sunnuntai 30. syyskuuta 2018

MIHAIL BAHTIN – elämäntietä seuratessa


Johdantoa

Mihail Bahtinia (1895-1975) voi kai pitää outona tyyppinä. Hän oli maailman luokan filosofi ja kirjallisuuden tutkija, joka eli pitkän elämänkaarensa eri puolilla Venäjää ja Neuvostoliittoa. Ulkomailla hän ei koskaan käynyt, mutta tutkimustyönsä kautta hän kulki syvällä eurooppalaisen kulttuurin ja sivistyksen juurilla. Hän oli naurun ja karnevaalihengen tutkija, itsekin hauska ja seurallinen mies, varsin suosittu opettajapersoona, joka veti olemuksellaan kuulijoitaan puoleensa. Vitsejä hänen ei kuitenkaan tiedetä kertoneen.

Kun elämää ja sen varrella tehtyjä ratkaisuja seuraa, niin kyllä pinnan alta alkaa paljastua jonkinlaista veijaria. Hän oli rohkea ratkaisuissaan, intohimoinen tutkijaluonne, joka ei kuitenkaan jäänyt pelkästään lojumaan pölyisten kirjojen pariin. Vanhempana tietysti liikkuminen hidastui. Hän sairasteli paljon. Hän kärsi nuoresta asti vaikeaa luumätää. Sairaus paheni siinä määrin, että  30-luvun jälkipuoliskolla hänen toinen jalkansa jouduttiin amputoimaan. Toinen käsi oli jo 20-luvulla lähes toimintakyvytön.

Bahtinilla ei ollut elämässään vankkaa asemaa akateemisessa maailmassa. Hän toimi opettajana, jonka opettajan uraa Suomen ehkä ensimmäinen Bahtin-tutkija Erkki Peuranen on luonnehtinut, että opetukseen kuului ”yleensä kaikkea, mille ei löytynyt opettajaa”. No hän tietoisesti hieman liioittelee, mutta sitä kautta hän kertoo jotain Bahtinin asemasta Neuvostoliiton akateemisessa maailmassa. Hän opetti yleensä kuitenkin kirjallisuutta ja vierailta kieliä, joista Peuranen mainitsee muinaisenglannin. Peuranen esittää myös sangen erikoisen väitteen, mihin en ole muualta löytänyt vahvistusta, mutta Bahtinin elämään tutustuttuani en pitäisi sitä mahdottomana:

”Olen nähnyt Maksim Gorkin laatiman kirjelappusen, jossa hän pyytää Bahtinia perustamansa Maailman kirjallisuus -kustannushankkeen toimittajaksi. Alana olisi ollut Kiinan klassinen kirjallisuus ja syynä Bahtinin kiinan kielen taito. Gorki joutui pian muuttamaan maasta eikä Bahtinin vastauksesta ole tietoa.”  (Peuranen, Erkki 1995, s. 156)

Mihail Bahtinista on todettu, että hän eli monta elämää, koki ”uudestisyntymisiä”. Hän muutti nuorena monta kertaa asuinpaikkaansa.

Vuonna 1930 Leningradissa asuessaan hän joutui karkotetuksi. Tuomio tuli siitä, kun hän osallistui satunnaisesti uskonnollishenkiseen keskustelupiiriin. Hänen elämässään alkoi kierre, jonka pyörteissä monet uskoivat miehen jo kadonneen tästä elämästä. Karkotuspaikkana oli Kazakstan. Sieltä hän ajautui Saranskiin, Mordvan tasavaltaan. Sekin osoittautui välillä tuuliseksi paikaksi. Hän kuitenkin koki sen varsinaisen kuolemansa vasta 70-luvulla.

Stalinin kuoleman jälkeen suojasään aikana mies sinnitteli edelleen Saranskissa. Ryhmä nuoria kirjallisuuden tutkijoita löysi hänen vanhan, 20-luvulla julkaistun Dostojevski-tutkielmansa. Siitä leimahti Bahtinin uusi elämä. Tutkijoille tuli yllätyksenä, että mies olikin vielä hengissä. Teos olisi kai pahimmassa tapauksessa voinut jäädä unohduksiin pölyttyneiden kirjastojen varastoihin.

Viimeisin ”henkiin herääminen” on tapahtunut Neuvostoliiton romahduksen jälkeen, jolloin hänen elämänurastaan alettiin löytää uusia ulottuvuuksia. Bahtin-tutkimus alkoi kansainvälisellä tasolla vilkastua ja laajeta yhä merkittävämmälle kansainväliselle tasolle. Olen viime viikkoina lueskellut Aleksei Korovaškon Bahtinista kirjoittamaa laajaa elämäkertaa. Siinä kirjoittaja uskoo bahtinilaisen ajattelun nousevan pian uudelleen henkiin. Odotetaan siis jälkibahtinilaisuuden nousua.

Mihail Bahtinin tutkijan uran voi katsoa saaneen alkunsa Näävelissä. Se on kaupungin suomenkielinen nimitys, venäjäksi se on Nevel. Hän asui siellä ns. sotakommunismin aikana bolševikkivallankumouksen puhkeamisen jälkeen. Kaupunki veti puoleensa muitakin filosofeja ja tutkijoita. Se oli toki luonnonkaunis ja idyllinenkin paikka. Asukkaita taisi tuolloin olla vain noin 17 000. Ei sinne idyllisyys kuitenkaan väkeä vetänyt. Syy oli hyvin raadollinen – elintarvikehuolto. Ravintoa riitti, toisin kuin entisessä asuinpaikassa Petrogradissa. 

Hänen tieteellisestä urastaan Näävelissä kerron alempana. Siellä toimiessaan hän pääsi muullakin tapaa lehtien palstoille. Eräs paikallislehden toimittaja kirjoitti kaupungissa laajaa huomiota herättäneestä keskustelutilaisuudesta marraskuussa 1918. Aiheena siinä oli ”Jumala ja sosialismi”. Toimittaja luonnehti Bahtinin esitystä tähän tapaan (Peurasta mukaillen, s. 157): ”Tietyissä kohdin Bahtin itki ja oli huolestunut siitä, ettei sosialismi pidä ollenkaan huolta kuolleista ja sanoi, että aikanaan kansa ei tule antamaan sitä anteeksi.” Toimittaja ironisoi, elettiinhän proletariaatin diktatuurissa, kyllä esitys oli monipuolisempi. Sitä on valaissut A. Korovaško elämäkerrassaan.  

Kerron tässä kirjoituksessani Bahtinin ajattelusta ja elämäntiestä historian vaikeina vuosina. Tutkimuksiin en kyllä nyt syvemmälti nyt mene. Johdannoksi totean, että kyllä 1910- ja 1920-lukujen Venäjä oli todella eurooppalainen maa ja kulttuuri. Kaupungin yliopistoissa toimi monipuolisesti sivistynyttä väkeä ja kaikki tieteen ja kulttuurin perusteokset pyrittiin nopeasti venäjäntämään. Maa toimi ajan hermolla.  Sen keskellä kasvoi ja kehittyi Mihail Bahtin imien kaikkialta vaikutteita, perehtyen tutkimuksiin, tutustuen monipuolisesti tieteen tekijöihin ja kulttuuripersooniin sekä - mikä tärkeintä – ryhtyen jo varhaisessa vaiheessa luomaan omaa tutkimusta ja opetustyötä. Elämän rankat olosuhteet pakottivat hänet selviytymistaisteluun. Elannosta oli huolehdittava ja sen hän halusi tehdä itsensä kannalta mielekkäästi. Eteenpäin oli elämässä mentävä.
….…

Bahtinia pidetään karnevaalihengen ja naurun tutkimuksen asiantuntijana. Hän sai aikoinaan ympärilleen opiskelijoista fanijoukonkin, jotka pyytämällä pyysivät, että hän alkaisi vetää opintoryhmää. Jokin hänessä veti puoleensa, vaikkei mikään vitsien kertoja ollutkaan. Hän antoi hengen ravintoa ihmisten tiedonnälkään.

Mihail Bahtinin (1895-1975) tuntevat kaikki kirjallisuuden teoriaa ja ehkä filosofiaakin opiskelleet. Hänen kirjallisesta tuotannostaan voi erottaa kaksi erityisen painavaa tutkimusta, toinen käsittelee Fjodor Dostojevskia, toinen Francois Rabelais’ta. Täydennän sen verran, että Dostojevskia käsittelevästä tutkielmasta Bahtin loi 60-luvulla uudistetun laitoksen.

Mihail Bahtin on tutkimuksissaan määritellyt Fjodor Dostojevskin polyfonisen romaanin luojaksi. Se tarkoittaa moniäänisyyttä. Hahmot ovat avoimia muutoksille. Ne ovat itsenäisiä päätöksissään eivätkä ole riippuvaisia kirjailijasta.

Francois Rabelais (n.1494 – 1553) on puolestaan naurun mestari, jonka varhaiset romaanit Bahtin yhdistää karnevaalikulttuuriin.  Niissä maailma on käännetty ylösalaisin, niitä leimaa groteski huumori.

Täältä avautuvassa videossa luennoitsija esittää kolme Bahtinin uraa luonnehtivaa avainkäsitettä. Ne ovat dialogi, karnevaali ja kronotopia (engl. chronotope). Dialogin käsitettä hän selvittelee paitsi pääteoksissaan myös eri artikkeleissa. Esimerkiksi työskennellessään vuosina 1920-24 nuorena miehenä Vitebskissä hän julkaisi pari artikkelia, joista toinen käsitteli kielen dialogisuutta. Hän osoitti olevansa tuolloin aikaansa edellä. Hän käsitteli asioita, joista muut kirjoittivat lännessä myöhemmin.

Termi ”kronotopia” vaatii selvittelyä. Näin siitä kertoo tieteen termipankki. Kyseessä on romaania määrittävä tilan ja ajan ulottuvuus, niiden yhdistelmä. Kullakin romaanilajilla on oma kronotopiansa, josta käsin ilmenee sen maailmankuva. Neuvostoliitossa julkaistussa Bahtinin artikkeleiden kokoelmassa Kirjallisuuden ja estetiikan ongelmia (Moskova 1979) on laaja sarja esseitä otsikolla Ajanilmaisujen ja kronotoopin muodot romaanissa (s. 243- 423).  Se on kirjoitettu vuosina 1937-38. Toki muissakin yhteyksissä hän käsittelee samaa aihetta. 

Kuulin ensimmäisen kerran Bahtinista opiskeluvuosinani 1970-luvun Jyväskylässä. Venäjän kielen professori Erkki Peuranen oli Bahtinin ensimmäisiä viestintuojia Suomessa. Minulle Bahtiniin verhoutui salaperäisyys. En saanut hänestä tuolloin otetta. Vuosien myötä kuva selveni, kun tietoa alkoi tulla lisää ja tuotanto avautui laajemmin. Tunnustan, että Rabelais on tullut minulle tutuksi vain Bahtinin kautta.

Peuranen on kirjoitttanut Mihail Bahtinista esseen, joka on ilmestynyt hänen vuonna 1995 julkaisemassaan teoksessa Takaisin Venäjälle (Atena). Se on kiinnostava kirjoitus, mutta Peuranen on perehtynyt Bahtiniin 70-luvulla Venäjällä, jolloin miehestä kiersi monenmoisia myyttejä ja legendoja. Niistä monet ovat sittemmin joko osoittautuneet paikkansapitämättömiksi tai asetettu muuten kyseenalaisiksi. Peuranen tuntuu tuon artikkelin perusteella omaksuneen joitakin myyttejä sellaisenaan.

Peuranen väittää Bahtinin olleen vanhaa aatelissukua. Ainakin Korovaško asettaa sen kyseenalaiseksi, vaikka Bahtin itse 70-luvulla tehdyssä haastattelussa vähän ennen kuolemaansa niin on kertonutkin. Siitä kerron enemmän edempänä. Lisäksi kovin kritiikittömästi Peuranen on omaksunut huhuna levinneen väitteen, että Valentin Vološinovin marxilaisuuteen pohjautuva teos Kielen dialogisuus olisi tosi asiassa Bahtinin kirjoittama. Kirja ilmestyi alun perin venäjäksi nimellä ”Marxismi ja kielifilosofia”. Niin ikään muun muassa Pavel Medvedevin vuonna 1928 julkaisema ”Formaali metodi kirjallisuustieteessä” (”Формальный метод в литературоведении”) on liitetty Bahtiniin. Sitä ei Peuranen muistaakseni kuitenkaan mainitse.

Lisäksi on olemassa juttu sätkäpaperista. Bahtinin kerrotaan käärineen sätkäpaperin puutteessa tupakkaa käsikirjoituksestaan repimiinsä papereihin. Ei tiedetä, onko se totta. Peuranen pitää sitä faktana. Yllä jo kerroin Peurasen esimerkin Bahtinin kiinan kielen taidosta. Sekin voi olla myytti, mutta ei olisi mikään ihme, etteikö Bahtin olisi joskus voinut käynyt läpi kiinalaisia kirjoitusmerkkejä.

Suomenkielisistä Bahtinia käsittelevistä katsauksista paras on eittämättä Mika Lähteenmäen hienosti koottu katsaus teoksessa Kielentutkimuksen klassikoita (Jyväskylän yliopisto 2002). Myös suomentaja Tapani Laine on kyennyt luonnehtimaan hänen tuotantoaan ja elämää Keskiajan ja renessanssin nauru -teoksen jälkisanoissa (1995). Erkki Peuranen on tehnyt uraa uurtavaa työtä Bahtinin tunnetuksi tekemiseksi ja hänen esseellään Mihail Bahtinin teorioita ja vaiheita (s. 153-171) on omat ansionsa.



 Bahtin on kasvanut ja kypsynyt aikuisuuteen Venäjän ja Neuvostoliiton todellisuudessa. Hän ei kuitenkaan ollut syrjässä. Hän eli eurooppalaisen sivistyksen keskiössä, tiiviissä kosketuksessa aikansa suuriin ajattelijoihin ja tutkijoihin. Tutkijan oma näkemys kypsyi keskustelupiireissä. Se oli rakentavaa vertaistukea ja ajatusten vaihtoa.  Nuoret tutkijat saivat toisilta kannustusta avartaessaan omaa tieteellistä näkökenttäänsä. Bahtin imi vaikutteita, tutustui filologiseen perinteeseen, eli samalla ajassa mukana välittäen näkemyksiään ja ideoitaan nuorelle sukupolvelle. Se oli aitoa sivistyksen ilmapiiriä.   

Mihailin lapsuuden kehitykselle on varmasti ollut tärkeää, että hän on saanut kasvaa itseään vuotta vanhemman ison veljen Nikolain huomassa. Koulu ja opiskeluvuosina veli osallistui filosofisiin piireihin ja pikkuveli sai hänen kauttansa niihin kosketuksen luonnostaan. Mihailin lukuinnon on täytynyt olla valtava. Nikolaista tuli lopulta merkittävä filosofi ja filologi, Ludvig Wittgensteinin läheinen työtoveri.


Tärkeitä vuosia Mihail Bahtinin elämässä


Seuraan Mihail Bahtinin elämän vaiheita lähinnä 20-luvun lopulle saakka. Otsikoin luvut hänen asuinpaikkakuntansa mukaan.  Johdantoluvun jatkeeksi olen luonut tiivistävän katsauksen hänen elämänsä tärkeisiin vuosiin.

Mihail Mihailovitš Bahtin syntyi uuden ajanlaskun mukaan 17.11.1895 Orjolin kaupungissa (Oрёл). Kaupunki sijaitsee eteläisellä Venäjällä. Kahdeksan- tai yhdeksänvuotiaana Mihail sairastuu luumätään ja käy läpi vaikean leikkauksen.

1905 perhe muuttaa Vilnaan. Mihail joutuu todennäköisesti sairastelun vuoksi käymään kymnaasin ensimmäisen luokan kahteen kertaan.

1911 muutetaan Odessaan.

1915 (tai mahdollisesti jo 1914) Bahtin ja myös muu perhe muuttaa Petrogradiin (nykyiseen Pietariin).

1918 Bahtin muuttaa Nääveliin eli Neveliin (Невель) , nykyisen Valko-Venäjän rajamaille. Siellä Bahtin julkaisee ensimmäisen artikkelinsa.

Vuoden 1920 syksyllä Bahtinin tie vie Vitebskin kaupunkiin, joka sijaitsee Valko-Venäjällä. Siellä asuessaan Bahtin avioituu Jelena Okolovitšin kanssa. Bahtin sairastaa lavantaudin ja luumätä pahenee.

Toukokuussa 1924 avioparin tie vie Leningradiin.

Joulukuussa 1928 Mihail Bahtin pidätetään syytettynä ”vastavallankumouksellisesta toiminnasta”. Tammikuussa hänet vapautetaan mutta hän saa matkustuskiellon. Heinäkuussa 1929 hänet tuomitaan viideksi vuodeksi vankileirille. Tuomio kuitenkin muutetaan terveydellisten syiden perusteella useiden vetoomusten ansiosta karkotukseksi. Vuonna 1929 julkaistaan Bahtinin teos Dostojevskin tuotannon ongelmia.

1930 Bahtin muuttaa karkotuspaikkaansa Kazakštaniin Kustanain kaupunkiin.

1936 Bahtin muuttaa Saranskiin (Mordva). Vuonna 1938 Bahtinin luumätä pahenee ja häneltä joudutaan amputoimaan toinen jalka.

1946 Bahtin puolustaa väitöskirjaansa, aiheena ”Rabelais realismin historiassa”.

1963 ilmestyy uudistettu laitos Dostojevski-tutkielmasta. Vuonna 1965 ilmestyy teos Rabelaisista. Kirja on suomennettu nimellä Francois Rabelais – keskiajan ja renessanssin nauru.

1969 Bahtinit tulevat Moskovan lähistöllä Kuntsevossa sijaitsevaan sairaalaan hoitoon.

1970 Bahtinit muuttavat vanhusten parantolaan Podolskiin (Moskovan naapurikaupunki).

1971 Vaimo kuolee.

1972 Mihail Bahtin muuttaa Moskovaan ostamaansa osakehuoneistoon.

7. maaliskuuta 1975 Mihail Bahtin kuolee.

Bahtin vuonna 1973

Orjol


ORJOL


Filosofi Mihail Bahtin syntyi vuonna 1895 Orjolin kaupungissa läntisellä Venäjällä.  Mihail Bahtinin ensimmäisen piirin muodosti hänen perheensä ja sukunsa. Hän oli kauppiassukua.
Hänen isänsä Mihail syntyi vuonna 1868. Hän meni naimisiin vuonna 1893. Veli Nikolai syntyi vuonna 1894 ja Mihail seuraavana vuonna.  Lisäksi Mihaililla oli kolme sisarta. Mihail oli lapsista sairaalloisin mutta hän eli pisimpään. Siskot kuolivat Leningradin piirityksessä vuonna 1942. Isoveli emigroitui vallankumouksen jälkeen. Hän loi lännessä tutkijan uran ja  kuoli Englannissa vuonna 1950.

Mihail Bahtiniin sukujuuriin liittyy käsitys, jonka takana on Bahtinin oma kertomus. Vuonna 1973 jo hyvin sairaan ja voinniltaan heikentyneen Bahtinin kanssa tehtiin haastatteluja. Tuolloin hän kertoi oman perheensä juurista ja totesi olevansa vanhaa aatelissukua. Juuret ovat niinkin syvällä kuin 1300-luvulla. Hän tuo sukuun muutamia merkittäviä orjolilaisia vaikuttajia menneiltä vuosisadoilta. Näitä Bahtinin väitteitä on siitä lähtien alettu pitää faktoina. Youtubesta löysin ainakin yhden yliopiston lehtorin luennon, jossa tämä on todettu yliopiston opettajan auktoriteetilla.

Elämäkerran kirjoittaja Aleksei Korovaško ei sellaista taustaa ole löytänyt, ei isän eikä liioin äidin suvusta.  Mitkään arkistoasiakirjat eivät tue tuota Bahtinin väitettä. Käyttäen englanninkielistä ilmausta hän näkeekin siinä tyypillistä ”name-drobbing” ajattelua. Koristellaan hieman liioitellen taustoja. Voisin tulkita, että se oli vanhenneen miehen itsetehostusta, ehkä tietoista liioittelua ja suurentelua. Korovaško vertaa Bahtinin käytöstä Nikolai Gogolin hullunhauskan komedian Reviisorin veijariin ja huijariin Hlestakoviin, joka tekeytyi pietarilaiseksi virkamieheksi ja keksi päästään erilaisia hulluja juttuja. Voisin Bahtiniin nyt tutustuttuani jopa uskoa, että hän on päättänyt jäljitellä jotain kirjallista henkilöhahmoa.

Joku erityinen seikka on nähtävästi saanut nähtävästi Bahtinin elämänsä loppuvaiheessa paisuttelemaan menneisyyttään. Sehän on tavallaan oman kilven kiillotusta. Totta kai neuvostoaikana oli parempi jäädä pelkäksi köyhtyvän pankkivirkailijan pojaksi. Mahdolliset aateliset sukujuuret oli parasta peittää ja salata. Monet joutuivat aatelisen taustansa vuoksi keskitysleiriin. Siksi on täysin järjellinen ratkaisu paljastaa omat juurensa vasta vapaampien aikojen koitettua.

Jos Bahtin on ollut aatelissukua, niin ainakin se on antanut miehelle sisäistä motivaatiota. Se oli kyllä nuorella Bahtinilla erityisen vahva.  Hänellä oli itsevarmuutta ja rohkeutta tehdä työtä oman uransa eteen. Mutta Korovaško ei löydä tähän perusteita. Ja tuskinpa salailu olisi niin pitkään onnistunut.
Miksi sitten Bahtin on kertonut sellaista? Vanhuuden oikkujako ne olivat? Leikitellään nyt sitten vaikka, että karnevaalihenki oli jäänyt päälle ja mies päätti kai hieman hullutellen kaunistella menneisyyttään. Tai ehkä se oli imagokysymys: vaatimattomuus kaunistaa. Niin kuin raamatussakin todetaan: se joka itsensä alentaa, ylennetään.  Olkoon, miten on. Sen ei ole väliä.

Mihail Bahtinin isä – hänkin Mihail -  luokiteltiin 1800-luvulla kauppiaan pojaksi. Myös äidin juuret liitetään kauppiassukuun, jonka taustat on orjolilaisessa talonpoikaissuvussa. Isä oli urallaan eteenpäin pyrkivä ja vallankumoukseen asti menestynyt pankinjohtaja, joka joutui sitten vallankumouksen syttyessä tyytymään vaatimattomampiin hommiin. Myös isoisä oli mukana pankkitoiminnassa. Aikamoista pyörrettä hänen suvussaan oli. Työn teko ja ahkeruus näyttivät olevan kunniassa.


