Owen Matthews
Stalinin lapset- Sodan
ja rakkauden arvet.
Suomentanut Jaana Iso-Markku.
Otava 2009
Nyt käsittelemäni kirjan alkuperäisversio ilmestyi jo
kymmenen vuotta sitten, suomennos seuraavana vuonna. Hienoa, että se
suomennettiin. Kyseessä on varsin koskettava tarina, muistamisen arvoinen.
Kirjan otsikko ei minua miellytä. Ei siinä mitään Stalinin
lapsia ole, neuvostolapsia kyllä. Stalin on kaukana kirjan henkilöistä. Ei
neuvostosysteemi mikään yhden henkilön luomus ollut, vaikka Stalinin kuva
olikin henkilökulttinsa vuoksi kaikkien sydämessä.
Alkuperäinen nimi on Stalin's
Children: Three Generations of Love and War, suomeksi ”Stalinin lapset:
sodan ja rakkauden kolme sukupolvea. Staliniin viittaaminen on myyntikikka.
Kiinnostus saadaan heräämään. Suomennoksessa tuodaan lisää tunnevoimaista
melodraamaa viittaamalla arpiin. Venäjällä kirja ilmestyi vuonna 2010. Siellä
ei Staliniin viittaamalla kysyntää kohoteta. Se on saanut uuden otsikon: Антисоветский роман – ”Neuvostovastainen
rakkaustarina”. Siinä on mielestäni ideaa.
Itse pohdiskelin pitkää oman kirjoitukseni otsikkoa. Aluksi
halusin kirjoittaa lyhyen version ja keskittyä tuon monella eri vuosikymmenellä
ja kolmessa sukupolvessa liikkuvan teoksen minua eniten koskettaneeseen
seikkaan – Matthewsin vanhempien Mervynin ja Ljudmilan rakkaustarinaan, joka on
mielestäni vakuuttava osoitus syvästä kaiken voittavasta rakkaudesta. Otsikkoni
muotoutui jo siinä vaiheessa. Päätin laajentaa käsittelyäni mutta punnittuani
eri vaihtoehtoja palasin alkuperäiseen.
Venäjännöksen otsikkoversiota mukaileva
”neuvostovastainen rakkaus” kiehtoi minua kovasti. En halunnut kuitenkaan
jämähtää yhteen aikakauteen. Kahden ihmisen rakkaudesta tässä on kyse,
aidoimmillaan. ”Rakkaus on pitkämielinen, … kaikki se peittää, kaikki se uskoo,
kaikki se toivoo, kaikki se kärsii”, todetaan Uudessa testamentissa. Mielessäni
soi kohtaus Andrei Tarkovskin elokuvasta Andrei
Rubljov, jossa elokuvan nimihenkilö leikkii pienen lapsen kanssa iloiten ja
nauraen ja toistaa tuota rakkauden ensimmäisistä korinttolaiskirjeistä löytyvää
vahvaa julistusta. Elokuva valmistui samoihin aikoihin, kuin Matthewsin
vanhemmat tapasivat. Jonkin kohtalonyhteyden siinä näen, vaikka nyt toimittiinkin
raa’assa maallisessa todellisuudessa. Katkelma on nähtävissä täällä.
Vuonna 1971 Lontoossa syntynyt Owen Matthews on toimittaja
ja kirjailija. Owen Matthews työskenteli kirjaa valmistellessaan Moskovassa Newsweekin toimituksen esimiehenä. Kirjassa hän käy lävitse äitinsä vanhempien
taustoja ja kohtaloa sekä seuraa tarkasti äidin elämänvaiheita
Neuvostoliitossa.
Tässä on venäläistä kuvausta Matthewsin kirjasta:
Se on koskettava kertomus rakkaudesta,
puoleensavetävä tutkielma ja todellinen ”vakoilutarina”. Kolmeen venäläiseen
sukupolveen kuuluvia ihmisiä nousee unohduksen varjosta. kolme sukupolvea,
joiden elämässä ruumiillistuu vuosisadan historia. Matthews kirjoittaa poikkeuksellisen elävästi,
ei journalistin vaan romaanikirjailijan tekniikalla.
Kirjassa liikutaan eri aikakausissa, vuosikymmenestä toiseen
hypätään sujuvasti. Se on siis varsin monitasoinen teos, joka vie välillä
täysin mukanaan. Owen Matthews kuvaa 1990-luvun Venäjän murrosta, kun hän
samanaikaisesti yrittää selvittää arkistoista vanhempiensa ja isovanhempiensa
taustoja. Näin ollen kirjassa seurataan myös isovanhempien elämää 20- ja
30-lukujen Neuvostoliitossa. Matthews on kyennyt käsittelemään noita vuosia
hyvin todentuntuisesti. Tarina oman äidin varhaislapsuuden vaiheista tuntuu
aidolta, kuin olisi katsonut elokuvaa.
Pääosan vie kuitenkin Owenin isän Mervynin vuodet 50-luvun lopun
ja 60-luvun Neuvostoliitossa. Mervyn
meni Moskovaan ensin diplomaatin statuksella. Hänet valittiin Britannian
suurlähetystöön töihin ja totta kai hän oli vielä nuori mies ja
arvohierarkiassa vähäisin. Hän joutui heti muiden diplomaattien lailla KGB:n
valvontaan. Hyväuskoisena hölmönä hän meni helposti salaisen poliisin lankaan.
Hänelle oli käydä huonosti, mutta onneksi hän viime hetkellä tajusi tilanteen
kehityksen.
Kirjassa kuvataan tilanteita, jossa yhtäkkiä yllättävissä
paikoissa – jopa lomamatkalla toisella puolella Venäjää - sattuu kohdalle ”sattumalta” samassa paikassa
lomaileva ”ystävä”, joka sitten järjestää Mervynille erilaisia elämyksiä. Minä
koin Neuvostoliiton paljon myöhemmin kuin Mervyn mutta kovin tutuilta nuo
yllättävät tapaamiset vaikuttavat.
Tulee vaihe, jolloin Mervynin on sanottava jyrkkä ei
yhteistyölle. Siinä vaiheessa hän on saanut jo kohdalleen uhkauksia. Peli oli
kääntymässä röyhkeämpään suuntaan.
Tuota ennen Mervyn oli kuitenkin jo jättänyt suurlähetystön
ja siirtynyt Moskovan valtionyliopiston jatko-opinto-ohjelmaan. Eron taustalla
oli tapaus, kun hän oli auttanut erästä Boris Pasternakin runojen ihailijaa
lähettämällä tälle diplomaattipostin kautta Leninin kirjastossa kuvaamiaan
Pasternakin nuoruuden ajan julkisuudelta kiellettyjä runoja. Mervyn sai toki
vain ankarat nuhteet mutta kun sitten avautui mahdollista siirtyä
vaihto-ohjelman kautta yliopistoon, hän ei aikaillut. Myöhemmin hän tutustui
Ljudmilaan ja siitä alkoi kamppailu rakastetun saamiseksi länteen. Siihen
tarinaan palaan edempänä.
Owen Matthewsin äiti Ljudmila on omaa sukua Bibikova. Käytän
hänestä vastedes lyhennettyä kutsumanimeä Mila. Hän on siis venäläinen, vaikka ehkä
pitäisi puhua osin ukrainalaisista juurista, sillä isoäiti Marta on lähtöisin
pienestä kylästä Keski-Ukrainasta Pultavan kaupungin läheltä. Isoisä Boris
Bibikov (1903-1937) on kotoisin Krimiltä.
Isoisä Boris Bibikov oli aikansa kommunistijohtajia, jonka
kohtalo 30-luvun loppupuolen tapahtumissa on kovin tuttu tarina. Vielä vuonna
20-luvun puolivälissä hän oli aatteeltaan luja ja elämäntavoiltaan tiukka
työväen aatteen mies, joka antoi tyttärelleenkin nimen Vladimir Leninin nimen
mukaan. Myöhemmin neuvostoyhteiskunnan kehityksen myötä moraali alkoi löystyä
eikä Stalinin nimi enää kelvannut seuraavalle lapselle. Bibikov teloitettiin 30-luvun suurissa
puhdistuksissa. Isoäiti Marta joutui
miehensä vangitsemisen jälkeen vankileirille ja perheen lapset Lenina (s. 1925)
ja Ljudmila (s. 1934) lastenkotiin. Sisarukset saivat kuitenkin olla
alkuvaiheessa yhdessä eivätkä he menettäneet yhteyttään. Myös yhteys äitiin
toimi kirjeitse. Isosisko Lenina pääsi turvaan setänsä luokse. Sodan jälkeen vuonna
1948 hän sai kirjeen Kazakstanista äidiltään. Tämä kertoi synnyttäneensä
poikalapsen ja pääsevänsä pian vapauteen. Äiti saapui mutta ilman poikaansa.
Yllä kirjoitin rakkauden voimasta, niin tuo voima näkyy myös
vuosina isän vangitsemisen jälkeen. Mila joutui isonsiskonsa kanssa kolme
vuotiaana eroon vanhemmistaan eikä hänellä jäänyt isästään juurikaan
muistikuvia. Sisarukset selvisivät kuin
ihmeen kaupalla turvallisesti sodan yli. Neuvostojärjestelmää uskollisesti
palvellut setäkin otti Leninan huomaansa tietäen sen olevan riski, koska
kyseessä oli ”kansanvihollisen” lapsi. Mila-sisko sai myöhemmin mahdollisuuden
kouluttautua, mikä ei ollut lastenkodin kasvatille ja ”kansanvihollisen
lapselle itsestäänselvyys.
Kerron vielä pienen
yksityiskohdan Boris Bibikovin sukujuurista. Boriksen juuret juontuvat keisari
Katariina Suuren kenraaliin, Aleksandr Bibikoviin, joka sai kunniaa
osallistumalla vuonna 1773 historiasta
tunnetun Pugatšovin kapinan raakaan tukahduttamiseen.
Ennen kuin menen lähemmin yksityiskohtiin, arvioin vielä hieman
kirjaa. Yllä olevista kehuista käy jo ilmi oma positiivinen asenteeni. En sitä
kuitenkaan halua pelkästään ylistää. Siinä mennään välillä
melodramaattiseen suuntaan, missä sinänsä ei ole mitään pahaa. Siirapista
ollaan kuitenkin kaukana. 90-lukua kuvatessaan Matthewsin muistelot ovat
vähintäänkin sävyttynyttä. Ei se toki vääristelyä ole. Monet kirjaa arvioineet
venäläiset ovat myös kokeneet 90-luvun aivan toisin kuin Matthews. Itseäni jäi
kalvamaan eräs kohtaus aivan Moskovan keskustassa, kun hänen kimppuunsa
hyökätään ja hänet yritetään ryöstää. Hyökkäys tuntuu pahasti päälle liimatulta.
Kaiken lisäksi se on kömpelösti kuvattu. Jää vaikutelma, että tekijä on vain
halunnut sen myötä käsitellä tuon ajan yhteiskunnallisia ristiriitoja. Samalla tuodessaan
lukijoiden ulottuville kuvauksen oikeusjutusta tekijä yrittää tuoda
kokonaisuuteen sopivaa kontrastia. Epäilykseni heräsi jo siinä vaiheessa, kun
hyökkääjiä oli alun alkuun kolme, mutta lopulta pidätettyjä vain kaksi. Yksi
tuntui yhtäkkiä unohtuneen. Saattaa myös olla, että yllättävän tapauksen
tehtävä oli luoda lukijalle jännitystä ja viitata salaisen poliisin toimintaan.
Siitä ei ollut kuitenkaan kyse, mutta jokin hauras sidos hänen isänsä ja
isoisänsä kohtaloihin saatiin luotua.
Asuin itse 90-luvulla ajoittain Venäjällä. Jotain
kosketuskohtaa siis minullakin on. Pahimpia murrosaikoja en siellä kuitenkaan
ollut.
Juhana Lepoluoto on kirjoittanut kirjasta arvion Keskisuomalainen-lehteen. Se on
luettavissa täällä.
Se on hyvin myönteinen, mutta puutun nyt kritiikkiin. Milan isä oli keskeinen
hahmo, kun Harkovan kaupunkiin rakennettiin 30-luvun vaihteessa suurta
traktoritehdasta amerikkalaisten avustuksella.
Matthews sortuu välillä verrattain kaunistelevaan kuvaukseen ja
Lepoluoto on siihen takertunut. Lisäksi muurarin ammatista kokemusta omannut
journalisti kiusaantui hänelle tutusta aiheesta. Ei se kai niin yksinkertaista
ollut. Tässä pari lainausta Lepoluodon tekstistä:
”Vallankumousromantiikka
puree vieläkin, ainakin jollakin tasolla. Tosin kuvaus siitä, miten
päättäväinen puoluemies Boris Bibikov rakennuttaa kokonaisen traktoritehtaan
savesta pelkällä tahtonsa voimalla, vetää huulet tietäväiseen hymyyn.”
”Sotareportterina mainio nuori
Matthews kertoo kuin 1930-luvun propagandalehtiä toistaen, miten pelkkiä tupien
uuneja rustanneet musikat alkoivat muurata hallien seiniä ja pelkkiä
hirsimökkejä veistäneet maalaiset oppivat pystyttämään parakkeja.”
Matthews tuo loistavasti esille sen yhteiskunnallisen
kontrastin, joka Harkovan traktoritehdashankkeen oheen liittyy. Palosieluinen
Bibikov näki kyllä kaiken karuuden mutta hän oli omistautunut omaan tehtäväänsä
ja usko oli vahva. Häntä ei voi syyttää, vaikka hän näki ja koki kaiken. Hän
teki kaikkensa ja uskoi hyvään. Bernard Shaw’ta voisi syyttää, kun ei ollut
mitään näkevinään. Hän oli kuitenkin
maailmanluokan kirjailija ja älykkö.
..............................
Boris Bibikov ja Harkovan traktoritehtaan rakennusprojekti
Matthewsin perusteellinen kertomus Harkovan traktoritehtaan suureellisesta
rakennusprojektista, sen innostuneesta ilmapiiristä, samaan aikaan toteutetusta
kollektivoinnista, niittokoneen lailla talonpoikia Ukrainassa ja Etelä-Venäjällä
kaatavasta nälänhädästä sekä tuota kaikkea vääristävästä virallisesta tiedotuspolitiikasta
on kirjan yksi vahvimmista tiivistetyistä tietopaketeista. Se avaa karun
todellisuuden ja vie lukijan ruohonjuuritasolle kokemaan tilanteen epätoivoisuuden.
Samalla kuin nälkiintyneitä kaupunkeihin ja asutuskeskuksiin sulloutuneita talonpoikia
kaatui kuin heinää, rakennettiin maaseudun pelastajaksi kuviteltua traktoritehdasta,
tuhlattiin valtion varoja, jotka oli saatu myymällä ulkomaille viljaa. Ja tuo
vilja oli tietysti pois nälkää näkeviltä talonpojilta.
Pakkokollektivointi ajoi valtion sotaan mutta siinä sodassa
toinen osapuoli oli aseistamaton. Matthews lainaa Solženitsynia, jonka mukaan kyseessä oli
toinen sisällissota. Siinä Venäjän selkäranka murtui. Stalin itse ei
kieltänyt väkivaltaa ja kaaosta mutta kommentoi sitä kaunistellen kirjoittaen,
että paikalliset kaaderit olivat ”päästään pyörällä menestyksestä”.
Boris Bibikov oli työmaalla mukana yhtenä johtavana
puoluevirkailijana, jonka tehtävänä oli toimia tässä epätoivoiselta vaikuttavassa
rakennusprojektissa innoittajana ja kannustajana, jotta olisi pysytty liian
tiukaksi määrätyssä aikataulussa. Noilta ajoilta säilynyt yhteiskuva kertoo,
että kyseessä oli päättäväisen näköinen mies, jonka silmistä paljastui
määrätietoisuutta ja aatteen paloa. Hän
teki työtään itseään säästämättä - Matthewsin mukaan jopa fanaattisesti - aamuvarhaisesta
myöhään yöhön. Perhe asui tuolloin vielä ahtaasti. Martan kiusaksi he joutuivat
jakamaan asunnon lapsettoman juutalaispariskunnan kanssa. Alkuvaiheessa Bibikov
rämpi savikentällä, Marta pesi hänen savisia vaatteitaan keittäen niitä
emalikattilassa kaasuliedellä. Tytär Lenina muisti äidin valitelleen täistä.
Bibikov katosi usein tehtaaseen päiväkausiksi, iltaisin hän
opiskeli saksan kieltä. Marta epäili mustasukkaisena, että hänellä oli suhde
opettajattareen. Kaiken ohessa Bibikov oli myös seuraihminen, joka kutsui
välillä vieraita kotiinsa. Hän ei kuitenkaan itse juonut eikä polttanut, mikä
vain korostaa hänen aatteellisuuttaan,
Bibikov oli innoittaja, joka yritti kannustaa työläisiä yhä
parempiin saavutuksiin. Hän kirjoitti
iskulauseita jopa vessan seiniin. Hänen tehtävänään oli myös rekrytoida lisää
työvoimaa. Hän piti puheita tehdasta ylistäen. Oheismateriaalina hänellä oli
värikkäitä kuvia, joiden avulla hän pyrki suuntaamaan sanomansa lukutaidottomalle
yleisölle. mahdollisimman tehokkaasti perille.
Bibikov oli tehtaan lehden päätoimittaja. Hän kirjoitti
siihen säännöllisesti. Muutama kirjoitus pääsi jopa valtakunnalliseen
Izvestija-lehteen. Tuolloin jutut julkaistiin ilman kirjoittajan nimeä. Eräiden
aikalaisten muisteluiden mukaan Bibikovia arvostettiin ja ihailtiin tuolloin
laajalti.
Aikataulussa pysymisessä oli tuolloin ongelmia. Sen vuoksi
rakennusprojektissa otettiin käyttöön sosialistisen kilpailun järjestelmä.
Matthews kirjoittaa, että sen otti Bibikov käyttöön, mikä vaikuttaa hieman
liioittelulta. Siinä työläiset kilpailivat keskenään ja nopeimmin tehtävästään
suorittaneista tuli sankareita. Eräs esimerkiksi kokosi amerikkalaisen
kaivinkoneen kuudessa päivässä, kun valmistajan ohjekirjassa suositus oli kaksi
viikkoa. Kilpailuun kuului myös ilmiantojärjestelmä, jossa työtoverit
paljastivat laiskottelijat. Työtavoitteista oltiin kuitenkin jäljessä. Niinpä
järjestettiin iltoja, jolloin torvisoittokunnat olivat innoittamassa keskenään kilpailevia
työryhmiä. Tästä tuli lopulta jopa pakkomielle, ennätyksiä ja suoranaisia
ihmetekoja tehtiin. Joskus torvisoittokunta soitti läpi yön. Muuraustulokset
olivat huikeita, mutta – kuten Lepoluotokin ihmettelee – tuloksen laadusta ei
kerrota mitään.
Tämän kaiken ohessa Bibikov teki aloitteen iltakoulun
aloittamisesta. Vielä vuosi aikaisemmin nälkäisinä talonpoikina savea kaivaneet
miehet, saattoivat iltaopintojen kautta pätevöityä koneenkäyttäjiksi ja
teknikoiksi. Vauhti oli rajua. Työvuorojen päätyttyä työläiset ryntäsivät
opintojen pariin. Marta odotti joskus pitkämielisenä miestään kotiin. Syyksi hän kertoi, että hän oli vetämässä
marxismi-leninismin iltakurssia työläisille. Matthewsin mukaan kyseessä oli
tekosyy.
Elokuussa 1931 valmistuivat tehtaalta traktorien ensimmäiset
koekappaleet, 15 kuukautta ensimmäisestä lapionpistosta. Lokakuun ensimmäisenä
päivänä oli tehtaan viralliset juhlavat avajaiset. Traktorit valmistuivat
kuitenkin liian myöhään, jotta niistä olisi ollut apua nälänhädän ja
kollektivoinnin tuhoamalle sadolle.
Kuvaavaa on, että vuoden 1937 oikeudenkäynnissä Bibikovia
syytettiin traktoritehtaan töiden laiminlyönneistä. Vakavin syyte koski Amerikasta
kalliilla hinnalla hankitun höyryvasaran sabotointia. Näin palkittiin
antaumuksella rakennusprojektiin omistautunutta kommunistia. Traktoritehdasprojektissa
ei säästetty varoja. Pelkästään tuon yhden höyryvasaran hinta vastasi lähes
tuhatta vehnätonnia, jolla olisi ollut nälänhädässä suuri apu.
..............................
Tutustuin Harkovan traktoritehtaan nykyiseen
tilanteeseen. En ala sitä nyt tarkemmin käsitellä. Panin merkille, että sillä
on nykyisessä Ukrainassa yhä tärkeämpi merkitys. Sen toiminta on nyt saatu
monen hyvin heikon vuoden jälkeen voittoisaksi. Kun tutustuin tehtaan omien verkkosivujen kautta sen historiaan, siellä
vaietaan noista perustamisaikojen ongelmista täysin. On luotu vain loistokasta tarinaa
amerikkalaisten yhteistyökumppaneiden kanssa rakennetusta laitoksesta. Tähän
narratiiviin Owen Matthewsin kirja tuo oivasti
säröä.
 |
| Harkovan traktoritehtaan ensimmäiselle traktorille omistettu muistomerkki |
 |
| Harkovan traktoritehtaan uusin tuote |
…
Perhe asui Harkovan tehdasprojektin päätyttyä Tšernigovin
kaupungissa Pohjois-Ukrainassa, lähellä Valko-Venäjän rajaa. Isästä oli tullut
alueen poliittinen johtaja. Mila sai kasvaa varhaislapsuutensa suhteellisesti
ottaen yltäkylläisyydessä. Perhe sai etuoikeutettuna nauttia herkuista, joista
tavallinen kansa jäi paitsi. Isän vangitsemisen jälkeen elämä muuttui
totaalisesti. Rahantulo loppui. Kirjassa kerrotaan, että onneksi läheiset
auttoivat. Eli kansanvihollisen leimasta huolimatta ymmärtäjiä löytyi.
Milan äiti Marta oli köyhän
suurperheen lapsi, joka oli joutunut lähtemään siskonsa kanssa Krimille töitä
etsimään. Siellä sisko sairastui kesken junamatkan lavantautiin. Väkijoukko
juoksi kaoottisena tyttöä pakoon, Marta mukana. Lavantauti levitti noihin
aikoihin laajalti tuhoa ja heitä hoitavatkin altistuivat herkästi tuohon
tappavaan tautiin. Marta hylkäsi siskonsa jättäen tämän kuolemaan. Pian tämän
jälkeen hän tapasi Boris Bibikovin ja sen myötä sisko unohtui. Marta kuitenkin
kantoi Owen Matthewsin mukaan sisimmässään syyllisyyttä. Vankileirillä hän
synnytti oman kertomuksensa mukaan pojan, jonka isä oli leirillä ollut pappi. Tytär
Lenina yritti selvittää pojan kohtaloa, mutta selvyyttä ei tullut.
Vankileirivuosien jälkeen Martan mielenterveys järkkyi. Hän ei enää ollut
entisensä. Hän saattoi saada hysteerisiä
kohtauksia. Hän kuitenkin pääsi käymään myös Englannissa ja saattoi nähdä
siellä lapsenlapsensa. Owen itse sai kokea isoäitinsä äkkipikaisen luonteen.
Mila sairastui pienenä tuberkuloosiin ja sen myötä hänen
luustonsa vaurioitui, mistä johtuen hän käveli koko loppuelämänsä ontuen. Hän
joutui raskaisiin leikkauksiin ja hoitoihin, koska hänen toinen jalkansa oli
lyhyempi. Hän sai pysyvän lonkkavian. Mila kuitenkin oli koulussa ja
opinnoissaan erinomaisesti menestyvä tyttö. Hän sai opiskella ja hänestä
kehittyi taitava monipuoliesti kielitaitoinen asiantuntija. Hän onnistui saamaan työpaikan Moskovasta.
Tosin se ei ollut hänen toivepaikkansa, mutta sijainti oli tärkeintä. Hän
työskenteli Marxismi-leninismin instituutissa. Se on pieni yllätys ottaen
huomioon tytön menneisyyden. Mila sai kuitenkin viihtyisän työyhteisön.
Myöhemmin työpaikka vaihtui, mutta onneksi työilmapiiri vain parani.
...
...
Kerroin jo, että Mervyn oli alun alkuaan mennyt töihin
Britannian Moskovan suurlähetystöön. Sieltä hän kuitenkin siirtyi vuonna 1958
Moskovan valtionyliopiston vaihto-opiskelijaksi. Vuonna 1960 hän joutui
kuitenkin tilanteeseen, jossa hän katsoi paremmaksi siirtyä takaisin
Englantiin. Tähän poistumiseen liittyy tarina Boris Pasternakista ja hänen
rakastetustaan Olga Ivinskajasta. Minun kannalta on tietysti mielenkiintoista,
että Pasternakin kohtalo saa kirjassa niin näkyvän sijan. Hänen elämänsä on
lempiaiheitani ja olen siitä kirjoittanut jo muutaman blogitekstin.
Mervynin
opiskelijatoverina yliopistossa on ranskalainen Georges Nivat, venäläisen kirjallisuuden
palavasieluinen ihailija. Liikkuessaan kirjallisissa piireissä hän tutustuu
Ivinskajan tyttäreen Irinaan (Irina Jemeljanova) ja siitä seuraa mikäs muu kuin romanssi. Häätkin odottavat. Mervyn sai seurata
tilannetta läheltä ja hänellä olisi kerran mahdollista tavata myös itse Boris
Pasternak. Hän ei kuitenkaan jostain syystä halua tavata Pasternakia. mitä Owen
Matthews ihmettelee. Ehkä siinä oli jotain alitajuista varovaisuutta, kun
kaiken lisäksi Mervyn oli syrjään vetäytyvä persoonallisuus. Pasternak kuolee vuonna 1960. Sen myötä Olga
Ivinskaja vangitaan. Sitä ennen kuitenkin odotettiin Georgesin ja
Irina-tyttären häitä. Opiskelijoiden isorokkorokotusten myötä Georges kuitenkin
”yllättäen” sairastuu vakavaan ihottumaan. Viisumin päättymisen myötä hän
joutuu palaamaan kotimaahansa eikä häistä tule mitään. Irina sairastuu samaan
ihottumaan. Hänetkin vangitaan. Heitä molempia syytettiin valuuttarikoksista,
koska he hoitivat Pasternakin Tohtori Živago
-romaanin tekijänoikeustuloja sikäläisittäin melko lailla laittomin keinoin.
Kun Irina Jemeljanova
vangittiin, niin myös Mervynin tilanne kiristyy. Se näkyy KGB:n yhteyshenkilön
asenteessa, kun hän Mervynia tavatessaan kertoo Irinan vangitsemisesta. Noiden
tapahtumien jälkeen Mervyn katsoo paremmaksi poistua maasta Oxfordiin, sillä
tapaamisessa ”KGB-kaverin” kanssa oli ollut uhkaavia sävyjä. Sovittelevista elkeistä
huolimatta, hän ei kokenut oloaan turvalliseksi. Hän pelkäsi tekaistuja
syytteitä.
Kuitenkin jokin
kumma energia veti nuorta miestä takaisin Moskovaan. Vuonna 1963 hänet
valittiin toiseen vaihto-ohjelmaan ja hän palasi Moskovan yliopistoon opintojen
pariin. Saman vuoden syksyllä hän sitten kohtasi ensi kerran tulevan vaimonsa.
Siitä käynnistyi uusi vaihe elämässä. Kirjassa seurataan parin tutustumista ja
suhteen kehittymistä aina vihkimiseen asti ja hieman myös sen jälkeen. Tosin kesäksi
1964 suunnitellut häät siirtyvät hamaan tulevaisuuteen. Pari vihittiin
avioliittoon vasta lokakuussa 1969. Siihen mennessä oli kuitenkin tapahtunut
uskomattomia asioita. Meryl joutui karkotetuksi ja hän kävi yli viiden vuoden
taistelun päästäkseen jälleen yhteen rakastettunsa kanssa. Se aika osoittaa todellisten rakkauden
voiman. Samalla Matthews tulee kuvanneeksi oivan ajankuvan Neuvostoliiton
eräästä vaiheesta.
Kesällä 1963 Moskovaan palatessaan Mervyn oli 31-vuotias. Hän
oli vuonna 1958 tutustunut Maailman nuorisofestivaaleilla erääseen Valeriin,
josta oli kehkeytynyt tuttavuus. Mervyn halusi pitää kiinni vanhoista
ystävyyssuhteista. Nyt Valeri oli löytänyt Mervynille mielestään sopivan tyttöystävän.
Kyseessä oli hänen sisarensa tyttöystävä. Milalle Valeri oli läheinen ihminen, koska
molemmat harrastivat balettia. Tapaaminen tapahtui Valerin kotona
järjestetyillä kutsuilla, joissa Mervyn esiintyi kaiken varalta
virolaisena. Se oli ihastusta ensi
silmäyksellä, rakastuminen sai tietysti vielä jonkin aikaa odotuttaa.
”Syksyllä 1963 näin sinut ensimmäisen kerran, Mila kirjoitti
vuotta myöhemmin. ”Tunsin jonkinlaisen sisäisen sykäyksen, jonkinlaisen
hetkellisen, kirpaisevan varmuuden, että sinä olit juuri se ihminen, johon
lopulta aidosti rakastuisin. Oli kuin pieni pala sydäntäni olisi irtautunut ja
alkanut elää itsenäisesti sinussa. Minä en erehtynyt…”
Tuo katkelma kertoo jotakin Milan sielunelämästä. Siinä oli
jotain kovasti venäläistä varmuutta, kohtalon uskoa. Ihmisellä oli sisäinen
ääni, joka antoi varmuuden tunteista ja antoi rohkeutta omaan käytökseen ja
toimintaan. Tunnen itse venäläisiä naisia, jotka toimivat sellaisen tunteen
ohjauksessa.
Se kertoo myös Milan luonteesta ja älystä. Hän oli toki tunnevoimaisuudessaan
tyypillinen venäläinen. Lisäksi hän oli kulttuuri-ihminen, joka osasi
kirjoittaa ja kertoa kirjoittamalla sisimmistä tunnoistaan. Hän oli
kirjallisesti lahjakas.
Tästä tuli lopulta se kivijalka, perusta, johon suhde rakentui
ja se kesti ja pelkästään vahvistui vuosien eron ajan. Ero todellakin kesti
viiden vuoden ajan. Tällä pohjalla rakkaus kesti, vaikkei toista ollut
näköpiirissä. Ajatuksissa ja kirjeitse läsnäolo oli jokapäiväistä.
Alkoi tutustuminen, yhteiset kävelyt ja seurustelu. Suhde
tiivistyi kerta kerran jälkeen. Sinä aikana jopa Milan isosisko Lenina kutsui
Mervynin ja Milan kotiinsa. Se oli rohkea teko, sillä aviomiehen hyvä virka
joutui samalla uhan alle. Valvovia silmiä oli kaikkialla. Ero tuli seuraavana
kesänä, kun Mervyn sai persona non grata
-statuksen ja hän joutui jättämään Neuvostoliiton. Siihen päivään oli ensi
tutustumisesta noin yhdeksän kuukautta aikaa.
Maaliskuussa 1964 Mervyn kosi Milaa. Mila vastasi
myönteisesti pienen harkinnan jälkeen. Sovittiin vihkimispäivästä. Yllättäen
aika löytyi vasta kolmen kuukauden kuluttua. Haave raukesi, kun Mervyn
hairahtui KGB:n rakentamaan ansaan ja sai karkotuksen.
Seuraava kerran pari vieraili avioliittopalatsissa 30.
lokakuuta vuonna 1969. Tällä kertaa vihkiminen toteutui. Sitkeän taistelun ja periksi
antamattomien ponnistelujen jälkeen jo hieman vanhentuneet nuoret pääsivät
menemään avioliittopalatsiin ja solmimaan ikuisen liittonsa. Pari sai toisensa
ja Mila pääsi muuttamaan miehensä kotimaahan.
Mitä sitten tuon reilun viiden vuoden aikana tapahtui? Olennaista
oli jatkuva yhteydenpito, kirjeitse ja myös puhelimitse. Kyllä he pääsivät
tapaamaankin jopa kolme kertaa, vaikka Mervyn ei voinut saada Neuvostoliiton
viisumia. Kyllä rakkauden voimalla keinot keksitään.
Suhteesta kehittyi virtuaalinen etäsuhde, vaikkei mitään
internettiä ollut. Tässä tapauksessa se
tarkoitti sitä, että varsinainen havaittava kokemus jäi toissijaiseksi.
Kirjeeseen kirjoitetut kokemukset tulivat todellisemmaksi kuin varsinainen
elämä. Milan elämään tuli rituaaleja. Lähtiessään johonkin hän suuteli Mervynin
valokuvaa. Työstä kotiin palatessaan hän osti Mervynille äänilevyjä. Hän kävi
lääkärillä kysymässä neuvoa Mervynin vaivoihin ja lähetti sitten neuvoja
kirjeitse. ”Sinä olet herkkä pohjoisen kukka, sinun on syötävä varovasti”, hän
totesi. Mervyn puolestaan osti Milalle vaatteita ja lähetti niitä Lontoosta Moskovaan.
Milalla rakkaussuhde kehittyi pakkomielteeksi. Hän alkoi
elää mielikuvitusmaailmaa virtuaalisen miehensä kanssa. Mervyn tai ehkä hänen
kaipuunsa oli seurana kävelyretkillä.
Ystävät ja sisar olivat jo hänestä huolissaan. Myös kuukautiset alkoivat olla myöhässä,
mutta lääkäri rauhoitti, ettei se ole vakavaa. Hän määräsi
”magneettiterapiakuurin”. Nuo lääkemääräykset kuulostavat kovin tutulta omilta
Neuvostoliiton ajoiltani. Sitten tuli myös mustasukkaisuuskohtauksia. Milasta
tuntui, ettei hän ehkä ole Mervynille tarpeeksi kaunis.
Töissä Mila näytti Mervyniltä saamiaan kirjeitä. Sen kautta
hän halusi näyttää työkavereilleen, että hänellä oli mies, mikä teki hänestä
täysipainoisen naisen. Hän pelkäsi muiden pitävän häntä vajavaisena.
Oli vaihe, jolloin Mila vaipui masennukseen. Siinä vaiheessa
lohdutus löytyi tunnetusta Konstantin Simonovin runosta ”Odota niin palajan” ( Жди меня и я вернусь
). Runon syntyhistoria liittyy sota-aikaan, mutta se on alkanut myöhemmin elää
ihmisten sydämissä toivon merkkinä. Suomessa se tunnetaan lähinnä lauluna:
Odota, niin palajan
Odota, se tee
Odota, kun tunnelman syksy
turmelee
Odota, jos talvisää taikka kesä
lie
Mielestä kun toiset jää,
unho heidät vie
Odota, kun saavu ei kirjeen
lohdutus
Odota, kun muilta vei toiveet
odotus
Odota, niin palajan
Torju ystävät,
jotka unohtamahan minut pyytävät
Suomennos on poimittu Agit prop -yhtyeen lauluversiosta.
 |
| Mila kuvattuna työhuoneessaan |
Oma lukunsa oli työpaikalle järjestetty ns. ojennuskokous,
jossa Milaa nöyryytettiin perusteellisesti. Sen myötä Milalle olisi saattanut
käydä huonosti. Tämäntapaisista kokouksista olen kirjoittanut aiemmin. Ne ovat
perua Stalinin ajoilta. Mm. 40-luvulla yliopistoissa järjestettiin sellaisia
tilaisuuksia kosmopolitismista syytettyjä tutkijoita vastaan. Nyt Mila sai
kyllä osakseen lopulta ymmärrystä enemmän kuin tuolloin monet arvostetut
professorit.
Työpaikalla järjestettiin kokous sen jälkeen, kun Milan ja
Mervynin suhde oli siellä tullut tietoon. Se ei tapahtunut ihan heti ja sen
vuoksi Milaa moitittiin siitä, miksi hän ei ollut heti kertonut suhteestaan
työyhteisölle. Tämä on tuttua neuvostoaikaista totalitarismia, jossa
yksityisestä oli tullut yleistä. Yksityisyyden raja kulki tuon käsityksen
mukaan siinä, että kun kyse oli puolueen virallisen linjan vastaisesta
toiminnasta, asiasta oli kerrottava. Toisaalta Milaa uskallettiin myös
avoimesti puolustaa ja korostettiin hänen oikeuttaan pitää rakkausasiansa omana
tietonaan. Siinä mielessä ei enää eletty Stalinin ajassa.
Kirjan mukaan joukossa oli ”kiihkoilijoita”, jotka
”janosivat verta”. He olivat instituutin johtavia puolueen jäseniä. He vaativat
rangaistusta, koska henkilökohtainen etu on pantu yhteiskunnan edun edelle.
Mila oli mukamas joutunut neuvostovastaisen propagandan uhriksi. Owen Matthews
kirjoittaa (s. 236):
”Tämä tekopyhien tuomioistuin oli
pahimman lajin painostusta, täydellinen ase neuvostoyhteiskunnalle, jolle
yhdenmukainen käyttäytyminen oli pakkomielle. Eikä pelkästään
neuvostoyhteiskunnalle: auktoriteettien uhmaaminen on erikseen, mutta harvat
ihmiset pystyvät pitämään puoliaan tuntemiensa ja luottamiensa ihmisten kuorossa
esittämää paheksuntaa vastaan.”
Milalle kokous oli häpeärangaistus. Hän ei kuitenkaan
halunnut suoda vastustajilleen sitä voittoa, että hän olisi puhjennut
kyyneliin. Lähinnä hän oli kohtelustaan syvästi järkyttynyt, sillä hän oli itse
kommunistin tytär ja valtion kasvattama lapsi. Hän ei osannut kuvitella, että
häntä olisi pidetty minään toisinajattelijana. Hän oli umpikujassa. Näin hän
kirjoitti itse tuosta tilanteesta: ”Luulen, että vaikka lähtisinkin täältä, he
soittavat heti uuteen työpaikkaani tai joku ilmiantaa minut vanhanaikaisella
tavalla ja sitten minut irtisanotaan taas.”
Mila ajatteli, että kuitenkin hänen on lähdettävä
työpaikasta. Ilmapiiri oli kehno ja juoruja kiersi ympärillä runsaasti. Hän
pelkäsi terveytensä puolesta. Ihme
kuitenkin tapahtui. Instituutin johtaja suhtautui Milaan myötämielisesti. Hän
järjesti tälle työpaikan Tiedeakatemian kirjastosta, entisellä palkalla ja
vanhoilla työehdoilla. Tehtävänä oli kääntää tieteellisiä artikkeleita
ranskasta venäjäksi. Uusi työpaikka osoittautui hyvin vapaamieliseksi ja Mila
tunsi olonsa siellä kotoisaksi. Joskus työkaverit intoutuivat hänen kanssaan
jopa hulluttelemaan perinteisillä neuvostoklišeillä. Siitä on mukaelma
Matthewsin kirjan venäjänkielisen laitoksen kannessa. Siitä syntyy aivan eri mielikuvia kuin suomenkielisen version "Stalinin lapsissa".
 |
| Mila ja Mervyn kirjan venäläisen laitoksen kannessa. |
…
Mervyn pani itsensä täysin likoon. Hän teki kaikkensa
avioliittonsa eteen. Oma tieteellinen urakin oli vaakalaudalla. Ensimmäinen
tutkimus oli valmistumassa. Se käsitteli neuvostonuorisoa. Tutkimuksen myötä
oli avautumassa tieteellinen uraputki, turvattu työpaikka. Mervyn kuitenkin mietiskeli, että rajan takana
se saatetaan tulkita vihamieliseksi eikä hän onnistu sen vuoksi saamaan Milaa
maasta. Niinpä hän viime hetkellä otti kirjan painosta. Hän siis uhrasi oman
työpaikkansa tulevan vaimonsa tähden. Siitä eteenpäin hän joutui tyytymään
toisen luokan hommiin.
Myös Suomi tuli kuvaan mukaan. Oikeastaan voimme
suomalaisina olla ylpeät Neuvostoliiton suhteistamme. Suomesta järjestettiin nimittäin
viisumittomia laivamatkoja Tallinnaan ja laivaristeilyjä Leningradiin. Mervyl
sai niistä vihiä ja tapaamiset onnistuivat, vaikka pari joutui olemaan
tarkkana. KGB:n valvovat silmät seurasivat kaikkialta. Passin tarkastus
molemmilla matkoilla oli hyvin jännittävä tilanne. Matkat oli tarkoitettu
suomalaisilla ja yhtäkkiä edessä olikin brittipassi. Se kuitenkin hyväksyttiin.
Mila rajan toisella puolella oli valmistautunut siihen, että mahdollisesti oma
kulta ei ilmestykään paikalle.
Kolmas tapaaminen tapahtui Moskovassa. Se on kaikkein
uskomattomin tapaus. Mervyn tilasi matkan Belgiasta ja hankki viisumin sieltä
käsin. Hän teki muutoksia sukunimensä venäjänkieliseen translitterointiasuun. Siinä hän onnistui. Virhe huomattiin kuitenkin
Moskovassa ja hän joutui heti poistumaan maasta. Tapaaminen jäi hyvin
lyhytaikaiseksi.
Suomi tulee kirjassa vastaan vielä yhdessä kohdin. Vuonna
1966 eräs Valeri Kirsanov niminen henkilö käveli suon poikki Neuvostoliiton ja
Suomen välisen rajan ylitse ja pääsi sitä kautta Saksaan asumaan. Mervyn
ajatteli Milalle samaa, mutta joutui luopumaan ajatuksesta, sillä Mila oli
lapsuuden tuberkuloosin jäljiltä lonkkavikainen, kävely ei vaikeassa maastossa
olisi onnistunut.
Mervyn yritti käyttää erinäisten konsulttien apua, mutta
niiden kautta ei syntynyt mitään. Hän muuttui vuosien myötä röyhkeäksi, otti
yhteyttä valtionjohtoon ja diplomaatteihin. Hän pyrki häikäilemättömästi
Neuvostoliiton pääministerin Kosyginin puheille. Kerran hän matkusti sen vuoksi
jopa Ruotsiin.
Mervyn kirjoitti myös entisille ”vakoojaystävilleen”
sovinnollisin elein. Sitä varten hän
joutui matkustamaan Tšekkoslovakiaan saadakseen paremmin varmistettua kirjeen
perillemenon. Hän ei kuitenkaan tässäkään tapauksessa saanut mitään vastausta.
Sekään ei miestä lannistanut.
Mervynin terveys alkoi jo rakoilla. Eräässä vaiheessa hän
sai epileptisen kohtauksen.
Mervyn alkoi tehdä yhteistyötä erään kohtalotoverinsa
kanssa. Sen kautta he alkoivat valmistella mahdollisuutta saada vaimoilleen
maastapoistumislupa osana erästä vankien vaihtoa idän ja lännen välillä. Tuo
vaihtosopimus lopulta toteutui. Ihme tapahtui ja kärsivällisyys palkittiin.
Ilman yhteistyötä kohtalotoverin kanssa asia ei luultavasti olisi edennyt.
Jo epätoivon partaalla olleet Mila ja Mervyn pääsivät
lopulta kohtaamaan toisensa ihan todellisessa elämässä. Mervyn matkusti
Moskovaan Milaansa noutamaan. Kuten yllä jo mainitsin, pari vihittiin samassa
avioliittopalatsissa, jossa vihkiminen oli alun alkuaan suunniteltu
pidettävän. Kohua välttäen he palasivat
kotiin Wienin kautta. Näin he saattoivat aloittaa yhteisen elämän Englannissa.
Alkuun elämä tietysti toi omat ongelmansa mutta Mila oli
sitkeä nainen. Mervyn oli itse eristäytyvä eikä erityisen seurallinen henkilö.
Hänestä ei siis ollut erityisen paljon apua sosiaalisia suhteita luotaessa. Muutaman
kerran piti itkeskellä uuden kotimaan asukkaiden tylyyttä ja luonteen kylmyyttä,
mutta sitkeänä naisena hän sai töitä ja vuonna 1971 syntyi ensimmäinen lapsi,
tämän kirjan kirjoittaja. Siitä yhteiselo tiivistyi. Myös Milan äiti ja muut sukulaiset pääsivät
vierailemaan uudessa kodissa.
LOPUKSI
Loppupohdinnoissani löydän Mervynin sitkeyteen yhden
kannusteen. Yllä olen kertonut ranskalaisesta opiskelijatoverista ja ystävästä Georges
Nivat’sta, jonka häät Irina Ivinskajan tyttären kanssa kariutuivat, kun
viranomaiset aiheuttivat myrkytyksellään hänelle vakavan ihottuman. Viisumia ei
jatkettu ja suhde kariutui. Mervynille
on täytynyt jäädä tuo tapaus syvälle takaraivoon. Hän halusi tehdä kaikkensa
oman suhteensa eteen.
Menen aikaan Englannissa. Ihmettelen, miten suhde pysyi
koossa kaiken tuon jälkeen. Ehkä se lähensi mutta ehkä kaiken jälkeen
pettymykset saattoivat tuntua raskailta. Tuskin mitään ruusutarhaa elämältä odotettiin,
mutta rankka ja karu todellisuus iski vastaan.
Luulen että Mervynin luonne pelasti paljon. Mies oli syrjään
vetäytyvä. Hän työskenteli paljon omissa oloissaan. Mila kaipasi puolestaan
venäläisenä ympärilleen paljon seuraa, sydämellistä lähipiiriä. Sitä ei
kuitenkaan ollut tarjolla. Englantilainen lähipiiri torjui uuden naapurinsa. Nainen sai kuitenkin Mervynin rinnalla paljon
tilaa. Hänestä tuli kodin hengetär. Hän loi perheelle kodin. Mies ei hänen
toimiinsa siinä puuttunut. Nainen ei jäänyt
miehensä kylkeen suremaan kaipuun tuskassaan. Hän lähti määrätietoisesti elämässä
eteenpäin. Hän etsi töitä ja löysikin. Hänellä oli uudelle yhteiskunnalle ja
myös yhteisölle jotain annettavaa. Eikä hän hylännyt sukuaan. Hänen äitinsäkin pääsi vielä vierailemaan
Englannissa. Owen kertoo niistä väliin jopa järkyttävistä vaikutelmista, mitä
tuon katkeroituneen vanhuksen purkaukset aiheuttivat. Martalle matka oli elämän
joutsenlaulu. Se oli hänen elämänsä ensimmäinen ja viimeinen lentomatka. Se oli
jäähyväismatka tyttärensä luo. Sen osoitti myös Martan syvä itku jäähyväisiä
jättäessään.
Kirja on kirjoitettu Owen Matthewsin sydänverellä. Se siitä
huokuu ja sen hän myös lopussa ilmaisee. Siksi se on muistelma ja
sukutarinoiden joukossa parasta mahdollista luettavaa.
Viittasin jo yllä Juhana Lepoluodon arvioon kirjan
ilmestymisen jälkeen. Hän toteaa että ”Matthewsin sukuteoksen tapaisilla
kertomuksilla näyttää olevan anglosaksisilla ja miksei suomalaisillakin
markkinoilla jonkinlaista sosiaalista tilausta”. Kyllä varmasti on. Mutta
enemmänkin kannustaisin ihmisiä kirjoittamaan muistelmiaan eikä mitenkään
ruusuisten lasien lävitse vaan luomalla faktapohjaista tarinaa siitä todellisuudesta,
jossa omat lähisukulaiset ovat joutuneet kamppailemaan ja henkensä uhallakin
ovat selviytyneet tai sortuneet. Syvällä tunteella on edeltävä mutta
tosiasioihin pohjautuen ja välillä kylmänkin viileästi hyväksyen kaikki
raadollisetkin seikat. Tämä on kyllä samalla kehotus myös itselleni. Kovasti
haluisin löytää voimia omien juurieni ja elämäntapahtumieni selvittelemiseen.
Sen verran ihmeellisiä asioita sieltä paljastuu, että se voisi kannattaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti