Sensuuria kulttuurin saralla

 En ole mikään äänikirjojen harrastaja mutta tämä esimerkki tuli tänään sattumoisin vastaan. Yleisradion ykköskanavalla kuunnellaan arkipäivisin kello 18.20 kymmenen minuuttia kerrallaan feministikirjailija Virginia Woolfin (1882-1941) erästä keskeistä romaania Orlando (valmistumisvuosi 1928), suomentanut Kirsti Simonsuuri (1984). Näin todetaan ohjelman esitteessä:

Fiktiivinen elämäkerta kuvaa nuoren aristokraatin Orlandon elämää 1500-luvun lopusta kirjan ilmestymisvuoteen asti. Orlando elää läpi eri aikakausien, mutta säilyy 36-vuotiaana ja muuttuu miehestä naiseksi.

Tuota kymmenminuuttista ei lähetetä uusintana mutta kirja on kokonaisuudessaan kuunneltavissa enää Areenassa äänikirjana täällä.

Itse havahduin kuuluttajan sanoihin tämän iltaisen kuuntelun lopussa. Hän totesi suurin piirtein näin: Teksti sisälsi rasistisia ilmaisuja ja luettaessa ne kohdat oli sensuroitu.

En tiedä, mistä ilmaisuista oli kyse enkä voi vahvistaa, löytyvätkö ne äänikirjasta, jonka siis pitäisi olla kokonaan kuultavissa Areenassa. Areenassa on vain todettu, että ”ohjelma sisältää yksittäisiä rasistisia ilmauksia luvuissa 2, 3, 5 ja 6”.

Tätä voin vain ihmetellä. Yleisradio on mennyt omavaltaisesti muuttamaan historiallista taideteosta. Enää ei voi luottaa teosten aitouteen. Aikoinaan historian tutkija Teemu Keskisarja jätti hommansa Yleisradion kolumnistina, kun hänen käyttämänsä ryssä-sana haluttiin kieltää. Hän oli kuitenkin käyttänyt sanaa omassa historiallisessa kontekstissaan. On jo alettu mukauttaa kaunokirjallisuuden klassikoita. Kuinka kauan kestää, että elokuvia aletaan leikata uudestaan?

Todetaan loppuun yksi positiivinen seikka: poistoista on sentään kerrottu.

Eero Paloheimon Kiinalainen juttu – ja vähän Afrikastakin

Paloheimo, Eero

Kiinalainen juttu. Kiuas kustannus, 2018.

Paloheimo, Eero

Tämä on Afrikka. WS Bookwell Oy, 2007.

Keskiössä on nyt Eero Paloheimon uusin kirja Kiinalainen juttu. Hänen yli kymmenen vuotta vanhan Afrikka-kirjansa lukaisin paljon ylimalkaisemmin. Siihen sain kimmokkeen Kiina-teosta lukiessani. Syynä on eräs Kiinan matkalla tapahtunut hauska sattumus, jonka yksityiskohtiin tekijä jättää aukkoja viitaten pelkästään tuohon aikaisempaan teokseensa, jossa hän kertoo samanmoisesta tapauksesta. Paloheimolle se ei ollut yhtään hauska kokemus, mutta minä kiitän häntä. Afrikka-kirja on kokonaisuudessaan hieno lukukokemus, eikä syynä ole tuo sattumus. Koen teosten täydentävän toisiaan.

Afrikka-kirjan taustana on Paloheimon Afrikkaan vuosien 2002-2006 aikana tekemät viisi matkaa. Matkoillaan hän halusi tutkia omia ennakkoluulojaan ja etsiä tapoja, joilla Afrikan ongelmia voisi lähestyä. Kiina-projekti on jo liikematkailua. Siinä ennakkoluulot on pantu syrjään. Paloheimo menee suoraan asiaan. Kiinasta oli tuleva kokeilukenttä ekologiselle ajattelulle yhdyskuntasuunnittelussa. Projektinsa lopussa hän joutuu toteamaan, että ei se niin helppoa ole. Kiinalainen mentaliteetti ja toimintaympäristö olisi kuitenkin pitänyt tuntea paremmin. Afrikka-kirjansa lopussa hän arvostelee suomalaisia sinisilmäisyydestä, Kiinassa hän itse sortuu ainakin jossain määrin samaan. Siperia opetti häntäkin.

   

Molemmat kirjat antavat Paloheimosta kuvan hyvin inhimillisenä seikkailijapersoonana. Hän ei olekaan mikään kuiva tiedemies. Hän osaa tehdä tarkkoja huomioita ympäristöstään ja ihmisistä. Afrikka on matkakuvaus, jossa maanosan elämä avautuu ruohonjuuritasolta. Paloheimolla on taito välittää kokemansa ja näkemänsä niin kaunistelemattoman aidosti, että tunnen matkaavani hänen mukanaan. Kiinassakin hän on alusta lähtien kuin kala vedessä. Hän on taitava sanankäyttäjä. Ilmaukset osuvat. Ihmiskuvaukset ovat joskus niin raakoja ja sievistelemättömiä, että alan uskoa, että joku nostaa häntä vastaa kanteen kunnianloukkauksesta. Mutta kyllä hän kauniistikin osaa sanoa, joskus toki ironiaa kylväen. Millaiseksi kuvittelisitte ihmisen, joka on kuin ”hunajalla kuorrutettu siirappipurkki”? Itse olen sellaisia tavannut, muun muassa juuri Kiinassa.

Kiina on itselleni jo tuttu ympäristö. Paloheimo keskittyy kuitenkin bisneksen koukeroihin. Se on minulle tuntemattomampi alue. Yhtä kaikki myös havainnot Kiinasta kiinnostavat. Hän luo siitä omanlaisensa ilmeen lakonisen kerrontansa kautta. Koruttomalta kaikki välillä tuntuu, mutta siinä ollaan kuitenkin aidosti kiinni hetkessä. Hänen on täytynyt tehdä kaikesta kokemastaan pikkutarkat muistiinpanot. Lähes jokaisesta henkilöstä hän osaa kertoa jotain omasta mielestään olennaista ja ainutlaatuista. Käsitykset muuttuvat ajan ja mielialojen myötä.  

Myönnän, että lukeminen alkoi joskus puuduttaa, kyseessä on kuitenkin lähes kuusisatainen tiiliskivi. Mutta kokonaisena se laajentaa kuvaa Paloheimon tutkijapersoonasta. Hänen sanomansa kannattaa ottaa tosissaan. En siis kuulu niihin, joiden mielestä lyhyempi versio olisi ollut parempi ratkaisu. Paloheimo antoi projektille kaikkensa. Ainakin epäsuorasti hän myöntää olleensa hyväuskoinen hölmö. Mutta kirjasta ja kaikista kuuntelemistani keskusteluista välittyy, että hän on asiansa kanssa tosissaan. Eikä hän katso ponnistelujensa olleen turhia. Ajan myötä hän uskoo niistä poikivan tulosta.

Miksi ylipäänsä päädyin hankkimaan Paloheimon kirjauutuuden? En tajua ekologiasta tavallista suomalaista kummemmin. En ole mikään luontointoilija eikä ekologinen ajattelu ohjaa elämäntapojani. Vihreää aatetta vierastan, punavihreää vielä enemmän. Enkä kaiken lisäksi tajua teknologoista ja tekniikasta paljoakaan. Perimmäinen syy on oma kiinnostukseni Kiinaan ja kiinalaisiin. Olen asunut Pekingissä ja matkustellut maassa jonkin verran. Tykästyin siellä maan kulttuuriin ja historiaan. Kielen alkeitakin olen opiskellut mutta käyttää en kieltä osaa. Sen verran siitä tiedän, että luulen tuntevani, millainen maailma sen kielen sisältä avautuu. Olen pohdiskellut kiinalaista mentaliteettia, lukenut länsimaisille liikemiehille ja muille maahan matkustaville tarkoitettuja oppaita ja artikkeleita koskien kauppaneuvotteluja ja suhdetoimintaa. Kiinalainen elämäntapa on tullut paikan päällä tutuksi. Olen myös yrittänyt päästä perille kiinalaisten suhteesta omaan historiaansa ja omaan yhteiskunta- ja hallintojärjestelmäänsä. Nuo Paloheimon kirjassa esiintyvät liikemiestyypit ja bisneksen pyörittäjät ovat kuitenkin jääneet vieraiksi. Heidän toimintatapojaan toki tunnen. Kiina on tiukasti verkostoitunut yhteiskunta, kyllä se myös business-kulttuuriin heijastuu. Siksi kirjaa lukiessani arvasin, mihin suuntaan hommat etenevät. Kirjassa on henkilö, jota voi luonnehtia ”pahikseksi”.  Siinä vaiheessa, kun henkilö ilmestyi ympyröihin, tuli mieleen, että hänen kanssaan ei välttämättä pelkkää hyvää seuraa.

Oleilin Kiinassa melko tiiviisti vuosien 2005 ja 2010 välillä. Tuolloin satuin lukemaan Paloheimon ekokaupunkihankkeesta. Kiinnostus heräsi ja luin sen jälkeen varmaan jokaisen sitä koskevan uutisen, jonka vain satuin näkemään. Epäilykset hankkeen toteutumisesta heräsivät, kyyninen puoli itsestäni hykerteli ironisesti, vaikka toki toivoin parasta. Loppujen lopuksi kävi niin kuin tuolloin arvelin. Paloheimon projekti ei johtanut tulokseen, mutta ekokaupunkihanke on kyllä saanut hankkeen ansiosta maassa kipinää. 

Kerran satuimme lentämään Pekingiin samassa koneessa. Se oli joko vuonna 2009 tai 2010. Koneessa en häntä huomannut, mutta tunnistin hänet Pekingin uudella lentokentällä passintarkastusjonossa. Olimme melko lähellä, puhe-etäisyydellä. Teki kovasti mieli tervehtiä ja kysäistä asiasta, mutta onneksi hillitsin itseni. Oli varhainen aamu, takana oli seitsemän tunnin lentomatka. Käytännössä yö oli vietetty ilman kunnollista unta. Keskustelun torjuminen tai tyly reaktio olisi paitsi nolottanut myös pilannut päiväni.

Kun kerran pääsin tuolloin Kiinan maaperällä niin lähelle Paloheimoa, ja kun lisäksi olen aina kunnioittanut hänen poliittista ja tieteellistä toimintaansa, tilasin pienen viivyttelyn jälkeen hänen kirjansa Kiuas-kustantamon nettikaupasta. Palvelu oli erinomaista. Seuraavana päivänä kirja tupsahti alas postiluukusta. Pakettia avatessani tuli oma isävainajani mieleen. Pakkauksen ympärillä oli nimittäin niin paljon teippiä, että hänkin jäisi reilusti toiseksi. Pakkaaja on kai ajatellut lähettävänsä kultakimpaletta.

Olin juuri saanut hieman pitkäksi venähtäneen lukuprosessini valmiiksi ja aloin suunnitella kirjoitustani, kun eteeni osui sosiologi T. Salakan kirja-arvio. Siinä oli tiivis ja ytimekäs. Kirjan vahvat puolet oli tuotu hienosti esille. Kirjoittajan mielestä kuitenkin lyhyempikin versio olisi riittänyt. Toistan vielä oman mielipiteeni. Mielestäni kirja on Paloheimon itsensä näköinen ja kokoinen. Hän on halunnut sen sellaiseksi, se välittää pituutensa ansiosta kattavasti tekijän suhteen Kiinaan, vuoden 1990 karaoke-illasta alkaen vuoden 2013 ”joutsenmatkaan”. Se oli konferenssimatka, josta on käsittääkseni kuvattu pieni pätkä Anna-Karin Grönroosin ohjaamaan ja Yleisradion Areenassa vielä nähtävissä olevaan TV-dokumenttiin.

Paloheimo myöntää Marko Hamilon haastattelussa epäsuorasti oman sinisilmäisyytensä. Imarteluja hän ei tajunnut imarteluiksi. Ylistysten keskipisteenä ollessaan hänen habituksensa kohosi. Hän tunsi olevansa tärkeä. Nyt jälkeenpäin hän antaa uusille Kiinaan pyrkiville kyynisenä opetuksen sanoja: ”Kaikki kusettaa, kehenkään ei pidä luottaa.” Yhteistyökumppanit eli ”agentit” ovat välttämättömiä mutta on oltava varuillaan. Jos joku vaikuttaa luotettavalta, hän on siihen erikoistunut.

Kirjan kerronnan tyyli on kuin dokumentoivaa minimalismia. Pikkuseikatkin on välillä kerrottu. Se tuo oman poleemisuutensa kokonaisuuteen. Arjen hössötyksen taustalla elää kuitenkin unelma.  Kyse on niinkin suuresta asiasta kuin oman maapallomme tulevaisuudesta. Kirjan lopussa olevassa epilogissa on sitten ajatusten kokoamisen vuoro.

Kirja etenee kuin dekkari, tai voisi kai sitä kutsua myös vakoilutarinaksi. Kuka on huijari, missä ovat rahat? ”Ja sitten tapahtui merkillinen asia” – on kai kirjan kuvaavin virke. Se taitaa löytyä tuollaisessa muodossa vain yhden kerran, mutta merkillisyyksiä alkaa esiintyä tapahtumain edetessä yhä enemmän. Eräässä vaiheessa pari naistakin ovat lähes toistensa hiuksissa kiinni. Jänniä yksityiskohtia kirjan sivuilta löytyy mutta enpä taida tällä kertaa niihin liiaksi sortua.

Itse asian pihvi on ekologia ja luonto. Niiden pitäisi olla asian keskiössä, mutta ne tuntuvat kaiken hyörinnän keskellä sivustaan. Tarinan eräässä vaiheessa Paloheimo ilmaisee kyllä pelkonsa, että alkuperäistä ideaa saatetaan ”rahanhimoisille ratkaisuilla” alkaa tuhota. Siksi hän yrittää vaatia projektin toteutuksessa tiukkaa hallinnollista otetta. Mutta se alkaa tuntua kaikkeuden keskellä hyttysen ininältä, kun painopiste on yhä tiukemmin vain rahassa. Se minua alkaa lukiessa toden teolla vaivata.

Yllä jo totesin, kuinka imartelu ja kehuminen hiljentävät sisäisen kriitikon. Paloheimo kehrää vieressä tyytyväisenä kuin hyvin syötetty kissa, kun hänen agenttinsa – juuri se, jota loppuvaiheessa jo haukutaan myyräksi – esittelee Paloheimon ”kansainvälisenä merkkihenkilönä” ja ”ekokaupunkien isänä”. Tuo henkilö ujuttautuu Paloheimon kaveriksi. Välillä Paloheimo kutsuu häntä äidiksi. Miksi ei kutsuisi, kun vieressä on varsinainen kultamuna.  Hänestä tulee suomalaiselle toimijalle turvasatama, jollainen on vieraassa toimintakulttuurissa välttämätön edellytys. Kiinassa on vallalla vahva keskinäisen verkostoitumisen toimintakulttuuri. Se merkitsee, että toimijat ajavat myös lähipiirinsä etuja. Ollaan kytköksissä toisiinsa. Äkkiä urallaan noussut henkilö on kiitollisuuden velassa aikaisemmille tukijoilleen. Uskollisuus omalle toimeksiantajalle ei olekaan enää niin ehdotonta. Rehellisyys on suhteellinen käsite.

….

Paloheimo esittelee ekokaupunkiajatteluaan Kiinassa ensimmäisen kerran Tianjinin seminaarissa huhtikuussa 2007. Tuolloin oli kyseessä Paloheimon neljäs Kiinan ”reissu”.  Tianjinin kaupunki tulee tietysti vastaan kirjassa useamman kerran. Mutta jos tuo seminaari on siitä tärkeimmästä päästä, niin toiseksi tärkein on varmaan maininta videokeskustelussa M. Hamilon kanssa. Siinä Paloheimo pohtii koko projektin hedelmiä. Paloheimo toteaa lyhyesti, että Tianjinissa on tapahtunut edistystä. Siellä voidaan siis tulevaisuudessa alkaa hyödyntää ekokaupunki-ideaa.

Ylipäänsä Paloheimo vaikuttaa alusta alkaen toiminnan mieheltä. Hän ei ole jämähtänyt kammioonsa vaan esittelee näkyvästi ideoitaan ja pyrkii niitä toteuttamaan. Tianjinin seminaarissakin hän näyttää menevän napakasti asiaan. Tuolloin hän vielä uskoi ideaansa. Sittemmin ekokaupunkihankkeen kohteeksi valikoitui Mentougoun kaupunki Pekingin läheltä, ei ihanteellinen mutta siihen oli tyytyminen. Toteutukseen tuli myöhemmin hidasteita. Raha oli ensimmäinen. Esitellessään ideaansa kiinalaisen osapuolen ensimmäinen kysymys oli, kuka kaiken maksaa.  Sellaista kysymystä ei Paloheimo odottanut.

Paloheimo asettaa esitelmässään selvät rajat ekokaupungille. Se eroaa esimerkiksi pelkästä ekoyhteisöstä. Hän esittelee ekokaupungin tekniset lähtökohdat. Inhimillisempi puoli eli asukaslähtöisyys jää selkeästi taustalle. Sitä kommentoin alempana.

Paloheimo vastaa kahteen kysymykseen: ”Miksi tarvitaan ekokaupunki? ” ja ”Mikä on ekokaupunki?” Ensimmäistä kysymystä käsitellessään hän korostaa, että ensimmäinen ekokaupunki ei muuta maailmaa, se on vasta muutoksen siemen. Liikoja ei siis pidä aluksi odottaa. Keskeinen kysymys on myös se, miksi Kiina olisi sopiva paikka ensimmäiseksi ekokaupungiksi. Paloheimo korostaa maan luomia toimintamahdollisuuksia. Länsimaissa häntä häiritsee hallinnollinen jäykkyys. Lisäksi median toiminnan takia länsimaiset päätöksentekijät ovat arkoja toimimaan. He pyrkivät lähinnä vain välttämään virheitä eivätkä kykene radikaaleihin ratkaisuihin. Kiinassa Paloheimo uskoi tuolloin olevan toisenlainen toimintakulttuuri. Hän korostaa esitelmässään myös hankkeen Kiinalle tuomia hyötyjä. Nähtävyytenä se saisi paljon huomiota. Lisäksi se olisi tuote, siinä kuin muutkin tuotteet. Ensimmäinen ekokaupunki olisi prototyyppi, josta poikisi muuta toimintaa.

Tuo jälkimmäinen kysymys on kiinnostavampi. Ekologisuuden mittarina ekokaupungissa pidetään säästäväisyyttä. Se koskee sekä luonnonvarojen käyttöä että ympäristön saastumista. Ekokaupungissa käytetään ympäristöä säästävää modernia tekniikkaa. Se tuottaa suurimman osan ruoastaan itse. Siten kuljetuksen aiheuttamat päästöt ja kustannukset vähenevät. Se tuottaa energiansa itse saastuttamatta ilmaa, vettä tai maaperää. On aurinkopaneeleita, tuuligeneraattoreita sekä maalämmön ja bioenergian tuotantoa. On myös kasvihuoneita ja keinoaltaita. On suljettuja systeemeitä, kuten vedenkierto. Energiaa ei tuhlata turhaan eikä jätteitä synny tarpeettomasti. Se liittyy myös liikenteeseen ja rakentamiseen. Liikenne on tarkoin suunniteltu. Paloheimo korostaa tietoliikenneyhteyksiä, ne ovat tietysti vuodesta 2006 kehittyneet huimasti. Rakentaminen on väljää. Paloheimo toteaa, että asuminen ekokaupungissa perustuu vapaaehtoisuuteen. Kaupungissa voisi myös toimia paikallisia tehtaita ja tutkimuslaitoksia.

Yksi kehittyneen tietoliikenteen vaikutuksista minua esityksessä suoraan sanoen hirvitti. Siitä sai sen käsityksen, että tapaaminen ei sen ansiosta ole enää välttämätöntä. Vihjasin jo yllä, että asukaslähtöisyys jää tällaisessa teknisessä tarkastelussa liian vähälle. Ihmisten toiminta omassa lähiympäristössään pitäisi olla kuitenkin ekologisen toiminnan ydin. Siksi asuinympäristön suunnittelussa pitäisi ottaa huomioon mahdollisuudet luontevaan pienyhteisötoimintaan. Yhteinen toiminta parantaa elämänlaatua. Asukkaita ei saisi kopittaa samalla lailla asuntoihinsa kuin suurkaupunkien ongelmalähiöissä ja betonibunkkereissa on tehty, vaan satsattaisiin luontevasti kannustavaan asuinyhteisösuunnitteluun ympäristön ehdoin. Se motivoisi asukkaita kokoontumaan yhteen ja loisi inspiraatioiden täyteistä yhteistoimintaa. Idealismiahan tämä on, mutta annetaan nyt palaa. Ekologisen asumisen pitää olla myös inhimillisempää.

…..

 Mennään kirjoitukseni alussa mainitsemaani hupaisaan tilanteeseen. Sen yhteydessä Paloheimo mainitsee Tämä on Afrikka -kirjansa, mikä sai minut poikkeamaan kirjastoon ja lukemaan tuon teoksen, jossa niin ikään on yli 450 sivua. Lukeminen sujui kuitenkin vauhdikkaammin.

Tuolloin oli meneillään Paloheimon kahdeksas Kiinan reissu, lokakuussa 2008. Hän oli lähdössä vierailemaan Sisä-Mongoliaan. Projektin kuumimmat ajat olivat vielä edessä.  Paloheimo ei vertaa siinä Mongoliaa ja Afrikkaa, kyse on paljon raadollisemmasta asiasta. Viite Afrikkaan tulee ripulista, joka iski samalla lailla yllättäen kuin Afrikan matkalla. Ehkä ruokamyrkytys on sopivampi ilmaus.

Afrikan reissu oli tuolloin varmasti vielä muistissa, koska siitä tehty kirja oli ilmestynyt edellisenä vuonna. Siksi Paloheimo toimi rivakasti.  Paloheimo vain toteaa, ettei viitsi kertoa yksityiskohtia, koska hän on kertonut Afrikka-kirjassaan samankaltaisesta sairastumisesta. Hauskinta siinä oli, kun hän yritti kiinalaisessa apteekissa kuvata oireitaan. Taisi koko apteekin farmaseuttikunta kikattaa.

Kirjastosta tultuani, hain heti kirjasta esille tuon ripulijutun. Siitä olikin oma lukunsa, joka löytyi sisällysluettelosta.  Voi mikä tapaus! En haluaisi sitä itse kokea. Lukukokemuksena se on naturalismia karmeimmillaan. Kuinka aidosti Paloheimo on kyennyt kaiken kuvaamaan, lähes pienimpiä yksityiskohtia myöten. Eivät kaunokirjallisuuden klassikotkaan samaan pysty. Oksennuksen maku jää lukijankin suuhun. Ulosteen tuoksuiset huoneet ällöttävät. Mutta mies selviää kaikkien kauheuksien jälkeen todella nopeasti. Se on myrsky, joka kaataa kaiken mutta joka jatkaa matkaansa sen saman tien. Yhden yön se Paloheimolla kuitenkin kesti. Haju jää, mies tyhjenee ja samassa ollaan taas viemässä elämän katkuista maailmanpelastusprojektia eteenpäin.

Lukemiseni ei jäänyt siihen lukuun. Se oli kerronnaltaan maittavampi kuin Kiina-teos. Kiina kaikkinensa oli hyvä vertailukohde. Afrikka-kirjaa luodessaan Paloheimon Kiina-seikkailut olivat jo alkaneet. Makeimmat kokemukset häämöttivät toki vasta edessä. 

Löysin Afrikka-teoksesta minulle uuden maailman, löysin sieltä Paloheimon ehkä vielä hauskemman ja purevamman ironian kuin Kiina-kirjassa. Kaikkien arkikokemusten jälkeen Paloheimo ei unohda pääasiaa. Lopun yhteenvedossaan hän kertoo painokkaita sanoja siitä, miten meidän länsimaalaisten pitäisi maanosaan suhtautua. On toki muistettava, että ne ovat yli kymmenen vuoden takaa. Erityisesti miellyttää se, kuinka hän kritisoi tuolloin vallinnutta ja edelleen vallitsevaa kehitysyhteistyötä.

Kerron lisää kirjan herättämistä ajatuksista. Kirja syntyi 2000-luvun alkuvuosina tehtyjen matkojen myötä. Toki Afrikka oli tullut Paloheimolle tutuksi jo viime vuosisadan aikana. Hän muistelee erästä perheen kanssa tehtyä matkaa, jossa leijona astelee yöllä heidän telttansa lähellä karjahdellen. Kirjassaan etsii tapaa, jolla Afrikan ongelmia tulisi lähestyä. Matkojen aikana hän tutustuu elämään todella ruohonjuuritasolla. Hän joutuu melkoiseen hullunmyllyyn. Paloheimo kuitenkin selviää uhkakuvista huolimatta. Pikkukorruptio elää, rahanjako palvelujen saamiseksi kuuluu arkeen.

Hän analysoi eurooppalaisia käsityksiä Afrikasta ja kiteyttää sitten ihmistyypeistä kaksi ääripäätä, joiden asenteita hän on alkanut epäillä. Toinen on kyynikko, joka välttelee ongelmia, motiivina on pakoilla vastuuta. Toinen ääripää on ”ruusuinen hyväntekijä”. Heille afrikkalaiset ovat uhreja ja marttyyreja, joissa ei haluta nähdä heikkouksia.

Paloheimo itse uskaltaa vertailla afrikkalaista ja eurooppalaista mentaliteettia ja heidän ongelmienratkaisutapojaan pelkäämättä leimautumista rasistiksi. Hän uskaltaa todeta, että afrikkalaisissa on sekä vahvoja että heikkoja puolia, samoin kuin eurooppalaisissa. Hän arvostelee ihmisiä, jotka näkevät kaikessa vertailussa rasismia. Ihmiset inttävät samanlaisuutta, vapaa keskustelu on haluttu tyrehdyttää.

Paloheimon mielestä länsimaalainen ihminen elää poliittisesti korrektissa kollektiivisessa valheessa. Noista valheista hän löytää eri osia. On mielenkiintoista, että jo tuolloin vuonna 2007 käytettiin termiä poliittinen korrektius.

Ilmapiiri on johtanut siihen, että valkoinen ihminen on aloittanut itseruoskintansa. Toimitaan tekopyhästi. Kun itseä arvostellaan, niin samalla afrikkalaisten ylle muotoutuu kunnioituksen sädekehä. Kaiken lisäksi aletaan myös kritiikittömästi tuomita menneiden sukupolvien teot. Usein näillä ruoskijoilla ei ole omaa kokemusta Afrikasta.

Tällaiseen kollektiiviseen valheeseen sisältyy rasismia, mutta Paloheimo tulkitseekin sen yllättävästi. Se kohdistuukin lähinnä mustiin. Ihminen itse kokee olevansa hyväntekijä ja toiset elävät hänen armonsa varassa. Se on ylimielistä asennetta, jossa omaa käytöstä ei haluta tunnistaa.

Tuohon kollektiiviseen valheeseen kuuluu myös kehitysyhteistyö. Pidetään kovaa ääntä siitä, että kehitysavun määrä on nostettava 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Keskeinen huomio on määrässä, laadusta ei keskustella lainkaan. Näyttäisi, ettei Afrikkaa halutakaan auttaa, länsimaalaiset haluavat pelkästään puhdistaa omaatuntoaan. Maailmanpankin kaltaisille laitoksille Afrikkakin on pelkkä sijoituskohde.

Rasismin pelko ja kauhistelu ovat johtaneet siihen, että ummistetaan silmät afrikkalaisten ja eurooppalaisten eroilta. Afrikkalaista halutaan tehdä eurooppalaisia.  Pohjoismainen hyvinvointivaltio on muka afrikkalaisille siunaus.

Paloheimo itse kritisoi kehitysyhteistyötä kovalla kädellä, mutta ei halua sitä vähentää. Sen sijaan hän haluaa sitä tehostaa. Tavoitteena on tehdä siitä tarpeetonta. Hän panostaisi laatuun.

Afrikassa vakituisesti asuvilla valkoihoisilla on hyvin selvät käsitykset afrikkalaisista. Ne ovat mielen kivettymiä, jotka esitetään itsevarmasti.  Afrikassa vakituisesti asuvat tai oleilevat tuntuvat tietävän kaiken ja alkavat helposti matkailijaa opettaa. Paloheimo uhmasi heidän ohjeitaan ja säilyi silti hengissä. 

Tässä on jotain samaa kuin mitä itse olen joskus kokenut Neuvostoliitossa ja myös Venäjällä. Siellä vakituisesti asuneet suomalaiset tuntuivat joskus tietävän venäläisistä kaiken. Niin käytökseen kuin toimintatapoihinkin oli luotu vakiintuneet stereotypiset selitykset. Joku itsevarmuuden suojamuuri oli otettu käyttöön. Tietäjiä löytyi. Oltiin liikkeellä kolonialistin asenteella.

Paloheimo tuo lukijoittensa eteen karun näkemyksensä Afrikan tulevaisuudesta, maapallon mahdollisuuksista selviytyä ja meidän suomalaisten ja eurooppalaisten vastuusta. Ei saa piilotella sitä, että jo tuolloin nähtiin länsimaisen kehitysyhteistyön merkitys Afrikassa tuhoisaksi.  Nyttemmin tilanne on kirkastunut vielä selvemmin. Tuolloin Paloheimo esitti, että silmiemme on avauduttava. Sen jälkeen on tapahtunut hölmöyksiä hölmöyksien perään. Yhteistyö ei saa olla mitään fiilistelyä.

Paloheimon kirjan ilmestymisen jälkeen Afrikkaan on ilmestynyt uusi toimija – Kiina. Se on tuonut kehitysyhteistyöhön raikkaampia tuulia. Kiina on keskittynyt infran rakentamiseen. Toki sitä voi moittia itsekkääksi, mutta mielestäni se on alkanut tuottaa tulosta enemmän kuin länsimaiden puuhastelu.

…

Kiina-teosta käsittelevissä keskusteluissa Paloheimo on tuonut esille raa’an näkemyksensä maapallomme tulevaisuudesta, mutta samalla etsii radikaaleja ratkaisumalleja ja ehdottaa konkreettisia toimia. Tärkein niistä on Saharan metsittäminen. Saharan autiomaa on metsitettävä ja ne työt on aloitettava mahdollisimman pian.  Siinä tehtävässä on kansainvälinen laaja yhteistyö enemmän kuin tarpeellista. Haaste on valtava, mutta Paloheimon mukaan se täytyy toteuttaa. Teknisesti asia on ratkaistavissa mutta se vaatisi rikkailta länsimailta suuren suuria taloudellisia uhrauksia – ja ennen kaikkea sopua.  Toteutuksessa hän haluaa antaa maailman armeijoille uuden tehtävän.  Hänen idealisminsa herättää lähinnä kyynistä naurua, mutta onhan sotilaita käytetty jo tähänkin mennessä katastrofien torjunnassa.

Sarastuslehden haastattelussa hän kertoo perusteita idealleen. Hän näki, että maailman varustelumenot ovat valtavat ja niitä olisi aika kohdentaa järkevämpään toimintaan. Armeijat ja sotimiseen ohjattavat menot pitävät sisässään valtavan potentiaalin.  Kuudesosalla maailman varustelumenoista voitaisiin metsittää Sahara:

”Armeijoiden pitäisi yhtyä ja käydä yhteiseen puolustussotaan meitä uhkaavaa ympäristökatastrofia vastaan.”

Hankkeeseen sisältyy monia auki olevia kysymyksiä, mutta Paloheimo näyttää uskovan asiaansa, kun kerran on siitä pitänyt ääntä koko 2010-luvun.  Esimerkiksi youtubesta löytyy kyllä keskusteluja, joissa Paloheimo esittelee utopistisena pidettyä ideaansa. Hanke ei kyllä näytä etenevän.

Paloheimo uskoo yhteisön voimaan, yksilö on yksi kide ja kiteistä muodostuu vähitellen isompi ja isompi voimatekijä. Prinsiippinä olisi: Armeijat hyötykäyttöön! Kun tuo ajatus saisi maailmanlaajuista huomiota, niin Paloheimo uskoo idean toteutuvan. Hän delegoisi tehtävään maailman armeijat, koska niissä on organisaatio jo valmiina. Ja lisäksi sinne on jo budjetoitu rahaa. Rahat tulisi vain suunnata yleishyödyllisiin projekteihin, kuten Saharan metsittämiseen. Noita ajatuksia Paloheimo kertoo tässä paneelikeskustelussa.

…

Kiina-kirjan eräässä kohdassa Paloheimo laukaisee eräässä pikkutoteamuksessaan erään asian, joka tuo eteemme mahdollisen kauhukuvan. Se koskee demokratiamme ja demokraattisten toimintatapojen tulevaisuutta. Ekokriisin edetessä demokratian vaatima toimintamalli ei voi enää toimia. Kriisitilanteessa demokratia on Paloheimon mukaan liian hidas toimintakeino.  Havahduin, koska tämähän johtaa totalitarismin kaltaiseen yhteiskuntaan. Se olisi dystopia, jos ns. hyvät ihmiset – siis punavihreät – saisivat päätäntävallan. Nyt raa’asti ja salakavalasti toteutettava liittovaltiokehitys on yksi vaihe tuossa kehityksessä. Paloheimokin tuntuu olevan suivaantunut vihreisiin. Hän erosi puolueesta, kun se ratkaisuksi globaalisiin ongelmiin alkoi ajaa käsittämätöntä laajaa maahanmuuttovirtaa Eurooppaan.

On huomattava vielä eräs seikka. Paloheimon ekokaupunkihanke osui kiihkeimmillään juuri vuosille, kun maailman talous notkahti rajusti vuonna 2008, kun Lehmann-yhtiö kaatui. Ja Kiina reagoi siihen laajoin investoinnein ja kehittäen mm. infraa, kuten uusia huippunopeita junia ja lisäten varsinkin asuntotuotantoa. Tuo kehitysvaihe herätti aiheellisesti kysymyksiä. Siitä voi kuulla täältä Kalle Haatasen radio-ohjelmasta, jossa vieraana on taloustoimittaja Eeva Eronen. Mentougoun ekokaupunki hanke oli yksi pisara tuossa investointien meressä, kansainvälisen yhteistyön pakollinen erikoisuus, joka sitten saikin jäädä kai vain pelkäksi kilpeä kirkastavaksi todisteeksi, merkiksi hyvistä aikomuksista.

Epilogi on tärkeä osa kirjaa. Sen tarkoitus on liittää kaikki laajempaan kontekstiin, herättää ajattelemaan. Sitä ennen on kuvaus konferenssimatkasta, EP:n viimeisestä Kiinan matkasta, joka ei liity Mentougoun projektiin. Siinä tuo projekti liitetään laajempaan perspektiiviin. Ollaan valtavassa maassa. Sen valtiokoneisto on jyrännyt, saanut pienen Suomen sisseistä voiton mutta ehkä jää hiukkasen sellainenkin mieliala, että vielä Daavid iskee. Paloheimo ei tunnu nujerretulta, vaikka ikää on jo yli 80 vuotta.

,,,,

Kirjan loppuun on luotu kommentoiva lista kirjassa esiintyvistä henkilöistä. Se on joissakin kohdin hauskaa luettavaa, koska kirjoittaja viljelee sielläkin sarkasmiaan. Ennen kaikkea se on kuitenkin yllättävää: niin ihmeellisiä henkilöitä sen myötä on Kiinalaiseen juttuun liitetty. Nyt jälkeenpäin kaikki on selvää, mutta aloitin tutustumisen kirjaan juuri nimilistasta. Mitäköhän siellä tekee kirkkomusiikin säveltäjä ja urkuri Armas Maasalo? Ja olihan siellä Raimo Vistbacka ja SMP:n kansanedustaja Tina Mäkelä. Paavo Väyrysen tai Tarja Halosen nimiä en ihmetellyt. Entäs sitten salaperäinen Sun-setä? Hänen ilmestymistä odotin koko kirjan lukemisen ajan. Ja ilmestyihän hän sitten loppuvaiheessa kehiin mukaan. Hänellä oli rahaa, sen tajusin mutta arvoitukseksi hän minulle lopulta jäi. Mutta hei, se on vain kiinalaista reaaliaa. Paljastan nyt lisäksi, että Tina Mäkelä mainitaan hänen entisen, Kiinassa tuolloin työskennelleen puolisonsa yhteydessä. Mäkelää Paloheimo kehaisee. Vistbackasta muistan vain, että hän oli Paloheimon kansanedustaja-aikana mukana jossain yhteisessä delegaatiossa. Eikä hän aivan raittiina tainnut olla. 

Se Armas Maasalo oli unohtua. Hän oli Paloheimon entinen kouluaikainen musiikin opettaja, joka palautuu mieleen tilanteessa, kun hän ehkä ensimmäisen Kiinan käyntinsä aikana  huomaakin joutuneensa karaokeen esittelemään laulutaitojaan ja saa muistaakseni siitä vielä runsaat aplodit, Paloheimon itsensä mielestä säälistä. No, avasi se ainakin kiinalaista mentaliteettia, mihin siis yllättäen myös Maasalo sai vaikuttaa. Hänet mainitsen tässä lähinnä siitä syystä, että olen musiikin intomielinen harrastaja. Paloheimo kertoo, että hänen lauluarvosanansa oli pelkkä viiva, mitä minun on vaikea uskoa. Nyt mulla tulevatkin kansakoulun laulukokeet mieleen. Niin näissä kiinalaisissa jutuissa saattaa käydä.

Samuel Fuller – kolme elokuvaa: Shock Corridor (1963), Naked Kiss (1964), China Gate (1957)

Viime viikon loppupuolella julkaisin täällä blogissani kirjoituksen mustasta laulajasta Nat King Colesta. Oli hieno yhteensattuma, kun Yleisradion Teema-kanava näytti lauantain myöhäisillassa kaksi Samuel Fullerin elokuvaa – pikkukaupunkiin sijoittuva Alaston suudelma (Naked Kiss, 1964) ja mielisairaalakuvaus Shokkikäytävä (Shock Corridor, 1963).  Samuel on tietysti Samuel ja Nat on Nathaniel mutta Colesta kertovassa elämäkerrassa avautuu eteemme sama Amerikka, jonka ristiriitaisen puolen nuo Fullerin elokuvat paljastavat. Ja lisäksi Fulleria ja Colleria yhdistää toinenkin seikka. Lisäksi Fuller on ohjannut, tuottanut ja käsikirjoittanut elokuvan China gate (suom. ”Sissipartio”, 1957), jossa Cole näytteli yhtä nimiroolia. Siitä Colen suppeaksi jäänyt elokuvaura sai alkunsa.

Samuel Fuller (1912-1997) on yksi monista elokuvataiteen kummajaisista, jonka huippukausi ainakin muutamien asiantuntijoiden mielestä yltää juuri tuohon Alastomaan suudelmaan. Sen jälkeen elokuvien rahoitukseen tuli ongelmia ja hänen tuotantonsa kerrotaan muuttuneen sovinnaisemmaksi. Hän oli tuolloin pystynyt valmistamaan jo 15 vuoden ajan pienellä budjetilla merkittäviä kulttielokuvia, joista hän valmisti ja tuotti suurimman osan itse käsikirjoituksia myöten.  Fuller on suomalaisille elokuvan harrastajille läheinen siitä syystä, että hän vieraili vuonna 1992 Sodankylän elokuvajuhlilla ja kunnianosoitukseksi käynnistään hän sai paikkakunnalle oman nimikkokatunsa.

Fuller oli oman tiensä kulkija, itsenäinen oman elämänsä tekijä. Koulusivistystä hän ei saanut. Jo 17-vuotiaana hän oli New Yorkin nuorin rikosreportteri eräässä skandaalilehdessä.  Hän kirjoitteli viihdenovelleja ja pulp fiction -kirjoja (kioskikirjoja) ja ryhtyi sittemmin luomaan elokuvakäsikirjoituksia. Hän oli pienestä pitäen kiinni elämässä.  Hän osallistui myös sotaan taistellen ensimmäisen jalkaväkidivisioonan mukana Pohjois-Afrikassa ja Euroopassa. Kotiin palattuaan hän päätti ruveta ohjaajaksi. Miehen omasta tahdosta se oli kiinni. 

Fuller on elokuvaohjaajana jäänyt minulle etäiseksi. Seurasin hänen Suomen vierailuaan.  Oikeastaan vasta tuolloin hänen nimensä tuli minulle tutuksi. TV-haastattelua katsoessani hänen persoonansa teki vahvan vaikutuksen. Hänhän loi uraa myös näyttelijänä. Hän on mukana Kaurismäen veljesten elokuvissa Helsinki Napoli All Night Long (Mika K., 1987) ja Boheemielämää (Aki K., 1992). Mikan kanssa yhteistyötä on ollut myös Brasiliaan sijoitetussa dokumenttiprojektissa. Ja hän on toki ollut mukana monissa elokuvissa aina Godardia, Wendersiä, Spielbergiä ja Chabrolia myöten.

Katsoin tietenkin nuo Teemassa esitetyt elokuvat ja päätin samassa imussa katsoa sunnuntaina myös youtubessa nähtävänä olevan China Gaten. Nat King Cole esittää sen alussa ja lopussa elokuvan tunnussävelmän mutta hänellä on tärkeä rooli myös yhtenä Korean sodassa taistelleena sotilaana. Siinä raapaistaan Colen luoman Goldien hahmon myötä eräällä tavalla samaa maailmaa, joka avautuu Colesta kirjoitetussa elämäkerrassa. Vielä lähemmin se tulee vastaan Shokkikäytävän mielisairaalaympäristössä, jossa musta mielisairaalapotilas Trent purkaa syvimpiä tuntojaan kuvitellen välillä olevansa Ku Klux Klaanin johtaja.

Elokuva China Gate kuvaa Kaukoidässä oleilevaa sissipartiota, jossa Nat King Colen esittämä Goldie on toteuttamassa muun ryhmän kautta tärkeää tehtävää. Elokuvan loppukohtaus painui mieleen. Nat esittää Goldien asussa elokuvan tunnussävelmää.  Hän on lähes yksin raunioiden keskellä. Lopussa hän sytyttää savukkeen – liitettyään siihen Nat King Colen tapaan imukkeen. Minut tuo tilanne herkisti, mutta Peter von Bagh ei siitä näköjään pitänyt, koska moittii artikkelissaan Colen ääntä ”imeläksi”.

Colen rooli sotilas Goldiena on ei ole vähäpätöinen. Sen tarkoitus ei ole vain pönkittää hänen laulajan uraansa.  Hänen kauttansa ohjaaja Samuel Fuller lähettää 50-luvun lopun amerikkalaisille vahvan viestin. Goldie on nimittäin lähes koko elokuvan ajan vahvasti aseistettu ja joutuu suorittamaan vastuullisia tehtäviä, mm. kuljettaa mukanaan räjähteitä. Eikä hän ole mikä tahansa Goldie, vaan mustaihoinen sotilas isänmaalliseksi luokitellussa tehtävässä. Se on voinut shokeerata ennakkoluuloista valkoihoista amerikkalaisyleisöä.

Minulle elokuva palauttaa mieliin Colen omat koettelemukset vuotta ennen elokuvan valmistumista, kun hän joutui selittelemään julkisesti käytöstään, kun hän esiintyi valkoisen hegemonian etelävaltioissa.

Yksi kohtaus on minulle elokuvassa ylitse muiden.  Siinä painajaisunesta herännyt nuori sotilas luulee vartiossa olevaa Goldieta – eli ”Natia” -  venäläiseksi viholliseksi. Hän käy takaapäin hänen kimppuunsa ja Goldie pääsee lähes hengestään. Väistämättä tilanne palauttaa mieliin Colen oman elämän mustana valkoisten joukossa. Peter von Bagh toteaa kuvaavasti elokuvan henkilöistä, että he ovat ”ruumiillistuneita ristiriitoja”.

Elokuvan loppu on sovintoa rakentava. Tarkoitan nyt amerikkalaisen yhteiskunnan monimuotoisuutta. Päähenkilö – partion johtaja -  on torjunut aasialaiskasvoisen poikansa, mutta lopussa hän hyväksyy tämän. Äidin menehtymisen johdosta hän vie poikansa mukanaan kotimaahansa. Siinä toteutuu myös äidin toive. Fuller tavoilleen uskollisena paljastaa ratkaisunsa kautta amerikkalaisen yhteiskunnan ristiriitaisuutta.

Mainitsin jo Peter von Baghin nimen. Hän avaa artikkelissaan China Gaten taustoja ja tunnelmia omalla persoonallisella tavallaan. China Gate on ensiksikin merkittävä jo siksi, että se liittää Yhdysvallat ensimmäisen kerran Kaakkois-Aasiaan ja Vietnamiin. Tuolloin Yhdysvallat ei ollut vielä julkisesti sitoutunut Vietnamin sotaan.

”Fuller "haistoi" vanhana reportterina että menossa oltiin, ja niin China Gate räväytti julkiseksi myöhemmin epämiellyttäväksi muodostuvan tiedon ja aavistuksen, että Yhdysvallat oli sodassa jo kaulaansa myöten.”

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1954. Ranskalaiset olivat siellä tuolloin taistelemassa. Se kertoo kuolemanpartiosta, jonka von Bagh rinnastaa muukalaislegioonalaisiin.  Partion tehtävä on räjäyttää asevarasto Kiinan rajalla. Se on Baghin mukaan vertauskuvallinen tehtävä – ”Kiinan portin” räjäyttäminen. Kyseessä on ”manööveri kommunistista maailmanjärjestystä vastaan”.  Se näytti sopivan amerikkalaisten kansainväliseen missioon. Ollaan tekemässä kutsumustehtävää. Artikkelissa voi tutustua Baghin räväkkään kielelliseen virtuositeettiin. Minusta se tosin vaikuttaa nykynäkökulmasta katsoen liioitellun politisoituneelta. 

Bagh ylistää Fullerin taitoa läpivalaista sodan maailmaa. Hän kirjoittaa ”Fullerin prismasta”. Elokuvassa näkyy amerikkalaisen yhteiskunnan vainoharhaisuus. ”Vapaasta maailmasta” puhuttaessa ollaan hellämielisiä mutta muuten soturit ovat kyynisiä ja piittaamattomia.  Bagh lainaa Fullerin uraa tutkinutta Nicholas Garnhamia, joka on todennut, että "ellei kommunismia olisi olemassa, amerikkalaisten olisi pitänyt keksiä se".

…

Teema-kanavalla esitetyt elokuvat ovat nähtävissä YLEn Areenalla vielä muutaman viikon. Suosittelen niihin tutustumista:

Alaston suudelma: https://areena.yle.fi/1-4453837

Shokkikäytävä: https://areena.yle.fi/1-3082290.

Molemmat elokuvat ovat myös Fullerin itse käsikirjoittamia ja tuottamia.

Alastoman suudelman jätän vähemmälle huomiolle, mikä ei toki merkitse se olisi huono. Shokkikäytävä tuntui vain iskevän minuun niin lujaa, että tuo pikkukaupunkiin sijoittuva Alaston suudelma jäi vaisuksi lämmittelyleffaksi. Kyseessä on tarina prostituoidusta, joka muuttaa pikkukaupunkiin toiveenaan unohtaa menneisyytensä. Perisuloisessa kaupungissa nainen saa vastaansa kaksinaismoralistisen maailman. Kovin sovinnaiselta tuntuvassa ilmapiirissä leijuu monenlaisia paheita. Paluu normaaliin elämään tuntuu tuskaiselta. Käänteen tekeväksi kehittyy kohtaus, jossa miesystävä jää kiinni lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Fullerin ”prisma” osuu nyt siis elämänpiirin salattuihin paheisiin, kieroutuneeseen käytökseen ja peiteltyihin tabuihin.  Niin hassulta kun se voi tuntuakin, niin minua miellytti elokuvan melodramaattisuus. Sen koin tyylikeinoksi, jossa perinnäinen sanoma tuntui vahvistuvan. 

Tunnustan, että olin Alastonta suudelmaa katsoessani väsynyt enkä pienten häiriöiden vuoksi voinut siihen syventyä kovin intensiivisesti, mutta jännitteiden tiivistyessä myös häiriötekijät jäivät syrjään. En olisi millään jaksanut enää paneutua Shokkikäytävään, mutta se imaisi täysin mukaansa. En malttanut jättää sitä kesken, eikä unikaan tullut katsomisen jälkeen heti silmään. Lyhyesti todeten se oli huikea elokuvaelämys. Katsoin sen seuraavana päivänä uudestaan ja vaikutelma vain syveni.

Yleisradion omilla sivuilla elokuvasta kerrotaan näin:

”Samuel Fullerin rankassa klassikkoelokuvassa Pulitzer-palkintoa jahtaava lehtimies etsii murhaajaa soluttautumalla mielisairaalaan mutta löytääkin koko kansakunnan hulluuden tilassa.”

Kun kerran lainaamaan ryhdyin, niin liitän tähän myös Peter von Baghin rankan kuvauksen:

”Historia on niin läpeensä valehdeltu fiktio, että se on muuttunut suureksi vitsiksi, kuten yhteiskuntakin Shokkikäytävän ironisessa ja hyytävässä visiossa. Henkilöt ovat samaa maata: tunnistettavia, usein ruumiillistuneita ristiriitoja. Perushahmo, sanomankantaja tai idealisoitu totuudenpuhuja, ei ole koskaan Fullerin elokuvan sankari; lähellä sellaista voi olla joku toinen, esim. elokuvan nainen, jonka elämäntilanne kuitenkin on niin sotkuinen, että kaikkinainen "hyvyys" tai "sankarillisuus" on kovin suhteellista. Ohjaajan sydäntä lähellä ovat selvästi syrjäytyneet ja syrjäytetyt: ilmiantajat, kaksinaamaiset, useaidenttiset, murhaajat, rikolliset, prostituoidut, luokattomat, kastittomat, rotunsa puolesta marginaaliin joutuneet, mielisairaat.”

Haluan liittää mukaan toisenlaisenkin näkökulman. Hyvin mielellään elokuva on nähty kuvauksena amerikkalaisen yhteiskunnan kieroutumista ja kansakunnan traumoista.  Yhteiskunnallisen painotuksen rinnalle haluaisin tuoda myös psykologisen lähestymistavan. Katsoja ei näe elokuvasta vain sitä yhteiskuntaa, jossa se on syntynyt. Hän eläytyy siihen ja kokee sen sydämessään, tässä hetkessä. Totta kai päähenkilö Johnny voisi kyllä olla osa myös meidän päiviemme yhteiskuntaa. Hän haluaa menestystä hinnalla millä hyvällä, hän haluaa kuuluisuutta ja mainetta – Pulitzer-palkinnon. Yhtäkkiä hän oivaltaa, miten hän sen voi saavuttaa. Amerikkalaisessa yhteiskunnassa kilpailu on rajua ja suosion jano voi saada sairaita piirteitä. Johnny menettää täysin itsesuojeluvaistonsa, kun hän tekeytyy mielisairaaksi ja pääsee sen myötä potilaaksi tarkoituksena selvittää sairaalan ympäristössä tapahtunut murha. 

Menestyksen paineita kokevat varmaan useimmat maailman ihmiset, myös pienen Suomen asukkaat. Konsumistinen yhteiskuntamme luo niitä paineita maailmanlaajuisesti. Nyt menen kuitenkin henkilökohtaisuuksiin. Minulle elokuvasta avautui aivan omia tuntojani. Elokuva oli jonkinlainen kondensaattori, joka pani aivojeni muistilokerot rullaamaan.

Päähenkilö Johnny joutuu erinäisten vaiheiden jälkeen sähköshokkihoitoon. Siitä herättyään hän huomaa, tilanteen, että hän ei saa sana suustaan. Hän on menettänyt puhekykynsä. Hän jää sitä hämmentyneenä pohtimaan. Hän ei saa sitä mielestään. Se seuraa traumana kaikessa mukana, välillä toki unohtuen. Ensimmäisellä katsomiskerrallani en siihen kiinnittänyt mitään huomiota. Toisella kerralla, painoin heti hiirellä pysähdysnappia. Oma muistini alkoi rullata, lapsuusvuosista alkaen. Kyse oli änkytyksestä. On itse asiassa ihme, että selvisin siitä. Sitä en nyt tässä yhteydessä käsittele. Totean, etten ole siitä vieläkään päässyt täysin irti. Se ohjaa käytöstäni ja hankalat tilanteet välttääkseni etsin jatkuvasti ehkä alitajuisesti kiertotieitä ja vaihtoehtoisia toimintamalleja.  Pystyn ennakoimaan tilanteita. En aina voi toimia oman todellisen tahtoni mukaan. Ollaan ihmismielen alitajunnan lonkeroissa. Elokuvienkin yhtenä tehtävänä on niitä availla. Hyvä elokuva antaa katsojalle siihen mahdollisuuksia ja tilaa. 

Palaan itse elokuvaan.  Ihmettelin aluksi kovasti, miten ihmeessä en ole elokuvaa ennen nähnyt. Olen kai saattanut nähdäkin, mutta muut asiat ovat häirinneet keskittymistä. Se ei ole jäänyt muistiin. Tuntuu, että nyt oli se hetki, kun olin kypsä sen vastaanottamaan. Siitä saan kyllä kiittää Nat King Cole -elämäkertaa, jonka myötä amerikkalainen yhteiskunta ja elämänpiiri tuli koskettavan tutuksi. Hänen elämänsä kautta Amerikka peilautui minulle uudella tavalla. Syy ei kuitenkaan ole vain siinä eikä liioin tiedon puutteessa. Olenhan toki historian kirjani lukenut. Olen tutustunut viimeisten reilun kymmenen vuoden aikana moniin amerikkalaisiin, ollut välillä heidän kanssa tiiviistikin yhteydessä. Heidän elämänsä ja maailmansa on osana omaa maailmaani, ei mikään ulkopuolinen uutisjuttu. Kiinnostus amerikkalaiseen yhteiskuntaan on syventynyt. Tähän saman pakettiin kuuluu toki myös yhteiskuntamme nykyinen murros. Tarkoitan tietysti sekä kohua Donald Trumpin ympärillä että ylipäänsä kaikkia Amerikan Yhdysvalloista tänne pohjoiseen Eurooppaankin asti pesiytyviä virtauksia. Nuo Fullerin elokuvat kyllä osaltaan paljastavat amerikkalaisen yhteiskunnan juurista versovia traumoja. Aika ei näköjään ole haavoja pystynyt parantamaan.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat siis pääosin mielisairaalaan ja nimi ”shokkikäytävä” viittaa sairaalan keskiössä olevaan käytävään, ”valtakadulle” tai ”avenuelle”, jossa sairaalan asukit päivittäin toisiaan tapaavat.  Kuka sitten on Johnny, jonka nimen olen jo muutaman kerran maininnut? Hän on tavallinen kunniaa ja mainetta janoava toimittaja Johnny Barrett, joka on murrosiästä asti haaveillut kuuluisuutta.  Pulitzer-palkinto alkaa häämöttää, kun hän pääsee selvittämään mielisairaalassa tapahtunutta murhaa, kun hän onnistuu taivuttamaan tyttöystävänsä mukaan ”leikkiin”. Johnny kieroillaan tuon sairaalan potilaaksi. Tyttöystävä Cathy tekeytyy miehen sisareksi, joka väittää Johnnyn ahdistelevan häntä seksuaalisesti. Cathyn puheet otetaan todesta ja Johnny sijoitetaan mielisairaalaan. Tilanteen dramaattisuutta lisää sekin puoli, että Cathyn elämässä omat henkilökohtaiset asiat ovat täysin sekaisin., mikä lisää kaoottisuutta.

Johnnya kiinnostaa kolme henkilöä, jotka ovat olleet murhan silminnäkijöitä. Heidän kanssaan hänen on luotava luottamuksellinen suhde, jotta nämä voisivat paljastaa rikoksen tekijän. Tehtävä ei ole kuitenkaan helppo. Totean heti lopputuloksen. Sen tietäminen ei elokuvan katsomisen kiinnostavuutta vähennä. Johnnyn saa lopulta selville murhaajan, hän kirjoittaa artikkelin ja sen myötä hänelle lankeaa myös Pulitzer-palkinto. Mutta samalla hän menettää mielenterveytensä. Sairaalasta hän ei pääse kotiutumaan.

Elokuvaa pidin aluksi komediana tai tragikomediana. Toisella katsomisella tarina alkaa kyllä saada yhä traagisempia piirteitä. Hullunmylly ei ole enää hauskaa. Ihmisten kohtalot järkyttävät. Elokuvasta näkyy lävitse, että elokuva on toteutettu nopeasti. Kaikkiin yksityiskohtiin ei ole jaksettu paneutua. Muutamat henkilöhahmot antavat ristiriitaisen tai onton vaikutelman. Yksi tällainen on sairaalan lääkäri. Heikkoudet eivät kuitenkaan vie elokuvalta pohjaa. Tietty raikkaus siitä näkyy, mikä varmastikin on hyvän hengen ja näyttelijöiden heittäytymiskyvyn ansiota. Varsinkin mielisairaalan potilaita esittävät näyttelijät yltävät todellisiin huippusuorituksiin.

Kolme sairaalan potilasta – joilla kaikilla on hyvin kiinnostava tausta – tietävät syyllisen. Päähenkilön tehtävä on saada se heistä irti. Elokuva on hirtehisen huumorin täyttämä musta komedia, joka – kuten yllä jo totesin – saa traagisia piirteitä.  Autuutta Johnnylle ei urkene, vaikka hän saakin Pulitzerinsa. Hän jää roolinsa kanssa mielisairaalan ympäristöön loukkuun. Kärjistetysti ilmaisten sairaala on kuin amerikkalaisen yhteiskunnan allegoria, tosin sen kääntöpuoli. Se on ohjaajalta ilkeä näkemys, raaka todellisuuskuva yhteiskunnan tilasta.

Ei voi kuin kunnioittaa Samuel Fulleria, kuinka hienoja hahmoja hän on mielisairaalan keskeisistä potilaista luonut. He ovat kuin aitoja amerikkalaisten traumojen ruumiillistumia, mutta samalla keskellä mielisairaalaympäristöä. He ovat absurdeja ja hulvattomia, reaktioissaan yllättäviä ja äkkipikaisia tyyppejä.  Heidän kauttaan mennään Amerikan juurille.  Henkilöt ovat toisinaan järkeviä ja loogisen tuntuisia. Yhtäkkiä pieni ele saattaa herättää myrskyisän raivokohtauksen. Se näkyy myös Johnnyssa, kun hänelle näytetään häntä kuvaavaa piirrosta. Ohjaaja on saanut näyttelijänsä raivon partaalle. Mitenköhän hänen kävisi nyky-Suomessa, kun kaikenlaiset hienohelmat ovat pahoittaneet mielensä kokemastaan ”kovasta” kohtelusta? (Mielessäni on eräs tunnettu ohjaajamme, jonka ura on käytännössä kampanjoiden myötä tuhottu.)

Silminnäkijöistä ensimmäinen on nimeltään Stuart. Hän on traumatisoitunut Korean sodassa, käynyt siellä läpi rankkoja vaiheita, joista kuultaa absurdius ja hulvattomuus. Hänet otettiin vangiksi ja aivopestiin kommunistiksi. Sitten tilanne kääntyi päälaelleen. Hänen piti puolestaan käännyttää oma vangiksi otettu maanmiehensä, mutta tämä tekikin Stuartista patriootin. Vankien vaihdossa hän vapautui mutta häntä pidettiin Amerikassa petturina. Korean sodan veteraanina hän ei saanutkaan arvostusta. Mieli järkkyi ja hän kuvitteli olevansa sisällissodan sankari kenraali ”Jeb” Stuart.

Minulle Stuart on kuin suoraan Nat Colen lapsuuden ja nuoruuden maailmasta. Kirjassa kuvataan Natin syntymäseudulla syvällä etelässä olevia valkoisia ihmisiä käyttäen ilmaisua, että ”vaikka sota oli jo hävitty, he edelleen luulivat käyvänsä sitä” (epätarkka lainaus).  Stuart kävi sitä mitä intohimoisemmin. Se että hän oli kokenut kääntymyksiä, kertoo hänen herkkyydestään ympäristönsä paineisiin. Kansallisen sankarin kenraali Stuartin rooli on sopiva vahvistamaan hänen muserrettua itsetuntoa. Stuart harrastaa sisällissotaa. Johnny osaa mennä ”leikkiin” mukaan ja heidän kesken kehittyy kiinnostava keskustelu. Tarpeeksi pitkälle ei suhteessa kuitenkaan edetä. Murhan syyllinen ei vielä selviä.

Absurdius on huipussaan myös kahden muun murhan todistajan persoonallisuuksissa. Trent on musta yliopisto-opiskelija. Siinä viitataan vuoden 1954 oikeudenkäyntiin, josta kerroin kirjoituksessani Nat King Colesta (https://fi.wikipedia.org/wiki/Brown_vastaan_Topekan_koululautakunta). Hänen kanssaan koetaan ehkä elokuvan hauskimmat tai ainakin vaikuttavimmat kohtaukset. Nyt tuosta urheasta lahjakkaasta opiskelijanuorukaisesta oli tullut Ku Klux Klanin jäsen. Johnnyn kanssa Trent käy läpi terapeuttista keskustelua, jossa Trent herkistyy kuvaamaan omia rankkoja lapsuuden kokemuksiaan valkoisten maalimassa.

Kolmas todistaja on kuusivuotiaan tasolle vajonnut merkittävä ydinfyysikko ja ohjusten luoja Boden.  Hänen yhteydessä viitataan tietysti Amerikan saavutuksiin sotateknologiassa. Lapsenmielisenäkin hän osoittautuu varsin näppäräksi mieheksi kertomaan omasta erikoisalastaan.

Oma suosikkini on Trent. Se palauttaa mieliin saman maailman, jota olen kuvannut Nat King Colen elämää koskevassa jutussani. Tässä on hänen monologiaan. Ei uskoisi, mutta mustan miehen suusta se tulee, tosin mielisairaalassa:

Jos Kristus kävelisi kotikaupunkini katuja, hän kauhistuisi…

Koskaan eivät mustat ole näin tunkeneet kouluihimme. Ja busseihin, kahviloihin ja käymälöihin. Kannatan puhdasta Amerikkaa ja valkoista ylivaltaa. Kuunnelkaa minua! Amerikka amerikkalaisille! Amerikka amerikkalaisille! Meidän on viskottava kiviä ja heiteltävä pommeja. Mustia pommeja mustille muukalaisille!  Ne pitävät kuulemma villistä musiikista. Soitamme crescendon, jota he eivät unohda. Polttakaa vapauden bussi ja sen matkustajat! Polttakaa jokainen joka myy heille lounaan! Polttakaa jokainen rotuerottelun vastustaja! Kerätään patukoita ja pamppuja! Näytetään rettelöitsijöille! etteivät he voi hengittää valkoista ilmaa tai käydä valkoista koulua. Hankitaan sytykettä ja poltetaan heidän kotinsa! Kaadetaan kakaroiden päälle ja sytytetään. Kutsukaa koolle valkoisten neuvosto ja KKK [Ku Klux Klan]! Maksamme matkan pohjoiseen… Lähetetään mustat pojat ja tytöt pois. Amerikka amerikkalaisille!

Tekee mieli viitata omaan aikaamme. Nämä historiasta tutut äänenpainot ovat olleet synnyttämässä nykyistä rasismi- ja natsismikiimaa.

Nat King Colen kokemukset ovat Fullerilla olleet varmasti mielessä, kun hän on kirjoittanut Trentin suuhun sanat sinfoniaorkesterin kapellimestarista. Trent on nähnyt joskus hänen esiintyvän, mutta hän ei voi sietää sitä, että annetaan ”mustan pojan soittaa valkoisten kanssa”. Hänen mielestään silloin on menty jo liian pitkälle.

Ja Trent tuo tarinaansa mukaan myös Yhdysvaltain kirjailijaikonin Mark Twainin. Tämä on Mississippin kasvatti ja kuvannut siellä mustien orjuutta. Trent ja Johnny intoutuvat leikkimään siipirataslaivaa Missippijoella

Tilanteet vaihtuvat tiuhaan ja tunnelmat kääntyvät päälaelleen. Yhtäkkiä ollaan Trentin johdolla ryntäämässä joukolla erään potilaan kimppuun, mustaihoisen verta hänessä näyttää olevan.

”Napataan se ennen kuin se nai tyttäreni”, Trent huutaa, ”halleluja!”

Mies juoksee karkuun kuin viimeistä päivää. Tulee ilkeän näköinen joukkotappelu. joka päättyy siihen, että Johnny ja Trent makaavat pakkopaita yllään jossain eristyssellissä. Siellä maatessaan Trent vapautuu ja alkaa muistella omaa lapsuuttaan ja elämässään kokemaansa kohtelua. Hän mainitsee päivämäärän 30. huhtikuuta 1954.

Ymmärrän, että hän viittaa oikeustapaukseen Brown vastaan Topekan koululautakunta, jossa Yhdysvaltain korkeimman oikeuden päätöksen mukaan  rotuerottelusta tuli  yhdysvaltalaisissa kouluissa ja muissa julkisissa laitoksissa lainvastaista. Päätös toki tehtiin kuun puolivälissä, mutta Trentin muistissa lienee päätöksen jälkeen tapahtunut traumaattinen tapaus.

Trent on nyt syvillä vesillä. Hän pääsee kaikessa rauhassa purkamaan sielunsa syvimpiä asioita luottamalleen kaverille. Hän kertoo lyömisistä ja pilkasta. Muistot pulpahtavat pintaan. Se on terapiaa avoimimmillaan.  Mutta Johnnysta ei ole nyt terapeutiksi. Hän keskeyttää raa’asti Trentin muistelot ja siirtää puheen aiheen Sloanin murhaan. Se on Johnnylle tärkeämpää. Pulitzer-palkinto ja sen tuoma oma menestys siintää silmissä. Trent toteaa jotain. Nimeä hän ei ehdi sanoa, mutta se tieto tulee, että murhaaja oli hoitaja.

Tämän jälkeen tyttöystävä Cathy käy tapaamassa Johnnya. Hän huomaa, että Johnnyssa on jotain pielessä. Hän alkaa mennä sekaisin. Nainen tajuaa, että Johnny pitää tätä oikeasti sisarenaan. 

Johnny joutuu sähköshokkihoitoon. Siitä jatkuu hänen alamäkensä yhä syvemmälle. Elokuva kääntyy yhä traagisempaan suuntaan.  Johnnylta kyllä löytyy mustaa huumoria siihenkin tilanteeseen, kun hän herää hoidosta ja tuntee, ettei saa sanoja suustaan. Kankealla kielellä hän saa todettua, että seuraavalla kerralla hänet voidaan laittaa suoraan sähkötuoliin. Lääkäri kehottaa vain välttämään ”rotumellakoita”. Johnnya jää kuitenkin vaivaamaan äänensä menetys. Siitä tulee traumaattinen pelkotila, joka alkaa tilanteiden kehittyessä syödä miestä.

Edessä on vielä elokuvan yksi huippukohtaus – tapaaminen kuusivuotiaan tasolle vajonneen ydinfyysikko Bodenin kanssa. Sen myötä tapahtuu lopullinen käänne. Bodeninkin puheessa nousee esille Yhdysvaltoja vaivannut mccarthyismi – kommunismikammo.

Vaikka kieli ei taivu, niin Johnny saa kuitenkin kysyttyä Bodenilta, kuka oli Sloanin murhaaja. Boden havahtuu ja kertoo totuuden. Kaikki on ratkaistu. Mutta sitten alkavatkin vaikeudet. Johnnyn puheita ei enää oteta todesta. Hoksottimet hänellä kuitenkin vielä toimivat. Hän syöksyy murhaajan kimppuun ja saa häneltä väkivalloin kiristettyä tunnustuksen. Näin Johnny on itse aisassa osana vallitsevaa väkivaltaa käyttävää voimakulttuuria. Ei se kuitenkaan Johnnya paranna. Hänen mielensä on järkkynyt Pulitzer-palkinto tule mutta terveys menee. Se on ”menestyksen” ja saavutetun unelman hinta.

Palaan vielä yllä kertomaani tilanteeseen, jossa Johnny tuntee menettäneensä puhekykynsä. Hän ei menetä vain sitä vaan myös muistin. Se pätkii pahasti. Hän ei voi muistaa, kenet Boden nimesi syylliseksi. Hän hapuilee, nimeää ensin itsensä, sitten Cathyn. Kun muisti sitten kirkastuu, ei hän koe mitään estoja. Mieli myrskyää.

Sähköshokkihoito on yhteisön keino vaientaa sairaalan potilaissa elävä tunteva ihminen, irrottaa heidät omasta muististaan, omasta historiastaan, viedä heiltä keinot välittää omia ajatuksiaan, tunteitaan. He elävät kuin eläintarhassa, suljettuina tuttuun ”shokkikäytävään”. Omien äkkipikaisuuksien ohjaamina.

Ai niin, mainitaan lopuksi. Löysin sieltä myös meidän aikamme ongelmia. Enkä ole kai maininnut sitäkään, miksi hoitaja murhasi Sloanin. Sloan tiesi, että tuo hoitaja – keski-ikäinen lihavoitunut mies – oli käyttänyt naispotilaita hyväkseen. Nyt kirjoitan kyllä hieman kieli poskella, mutta siksiköhän Johnny sai sen toimittajan palkintonsa? Se oli sen ajan metoo-kampanjaa. Ja löytyy sieltä mielisairaalan ”avenuelta” mies, joka väitti olevansa kuudennella kuukaudella raskaana. Sukupuolten moninaisuuskin oli syy eristämiseen. 

Lopuksi

Yksi rinnakkainen mielisairaalaelokuva on vielä mainittava. Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over the Cuckoo's Nest, 1975)  Jack Nicholsonin bravuuri ja tšekkoslovakialaisen Milos Formanin Amerikassa valmistunut huippuelokuva. Se kohahdutti ja vaikutti minuunkin. Yksi piirre siitä jäi kuitenkin vaivaamaan. Se kesti vain yhden katsomisen. Toisella kerralla se tuntui tyhjältä. Siellähän on myös puhekykynsä menettäneitä hoidokkeja, mm. intiaani, joka selvittää tiensä vapauteen. Änkyttävän nuorenmiehen tunsin itse läheiseksi, mutta hänen elämänsä ratkaisuun elokuva antaa kyllä aika valjut, suurta yleisöä kosiskelevat eväät.

Palaan vielä Peter von Baghiin. Hän on itse kasvanut lapsuutensa mielisairaalaympäristössä. Siksi odotin häneltä vähän syvempää perehtymistä Shokkikäytävään. Eikä hän sitä omien suosikkiensa joukkoon näytä nostaneen.

Lopuksi lainaan kuitenkin tekstiä hänen Elokuvan historiastaan (vuoden 2004 painos, s. 349). Jokainen voi tutkiskella hänen ajatuksiaan itse. En niitä väheksy. Ne puhuttelevat edelleen.

”Lehtimiehen matka menestykseen ja mielisairauteen on kuvattu säälimättömästi fyysisin shokein. Murhan kolme todistajaa putoavat kuviteltuihin rooleihinsa juuri, kun heiltä on herahtamaisillaan mielekäs todistajanlausunto. Laajemmin katsoen he ovat Amerikan suurien rikoksien - imperialismin, rotusyrjinnän, atomipommien aikakauden alun – mykistettyjä todistajia. Teoksen pääkuviosta kasvaa käänteinen lohduton tarina menestyksestä.  Mielisairasta näyttelevän ainoaksi mahdollisuudeksi jää tulla itsekin mielisairaaksi. Ainoiksi muistumiksi vapaudesta jäävät mustavalkoisten sairaalakuvien keskeltä houreisina ja värillisinä pulpahtavat kuvat kesyttämättömästä luonnosta. Huckleberry Finnin joesta ja Moby Dickin valtamerestä, kuten Fuller-kirjan tekijä Nicholas Garnham täsmentää.”

”Alastoman suudelman prostituoitu yrittää aloittaa ”kunnollisen elämän” pikkukaupungissa, jonka siveän ja tasapainoisen ulkokuoren alta paljastuu kuitenkin niin räikeä tekopyhyys ja korruptio, että nainen päättää itsensä säilyttääkseen siirtyä takaisin prostituution pariin.”

Fullerin tuotannosta von Bagh toteaa seuraavasti:

”Väkivalta kasvaa hänen teoksissaan epäonnistuneen inhimillisen viestinnän köyhäksi korvikkeeksi, joka saattaa purskahtaa esiin milloin vain ja mistä syystä tahansa. Kaikissa Fullerin töissä väkivalta, rotuviha ja sota yhdistyvät horjuvaan epävarmaan kansalliseen identiteettiin. Rikos on elimellinen jatke yhteiskuntaa hallitsevalle liikemaailman etiikalle.”

Fullerin henkilöt ovat skitsofreenisia, useaan rooliin pirstoutuneita.

”Huipentumana Fuller näyttää Shokkikäytävässä mustaihoisen, joka kuvittelee olevansa Ku Klux Klaanin johtaja. Itse Amerikka, ”Vapauden maa”, sotkeutui alun pitäen orjuuteen. Näille ristipaineille ja identiteettikriiseille Fuller on antanut raa’an, suoran ja provokatorisen muodon, joka vihlaisee kuin hampaaseen tunkeutuva pora.”

Kirjallisuutta

Alanen Antti: Elokuvan tekijät. Otava, 2012.

Bagh, Peter von: http://www.kaapeli.fi/~filmihul/97_6_art1.html , katsottu 21.10.2018.

Bagh, Peter von: Elokuvan historia. Kolmas täydennetty painos. Otava, 2004.

Haskins, James – Kathleen Benson: Nat King Cole. Suomennos: Jari Niittylä. Art House Oy, 2001.

Nat King Cole – musta laulaja valkoisten maailmassa

Haskins, James – Kathleen Benson

Nat King Cole. Suomennos: Jari Niittylä. Art House Oy, 2001.

(Alkuperäisteos: Nat King Cole – A Personal and Professional Biography, 1984, 1990.)

Nat King Cole (1919-1965) oli komean uran luonut amerikkalainen jazzpianisti ja sittemmin viihteelliseen musiikkiin omistautunut laulaja. Minulle hän oli pitkään vain nimi, jonka lauluja olin kyllä kuullut, mutta en niistä erityisemmin syttynyt. Kunnes hiljattain kesän tullen ne alkoivat yllättäen viedä minua mukanaan. Ihastuin hänen ääneensä ja sen myötä hänen laulamiinsa kappaleisiin.  Sain tietää, että hän oli ollut taitava jazzpianisti, josta sattumoisin tuli laulajatähti. Siinä vaiheessa hain kirjastosta hänen elämäkertansa. Ja tässä ollaan.

Yksi suosikeistani on herkkä rakkausballadi When I Fall in Love. Siinä on tällainen kohta:

”…In a restless world like this is, love is ended before it's begun.

And too many moonlight kisses seem to cool in the warmth of the sun…”  

Laulussa luodaan romanttista mielikuvaa kahdesta rakastuneesta nuoresta kuutamossa suutelemassa. Siinä rakkaus tosin lämmöstä huolimatta viilenee, mutta varsinaisesti tilanteessa ei ole mitään ihmeellistä. Jos kuitenkin siirrytään Colen ajan amerikkalaiseen yhteiskuntaan, niin tunnelmapalassa on eräs seikka saattanut joitakuita hämmentää. Nimittäin se, että laulaja on musta ja tunteinensa mukana keskellä valkoisen valtaväestön elämänpiiriä. Nat King Colen lauluja kuuntelivat toki mustat, mutta suosioon hän nousi osuessaan niillä valkoisen väestön sydämiin. Ja mielikuvat, joissa musta mies flirttailee valkoisen naisen kanssa rotuerottelun ja -sorron vielä vallitessa, kieltämättä kiristivät monien rajoittunutta ajattelua.

Kirjoitukseni ei ole mikään kirja-arvio, vaikka päädyinkin laittamaan lähteeni alkuun. Hahmotan vain elämäkertateoksen pohjalta yleistä kuvaa ihailemastani laulajasta. Perhe ja muu henkilökohtainen maailma jää nyt taustalle. Kuvaan mustan laulajan kamppailua urallaan keskellä ristiriitoja täynnä olevaa amerikkalaista yhteiskuntaa.  Cole koki rotuerottelun ja syrjinnän pikkulapsesta lähtien. Hän tunsi olevansa väheksytty ja kantavansa ihonvärinsä mukana leimaa, joka sittemmin aikuisena toi hänelle urallaan ylimääräisiä esteitä. Hänellä oli vahva motivaatio ylittää nuo esteet. Hän oli muusikon uran ohessa myös elämässään eteenpäin pyrkivä liikemies, jolla oli halu menestyä ja huolehtia isoksi kasvaneen perheensä hyvinvoinnista.

Totean jo näin aluksi, että häneltä odotettiin osallistumista mustien vapaustaisteluun, tai ainakin hänen toivottiin ottavan räikeisiin epäkohtiin avoimemmin kantaa. Hän toimi kuitenkin pidättyvästi, kultaisella keskitiellä. Kotikasvatuksen myötä hän sai nöyrän mielen, mikä ei tarkoita nöyristelyä. Hän ei vaan halunnut loukata omia kannattajiaan ja fanejaan. Kirjan tekijätkin toteavat jälkikäteisarviossaan, että se on kai sittenkin ollut se oikea tie.

Cole näki elämässään paljon, sillä hän kiersi esiintymässä kaikkialla Yhdysvalloissa. Häntä nöyryytettiin ihonvärinsä vuoksi. Mutta hän hillitsi itsensä. Kiitollisuus ihailijoita kohtaan meni kaiken ylitse. Hän oli sisäistänyt sydämessään sen, mitä varten hän eli. Hän omistautui vain musiikkiinsa ja sen avaamiin mahdollisuuksiin. Oli edettävä uralla, avattava uusia portteja.

Hän hankki perheelleen asunnon valkoisten asuma-alueelta, kulki siellä missä muutkin. Hän ei rajoittanut elämänpiiriään, halusi elää kuin muutkin maan kansalaiset. Hän meni yleisönsä luo, vaikka rotuerottelun villitsemiin Etelän osavaltioihin. Hän otti riskejä ja teki samalla ehkä huomaamattaan hidasta työtä ennakkoluulojen voittamiseksi.  Hän halusi olla vain yksilö, ei mikään ryhmänsä edustaja. Hän vältti kärjistämästä asenteita.  Joidenkin mielestä se oli nöyristelyä. Hänet leimattiin ”setä Tuomoksi”. Leimaajat erehtyivät, mutta kahtiajakautuneessa yhteiskunnassa totuudelle ei aina ollut sijaa. Kyseinen ”Uncle Tom” oli 1800-luvun puolivälissä ilmestyneen romaanin keskushahmo, josta voi lukea vaikka täältä.

…

Nat King Cole syntyi vuonna 1919 Montgomeryssa Alabamassa ja kuoli helmikuussa 1965 keuhkosyöpään, kaksi päivää ennen 46-vuotissyntymäpäiviään. Elämä katkesi äkisti. Kuollessaan hän oli huipulla. Kaikkialla maailmassa taidettiin tuntea hänen samettinen äänensä. Hän oli noussut huipulle köyhistä oloista, mutta hänen viisi lastaan saivat elää ja kasvaa yltäkylläisyydessä.

Hänen oikea nimensä oli Nathaniel Adams Coles. Taiteilijanimi muotoutui jo teini-iässä hänen perustaessaan ensimmäisiä yhtyeitään.

Nuorena hän oli lahjakas taitava jazzpianisti, joka oli luonut itselleen tunnistettavan tyylin. Hän ei halunnut mainetta, hän halusi vain tulla toimeen. Mutta toisin kävi.  Hän alkoi laulaa soittonsa lomassa, ihan vaihtelun vuoksi. Kun alettiin pyytää lisää, niin Nat lauloi.

Hänen isänsä oli baptistikirkon pastori Edward Coles. Äiti Perlina soitti kirkossa urkuja ja johti myös kuoroa. Äidin ansiosta pikku Nathanael oppi pian soittamaan. Jo pikkupoikana hän innostui jazziin.

Colesin perheeseen syntyi runsaasti lapsia, joista Netin lisäksi myös muutama muu on luonut elämänuransa jazzmusiikin parissa. Varmaankin hänen yhdeksän vuotta vanhempi isoveljensä isoveli Edward (Edward Bennett Coles 1910-1970) oli keskeinen innoittaja, joka ajoi Natin kuuntelemaan suuria jazz-tähtiä mustien asuttamille kaduille. Edwardin pääinstrumentti oli kontrabasso, mutta hän soitti myös pianoa.  Nat soitti aivan nuorena hänen kanssaan samassa yhtyeessä, mutta tiet erosivat varhain. Pikkuveljistä Isaac "Ike" Cole (1927 – 2001) ja Lionel Frederick Cole (s. 1931) ovat olleet merkittäviä jazzmuusikoita.  

Natin ura ja oma pianosaundi alkoi varsinaisesti muotoutua, kun hän perusti vuonna 1937 oman trionsa ja sinnitteli sen kanssa eteenpäin. Nat King Cole siirtyi myöhemmin yhä enemmän viihdelaulajaksi mutta trio pysyi jossain muodossa hengissä vuodesta toiseen niin, että vuonna 1962 yhtyeen perustamisesta tuli kuluneeksi 25 vuotta ja sen kunniaksi Nat King Cole järjesti juhlakonsertin.

…

Nat King Colen syntymäkaupunki sijaitsi Alabamassa. Se oli mustalle väestölle vaikea paikka asua. Siellä elettiin vahvassa valkoisessa hegemoniassa, mustilla oli mitättömät mahdollisuudet saavuttaa elämässä mitään merkittävää. Pastori Coles ja hänen vaimonsa halusivat vain elää ja antaa toisten elää, kasvattaa rauhassa lapsensa ja tehdä työtään syvässä uskossa. Mustan väestön piti väistää valkoista, pitää päätä kumarassa ja välttää katsomasta häntä silmiin, muuten saattoi käydä huonosti. Pohjoisen suunnassa ilmapiiri oli toinen ja sinne monet mustat lähtivätkin ja saattoivat päästä rikastumaan.

Pikku Nathanielin ollessa kolmevuotias muutti Edward ja Perlina Colesin perhe Chicagoon. Sinne muuttivat monet muutkin Montgomeryn mustat. Isä sai töitä sielunpaimenena, äiti kuoronjohtajana. Perheessä oli tuolloin Nathanielin lisäksi isoveli ja kaksi sisarta. Nat kasvoi musiikkiin ja hänen lahjansa huomattiin. Nelivuotiaana hän soitteli perheen pianolla kappaletta ”Yes, We Have No Bananas”.  Äiti kannusti lapsiaan ja huolehti myös siitä, että Nat sai kunnon koulutusta. Klassisesta lähdettiin liikkeelle, monipuolisesti. Myös Bach tuli tutuksi ja sen myötä tekniikka tuli haltuun. Kirkossa saarnattiin ja soitettiin musiikkia tunteella. Sieltä Nat sai sittemmin pohjaa omalle musiikilleen ja omille tulkinnoilleen.

Natin lapsuus ei ollut pelkkää musiikkia. Myös urheilu kuului perheen lasten elämään. Natista olisi voinut tulla baseball-tähti. Musiikki kuitenkin voitti. Ja koska oltiin Chicagossa, niin nimenomaisesti jazz. Chicago oli tuolloin maailman parhaita paikkoja jazzista kiinnostuneille. Se vilisi mustia lahjakkuuksia Louis Armstrongista lähtien. Nat kävi isonveljensä kanssa kuuntelemassa musiikkia ja muusikkojen jutustelua. Hän kykeni omaksumaan korvakuulolta ideoita. Pianisteista Earl Hines oli tärkeä esikuva. Hänen juoksutustensa ja vahvojen sointujen kautta Nat kehitti omaa soittoaan.  ”Hänen draivinsa vetosi minuun”, kertoi Cole myöhemmin. Hines oli levyttänyt ensi kerran vuonna 1929 ja hän soitti tuolloin monta vuotta tutussa klubissa. Nat Coles saattoi harjoittaa Hinesin tekniikkaa kotona ja mennä sitten vielä klubin kulmille kuuntelemaan ja varmistamaan, oliko hän omaksunut kaiken oikein.

Nat sai kuitenkin kokea jo pienenä valkoisten ylivallan. Myös Chicago oli rodullisesti kahtia jakautunut, ei toki niin vahvasti kuin syntymäkaupunki, jossa säännöt olivat äärimmäisen tiukat erillisine pesutiloineen ja istumapaikkoineen. Chicagossa ihonväriraja toimi ”näkymättömänä”. Nat asui ja liikkui kuitenkin kaupungin eteläosassa. Se oli mustien asuttama kaupunginosa. Hän ei päässyt suoraan kosketukseen valkoisten rasismin kanssa. Ennakkoluuloihin hän kuitenkin törmäsi, ja ne tulivat oman rodun edustajilta. Varsinkin ne mustat chicagolaiset, jotka olivat itse rakentaneet uransa ja päässeet jonkin verran rikastumaan, suhtautuivat siirtolaisiin ylimielisesti. ”Sinä olet musta ja sinä haiset etkä pysty pesemään sitä hajua pois.” Niin hänelle sanoi kerran bussissa toinen musta, rouva, jolla iho oli tosin vaaleampi kuin Natilla. Tapauksen kerrotaan jättäneen poikaan syvät jäljet, jotka hän piti nöyrästi sisällään. Hän pystyi kertomaan tapauksesta vasta vuonna 1956. Nat King Colella oli läpi elämän  lähes pakkomielteenomainen  siisteysvimma, hän saattoi kylpeä jopa useamman kerran päivässä. Niin voi käydä, jos lasta solvataan herkässä iässä. Varmaankin loukkauksella oli vaikutuksensa myös Natin luonteeseen, jossa näkyi ajoittain arkuutta ja nöyrää asennetta. Yhtä kaikki, Chicago oli Nathaniel Colesille parempi kasvuympäristö kuin syntymäkaupunki.

Nat Colesin ulkoinen olemus tarvitsee hieman luonnehdintaa. Hän oli jo varhain lähes 180 cm pitkä. hän erottui paitsi kokonsa myös silmiensä vuoksi. Ne olivat aasialaistyyppiset, minkä vanhemmat toki katsoivat merkitsevän eritystä lahjakkuutta. Ulkoinen olemus aiheutti nuorukaiselle epämukavuutta, mutta sillä oli myös hyvät puolensa. Kasvot jäivät helposti mieleen. Se oli nuorelle muusikolle hyväksi.

Ensimmäisen yhtyeensä Nat Coles perusti lukioaikana. Se soitti koulu- ja klubitansseissa. Eräässä vaiheessa hän ja hänen isoveljensä Edward lyöttäytyivät yhteen soittaen omassa sekstetissä. Siinä yhteydessä Colesista muotoutui pelkkä Cole. Sekstetiltä ilmestyi vuonna 1936 jopa äänite.

Nat Cole meni naimisiin itseään kymmenen vuotta vanhemman tanssijattaren Nadinen kanssa. Yhtye lähti keikalle Kaliforniaan Los Angelesiin ja sille tielle Nat jäi. Hän oli vasta 18-vuotias, kun hän vuonna 1937 erinäisten vaiheitten jälkeen perusti oman jazztrionsa. Siitä alkoi oma pianistin ura pikkuhiljaa vakiintua. Niukasti elettiin. Rahaa ei virrannut, mutta se riitti, että töitä oli tasaiseen tahtiin. Trio teki ensimmäiset levytyksensä vuosina 1938 ja 1939. Ne eivät avanneet tietä tähtiin, mutta yhtye onnistui luomaan oman saundinsa. Vaikeuksien yli mentiin. Ihme kyllä trio säilyi hengissä läpi koko uran.  Vuonna 1962 tuli kuluneeksi 25 vuotta trion perustamisesta. Sen kunniaksi järjestettiin juhlakonsertti.

Vaimo Nadinen mukaan Nat halusi Los Angelesin alkuvuosina soitollaan lähinnä vain hankkia toimeentulonsa.  Hänen mukaansa Natilla ei ollut erityistä kunnianhimoa. Se ei oikeastaan sopinut Los Angelesiin. Siellä oli suhteellisen pieni musta väestö. Valkoiset palkkasivat omia orkestereitaan omiin tilaisuuksiinsa. Mustille ei ollut kysyntää. Hollywood puolestaan oli elämäkerran mukaan rasistinen kaupunki. Sen sinne muuttaneet mustat saivat havaita. Mustien syrjinnästä oli esimerkkejä.

Yhtäältä Nat Colesta on luotu kuvaa arkana, nöyränä nuorukaisena, jolta puuttui elämässään kunnianhimoa. Lukiessa hänen varhaisista vaiheistaan Los Angelesissa, saa nuoresta miehestä kuitenkin monipuolisemman kuvan.  Ahkeruutta ja työhön paneutumista hänellä riitti. Sen hän oli perinyt perheeltään ja äitinsä opetuksesta. Ensi vaikutelma on ennen kaikkea kova yrittämisen tarve ja määrätietoisuus. Tutustutaan hieman tarkemmin noihin vuosiin.

Ennen trion perustamista Nat Colella oli orkesteri mutta hän joutui siitä pian luopumaan. Hän yritti seitsikolla mutta joutui luopumaan. Sitten avautui töitä soolopianistina, mutta ne olivat yhden illan keikkoja. Joka kapakassa oli piano mutta niissä kiertäminen kävi raskaaksi, koska kaiken lisäksi soittimetkin olivat usein surkeassa kunnossa. Oli pianon kunto mikä hyvänsä, omistajat vaativat hyvää musiikkia. Ja Nat Cole oli kuitenkin vakavasti otettava muusikko, kapakkayleisön edessä turhautui. Onneksi studiokeikkoja avautui.

Elämä oli välillä kai kiikun kaakun. Tienestit olivat tiukassa. Pahassa taloudellisessa ahdingossaan hän erehtyi myymään oman sävellyksensä Straighten Up and Fly Right kustantaja Irving Millsille 50 dollarilla kaikin oikeuksin. Se kävi Colelle hyvin kalliiksi, sillä kappaleesta tuli 40-luvulla suuri hitti. Sävelmän nimi oli peräisin isän pitämästä saarnasta. Sanat kertovat hiirihaukasta, joka vie pikkuapinan korkeuksiin.

Nat Colen pianistin taidot saivat huomiota. Hän oli luonut oman tyylin, josta toki huomasi Earl Hinesin vaikutteet. Vuoden 1937 syksyllä hän keräsi itselleen kvartetin, joka kuitenkin kutistui pian trioksi rumpalin jäätyä pois. Laulu tuli ohjelmaan myöhemmin ja aivan sattumalta. Aluksi Nat lauloi pieniä pätkiä tuodakseen esitykseen vaihtelua. Sitten yleisö pyysi lisää. Hän suhtautui laulamiseen vaivautuneesti, mutta taipui lopulta pyyntöihin.

Levytysten ja radio-ohjelmien myötä kysyntä alkoi kasvaa. Mukaan tuli välillä myös rumpali. Vuonna 1941 yhtye lähti jo kiertueelle. Onneksi oli sitä varten hankittu vanha risa auto. Juuri kiertueella Natista syttyi laulaja. Tai tiedä häntä missä, koska siitä on niin monia tarinoita. Ymmärtääkseni kuitenkin häntä vaadittiin laulamaan.

New Yorkin käynnillä oli tulevaisuuden kannalta tärkeä merkitys. Cole  sai olla mukana tekemässä kvintetissä pari onnistunutta levytystä. Samalla oli monenlaisia onnistuneita soundikokeiluja.

Vieraissa kaupungeissa matkustellessaan trion jäsenet joutuivat kuitenkin kohtaamaan vaaroja ja riskejä.  Rotuerottelua esiintyi monin eri muodoin. Valkoisten asuinalueille ei saanut eksyä ja jopa keskiluokkaiset mustat katsoivat mustia muusikoita halveksien.

Syksyllä 1941 Nat Colesta kirjoitettiin ensimmäinen arvostelu. Yhtye palasi keväällä 1942 Los Angelesiin. Norman Granz -niminen henkilö alkoi järjestää jamisessioita ja myös Nat Colelle avautui uusia mahdollisuuksia. Hän pääsi soittamaan jopa Hollywoodin yökerhoihin. Niihin ei yleensä päästetty mustia asiakkaita, mutta Granzin jami-iltoihin päästettiin.  

Levybisness oli nousemassa. King Cole trio soitti aina milloin vain oli mahdollista ja mille tahansa levymerkille, joka kelpuutti sen, ja toivoi saavansa aikaan hitin ainoalla sille avoimella markkina-alueella, mustan väestön keskuudessa.  Musiikki ja äänilevyt kärsivät samasta rotuerottelukynnyksestä kuin koko yhteiskunta tuohon aikaan.  Mustat levyt keskittyivät pienelle rhythm & blues -kentälle. Niitä levyjä saattoi kuulla vain pienillä radioasemilla. New Yorkin Manhattanilla tai Los Angelseissa oli etsittävä tietyt paikat, joista levyjä sai. Esimerkiksi Los Angelesissa  ne sijaitsivat mustien asuinalueella Wattsissa.

Mustilla laulajilla oli hyvin pienet mahdollisuudet päästä levyttämään nimekkäille merkeille. Näin ollen Valkoista kuulijakuntaa heidän oli vaikea saada, laajempi yleisö jäi saavuttamatta. Muutama harva musta naisvokalisti oli onnistunut ylittämään roturajan (Billie Holliday, Ethel Waters ja Ella Fitzgerald). Heikompitasoisemmatkin valkoiset laulajat saattoivat nauttia suosiota, kun taas kiehtovimmillakaan mustilla ei ollut mahdollisuuksia nousta pinnalle.

Kun sitten äänilevy- ja jukeboksiteollisuus alkoi todella kukoistaa todella, mustat markkinatkin kasvoivat.  Cole halusi osansa niistä. Hän tajusi, että julkisuutta varten tarvittiin manageri. Vuonna 1943 hän ryhtyikin etsimään markkinoijaa.

Keikkoja alkoi tulla lisää. Esimerkiksi vuoden 1944 alkaessa King Cole Trio soitti säännöllisesti keskiyöhön 331 Clubissa ja siirtyi sen jälkeen koko yön avoinna olevaan Last Wordiin Central Avenuelle.

Trio alkoi saada yhä enemmän radiotyötä.  Määrätietoisuudesta kertoo, että Cole yritti saada oikeusteitse tekijänoikeuspalkkioita suureksi hitiksi nousseesta Straighten Up and Fly Right -kappaleesta. Hän ei siinä onnistunut, mutta oma vaikutuksensa sillä oli Colen urakehitykselle. Ainakin se oli yritteliäälle nuorelle miehelle hyvä opetus, tavallaan avain tulevaisuuden menestykseen.

Vuonna 1944 ilmestyi myös yhtyeen ensimmäinen albumi. Ja se pääsi haastavalle kiertueelle, yhdessä  Benny Carterin orkesterin kanssa.

Colen pianosaundilla oli omat kannattajansa ja faninsa mutta Cole oli siirtynyt ja siirtymässä yhä enemmän laulajaksi. Osittain siirtymiselle oli syynä yleisön vaatimukset. Balladeista oli sodan aikana tullut erittäin suosittuja. Rakkauslaulut ilmensivät eron tuskaa, jota monet perheet ja rakastuneet parit tunsivat. Jukeboxien valikoimasta balladit olivat suosituimpia.  Valkoisista laulajista Frank Sinatra, Big Crosby ja Perry Como nousivat kuuluisuuteen balladien tulkitsijoina. Vähitellen muutama musta laulajakin onnistui ylittämään valkoisen kuulijakunnan sydämen. Nat King Cole oli yksi heistä. Toki tuo tabu oli murrettu ensimmäisen kerran  jo vuonna 1920, mutta se oli kuitenkin vielä elossa.

”Vuosi 1944 oli kuitenkin sellaista aikaa, että monien valkoisten mielestä mustan miehen oli sopimatonta laulaa rakkauslauluja. Asenne periytyi aiemmilta ajoilta, jolloin mustia pidettiin ali-ihmisinä ja kykenemättöminä kokemaan rakkauden tapaisia inhimillisiä tunteita.” (s. 42)

Colen ääni tuntui sopivan balladien laulamiseen. Hänen samettiäänensä levisi siksi myös valkoisten suosioon. Mutta asenteita ei ollut helppo murtaa:

”… suuri osa valkoisista oli alkanut suhtautua sympaattisemmin, oppinut käsittämään mustat ihmisolennoiksi, mutta se ei tarkoittanut, että he sallisivat valkoisten naisten kuuntelevan lemmenlauluja kuiskailevia mustia miehiä.” (s. 42-43)

Colella oli tulkintoihinsa näkemystä.

”Colen laulussa oli vakavuutta, joka kuulsi läpi, hän ei milloinkaan vain laulanut laulua vaan koki sen. Hän oli äärimmäisen tarkka lauluistaan. Niiden oli tulkittava aitoa tunnetta ja hänen täytyi kyetä laulamaan ne kuin pitäisi totena joka sanaa.” (s. 43)

”Pidän itseäni pikemminkin laulujen tulkitsijana kuin laulajana”, Cole sanoi usein. Kuulijakunta vastasi hänen rehellisyyteensä. Kiertueella Cole oli valmis antamaan kuulijoille, mitä he halusivat, vain muutama harva kaipasi lisää piano-osuuksia.

Todetaan, että Nat Cole oli monella tapaa ihanteellinen muusikkotyyppi. Hän oli tunnollinen ja ahkera. Hän ei myöhästellyt ja pyrki jatkuvasti kehittämään taitojaan. Levytysyhtiöiden kanssa hän oli mallikas yhteistyökumppani. Hänestä pidettiin. Tästäkin syystä 1940-luvun puolivälissä yhtyeen suosio oli kovassa nousussa.

Vuoden 1944 hän piti keikkoja, jotka saivat yleisön täysin mukaansa, mm. New Yorkin maineikkaassa Apollo Theaterissa, jota pidetään mustien arvostettuna konserttisalina. Cole voitti  yhtyeenjohtajana vuoden muusikkoäänestyksen, mikä oli ensimmäinen useista myöhemmistä äänestysvoitoista. Vuonna 1945 kiertuevauhti jatkui. Rahaa alkoi virrata. Hän osti vaimonsa Nadinen kanssa talon. Itselleen hän osti uuden auton ja triolleen asialliset esiintymisasut. Siinäkin suhteessa trion imago vahvistui. Hittejä alkoi syntyä. Niistä mainitsen nyt keväällä 1946 levytetyn Suomessakin varmasti tutun piisin ”Route 66”.

1940-luvun puolivälissä ja lopulla King Cole Triolta eivät uudet mahdollisuudet näyttäneet loppuvan koskaan. Vaatimattomissa loissa kasvaneen nuoren miehen uralla oli kuitenkin vastassa monenmoisia loukkuja. Tässä yhteydessä minulla nousee kyllä vertailukohdaksi mieleen myös Olavi Virran kohtalo:

”Chicagon etelälaidan köyhälle kasvatille noin suurten rahojen ansaitseminen tuntui samalta kuin olisi joulu joka päivä, ja hän tuhlasi rahaa sitä mukaa kun sitä tuli. Häntä ei huolettanut, tulisiko sitä vielä lisää.”

Vuonna 1946 hän pääsi ensikerran esiintymään Las Vegasiin, ”valkoisen hedonismin linnakkeeseen”. Kasinoon mustien pääsy oli tuolloin evätty, mutta siitä eivät esiintyjät valittaneet. Todettakoon, että myöhemmin 60-luvulla Nat King Cole jäi myös uhkapelikoukkuun, mutta siihen oli vielä paljon aikaa.

Samana vuonna Cole teki ensimmäisen levytyksensä jousien säestyksellä. Kyseessä oli The Christmas song. Yhä kauemmas alettiin mennä alkuperäisestä jazz-soundista ja mustasta musiikista. Kappale loi aivan uuden standardin joulusävelmiin.  Se möi niin hyvin, että muutkin kiirehtivät sen levyttämään. Levy liitetään ensi sijaisesti kuitenkin Coleen ja Cole itse piti sitä yhtenä suosikkinaan. Hän alkoi käyttää jousitaustoja muissakin levytyksissään.

Vuonna 1946 Colen trio sai oman radio-ohjelman. Aika oli huonoon kuunteluaikaan, mutta sen verran suosittu se oli, että pysyi ohjelmistossa 68 viikkoa.

Vuonna 1946 alkoi tapahtua myös yksityiselämässä käänne. Hän tapasi leskeksi jääneen Marian.  Natin avioliitossa ei ollut enää hehkua, vaikka pariskunta olikin hankkinut vastikään oman talon. Nadine oli kymmenisen vuotta vanhempi eivätkä he olleet onnistuneet saamaan lasta. Marian kansa alkoi synkata. Vuonna 1948 avioero sai virallisesti lainvoiman ja heti sen jälkeen maaliskuun lopussa Nat ja Maria vihittiin baptistiseremonioiden mukaan. Jotain Nat King Colesta kertoo sekin, että pari järjesti muhkean häävastaanoton. Vaatimattomuus ei kaunistanut.

Maria ilmestyi Natin maailmaan kuin tilauksesta. Rahankäyttäjänä Cole oli ollut hyvin avokätinen. Hän lainaili rahaa saamatta niitä koskaan takaisin. Marian mielestä hän oli myös liian luottavainen. Nyt siihen tuli jämäkkyyttä. On arveltu, että Nat valitsi Marian, koska hän ymmärsi tarvitsevansa Marian kaltaisen henkilön pitämään itseään maan pinnalla, varjelemaan kaikenlaisilta hyväksikäyttäjiltä.

 

Vaimo Marian vaikutuksesta Nat Colen pukeutumiseen  tuli konservatiivista tyyliä

Maria kannusti miestään jatkamaan kaupalliseen suuntaan. Samalla hän huolehti miehestään, mm. hänen pukeutumisestaan. Colen kerrotaan kutsuneen vaimoaan Mariaa ”valtiovarainministerikseen, joka on saanut budjettiin tasapainon”. Hän antoi kiitosta vaimolleen siitä, että tämä oli kannustanut häntä uskomaan enemmän itseensä ja vaatimaan häpeilemättä parempia sopimusehtoja teattereiden ja klubien johtajilta. Myös elämän laadun Cole kertoi parantuneen. Tuli uusia harrastuksia, kuten golf ja valokuvaus.

Samaan aikaan maaliskuussa, kun häät pidettiin, julkaistiin Nat King Colen uusi hitti – Nature Boy. Se nousi myyntilistoille hämmästyttävän nopeasti. Usein tällaiset tähdenlennot myös putoavat nopeasti mutta nyt kävi toisin. Laulussa oli jotain mystistä voimaa, joka iski omaan aikaansa.

Eräästä viikkojulkaisusta löytyy tällaista lukijan lähettämää tekstiä:

 

”Ihmiset rakastavat Nature Boyta koska se ilmentää universaalia totuutta. Ihminen ei voi kokea suurempaa kuin rakastaa ja olla rakastettu. Puhdas epäitsekäs rakkaus tuottaa maailmaan onnellisuutta enemmän kuin mikään muu. Siinä on Mestarin painava sanoma. Jokaisen meidän sydän ymmärtää tämän totuuden, joten siksi me haluamme kuulla sen koruttoman tarinan muotoon puettuna.” (s. 69)

Colelle Nature Boy tuskin oli ensimmäinen sävelmä ja tulkinta, joka ylitti roturajan valkoisten kuulijoiden puolelle, mutta Colelle se oli tärkeänä siltana valkoisten markkinoille, voi puhua läpimurrosta. Siinä oli universaali sanoma, rakkauden viesti, tällä kertaa mustan laulajan tulkitsemana. Nature Boyssa ei ollut uhkaa sille, että valkoinen naiskuuntelija voisi hullaantua mustaan lemmenlaulajaan. Tuolloinhan katsottiin sopimattomaksi, että musta laulaja ”vietteli” valkoisia naisia rakkauslauluillaan.  Nyt tuo käsitys alkoi vähitellen murtua, kun valkoinen yleisö alkoi kuunnelle laajemminkin Nat King Colen esittämiä balladeja. Nature Boyta kuunnellessaan naiset eivät saaneet omantunnonvaivoja eikä niitä tullut enää muistakaan Nat King Colen rakkauslauluista.

Cole itse ei ajatellut olevansa mikään mustien asian edistäjä. Hän ei halunnut tulla liitetyksi mihinkään radikaaliin poliittiseen liikehdintään. Oma laulajan ura oli hänelle tärkeintä. Leimautuminen olisi saattanut haitata uraa. Tuon asenteen ansiosta hän pääsi esiintymään yhä korkealuokkaisempiin paikkoihin. Yksi sellainen oli Länsi-Hollywoodissa sijainnut yökerho Ciro. Vuosi oli edelleen 1948.

Kaikesta kuuluisuudesta huolimatta King Cole Trio oli silti musta yhtye, joka liikkui valkoisten dominoimassa maailmassa ja sai pienin väliajoin muistutuksia epätavallisesta ja epämukavasta asemastaan.  Trion esiintyessä Cirossa, häntä kuuntelemaan pyrki pari nimekästä mustaa artistia (Rosetta Tharpe ja Artie Graves). Heiltä kuitenkin evättiin sisäänpääsy, käännytettiin tylysti ovelta.

Kun Cole kuuli tapahtuneesta, hän totesi Gravesille: ”Tämä työpaikka ei ole minulle niin tärkeä, että siedän omaa väkeäni solvattavan, kun he pyrkivät tänne kuuntelemaan minua.”  Cole totesi tulevansa Gravesin todistajaksi. Raha ei ole pääasia vaan se, että sellaisen kohtelun on loputtava.

Se ei toki ollut Colen uralla ensimmäinen tai ainoa kokemus siitä, kun mustilta evättiin pääsy katsomaan toista mustaa esiintyjää johonkin paikkaan. Colen ja muiden mustien reaktiot olivat oire orastavasta kapinasta valkoisten klubinomistajien toimia vastaan. Valkoiset kuvittelivat vain tekevänsä mustille artisteille suuren palveluksen, kun päästävän nämä tiloihinsa esiintymään.

Cole itse mieluiten väisti kiistatilanteet, yritti olla realisti ja mukautui rajoihin niin paljon kuin omatunto salli. Kirjassa kysytään, olisiko hän pitänyt tuntonsa Ciron tapahtumasta sisässään, ellei hän samanaikaisesti olisi ollut keskellä toista rotukiistaa. Siinä kiistassa ei ollut kyse ainoastaan ihmisarvosta, vaan myös Colen omasta asemasta tuoreen vaimonsa silmissä. Kyse oli pariskunnan asunnon hankkimisesta.

Nat ja Maria etsivät asuntoa ja pariskunta ihastui erääseen omakotitaloon Los Angelesin perinteisellä valkoisten asuttamassa Hancock parkin kaupunginosassa.  Päätös tehtiin ensi tutustumisen myötä mutta kaupan vahvistaminen ei luonnistunut ihan hetkessä. Mustaa väkeä ei alueelle suvaittu. Joillekin eivät edes kuuluisuudet saaneet poikkeuslupaa. Tarvittiin hieman myös bulvaanin apua. Muutto kuitenkin tapahtui elokuussa 1948. Perheen piti olla varuillaan. Naapurit yrittivät saada turhaan Colea perumaan kaupan. Periksi ei kuitenkaan annettu. Varsinaisia vandalistisia tihutöitä tapahtui sittemmin vain kerran.

Oli muitakin tunnettuja mustia, jotka joutuivat ongelmiin hankkiessaan asuntoa perinteisiltä valkoisten asuma-alueilta. Mustilta vaadittiin rohkeutta uskaltaa asettua alttiiksi kovalle vastustukselle. Plussaa siinä toiminnassa oli se, että myöhempinä vuosina mustien kansalaisten on ollut paljon helpompaa toimia, kun  ensi erä rotukiihkoilijoita vastaan oli jo voitettu.

Elämä jatkui niin, että Maria somisti kotia, jätti taakseen oman laulajan uransa. Natilla oli tiukka kiertueohjelma. Hieman myöhemmin vaimo kulki miehensä mukana. Vuonna 1950 syntyi parin ensimmäinen oma lapsi. Jo ennen perheeseen oli adoptoitu Marian sisaren tytär Carol, jonka äiti oli yllättäen kuollut.

Ei uskoisi, mutta tuon ajan Amerikassa ongelmia tuotti myös se, kun Nat King Cole otti yhtyeeseensä neljännen jäsenen – rumpalin (Jack Costanzo) .  Tämä sattui nimittäin olemaan valkoihoinen. Vuonna 1949 Cole vei yhtyeensä kiertueelle etelävaltioihin, jossa, kuten tiedetään, asenteet mustia kohtaan olivat lievästi ilmaistuna nuivat. Päätös ei toki ollut helppo, mutta Cole seurasi siinä periaatteitaan. Hän tarjosi musiikkiaan kaikille ihailijoilleen. Yhtye joutui esiintymään jaetulle yleisölle, joko mustille tai valkoihoisille. Valkoihoista rumpalia ei suvaittu. Hän jäi hotelliin, mutta Cole maksoi hänelle kuitenkin täyden palkan.

Ensi esiintyminen oli Pittsburgissa.  Siellä häntä kieltäydyttiin ottamasta asumaan kaupungin hienoimpaan hotelliin. Cole vastasi syrjintään nostamalla 25 000 dollarin anteen hotellin omistavaa kalifornialaisyhtiötä vastaan.

Useimmissa kaupungeissa teattereiden ja klubien omistajat esittivät tiukat vaatimukset. Cole yhtyeineen joutuisi esiintymään jaetuille yleisöille – joko valkoisille tai mustille mutta ei sekoittuneille. Cole myöntyi rajoituksiin. Valkoisen rumpalin ongelmakin ratkaistiin.

Memphisissä ylitettiin taas eräs raja. Kiertue oli tuolloin jo lopuillaan. Kaupungin kunnallinen sensorilautakunta kielsi rumpali Costanzoa soittamasta vain mustille tarkoitetussa elokuvateatterissa. Se oli kiertueella ainoa kerta, kun kunta kielsi sekavärisen yhtyeen esiintymisen. Muissa tapauksissa pyynnön oli esittänyt omistajataho.

On esitetty, että sen myötä kun Colet muuttivat Hancock Parkiin, myös veroviranomaiset alkoivat kiinnostua Colen verotilanteesta. Itse asiassa hänen vaimonsa Maria on niin arvellut. Veroviranomaiset saattoivat kiinnostua hänestä myös siitä yksinkertaisesta syystä, että hän oli taloudellisesti hyvin menestyvä mustaihoinen. Silloin elettiin McCarthyn kuulustelujen ja ”punaisen vaaran” eli kommunistivainojen aikaa, jolloin menestyvillä mustilla ja myös valkoisten vähemmistöjen edustajilla, kuten juutalaisilla, arveltiin olevan vasemmistosympatioita ja hallituksen toimesta heidät otettiin erikoistarkkailuun.

Vasemmistolaisia puolustaneet mustat viihdetaiteilijat joutuivat tuolloin koville. Nat King Cole vältteli kuitenkin osallistumasta mihinkään mahdollisesti kiistanalaisiin liikkeisiin, eikä häntä pantu koskaan mustalle listalle.

Nat King Cole joutui perheineen verottajan kanssa koville, mutta hän hoiti nöyrästi velvoitteensa. Hän joutui tekemään ratkaisuja, kuten laskemaan soittajiensa palkkoja, mutta se aiheutti vain narinaa.

Onneksi ura jatkui myötätuuleen. Colen hitti Too young  oli jukeboxin, radion ja levynmyynnin ykkössävelmä. Kaupallisuuden kirous toi kuitenkin myös negatiivista palautetta.  Eräät jazzkriitikot kääntyivät lopullisesti Nat King Colea vastaan. Vihjattiin Colen toimivan vain myyntimielessä esittäessään sikermän iskelmiä ja tuttuja sävelmiä. Kyllä kuitenkin myös ymmärtäjiä löytyi. Todettava kuitenkin on, että syytökset lienevät jollain lailla häirinneet Colea.

Yksi syy Colen taipumiselle yhä enemmän viihteen suuntaan oli yhtyeen ensimmäinen Euroopan matka vuonna 1950. Se oli myös Colen ensimmäinen ulkomaanmatka. Viesti Colen yhtyeen maineesta ja korkeasta tasosta oli kiirinyt myös Eurooppaan. Siksi hän halusi kokea suosionsa myös siellä.

Englannissa vastaanotto oli odotuksia laimeampi. Yleisö odotti aivan muuta, kuin jazzahtavaa pianonsoittoa. Kokemukset vahvistivat näkemystä, että mikäli ura voisi jatkua menestyksekkäänä, hänen oli tavoiteltava laajempaa yleisöä, mikä siis merkitsi kaupallistumista. ”Kriitikot eivät osta levyjä, he saavat ne ilmaiseksi”, kerrotaan Nat King Colen todenneen.  Colella oli nyt selkeä vastaus siihen, mitä kaupallisuus merkitsi musiikissa: ”Enemmän laulua, vähemmän soittoa.”

Vuonna 1953 hän sai vatsahaavakohtauksen. Hän joutui leikkaukseen ja menetti puolet vatsalaukustaan. Lääkärin kehottivat vähentämään tupakointia. Se meni kuuroille korville. Mies poltti ketjussa filtterittömiä Philips Morris -savukkeita. Tuon leikkauksen jälkeen hän ei vähentänyt poltteluaan, mutta alkoi kuitenkin käyttää imuketta. Lisäksi hän poltti myös piippua. Hän rasitti näin tahallaan ääntään. Hänen äänensä piti olla käheä: ”Sen sumuisuus on kaikki kaikessa.”

Cole oli lähtenyt vaatimattomista oloista ja saavuttanut hurjimmatkin odotuksensa ylittävän maineen ja rahaa, mutta samalla hän oli kadottanut juurensa ja terveytensä.

Sairaus muutti miestä. Hän oli apea, ärtynyt. Perheensä vuoksi hän ei voinut lopettaa uraansa. Hänellä oli valtavasti menoja. Oli ylellisyydestä nautiskeleva vaimo, komea koti, perhe ja velat verottajalle olivat edelleen suuret. Ainoa vaihtoehto oli raataminen.

Sairastelusta ja sen synnyttämistä pohdiskeluista johtuen hän päätti monipuolistua urallaan. Alkoi kiinnostus elokuvan tekemiseen. Se toteutui vasta myöhemmin, kun vuonna 1957 valmistui elokuva China Gate (suomeksi Sissipartio). Ohjaaja oli paljon myöhemmin Sodankylän filmijuhlillakin vieraillut Samuel Fuller. Elokuva sai ristiriitaiset arviot. Colen ansioksi on kuitenkin todettava, että Colella oli elokuvassa ihan oikea rooli, hän ei ollut mitään pelkkää musikaalista täytettä.

Seuraavana vuonna leikkauksen jälkeen hän esiintyi Las Vegasissa, paikassa, jossa hyvin harvoin esiintyi mustia. Vaimo piti kuitenkin nyt huolen, että siitä ei pidetty ääntä eikä kirjoitettu lehtiin. Vierailu jäi suurelta yleisöltä pimentoon. Perhe oli mukana. Maria oli päättänyt kulkea miehensä mukana kiertueilla. Yksi syy siihen oli mustasukkaisuus. Hän valvoi, etteivät vieraat naiset vikittele hänen miestään. Käynnistä jäi ainakin yksi ikävä muisto. Se tapahtui hotellissa, kun perheen tyttäriltä estettiin pääsy ravintolan aamiaiselle.

USA:n viihdekenttä oli mullistumassa television vuoksi. Myös jukeboxit olivat ahkerassa käytössä. Colen levyjä soitettiin niissä säännöllisesti. Colelle syntyi haave omasta TV-showsta. Se toteutui vuonna 1957. Mustalla oli vaikeuksia päästä eteenpäin tälläkin saralla. Show jouduttiin lopettamaan sponsoreiden vähäisyyden vuoksi.

Cole uusi vuonna 1954 Lontoon matkansa. Toki sielläkin oli värillisiin kohdistunutta syrjintää, mutta Colen suosio oli muuttanut asenteita.  Neljä vuotta aiemmin konservatiivinen yleisö oli valittanut ”jazzin päällekäyvyydestä”. Nyt sitä vaaraa ei ollut. Cole soitti pianoa vähän. Musiikista oli tullut viihteellisempää.

Hänen mikrofonin käyttöä kiitettiin. Siitä oli tullut oma instrumenttinsa. Samean käheä ääni tehosi. Todettiin, kuinka ”lämmin tumma sametti virtaa hiljalleen kaiuttimista, täyttää salin kaiken imaisevalla eksoottisen melodian virtaumalla…”.

Nat ja Maria viihtyivät yhdessä Lontoossa. Lapset eivät olleet tällä kertaa mukana. Matka olikin heille kuin toinen kuherruskuukausi.

Tuon matkan jälkeisenä vuonna 1955 Colen suosio ei olisi voinut olla suurempi. hän oli uransa huipulla.

Marialla oli kylmäkiskoinen suhde ja ylenkatsova asenne Colen sukuun. Marian mielestä Colesit olivat ”liian tummaihoisia ja rahvaanomaisia”. Natissa tuo asenne aiheutti ristiriitoja, Hän tunsi syyllisyyttä ja häpeää. Marian mm. kerrotaan nimitelleen Colen äitiä ”paviaaniksi”.  Se oli toki vain huhu.Äiti kuoli keväällä 1956. Tämä oli iäkäs eikä Nat ollut pitänyt häneen riittävästi yhteyttä. Nat luhistui äitinsä hautajaisissa, joissa Maria ei ollut mukana.  Äitinsä kuoltua Natilla aiheutti vaimonsa asenne kovasti tunnontuskia. Hän katui ja ennen kaikkea syytti itseään, ettei ollut vaatinut vaimoaan hyväksymään äitiään.
 
Samana vuonna helmikuussa Cole kiersi viikon esiintymässä Australiassa.  Se oli hyvää harjoitusta toiseen kiertueeseen, joka tapahtui heti Colen äidin kuoleman jälkeen.  Tuosta kiertueesta seurasi myrkyn kaltainen jälkikohu, johon osaltaan syypää oli media. Kiertue käynnistyi huhtikuussa ja suuntautui rasismin linnakkeeseen etelävaltioihin.

Tässä yhteydessä  tarvitaan hieman taustatietoja, jotta selviää tuolloin vallinnut yhteiskunnallinen tilanne, jossa lain mukaan kaikenlainen rotusorto oli kiellettyä mutta käytännössä  tasavertaisuudesta oltiin kaukana.

NAACP oli (ja on edelleen) Yhdysvalloissa afroamerikkalaisten kansalaisoikeuksia ajava järjestö, joka on toiminut vuodesta 1909. Nat King Cole halusi pitää etäisyyttä järjestöön eikä halunnut kärjistää vastaan tulleita rotusortoa osoittavia tapauksia. Etelässä oli ollut käänteentekevä oikeusjuttu Brown vastaan Topekan koululautakunta. Tuon kiistan jäljiltä rotuerottelu oli yhdysvaltalaisissa kouluissa ja muissa julkisissa laitoksissa muuttunut lainvastaiseksi. Nimenomaan NAACP-järjestö toimi aktiivisesti tuon lain aikaansaamiseksi.  Yhtä kaikki, tasa-arvosta oltiin käytännössä kaukana. Sen sai kokea myös Nat King Cole vuonna 1956. Ja itse asiassa vielä vuonna 1963 Alabaman kuvernööri George Wallace yritti puolustaa rotuerottelupolitiikkaa. Tuolloin hän yritti henkilökohtaisesti estää kolmen mustan oppilaan pääsyn Alabaman yliopistoon seisomalla sisäänkäynnin edessä. Lopulta presidentti John F. Kennedy joutui käyttämään kuvernööriä vastaan Alabaman kansalliskaartia.

  

Yhdysvaltain korkein oikeus oli vahvistanut kaiken rotuerottelun kieltävän lain ja se oli ollut jo kaksi vuotta voimassa. Käytännössä mikään ei ollut Yhdysvaltain eteläosissa muuttunut.

Kiertueessa oli mukana sekä mustia että valkoisia. Siinä oli mukana mm. brittiläinen orkesterinjohtaja Ted Heath kokoonpanoineen. Oli ryhdyttävä erityisjärjestelyihin yhteiskiertueen sujumisen ja istumajärjestyksen varalta.

Kiertue alkoi lounaisosasta, missä esimerkiksi yleisö oli San Antoniossa täydelleen kahteen osaan jaettu. For Worthissa ja Houstonissa mustat ja valkoiset istuivat toisistaan erotetuissa osissa salia. Alabamassa rajoitukset olivat vieläkin jyrkemmät.  Mustien ja valkoisten ei sallittu esiintyä näyttämöllä yhdessä. Tästä johtuen kiertuemanageri hoiti näyttämölle verhon Colen yhtyeen ja Heathin orkesteria erottamaan. Yleisöt olivat vanhaan malliin rotujakoiset. Illan ensimmäinen show esitettiin valkoiselle kuulijakunnalle, toinen mustalle. Kaikki sujui hyvin Mobilessa (Alabama), mutta Birminghamissa oli ilmassa jo enemmän jännitettä.

Kolme vuorokautta ennen konsertteja kaupungin Valkoisten kansalaisneuvosto oli pannut alulle kampanjan ”neekerimusiikkia”, bebopia ja rock and rollia vastaan tuomiten ne ”moraalittomiksi”. Neuvosto väitti hyökkäyksessään, että NAACP oli luonut sellaisen musiikin etelän valkoisen teininuorisen ”aivopesuksi”.  Tämän katsottiin paikkakuntalaisryhmän näkemyksen mukaan koskevan myös Nat King Colea.

Colen konsertin aikana valkoisille tarkoitetussa konsertissa neljä paikkakuntalaista miestä soluttautui yleisön joukkoon ja tunkeutui kesken konsertin esiintymislavalle Colen aloittaessa kolmatta lauluaan (Little girl). Cole kaatui ja lavalla oli jonkinmoinen kahakka, jossa ainakin yhden poliisin nenä murtui. Hyökkääjät kuitenkin pidätettiin. Nat Colen huuli halkesi ja selkä vahingoittui. Eniten taisi Colelle kuitenkin aiheuttaa tuskaa noiden lavalle hyökänneidenmiesten viha.  Konsertti keskeytyi mutta Cole palasi pitämään toisen konsertin käytyään ensin lääkärillä tarkistuttamassa selkänsä.  Seuraavan viikon suunnitellut konsertit kuitenkin peruttiin.

Oikeus toimi ripeästi. miehet saivat neljä kuukautta vankeutta, sadan dollarin sakot, ja heidät määrättiin maksamaan oikeudenkäyntikulut. Monien mielestä tuomio oli lievä.

Moni showmaailmassa työskentelevä musta artisti tunsi sisimmässään, ettei Colen olisi pitänyt myöntyä esiintymään rotuerotellulle yleisölle. Samaa mieltä oli mustien lehdistö.

Baltimore Afro-American syytti häntä ”polvistumisesta Jim Crow’n alttarin eteen”. Valkoisten lehdistö teki oman osansa. New York Post, jota pidettiin tuohon aikaan liberaalina sanomalehtenä, julisti kakkossivullaan otsikolla ”Cole ei liity NAACP:hen” ja kertoi, että Cole oli usean kerran kieltäytynyt NAACP:n vetoomuksista liittyä sen riveissä kamppailuun rasismia vastaan. Cole lähetti NAACP:lle sähkeen, jossa selitti uutisen olevan valhetta ja toimitti sähkeen kopion myös Postiin, joka julkaisi sen pienellä otsikolla sivulla 20.

Thurgood Marshal, tuolloinen NAACP:n hallintoneuvoston puheenjohtaja, huomautti, että ”ainoa minkä Cole enää tarvitsi käydäkseen aidosta setä Tuomosta, oli banjo”. Moni Harlemin yökerho poisti jukebokseista Colen levyt. Natiin tuollainen kritiikki koski pahoin, Kaikkein eniten häneen koskivat kuitenkin rinnastukset setä Tuomoon. Hän pysyi tiukasti siinä kannassa, että hän oli toiminut parhaaksi katsomallaan tavalla. ”Ihmiset siellä, rotuerottelun uhreja tai ei, ovat silti minun levyjeni faneja”, hän sanoi toimittajille. ”He eivät pysty kumoamaan etelävaltioiden lakeja, enkä myöskään minä pysty yhden illan esiintymiselläni kumoamaan lakia. Valkoiset tulevat osoittamaan suosiotaan mustalle esiintyjälle siinä kuin värillisetkin. Kun ihminen oppii kunnioittamaan valkoisia ja värillisiä saman arvoisina, monet asiat voidaan pyyhkiä pois muistoista… Minä voin lieventää jännitteitä hankkimalla osakseni maan kummankin rodun edustajien kunnioituksen.”

Tuohon Uncle Tom -käsitteeseen löytyy lisätietoa täältä ja myös wikipediasta. Jim Crow’sta ja Jim Crow -laeista voi lukea täältä.

Marraskuussa 1956 käynnistynyt TV-show kesti mainostajien arkuuden vuoksi vain noin vuoden.

…

60-luvun alkaessa  ilmapiiri oli muuttumassa. Mustien taistelu oikeuksistaan oli yhtäältä kärjistymässä. Martin Luther King piti kyllä kiinni väkivallattomuudesta mutta joukkoja hän kuitenkin yhdisti. Toisaalta kulttuurielämässä ja viihteessä tapahtui paljon. Rock’n roll oli tullut, Nat King Cole oli kuitenkin alansa kuningas, joka ei ollut jämähtänyt paikalleen. Elokuvamaailmassa hänellä oli projekteja, hän kokeili myös musikaalia. Lisäksi hän kävi konserttimatkalla Kuubassa. Latinalainen Amerikka kiinnosti. Hän teki yhteistyötä Harry Belafonten kanssa.

Hän oli John Kennedyn tukijoita ja suhteet olivat läheiset. Kun Kennedy murhattiin, suhteet Johnsoniin olivat hyvät. Colen pariskunnan poliittinen ura rajoittui työhön demokraattisessa puolueessa.

Kun vuonna 1961 Colen tyttärellä oli debytanttitanssiaiset Los Angelesin Beverly Hilton hotellissa, presidentti John F. Kennedyn kunniaksi järjestettiin samanaikaisesti Hollywoodissa juhlapäivälliset. Cole oli kutsuttu sinne sekä vieraaksi että esiintyjäksi. Cole kävi selittämässä Kennedylle, että hänen piti poistua tyttärensä tanssiaisten vuoksi. Kennedy arvosti ja ihaili Colea. Hän poikkesi myöhemmin illalla tanssiaisissa yllätysvieraana osoittaen samalla erityistä huomiota Caroliin. Tämä oli tietysti kunnianosoitus Nat King Colelle mutta myös poliittinen ele, jolla hän keräsi kannatusta Los Angelesin mustien keskuudessa.

Carol Cole ei todellakaan ollut kuka tahansa. Hän oli Nat King Colen vanhin tytär, joka oli saanut kasvaa taloudellisesti suojatussa ympäristössä. Colen lapset eivät tienneet mitään köyhyydestä. Lasten kaveripiirikin oli pääosin valkoista. Esimerkiksi arkistoissa on kuva Carolin seitsenvuotissynttäreiltä. Yksikään muu lapsi ei ole musta.

Mustien ihmisoikeusliikkeeseen Colella oli edelleen sama linja. Colelta tivattiin useasti kantaa asiaan. Hän oli kannattanut avoimesti kansalaisoikeuden lainsäädäntötyötä, jonka Kennedy oli pannut alkuun.  Kun vuonna 1964 Kennedyn murhan jälkeen presidentti Johnson kertoi saattavansa työn päätökseen, Cole oli päätökseen hyvin tyytyväinen.

Cole oli aina jännittynyt, kun häneltä udeltiin kantaa kansalaisoikeusasioihin. Nähtävästi hän koki sen painostuksena. Kennedyn murha ei saanut häntä liittymään kansalaisoikeustaistelijoiden riveihin. Kanta hänellä oli selvä, siitä hän ei taipunut. Hän oli viihdetaiteilija ei mikään ”ammattimusta”, niin kuin elämäkerran kirjoittaja toteaa (s. 169). Hänelle ei riittänyt, että valkoiset hyväksyivät mustat artistit. Hän korosti individualismia. Cole itse on todennut: ”Meidät koetaan jonkinlaisina lemmikkeinä, nukkeina.”  Se ei ole kuitenkaan mikään saavutus. ”Vasta kun loistavalahjainen lääkäri, lakimies tai kansansivistyshenkilö tunnistetaan ja tunnustetaan – silloin me olemme saavuttaneet jotakin.”

Cole korosti vastauksessaan individualismia. Elämäkerran kirjoittaja pohtii Colen kantaa kolmekymmentävuotta myöhemmin. ja toteaa kääntyneensä Colea kohtaan suopeammaksi. Hän ymmärtää hänen kantaansa. Kansalaisoikeusliike ja sitä seurannut mustan vallan liike oli väistämätöntä mutta ”kiihkomieliset lipunliehuttajat” olivat pikemminkin liikettä vahingoittavia kuin rakentavia. Tuolloin moni nuori harhautui järjen polulta. Nat King Colen kaltaiset henkilöt eivät olleet siis sittenkään asian pettureita, sanottakoon heitä vaikka setä Tuomoiksi.  Vuonna 1964 harva musta kuitenkin puolusti Colen näkemystä. Kansalaisoikeuksia koskevassa kannassaan hän oli yksin.

Yksityiselämässäänkin Cole oli yksin. Avioliitto oli vuoteen 1964 tultaessa kehittynyt lähes kriisiin. Carol-tytär on muistelmissaan todennut, että parisuhteessa oli vuonna 1964 hankausta. Isä tuli tyttären valmistautujiin, äiti jäi tulematta. Kun kesällä tytär oleili muualla, hän sai äidiltä kirjeen, josta ilmeni vanhempien sisäiset ristiriidat. Hajoamisen partaalle se ei kuitenkaan ehtinyt kehittyä eikä ehkä olisikaan kehittynyt. Nat King Colen sairaus ja äkillinen kuolema lopetti suhteen.  Hän kuoli helmikuussa 1965.

Kesän lopulla 1964 Colella oli tavallista kiivaampi esiintymistahti. Myös elokuvan Cat Ballou (”Paukkurauta-Kati”) kuvauksia viimeisteltiin. Ylipäänsä menestys elokuvauralla ja myös musikaalit olivat Nat King Colen viimeisiksi jääneitä haaveita. Toisaalta 60-luvulla puhjennut pelihimo kertoi miehen jonkinlaisesta turhaumasta. Syynä lienee myös rakoilu aviosuhteessa.

Musiikissa kaikki jatkui tuttuun tahtiin. Kannattaa muistaa, että vielä 1957 hän oli yllättäen julkaissut trionsa kanssa jazzlevyn After Midnight. Juuriaan hän ei ollut siis unohtanut.  Hän julkaisi vielä joulukuun alussa 1964 uuden levyn L.O.V.E. Musiikillisesti hän ei ollut jähmettynyt paikalleen.

Mutta sitten vauhti hiljeni yllättäen. Kivut tulivat. Mies ei päässyt mihinkään. Vasemmasta keuhkosta löytyi laaja kasvain. Loppuvuoden konsertit piti perua.  Julkisuuteen ei kerrottu, että Cole oli kuolemaisillaan.  Kun sitten tilanne selkeni, Cole sai sairaalaan  postivyöryn kaikkialta maailmasta.

Haaveena oli, että isä saisi viettää joulun kotona, siitä ei kuitenkaan tullut mitään. Läheiset tulivat sairaalaan. Kuoleman vuoro oli helmikuussa.

Nat King Cole - yksi viimeisimmistä kuvista

Tekee mieli käyttää kliseemäistä fraasia ja todeta, että mies poltti kynttiläänsä molemmista päistä. Vauhtia riitti, mutta ilman sitä Nat King Cole ei olisi ollut sitä, mitä hänestä tuli. Nat eli kuitenkin suhteellisen sovinnaista elämää. Saattaa olla, että perheensä ansiosta hän kesti niinkin kauan. Taas nousee mieleen oma kuolematon tähtemme Olavi Virta, jonka poislähtö oli hitaampi prosessi. Molemmat nousivat köyhyydestä, tekivät lujasti työtä samalla alalla, onnistuivat ja kaatuivat. Olavi oli raadollisempi jääden tanssilavojen loukkuun. Nat liikkui suurilla estradeilla presidentin kabinettia myöten. Toisen vei viina, toisen Philip Morris.