VILNA

Vuonna 1905 perhe muutti Orjolista Vilnaan. Pankki laajensi toimintaansa sinne ja isä meni pankin johtotehtäviin.  Vilna kuului tuolloin Venäjään. Se oli kaupunkina hyvin omaperäinen. Kerron alempana hieman myös kaupungin 1900-luvun alkuvuosien ominaisluonteesta, jotta nähdään, millaiseen kasvuympäristöön teini-ikää lähestyvät Bahtinin veljekset saapuivat. Lähteenäni ovat Korovaškon elämäkerran lisäksi Laimonas Briedisin kirja Vilnius – City of Strangers  sekä Clarkin ja Holquistin elämäkertakirja.

Perhe asui Vilnassa kuusi vuotta. Iso veli Nikolai oli vuoden pitempään kuin muut, sillä hän halusi saada Vilnassa koulunsa päätökseen. Mihaililta ei ole jäänyt kirjallisia muistiinpanoja Vilnasta, mutta hänen isoveljen kautta voidaan seurata myös pikkuveljen jälkiä. Vaikkei Mihail ei välttämättä osallistunut samoihin rientoihin Nikolain kanssa, vaikutusta ei kuitenkaan voinut välttää. Mihail seurasi veljensä toimia ja kasvoi sen myötä varhaiskypsäksi. Lisäksi sairaalloisuus sitoi Mihailin usein vuoteeseen, mikä omiaan lisäsi pojan lukuhaluja. 

Nikolain teksteistä on voitu panna merkille, että kaupunki jätti vahvan vaikutuksen hänen maailmankuvaansa. Mihailin tutkimuksista niin ikään löytyy jälkiä Vilnan vaikutuksesta.

Mihail ja Nikolai menivät molemmat Vilnan ensimmäiseen kymnaasiin. Kymnaasi vastaa entistä suomalaista oppikoulua. Se on yliopisto-opintoihin valmistava yleissivistävä koulu. Yleensä se suomennetaan lukioksi mutta käytän sekaannuksen välttääkseni koulusta nimitystä kymnaasi. Mihail oli Vilnaan tullessaan 10-vuotias ja hän meni kymnaasin ensimmäiselle luokalle. Koulunkäynti ei kuitenkaan edennyt alussa hyvin. Hän nimittäin joutui käymään ensimmäisen luokan kahteen kertaan. Todennäköisesti syynä oli pojan sairaalloisuus. Hän joutui olemaan paljon poissa koulusta. Varmaa tietoa ei ole mutta oppimisvaikeudet tuskin kelpaavat syyksi. Joka tapauksessa luokalle jääminen ei ollut tuolloin mitenkään harvinaista, niin kuin se ei ollut minunkaan oppikouluvuosinani 60-luvun lopulla.

Vilnasta on pojille jäänyt kai syvimmin mieleen kaupungin avoin kansainvälinen henki.  Vuonna 1904 tsaarinhallinto liberalisoi alueen kielilakeja. Vuoden 1905 vallankumous toi sorrettujen kansallisuuksien poliittiset vaatimukset kaduille. Vilnasta tuli avoimesti monikielinen kiistanalaisten henkilöllisyyksien kaupunki, jossa oli kasvava yli 200 000  asukkaan väestö. Ennen vuotta 1905 alueella oli 15 julkaisua, kaikki venäläisiä. Vuoteen 1911 mennessä oli jo 69 julkaisua, joiden joukossa 35 puolankielistä, 20 liettuankielistä, 7 venäjänkielistä, 5 juutalaista ja kaksi valkovenäläistä. (Briedis, s. 150.)

Vilna oli kielellisesti ja kulttuurisesti monipuolinen ympäristö. Bahtinit käyttivät venäjää mutta sillä ei ollut kaupungissa mitään erikoisasemaa. Kieliryhmät, eri kulttuurit ja yhteiskuntaluokat elivät toisiinsa sekoittuneina. Siellä mikään yksittäinen kieli ei saanut ylivaltaa, eikä millään ollut erityistä hegemonista ns. virallisen kielen asemaa. Se oli kulttuurisesti aito ympäristö, jossa ei ollut mahdollista kehittyä mitään ossiaanista vääristelyä.  Sieltä sai itsenäiseen ajatteluun virikkeitä, henkinen pysähtyneisyys oli vierasta. Se oli Mihail Bahtinille hänen tulevan uransa kannalta ihanteellisen luova ympäristö. Tutkijat ja elämäkertakirjoittajat ovatkin havainneet Bahtinin saaneen Vilnasta vaikutteita lingvistisiin havaintoihin ja narratiiviseen polyfoniaan.

Bahtin kirjoitti 30-luvulla artikkelin romaanitaiteen esihistoriasta, jossa hän toteaa, että helleenien Kreikan kielellinen pluralismi edisti romaanitaiteen kehitystä. Bahtin kuvaa Lukianos Samosatalaisen (s. 125 - kuollut 180) kotikaupunkia - Syyriassa sijaitsevaa Samosataa - käyttäen termejä, jotka selkeästi viittaavat Vilnaan. Samosatan kaupungin asukkaat olivat syyrialaisia, jotka puhuivat aramean kieltä, kun taas sivistynyt eliitti käytti puhuessaan ja kirjoittaessaan kreikan kieltä. Kuitenkin Samosataa johtivat roomalaiset, jotka olivat sijoittaneet sinne legioonansa. Siksi latina oli paikan virallinen kieli. Koska kaupunki sijaitsi kauppareitillä, siellä käytettiin monia muitakin kieliä. (Briedis, s.150-151; Katerina Clark and Michael Holquist 1984, s. 22.)

Vilnassa isoveli Nikolai osoitti johtajan elkeitä. Hänestä tuli kouluvuosina epäsovinnaisen (nonkonformistisen) koululaisryhmän henkinen johtajahahmo. Heitä yhdisti sammumaton tiedonjano. Clarkin ja Holquistin mukaan alkuvaiheessa nuoret innostuivat Marksin ajattelusta seuraten näin ajan poliittista henkeä. Se loppui lyhyeen. Sitten oli symbolismin vuoro. Nuoret tajusivat, että kun he ovat imeneet itseensä inhimillisen ajattelun vuosisadat, tieto on purettava ja ruvettava luomaan itse. Tähän tapaan isoveli on myöhemmin kirjoittanut. He lukivat kaikkea. Nietzsche oli yksi innostuksen lähde. He jumaloivat Leonardo da Vinciä ja Richard Wagneria ja imitoivat Baudelairea. (Briedis, s. 151.)

Erään muistelman mukaan he saattoivat viettää yön juhlien ja juopotellen, toivoen vaikka hašista polttamalla saada pontta visioihinsa. Useimmiten kuitenkin he kulkivat aamunsarastukseen pitkin Vilnan katuja lausuen runoja ja filosofoiden. (Clark ja Holquist, s. 25.)

Vilnassa saattoi kokea elävänä myös karnevaalikulttuurin kukoistuksen. Vilnassa ol elpynyt puolalaisen älymystön kirjallinen piiri, josta käytettiin puolankielistä nimeä ”Szubrawiec”. Sen voisi suomentaa vaikka veijareiksi.  Se oli groteskin satiirinen kirjallis-yhteiskunnallinen piiri, joka kukoisti Vilnassa varsinaisesti 1800-luvun alussa. 1900-luvun alussa se elpyi uudelleen toimien vuosina 1899-1914.  Historiallisena esikuvana piirille oli  libertiinit 1600-luvun Ranskassa. Ne olivat valistuksen edelläkävijöitä. Libertiinien toiminta oli aikansa filosofista vapaa-ajattelua, jossa arvosteltiin peitellysti vakiintuneita instituutioita, peitellysti myös uskontoja. Mistään varsinaisesta ateismista ei ollut kyse. Korovaško nostaa esikuviksi myös Britannian varhaiset satiiriset kirjailijat, kuten Jonathan Swiftin (1667-1745).

Puolalainen ”szubrawiec” keskittyi pilkkaamaan sivistyksen vastustajia ja taikauskon kannattajia. Myöskään kirkkoa, varsinkaan katolisuutta ei säästelty, kritiikki osui varsinkin jesuiittoihin.  Ryhmä julkaisi satiirista lehteä, jossa satiirin ohella vaadittiin myös oikeudellista tasa-arvoa. Kyse oli koomisesta pilalehdestä, jossa mentiin pilkan puolelle. Lehti julkaisi juttunsa salanimellä. Ryhmällä oli oma parodinen seremonia, jossa tehtiin pilaa vapaamuurarien salaisista kokouksista.

Tämä oli siis aikansa pilakulttuuria, jossa älymystö mukaili vanhaa karnevaalikulttuuria. Ei voi välttyä ajatukselta, että Vilnan muistoista nousi Bahtinillekin myöhemmin kipinä omiin tutkimuksiin. Korovaško luonnehtii Vilnan ”veijareiden” ilotteluryhmää todeten, että siinä hauskuus laajeni myös tieteeseen, taiteeseen ja runouteen.

Myöhemmin kun Bahtinin veljekset muuttivat vuosien 1914-15 vaihteessa Petrogradiin, niin he toimivat Omfalos-ryhmässä, jossa oli samankaltaista hulluttelua. Samassa ryhmässä toimi muitakin Vilnan kasvaneita nuoria. Itse asiassa voi todeta tuon ryhmän saaneen Vilnassa alkunsa. 
Bolševikkivallankumousta edeltäneinä vuosina kulttuurissa ylipäänsä elettiin sangen villiä kokeilevaa aikaa. Tuollaiset ryhmät inspiroivat toimimaan. Nuorukaisilla oli muitakin esikuvia. Korovaško nostaa esille 1800-luvun alussa toimineen toisen lukiopoikien kirjallisen harrastuskerhon. Se oli Aleksandr Puškinin ja hänen koulutoveriensa perustama Arzamas-seura.


ODESSA


Perhe muutti vuonna 1911 Odessaan. Isoveli Nikolai jäi vielä vuodeksi Vilnaan saadakseen kymnaasiopinnot päätökseen. Odessa oli hyvin kansainvälinen satamakaupunki, jonkinlainen erityinen henki siinä eli. Ympärillä oli Ukrainaa, mutta kaupunki oli lähinnä venäläis- ja varsinkin juutalaisväestön keskittymä kansainvälisyyden ohessa.  Kansainvälisyyden ja juutalaisuuden kautta se muistutti Vilnaa. Toisaalta Bahtin moitti Odessan kansainvälistä henkeä ja sen yhteisöllisyyttä banaaliksi. Vilnasta oli jäänyt paljon positiivisempi kuva.

Näin Bahtin on Odessasta todennut muistellessaan sitä vanhuudessa (Korovaško s. 48):

”Ylipäänsä Odessa on erinomainen kaupunki, erinomainen. Hyvin aurinkoinen, hyvin iloinen [Korovaškon oma lisäys: karnevaalihenkinen] Kenties se oli iloisimpia kaupunkeja koko maassa…
Siellä oli huvituksia ja ilonpitoa hyvin paljon… Pietari on synkkä kaupunki verrattuna Odessaan, vaikka olenkin Pietarista paljon pitänyt, tietysti enemmän kuin Odessasta. Odessa oli aurinkoinen ja iloinen kaupunki. Odessalaiset ovat eläväisiä , mutta heissä oli yksi epämiellyttävä piirre. Odessalaiset olivat vulgaareja.”


Tuota lainauksen viimeistä sanaa ”vulgaari” on selvitettävä tarkemmin. Se on minun oma käännösvalintani. Bahtin käyttää venäjänkielistä sanaa пошлый, joka tarkoittaa ’mautonta’, ’moukkamaista’, ’sivistymätöntä’, ’karkeaa’. Yhtä selkeää vastinetta ei helposti löydy.  Se on venäläisessä kulttuurissa tuttu sana, jolla on haluttu kuvata venäläisiin liittyvää luonteenlaatua. Ehkä se on lähellä ihmisten sivistymättömyyttä ja karkeakielisyyttä. Hän kuitenkin käyttää sanan varsinaista merkitystä lieventävää johdannaismuotoa. Suomennoksessa on aina otettava huomioon konteksti. Vastineena voisi käyttää myös sanaa ’arkipäiväinen’.

Bahtin oli lukuharrastuksessaan varhaiskypsä. Hänen tiedetään lukeneen Odessassa Kierkegaardia. Immanuel Kantin Puhtaan järjen kritiikkiä hän luki alkukielellä saksaksi. Prolegomena-teoksesta hänellä oli käytössään venäjännös. Hän on lisäksi kertonut lukeneensa Dostojevskia 11-12-vuotiaana eli Vilnan vuosina. Viimeistään Odessan vuosina myös Nietzsche oli tullut tutuksi.

Mihail tutustui Odessassa sveitsiläiseen Kierkegaardin ihailijaan ja harrastajaan Ganz Linbachiin. Tämä perehdytti Mihailin tanskalaiseen eksistentialismiin ja jopa lahjoitti tälle yhden kirjan, jossa oli tekijän signeeraus, siis itsensä Kierkegaardin. Sen verran velmu Bahtin oli, että osasi tätäkin hyödyntää. Esitellessään teosta Viktor Duvakin -nimiselle filologille hän rehvasteli olevansa Venäjän ensimmäinen Kierkegaard-tuntija.

Bahtinin perhe suunnitteli kaikessa rauhassa Odessassa lomareissua Bakuun, kun suunnitelmiin tuli muutos. Ensimmäinen maailmansota syttyi ja kaupungista tuli sodankäyntialuetta.



PETROGRAD


Bahtin sekä hänen vanhempansa ja sisarensa muuttivat Odessasta Petrogradiin syksyllä 1914 tai ehkä vasta vuoden 1915 alussa. Täysin tarkkaa tietoa siitä ei ole.  Tuolloin Pietari (Sankt Peterburg) oli jo vaihtanut nimensä Petrogradiksi.  Etelän lämmön sijaan paettiin sodan uhkaa karun tuuliseen pohjoiseen.

Mihail Bahtinin ei katsota suorittaneen yliopisto-opintoja Odessassa. Hänen isoveljensä siellä opiskeli Novorossiiski-nimisessä yliopistossa. Tiedot Mihail Bahtinin opinnoista ovat toki sekavia. Aika vakuuttavasti Korovaško kuitenkin päättelee, että Bahtin ei voinut suorittaa opintoja Odessassa, vaikka niin on pätevänkin tuntuisissa lähteissä todettu. Se olisi ollut jo iänkin puolesta mahdotonta. Isoveli Nikolai siellä siis opiskeli. Nikolain tuki oli vielä Petrogradiin tultaessa Mihailin älylliselle ja luovalle kehitykselle tärkein kimmoke uralla eteenpäin.

Mihail ainakin kävi yliopistossa luennoilla, mutta ei ole voinut olla kirjoilla vakituisena opiskelijana. Isoveljellä oli opinto-oikeus ja Mihail on voinut käydä veljensä kanssa luennoilla kuunteluoppilaana. Siellä oli myös paljon täysin avoimia luentotilaisuuksia.  Ainakin hän on käynyt hyvin tarkasti lävitse isonveljen muistiinpanoja. Kovin kauan ei veli yliopistossa voinut olla, koska vuonna 1916 vei asepalvelus miehen sotimaan.

Olen jo kai maininnut, että Mihaililla oli tapana siirtää veljensä opintoja omikseen.  Odessan Novorossiski-yliopiston ja Petrogradin yliopiston opintosuorituksia on siis voinut löytyä Mihailin myöhemmissä opintoselvityksissä esimerkiksi työnhakujen yhteydessä. Korovaško on koonnut Bahtinin eri oppilaitoksille välittämiä tietoja omista opintosuorituksistaan. Eivät ne ole lainkaan yhtenäiset.

Tässäkin yhteydessä ei voi kuin todeta, että Bahtin kyllä yritti hyödyntää tuona aikana vallinneita aukkoja opintotiedoissa. Veijari hän oli, ei toki mikään huijari. Hän oli ennen muuta itseopiskelija. Hänellä oli oma sisäinen opinto-ohjelmansa, jonka mukaan hän eteni määrätietoisesti filosofian ja kirjallisuustieteen saralla.   Sitä en kuitenkaan ymmärrä, miten hän on voinut saada työtä opettajana tai miten hän ylipäänsä 40-luvun puolivälissä pääsi väittelemään tohtorin tutkintoa varten.

Petrogradissa Bahtinin veljesten elämään tulivat tieteelliset keskustelupiirit, joissa ajatusten vaihto oli avointa ja rakentavaa. Niiden keskellä Mihail alkoi kasvaa täyteen filosofiseen mittaansa. Isoveli Nikolai oli toki tässäkin vaiheessa merkittävänä tukena.


Bahtinin itseopiskelun yksi innoittaja ja virittäytymisen luoja oli jo yllä mainitsemani Vilnassa alkusysäyksensä saanut Omfalos-ryhmä. Bahtin oli jo kypsynyt aikuisuuteen ja hän oli ryhmässä aktiivinen osanottaja, vielä kuitenkin oppipoika muutamien filosofian opintoja jopa ulkomailla suorittaneiden rinnalla.

Omfalos oli keskustelupiiri ja opintokerho, jolla oli tapana järjestellä erilaisia burleskejakin piirteitä saaneita tapahtumia ja illanviettoja. Sille oli olemassa historiallisia analogioita. Yllä niitä jo mainitsin.

Omfaloksen kantavana voimana oli troikka toisiinsa jo Vilnassa tutustuneita nuoria miehiä: Mihail Lopatto, Lev Pumpjanski ja Nikolai Bahtin. Heidän lisäkseen mukaan tuli pietarilaisia lahjakkaita tutkijoita, opiskelijoita ja taiteilijoita. Nuorin jäsen Adrian Piotrovski (kuuluisan antiikintutkijan au-lapsi) oli syntynyt vuonna 1898, kolme vuotta myöhemmin kuin Mihail Bahtin. Hänestä kehittyi aikanaan kuuluisa antiikin kirjallisuuden venäjäntäjä.

Omfaloksen istunnoissa luotiin pieniä näytelmiä. Mukana oli ”hullua luovuutta”, mielikuvitus sai tukea tiiviistä yhteistyöstä ja vahvasta tiedollisesta pohjasta. Mentiin syvälle runouden ja kirjallisuuden juuriin. Olennaisinta oli syvä kriittinen - ei synkän kriittinen vaan iloisen kriittinen - suhde kaikkiin elämän ja sen ajan kulttuurin ilmiöihin.

Korovaško on hieman koonnut luonnehdintoja yliopisto-opettajista, jotka ovat noina aikoina opiskelleet Pietarissa (Petrogradissa) ja keränneet opiskelijoiden omaehtoisen toiminnan kautta itselleen tulevaisuuden voimavaroja. Tuo aika synnytti valovoimaisia luennoitsijoita. Tuon pari esimerkkiä. Viktor Šklovkista hän lainaa I. Andronnikovin kuvausta:

Šklovskin ajatus oli aina hyvin muotoiltua ja metaforista, siinä oli runsaasti poeettista vertailua – odottamatonta, terävää, usein paradoksista, täsmällisen aforismimaista, jossa törmäsivät epätasasuhtaiset vertailuparit. Rohkeaa, mahtailevaa, myrskyistä, ironista, filosofista, piikikästä ja terävä-älyistä. Hän oli lyyrikko.

Terävä-älyisen huumorin henkilöitymä oli Boris Eihenbaum. Hän on sama henkilö, jonka luennoitsijan taitoja on akatemikko Dmitri Lihatšov ylistänyt (olen hänestä aiemmin kirjoittanut). Hän veti yliopistouransa aikana luennoilleen opiskelijoita myös muista tiedekunnista.

Tiede oli iloista, luovaa vaikka liioittelevaa, kielikuvia viljeltiin ja paradokseja luotiin. Se oli sanataidetta. Kuten olen lukenut akateemikko Dmitri Lihatšovin muistelmista, tuon ajan tutkijanalut olivat myöhemmällä iällä paitsi tutkijoita myös vetovoimaisia luennoitsijoita.

Boris Eihenbaum Pietarin Pushkin-talon seinällä


Palaan Omfalokseen. Yhteisissä istunnoissa oli ironiaakin mukana. Siitä saivat osansa hierarkian yläportailla olevat. Ironiaa, huumoria ja parodiaa kohdistettiin myös tieteen maailmaan, lähinnä formalistiseen suuntaukseen. Tuolloin elettiin Vladimir Majakovskin nuoruuden aikaa ja hänet tuntien tällainen toiminta vaikuttaa levinneen laajemmallekin. Kyse oli hopeakauden ja futurismin, uudenlaisen kulttuurin hehkusta.

Omfalos-piirin osallistujat tykkäsivät kirjoittaa parodisia runoja, joissa naurun kohteiksi joutuivat melkein kaikki aikakauden taiteelliset suuntaukset.  Mutta jos Vilnassa ilkeiltiin konkreettisille henkilöille, jotka kyettiin yksiselitteisesti tunnistamaan, niin Petrogradissa tunnistaminen ei ollut niin suoraviivaista.   Parodia tunkeutui kaikkialle. Oli parodisia tieteellisiä kokouksia, burleskeja esityksiä, tehtiin sketsejä, jotka kuvasivat pietarilaisten kirjallisuuden ja tieteen boheemien persoonallisuuksien elämää. Eri aikakausiin kuuluneita tutkijoita ja taiteilijoita pantiin sketseissä kommunikoimaan ja luotiin siten huvittavia tilanteita. Esimerkiksi joku futuristi pantiin puolustamaan formalismia futurismin sijaan. Varmaankin tuolloin toteutuivat myös tiedolliset tavoitteet.

Omfalos hajosi vuonna 1916, mutta se palasi vielä elämään vallankumouksen jälkeen vuonna 1920 Odessassa. Siellä oli samanniminen kirjapaino. Mihailin isoveli Nikolai toimi siellä vanhojen kavereittensa kanssa siellä jonkin aikaa mutta pakeni sieltä sitten länteen. Toiminta tyrehtyi lyhyeen.


Uutisointia vuoden 1917 tapahtumista Petrogradissa


NEVEL – NÄÄVELI

Mihail Bahtin vuonna 1918

Kerroin jo johdantoluvussa, että Mihail Bahtin asui välillä myös Näävelin eli venäläisittäin Nevelin kaupungissa. Petrogradissa oli vallankumouksen syttyessä turvattomat olot. Ruokahuolto ei toiminut. Elettiin levotonta sotakommunismin aikaa. On tiedossa muitakin vastaavia tapauksia, jolloin suurkaupungeista paettiin syrjäisempiin paikkoihin. Esimerkiksi Boris Pasternak muutti tuolloin Moskovasta Uralille.

Mihail pakeni muutamien ystäviensä kanssa vuonna 1918 Neveliin, joka on etelässä sijaitseva idyllisen oloinen pikkukaupunki ja juutalaisväestön keskittymä. Sinne hän ei halunnut jäädä pitkäksi aikaa, mutta kului siellä kuitenkin pari vuotta.

Nevelissä Mihail oli niinkin byrokraattiselta vaikuttavassa tehtävässä kuin ”työläis-, sotilas- ja talonpoikaisneuvoston valistus- ja kouluosaston työntekijänä”. Osaston tehtävät olivat kuitenkin hyvin käytännöllisiä: opetus ja kulttuurityö kaikissa muodoissaan. Hän osoitti tehtävässä oman käytännöllisyytensä, mitä ei luonnostaan filosofilta odoteta. Kerroin jo yllä suurta suosiota saaneesta keskustelutilaisuudesta, jossa Bahtin joutui kaverinsa Lev Pumpjanskin kanssa puolustamaan bolševikkien puristuksessa kristillisiä arvoja.

Nevelissä Bahtinin seuraan muotoutui kiinteähkö ryhmä nuoria tutkijoita ja älykköjä. Eräät heistä olivat tuttuja jo Vilnan ajoilta. Esittelen heistä keskeisimpiä.

Lev Pumpjanski (1891-1940)

Lev Pumpjanski oli syntyisin Vilnasta. Hän oli juutalaisperheestä, alkuperäinen sukunimi oli Pumpjan. Vanhemmat toimivat opettajina, isä yliopistossa kemian professorina, äiti ranskan opettajana eri oppilaitoksissa. Isä kuoli pojan ollessa kuusivuotias. Vuonna 1910 Lev sai päätökseen kouluopinnot samassa kymnaasissa, jota kävivät Bahtinin veljekset.  Seuraavana vuonna hän hylkäsi juutalaisen uskon ja liittyi ortodoksiseen kirkkoon. Samalla hän muutti nimensä, jopa siihen kuulunut isännimi muutettiin kummin mukaan.  Nimen muutokseen oli hyvin käytännöllinen syy. Tuohon aikaan Venäjällä juutalaiset olivat muuttokiellossa. He olivat sidottuja synnyin- ja asuinpaikalleen lähes kokonaan.  Ortodoksiksi tultuaan Pumpjanski saattoi muuttaa Pietariin ja aloittaa siellä yliopisto-opinnot. Taloudellisten vaikeuksien takia hän joutui keskeyttämään opinnot, mistä syystä hän meni asepalvelukseen. Vallankumouksen sytyttyä tie vei Neveliin opettajaksi, samaan kouluun jossa työskentelivät Mihail Bahtin ja hänen läheisin filosofikaverinsa Matvei Kagan. Tästä kolmikosta tulikin ns. Nevelin koulun ydinjoukkoa. Tällä tarkoitetaan filosofista keskustelukerhoa, joka teki kaupungissa kiinteää yhteistyötä. Pumpjanskin tie vei jo vuonna 1920 takaisin Petrogradiin. Sitä ennen hän asui jonkin aikaa Vitebskissä, josta tuli myös Bahtinin seuraava tukipaikka.

Ryhmään liittyi myös lahjakas, Nevelistä syntyisin ollut pianisti Maria Judina (1899-1970), joka noihin aikoihin Pumpjanskin tapaan hylkäsi juutalaisuuden ja kääntyi jo 19-vuotiaana ortodoksiksi. On kuvaavaa, että hän oli vuosia kypsytellyt päätöstä. Hän siirtyi Petrogradiin suorittamaan musiikkiopintoja mutta osallistui myös Nevelin filosofipiirin toimintaan. Pumpjanskin ja Judinan välille kehkeytyi sitten tiivis ystävyys. Parin seurustelu ei kuitenkaan koskaan johtanut parisuhteeseen, vaikka sitä lähiympäristössä uumoiltiin. Judinasta tuli maankuulu pianisti ja erikoinen persoona, jolla oli kaiken lisäksi aivan erityinen suhde Iosif Staliniin. Olen kirjoittanut hänestä muutamassa tekstissä. Tässä on linkki viimeisimpään: https://perttueemeli.blogspot.com/2014/12/maria-venjaminovna-judina-lisayksia.html.
 
Maria Judina

Matvei Kagan (1889-1937)

Matvei Kagan oli palannut Venäjälle Saksasta. Siellä hän oli suorittanut opintoja tunnettujen filosofien Herman Cohenin (1842-1918), Paul Natorpin (1854-1924) ja Ernst Cassirerin (1874 –1945) oppilaana. He olivat aikansa merkittäviä uuskantilaisen filosofian edustajia. Ja tuota uuskantilaisuutta levitti myös Kagan Venäjällä. Hänestä tuli Mihail Bahtinin opettaja ja työtoveri. Kagan oli Bahtinin kavereista kokenein. Hän oli jo ehtinyt julkaista artikkeleita. Bahtinista tuli Kaganin vaikutuksesta uuskantilaisen ajattelun äänitorvi. Näkökulma sittemmin kyllä laajeni. Hän alkoi vetää uuskantilaista opintopiiriä.  Kagan oli Bahtinille merkittävin esikuva ja hänen ajattelun jälki näkyy myös Bahtinin tieteellisen uran ensimmäisessä artikkelissa, jossa käsitellään taiteen ja vastuun suhdetta. Se näki päivänvalon Nevelissä.

Matvei Kaganilla oli juutalaistausta. Perhe muutti läheisestä kylästä Neveliin pojan ollessa vuoden ikäinen.  Nevel oli siis se kehto, josta Kaganin filosofiset harrastukset saivat alkunsa. Jo nuorella iällä hän meni mukaan Venäjällä vuonna 1898 perustetun sosialidemokraattisen puolueen toimintaan. Hän oli Nevelissä puolueen opiskelija-aktivisteja, joka joutui vuonna 1905 joksikin aikaa pidätetyksi.  Vuonna 1910 hän siirtyi Leipzigiin opiskelemaan. Sieltä tie vei Berliiniin ja Marburgiin, samaan yliopistoon, jossa opiskeli filosofiaa myös Boris Pasternak. sotavuosina opetti Berliinissä matematiikkaa, palasi vuonna 1918 Venäjälle ja  asettui asumaan Neveliin. Hänestä tuli siis  Nevelin filosofiryhmän kantava voima.

Valentin Vološinov (1895-1936)

Valentin Vološinov oli kielifilosofi ja musiikin opiskelija.  Valentin Vološinov  ja Bahtin tutustuivat Nevelissä 1918. Vološinov kuului ensin teosofiseen liikkeeseen mutta kääntyi vuonna 1922 marksilaiseksi.

Vološinovin kautta Mihail Bahtin tutustui filosofi ja symbolistirunoilija Vjatšeslav Ivanoviin (1866-1949). Bahtin perehtyi Ivanovin ajatteluun tarkemmin ja piti aiheesta luentoja. Alkujaan Vološinov opiskeli Petrogradissa lakitiedettä. Ne keskeytyivät vuonna 1916. Hän muutti sitten Neveliiin ja sieltä edelleen ja Vitebskiin, jossa julkaisi artikkeleita musiikista sekä luennoi taiteesta ja kirjallisuudesta ystävänsä Pavel Medvedevin perustamassa proletaariyliopistossa. Sieltä tie vei edelleen vuonna 1922 Petrogradiin, jossa aloitti uudelleen opinnot. Kun Bahtin sittemmin muutti Leningradiin, yhteistyö jatkui tiiviinä. Jatko-opintojen ohessa hän myös esiintyi runo- ja musiikki-illoissa yhdessä pianisti Maria Judinan kanssa. Hän nousi lopulta lingvistiikan professoriksi Herzenin pedagogiseeen instituuttiin.  Hän joutui kuitenkin myöhemmin ongelmiin, kun marristinen suuntaus Neuvstoliiton kielitieteessä nousi johtavaan asemaan. Vološinov kuoli vuonna 1936 eli 40-vuotiaana tuberkuloosiin.
Vološinovin tunnetuimmat teokset ovat vuonna 1927 ilmestynyt Freudismia käsittelevä teos sekä Marksistista kielen filosofiaa pohtiva Marksizm i filosofija jazyka (1929). Jälkimmäinen on suomennettu ja siitä mainitsin jo yllä, koska se on yksi teos, jonka on väitetty olleen Bahtinin kirjoittama. 

Muista mainitsen vielä Vladimir Rugevitšin. Hänen asuntoon Bahtin pääsi vaimonsa kanssa asumaan muutettuaan Leningradiin vuonna 1924.
...
Entinen Nevelin yhtenäisen työkoulun rakennus, Bahtinin työpaikka
Muistolaatta rakennuksen seinällä


Nevelissä uuskantilainen keskustelupiiri oli Bahtinin tulevan uran ja tieteellisen ajattelun kannalta keskeinen seikka. Mutta siellä tapahtui paljon muutakin. Vallankumouksen myötä bolševikkien propagandakoneisto ulottui sinnekin.  Tuo aika oli täynnä elämää. Kerroin jo uskontoa käsittelevästä keskustelutilaisuudesta, johon saapui häkellyttävän paljon kuulijoita, noin 600. Se on Nevelin kaltaisessa pikkukaupungissa paljon. Siitä kertoo Erkki Peuranen ja sitä käy lävitse myös Aleksei Korovaško. Viimeksi mainitun suureksi eduksi on katsottava yksityiskohtaisuus sekä samalla analyysi lehtijutun tekijästä ja tapahtuman taustoista. Keskustelutilaisuudestahan tehtiin juttu paikalliseen Molot-lehteen, jossa lainataan mm. Mihail Bahtinia ja Pumpjanskia.  Nuo kaksi joutuivat edustamaan ainoina perinteistä uskontoa, kun varsinaiset kirkkojen edustajat tilaisuuden hengen arvaten loistivat poissaolollaan.

Bahtin ei ollut tuolloin vielä kirjoittajana osoittanut filosofin taitojaan. Puhujana ja esitelmöitsijänä hän kuitenkin sai näyttää taitonsa. Hänet kutsuttiin eri tilaisuuksiin ja sana oli hallussa. Hän oli saanut mainetta myös teatterin asiantuntijana, sillä eräässä kulttuuri-illassa hän sai tehtäväkseen pitää johdantoesitelmän teatterista ennen varsinaisia pienimuotoisia näytelmäesityksiä.


Nevel sijaitsi tuolloin luonnonkauniilla paikalla mutta Korovaško muistuttaa, että enää tuosta idyllistä ei ole paljoa jäljellä. Filosofipiirin oli tapana järjestää kävelyretkiä läheisen järven ympäristöön.  He kutsuivat sitä ”Moraalisen todellisuuden järveksi”.

Moraalisen todellisuuden järvi - Озеро Нравственной реальности 


Tuolloin vuonna 1919 ilmestyy myös Bahtinin ensimmäinen artikkeli, toki pienimuotoinen, jonka otsikkona on Taide ja vastuu. Tuolloin oli paperipula eikä muutenkaan sivumäärät voineet olla isot. Elämäkerran kirjoittaja Korovaško on tehnyt siitä tarkan arvion. Hän toteaa, että siinä näkyy selvästi filosofi Hermann Cohenin filosofian vaikutus, jonka Bahtin oli omaksunut läheiseltä työtoveriltaan Matvei Kaganilta. Lisäksi kirjoitus toistaa Matvei Kaganin kirjoituksen ”Taide, elämä ja rakkaus”  keskeisiä väittämiä.

Matvei Kagan on luonut teesinsä elämän ja taiteen suhteesta. Hän lähtee liikkeelle kahdesta ääripäästä: (1) on olemassa puhdasta taidetta irrallaan ihmisten elämästä; (2) on olemassa ihmiselämä, joka ei ole missään kosketuksessa taiteeseen. Kumpikaan ei ole mahdollinen. Aidon taiteen pitää olla lähtöisin elämästä ja elämää varten. Lisäksi taiteen pitää olla kaikkien ihmisten saavutettavissa. Jokainen tarvitsee taidetta ja hänen on luotava sitä elämän joka askeleella, muussa tapauksessa elämästä tulee rakkaudetonta.

Bahtinin näkemykset taiteen vastuullisuudesta luovat yhteyden jälkisymbolistisen 1910-luvun aikaan. Tuolloin oli jo jäänyt taakse vanhan polven symbolistien taipumus luoda taiteellaan siltaa johonkin toiseen, maailmasta vieraaseen todellisuuteen. Elämälle vieraat poeettiset kielikuvat olivat menettäneet kiinnostuksensa. Enää ei puhdas, maailmasta irrotettu kauneus ei houkutellut lukijoita. Elämän todellisuus oli tullut sijalle. Taiteen ja elämän välisten suhteiden kuvaamiseen vaadittiin jo uusia muotoja, Kyse oli kulttuurisen itsetajunnan uudelleen hahmottamisesta. Käytännössä se merkitsi uudenlaista kysymyksen asettelua: mikä on taiteen suhde elämään, mitä taiteen tuli siitä ottaa ja mitä torjua?

Oltiin vuosisadan vaihteen taiteen peruskysymysten äärellä. Oli keskenään poikkeavia suuntauksia.  toisistaan. Toiset katsoivat, että elämällä ja runoudella ei saa olla mitään yhteyttä, ne ovat kuin toistensa vihollisia. Bahtin oli vastakkaista mieltä.

Venäläiset symbolistit katsoivat, että taidetta ei saa irrottaa todellisesta elämästä. Esimerkiksi Valeri Brjusov katsoi symbolismin olevan realismin jatke. Se on taiteen valtaväylää. Toisaalta ”puhdasta taidetta” vaativat suuntaukset olivat reunailmiöitä. Romantismin ja klassisen realismin ero suhteessa symbolistiseen taiteeseen oli Brjusovin mukaan siinä, että viimeksi mainittu antoi ilmaisutien ihmissielun moninaisuudelle, kun taas romantiikan tai klassisen realismin edustajat, kuten Aleksandr Puškin, kuvasivat teoksissaan joko jumaluutta tai helvetillisiä pimeitä voimia. Tällöin jotain olennaista elämän syvistä puolista suljettiin kuitenkin kuvauksen ulkopuolelle. Esimerkiksi Puškin peitti ihmisiltä pääsyn sielunsa pimeään puoleen. Uudessa ajattelussa runoilijan elämä ja taide piti olla yhtä. Taiteilija ei voinut asettua oman taiteensa ulkopuolelle ja asettaa sisäisen sensuurin piiriin omaan elämäänsä liittyviä erinäisiä tuntoja. Tällöinhän runoilija luo ulkomaailmaan omaa kiiltokuvaansa tai siitä lähtevää vastakkainasettelua.

Jälkisymbolismissa runoilijan piti olla rehellinen ja hänen elämänsä piti olla kokonaisuudessaan mukana luomisprosessissa. Taiteilijan oma persoona ja elämä eivät voineet jäädä oman tuotannon ja luomisprosessin ulkopuolelle.

Bahtinin aikaan luotiin jo uudenlaista kuvaa taiteilijasta. Hän ei tiennyt, missä alkaa taide ja missä elämä, niiden ero tehtiin hämäräksi. Ja tällaisen taiteilijan tuotantoa vastaanottavan on hyväksyttävä myös hänen elämänsä. Taiteilijan tai runoilijan yritykset irtautua itsestään ihmisenä on uhka taiteilijan kyvylle päästä kokemaan uskomattomimpia taiteellisia oivalluksiaan. Hän menettää samalla kosketuskohdan  salaisimpiin tai syvimpiin ajatuksiinsa ja ideoihinsa.

Jotta tästä loukusta päästään eroon, on vain oltava äärimmäisen vilpitön. Elämän ja taiteen on alistuttava samoihin sääntöihin. Runoilijan piti siis tuoda taiteensa alttarille ei vain runouttaan vaan myös elämänsä jokaisen tunnin, jokaisen tunteen, rakkautensa, vihansa, saavutuksensa ja menetyksensä. Runoilijan tehtävänä ei ole luoda kirjoja vaan elämää. Alttarin liekki ei saa olla välillä sammuksissa. On heittäydyttävä itse jumaluuden alttarille.

Elämän ja taiteen suhde oli venäläisen modernismin avainprobleema. Bahtinin artikkeli ei ollut nuoruuden voimasta välähtänyt neronleimaus vaan keskuksissa ja metropoleilla käydyistä kiistoista ja väittelyistä Venäjän reunamien provinssikaupunkiin yltänyttä vaimenevaa jälkikaikua. Sitä ei siis voi pitää omaperäisenä. Artikkelin merkitys oli Korovaškon mukaan yritys vastata taiteen kysymyksiin lähtien liikkeelle uuskantilaisesta etiikasta. Kirjoitus osoitti Bahtinin olevan ajan hermolla. Korovaškoa mukaillen suurin arvo ja merkitys sillä on on dokumentoida niistä suorista tunteista ja ajatuksista, joiden kautta Bahtin astui edessä häämöttävälle ”rautaiselle vuosisadalle” ja joita hän katsoi tarpeelliseksi saattaa maailman tietoisuuteen.

Yritin yllä kuvata Korovaškon pohdintaa Bahtinin ensimmäisestä artikkelista. Se on luettavissa suomeksi oheisessa kuvakaappauksessa teoksesta Kirjallisuuden ja estetiikan ongelmia. Suomennos on Veikko Airolan. Klikkaamalla teksti näkyy selvemmin.






VITEBSK


Bahtin ja hänen ystävänsä tajusivat olevansa aivan liian syrjässä voidakseen kehittyä tutkijana. Pyrkimys oli päästä suurempiin ympyröihin. Vološinov tai muutama tutkijatoveri näki heidät mielellään Moskovan ympyröissä.  Sinne ei ollut kuitenkaan mahdollisuutta.  Kagan oli lähtenyt Orjoliin, Bahtinin syntymäkaupunkiin. Sinne halusi myös Bahtin itse. Syyskuussa 1920 hän muutti Vitebskiin, jossa hänelle avautui työpaikka. Muutto Orjoliin jäi vielä elämään muttei koskaan toteutunut. Vitebskissä Bahtinin elämässä tapahtui käännekohtia. Hän alkoi nousta yhä keskeisempään asemaan tutkijana ja opettajana.  


Vitebsk kuuluu nykyiseen Valko-Venäjään. Tuolloin kaupunki oli alueen (eli suomalaisittain maakunnan) keskus ja aivan muuta kuin pikkukaupunki Nääveli.  Sillä oli vanhastaan kulttuurikeskuksen maine. Merkittävin kulttuurielämän vaikuttaja kaupungissa tuolloin oli ollut surrealistinen taidemaalari Mark Chagall, syntyjään vitebskiläinen. Tosin tämä oli Bahtinin tullessa paria kuukautta aiemmin jo muuttanut (tai tosi asiassa kai ”paennut”) Moskovaan. Chagall oli joutunut vastakkain toisen avandgardistin Kazimir Malevitšin kanssa ja joutunut lähtemään Taideasiain komissaarin virasta, johon maan valistusasiain kansankomissaari eli kulttuuriministeri A. Lunatšarski oli hänet nimittänyt. Siinä virassaan Chagall oli kaksi vuotta ja hän olikin pannut heti tuulemaan. Kaikkia hänen toimintansa ei ollut miellyttänyt. Pari vuotta hän ehti olla virassaan, kunnes oli lähdettävä. Malevitš jäi. Hänen ja Bahtinin välille kehkeytyivät hyvät välit. Kuvittelisin, että tuttavuus oli Bahtinin tieteellisen ajattelun kannalta avartava.

Mark Chagallin myöhäiskauden töitä moskovan Pushkin-museossa
Kazimir Malevich: "Vanka"


Tieteellisen uran kannalta tärkeämpi henkilösuhde kehittyi kuitenkin Pavel Medvedevin (1892-1938) kanssa. Medvedev oli paikallisen proletaariyliopiston virkaatekevä rehtori. He olivat toki tavanneet jo Nevelissä, jossa Medvedev oli käynyt luennoimassa. Medvedev toimi Korovaškon mukaan magneettina, joka veti Bahtinin lähipiirissä toimineita filosofeja Nevelistä kaupunkiin.
Bahtinilla oli opetusta muutamassa oppilaitoksessa. Kun tiivistää Vitebskin kauden tapahtumia, niin noiden tuttavuuksien ja keskinäisen vaikutuksen lisäksi jää pintaan muutamia asioita.

Aluksi on tietysti mainittava yksityiselämässä tapahtunut muutos. Hän tapasi Vitebskissä tulevan elämänkumppaninsa Jelena Okolovitšin. Tämä pystyi huolehtimaan miehestään, kun miehen terveys heikkeni. Luumädän edetessä vaimosta tuli Bahtinille korvaamaton apu. Lisäksi hän hyväksyi osansa, osasi laittaa asiat järjestykseen. Miehen tieteellinen toiminta oli kaiken muun edellä, hänelle piti taata työrauha. Ilman vaimoa Bahtin ei olisi selviytynyt.

Todetaan sekin, että Bahtin sairasti Vitebskissä myös lavantaudin, joten terveydentila oli koetuksella.  Lavantaudin seurauksena tuli oikean jalan luuytimeen tulehdus, mikä vaati leikkaushoitoa. Leikkaus ei täysin onnistunut.

Kaikesta huolimatta hän sai todella paljon aikaan. Tosin lavantaudin ja sen jälkikomplikaatioiden vuoksi hänen piti perua suunniteltu matka syntymäkaupunkiin Orjoliin, jonne hänen oli määrä matkustaa Matvei Kaganin kutsusta vuoden 1921 alussa. Hän luuli selviytyvänsä sairaudestaan nopeasti, mutta vaivat jatkuivat. Sitten kevään lähetessä Kagan oli lähettänyt Orjolista epäsuotuisia viestejä. Hän oli joutunut siellä ongelmiin oppilaitoksensa kanssa ja muuttikin jo keväällä Moskovaan.

Bahtin esiintyi erilaisissa kulttuuritaloissa ja ”klubeissa”, minkä myötä hänen ympärille kehkeytyi tiivis ja innostunut 10-20 hengen ”fanijoukko”. He pyysivät Bahtinilta, että tämä alkaisi vetää venäläisen kirjallisuuden opintopiiriä, mikä sitten toteutuikin. Kyseessä oli siis spontaani kotiympyröissä toiminut kerho, joka oli vapaa institutionaalisista rajoitteista. Sana oli siis vapaa.

Tuon piirin yhtenä osallistujana oli vitebskiläinen koululainen Rahil Mirkina, jolla oli tapana tehdä tarkat muistiinpanot kaikesta, minkä opettaja suustaan lausui. Niistä muistiinpanoista tuli myöhemmin 1970-luvulla hyvin tärkeä aineisto, kun Bahtin-tutkijat alkoivat koota miehen jälkeensä jättämää materiaalia. Mirkinalta tuli myöhemmin myös arvokkaita muistelmia paitsi Bahtinin filosofisista ja kirjallisuuteen liittyvistä pohdinnoista, myös hänen elämästään Vitebskissä. Myös Bahtinin oivalliset opetusmenetelmät tulevat Mirkinan muistiinpanoissa ja muistelmissa esille.

Mirkinan muistiinpanot alkavat vuodesta 1922 ja ne jatkuvat vielä Leningradin kaudellakin vuoteen 1927 asti, sillä hän siirtyi sisarensa kanssa Leningradiin opiskelemaan. Lyhyt keskeytys niissä välillä toki on vuonna 1924. Luennoillaan Bahtin käsitteli järjestelmällisesti ja monipuolisesti kirjallisuuden merkittäviä persoonia. Vitebskissä hän pääsi Leo Tolstoihin, Leningradissa alkoi Fjodor Dostojevskista.
 
Nikolai Gen maalauksessa Leo Tolstoi on kuvattu kirjoitustyön ääressä. (Pushkin-talo)

Mirkinan muistiinpanoista käy ilmi myös Bahtinin poliittisen näkemyksen kehittyminen, siihen kuinka tämä ajatteli Ensimmäisen maailmansodan ja lokakuun vallankumouksen tapahtumista. Puhuessaan uteliaina kuunnelleille Vitebskin koululaisille häntä eivät rajoittaneet minkäänlaiset sensuurin tai itsesensuurin rajoitteet. Hänen näkemyksensä eivät ole sidottuja mihinkään puolueen määrittämään problematiikkaan. Korovaškoa mukaillen hänen luentojaan voisi pitää lähes ”antimarksilaisena propagandana”. Tällä hän tietysti tarkoittaa, että Bahtinille marksismi oli vain yksi yhteiskuntafilosofinen teoria muiden joukossa. Hän pystyi käsittelemään sen heikkouksia ja vahvuuksia.

Vuoden 1921 kesä ja syksy Bahtinilla meni hyvin, töitä riitti ja mieliala koheni.  Terveydentilan kanssa ongelmat kuitenkin jatkuivat. Luumätä sitoi Bahtinin vuoteeseen ja pariskunta alkoi suunnitella hoitomatkaa Krimille. Matkan oli määrä alkaa kesäkuussa 1922. Matka ei kuitenkaan koskaan toteutunut. Pariskunta vietti sen kesän vaimon kotikylässä rauhaisalla maaseudulla.  Elena onnistui pitämään miehestään huolta. Yksin Mihail oli kuin avuton lapsi. Myös toinen käsi oli  luumädän vaikutuksesta lähes toimintakyytön.

Mies työskenteli koko ajan intensiivisesti. Filosofian alalta mainittava on, että hän julkaisi kaksi urallaan keskeistä artikkelia, jotka osaltaan kertovat hänen kypsymisestään tieteessä omalla alallaan. Toinen artikkeleista käsitteli kielellistä tekoa. Hän oli tavallaan Länsi-Euroopassa myöhemmin 1900-luvulla kehittyneen puheaktiteorian edelläkävijöitä.  

Matvei Kaganin vielä oleskellessa Orjolissa, miesten kirjeenvaihdosta 20. helmikuuta 1921 selviää, että  1921 Bahtin oli etääntymässä tavanomaisista uuskantilaisista opinnoista. Painopiste oli siirtymässä kirjallisuuteen, johon hän oli luomassa filosofisesti perusteltua teoriaa. ”Nyt työskentelen lähes poikkeuksetta kirjallisen tuotannon estetiikan parissa”, hän kirjoitti.

Toinen artikkeli valmistunut artikkeli käsitteli ”tekijää ja sankaria estetiikan toiminnassa”. Se kai ennakoi jo tulevaa Dostojevski-tutkielmaa. Kuvaavaa on, että molemmat Vitebskin kauden artikkelit löydettiin vasta vuonna 1971. Nuorena tutkijana Bahtiniin ”hurahtanut” Vadim Kožinov teki uraauurtavaa työtä Bahtinin jäämistöä tutkiessaan. Artikkelit tulivat hänelle vastaan siinä vaiheessa, kun Bahtinin arkistoa oltiin siirtämässä Saranskista Moskovaan.

Kuten yllä totesin, Bahtin halusi elämässä eteenpäin. Sairauden eteneminenkään ei häntä lannistanut. Sisäinen liekki paloi. Vuonna 1924 toteutui Pavel Medvedevin ja Lev Pumpjanskin myötävaikutuksella muutto Leningradiin. Vastikään oli Vladimir Iljitš Lenin kuollut ja kaupunki oli saanut uuden nimen.


LENINGRAD


Bahtinien pariskunta muutti Leningradiin toukokuussa 1924.  Suuri ongelma oli toimeentulon turvaaminen. Mihail sai luumädän johdosta hyvin pientä sairaseläkettä, mutta se ei riittänyt alkuunkaan elatukseen.

Leningradin kulttuuri-ilmapiirissä oli vielä vanhaa edistyksellistä henkeä, johon kuitenkin oli alkanut yhdistyä muutosten huuma. 20-luvulla länsimaista kirjallisuutta ja tieteen tuoreita julkaisuja venäjännettiin ahkerasti. Ihmiset uskoivat sivistykseen. Kun Bahtin sitten yritti elvyttää uuskantilaista opintopiiriä, niin hän sai huomata olevansa auttamatta vanhanaikainen. Ilmassa leijuivat toisenlaiset preferenssit. Proletaarirunous, vallankumouksellisen liikkeen historia tai Karl Marksin Pääoma eivät Bahtinia houkutelleet. Hänen täytyi etsiä jokin kompromissi, jolla Bahtinin oman tajunnan tärkeäksi katsomat ikuiset arvot olisi saatu jollain lailla yhdistettyä ajan aktuaaleihin aiheisiin. Yksi sellainen nimi oli unkarilainen Georg Lukács. jonka Romaaniteoriaa (vuodelta 1916) hän alkoi kääntää.  Pian kuitenkin kävi ilmi, että Lukacs oli tietoisesti alkanut etääntyä vallankumousta edeltäneistä näkemyksistään, ja niin työ keskeytyi. Sekin orastava tulolähde ehtyi.

Aluksi Leningradissa Bahtinille avautui nostalginen neveliläis-vitebskiläinen tunnelma. Nimittäin sama filosofian harrastajien piiri alkoi kokoontua kuin niissäkin kaupungeissa. Tosin hyvin pian ryhmään tuli mukaan myös ennestään tuntematonta väkeä.

Alkuun edessä oli asunnon hankinta. Yhteisöllisyys oli voimavara ja auttava tuki. Ensi alkuun Bahtin asettautuu Vladimir Rugevitšin asuntoon. Hän oli muuttanut jo 20-luvun alussa pois Nevelistä ja niiltä ajoilta tuttu mies. Rugevitšin asunto oli kirjallinen salonki, kokoontumistila, jota vetämässä  oli myös Rugovitšin vaimo Anna, säveltäjä Anton Rubinšteinin tytär. Rugevitš oli vaatimaton mies ja antoi mielellään myös asuntonsa ystävien käyttöön. Hänen ansiostaan sidos menneeseen säilyi. Nevelin vuosien ystävät saattoivat jatkaa tutuksi tulleita vilkkaan keskustelun ja yhteisen pohdiskelun periaatteita.

Oikeastaan Leningradin kauden alkuvaiheessa alkoi käydä lopullisesti selväksi, että kyse oli ”Bahtinin piiristä”. Mihail Bahtin alkoi ottaa ryhmässä keskeisen aseman. Korovaško antaa siitä esimerkin, josta kyllä rehellisesti sanoen ei voi päätellä kovin paljoa.  Vanhat tutut Lev Pumpjanski ja Maria Judina olivat yhtäkkiä vajonneet okkultismin ja parapsykologian pariin. Bahtinin nuiva asenne keskustelukumppaneitaan ja ystäviään kohtaan sai kuitenkin aikaan sen, että molemmat vähin erin hylkäsivät harrastuksensa. Korovaškon ilmaisua mukaillen Bahtin karkotti ystävistään spiritualistiset riivaajat ja asetti heidän aivonsa uudelleen uuskantilaisille raiteille. Näin sekä Pumpjanski että Judina saattoivat tulla jälleen Bahtinin luentoja kuuntelemaan.

Pumpjanskilla ja Judinalla oli erityisen tiivis ystävyyssuhde. Suhde ei kehittynyt, eikä siinä yhteinen uskokaan auttanut. Korovaško luonnehtii suhdetta ”piinaavaksi”. Mitä hän lie tarkoittaa? Ehkä hän siinä oli huumoria, ehkä kyse oli sivusta seuraavien tuntemuksista, kun välillä vajottiin yhdessä jopa okkultismin pauloihin. Rakkaus kuihtui pikkuhiljaa. Judina ei koskaan avioitunut.

Korovaško kuvaa Bahtinien köyhyyttä Leningradin vuosina kirjallisella vertauksella. Mihail oli kuin Dostojevskin teoksen Sorrettuja ja solvattuja   Ivan Petrovitš, ”epäonnistunut kirjailija”: sama köyhyys, samat tukalat elinolot, samaa nöyryyttävää ja kituuttavaa elämää yhdestä satunnaisesta rahasummasta toiseen. Vaimo Jelena omalta osaltaan on kuin Nellin - Jeremias Schmidtin lapsenlapsen - kaksoisolento, joka on rakastunut tämän hoiviinsa ottaneeseen Ivan Petrovitšiin ja on valmis tekemään mitä tahansa työtä, jotta olisi voinut helpottaa ihastuksen kohteensa elämää.
Tuo samastuminen ei rajoittunut vain tähän. Varmasti monet Dostojevskin luomat hahmot olivat tulleet Bahtinissa lihaksi ja vereksi. Se oli tietysti yksi tapa paneutua Dostojevskin maailmaan.

Eräässä Bahtinin oppilaan Rahil Mirkinan  muistelossa tulee ainakin elämänkerran kirjoittaneelle Korovaškolle näkyviin, kuinka hänessä ja hänen ympärillään alkoi elää myös romaanin Idiootti maailma. Kyse oli luentotilaisuudesta, jota Mirkina meni sisarensa kanssa kuulemaan. Se pidettiin pianisti Maria Judinan asunnossa.  Mirkinalle Judina oli tuttu jo Vitebskin ajoilta, sillä tämä oli käynyt siellä konsertoimassa. Kyseessä oli iso huoneisto, ja Mirkina kertoo, kuinka taianomainen tunnelma oli, kun hän sisarensa kanssa asteli itse luentotilaan. Piti kävellä parin hämärän ja lähes tyhjän huoneen läpi, joiden seinällä riippui salaperäisen näköisiä amuletteja. (Korovaško paljastaa, että ne olivat itse asiassa jääneet asuntoon sen entiseltä asukkaalta.) Itse luentotilan keskelle oli sijoitettu tuolirivistö. Vieraita oli paljon, mutta Mirkina ei tuntenut heistä juuri ketään. Judinan ”poikaystävän” Pumpjanskin hän tunnisti.  Tämä istui lattialla seinää vasten lähes Judinan jaloissa. Mirkina ihmettelee, miksi hän oli valinnut sen paikakseen: oliko se ritarillista kunnianosoitusta talon emäntää kohtaan? Luento oli järjestetty hyväntekeväisyystarkoituksessa. Kukin saattoi laittaa maksun omantuntonsa mukaan sitä varten varattuun purkkiin.

Bahtin itse oli pukeutunut pitkään mustaan hupulliseen hartiaviittaan. Mirkinan mukaan ehkä hän katsoi tuossa tilanteessa sopimattomaksi ilmestyä nuutuneessa arkipuvussaan. Viitassa hän näytti Mirkinan mukaan oudolta, mutta asu loi romanttista tunnelmaa.  Lisäksi hän toteaa kuvauksessaan, että Bahtinissa oli jotain Idiootin ruhtinas Myškinista. Hän oli jo Vitebskiä muistellessaan havainnut tässä samankaltaisuutta Myškinin hahmoon.  Mielestäni rinnastus avaa paljon Bahtinin persoonaa.

Itse luento käsitteli Vjatšeslav Ivanovin filosofiaa. Kuulijat olivat haltioissaan. Mirkina kertoo, kuinka eräs vieressä istunut nainen oli avoimen innostunut luennosta.  Hän huudahtaen totesi, että Bahtin on kuvannut maailman kulttuuria aivan samoin, kuin Ivanov sen teki.

Korovaško panee Mirkinan kuvauksesta merkille erään seikan. Kuulijoiden joukossa oli vain muutama Vitebskin aikainen ystävä. Suurin osa kuulijoista oli aivan muuta väkeä. Näin ollen Bahtinin ympärillä ei ollut mikään sisäänlämpiävä kaveripiiri, vaan hän oli onnistunut saamaan ympärilleen laajemminkin filosofian ja kirjallisuuden harrastajia. Edelleen käy ilmi, että Bahtinin uudessa ystäväpiirissä oli eri tieteenalojen edustajia.

Biologi ja genetiikan tutkija Ivan Kanajeviin (1893-1994) liittyy kiintoisa tarina. Bahtinit asuivat välillä hänen asunnossaan (vuoteen 1927 asti). Mies oli monipuolisesti sivistynyt. Kanajevin kautta Bahtinin piirissä luotiin uudenlaista poikkitieteellistä ajattelua, jossa ei todellakaan jääty ahtaisiin rajoihin.

Kanajeviin liittyy eräs outo seikka, mikä paljastui vasta 90-luvulla. Kanajev kirjoitti puhtaasti biologiaan kuuluvan vitalismia käsitelleen artikkelin (”Nykypäivän vitalismi”), joka julkaistiin eräässä tieteellisessä aikakauslehdessä. Kanajev oli ilmoittanut, että sen todellinen kirjoittaja olisi ollut Mihail Bahtin. Tämä olisi siis kirjoittanut sen kroonisessa rahapulassaan ja Kanajev olisi auttanut sen julkaisemisessa laittamalla oman nimensä tekijäksi. Kanajev väitti lisäksi, ettei ollut itse mitenkään osallistunut artikkelin valmisteluun.

Tiivistäen Korovaškon näkemystä totean, että kyseessä on jälleen yksi Bahtinin elämän monista myyteistä.  Artikkeli on sisällöltään sen kaltainen, että sitä on mahdotonta pitää Bahtinin kirjoittamana. Miksi Kanajev on aikoinaan tehnyt tuollaisen ilmoituksen, jää avoimeksi kysymykseksi.

Bahtinin oma teos  ”Dostojevskin tuotannon ongelmia” näki päivänvalon syyskuussa 1929.  Se tapahtui siis sen jälkeen, kun Bahtin oli jo tuomittu viideksi vuodeksi vankileirille. 

Tuomion Bahtin sai siitä, että oli osallistunut Voskresenje-ryhmän kokoukseen. Ryhmän nimi tarkoittaa ’ylösnousemusta’. Kyseessä oli uskonnollis-filosofinen ryhmä, jonka jäsen hän ei varsinaisesti ollut. Hän oli tuossa kohtalokkaassa istunnossa mukana vain satunnaisena kuulijana.

Lähinnä Bahtinin vaimon uhrautuvan työn ansiosta ja monien merkkihenkilöiden vetoomusten turvin, tuomiota sittemmin lievennettiin. Viisi vuotta tuli mutta se muutettiin karkotukseksi.  Bahtinin terveydentila oli huono ja myös karkotusmatkalle lähtö sen vuoksi viivästyi. Lähtöpäivä oli lopulta 29. maaliskuuta 1930. Siitä alkoi uusi vaihe miehen elämässä.


LOPUKSI


Mihail Bahtin vietti viisi vuotta Kazakstanissa kirjanpitäjän hommissa. Karkotusajan päätyttyä Bahtinilla ei ollut kuitenkaan sieltä kiire pois.  Elämä jatkui entiseen tapaan. Vuonna 1936 hän muutti Saranskiin, Mordvan tasavaltaan. Siellä hän sitten vietti aikaansa. Kun suuri terrori iski, oli Bahtinkin vaarassa. Hän oli neuvokas ja älysi erota yliopiston virastaan. Silloin tie vei väliaikaisesti muualle. Hän palasi sodan jälkeen vanhaan työpaikkaansa. Hän jäi virastaan eläkkeelle vuonna 1961.

Totta kai Bahtin kaipasi välillä pois. Moskovassa oli laajat tieteelliset kirjastot. Provinssista käsin tutkimusmateriaaleihin ei ollut pääsyä. Onneksi oli rautatie. Niin pääsi välillä poikkeamaan pääkaupungissa.

Saransk. Bahtinin asuintalo vuosina 1945-58
Mordvan pedagogisen valtionyliopiston opettajakuntaa v. 1953. Bahtin edessä toinen oikealla.


 Suojasään aikaan ilmapiiri vapautui ja nuori tutkija Vadim Kožinov ystävineen löysivät Bahtinin tutkimukset uudelleen. Tässä ohjelmassa kerrotaan, että kansainvälinen huomio kääntyi lopullisesti Bahtiniin vuonna 1966, jolloin bulgarialais-ranskalainen filosofi Julia Kristeva julkaisi Mihail Bahtinia käsittelevän artikkelin. Sen myötä Bahtin tuli tunnetuksi Euroopan tiedepiireissä. Hänen töitään on käännetty kymmenille eri kielille.

Neuvostoliitossa rehabilitoitiin 50-luvulla lukematon määrä Stalinin vainojen uhreja. Bahtinin tuomio tunnustettiin virallisesti vääräksi jostain syystä vasta vuonna 1967.

Vuonna 1969 Bahtineille järjestetään mahdollisuus päästä hoitoon laadukkaaseen sairaalaan Moskovan lähistölle. Sieltä tie vei Podolskin kaupungissa sijaitsevaan hoitokotiin. Vaimo kuoli vuonna 1971, minkä jälkeen Bahtin hankki kansainvälisistä tekijänoikeuspalkkioista saamillaan varoilla Moskovasta asunnon.  Sitten myös miehen kirjasto ja arkistot siirrettiin Saranskista Moskovaan. Elämän loppuvuodet olivat jo hidasta kuolemaa.  Moskovan yliopiston kirjaston arkistoa varten miehestä valmistuu sarja haastatteluja.

Bahtin oli elämässään voimaa uhkuva, jäätävästi argumentoiva ja monipuolisesti sivistynyt tutkija.   Mielestäni on harmi, kun nykyisin hänestä kerrottaessa mukaan liitetään valokuvia aivan elämän viimeisiltä vuosilta. Myös äänitykset ovat jo vanhan kuoleman kynnyksellä olevan miehen tarinointia.

Palaan vielä lopuksi kysymykseen, josta olen yllä jo kertonut. Tarkoitan teoksia, joita on väitetty Bahtinin kirjoittamiksi, vaikka kirjan nimilehdellä on toinen tekijä. Tarkoitan Valentin Vološinovin teosta Kielen dialogisuus (”Marksismi ja kielen filosofia”). Suomentaja Tapani Laine on antanut mielestäni pätevän tulkinnan käännöksensä esipuheessa (Aineksia Vološinovin rehabilitointiin). Tarkastellessaan teoksen sisältöä ja taustoja Laine löytää teoksesta selviä ristiriitoja Bahtinin ajatteluun. Lisäksi Vološinov oli marksisti, Bahtin ei ollut. Elämäkerran kirjoittaja Korovaško päättelee, että Vološinovin ja Medvedevin teoksissa näkyy keskustelupiirin vaikutus. Bahtin ja Vološinov olivat tiiviissä kosketuksissa toisiinsa. Kyse oli vain keskinäisestä vuorovaikutuksesta.   

Laine tuo ongelmaan Bahtinin vastauksen. 1970-luvulla Bahtinilta kysyttiin, pitivätkö huhut paikkansa, oliko hän 20-luvun lopulla ilmestyneiden Vološinovin ja Pavel Medvedevin teosten todellinen kirjoittaja. Tuolloin Bahtin vastasi kysymykseen vaikenemalla. Mutta Laine kertoo kirjan esipuheessa tilanteen, jonka hän tulkitsee Bahtinin vastaukseksi. Se on kieltämättä erikoinen vastaus, mutta karnevaalitutkija on osannut ennenkin pilailla omaan lakoniseen tyyliinsä eikä kuolemakaan tuntunut siinä suhteessa hidastaneen miestä, vaikka hän kärsi kovista tuskista.

Vastaus tuli kuolinvuoteella ja jokainen voi siitä tehdä omat päätelmänsä. Laine toteaakin, että se oli ainoa kerta, kun Bahtin antoi edes jonkin ”vastaukseksi luokiteltavan vihjeen” kysymykseen. Bahtin antoi luetuttaa itselleen Decameronen kertomusta, jossa herra Ciappelletto antaa valheellisen rippitunnustuksen ja kuolee. Sen jälkeen ”tätä eläessään sangen huonoa ihmistä aletaan pitää pyhimyksenä”.

Taiteilija Ju.I.Seliverstovin näkemys  Bahtinista 1980-luvun lopulta


KIRJALLISUUTTA

Bahtin Mihail: Kirjallisuuden ja estetiikan ongelmia. Moskova 1979. Esipuhe Vadim Kožinov.

Bahtin, Mihail: Francois Rabelais – keskiajan ja renessanssin nauru. Suomentaneet Tapani Laine ja Paula Nieminen. Taifuuni 1995.

Bahtin Mihail: Kootut teokset, osa 5. Moskva 1997. Siellä artikkeli Satiiri, s. 11-38.

Briedis Laimonas: Vilnius – City of Strangers. Baltos lankos 2012.

Clark Katerina - Michael Holquist:  Mikhail Bakhtin. Cambridge: Harvard University Press, 1984.

Korovaško Aleksei: Mihail Bahtin. Moskva 2017

Laine, Tapani: Aineksia Vološinovin rehabilitointiin. Ks. Vološinov.

Laine Tapani Jälkisanat – Romaanin synty kansan naurukulttuurin hengestä. Ks. Bahtin Francois Rabelais – keskiajan ja renessanssin nauru, s. 425-431.

Lähteenmäki, Mika: Dialoginen näkökulma kieleen: Mihail Bahtin ja Valentin Vološinov. Kirjassa Kielentutkimuksen klassikoita. Soveltavan kielentutkimuksen keskus, toim. Hannele Dufva ja Mika Lähteenmäki. Jyväskylän yliopisto, 2002, s. 179-200.

Peuranen, Erkki: Takaisin Venäjälle. Atena kustannus 1995. Mihail Bahtinin teorioita ja vaiheita s. 153-171.

Vološinov, Valentin: Kielen dialogisuus. Marxismi ja kielifilosofia. (Alkuteos Марксизм и философия языка, 1929.) Suomennos, esipuhe ja selitykset Tapani Laine. Tampere: Vastapaino, 1990.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti