Homofobiaa!?

Jyväskylän yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan professori Tapio Puolimatka on noussut blogikirjoituksensa vuoksi myrskyn silmään. Eikä nyt olla missään vesilasissa. Pahimmassa tapauksessa tapaus voi johtaa kauaskantoisiin seurauksiin.

Kirjoitus on luettavissa täällä. Eniten julkisuutta on saanut asiaan liittyvä Helsingin Sanomien uutisjuttu. Tämän jälkeen asiaan liittyen on ilmestynyt useita kirjoituksia. Tärkeimpänä pidän itse professori Timo Vihavaisen ja Petteri Hiienkosken tekstejä. Puolimatkan omilta verkkosivuilta on luettavissa hallintokantelu yliopiston rehtorin Keijo Hämäläisen menettelytavoista. Timo Vihavainen on käsitellyt tai ainakin sivunnut Puolimatkan tapausta tähän mennessä jo viidessä eri kirjoituksessa. Ne löytyvät hänen verkkosivuiltaan. Petteri Hiienkoskella on myös kolme tekstiä, jotka löytyvät Oikean median blogeista.

Asia kiinnostaa minua tuon aiheensa lisäksi myös parista pienemmästäkin syystä. Jyväskylän yliopisto on minun alma mater. Sain aikoinaan Jyväskylässä 70-luvulla opiskellessani erään kasvatustieteen professorin luentoa, jonka aikana hän kävi kiihkeää ja surkuhupaisaakin väittelyä ns. taistolaistaustaisten opiskelijoiden kanssa. He olivat vähemmistökommunisteja, joita myös sinipaidoiksi kutsuttiin. He yrittivät kammeta professoria virasta. En siitä kerro nyt kuitenkaan enempää enkä muistakaan, miten asiassa lopulta kävi.

Jyväskylän Harjulle nousevat kiviportaat

Minä käsittelen nyt Alfa-TV:ssä käytyä keskustelua. Lainaan sitä itse asiassa vain eräitä kohtia. Minua itseäni kiinnostaa nyt otsikossa mainitsemani homofobia, josta Puolimatkaa on syytetty. Kuten keskustelussa käy ilmi, sen käyttöön liittyy nykyaikaisen noitavainon piirteitä. Keskustelu löytyy tästä linkistä: http://www.permanto.fi/fi/web/alfatv/player/vod?assetId=10763988 . Mukana keskustelemassa ovat toimittajan lisäksi professori Tapio Puolimatka, dosentti Arto Luukkanen ja maisteri Petteri Hiienkoski. Lisäksi ohjelman aikana on kuunneltavissa kansanedustaja Päivi Räsäsen haastattelu. En mene keskustelun yksityiskohtiin kuin muutamin osin. Minun aiheeni alkaa noin 18 minuutin jälkeen. Käytän Puolimatkasta lyhennettä TP, Luukkasesta AL ja Hiienkoskesta PH.

Ennen kuin menen varsinaiseen teemaan, niin otan keskustelun loppupuolelta esille erään asia. Tapio Puolimatka on nimittäin ainakin harkinnut kantelemista Julkisen sanan neuvostoon Helsingin Sanomien uutisoinnin johdosta.  Tässä on hänen vastauksensa toimittajan kysymykseen, aikooko hän olla yhteydessä Julkisen sanan neuvostoon. Olen hieman muokannut Puolimatkan sanoja kirjoitusasuun sopivammaksi.

TP:                       Harkitsen kantelua Helsingin Sanomista, koska Helsingin Sanomat toistaa sitä väärää syytettä, että minä olisin rinnastanut homoseksuaalisuuden ja pedofilian. Ja koska tätä väärää syytettä käytetään mua vastaan yliopistossa ja uhataan rangaistusseuraamuksilla. Nyt tässä luodaan näytösoikeudenkäyntiviitekehys, jossa media toistaa valheellista syytettä, jolloin kukaan ei edes odota, että tarvitsisi olla joitakin todisteita, koska se on ikään kuin itsestään selvyys.

….

Mennään varsinaiseen teemaan - homofobiaan ja  siihen, mitä noituutta keskustelijat tapauksesta löytyvät. Toimittaja tekee Puolimatkalle hyvin suoran kysymyksen: ”Oletko homofobinen?” Puolimatka vastaa hieman pidemmällä kaavalla.

Hän toteaa homofobian olevan tunne-elämän häiriö, mutta sellaisena sillä on oma erityisluonteensa.  Siihen liittyy olennaisesti pahantahtoisuus. Tuo pahantahtoisuus on sellainen, josta ihminen on eettisesti vastuussa. Homofobinen ihminen on siis samaan aikaan sairas ja syyllinen.

Nyt kuulija on ymmällä, mutta Puolimatka tuo katsojien ja kuulijoiden eteen vertailukohdan viime vuosisadan loppupuolelta. Hän kertoo, miten Neuvostoliitossa käsiteltiin tieteen nimissä toisinajattelijoita tuoden esille tuolloin kehitetyn taudinmäärityksen nimeltä ”hiipivä skitsofrenia”. Tuo diagnoosi syntyi valtapoliittisista tarpeista. Sen laatiminen annettiin psykiatrien tehtäväksi.  Käsitteen sisältöön ja historiaan voi tutustua vaikka wikipedian sivuilta. Suomeksikin siitä kerrotaan ihan riittävästi. Sivu löytyy täältä. Sitä kautta avautuva englanninkielinen kirjoitus on perusteellisempi.

Hiipivän skitsofrenian ainoa tuntomerkki on se, että henkilö on kriittinen neuvostojärjestelmää kohtaan. Ainoa tapa vapautua tästä diagnosoidusta ”mielisairaudesta” on se, että myöntää olevansa skitsofreenikko.

Wikipedian sivuilta voidaan lukea monen erittäin tunnetun toisinajattelijan kohtalosta. Heidät diagnosoitiin kotimaassaan skitsofreenikoiksi ja sijoitettiin psykiatriseen pakkohoitoon. Länteen päästyään heidät todettiin terveiksi. Näitä ”hiipivän skitsofrenian” diagnoosin saneita olivat mm. Zhores Medvedev ja Vladimir Bukovski. Olen lukenut erään vitsailleen, että hänellä tuo skitsofrenia näyttää ”hiipivän” kovin hitaasti.

Puolimatka on löytänyt oikein oivan vertailukohdan omaan tapaukseensa. Hän vetää tuosta rinnastuksesta suoran linjan syytöksiin homofobiasta. Tässä toki mennään hirtehishuumorin tai ehkä paremmin tragikomiikan puolelle. Hän toteaa – siis pilke silmäkulmassa – että ainoa tapa vapautua häneen kohdistetuista syytteistä on myöntää olevansa homofoobikko. Siinä on kyse asiasta, jonka ei tarvitse näkyä. Asia ei siis riipu lainkaan siitä, mitä henkilö on itse sanonut.

TP:                       Jos joku on kokenut siinä [kirjoituksessani] jotain pahantahtoisuutta. … että mä olen tavallaan kuin noita, josta jotkut aistivat sen pahuuden. Okei, se on niin ovela noita, että sitä ei löydy sieltä teksteistä, mutta täytyyhän sen olla olemassa, kun kaikki aistivat sen.

Arto Luukkanen täydentää Puolimatkan selvittelyä liittämällä siihen julkiset ojennus- tai katumiskokoukset, joiden myötä tuosta sairaudesta voitiin parantua. Keskustelusta ei käy ihan selväksi, onko se todellisuudessa ollut yleinen psykiatrien käyttämä hoitokeino. Luukkanen toteaa kuitenkin, että lievissä tapauksessa sitä on käytetty. Mukana puheenvuorossa on Luukkaselle tyypillistä sarkastista huumoria, jossa vastuu menee osittain kuulijalle. Nuo kokoukset ovat kyllä olleet neuvostoliittolaista arkipäivää. Siitä olen kirjoittanut mm. viimeisessä kirjoituksessani, jossa Owen Matthewsin tuleva puoliso Ljudmila Bibikova joutui 60-luvulla Moskovassa työyhteisönsä eteen, kun siellä oli saatu kuulla että hän seurustelee neuvostovihamieliseksi luokitellut brittitutkijan kanssa ja haluaa mennä tämän kanssa naimisiin.

AL:                       Neuvostoliitossa oli tapana, että pienimmistä tällaisista rikkeistä pystyi vapautumaan, kun toteutti täydellistä itsekritiikkiä puolueen edessä. Sinä (osoittaa Puolimatkaa) pääset tästä eroon, kun henkilökunta ja opiskelijat tuodaan valtavaan saliin, jossa teet täydellisen tunnustuksen, kerrot koko elämäsi, miksi olet homovastainen ja miksi olet niin kauhea… Ja sitten kun sä avaudut ja kaiken kerrot, niin puolue – eli tässä tapauksessa yliopiston rehtori – antaa sen sinulle anteeksi, josta sitten kaikki hysteerisesti taputtaa ja ylistävät rehtoria, miten hyvä se on. Onko tässä tämmöinen odotettavissa?

TP:                       Tässä on tämä kuulemisen jännä asia. On odotettavissa kuuleminen. Olisiko se sitten juuri tällainen, että jos mä tunnustan kaiken sen pahuuden, jonka joku on kokenut minussa olevan, niin sitten mä voin jatkaa opetustyötä. Mutta jos mä esitän omia ajatuksiani, niin olen parantumaton.

AL:                       Kyllä, ja etenkin jos et osoita sitä tunteella, eli itkulla ja kurjalla äänellä, niin silloin se ei ole aitoa. Se ei tule sydämestä. Eli silloin sinusta tulee -  niin kuin stalinistisessa yhteiskunnassa -  kaksinaamainen. Sä olet stalinisti edestä ja trotskilainen takaa. Eli sun täytyy varoa…

TP:                       Siis se kyynelehtiminen on tärkeää, että ääni särkyy…

AL:                       Kyllä, ehdottomasti. … Ja jotakin [tulee] kertoa lapsuudesta, jotain kauheaa.

TP:                       Trauma! (nyökkäillen)

Näin siis toimittiin Neuvostoliitossa ja Luukkanen kertoo sen oikein värikkäästi ja elävästi. Pienen hymyilyn ja naurunkin jälkeen asiassa mennään eteenpäin.

Hiidenkoski palauttaa asian käsittelyn suomalaiseen todellisuuteen. Hän ihmettelee, että noiden syyttäjien edessä voidaan tulkita homovastaiseksi jokin mielipide, joka ei sovi yhteen noiden syyttäjien näkemyksen kanssa. Esimerkkinä hän mainitsee perinteisen avioliittokäsityksen. Sen kannattaja onkin yhtäkkiä homofobi.

Keskusteluun nostetaan myös 70-luvulla Suomea riivannut neuvostovastaisuuden käsite.  PH toteaakin, että ”yleisradiolla on historiallista näyttöä, että se osaa tämän homman”.  Tällä hän kai lähinnä tarkoittaa, että siellä on kokemusta poliittisesta vaikuttamisesta.  Yleisradiossa oltiin etunenässä torppaamassa Neuvostoliittoa kritisoivat henkilöt. Luukkanen innostuu tästä aiheesta ja pitää pitkähkön puheenvuoron aisasta. Hän toteaa, kuinka kukaan ei halunnut itselleen neuvostovastaisen leimaa. Kärkipoliitikot hankkivat oman ”kotiryssän”, jonka arvelivat turvaavan yleisen mielipiteen pataan joutumiselta.

Media teki vastaanhangoittelevista poliitikoista naurunalaisia. Se on toki nykyisinkin tärkein syy, miksi ihmiset pelkäävät ilmaista oman mielipiteensä avoimesti. Median leima leviää nykyisin paljon laajemmin kuin joskus 70-luvulla. Luukkanen kysyy, miksi poliittisilla puolueilla on niin lyhyt muisti, etteivät siellä muisteta tällaisia asioita.

Keskustelu siirtyy Puolimatkan yliopistolle tekemään hallintokanteluun, johon on linkki kirjoitukseni alussa. Blogitekstistään Puolimatka toteaa, että kyseessä on luonnosteluvaiheessa oleva kirjoitus, josta voi voi kehittyä artikkeli, jos löytyy pohjaa. Hän hahmottelee kehitystä, joka voi ennen pitkää johtaa seksuaalisen suojaikärajan alentamiseen.  Puolimatka on siis huolissaan yhteiskunnassa vallitsevasta asenneliukumasta, jonka myötä seksuaalisuuden suojaikärajaa alennetaan.

Kuten yllä jo kerroin, Puolimatka aikoo kannella Helsingin Sanomien kirjoittelun johdosta Julkisen sanan neuvostoon, koska lehti on toistellut kirjoituksesta perättömiä väitteitä.

…

Menen nyt hetkeksi syrjään Alfa-TV:n keskustelusta ja teen oman viitteen, joka saattaisi olla todisteena tuon suojaikärajan alenemisesta. Tämän linkin kautta voi lukea uutisen oikeuden päätöksestä, jossa aikuinen mies tuomittiin seksuaalisesta hyväksikäytöstä vaivaiseen kolmen vuoden rangaistukseen. Miehen uhri oli selkeästi alaikäinen lapsi. Oikeus perusteli päätöstään sillä, että ei ollut näyttöä, että tyttö olisi vastustanut miestä eikä mies siis oikeuden mukaan pakottanut tyttöä seksiin. Jo se on ihmeellistä, että kyseessä ei ollut raiskaus. Lisäksi jo seksuaalisesta hyväksikäytöstä on mahdollista antaa kymmenen vuoden tuomio.   Kyseessä on selkeä pedofilia, josta tekijä pitäisi tuomita ankarimman skaalan mukaan. Rupesin miettimään, onko syytetyllä sitten ”uhripääomaa”. Mies on maahanmuuttaja ja muslimi. Kaiken lisäksi nyt on ehkä oikeuslaitoksen piiriin leviämässä marksilainen tulkinta, jonka mukaan rikoksen tekijäkin voidaan tulkita uhriksi. tästä syystä rangaistukset – jopa raa’at raiskaukset - ovat olleet naurettavan pieniä.

…

Luukkanen pelkää tilanteen kehitystä, jos nyt tämänkaltaiset noitavainot hyväksytään. Puolimatkaa yritetään kaikin keinoin saada pois virasta ja haluttaessa siinä onnistutaan. Luukkasen mielestä se merkitsee paljon yliopiston maineelle. Mutta hän näkee pitemmälle. Päätöksellä olisi kauaskantoiset seuraukset. Toimintamalli leviää laajemmalle yhteiskuntaan, tavallisiin työpaikkoihin. Ihmisiä ruvetaan karsinoimaan. Työyhteisöissä ja kaikkialla alkaa liikkua tarkkailijoita ja ilmiantajia. Leimaamisen ja erottamisen pelossa he lopettavat puhumisen. Luukkasen sanoin ollaan ”kyyläyhteiskunnassa”. Sananvapaus on uhattuna.

Vertailun vuoksi hän tuo jälleen eteemme neuvostoyhteiskunnan. Hän on tutkinut KGB:n papereita ja niistä selviää, että sen kanssa yhteistyössä oli paljon ihmisiä, joka eivät olleet KGB:n ammattitiedustelijoita vaan tiedonantajia -  luottamuksellisia lähteitä eri työpaikoilta armeijaa ja sairaaloita myöten, jotka kertoivat mitä kukin on sanonut. Tällaisen kehityksen myötä syntyy todellinen totalitaristinen yhteiskunta.

AL:                       Tämä on tie ja portti siihen. Nyt pitäisi kysyä Jyväskylän yliopiston - rehtorin ja kaikkien – itseltään, halutaanko me tällaiseen yhteiskuntaa, halutaanko me tällaista diktatuuri-Suomea.  Tämä on älyttömän iso kysymys.

Hiienkosken mukaan se, että on sallittua kielenkäyttöä ja kiellettyä kielenkäyttöä, ei sovi nykyisenkaltaiseen pluralistiseen länsimaiseen yhteiskuntaan.

Puolimatka toteaa, että alkuun reagoitiin kirjoitukseen lukematta sitä. Reagoitiin vain ehkä runsaslukuisten sähköpostiviestien pohjalta asiaan. Nyt kun kirjoitus on mahdollisesti luettu eikä kirjoituksesta löydy niitä seikkoja, joita siinä on väitetty olleen, niin on alettu keksiä muita kriteerejä. Siitä on lähtenyt prosessi, jossa on alettu ”tunnistaa noitaa hienovaraisemmilla kriteereillä”. Noita onkin siis piiloutunut.

AL:                       Tässä nousee esille keskiajan noitavainojen mekaniikka. Ongelmana on se, että kun tekstissä ei ole sitä mitä siellä on väitetty olleen, niin silloin yliopiston pitää oman arvovaltansa takia löytää muita syitä harjaamiseen. Se on hirveän surullista. Jos näin tapahtuu, niin Jyväskylän yliopiston henkisesti synkin hetki on käsillä.

Luukkasen mukaan tämä on järkyttävä asia eikä sitä saa jättää tähän. Asia täytyy ehdottomasti käydä läpi.On tutkittava, miten tämänkaltaiseen kehitykseen ja noitavainoihin on päädytty. Hänen mukaansa näyttää siltä, että taustalla on poliittinen motivaatio eikä hän sulje pois minkään yksittäisen puolueenkaan osuutta asiaan.

Asia on vaikea, kovin helposti ei nousta puolustamaan Puolimatkaa. Pelon takana on valtamedia. Siksi Puolimatkan mukaan monet pelkäävät seurauksia, jos he puuttuvat asiaan.  Luukkanen ihmettelee, miksei Jyväskylän ylioston johto ole puolustanut sananvapautta vaan on mennyt mukaan median hekumointiin.

Hiienkoski hieman toppuuttelee. Hänen mukaansa keskustelu asiaa käsittelevillä facebook-sivuilla ole ollut niin yksiselitteistä, kuin on annettu ymmärtää. Puolimatkalle ja hänen oikeudelleen käydä keskustelua on esitetty vahvasti myös tukea. Asiassa on nähty myös poliittinen puoli. Vaikka ajatuksista ja mielipiteistä ei olla samaa mieltä, niin kuitenkin on ymmärretty keskustelun tärkeys.

Paavo Nurmen patsas Jyväskylän yliopiston kampuksella

Sananvapaudesta, joukkopsykoosista, rähmällään olosta. Kansakuntaa koetellaan.

Otsikon valinta juttuuni oli melkoinen kompromissi. En keksinyt muuta. Varsinainen peruste jutun teolleni on kansanedustaja Olli Immosen facebook-päivitys eli ns. Immoskohu. Olen lukenut siitä kirjoitettuja juttuja hyvin paljon eikä tapauksen seuraaminen ole ollut mitenkään mieltä ylentävää. Päätin, etten juttuihin tässä kuitenkaan viittaa. Viimeisin lukemani juttu on Helsingin Sanomien pääkirjoitus tältä aamulta (http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1440564224598?ref=hs-art-uusimmat-#4). Mitään uutta se ei minulle antanut eikä tämän perusteella mitään hyvää ole odotettavissa. Näkökulmani on nyt toinen ja olen antanut tekstin vapaasti rönsyillä.

Yksi juttu on kuitenkin koko kirjoitukseni pohjana, vaikka siinä onkin pääpaino Suomen Venäjä-suhteilla ja Immosen kirjoitusta käsitellään vain hiukan. Kyseessä on 25.8.2015 lähetetty alfatv:n keskustelu, jossa dosentti Arto Luukkanen haastattelee hiljattain eläköitynyttä professori Timo Vihavaista. Se löytyy osoitteesta http://alfatv.fi/arkisto/. Haastattelun voi katsella, kun kirjoittaa hakuun sanan dosentti.   

…

Suurimman huomion Arto Luukkasen ja Timo Vihavaisen keskustelussa saa Suomen ja Venäjän suhteet.  Kirjoituksessani Venäjä-vihassa arvostelin hieman Vihavaisen vähättelyä asiasta. Nyt kanta selveni. Vihavainen pitää Suomen ja Venäjän suhteita moneen muuhun naapuriin verrattuna esimerkillisinä ja suhteellisen hyvinä, joka antaa ja jonka ainakin pitää antaa paljon mahdollisuuksia lähentymiselle. Hän toki kauhistelee ympärillämme riehuvia vihan lietsojia ja kylväjiä.

Mutta kolmiosaisen haastattelun keskimmäisessä osassa käsitellään tämän juttuni pääaihetta Immoskohua ja sen mukana sivutaan myös siihen rinnastettavaa ns. hihamerkkikohua.

Luukkanen on huumorimiehiä ja toteaakin, että ”puhutaan kieli keskellä suuta mutta kuitenkin aivan suoraan”. Tämä vihjaa siihen, mihin näistä asioista puhuttaessa on totuttu: on asioita, joista on parasta vaieta, ettei tulisi leimatuksi. Kyse on siis suut salpaavasta poliittisesta korrektiudesta. Siihen suomalaiset tottuivat aikanaan neuvostoliittolaisten kanssa toimiessa ja Vihavainen piikittelee ivallisesti, ettemme me kyenneet siitä irtautumaan ennen kuin venäläiset itse aloittivat itseruoskintansa. Tästä Vihavainen on kirjoittanut vuonna 1991 kirjan Kansakunta rähmällään, joka oli aikansa hitti mutta käsitteli sen verran arkaluontoisia asioita, etteivät monet kriitikot tohtineet sitä edes lukea.

Suomettuminen oli siis poliittista korrektiutta mutta Vihavainen antaa kyllä palaa myös siitä nykyisin kirjoittaville, jotka eivät ymmärrä asiaa ollenkaan. Saa siinä Sofi Oksanenkin osansa.

Nykyilmiönä poliittinen korrektius on Vihavaisen mukaan lähtöisin USA:sta ja perustuu sikäläiseen poliittiseen rakenteeseen. Jos liikaa jotakuta ärsyttää, voi joutua maksamaan miljoonakorvauksia ”täysin järjettömistä syistä”.  Eurooppaankin on rantautunut tämä sama ilmiö. On tiettyjä etnisiä ja poliittisia ryhmiä, jotka ”on otettu poliittisen korrektiuden huomaan”.  Heitä pitäisi kohdella erityisellä tavalla. On siis ajatuksia, joita ei saa esittää, mitä sitten eräänlainen ”ajatuspoliisi” valvoo.

”Tämä on totalitaristista ajattelua, politiikka rajoittaa ajattelua.  Se on vastoin vanhoja valistuksen periaatteita.” Näin Vihavainen kiteyttää viitaten vielä Immanuel Kantin lausumaan ”Uskalla käyttää järkeäsi”, josta ollaan nyt lipsumassa.

Sitten aihe hypähtää 60-luvun lopussa ja 70-luvun alkupuolella Suomessa vallinneeseen taistolaisuuteen ja stalinisteihin - ilmapiiriin, joka tuli minullekin aikoinaan kovin tutuksi (siitä enemmän edempänä).

Luukkanen kysyy suoraan, jotta asiassa päästään eteenpäin: Ovatko LGBT-intoilijat ja multikulturalistit jonkinlaisia nykyajan stalinisteja tai taistolaisia? Kysymys palauttaa mieliini Vihavaisen kirjan Länsimaiden tuho (vuodelta 2009), jonka tämä itsekin sitten pian mainitsee.

Vihavainen vastaa kysymykseen myöntävästi eikä pelkää sitä sanoa, koska puhumisen vapaus kuuluu demokratiaan.

Luukkanen jatkaa Immoskohulla. Vihavainen toteaa, että kohu oli täysin keinotekoisesti ja harkitusti aiheutettu, ei ollut minkäänlaista kohun aihetta. David Cameron, Angela Merkel ja Nicolas Sarkozy ovat todenneet, että multikulturalismi on epäonnistunut. Myrsky nostettiin, kun yksittäinen suomalainen kansanedustaja kirjoitti facebook-päivitykseensä saman asian. Siitä sitten alkoi kirjoitusten, puheiden ja mielenosoitusten vyyhti, joka ei ole vieläkään päättynyt.

….

Tähän väliin kommentoin itse ja laitan myös Vihavaisen lisähuomion. Vihavaisen mukaan lausuma julkaistiin ”sattumalta” (sarkastinen painotus) ennen perussuomalaisten puoluekokousta ja hän myöntää sillä olleen oma poliittinen merkityksensä. Minusta lausumassa ei ole mitään kohun aihetta, mutta ärsyttävää on sen luoma pateettisuus, aivan kuin oltaisiin nousemassa pyhään sotaan. Taistelu-sana kuuluu poliittiseen retoriikkaan eikä sen käytöstä normaalijärkisen ihmisen pitäisi kiihottua.

Omalta kohdaltani totean vielä, että kritiikki monikulturismia arvostelevia kohtaan menee usein hyvin tunteenomaiseksi. Aivan kuin eri kansallisuuksien edustavien vanhempien lapsille haluttaisiin aiheuttaa jotain pahaa ja aivan kuin kansainvälistä ruokaa kiellettäisiin syömästä. Monikulturismi ei ole kuitenkaan lapsia tai ruokaa, vaan sillä on aatteellinen pohja.

…

Vihavainen ja Luukkanen ihmettelevät, että tällainen asia nostettiin ”valtavaksi ajatusrikokseksi”.  ”Eihän tässä ollut mitään tolkkua”, jatkaa Vihavainen. Tätä sietäisi hävetä, miehet jatkavat.

”Onko sen takana jokin poliittinen tarkoitus?”

Sitä Vihavainen ei rupea spekuloimaan, mutta eihän hänen mukaansa sellaiseen pitäisi vajota nostaen samalla esiin vastaavanlaisen vyyhden, ns. hihamerkkikohun.

”Se on nolo juttu, vähän samaa kuin hihamerkkikohu, josta tuli maailmanlaajuinen sensaatio. 

Kyseessä oli vain hullunkurinen pakina, ajatuskoe, jolla oli omassa yhteydessään selvä funktio.”

Turun Sanomat sen nosti esiin, ”toiset löi löylyä lisää eikä kukaan sitten iljennyt astua pois kelkasta.”

Johtavat poliitikot kauhistelivat: ”onhan se törkeää, eihän pidä vaatia ihmisiltä pitämään jotain hihamerkkiä, joka leimaa heidät.” Totuus oli kuitenkin, ettei kukaan ollut sellaista edes ehdottanut.

Toteanpa saman. Kauheat mitat se asia sai, ulkomaita myöten ihmeteltiin, kuinka tyhmiä ehdotuksia suomalaiset tekevät.

Nyt se asia näyttää naurettavalta, mutta anteeksipyyntöä tai katumista ei ole näkynyt.  On se ainakin merkki epä-älyllisestä suhtautumisesta, mutta ”kansa saa mitä ansaitsee”.

Journalistit siinä töppäsivät todella pahasti, mutta eivät he ole sitä katuneet, päinvastoin: näyttävät Vihavaisen mukaan vain olevan ylpeitä siitä, millaisen kohun ovat tyhjästä nyhjäisseet.

Palataan Immoskohun salaman lailla nostamiin mielenosoituksiin ja muihin ulostuloihin. Se on nykyajan noitavainoa. Mielenosoituksissa on kyllä kaunis sanoma, mutta tuntuu tarkoitus pyhittävän keinot. Sananvapaus ja demokratia ei siinä pelissä paljoa paina. Jos Vihavainen pääsisi sinne esiintymään, hän kehottaisi kansaa ensin lukemaan, sitten miettimään ja sitten häpeämään. Kyllä kansalla pitää olla oikeus taistella multikulturalismin perusteita vastaan.

Entäs sitten se ”taistelu”? Onko se niin paha sana, että pitäisi sanoa ”lievästi vastustetaan”? Sen sanan on vasemmisto ”patentoinut itselleen”. Politiikka on kuitenkin taistelua demokratiasta.

Vihavainen on toiminut eräänlaisena unilukkarina ja aikoo jatkaa entiseen tyyliin herättämässä ihmisiä ajatteluun. Sananvapaus on vaarassa.

Viimeisenä esimerkkinä nostetaan esiin Tatu Vanhasen tapaus, josta on kulunut muistaakseni seitsemän tai kahdeksan vuotta. Tuolloin vähemmistövaltuutettu esitti asiasta tutkimuspyynnön. Absurdiksi sen tekee se, että kyseessä oli tieteellinen tutkimus. Onko siis tieteellinen tutkimuskin ”kiihotusta kansanryhmää kohtaan”?

Tuolloin poika Matti oli noussut pääministeriksi ja asian taustalla oli varmasti poliittisia motiiveja. Poika sanoutui näkyvästi irti isänsä toiminnasta.

Myös Stalinin vainojen aikaan monet lapset ilmiantoivat vanhempiaan ja sanoutuivat näyttävästi irti heidän toimistaan (mm. kulakkien lapset). Luukkanen ihmettelee, sillä onhan Soiniakin vaadittu irtisanoutumaan puolueen jäsentensä ”rikoksista”. Onko kyse samanlaisesta stalinismista? Vihavaisen mukaan sieltä se on suoraan omittu. Käytetään ns. syyllisyysassosiaatiota: ”ihmisen ei tarvitse tehdä itse yhtään mitään, mutta häntä vaaditaan vannomaan, ettei hän enää hakkaa vaimoansa”. Hän tunnustaa ilmaisten samalla halunsa olla ”tästä lähtien vähän kiltimpi”.

Sen jälkeen keskustelussa perehdytään vielä Venäjän tilanteeseen ja myös mahdolliseen NATO-jäsenyyteen. Minä jatkan omia pohdintojani.

…

Aluksi palaan historiaan. En pidä siitä, että näitä menneisyyden harhapolkuja ja syntejä nostetaan esiin tietyin poliittisin mustamaalaamistavoittein.  Olen ihaillut eräitä venäläisiä, jotka kokivat noita kauhun vuosia, mutta eivät halua tehdä siitä suurta numeroa. Siinä oltiin kuin hulluuden vallassa, se oli joukkopsykoosia, josta ei erityisiä henkilöitä tai tiettyjä kansallisuuksia pidä nostaa ristille. Nykyisin niitä nostetaan esiin poliittisten ja muiden itsetarkoituksellisten syiden vuoksi, hyötymismielessä.

Muistelen, kun tapasin Pekingissä nyt jo edesmenneen Berthan. Hän oli vanha nainen, johon tutustuin, koska hän kansallisuudeltaan suomalainen.  Hän oli syntynyt Amerikassa, jonne perhe oli muuttanut Viitasaarelta. Bertha puolestaan oli rakastamansa miehen kera muuttanut Kiinan kansantasavaltaan 40-luvun lopussa uutta maailmaa luomaan. Sain nauhoitettua hänen kanssaan pitkän haastattelun. Paljon mielenkiintoista hän kertoi, mutta nyt lainaan hänen muistojaan kulttuurivallankumouksesta.

Hänellä oli työväenliikkeen tausta. Hän meni mukaan sellaisen taustan vaatimaan ryhmään. Se valtasi Britannian suurlähetystön, sytytti sen palamaan. Kyseessä oli kaiken kaikkiaan ikävä tapaus. Jälkeenpäin ryhmä joutui oikeuden eteen, mukana olleet joutuivat perustelemaan motiivejaan ja katumaan tekojaan. ”Seurasin sokeasti muiden mukana” oli se mantra, jonka avulla tilanteesta selvittiin. Bertha kertoi tapauksesta naureskellen. Monenlaista hulluutta hän oli joutunut kokemaan ja tämä oli yksi muiden joukossa. Ei sellaisesta voi jäädä katkeraksi tai potea huonoa omaatuntoa. Kaikki siinä näytelmässä olivat mukana.

…

1970-luvun alkupuolella riehuneet taistolaiset ovat minulla hyvin muistissa. Tulin opiskelemaan Jyväskylään vuonna 1974 ja ensimmäinen kämppäkaverini sattui olemaan sinipaitainen taistolainen, täynnä aatteen hehkua. Hänen kanssaan jaoin 20 neliön huoneen ja vaikka minäkin olin neuvostoliittomielinen, niin keskustelumme muuttuivat pian suoranaiseksi huutamiseksi.  

Jouduin yliopistossa todistamaan monenlaista hölmöyttä, joita en viitsi nyt erikseen mainita. Vähin äänin senkin liikkeen aatteellinen pohja alkoi hiipua, hulluttelu jäi ja äänekkäimmät hölmöt siirtyivät korrektisti takavasemmalle.

Muistan kun eräs kämppikseni entinen tyttöystävä kutsui minut kahville. Hän kehui kirkkaan silmin varastavansa vessapaperia yliopistosta. Siihen hänellä oli omien sanojensa mukaan oikeus, koska me elimme tuolloin vielä kapitalistisessa yhteiskunnassa. Siihen reagoin nauramalla emmekä me sen koommin enää tavanneet.

Osallistuin minäkin johonkin opiskelijoiden marssiin. Joillakin oli varsin taistolaisia banderolleja: Neuvostoliitto maailmanrauhan tae, Eteenpäin Otto Ville Kuusisen viitoittamaa tietä. Minä pyrin tietoisesti pysymään tällaisista lauseista mahdollisimman kaukana. Kulkue oli todella pitkä ja sai eräät autoilijat hermostumaan, kun tukimme koko Jyväskylän keskustan liikenteen.  Muistini on sen verran valikoivaa, ettei sinne paljon ole tästä tapahtumasta jälkiä jäänyt. Se on jäänyt mieleeni, että Osuuspankin kohdalla huusimme OP-sopimus – PA-sopimus.  Ja noista neuvostomielisistä iskulauseista muistan vinoilleeni useamman kerran eräälle tuttavalleni, joka joutui niiden takana marssimaan.

Itse asiassa oli oikein kiva marssia kaupungin halki, ympärillä oli kansaa ja hermostuneita autoilijoita.  Se oli täysin viatonta hauskanpitoa ja me vain nautimme yhdessäolosta. Marssin tarkoitus oli aivan toissijainen juttu. Kunhan vain protestoitiin, ei sillä väliä mitä. Ja kyllähän Berthankin puheesta kävi ilmi, että kulttuurivallankumouksen aikana heillä oli kivojakin asioita. Sitten vain jossain vaiheessa homma meni överiksi eikä sille voinut myöhemmin kuin nauraa. 

…

Mutta leikki sikseen. Maamme talous on pahassa kriisissä, mutta media nostaa pintaan aivan toisarvoisia juttuja. Kuin joukkopsykoosissa vaaditaan rasisteja tilille ja kaikki arvokonservatiivit kansallismieliset nostetaan kansainvälistymiseen avartavan uuden maailmankatsomuksen vihollisiksi. Kun Urpilainen nousi SDP:n puheenjohtajaksi, Erkki Tuomioja haukkui puoluejohdon ajatuksia unelmahötöksi, jota itse puheenjohtaja oli ilmestynyt näyttävässä punaisessa mekossa ja verkkosukkahousuissa mainostamaan.  Nyt verkkosukkahousuja ei näy, mutta unelmahöttö on tullut muulla tavalla arkeemme, sitä syydetään kansalle joka tuutista.

Täysin tietoisesti hihamerkki- ja Immoskohut on nostettu pystyyn. Näyttää, että joukkopsykoosin kaltaisella kiimalla synnytetään ainakin vastakkainasettelua. Niistä me tiedämme historian perusteella, että seuraukset voivat olla hyvinkin ikäviä. Olen läpi elämäni ihmetellyt, miten ihmiset ovat voineet ajautua Stalinin vainojen ja juutalaisvainojen kaltaiseen hulluuteen. Viime aikojen tapahtumien jälkeen, en ihmettele sitä ainakaan yhtä paljon kuin ennen. Kaikki on mahdollista, joskin jotain lienee historiakin opettanut.

Kansainvaellukset ovat alkaneet, taloudessa kiehuu ja ympäri maailmaa on konflikteja, sekä meneillään että kytemässä. Epätoivo ja viha saattavat nousta pintaan yllättäen. Tästä voi syntyä pahaakin jälkeä.

Miten Suomen käy? Kun valtion velkakäyräkin sojottaa vain ylöspäin eikä EU:sta taideta päästä eroon, niin ei kansallisvaltio Suomi taida yksin selvitä. Joudutaan yhä kiinteämmäksi osaksi suurempaa liittoa ja yhteisöä, jossa suuret päätökset tehdään muualla. Siinä tilassa saatamme reuna-alueena joutua periferian kiroukseen. Haluan kuitenkin pitää vielä painon tuolla saatamme-sanalla.

…

Loppuun lainaan pari katkelmaa Timo Vihavaisen kirjasta Länsimaiden tuho (Otava 2009). Se on hänen tuotannostaan suosikkini.

”Miksi pitäisi huolestua … muiden kulttuurien ekspansiosta länteen? Länsimainen kulttuurihan on vuosisatojen ajan osoittautunut hämmästyttävän ekspansiiviseksi ja sitkeäksi ja sitä ihaillaan koko maailmassa. Tämä pitää paikkansa, mutta se ei ole pätevä syy sulkea silmiään selviltä tosiasioilta: kansanvaellukset ovat alkaneet ja ne ovat perusteellisesti muuttaneet maailmaa jo yhden ainoan sukupolven aikana. Sitä paitsi muutos on luonteeltaan peruuttamaton ja kiihtyvä. Helleenis-kristilliseltä perustalta kasvaneen länsimaisen sivilisation vastustuskyky ulkoisia kilpailijoita vastaan näyttää nykyisessä vaiheessaan vähintäänkin yhtä huonolta kuin Rooman valtionuskonnon asema aikoinaan nousevan kristinuskon edessä.” (s. 31.)

”Länsimainen kulttuuri kehitti aikanaan hienon arvojärjestelmän, kuten muutkin kulttuurit ovat tehneet. Sen perusteet ovat sivilisaatiomme kätköissä yhä olemassa ja niiden puolustamista barbarian hyökkäyksiltä ja eroosiolta voi pitää itse kunkin velvollisuutena, mikäli niitä kannattaa. Tämä velvollisuus ei riipu siitä, mikä maailmanhistorian kulku tulee olemaan. Siihen emme voi vaikuttaa, mutta lähipiiriimme voimme. Ja vähin, mitä voi tehdä, on ainakin sanoa mielipiteensä, olla elämättä valheessa, kuten Aleksandr Solženitsyn aikoinaan vaati.” (s. 32.)