Homofobiaa!?

Jyväskylän yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan professori Tapio Puolimatka on noussut blogikirjoituksensa vuoksi myrskyn silmään. Eikä nyt olla missään vesilasissa. Pahimmassa tapauksessa tapaus voi johtaa kauaskantoisiin seurauksiin.

Kirjoitus on luettavissa täällä. Eniten julkisuutta on saanut asiaan liittyvä Helsingin Sanomien uutisjuttu. Tämän jälkeen asiaan liittyen on ilmestynyt useita kirjoituksia. Tärkeimpänä pidän itse professori Timo Vihavaisen ja Petteri Hiienkosken tekstejä. Puolimatkan omilta verkkosivuilta on luettavissa hallintokantelu yliopiston rehtorin Keijo Hämäläisen menettelytavoista. Timo Vihavainen on käsitellyt tai ainakin sivunnut Puolimatkan tapausta tähän mennessä jo viidessä eri kirjoituksessa. Ne löytyvät hänen verkkosivuiltaan. Petteri Hiienkoskella on myös kolme tekstiä, jotka löytyvät Oikean median blogeista.

Asia kiinnostaa minua tuon aiheensa lisäksi myös parista pienemmästäkin syystä. Jyväskylän yliopisto on minun alma mater. Sain aikoinaan Jyväskylässä 70-luvulla opiskellessani erään kasvatustieteen professorin luentoa, jonka aikana hän kävi kiihkeää ja surkuhupaisaakin väittelyä ns. taistolaistaustaisten opiskelijoiden kanssa. He olivat vähemmistökommunisteja, joita myös sinipaidoiksi kutsuttiin. He yrittivät kammeta professoria virasta. En siitä kerro nyt kuitenkaan enempää enkä muistakaan, miten asiassa lopulta kävi.

Jyväskylän Harjulle nousevat kiviportaat

Minä käsittelen nyt Alfa-TV:ssä käytyä keskustelua. Lainaan sitä itse asiassa vain eräitä kohtia. Minua itseäni kiinnostaa nyt otsikossa mainitsemani homofobia, josta Puolimatkaa on syytetty. Kuten keskustelussa käy ilmi, sen käyttöön liittyy nykyaikaisen noitavainon piirteitä. Keskustelu löytyy tästä linkistä: http://www.permanto.fi/fi/web/alfatv/player/vod?assetId=10763988 . Mukana keskustelemassa ovat toimittajan lisäksi professori Tapio Puolimatka, dosentti Arto Luukkanen ja maisteri Petteri Hiienkoski. Lisäksi ohjelman aikana on kuunneltavissa kansanedustaja Päivi Räsäsen haastattelu. En mene keskustelun yksityiskohtiin kuin muutamin osin. Minun aiheeni alkaa noin 18 minuutin jälkeen. Käytän Puolimatkasta lyhennettä TP, Luukkasesta AL ja Hiienkoskesta PH.

Ennen kuin menen varsinaiseen teemaan, niin otan keskustelun loppupuolelta esille erään asia. Tapio Puolimatka on nimittäin ainakin harkinnut kantelemista Julkisen sanan neuvostoon Helsingin Sanomien uutisoinnin johdosta.  Tässä on hänen vastauksensa toimittajan kysymykseen, aikooko hän olla yhteydessä Julkisen sanan neuvostoon. Olen hieman muokannut Puolimatkan sanoja kirjoitusasuun sopivammaksi.

TP:                       Harkitsen kantelua Helsingin Sanomista, koska Helsingin Sanomat toistaa sitä väärää syytettä, että minä olisin rinnastanut homoseksuaalisuuden ja pedofilian. Ja koska tätä väärää syytettä käytetään mua vastaan yliopistossa ja uhataan rangaistusseuraamuksilla. Nyt tässä luodaan näytösoikeudenkäyntiviitekehys, jossa media toistaa valheellista syytettä, jolloin kukaan ei edes odota, että tarvitsisi olla joitakin todisteita, koska se on ikään kuin itsestään selvyys.

….

Mennään varsinaiseen teemaan - homofobiaan ja  siihen, mitä noituutta keskustelijat tapauksesta löytyvät. Toimittaja tekee Puolimatkalle hyvin suoran kysymyksen: ”Oletko homofobinen?” Puolimatka vastaa hieman pidemmällä kaavalla.

Hän toteaa homofobian olevan tunne-elämän häiriö, mutta sellaisena sillä on oma erityisluonteensa.  Siihen liittyy olennaisesti pahantahtoisuus. Tuo pahantahtoisuus on sellainen, josta ihminen on eettisesti vastuussa. Homofobinen ihminen on siis samaan aikaan sairas ja syyllinen.

Nyt kuulija on ymmällä, mutta Puolimatka tuo katsojien ja kuulijoiden eteen vertailukohdan viime vuosisadan loppupuolelta. Hän kertoo, miten Neuvostoliitossa käsiteltiin tieteen nimissä toisinajattelijoita tuoden esille tuolloin kehitetyn taudinmäärityksen nimeltä ”hiipivä skitsofrenia”. Tuo diagnoosi syntyi valtapoliittisista tarpeista. Sen laatiminen annettiin psykiatrien tehtäväksi.  Käsitteen sisältöön ja historiaan voi tutustua vaikka wikipedian sivuilta. Suomeksikin siitä kerrotaan ihan riittävästi. Sivu löytyy täältä. Sitä kautta avautuva englanninkielinen kirjoitus on perusteellisempi.

Hiipivän skitsofrenian ainoa tuntomerkki on se, että henkilö on kriittinen neuvostojärjestelmää kohtaan. Ainoa tapa vapautua tästä diagnosoidusta ”mielisairaudesta” on se, että myöntää olevansa skitsofreenikko.

Wikipedian sivuilta voidaan lukea monen erittäin tunnetun toisinajattelijan kohtalosta. Heidät diagnosoitiin kotimaassaan skitsofreenikoiksi ja sijoitettiin psykiatriseen pakkohoitoon. Länteen päästyään heidät todettiin terveiksi. Näitä ”hiipivän skitsofrenian” diagnoosin saneita olivat mm. Zhores Medvedev ja Vladimir Bukovski. Olen lukenut erään vitsailleen, että hänellä tuo skitsofrenia näyttää ”hiipivän” kovin hitaasti.

Puolimatka on löytänyt oikein oivan vertailukohdan omaan tapaukseensa. Hän vetää tuosta rinnastuksesta suoran linjan syytöksiin homofobiasta. Tässä toki mennään hirtehishuumorin tai ehkä paremmin tragikomiikan puolelle. Hän toteaa – siis pilke silmäkulmassa – että ainoa tapa vapautua häneen kohdistetuista syytteistä on myöntää olevansa homofoobikko. Siinä on kyse asiasta, jonka ei tarvitse näkyä. Asia ei siis riipu lainkaan siitä, mitä henkilö on itse sanonut.

TP:                       Jos joku on kokenut siinä [kirjoituksessani] jotain pahantahtoisuutta. … että mä olen tavallaan kuin noita, josta jotkut aistivat sen pahuuden. Okei, se on niin ovela noita, että sitä ei löydy sieltä teksteistä, mutta täytyyhän sen olla olemassa, kun kaikki aistivat sen.

Arto Luukkanen täydentää Puolimatkan selvittelyä liittämällä siihen julkiset ojennus- tai katumiskokoukset, joiden myötä tuosta sairaudesta voitiin parantua. Keskustelusta ei käy ihan selväksi, onko se todellisuudessa ollut yleinen psykiatrien käyttämä hoitokeino. Luukkanen toteaa kuitenkin, että lievissä tapauksessa sitä on käytetty. Mukana puheenvuorossa on Luukkaselle tyypillistä sarkastista huumoria, jossa vastuu menee osittain kuulijalle. Nuo kokoukset ovat kyllä olleet neuvostoliittolaista arkipäivää. Siitä olen kirjoittanut mm. viimeisessä kirjoituksessani, jossa Owen Matthewsin tuleva puoliso Ljudmila Bibikova joutui 60-luvulla Moskovassa työyhteisönsä eteen, kun siellä oli saatu kuulla että hän seurustelee neuvostovihamieliseksi luokitellut brittitutkijan kanssa ja haluaa mennä tämän kanssa naimisiin.

AL:                       Neuvostoliitossa oli tapana, että pienimmistä tällaisista rikkeistä pystyi vapautumaan, kun toteutti täydellistä itsekritiikkiä puolueen edessä. Sinä (osoittaa Puolimatkaa) pääset tästä eroon, kun henkilökunta ja opiskelijat tuodaan valtavaan saliin, jossa teet täydellisen tunnustuksen, kerrot koko elämäsi, miksi olet homovastainen ja miksi olet niin kauhea… Ja sitten kun sä avaudut ja kaiken kerrot, niin puolue – eli tässä tapauksessa yliopiston rehtori – antaa sen sinulle anteeksi, josta sitten kaikki hysteerisesti taputtaa ja ylistävät rehtoria, miten hyvä se on. Onko tässä tämmöinen odotettavissa?

TP:                       Tässä on tämä kuulemisen jännä asia. On odotettavissa kuuleminen. Olisiko se sitten juuri tällainen, että jos mä tunnustan kaiken sen pahuuden, jonka joku on kokenut minussa olevan, niin sitten mä voin jatkaa opetustyötä. Mutta jos mä esitän omia ajatuksiani, niin olen parantumaton.

AL:                       Kyllä, ja etenkin jos et osoita sitä tunteella, eli itkulla ja kurjalla äänellä, niin silloin se ei ole aitoa. Se ei tule sydämestä. Eli silloin sinusta tulee -  niin kuin stalinistisessa yhteiskunnassa -  kaksinaamainen. Sä olet stalinisti edestä ja trotskilainen takaa. Eli sun täytyy varoa…

TP:                       Siis se kyynelehtiminen on tärkeää, että ääni särkyy…

AL:                       Kyllä, ehdottomasti. … Ja jotakin [tulee] kertoa lapsuudesta, jotain kauheaa.

TP:                       Trauma! (nyökkäillen)

Näin siis toimittiin Neuvostoliitossa ja Luukkanen kertoo sen oikein värikkäästi ja elävästi. Pienen hymyilyn ja naurunkin jälkeen asiassa mennään eteenpäin.

Hiidenkoski palauttaa asian käsittelyn suomalaiseen todellisuuteen. Hän ihmettelee, että noiden syyttäjien edessä voidaan tulkita homovastaiseksi jokin mielipide, joka ei sovi yhteen noiden syyttäjien näkemyksen kanssa. Esimerkkinä hän mainitsee perinteisen avioliittokäsityksen. Sen kannattaja onkin yhtäkkiä homofobi.

Keskusteluun nostetaan myös 70-luvulla Suomea riivannut neuvostovastaisuuden käsite.  PH toteaakin, että ”yleisradiolla on historiallista näyttöä, että se osaa tämän homman”.  Tällä hän kai lähinnä tarkoittaa, että siellä on kokemusta poliittisesta vaikuttamisesta.  Yleisradiossa oltiin etunenässä torppaamassa Neuvostoliittoa kritisoivat henkilöt. Luukkanen innostuu tästä aiheesta ja pitää pitkähkön puheenvuoron aisasta. Hän toteaa, kuinka kukaan ei halunnut itselleen neuvostovastaisen leimaa. Kärkipoliitikot hankkivat oman ”kotiryssän”, jonka arvelivat turvaavan yleisen mielipiteen pataan joutumiselta.

Media teki vastaanhangoittelevista poliitikoista naurunalaisia. Se on toki nykyisinkin tärkein syy, miksi ihmiset pelkäävät ilmaista oman mielipiteensä avoimesti. Median leima leviää nykyisin paljon laajemmin kuin joskus 70-luvulla. Luukkanen kysyy, miksi poliittisilla puolueilla on niin lyhyt muisti, etteivät siellä muisteta tällaisia asioita.

Keskustelu siirtyy Puolimatkan yliopistolle tekemään hallintokanteluun, johon on linkki kirjoitukseni alussa. Blogitekstistään Puolimatka toteaa, että kyseessä on luonnosteluvaiheessa oleva kirjoitus, josta voi voi kehittyä artikkeli, jos löytyy pohjaa. Hän hahmottelee kehitystä, joka voi ennen pitkää johtaa seksuaalisen suojaikärajan alentamiseen.  Puolimatka on siis huolissaan yhteiskunnassa vallitsevasta asenneliukumasta, jonka myötä seksuaalisuuden suojaikärajaa alennetaan.

Kuten yllä jo kerroin, Puolimatka aikoo kannella Helsingin Sanomien kirjoittelun johdosta Julkisen sanan neuvostoon, koska lehti on toistellut kirjoituksesta perättömiä väitteitä.

…

Menen nyt hetkeksi syrjään Alfa-TV:n keskustelusta ja teen oman viitteen, joka saattaisi olla todisteena tuon suojaikärajan alenemisesta. Tämän linkin kautta voi lukea uutisen oikeuden päätöksestä, jossa aikuinen mies tuomittiin seksuaalisesta hyväksikäytöstä vaivaiseen kolmen vuoden rangaistukseen. Miehen uhri oli selkeästi alaikäinen lapsi. Oikeus perusteli päätöstään sillä, että ei ollut näyttöä, että tyttö olisi vastustanut miestä eikä mies siis oikeuden mukaan pakottanut tyttöä seksiin. Jo se on ihmeellistä, että kyseessä ei ollut raiskaus. Lisäksi jo seksuaalisesta hyväksikäytöstä on mahdollista antaa kymmenen vuoden tuomio.   Kyseessä on selkeä pedofilia, josta tekijä pitäisi tuomita ankarimman skaalan mukaan. Rupesin miettimään, onko syytetyllä sitten ”uhripääomaa”. Mies on maahanmuuttaja ja muslimi. Kaiken lisäksi nyt on ehkä oikeuslaitoksen piiriin leviämässä marksilainen tulkinta, jonka mukaan rikoksen tekijäkin voidaan tulkita uhriksi. tästä syystä rangaistukset – jopa raa’at raiskaukset - ovat olleet naurettavan pieniä.

…

Luukkanen pelkää tilanteen kehitystä, jos nyt tämänkaltaiset noitavainot hyväksytään. Puolimatkaa yritetään kaikin keinoin saada pois virasta ja haluttaessa siinä onnistutaan. Luukkasen mielestä se merkitsee paljon yliopiston maineelle. Mutta hän näkee pitemmälle. Päätöksellä olisi kauaskantoiset seuraukset. Toimintamalli leviää laajemmalle yhteiskuntaan, tavallisiin työpaikkoihin. Ihmisiä ruvetaan karsinoimaan. Työyhteisöissä ja kaikkialla alkaa liikkua tarkkailijoita ja ilmiantajia. Leimaamisen ja erottamisen pelossa he lopettavat puhumisen. Luukkasen sanoin ollaan ”kyyläyhteiskunnassa”. Sananvapaus on uhattuna.

Vertailun vuoksi hän tuo jälleen eteemme neuvostoyhteiskunnan. Hän on tutkinut KGB:n papereita ja niistä selviää, että sen kanssa yhteistyössä oli paljon ihmisiä, joka eivät olleet KGB:n ammattitiedustelijoita vaan tiedonantajia -  luottamuksellisia lähteitä eri työpaikoilta armeijaa ja sairaaloita myöten, jotka kertoivat mitä kukin on sanonut. Tällaisen kehityksen myötä syntyy todellinen totalitaristinen yhteiskunta.

AL:                       Tämä on tie ja portti siihen. Nyt pitäisi kysyä Jyväskylän yliopiston - rehtorin ja kaikkien – itseltään, halutaanko me tällaiseen yhteiskuntaa, halutaanko me tällaista diktatuuri-Suomea.  Tämä on älyttömän iso kysymys.

Hiienkosken mukaan se, että on sallittua kielenkäyttöä ja kiellettyä kielenkäyttöä, ei sovi nykyisenkaltaiseen pluralistiseen länsimaiseen yhteiskuntaan.

Puolimatka toteaa, että alkuun reagoitiin kirjoitukseen lukematta sitä. Reagoitiin vain ehkä runsaslukuisten sähköpostiviestien pohjalta asiaan. Nyt kun kirjoitus on mahdollisesti luettu eikä kirjoituksesta löydy niitä seikkoja, joita siinä on väitetty olleen, niin on alettu keksiä muita kriteerejä. Siitä on lähtenyt prosessi, jossa on alettu ”tunnistaa noitaa hienovaraisemmilla kriteereillä”. Noita onkin siis piiloutunut.

AL:                       Tässä nousee esille keskiajan noitavainojen mekaniikka. Ongelmana on se, että kun tekstissä ei ole sitä mitä siellä on väitetty olleen, niin silloin yliopiston pitää oman arvovaltansa takia löytää muita syitä harjaamiseen. Se on hirveän surullista. Jos näin tapahtuu, niin Jyväskylän yliopiston henkisesti synkin hetki on käsillä.

Luukkasen mukaan tämä on järkyttävä asia eikä sitä saa jättää tähän. Asia täytyy ehdottomasti käydä läpi.On tutkittava, miten tämänkaltaiseen kehitykseen ja noitavainoihin on päädytty. Hänen mukaansa näyttää siltä, että taustalla on poliittinen motivaatio eikä hän sulje pois minkään yksittäisen puolueenkaan osuutta asiaan.

Asia on vaikea, kovin helposti ei nousta puolustamaan Puolimatkaa. Pelon takana on valtamedia. Siksi Puolimatkan mukaan monet pelkäävät seurauksia, jos he puuttuvat asiaan.  Luukkanen ihmettelee, miksei Jyväskylän ylioston johto ole puolustanut sananvapautta vaan on mennyt mukaan median hekumointiin.

Hiienkoski hieman toppuuttelee. Hänen mukaansa keskustelu asiaa käsittelevillä facebook-sivuilla ole ollut niin yksiselitteistä, kuin on annettu ymmärtää. Puolimatkalle ja hänen oikeudelleen käydä keskustelua on esitetty vahvasti myös tukea. Asiassa on nähty myös poliittinen puoli. Vaikka ajatuksista ja mielipiteistä ei olla samaa mieltä, niin kuitenkin on ymmärretty keskustelun tärkeys.

Paavo Nurmen patsas Jyväskylän yliopiston kampuksella