Haskins, James – Kathleen Benson
Nat King Cole.
Suomennos: Jari Niittylä. Art House Oy, 2001.
(Alkuperäisteos: Nat
King Cole – A Personal and
Professional Biography, 1984, 1990.)
Nat King Cole (1919-1965) oli komean uran luonut amerikkalainen
jazzpianisti ja sittemmin viihteelliseen musiikkiin omistautunut laulaja. Minulle
hän oli pitkään vain nimi, jonka lauluja olin kyllä kuullut, mutta en niistä
erityisemmin syttynyt. Kunnes hiljattain kesän tullen ne alkoivat yllättäen viedä
minua mukanaan. Ihastuin hänen ääneensä ja sen myötä hänen laulamiinsa
kappaleisiin. Sain tietää, että hän oli
ollut taitava jazzpianisti, josta sattumoisin tuli laulajatähti. Siinä
vaiheessa hain kirjastosta hänen elämäkertansa. Ja tässä ollaan.
Yksi suosikeistani on herkkä rakkausballadi When I Fall in Love.
Siinä on tällainen kohta:
”…In a restless world like this
is, love is ended before it's begun.
And too many moonlight kisses
seem to cool in the warmth of the sun…”
Laulussa luodaan romanttista mielikuvaa kahdesta
rakastuneesta nuoresta kuutamossa suutelemassa. Siinä rakkaus tosin lämmöstä
huolimatta viilenee, mutta varsinaisesti tilanteessa ei ole mitään ihmeellistä.
Jos kuitenkin siirrytään Colen ajan amerikkalaiseen yhteiskuntaan, niin
tunnelmapalassa on eräs seikka saattanut joitakuita hämmentää. Nimittäin se,
että laulaja on musta ja tunteinensa mukana keskellä valkoisen valtaväestön
elämänpiiriä. Nat King Colen lauluja kuuntelivat toki mustat, mutta suosioon
hän nousi osuessaan niillä valkoisen väestön sydämiin. Ja mielikuvat, joissa
musta mies flirttailee valkoisen naisen kanssa rotuerottelun ja -sorron vielä
vallitessa, kieltämättä kiristivät monien rajoittunutta ajattelua.
Kirjoitukseni ei
ole mikään kirja-arvio, vaikka päädyinkin laittamaan lähteeni alkuun. Hahmotan
vain elämäkertateoksen pohjalta yleistä kuvaa ihailemastani laulajasta. Perhe
ja muu henkilökohtainen maailma jää nyt taustalle. Kuvaan mustan laulajan
kamppailua urallaan keskellä ristiriitoja täynnä olevaa amerikkalaista
yhteiskuntaa. Cole koki rotuerottelun ja
syrjinnän pikkulapsesta lähtien. Hän tunsi olevansa väheksytty ja kantavansa
ihonvärinsä mukana leimaa, joka sittemmin aikuisena toi hänelle urallaan
ylimääräisiä esteitä. Hänellä oli vahva motivaatio ylittää nuo esteet. Hän oli
muusikon uran ohessa myös elämässään eteenpäin pyrkivä liikemies, jolla oli halu
menestyä ja huolehtia isoksi kasvaneen perheensä hyvinvoinnista.
Totean jo näin
aluksi, että häneltä odotettiin osallistumista mustien vapaustaisteluun, tai
ainakin hänen toivottiin ottavan räikeisiin epäkohtiin avoimemmin kantaa. Hän
toimi kuitenkin pidättyvästi, kultaisella keskitiellä. Kotikasvatuksen myötä
hän sai nöyrän mielen, mikä ei tarkoita nöyristelyä. Hän ei vaan halunnut
loukata omia kannattajiaan ja fanejaan. Kirjan tekijätkin toteavat
jälkikäteisarviossaan, että se on kai sittenkin ollut se oikea tie.
Cole näki
elämässään paljon, sillä hän kiersi esiintymässä kaikkialla Yhdysvalloissa.
Häntä nöyryytettiin ihonvärinsä vuoksi. Mutta hän hillitsi itsensä.
Kiitollisuus ihailijoita kohtaan meni kaiken ylitse. Hän oli sisäistänyt
sydämessään sen, mitä varten hän eli. Hän omistautui vain musiikkiinsa ja sen
avaamiin mahdollisuuksiin. Oli edettävä uralla, avattava uusia portteja.
Hän hankki perheelleen
asunnon valkoisten asuma-alueelta, kulki siellä missä muutkin. Hän ei
rajoittanut elämänpiiriään, halusi elää kuin muutkin maan kansalaiset. Hän meni
yleisönsä luo, vaikka rotuerottelun villitsemiin Etelän osavaltioihin. Hän otti
riskejä ja teki samalla ehkä huomaamattaan hidasta työtä ennakkoluulojen
voittamiseksi. Hän halusi olla vain
yksilö, ei mikään ryhmänsä edustaja. Hän vältti kärjistämästä asenteita. Joidenkin mielestä se oli nöyristelyä. Hänet
leimattiin ”setä Tuomoksi”. Leimaajat erehtyivät, mutta kahtiajakautuneessa
yhteiskunnassa totuudelle ei aina ollut sijaa. Kyseinen ”Uncle Tom” oli
1800-luvun puolivälissä ilmestyneen romaanin keskushahmo, josta voi lukea
vaikka täältä.
…
Nat King Cole syntyi vuonna 1919 Montgomeryssa Alabamassa ja
kuoli helmikuussa 1965 keuhkosyöpään, kaksi päivää ennen
46-vuotissyntymäpäiviään. Elämä katkesi äkisti. Kuollessaan hän oli huipulla.
Kaikkialla maailmassa taidettiin tuntea hänen samettinen äänensä. Hän oli
noussut huipulle köyhistä oloista, mutta hänen viisi lastaan saivat elää ja
kasvaa yltäkylläisyydessä.
Hänen oikea nimensä oli Nathaniel Adams Coles. Taiteilijanimi
muotoutui jo teini-iässä hänen perustaessaan ensimmäisiä yhtyeitään.
Nuorena hän oli lahjakas taitava jazzpianisti, joka oli
luonut itselleen tunnistettavan tyylin. Hän ei halunnut mainetta, hän halusi
vain tulla toimeen. Mutta toisin kävi.
Hän alkoi laulaa soittonsa lomassa, ihan vaihtelun vuoksi. Kun alettiin
pyytää lisää, niin Nat lauloi.
Hänen isänsä oli baptistikirkon pastori Edward Coles. Äiti
Perlina soitti kirkossa urkuja ja johti myös kuoroa. Äidin ansiosta pikku
Nathanael oppi pian soittamaan. Jo pikkupoikana hän innostui jazziin.
Colesin perheeseen syntyi runsaasti lapsia, joista Netin
lisäksi myös muutama muu on luonut elämänuransa jazzmusiikin parissa. Varmaankin
hänen yhdeksän vuotta vanhempi isoveljensä isoveli Edward (Edward Bennett Coles
1910-1970) oli keskeinen innoittaja, joka ajoi Natin kuuntelemaan suuria
jazz-tähtiä mustien asuttamille kaduille. Edwardin pääinstrumentti oli
kontrabasso, mutta hän soitti myös pianoa.
Nat soitti aivan nuorena hänen kanssaan samassa yhtyeessä, mutta tiet
erosivat varhain. Pikkuveljistä Isaac "Ike" Cole (1927 – 2001) ja Lionel
Frederick Cole (s. 1931) ovat olleet merkittäviä jazzmuusikoita.
Natin ura ja oma pianosaundi alkoi varsinaisesti muotoutua,
kun hän perusti vuonna 1937 oman trionsa ja sinnitteli sen kanssa eteenpäin.
Nat King Cole siirtyi myöhemmin yhä enemmän viihdelaulajaksi mutta trio pysyi
jossain muodossa hengissä vuodesta toiseen niin, että vuonna 1962 yhtyeen
perustamisesta tuli kuluneeksi 25 vuotta ja sen kunniaksi Nat King Cole
järjesti juhlakonsertin.
…
Nat King Colen syntymäkaupunki sijaitsi Alabamassa. Se oli
mustalle väestölle vaikea paikka asua. Siellä elettiin vahvassa valkoisessa
hegemoniassa, mustilla oli mitättömät mahdollisuudet saavuttaa elämässä mitään
merkittävää. Pastori Coles ja hänen vaimonsa halusivat vain elää ja antaa
toisten elää, kasvattaa rauhassa lapsensa ja tehdä työtään syvässä uskossa.
Mustan väestön piti väistää valkoista, pitää päätä kumarassa ja välttää katsomasta
häntä silmiin, muuten saattoi käydä huonosti. Pohjoisen suunnassa ilmapiiri oli
toinen ja sinne monet mustat lähtivätkin ja saattoivat päästä rikastumaan.
Pikku Nathanielin ollessa kolmevuotias muutti Edward ja
Perlina Colesin perhe Chicagoon. Sinne muuttivat monet muutkin Montgomeryn
mustat. Isä sai töitä sielunpaimenena, äiti kuoronjohtajana. Perheessä oli tuolloin
Nathanielin lisäksi isoveli ja kaksi sisarta. Nat kasvoi musiikkiin ja hänen
lahjansa huomattiin. Nelivuotiaana hän soitteli perheen pianolla kappaletta
”Yes, We Have No Bananas”. Äiti kannusti
lapsiaan ja huolehti myös siitä, että Nat sai kunnon koulutusta. Klassisesta
lähdettiin liikkeelle, monipuolisesti. Myös Bach tuli tutuksi ja sen myötä
tekniikka tuli haltuun. Kirkossa saarnattiin ja soitettiin musiikkia tunteella.
Sieltä Nat sai sittemmin pohjaa omalle musiikilleen ja omille tulkinnoilleen.
Natin lapsuus ei ollut pelkkää musiikkia. Myös urheilu kuului
perheen lasten elämään. Natista olisi voinut tulla baseball-tähti. Musiikki
kuitenkin voitti. Ja koska oltiin Chicagossa, niin nimenomaisesti jazz. Chicago
oli tuolloin maailman parhaita paikkoja jazzista kiinnostuneille. Se vilisi
mustia lahjakkuuksia Louis Armstrongista lähtien. Nat kävi isonveljensä kanssa
kuuntelemassa musiikkia ja muusikkojen jutustelua. Hän kykeni omaksumaan
korvakuulolta ideoita. Pianisteista Earl Hines oli tärkeä esikuva. Hänen
juoksutustensa ja vahvojen sointujen kautta Nat kehitti omaa soittoaan. ”Hänen draivinsa vetosi minuun”, kertoi Cole
myöhemmin. Hines oli levyttänyt ensi kerran vuonna 1929 ja hän soitti tuolloin
monta vuotta tutussa klubissa. Nat Coles saattoi harjoittaa Hinesin tekniikkaa
kotona ja mennä sitten vielä klubin kulmille kuuntelemaan ja varmistamaan,
oliko hän omaksunut kaiken oikein.
Nat sai kuitenkin kokea jo pienenä valkoisten ylivallan.
Myös Chicago oli rodullisesti kahtia jakautunut, ei toki niin vahvasti kuin
syntymäkaupunki, jossa säännöt olivat äärimmäisen tiukat erillisine
pesutiloineen ja istumapaikkoineen. Chicagossa ihonväriraja toimi ”näkymättömänä”.
Nat asui ja liikkui kuitenkin kaupungin eteläosassa. Se oli mustien asuttama
kaupunginosa. Hän ei päässyt suoraan kosketukseen valkoisten rasismin kanssa.
Ennakkoluuloihin hän kuitenkin törmäsi, ja ne tulivat oman rodun edustajilta.
Varsinkin ne mustat chicagolaiset, jotka olivat itse rakentaneet uransa ja
päässeet jonkin verran rikastumaan, suhtautuivat siirtolaisiin ylimielisesti.
”Sinä olet musta ja sinä haiset etkä pysty pesemään sitä hajua pois.” Niin
hänelle sanoi kerran bussissa toinen musta, rouva, jolla iho oli tosin
vaaleampi kuin Natilla. Tapauksen kerrotaan jättäneen poikaan syvät jäljet,
jotka hän piti nöyrästi sisällään. Hän pystyi kertomaan tapauksesta vasta
vuonna 1956. Nat King Colella oli läpi elämän
lähes pakkomielteenomainen
siisteysvimma, hän saattoi kylpeä jopa useamman kerran päivässä. Niin
voi käydä, jos lasta solvataan herkässä iässä. Varmaankin loukkauksella oli
vaikutuksensa myös Natin luonteeseen, jossa näkyi ajoittain arkuutta ja nöyrää
asennetta. Yhtä kaikki, Chicago oli Nathaniel Colesille parempi kasvuympäristö
kuin syntymäkaupunki.
Nat Colesin ulkoinen olemus tarvitsee hieman luonnehdintaa.
Hän oli jo varhain lähes 180 cm pitkä. hän erottui paitsi kokonsa myös
silmiensä vuoksi. Ne olivat aasialaistyyppiset, minkä vanhemmat toki katsoivat
merkitsevän eritystä lahjakkuutta. Ulkoinen olemus aiheutti nuorukaiselle
epämukavuutta, mutta sillä oli myös hyvät puolensa. Kasvot jäivät helposti
mieleen. Se oli nuorelle muusikolle hyväksi.
Ensimmäisen yhtyeensä Nat Coles perusti lukioaikana. Se
soitti koulu- ja klubitansseissa. Eräässä vaiheessa hän ja hänen isoveljensä
Edward lyöttäytyivät yhteen soittaen omassa sekstetissä. Siinä yhteydessä
Colesista muotoutui pelkkä Cole. Sekstetiltä ilmestyi vuonna 1936 jopa äänite.
Nat Cole meni naimisiin itseään kymmenen vuotta vanhemman
tanssijattaren Nadinen kanssa. Yhtye lähti keikalle Kaliforniaan Los Angelesiin
ja sille tielle Nat jäi. Hän oli vasta 18-vuotias, kun hän vuonna 1937 erinäisten
vaiheitten jälkeen perusti oman jazztrionsa. Siitä alkoi oma pianistin ura
pikkuhiljaa vakiintua. Niukasti elettiin. Rahaa ei virrannut, mutta se riitti,
että töitä oli tasaiseen tahtiin. Trio teki ensimmäiset levytyksensä vuosina
1938 ja 1939. Ne eivät avanneet tietä tähtiin, mutta yhtye onnistui luomaan
oman saundinsa. Vaikeuksien yli mentiin. Ihme kyllä trio säilyi hengissä läpi
koko uran. Vuonna 1962 tuli kuluneeksi
25 vuotta trion perustamisesta. Sen kunniaksi järjestettiin juhlakonsertti.
Vaimo Nadinen mukaan Nat halusi Los Angelesin alkuvuosina
soitollaan lähinnä vain hankkia toimeentulonsa. Hänen mukaansa Natilla ei ollut erityistä
kunnianhimoa. Se ei oikeastaan sopinut Los Angelesiin. Siellä oli suhteellisen
pieni musta väestö. Valkoiset palkkasivat omia orkestereitaan omiin
tilaisuuksiinsa. Mustille ei ollut kysyntää. Hollywood puolestaan oli
elämäkerran mukaan rasistinen kaupunki. Sen sinne muuttaneet mustat saivat havaita.
Mustien syrjinnästä oli esimerkkejä.
Yhtäältä Nat Colesta on luotu kuvaa arkana, nöyränä
nuorukaisena, jolta puuttui elämässään kunnianhimoa. Lukiessa hänen varhaisista
vaiheistaan Los Angelesissa, saa nuoresta miehestä kuitenkin monipuolisemman
kuvan. Ahkeruutta ja työhön paneutumista
hänellä riitti. Sen hän oli perinyt perheeltään ja äitinsä opetuksesta. Ensi
vaikutelma on ennen kaikkea kova yrittämisen tarve ja määrätietoisuus.
Tutustutaan hieman tarkemmin noihin vuosiin.
Ennen trion
perustamista Nat Colella oli orkesteri mutta hän joutui siitä pian luopumaan.
Hän yritti seitsikolla mutta joutui luopumaan. Sitten avautui töitä
soolopianistina, mutta ne olivat yhden illan keikkoja. Joka kapakassa oli piano
mutta niissä kiertäminen kävi raskaaksi, koska kaiken lisäksi soittimetkin
olivat usein surkeassa kunnossa. Oli pianon kunto mikä hyvänsä, omistajat
vaativat hyvää musiikkia. Ja Nat Cole oli kuitenkin vakavasti otettava
muusikko, kapakkayleisön edessä turhautui. Onneksi studiokeikkoja avautui.
Elämä oli välillä kai kiikun kaakun. Tienestit olivat
tiukassa. Pahassa taloudellisessa ahdingossaan hän erehtyi myymään oman
sävellyksensä Straighten Up and Fly Right
kustantaja Irving Millsille 50 dollarilla kaikin oikeuksin. Se kävi Colelle
hyvin kalliiksi, sillä kappaleesta
tuli 40-luvulla suuri hitti. Sävelmän nimi oli peräisin isän pitämästä
saarnasta. Sanat kertovat hiirihaukasta, joka vie pikkuapinan korkeuksiin.
Nat Colen pianistin taidot saivat huomiota. Hän oli luonut
oman tyylin, josta toki huomasi Earl Hinesin vaikutteet. Vuoden 1937 syksyllä
hän keräsi itselleen kvartetin, joka kuitenkin kutistui pian trioksi rumpalin
jäätyä pois. Laulu tuli ohjelmaan myöhemmin ja aivan sattumalta. Aluksi Nat
lauloi pieniä pätkiä tuodakseen esitykseen vaihtelua. Sitten yleisö pyysi lisää.
Hän suhtautui laulamiseen vaivautuneesti, mutta taipui lopulta pyyntöihin.
Levytysten ja radio-ohjelmien myötä kysyntä alkoi kasvaa.
Mukaan tuli välillä myös rumpali. Vuonna 1941 yhtye lähti jo kiertueelle.
Onneksi oli sitä varten hankittu vanha risa auto. Juuri kiertueella Natista
syttyi laulaja. Tai tiedä häntä missä, koska siitä on niin monia tarinoita.
Ymmärtääkseni kuitenkin häntä vaadittiin laulamaan.
New Yorkin käynnillä oli tulevaisuuden kannalta tärkeä
merkitys. Cole sai olla mukana tekemässä
kvintetissä pari onnistunutta levytystä. Samalla oli monenlaisia onnistuneita
soundikokeiluja.
Vieraissa kaupungeissa matkustellessaan trion jäsenet joutuivat kuitenkin kohtaamaan vaaroja ja riskejä. Rotuerottelua esiintyi monin eri muodoin. Valkoisten asuinalueille ei saanut eksyä ja jopa keskiluokkaiset mustat katsoivat mustia muusikoita halveksien.
Syksyllä 1941 Nat Colesta kirjoitettiin ensimmäinen
arvostelu. Yhtye palasi keväällä 1942 Los Angelesiin. Norman Granz -niminen
henkilö alkoi järjestää jamisessioita ja myös Nat Colelle avautui uusia
mahdollisuuksia. Hän pääsi soittamaan jopa Hollywoodin yökerhoihin. Niihin ei
yleensä päästetty mustia asiakkaita, mutta Granzin jami-iltoihin päästettiin.
Levybisness oli nousemassa. King Cole trio soitti aina
milloin vain oli mahdollista ja mille tahansa levymerkille, joka kelpuutti sen,
ja toivoi saavansa aikaan hitin ainoalla sille avoimella markkina-alueella,
mustan väestön keskuudessa. Musiikki ja
äänilevyt kärsivät samasta rotuerottelukynnyksestä kuin koko yhteiskunta tuohon
aikaan. Mustat levyt keskittyivät
pienelle rhythm & blues -kentälle. Niitä levyjä saattoi kuulla vain pienillä
radioasemilla. New Yorkin Manhattanilla tai Los Angelseissa oli etsittävä
tietyt paikat, joista levyjä sai. Esimerkiksi Los Angelesissa ne sijaitsivat mustien asuinalueella
Wattsissa.
Mustilla laulajilla oli hyvin pienet mahdollisuudet päästä levyttämään
nimekkäille merkeille. Näin ollen Valkoista kuulijakuntaa heidän oli vaikea
saada, laajempi yleisö jäi saavuttamatta. Muutama harva musta naisvokalisti oli
onnistunut ylittämään roturajan (Billie Holliday, Ethel Waters ja Ella
Fitzgerald). Heikompitasoisemmatkin valkoiset laulajat saattoivat nauttia
suosiota, kun taas kiehtovimmillakaan mustilla ei ollut mahdollisuuksia nousta
pinnalle.
Kun sitten äänilevy- ja jukeboksiteollisuus alkoi todella kukoistaa
todella, mustat markkinatkin kasvoivat.
Cole halusi osansa niistä. Hän tajusi, että julkisuutta varten
tarvittiin manageri. Vuonna 1943 hän ryhtyikin etsimään markkinoijaa.
Keikkoja alkoi tulla lisää. Esimerkiksi vuoden 1944 alkaessa
King Cole Trio soitti säännöllisesti
keskiyöhön 331 Clubissa ja siirtyi
sen jälkeen koko yön avoinna olevaan Last
Wordiin Central Avenuelle.
Trio alkoi saada yhä enemmän radiotyötä. Määrätietoisuudesta kertoo, että Cole yritti
saada oikeusteitse tekijänoikeuspalkkioita suureksi hitiksi nousseesta Straighten Up and Fly Right
-kappaleesta. Hän ei siinä onnistunut, mutta oma vaikutuksensa sillä oli Colen
urakehitykselle. Ainakin se oli yritteliäälle nuorelle miehelle hyvä opetus,
tavallaan avain tulevaisuuden menestykseen.
Vuonna 1944 ilmestyi myös yhtyeen ensimmäinen albumi. Ja se
pääsi haastavalle kiertueelle, yhdessä
Benny Carterin orkesterin kanssa.
Colen pianosaundilla oli omat kannattajansa ja faninsa mutta
Cole oli siirtynyt ja siirtymässä yhä enemmän laulajaksi. Osittain siirtymiselle
oli syynä yleisön vaatimukset. Balladeista oli sodan aikana tullut erittäin suosittuja.
Rakkauslaulut ilmensivät eron tuskaa, jota monet perheet ja rakastuneet parit
tunsivat. Jukeboxien valikoimasta balladit olivat suosituimpia. Valkoisista laulajista Frank Sinatra, Big
Crosby ja Perry Como nousivat kuuluisuuteen balladien tulkitsijoina. Vähitellen
muutama musta laulajakin onnistui ylittämään valkoisen kuulijakunnan sydämen. Nat
King Cole oli yksi heistä. Toki tuo tabu oli murrettu ensimmäisen kerran jo vuonna 1920, mutta se oli kuitenkin vielä
elossa.
”Vuosi 1944 oli kuitenkin
sellaista aikaa, että monien valkoisten mielestä mustan miehen oli sopimatonta
laulaa rakkauslauluja. Asenne periytyi aiemmilta ajoilta, jolloin mustia
pidettiin ali-ihmisinä ja kykenemättöminä kokemaan rakkauden tapaisia
inhimillisiä tunteita.” (s. 42)
Colen ääni tuntui sopivan balladien laulamiseen. Hänen samettiäänensä
levisi siksi myös valkoisten suosioon. Mutta asenteita ei ollut helppo murtaa:
”… suuri osa valkoisista oli
alkanut suhtautua sympaattisemmin, oppinut käsittämään mustat ihmisolennoiksi,
mutta se ei tarkoittanut, että he sallisivat valkoisten naisten kuuntelevan
lemmenlauluja kuiskailevia mustia miehiä.” (s. 42-43)
Colella oli tulkintoihinsa näkemystä.
”Colen laulussa oli vakavuutta,
joka kuulsi läpi, hän ei milloinkaan vain laulanut laulua vaan koki sen. Hän
oli äärimmäisen tarkka lauluistaan. Niiden oli tulkittava aitoa tunnetta ja
hänen täytyi kyetä laulamaan ne kuin pitäisi totena joka sanaa.” (s. 43)
”Pidän itseäni pikemminkin laulujen tulkitsijana kuin laulajana”,
Cole sanoi usein. Kuulijakunta vastasi hänen rehellisyyteensä. Kiertueella Cole
oli valmis antamaan kuulijoille, mitä he halusivat, vain muutama harva kaipasi
lisää piano-osuuksia.
Todetaan, että Nat Cole oli monella tapaa ihanteellinen
muusikkotyyppi. Hän oli tunnollinen ja ahkera. Hän ei myöhästellyt ja pyrki
jatkuvasti kehittämään taitojaan. Levytysyhtiöiden kanssa hän oli mallikas
yhteistyökumppani. Hänestä pidettiin. Tästäkin syystä 1940-luvun puolivälissä
yhtyeen suosio oli kovassa nousussa.
Vuoden 1944 hän piti keikkoja, jotka saivat yleisön täysin
mukaansa, mm. New Yorkin maineikkaassa Apollo
Theaterissa, jota pidetään mustien arvostettuna konserttisalina. Cole
voitti yhtyeenjohtajana vuoden muusikkoäänestyksen,
mikä oli ensimmäinen useista myöhemmistä äänestysvoitoista. Vuonna 1945
kiertuevauhti jatkui. Rahaa alkoi virrata. Hän osti vaimonsa Nadinen kanssa
talon. Itselleen hän osti uuden auton ja triolleen asialliset esiintymisasut.
Siinäkin suhteessa trion imago vahvistui. Hittejä alkoi syntyä. Niistä
mainitsen nyt keväällä 1946 levytetyn Suomessakin varmasti tutun piisin ”Route
66”.
1940-luvun
puolivälissä ja lopulla King Cole Triolta eivät uudet mahdollisuudet näyttäneet
loppuvan koskaan. Vaatimattomissa loissa kasvaneen nuoren miehen uralla oli
kuitenkin vastassa monenmoisia loukkuja. Tässä yhteydessä minulla nousee kyllä
vertailukohdaksi mieleen myös Olavi Virran kohtalo:
”Chicagon
etelälaidan köyhälle kasvatille noin suurten rahojen ansaitseminen tuntui
samalta kuin olisi joulu joka päivä, ja hän tuhlasi rahaa sitä mukaa kun sitä
tuli. Häntä ei huolettanut, tulisiko sitä vielä lisää.”
Vuonna 1946 hän pääsi
ensikerran esiintymään Las Vegasiin, ”valkoisen hedonismin linnakkeeseen”.
Kasinoon mustien pääsy oli tuolloin evätty, mutta siitä eivät esiintyjät
valittaneet. Todettakoon, että myöhemmin 60-luvulla Nat King Cole jäi myös
uhkapelikoukkuun, mutta siihen oli vielä paljon aikaa.
Samana vuonna Cole
teki ensimmäisen levytyksensä jousien säestyksellä. Kyseessä oli The Christmas song. Yhä kauemmas
alettiin mennä alkuperäisestä jazz-soundista ja mustasta musiikista. Kappale
loi aivan uuden standardin joulusävelmiin.
Se möi niin hyvin, että muutkin kiirehtivät sen levyttämään. Levy
liitetään ensi sijaisesti kuitenkin Coleen ja Cole itse piti sitä yhtenä
suosikkinaan. Hän alkoi käyttää jousitaustoja muissakin levytyksissään.
Vuonna 1946 Colen
trio sai oman radio-ohjelman. Aika oli huonoon kuunteluaikaan, mutta sen verran
suosittu se oli, että pysyi ohjelmistossa 68 viikkoa.
Vuonna 1946 alkoi tapahtua myös yksityiselämässä käänne. Hän
tapasi leskeksi jääneen Marian. Natin
avioliitossa ei ollut enää hehkua, vaikka pariskunta olikin hankkinut vastikään
oman talon. Nadine oli kymmenisen vuotta vanhempi eivätkä he olleet onnistuneet
saamaan lasta. Marian kansa alkoi synkata. Vuonna 1948 avioero sai virallisesti
lainvoiman ja heti sen jälkeen maaliskuun lopussa Nat ja Maria vihittiin
baptistiseremonioiden mukaan. Jotain Nat King Colesta kertoo sekin, että pari
järjesti muhkean häävastaanoton. Vaatimattomuus ei kaunistanut.
Maria ilmestyi Natin maailmaan kuin tilauksesta.
Rahankäyttäjänä Cole oli ollut hyvin avokätinen. Hän lainaili rahaa saamatta
niitä koskaan takaisin. Marian mielestä hän oli myös liian luottavainen. Nyt
siihen tuli jämäkkyyttä. On arveltu, että Nat valitsi Marian, koska hän ymmärsi
tarvitsevansa Marian kaltaisen henkilön pitämään itseään maan pinnalla,
varjelemaan kaikenlaisilta hyväksikäyttäjiltä.
Maria kannusti miestään jatkamaan kaupalliseen suuntaan.
Samalla hän huolehti miehestään, mm. hänen pukeutumisestaan. Colen kerrotaan
kutsuneen vaimoaan Mariaa ”valtiovarainministerikseen, joka on saanut
budjettiin tasapainon”. Hän antoi kiitosta vaimolleen siitä, että tämä oli
kannustanut häntä uskomaan enemmän itseensä ja vaatimaan häpeilemättä parempia
sopimusehtoja teattereiden ja klubien johtajilta. Myös elämän laadun Cole
kertoi parantuneen. Tuli uusia harrastuksia, kuten golf ja valokuvaus.
Samaan aikaan maaliskuussa, kun häät pidettiin, julkaistiin
Nat King Colen uusi hitti – Nature Boy.
Se nousi myyntilistoille hämmästyttävän nopeasti. Usein tällaiset tähdenlennot
myös putoavat nopeasti mutta nyt kävi toisin. Laulussa oli jotain mystistä voimaa,
joka iski omaan aikaansa.
