan yksittäisiä poliitikkoja, puolueita ja liikkeitä, vaan myös yrityksiä, jotka mainostavat, tukevat ja ovat osana samassa verkostossa näiden yritysten kanssa. Kyllähän se voi vähitellen johtaa siihen, että meillä on kaksi rinnakkaista yhteiskuntaa.”

Essayah on hieman rakentavampi ja ehkä myös asemansa vuoksi optimistisempi. Hänen mukaansa olemme nyt vedenjakajalla. Hän toivoo paluuta siihen luottamuksen yhteiskuntaan, johon hän alussa viittasi lainatessaan arkkipiispan sanoja.

3.       Havaintojani viime aikojen tapahtumista

Tässä osassa kirjoitusta tuon esille itselleni mielen jääneitä ja hämmentäneitä viime aikojen tapahtumia. Ne kertovat omaa viestiään. Päätin ennakolta, että esittelen kymmenen tapausta. Joukossa on vähäisempiäkin, mutta nekin tuovat näkökulmaa. Eivätkä kaikki asiat ole aivan tuoreitakaan. Yhdysvaltain presidentti on niin tärkeä hahmo, että hänestä olen kirjoittanut loppuun aivan oman luvun.

Donald Trump (1)

Hän tuntuu olevan mediassa ja ihmisten puheissa vapaata riistaa. Nyt on uutisoitu, että hän tapaa Helsingissä Vladimir Putinin. Senkin johdosta ilkeily ei Suomessa ainakaan laannu. Näköjään Hesarin NYT-liite on julkaissut aivan tuoreeltaan törkeyksiä otsikon ”Hehän ovat kuin kaksi marjaa” alla. Saavat kai nyt Suomen kansan nauruhermot revetä.  Alla on vielä lisää Trumpista.  Palaan hänen presidenttiytensä alkuvaiheisiin.

Tässäkin yhteydessä on nostettava esiin oikeuslaitoksen merkitys. Yksi merkittävä presidentin valtaoikeus on se, että hän voi nimittää Yhdysvaltain korkeimman oikeuden jäseniä. Näin tämä toimii. Oikeusjärjestelmä on merkittävä vallankäytön väline.

Aki Ruotsala ja Pori Jazz (2)

Tätä olen käsitellyt Alfa-TV:n keskustelun yhteydessä. mielestäni tähän tapahtumaan liittyy uhkaava kehityskulku, mitä ei voi hyväksyä. Vasemmiston suosima ilmianto- ja väärinymmärtämiskulttuuri alkaa tämän myötä laajeta myös liike-elämään. Media on aktiivisena toimijana politikoimassa. Se saa näin kerättyä itsellensä lisää valtaa.

Aku Louhimies ja metoo-kampanja (3)

Aku Louhimies loi ehkä vuosisadan elokuvan, mistä nousseet kiitokset eivät kuitenkaan kaikkia ole miellyttäneet. Yle aloitti lokakampanjan, jonka myötä mm. ministeri Sampo Terho munasi itsensä. Ohjaajan yksi luottonäyttelijä M. Kuusniemi oli yksi Ylen toverituomioistuimeen osallistunut ”uhri”. Hän syytöksensä kohdistuivat ohjaajan toimintaan ja käytökseen mm. vuonna 2000 valmistuneen Levottomat-elokuvan yhteydessä. Ihmettelen mm. sitä, että tuon kritisoimansa projektin jälkeen Kuusniemi oli mukana vielä neljässä muussakin Louhimiehen projektissa. Luulisi, että aikuisen ihmisen tulee kantaa itse vastuunsa omista valinnoistaan. Onko hän kuin raakojen miesten maailmaan joutunut avuton lapsi? Ehkä tämä on esimerkki naisen uhripääomasta, jonka myötä katsoo voivansa vapautua kaikesta vastuusta. No, toki moni muukin teki typeryyksiä mm. osoittamalla solidaarista ”puolesta loukkaantumista”. En katso olevani Louhimiehen elokuvien ihailija, mutta kieltämättä hän on viime aikojen merkittävimpiä ohjaajia, jonka uusin työ on uran tähänastinen huipennus. Nyt hänen elämäntyötä ollaan Ylen johdolla asettamassa kyseenalaiseksi.  Miehen jatkoura on vaakalaudalla.

Metoo-kampanja (4)

Metoo-kampanjassa on ollut syytettyinä useita tunnettuja henkilöitä, mm. ohjaaja ja kirjailija Lauri Törhönen sekä laulaja Tomi Metsäketo.  Heidän uransa on hyvin epäilyttävin keinoin haluttu tuhota. Sivistysvaltiossa on alennuttu tällaisen hysterian tielle. Syyttömiä uhrejakin on, mutta sen vuoksi ei metooväki osoita katumusta. Esimerkiksi ruotsalainen teatterin johtaja teki itsemurhan jouduttuaan metoo-väen aiheettomien syytösten ja mediakampanjan kohteeksi (ks. täältä).

Tähän liittyen on mainittava yksi erityinen tapaus, joka viimeistään osoittaa, että eivät nämä ulostulot ole mitään spontaania kansanliikettä vaan tiukasti ylhäältä masinoitua toimintaa. Sosiaalisen median välitykselle nousi eräs nuori nainen julkisuuteen kertoen omasta häirintätapauksestaan. Hänellä oli ollut suhde erään merkittävän suomalaisen mediakonsernin keskeiseen johtohenkilöön, keski-ikäiseen perheelliseen mieheen. Suhde oli alkanut tytön ollessa vasta 16-vuotias. Mies oli johdatellut herkässä elämänsä vaiheessa olleen tytön intiimiin suhteeseen mm. kalliiden lahjojen avulla. Ennen pitkää suhde alkoi vaivata ja tyttö alkoi tajuta, kuinka mies oli käyttänyt häntä hyväkseen. Kun juttu nousi julkisuuteen, niin mitä teki suomalainen media? Se vaikeni totaalisesti. Tuota nuorta naistakin yritettiin painostaa. Googlesta hävisi kaikki miehen yhteystiedot.  Kaveria ei näköjään jätetä.  Minulla ei ole mitään syytä epäillä tarinan todenperäisyyttä.

Ilja Janitskinin ja dosentti Johan Bäckmanin oikeudenkäynnit (5)

En suinkaan ole Ilja Janitskinin enkä Johan Bäckmanin ihailija, mutta siitä ei ole nyt kysymys. Käynnissä on kaksi hyvin tärkeää sananvapausoikeusjuttua. Haiskahtaa teatterilta, johon on luotu ennakolta käsikirjoitus. Dramaattisuutta on lisätty laittamalla sermin taakse naisia kyynelehtimään. Kukakohan on kaiken takana?

Niiden merkitystä voi verrata johdantoluvussa kertomiini noin 90 vuotta vanhoihin oikeusjuttuihin.   Tämä on selvä merkki oikeuslaitoksen politisoitumisesta. Odotetaan nyt oikeuden päätöstä.

Lehtopöllön poikanen ja avohakkuut (6)

Tämä on yksittäinen esimerkki median vallasta. Totuudenmukaisuus ei ole enää ylimmäinen arvo. Arvopohja alkaa murtua. Yllä Alfa-TV:n ohjelmasta kertoessani olen linkittänyt Iltalehden kolumnin. Onneksi sen kirjoittanut toimittaja tuntee ammattikuntansa edustajana syyllisyyttä. Vihreä poliitikko E. Kari ei ole julkisuudessa katunut vuodatteluaan.

Turun terrori-isku ja oikeuden päätöksen kommentointi (7)

Turun puukottajaterroristi on saanut tuomionsa. Hän sai oikeuden käynnin aikana median kautta mielestäni myötäsukaista huomiota. Media on toiminut syytetyn toivomalla tavalla. Valtamedian kirjoituksia olen tulkinnut niin, että se ei ole täysin niellyt oikeuden päätöstä, jonka mukaan mies toimi terroristisessa tarkoituksessa.

Mainittava on erikseen eräs julkisuutta saanut lehtikirjoitus pian terrori-iskun jälkeen. Asiaan avautui heti uusi näkökulma, kun eräs paikallinen toimittajasuuruus teki tuon kauhuteon ympärille tarinaa auttajasta, jolla haluttiin itse asiassa etäännyttää lukijat kauhuteon ytimestä. Nähtävästi tekijä halutaan nähdä ennen kaikkea uhrina. Iskun todellisista uhreista on oltu suhteellisen hiljaa. Näitä tarinoita on kyllä mediassa ollut muissakin yhteyksissä. Ja niiden sankareissa on ainakin yksi yhteinen piirre. Tällaiset narratiivit kuuluvat aikaamme.

Malmön ammuskelun uutisointi (8)

Kesäkuussa on myös Malmössa ammuskeltu. Kyse on jengien välisestä sodasta. Yllättäen myös yleisradio julkaisi siitä uutisen. Siinä vähätellään tapausta. Loppuun on lainattu poliisin tiedotetta, jonka mukaan ”yleisöllä ei ole syytä huoleen”. Ruotsin tapahtumista saa kyllä sosiaalisen median kautta perusteellisempaa tietoa. Niistä käy ilmi, että kyseessä on maahanmuuttajajengien keskinäistä sodankäyntiä.

Transgender-ideologia (9)

Tämä on kauhistuttava kehityssuunta, jossa jo pienet, jopa alle kouluikäiset lapset sidotaan älyttömin perustein raskaisiin, kalliisiin ja henkisestikin kuluttaviin hormonihoitoihin. Voittajia ovat rikkaat ideologiaa tukevat säätiöt. Pienet lapset pitäisi pitää erillään tällaisesta ja antaa heidän seksuaalisuutensa kehittyä omaa vauhtiaan. Kun alaikäisille lapsille tehdään kemiallinen kastraatio, en voi ymmärtää yhteiskunnan myötämielisyyttä tällaiseen. Mutta taustalla on raha, valtavat säätiöt.  Arvot ovat yhteiskunnassa sekaisin, jos kaikkea normista poikkeavaa aletaan pitää hienona.

Ajankohtainen kirjainyhdistelmä (10)

Otetaan vaikka tämä: LGBTQQIAAP. Siitä nouseekin jo sellainen moninaisuus, että on parasta vaieta (katso vaikka täältä). Totean kuitenkin, että ylpeyttä vastaan minulla ei ole mitään. Se on ihmisessä hieno ominaisuus.

4.       Donald Trump

Donald Trump ansaitsee oman lukunsa.  Päivittäin sattuu ja tapahtuu jotain Trumpiin liittyen. Lähden liikkeelle hieman vanhemmista tapahtumista.

Tapasin amerikkalaisia ystäviäni keväällä 2016, He ovat kovia Trumpin vastustajia edelleen.  Tuolloin he olivat kauhuissaan, mitä maassa tulee tapahtumaan, kun Trump ehkä valitaan presidentiksi. Suomessa pidettiin Trumpin valintaa vielä epätodellisena mutta nämä olivat  seuranneet tilanteen kehitystä sisältä käsin ja olivat melko varmoja jo tuolloin, että hänet valitaan.  Heidän mielessään leijui monenlaisia kauhukuvia, myös vihan tunteita, muttei kuitenkaan läheskään siinä määrin, kun jouduin jälkeenpäin kokemaan.

Sitten kävi niin kuin ystäväni arvelivat. Trump voitti ja siitä lähtien myrsky hänen ympärillään jatkunut. USA:n valtamedia jatka agendaansa. Muualla maailmassa jäljitellään. Hänestä näyttää tulleen vapaata riistaa solvaamiselle. Ja kyllähän Trump itsekin on antanut siihen aineksia. Hän twiittaa itse viralliset viestinsä eivätkä sananvalinnat ole aina tainneet osua ihan oikeaan.

Siitä lähtien Trump tammikuussa 2017 nimettiin presidentin virkaan, minulla on jäänyt muistiin hämmentäviä tapauksia siitä, kuinka hänen kannattajansa ovat joutuneet julkisen vihan kohteeksi.  Valtamedia on osallistunut aktiivisesti mustamaalaukseen ja – kuten tiedetään - sama linja on levinnyt myös Suomeen. Median röyhkeys kyllä tarttuu ihmisen käytökseen, puolin ja toisin. Sanoja ja tunteita ei säästellä, varsinkin sillä puolella kenttää, jossa nähdään olevan vapaammat oikeudet morkkaamiseen. Nyt tänäkin kesänä Suomen suvessa ”turuilla ja toreille” liikkuessani olen sen huomannut. Huumori on kiva kyytipoika tässäkin asiassa.

Palaan tammikuuhun 2017 ja kerron parista yksittäisestä tapauksesta.

Ensimmäinen juttu kertoo tapauksesta, josta luin venäläisestä mediasta. Uutinen on päivätty ensimmäisen kerran 22.1.2017.

Tammikuussa päivittämässään twitter-viestissä amerikkalainen suositun Saturday night live -shown   käsikirjoittaja Katie Rich twiittasi suoranaisen vihaa huokuvan ja panettelevan viestin, joka koski presidenttiparin tuolloin 10-vuotiasta poikaa Barronia. Hän ennusti, että Barronista tulee kouluampuja. Se tulkittiin niin, että presidentin poikaa nimiteltiin tulevaksi joukkomurhaajaksi. Tuo twiitti aiheutti ainakin pienen kohun, mutta nähtävästi hän sai jatkaa omassa työssään. Lausuma pantiin kai vitsailun piikkiin ja elämä jatkui, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Suomalaisessa mediassa ei kohusta muistaakseni kirjoiteltu eikä puhuttu. Tästä lähtien aloin uskoa, että mitä tahansa voi tahansa. Ihme kyllä hän on kuitenkin edelleen presidenttinä eikä suosio tunnu ainakaan liiemmin laantuneen.

Tähän haluan liittää erään tuohon juttuun kuuluneen kommentin samoilta ajoilta:

”Sorosin rahat luovat vielä kaaoksen, niillä luodaan vainokampanja Trumpia kohtaan. Jokainen demokraatti yrittää piikitellä, sättiä... Mutta missä on se niin kaikkien rakastama suvaitsevaisuus?”

Lainasin tuon pelkästään Sorosin vuoksi. Sorosin rooli on olennainen tässä teatterissa olennainen. Venäjälläkin se tiedetään.

Saman vuoden tammikuussa sattui sosiaalisessa mediassa kohdalleni myös toinen ilkeä julkaisu. Tässä tapauksessa kirjoittajilla on suomalaistaustaa. Kirjoitan henkilöistä erinäisistä syistä nimettöminä. Viestit hämmensivät, koska kyse oli hyvin toimeen tulevista fiksuista sivistyneistä ihmisistä, jotka alentuivat julkiseen morkkaamiseen. Todettakoon, että tuo jäi ainoaksi julkiseksi tunteenpurkaukseksi. Elämä on jatkunut kuin mitään ei olisi ollutkaan.  

Kun tämä tuli vastaani, oli viimein uskottava, että röyhkeys ja silmitön viha näyttävät tarttuvan ihmisiin yllättävän herkästi. Sama koskee Suomea. Kun media jatkaa sitkeästi rummutustaan, niin kyllä jollakulla jossain vaiheessa kiehuu yli.

Kerron tapauksesta tarkemmin. Trump oli juuri virallisesti nimitetty presidentiksi. Tapaus alkoi, kun eräs hyvin etäinen tuttavani julkaisi oman tuttavansa kirjoituksen, vastavalitulle presidentille osoitetun tekstin, jossa toivotettiin hänelle lievästi sanoen ikävyyksiä. Tämä tuttavani totesi itse olevansa täysin samaa mieltä. Hän näki, että monella Yhdysvaltain ulkomaalaistaustaisella henkilöllä oli Trumpin valinnan vuoksi epävarma tulevaisuus.  Tähän reagoi eräs suomalainen, joka oli vilpittömästi ihmeissään, miten tämä yhteinen tuttavamme oli sortunut sellaiseen ilkeämielisyyteen. Hän piti viestiä tökerönä lisäten että pilkka sattuu omaan nilkkaan.  Tähän vastasivat sekä viestin alkuperäinen kirjoittaja että sen jakaja todeten ylimielisesti, että he kyllä tietävät, mistä kirjoittavat. Trump oli heidän mielestä ”hullu, tyranni, psykopaatti”, joka tuhoaa monen ihmisen elämän. Kymmenet miljoonat ihmiset ovat Amerikassa hänen vuokseen peloissaan.  Tämän jälkeen Yhdysvaltoja ei voi enää pitää demokraattisena maana. Maassa tuloerot kasvavat, ilman saasteet lisääntyvät, kristillinen armo ja oikeudenmukaisuuden tunto häviävät. Kaikkien kristittyjen pitäisi rukoilla Amerikan puolesta.  Tähän noita naisia arvostellut henkilö kysyi hienotunteisesti, montako päivää Trump oli ollut presidenttinä, mitä hän oli ehtinyt saada aikaan. Tuolloin hänet oli siis juuri vihitty virkaansa.

Näin siis fiksut ihmiset evästivät uuden presidentin virkaansa. Se oli alkusoittoa.  Asiaan eivät he enää palanneet. Nähtävästi kehitys ei olekaan ollut niin kauheaa, kuin tuolloin tuntui.

Noista ajoista lähtien olemme kuitenkin viikoittain tai lähes päivittäin saaneet lukea jotain USA:n presidentistä.  En siis ihmettele, mitä sain taas jokin aika sitten taas lukea sosiaalisesta mediasta. Tällä kertaa kirjoittaja oli entinen näyttelijäsuuruus Peter Fonda. Hän lateli täysin julkaisukelvotonta tekstiä, jossa suoranaisesti kiihotettiin kansaa terroritekoihin maahanmuuttoviranomaisia ja heidän lapsiaan kohtaan. Samoin Trumpin nyt jo 12-vuotias poika sai taas osakseen aivan hirvittävää vihapostia - ennen kuulumattomia törkeyksiä.  En ala niitä nyt toistella, mutta kiitos suomalaisenkin sosiaalisen median olen päässyt niistä tietoiseksi. Sitten tuo entinen Easy Rider -tähti pyyteli kai vain viattomasti anteeksi, eikä siitä sitten sen enempää puhuta. Tähän on tultu. Joillakin on sananvapauden oikeuksia enemmän, jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Toiset Suomessakin tuomitaan ja jotkut saavat korvauksia. YLE ja muu valtamedia ovat pelissä aktiivisesti mukana tiedottamista värittämässä.

Todettakoon, että myös presidentin turvallisuuspoliittinen asiantuntija Kristjen Nielsen sai purkauksesta osansa. Fondan mukaan ”Kristjen Nielsen on valehteleva vittu, joka pitäisi panna häkkiin”. Näin kirjoitti Fonda.  Nielsen on presidentin turvallisuuspoliittinen asiantuntija ja maan turvallisuuden ministeri.

Itkeviä lapsia on helppo käyttää tehokeinona. Kansalta heruu hetkessä myötätuntoa. Kuvat häkkilapsista sattuivat vain olemaan peräisin Obaman kaudelta. Samaan aikaan näitä viljelevä valtamedia syyttää muita valeuutisista.

Mediaan ilmestyi vastikään myös kuva itkevästä hondurasilaisesta lapsesta, joka osoittautui sittemmin valheelliseksi. Asiasta kertoi ensin Washington Post 22. kesäkuuta.  Saksassa asuva toimittaja Pertti Rönkkö kirjoitti facebook-seinällään, että saksalainen Bild-lehti kirjoitti asiasta 23.6. kello 11.00, että kuva ja siihen liittyvä juttu oli valetta.  Suomalainen media (siis YLE) oli jo ehtinyt hehkuttaa tunteenomaista kerrontaansa Trumpin politiikan vuoksi hätää kärsivästä hondurasilaistytöstä. Paineet kävivät lopulta niin  koviksi, että senkin oli korjattava uutinen, mutta siihen se tarvitsi yli vuorokauden miettimisaikaa. Korjaus tehtiin vasta 25. kesäkuuta, illalla kello 18.00, kolme päivää siitä, kun huijaus oli käynyt ilmi. myöhemmin, kun huijaus oli käynyt ilmi. Viivyttely saattoi olla laskelmoitua.  Niistä Trump-vastaisista mielikuvista, joita alkuperäinen uutinen oli kuvan kanssa viestinyt, ei puhuttu enää mitään.  Asia todettiin vain viattomasti vahingoksi. H. Porkka facebook-seinällään toteaa ironisesti, että korjauksessa puhuttiin ”väärin tulkinnasta”, vaikka kyse oli selvästä valehtelusta. Sen tunnustaminen on valtamedialle mahdotonta. Ei tullut toimittajille tunnontuskia. Asia jäi unohduksiin.

Suomalaisesta  ilmapiiristä mainitsen vielä yhden nyt kesäkuussa kokemani esimerkin.  Osallistuin reilu viikko sitten karjalaisille kesäjuhlille. Olin mukana päivien pääjuhlassa sunnuntaina 17. kesäkuuta. Olin uteliaana ja mielenkiintoa täynnä seurannut päivien ohjelmaa ja tapahtumia. Paljon mukavia asioita ja kokemuksia jäi niistä mieleen. Tuo pääjuhla – tai itse asiassa sen yksi keskeinen ohjelmanumero – latisti minun tunnelman. Olin maksanut pääsylipusta 25 euroa ja tuo summa huolimatta muutamasta kivastakin ohjelmanumerosta tuntui menneen sen myötä täysin hukkaan. Kyse oli juhlapuheesta, jonka piti Maaseudun tulevaisuus -lehden päätoimittaja Jouni Kemppainen.

Kun juhlapuhuja alkoi puhua politiikasta, odotin häneltä jonkinlaista tasapainoista analyysiä. Hän kuitenkin jatkoi aiemmin valitsemallaan tekohuumorin tiellä ja alkoi muka vitsaillen morkata Yhdysvaltain presidenttiä. Armoa tai tasapuolista kohtelua hän ei saanut vaan mies lateli sanomaansa. Tuolloin Trump oli vastikään kohdannut neuvotteluissa Pohjois-Korean päämiehen ja päätoimittaja Kemppainen intoutui painamaan Trumpin teon maanrakoon katsoen, että se pelkästään yllyttää Pohjois-Koreaa suurempiin hirmutekoihin. Mitä ihmettä! Trump tekee sen ainoan oikean ja sivistyneen eleen. Menee miehen kanssa neuvottelupöytään. Voi tietysti olla montaa mieltä, tuovatko nuo neuvottelut hedelmää, mutta rakentavaa yritystä siinä kuitenkin on. Nyt suomalaisen valtamedian päätoimittaja tuomitsee teon jo kylmiltään katsoen sen vain yllyttävän maiden vastakkain asettelua. Pitäisikö USA:n toimia edeltävien presidenttien tavoin eli heittää pommeja pommien perään, niin maapallollamme saadaan aikaan arvopohjan täyttävää kehitystä?

Eihän tuossa näkemyksessä sinällään mitään poikkeavaa ole. Minua vain suututtaa, että mies meni sillä pilaamaan noin arvokkaan tilaisuuden. Olisi voinut purkaa kiukkuaan omalla leikkikentällään. Rehellisyyden nimissä linkitän tähän Kemppaisen pitämän puheen. Ei tämä teksti erikseen kirjoitettuna vaikuta erikoiselta, mutta siinä juhlatilanteessa vaikutus oli toinen.