Eräästä viikkojulkaisusta löytyy tällaista lukijan
lähettämää tekstiä:
”Ihmiset rakastavat Nature Boyta koska se ilmentää
universaalia totuutta. Ihminen ei voi kokea suurempaa kuin rakastaa ja olla
rakastettu. Puhdas epäitsekäs rakkaus tuottaa maailmaan onnellisuutta enemmän
kuin mikään muu. Siinä on Mestarin painava sanoma. Jokaisen meidän sydän
ymmärtää tämän totuuden, joten siksi me haluamme kuulla sen koruttoman tarinan
muotoon puettuna.” (s. 69)
Colelle Nature Boy
tuskin oli ensimmäinen sävelmä ja tulkinta, joka ylitti roturajan valkoisten
kuulijoiden puolelle, mutta Colelle se oli tärkeänä siltana valkoisten
markkinoille, voi puhua läpimurrosta. Siinä oli universaali sanoma, rakkauden
viesti, tällä kertaa mustan laulajan tulkitsemana. Nature Boyssa ei ollut uhkaa sille, että valkoinen naiskuuntelija
voisi hullaantua mustaan lemmenlaulajaan. Tuolloinhan katsottiin
sopimattomaksi, että musta laulaja ”vietteli” valkoisia naisia
rakkauslauluillaan. Nyt tuo käsitys alkoi
vähitellen murtua, kun valkoinen yleisö alkoi kuunnelle laajemminkin Nat King
Colen esittämiä balladeja. Nature Boyta kuunnellessaan naiset eivät saaneet
omantunnonvaivoja eikä niitä tullut enää muistakaan Nat King Colen
rakkauslauluista.
Cole itse ei ajatellut olevansa mikään mustien asian edistäjä. Hän ei halunnut tulla liitetyksi mihinkään radikaaliin poliittiseen liikehdintään. Oma laulajan ura oli hänelle tärkeintä. Leimautuminen olisi saattanut haitata uraa. Tuon asenteen ansiosta hän pääsi esiintymään yhä korkealuokkaisempiin paikkoihin. Yksi sellainen oli Länsi-Hollywoodissa sijainnut yökerho Ciro. Vuosi oli edelleen 1948.
Kaikesta kuuluisuudesta
huolimatta King Cole Trio oli silti musta yhtye, joka liikkui valkoisten
dominoimassa maailmassa ja sai pienin väliajoin muistutuksia epätavallisesta ja
epämukavasta asemastaan. Trion
esiintyessä Cirossa, häntä kuuntelemaan pyrki pari nimekästä mustaa artistia
(Rosetta Tharpe ja Artie Graves). Heiltä kuitenkin evättiin sisäänpääsy,
käännytettiin tylysti ovelta.
Kun Cole kuuli tapahtuneesta,
hän totesi Gravesille: ”Tämä työpaikka ei ole minulle niin tärkeä, että siedän omaa
väkeäni solvattavan, kun he pyrkivät tänne kuuntelemaan minua.” Cole totesi tulevansa Gravesin todistajaksi.
Raha ei ole pääasia vaan se, että sellaisen kohtelun on loputtava.
Se ei toki ollut Colen uralla ensimmäinen tai ainoa kokemus siitä, kun mustilta evättiin pääsy katsomaan toista mustaa esiintyjää johonkin paikkaan. Colen ja muiden mustien reaktiot olivat oire orastavasta kapinasta valkoisten klubinomistajien toimia vastaan. Valkoiset kuvittelivat vain tekevänsä mustille artisteille suuren palveluksen, kun päästävän nämä tiloihinsa esiintymään.
Cole itse mieluiten
väisti kiistatilanteet, yritti olla realisti ja mukautui rajoihin niin paljon
kuin omatunto salli. Kirjassa kysytään, olisiko hän pitänyt tuntonsa Ciron
tapahtumasta sisässään, ellei hän samanaikaisesti olisi ollut keskellä toista
rotukiistaa. Siinä kiistassa ei ollut kyse ainoastaan ihmisarvosta, vaan myös
Colen omasta asemasta tuoreen vaimonsa silmissä. Kyse oli pariskunnan asunnon
hankkimisesta.
Nat ja Maria etsivät
asuntoa ja pariskunta ihastui erääseen omakotitaloon Los Angelesin perinteisellä
valkoisten asuttamassa Hancock parkin kaupunginosassa. Päätös tehtiin ensi tutustumisen myötä mutta
kaupan vahvistaminen ei luonnistunut ihan hetkessä. Mustaa väkeä ei alueelle
suvaittu. Joillekin eivät edes kuuluisuudet saaneet poikkeuslupaa. Tarvittiin
hieman myös bulvaanin apua. Muutto kuitenkin tapahtui elokuussa 1948. Perheen
piti olla varuillaan. Naapurit yrittivät saada turhaan Colea perumaan kaupan.
Periksi ei kuitenkaan annettu. Varsinaisia vandalistisia tihutöitä tapahtui
sittemmin vain kerran.
Oli muitakin
tunnettuja mustia, jotka joutuivat ongelmiin hankkiessaan asuntoa perinteisiltä
valkoisten asuma-alueilta. Mustilta vaadittiin rohkeutta uskaltaa asettua
alttiiksi kovalle vastustukselle. Plussaa siinä toiminnassa oli se, että
myöhempinä vuosina mustien kansalaisten on ollut paljon helpompaa toimia,
kun ensi erä rotukiihkoilijoita vastaan
oli jo voitettu.
Elämä jatkui niin,
että Maria somisti kotia, jätti taakseen oman laulajan uransa. Natilla oli
tiukka kiertueohjelma. Hieman myöhemmin vaimo kulki miehensä mukana. Vuonna
1950 syntyi parin ensimmäinen oma lapsi. Jo ennen perheeseen oli adoptoitu
Marian sisaren tytär Carol, jonka äiti oli yllättäen kuollut.
Ei uskoisi, mutta tuon ajan Amerikassa ongelmia tuotti myös
se, kun Nat King Cole otti yhtyeeseensä neljännen jäsenen – rumpalin (Jack
Costanzo) . Tämä sattui nimittäin
olemaan valkoihoinen. Vuonna 1949 Cole vei yhtyeensä kiertueelle
etelävaltioihin, jossa, kuten tiedetään, asenteet mustia kohtaan olivat
lievästi ilmaistuna nuivat. Päätös ei toki ollut helppo, mutta Cole seurasi
siinä periaatteitaan. Hän tarjosi musiikkiaan kaikille ihailijoilleen. Yhtye
joutui esiintymään jaetulle yleisölle, joko mustille tai valkoihoisille.
Valkoihoista rumpalia ei suvaittu. Hän jäi hotelliin, mutta Cole maksoi hänelle
kuitenkin täyden palkan.
Ensi esiintyminen oli Pittsburgissa. Siellä häntä kieltäydyttiin ottamasta asumaan
kaupungin hienoimpaan hotelliin. Cole vastasi syrjintään nostamalla 25 000
dollarin anteen hotellin omistavaa kalifornialaisyhtiötä vastaan.
Useimmissa kaupungeissa teattereiden ja klubien omistajat
esittivät tiukat vaatimukset. Cole yhtyeineen joutuisi esiintymään jaetuille
yleisöille – joko valkoisille tai mustille mutta ei sekoittuneille. Cole
myöntyi rajoituksiin. Valkoisen rumpalin ongelmakin ratkaistiin.
Memphisissä ylitettiin taas eräs raja. Kiertue oli tuolloin
jo lopuillaan. Kaupungin kunnallinen sensorilautakunta kielsi rumpali Costanzoa
soittamasta vain mustille tarkoitetussa elokuvateatterissa. Se oli kiertueella
ainoa kerta, kun kunta kielsi sekavärisen yhtyeen esiintymisen. Muissa
tapauksissa pyynnön oli esittänyt omistajataho.
On esitetty, että sen myötä kun Colet muuttivat Hancock
Parkiin, myös veroviranomaiset alkoivat kiinnostua Colen verotilanteesta. Itse
asiassa hänen vaimonsa Maria on niin arvellut. Veroviranomaiset saattoivat
kiinnostua hänestä myös siitä yksinkertaisesta syystä, että hän oli
taloudellisesti hyvin menestyvä mustaihoinen. Silloin elettiin McCarthyn
kuulustelujen ja ”punaisen vaaran” eli kommunistivainojen aikaa, jolloin
menestyvillä mustilla ja myös valkoisten vähemmistöjen edustajilla, kuten
juutalaisilla, arveltiin olevan vasemmistosympatioita ja hallituksen toimesta
heidät otettiin erikoistarkkailuun.
Vasemmistolaisia puolustaneet mustat viihdetaiteilijat
joutuivat tuolloin koville. Nat King Cole vältteli kuitenkin osallistumasta
mihinkään mahdollisesti kiistanalaisiin liikkeisiin, eikä häntä pantu koskaan mustalle
listalle.
Nat King Cole joutui perheineen verottajan kanssa koville,
mutta hän hoiti nöyrästi velvoitteensa. Hän joutui tekemään ratkaisuja, kuten
laskemaan soittajiensa palkkoja, mutta se aiheutti vain narinaa.
Onneksi ura jatkui myötätuuleen. Colen hitti Too young oli jukeboxin, radion ja levynmyynnin
ykkössävelmä. Kaupallisuuden kirous toi kuitenkin myös negatiivista
palautetta. Eräät jazzkriitikot
kääntyivät lopullisesti Nat King Colea vastaan. Vihjattiin Colen toimivan vain
myyntimielessä esittäessään sikermän iskelmiä ja tuttuja sävelmiä. Kyllä
kuitenkin myös ymmärtäjiä löytyi. Todettava kuitenkin on, että syytökset
lienevät jollain lailla häirinneet Colea.
Yksi syy Colen taipumiselle yhä enemmän viihteen suuntaan
oli yhtyeen ensimmäinen Euroopan matka vuonna 1950. Se oli myös Colen
ensimmäinen ulkomaanmatka. Viesti Colen yhtyeen maineesta ja korkeasta tasosta
oli kiirinyt myös Eurooppaan. Siksi hän halusi kokea suosionsa myös siellä.
Englannissa vastaanotto oli odotuksia laimeampi. Yleisö
odotti aivan muuta, kuin jazzahtavaa pianonsoittoa. Kokemukset vahvistivat näkemystä,
että mikäli ura voisi jatkua menestyksekkäänä, hänen oli tavoiteltava laajempaa
yleisöä, mikä siis merkitsi kaupallistumista. ”Kriitikot eivät osta levyjä, he
saavat ne ilmaiseksi”, kerrotaan Nat King Colen todenneen. Colella oli nyt selkeä vastaus siihen, mitä
kaupallisuus merkitsi musiikissa: ”Enemmän laulua, vähemmän soittoa.”
Vuonna 1953 hän sai vatsahaavakohtauksen. Hän joutui
leikkaukseen ja menetti puolet vatsalaukustaan. Lääkärin kehottivat vähentämään
tupakointia. Se meni kuuroille korville. Mies poltti ketjussa filtterittömiä
Philips Morris -savukkeita. Tuon leikkauksen jälkeen hän ei vähentänyt
poltteluaan, mutta alkoi kuitenkin käyttää imuketta. Lisäksi hän poltti myös
piippua. Hän rasitti näin tahallaan ääntään. Hänen äänensä piti olla käheä: ”Sen
sumuisuus on kaikki kaikessa.”
Cole oli lähtenyt vaatimattomista oloista ja saavuttanut
hurjimmatkin odotuksensa ylittävän maineen ja rahaa, mutta samalla hän oli
kadottanut juurensa ja terveytensä.
Sairaus muutti miestä. Hän oli apea, ärtynyt. Perheensä
vuoksi hän ei voinut lopettaa uraansa. Hänellä oli valtavasti menoja. Oli
ylellisyydestä nautiskeleva vaimo, komea koti, perhe ja velat verottajalle
olivat edelleen suuret. Ainoa vaihtoehto oli raataminen.
Sairastelusta ja sen synnyttämistä pohdiskeluista johtuen
hän päätti monipuolistua urallaan. Alkoi kiinnostus elokuvan tekemiseen. Se
toteutui vasta myöhemmin, kun vuonna 1957 valmistui elokuva China Gate (suomeksi Sissipartio). Ohjaaja oli paljon
myöhemmin Sodankylän filmijuhlillakin vieraillut Samuel Fuller. Elokuva sai
ristiriitaiset arviot. Colen ansioksi on kuitenkin todettava, että Colella oli
elokuvassa ihan oikea rooli, hän ei ollut mitään pelkkää musikaalista täytettä.
Seuraavana vuonna leikkauksen jälkeen hän esiintyi Las Vegasissa,
paikassa, jossa hyvin harvoin esiintyi mustia. Vaimo piti kuitenkin nyt huolen,
että siitä ei pidetty ääntä eikä kirjoitettu lehtiin. Vierailu jäi suurelta
yleisöltä pimentoon. Perhe oli mukana. Maria oli päättänyt kulkea miehensä
mukana kiertueilla. Yksi syy siihen oli mustasukkaisuus. Hän valvoi, etteivät
vieraat naiset vikittele hänen miestään. Käynnistä jäi ainakin yksi ikävä
muisto. Se tapahtui hotellissa, kun perheen tyttäriltä estettiin pääsy
ravintolan aamiaiselle.
USA:n viihdekenttä oli mullistumassa television vuoksi. Myös
jukeboxit olivat ahkerassa käytössä. Colen levyjä soitettiin niissä
säännöllisesti. Colelle syntyi haave omasta TV-showsta. Se toteutui vuonna
1957. Mustalla oli vaikeuksia päästä eteenpäin tälläkin saralla. Show
jouduttiin lopettamaan sponsoreiden vähäisyyden vuoksi.
Cole uusi vuonna 1954 Lontoon matkansa. Toki sielläkin oli
värillisiin kohdistunutta syrjintää, mutta Colen suosio oli muuttanut
asenteita. Neljä vuotta aiemmin konservatiivinen
yleisö oli valittanut ”jazzin päällekäyvyydestä”. Nyt sitä vaaraa ei ollut.
Cole soitti pianoa vähän. Musiikista oli tullut viihteellisempää.
Hänen mikrofonin käyttöä kiitettiin. Siitä oli tullut oma
instrumenttinsa. Samean käheä ääni tehosi. Todettiin, kuinka ”lämmin tumma
sametti virtaa hiljalleen kaiuttimista, täyttää salin kaiken imaisevalla
eksoottisen melodian virtaumalla…”.
Nat ja Maria viihtyivät yhdessä Lontoossa. Lapset eivät
olleet tällä kertaa mukana. Matka olikin heille kuin toinen kuherruskuukausi.
Tuon matkan jälkeisenä vuonna 1955 Colen suosio ei olisi
voinut olla suurempi. hän oli uransa huipulla.
Marialla oli kylmäkiskoinen suhde ja ylenkatsova asenne
Colen sukuun. Marian mielestä Colesit olivat ”liian tummaihoisia ja
rahvaanomaisia”. Natissa tuo asenne aiheutti ristiriitoja, Hän tunsi
syyllisyyttä ja häpeää. Marian mm. kerrotaan nimitelleen Colen äitiä
”paviaaniksi”. Se oli toki vain huhu.Äiti
kuoli keväällä 1956. Tämä oli iäkäs eikä Nat ollut pitänyt häneen riittävästi yhteyttä.
Nat luhistui äitinsä hautajaisissa, joissa Maria ei ollut mukana. Äitinsä kuoltua Natilla aiheutti vaimonsa
asenne kovasti tunnontuskia. Hän katui ja ennen kaikkea syytti itseään, ettei
ollut vaatinut vaimoaan hyväksymään äitiään.
Samana vuonna helmikuussa Cole kiersi viikon esiintymässä Australiassa. Se oli hyvää harjoitusta toiseen kiertueeseen, joka tapahtui heti Colen äidin kuoleman jälkeen. Tuosta kiertueesta seurasi myrkyn kaltainen jälkikohu, johon osaltaan syypää oli media. Kiertue käynnistyi huhtikuussa ja suuntautui rasismin linnakkeeseen etelävaltioihin.
Samana vuonna helmikuussa Cole kiersi viikon esiintymässä Australiassa. Se oli hyvää harjoitusta toiseen kiertueeseen, joka tapahtui heti Colen äidin kuoleman jälkeen. Tuosta kiertueesta seurasi myrkyn kaltainen jälkikohu, johon osaltaan syypää oli media. Kiertue käynnistyi huhtikuussa ja suuntautui rasismin linnakkeeseen etelävaltioihin.
Tässä yhteydessä tarvitaan hieman taustatietoja, jotta selviää
tuolloin vallinnut yhteiskunnallinen tilanne, jossa lain mukaan kaikenlainen
rotusorto oli kiellettyä mutta käytännössä
tasavertaisuudesta oltiin kaukana.
NAACP oli (ja on
edelleen) Yhdysvalloissa afroamerikkalaisten kansalaisoikeuksia ajava järjestö,
joka on toiminut vuodesta 1909. Nat King Cole halusi pitää etäisyyttä
järjestöön eikä halunnut kärjistää vastaan tulleita rotusortoa osoittavia tapauksia. Etelässä oli ollut käänteentekevä oikeusjuttu Brown
vastaan Topekan koululautakunta. Tuon kiistan jäljiltä rotuerottelu oli
yhdysvaltalaisissa kouluissa ja muissa julkisissa laitoksissa muuttunut
lainvastaiseksi. Nimenomaan NAACP-järjestö toimi aktiivisesti tuon lain
aikaansaamiseksi. Yhtä kaikki,
tasa-arvosta oltiin käytännössä kaukana. Sen sai kokea myös Nat King Cole
vuonna 1956. Ja itse asiassa vielä vuonna 1963 Alabaman kuvernööri George
Wallace yritti puolustaa rotuerottelupolitiikkaa. Tuolloin hän yritti
henkilökohtaisesti estää kolmen mustan oppilaan pääsyn Alabaman yliopistoon
seisomalla sisäänkäynnin edessä. Lopulta presidentti John F. Kennedy joutui
käyttämään kuvernööriä vastaan Alabaman kansalliskaartia.
Yhdysvaltain
korkein oikeus oli vahvistanut kaiken rotuerottelun kieltävän lain ja se oli
ollut jo kaksi vuotta voimassa. Käytännössä mikään ei ollut Yhdysvaltain
eteläosissa muuttunut.
Kiertueessa oli mukana sekä mustia että
valkoisia. Siinä oli mukana mm. brittiläinen orkesterinjohtaja Ted Heath
kokoonpanoineen. Oli ryhdyttävä erityisjärjestelyihin yhteiskiertueen sujumisen
ja istumajärjestyksen varalta.
Kiertue alkoi lounaisosasta, missä
esimerkiksi yleisö oli San Antoniossa täydelleen kahteen osaan jaettu. For
Worthissa ja Houstonissa mustat ja valkoiset istuivat toisistaan erotetuissa
osissa salia. Alabamassa rajoitukset olivat vieläkin jyrkemmät. Mustien ja valkoisten ei sallittu esiintyä näyttämöllä
yhdessä. Tästä johtuen kiertuemanageri hoiti näyttämölle verhon Colen yhtyeen
ja Heathin orkesteria erottamaan. Yleisöt olivat vanhaan malliin rotujakoiset.
Illan ensimmäinen show esitettiin valkoiselle kuulijakunnalle, toinen mustalle.
Kaikki sujui hyvin Mobilessa (Alabama), mutta Birminghamissa oli ilmassa jo
enemmän jännitettä.
Kolme vuorokautta
ennen konsertteja kaupungin Valkoisten kansalaisneuvosto oli pannut alulle
kampanjan ”neekerimusiikkia”, bebopia ja rock and rollia vastaan tuomiten ne
”moraalittomiksi”. Neuvosto väitti hyökkäyksessään, että NAACP oli luonut
sellaisen musiikin etelän valkoisen teininuorisen ”aivopesuksi”. Tämän katsottiin paikkakuntalaisryhmän
näkemyksen mukaan koskevan myös Nat King Colea.
Colen konsertin
aikana valkoisille tarkoitetussa konsertissa neljä paikkakuntalaista miestä
soluttautui yleisön joukkoon ja tunkeutui kesken konsertin esiintymislavalle
Colen aloittaessa kolmatta lauluaan (Little
girl). Cole kaatui ja lavalla oli jonkinmoinen kahakka, jossa ainakin yhden
poliisin nenä murtui. Hyökkääjät kuitenkin pidätettiin. Nat Colen huuli halkesi
ja selkä vahingoittui. Eniten taisi Colelle kuitenkin aiheuttaa tuskaa noiden
lavalle hyökänneidenmiesten viha. Konsertti
keskeytyi mutta Cole palasi pitämään toisen konsertin käytyään ensin lääkärillä
tarkistuttamassa selkänsä. Seuraavan
viikon suunnitellut konsertit kuitenkin peruttiin.
Oikeus toimi
ripeästi. miehet saivat neljä kuukautta vankeutta, sadan dollarin sakot, ja
heidät määrättiin maksamaan oikeudenkäyntikulut. Monien mielestä tuomio oli
lievä.
Moni showmaailmassa
työskentelevä musta artisti tunsi sisimmässään, ettei Colen olisi pitänyt
myöntyä esiintymään rotuerotellulle yleisölle. Samaa mieltä oli mustien
lehdistö.
Baltimore Afro-American syytti häntä
”polvistumisesta Jim Crow’n alttarin eteen”. Valkoisten lehdistö teki oman
osansa. New York Post, jota pidettiin
tuohon aikaan liberaalina sanomalehtenä, julisti kakkossivullaan otsikolla
”Cole ei liity NAACP:hen” ja kertoi, että Cole oli usean kerran kieltäytynyt
NAACP:n vetoomuksista liittyä sen riveissä kamppailuun rasismia vastaan. Cole
lähetti NAACP:lle sähkeen, jossa selitti uutisen olevan valhetta ja toimitti
sähkeen kopion myös Postiin, joka
julkaisi sen pienellä otsikolla sivulla 20.
Thurgood Marshal,
tuolloinen NAACP:n hallintoneuvoston puheenjohtaja, huomautti, että ”ainoa
minkä Cole enää tarvitsi käydäkseen aidosta setä Tuomosta, oli banjo”. Moni
Harlemin yökerho poisti jukebokseista Colen levyt. Natiin tuollainen kritiikki
koski pahoin, Kaikkein eniten häneen koskivat kuitenkin rinnastukset setä Tuomoon. Hän pysyi tiukasti siinä kannassa, että hän oli toiminut
parhaaksi katsomallaan tavalla. ”Ihmiset siellä, rotuerottelun uhreja tai ei,
ovat silti minun levyjeni faneja”, hän sanoi toimittajille. ”He eivät pysty
kumoamaan etelävaltioiden lakeja, enkä myöskään minä pysty yhden illan
esiintymiselläni kumoamaan lakia. Valkoiset tulevat osoittamaan suosiotaan
mustalle esiintyjälle siinä kuin värillisetkin. Kun ihminen oppii kunnioittamaan
valkoisia ja värillisiä saman arvoisina, monet asiat voidaan pyyhkiä pois
muistoista… Minä voin lieventää jännitteitä hankkimalla osakseni maan kummankin
rodun edustajien kunnioituksen.”
Tuohon Uncle Tom
-käsitteeseen löytyy lisätietoa täältä ja myös wikipediasta. Jim Crow’sta ja Jim Crow -laeista voi
lukea täältä.
Marraskuussa 1956 käynnistynyt TV-show kesti mainostajien arkuuden vuoksi vain noin vuoden. |
…
60-luvun alkaessa
ilmapiiri oli muuttumassa. Mustien taistelu oikeuksistaan oli yhtäältä
kärjistymässä. Martin Luther King piti kyllä kiinni väkivallattomuudesta mutta
joukkoja hän kuitenkin yhdisti. Toisaalta kulttuurielämässä ja viihteessä
tapahtui paljon. Rock’n roll oli tullut, Nat King Cole oli kuitenkin alansa
kuningas, joka ei ollut jämähtänyt paikalleen. Elokuvamaailmassa hänellä oli projekteja,
hän kokeili myös musikaalia. Lisäksi hän kävi konserttimatkalla Kuubassa. Latinalainen
Amerikka kiinnosti. Hän teki yhteistyötä Harry Belafonten kanssa.
Hän oli John Kennedyn tukijoita ja suhteet olivat läheiset.
Kun Kennedy murhattiin, suhteet Johnsoniin olivat hyvät. Colen pariskunnan
poliittinen ura rajoittui työhön demokraattisessa puolueessa.
Kun vuonna 1961 Colen tyttärellä oli debytanttitanssiaiset
Los Angelesin Beverly Hilton hotellissa, presidentti John F. Kennedyn kunniaksi
järjestettiin samanaikaisesti Hollywoodissa juhlapäivälliset. Cole oli kutsuttu
sinne sekä vieraaksi että esiintyjäksi. Cole kävi selittämässä Kennedylle, että
hänen piti poistua tyttärensä tanssiaisten vuoksi. Kennedy arvosti ja ihaili
Colea. Hän poikkesi myöhemmin illalla tanssiaisissa yllätysvieraana osoittaen
samalla erityistä huomiota Caroliin. Tämä oli tietysti kunnianosoitus Nat King
Colelle mutta myös poliittinen ele, jolla hän keräsi kannatusta Los Angelesin
mustien keskuudessa.
Carol Cole ei todellakaan ollut kuka tahansa. Hän oli Nat
King Colen vanhin tytär, joka oli saanut kasvaa taloudellisesti suojatussa
ympäristössä. Colen lapset eivät tienneet mitään köyhyydestä. Lasten
kaveripiirikin oli pääosin valkoista. Esimerkiksi arkistoissa on kuva Carolin
seitsenvuotissynttäreiltä. Yksikään muu lapsi ei ole musta.
Mustien ihmisoikeusliikkeeseen Colella oli edelleen sama
linja. Colelta tivattiin useasti kantaa asiaan. Hän oli kannattanut avoimesti
kansalaisoikeuden lainsäädäntötyötä, jonka Kennedy oli pannut alkuun. Kun vuonna 1964 Kennedyn murhan jälkeen presidentti
Johnson kertoi saattavansa työn päätökseen, Cole oli päätökseen hyvin
tyytyväinen.
Cole oli aina jännittynyt, kun häneltä udeltiin kantaa
kansalaisoikeusasioihin. Nähtävästi hän koki sen painostuksena. Kennedyn murha
ei saanut häntä liittymään kansalaisoikeustaistelijoiden riveihin. Kanta
hänellä oli selvä, siitä hän ei taipunut. Hän oli viihdetaiteilija ei mikään
”ammattimusta”, niin kuin elämäkerran kirjoittaja toteaa (s. 169). Hänelle ei
riittänyt, että valkoiset hyväksyivät mustat artistit. Hän korosti
individualismia. Cole itse on todennut: ”Meidät koetaan jonkinlaisina
lemmikkeinä, nukkeina.” Se ei ole
kuitenkaan mikään saavutus. ”Vasta kun loistavalahjainen lääkäri, lakimies tai
kansansivistyshenkilö tunnistetaan ja tunnustetaan – silloin me olemme
saavuttaneet jotakin.”
Cole korosti vastauksessaan individualismia. Elämäkerran
kirjoittaja pohtii Colen kantaa kolmekymmentävuotta myöhemmin. ja toteaa
kääntyneensä Colea kohtaan suopeammaksi. Hän ymmärtää hänen kantaansa.
Kansalaisoikeusliike ja sitä seurannut mustan vallan liike oli väistämätöntä
mutta ”kiihkomieliset lipunliehuttajat” olivat pikemminkin liikettä
vahingoittavia kuin rakentavia. Tuolloin moni nuori harhautui järjen polulta.
Nat King Colen kaltaiset henkilöt eivät olleet siis sittenkään asian pettureita,
sanottakoon heitä vaikka setä Tuomoiksi.
Vuonna 1964 harva musta kuitenkin puolusti Colen näkemystä.
Kansalaisoikeuksia koskevassa kannassaan hän oli yksin.
Yksityiselämässäänkin Cole oli yksin. Avioliitto oli vuoteen
1964 tultaessa kehittynyt lähes kriisiin. Carol-tytär on muistelmissaan
todennut, että parisuhteessa oli vuonna 1964 hankausta. Isä tuli tyttären valmistautujiin,
äiti jäi tulematta. Kun kesällä tytär oleili muualla, hän sai äidiltä kirjeen,
josta ilmeni vanhempien sisäiset ristiriidat. Hajoamisen partaalle se ei
kuitenkaan ehtinyt kehittyä eikä ehkä olisikaan kehittynyt. Nat King Colen
sairaus ja äkillinen kuolema lopetti suhteen.
Hän kuoli helmikuussa 1965.
Kesän lopulla 1964 Colella oli tavallista kiivaampi
esiintymistahti. Myös elokuvan Cat Ballou
(”Paukkurauta-Kati”) kuvauksia viimeisteltiin. Ylipäänsä menestys elokuvauralla
ja myös musikaalit olivat Nat King Colen viimeisiksi jääneitä haaveita.
Toisaalta 60-luvulla puhjennut pelihimo kertoi miehen jonkinlaisesta
turhaumasta. Syynä lienee myös rakoilu aviosuhteessa.
Musiikissa kaikki jatkui tuttuun tahtiin. Kannattaa muistaa,
että vielä 1957 hän oli yllättäen julkaissut trionsa kanssa jazzlevyn After Midnight. Juuriaan hän ei ollut
siis unohtanut. Hän julkaisi vielä joulukuun
alussa 1964 uuden levyn L.O.V.E.
Musiikillisesti hän ei ollut jähmettynyt paikalleen.
Mutta sitten vauhti hiljeni yllättäen. Kivut tulivat. Mies
ei päässyt mihinkään. Vasemmasta keuhkosta löytyi laaja kasvain. Loppuvuoden
konsertit piti perua. Julkisuuteen ei
kerrottu, että Cole oli kuolemaisillaan.
Kun sitten tilanne selkeni, Cole sai sairaalaan postivyöryn kaikkialta maailmasta.
Haaveena oli, että isä saisi viettää joulun kotona, siitä ei
kuitenkaan tullut mitään. Läheiset tulivat sairaalaan. Kuoleman vuoro oli
helmikuussa.
Nat King Cole - yksi viimeisimmistä kuvista |
Tekee mieli käyttää kliseemäistä fraasia ja todeta, että
mies poltti kynttiläänsä molemmista päistä. Vauhtia riitti, mutta ilman sitä
Nat King Cole ei olisi ollut sitä, mitä hänestä tuli. Nat eli kuitenkin
suhteellisen sovinnaista elämää. Saattaa olla, että perheensä ansiosta hän
kesti niinkin kauan. Taas nousee mieleen oma kuolematon tähtemme Olavi Virta,
jonka poislähtö oli hitaampi prosessi. Molemmat nousivat köyhyydestä, tekivät
lujasti työtä samalla alalla, onnistuivat ja kaatuivat. Olavi oli raadollisempi
jääden tanssilavojen loukkuun. Nat liikkui suurilla estradeilla presidentin
kabinettia myöten. Toisen vei viina, toisen Philip Morris.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti