Samuel Fuller – kolme elokuvaa: Shock Corridor (1963), Naked Kiss (1964), China Gate (1957)

Viime viikon loppupuolella julkaisin täällä blogissani kirjoituksen mustasta laulajasta Nat King Colesta. Oli hieno yhteensattuma, kun Yleisradion Teema-kanava näytti lauantain myöhäisillassa kaksi Samuel Fullerin elokuvaa – pikkukaupunkiin sijoittuva Alaston suudelma (Naked Kiss, 1964) ja mielisairaalakuvaus Shokkikäytävä (Shock Corridor, 1963).  Samuel on tietysti Samuel ja Nat on Nathaniel mutta Colesta kertovassa elämäkerrassa avautuu eteemme sama Amerikka, jonka ristiriitaisen puolen nuo Fullerin elokuvat paljastavat. Ja lisäksi Fulleria ja Colleria yhdistää toinenkin seikka. Lisäksi Fuller on ohjannut, tuottanut ja käsikirjoittanut elokuvan China gate (suom. ”Sissipartio”, 1957), jossa Cole näytteli yhtä nimiroolia. Siitä Colen suppeaksi jäänyt elokuvaura sai alkunsa.

Samuel Fuller (1912-1997) on yksi monista elokuvataiteen kummajaisista, jonka huippukausi ainakin muutamien asiantuntijoiden mielestä yltää juuri tuohon Alastomaan suudelmaan. Sen jälkeen elokuvien rahoitukseen tuli ongelmia ja hänen tuotantonsa kerrotaan muuttuneen sovinnaisemmaksi. Hän oli tuolloin pystynyt valmistamaan jo 15 vuoden ajan pienellä budjetilla merkittäviä kulttielokuvia, joista hän valmisti ja tuotti suurimman osan itse käsikirjoituksia myöten.  Fuller on suomalaisille elokuvan harrastajille läheinen siitä syystä, että hän vieraili vuonna 1992 Sodankylän elokuvajuhlilla ja kunnianosoitukseksi käynnistään hän sai paikkakunnalle oman nimikkokatunsa.

Fuller oli oman tiensä kulkija, itsenäinen oman elämänsä tekijä. Koulusivistystä hän ei saanut. Jo 17-vuotiaana hän oli New Yorkin nuorin rikosreportteri eräässä skandaalilehdessä.  Hän kirjoitteli viihdenovelleja ja pulp fiction -kirjoja (kioskikirjoja) ja ryhtyi sittemmin luomaan elokuvakäsikirjoituksia. Hän oli pienestä pitäen kiinni elämässä.  Hän osallistui myös sotaan taistellen ensimmäisen jalkaväkidivisioonan mukana Pohjois-Afrikassa ja Euroopassa. Kotiin palattuaan hän päätti ruveta ohjaajaksi. Miehen omasta tahdosta se oli kiinni. 

Fuller on elokuvaohjaajana jäänyt minulle etäiseksi. Seurasin hänen Suomen vierailuaan.  Oikeastaan vasta tuolloin hänen nimensä tuli minulle tutuksi. TV-haastattelua katsoessani hänen persoonansa teki vahvan vaikutuksen. Hänhän loi uraa myös näyttelijänä. Hän on mukana Kaurismäen veljesten elokuvissa Helsinki Napoli All Night Long (Mika K., 1987) ja Boheemielämää (Aki K., 1992). Mikan kanssa yhteistyötä on ollut myös Brasiliaan sijoitetussa dokumenttiprojektissa. Ja hän on toki ollut mukana monissa elokuvissa aina Godardia, Wendersiä, Spielbergiä ja Chabrolia myöten.

Katsoin tietenkin nuo Teemassa esitetyt elokuvat ja päätin samassa imussa katsoa sunnuntaina myös youtubessa nähtävänä olevan China Gaten. Nat King Cole esittää sen alussa ja lopussa elokuvan tunnussävelmän mutta hänellä on tärkeä rooli myös yhtenä Korean sodassa taistelleena sotilaana. Siinä raapaistaan Colen luoman Goldien hahmon myötä eräällä tavalla samaa maailmaa, joka avautuu Colesta kirjoitetussa elämäkerrassa. Vielä lähemmin se tulee vastaan Shokkikäytävän mielisairaalaympäristössä, jossa musta mielisairaalapotilas Trent purkaa syvimpiä tuntojaan kuvitellen välillä olevansa Ku Klux Klaanin johtaja.

Elokuva China Gate kuvaa Kaukoidässä oleilevaa sissipartiota, jossa Nat King Colen esittämä Goldie on toteuttamassa muun ryhmän kautta tärkeää tehtävää. Elokuvan loppukohtaus painui mieleen. Nat esittää Goldien asussa elokuvan tunnussävelmää.  Hän on lähes yksin raunioiden keskellä. Lopussa hän sytyttää savukkeen – liitettyään siihen Nat King Colen tapaan imukkeen. Minut tuo tilanne herkisti, mutta Peter von Bagh ei siitä näköjään pitänyt, koska moittii artikkelissaan Colen ääntä ”imeläksi”.

Colen rooli sotilas Goldiena on ei ole vähäpätöinen. Sen tarkoitus ei ole vain pönkittää hänen laulajan uraansa.  Hänen kauttansa ohjaaja Samuel Fuller lähettää 50-luvun lopun amerikkalaisille vahvan viestin. Goldie on nimittäin lähes koko elokuvan ajan vahvasti aseistettu ja joutuu suorittamaan vastuullisia tehtäviä, mm. kuljettaa mukanaan räjähteitä. Eikä hän ole mikä tahansa Goldie, vaan mustaihoinen sotilas isänmaalliseksi luokitellussa tehtävässä. Se on voinut shokeerata ennakkoluuloista valkoihoista amerikkalaisyleisöä.

Minulle elokuva palauttaa mieliin Colen omat koettelemukset vuotta ennen elokuvan valmistumista, kun hän joutui selittelemään julkisesti käytöstään, kun hän esiintyi valkoisen hegemonian etelävaltioissa.

Yksi kohtaus on minulle elokuvassa ylitse muiden.  Siinä painajaisunesta herännyt nuori sotilas luulee vartiossa olevaa Goldieta – eli ”Natia” -  venäläiseksi viholliseksi. Hän käy takaapäin hänen kimppuunsa ja Goldie pääsee lähes hengestään. Väistämättä tilanne palauttaa mieliin Colen oman elämän mustana valkoisten joukossa. Peter von Bagh toteaa kuvaavasti elokuvan henkilöistä, että he ovat ”ruumiillistuneita ristiriitoja”.

Elokuvan loppu on sovintoa rakentava. Tarkoitan nyt amerikkalaisen yhteiskunnan monimuotoisuutta. Päähenkilö – partion johtaja -  on torjunut aasialaiskasvoisen poikansa, mutta lopussa hän hyväksyy tämän. Äidin menehtymisen johdosta hän vie poikansa mukanaan kotimaahansa. Siinä toteutuu myös äidin toive. Fuller tavoilleen uskollisena paljastaa ratkaisunsa kautta amerikkalaisen yhteiskunnan ristiriitaisuutta.

Mainitsin jo Peter von Baghin nimen. Hän avaa artikkelissaan China Gaten taustoja ja tunnelmia omalla persoonallisella tavallaan. China Gate on ensiksikin merkittävä jo siksi, että se liittää Yhdysvallat ensimmäisen kerran Kaakkois-Aasiaan ja Vietnamiin. Tuolloin Yhdysvallat ei ollut vielä julkisesti sitoutunut Vietnamin sotaan.

”Fuller "haistoi" vanhana reportterina että menossa oltiin, ja niin China Gate räväytti julkiseksi myöhemmin epämiellyttäväksi muodostuvan tiedon ja aavistuksen, että Yhdysvallat oli sodassa jo kaulaansa myöten.”

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1954. Ranskalaiset olivat siellä tuolloin taistelemassa. Se kertoo kuolemanpartiosta, jonka von Bagh rinnastaa muukalaislegioonalaisiin.  Partion tehtävä on räjäyttää asevarasto Kiinan rajalla. Se on Baghin mukaan vertauskuvallinen tehtävä – ”Kiinan portin” räjäyttäminen. Kyseessä on ”manööveri kommunistista maailmanjärjestystä vastaan”.  Se näytti sopivan amerikkalaisten kansainväliseen missioon. Ollaan tekemässä kutsumustehtävää. Artikkelissa voi tutustua Baghin räväkkään kielelliseen virtuositeettiin. Minusta se tosin vaikuttaa nykynäkökulmasta katsoen liioitellun politisoituneelta. 

Bagh ylistää Fullerin taitoa läpivalaista sodan maailmaa. Hän kirjoittaa ”Fullerin prismasta”. Elokuvassa näkyy amerikkalaisen yhteiskunnan vainoharhaisuus. ”Vapaasta maailmasta” puhuttaessa ollaan hellämielisiä mutta muuten soturit ovat kyynisiä ja piittaamattomia.  Bagh lainaa Fullerin uraa tutkinutta Nicholas Garnhamia, joka on todennut, että "ellei kommunismia olisi olemassa, amerikkalaisten olisi pitänyt keksiä se".

…

Teema-kanavalla esitetyt elokuvat ovat nähtävissä YLEn Areenalla vielä muutaman viikon. Suosittelen niihin tutustumista:

Alaston suudelma: https://areena.yle.fi/1-4453837

Shokkikäytävä: https://areena.yle.fi/1-3082290.

Molemmat elokuvat ovat myös Fullerin itse käsikirjoittamia ja tuottamia.

Alastoman suudelman jätän vähemmälle huomiolle, mikä ei toki merkitse se olisi huono. Shokkikäytävä tuntui vain iskevän minuun niin lujaa, että tuo pikkukaupunkiin sijoittuva Alaston suudelma jäi vaisuksi lämmittelyleffaksi. Kyseessä on tarina prostituoidusta, joka muuttaa pikkukaupunkiin toiveenaan unohtaa menneisyytensä. Perisuloisessa kaupungissa nainen saa vastaansa kaksinaismoralistisen maailman. Kovin sovinnaiselta tuntuvassa ilmapiirissä leijuu monenlaisia paheita. Paluu normaaliin elämään tuntuu tuskaiselta. Käänteen tekeväksi kehittyy kohtaus, jossa miesystävä jää kiinni lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Fullerin ”prisma” osuu nyt siis elämänpiirin salattuihin paheisiin, kieroutuneeseen käytökseen ja peiteltyihin tabuihin.  Niin hassulta kun se voi tuntuakin, niin minua miellytti elokuvan melodramaattisuus. Sen koin tyylikeinoksi, jossa perinnäinen sanoma tuntui vahvistuvan. 

Tunnustan, että olin Alastonta suudelmaa katsoessani väsynyt enkä pienten häiriöiden vuoksi voinut siihen syventyä kovin intensiivisesti, mutta jännitteiden tiivistyessä myös häiriötekijät jäivät syrjään. En olisi millään jaksanut enää paneutua Shokkikäytävään, mutta se imaisi täysin mukaansa. En malttanut jättää sitä kesken, eikä unikaan tullut katsomisen jälkeen heti silmään. Lyhyesti todeten se oli huikea elokuvaelämys. Katsoin sen seuraavana päivänä uudestaan ja vaikutelma vain syveni.

Yleisradion omilla sivuilla elokuvasta kerrotaan näin:

”Samuel Fullerin rankassa klassikkoelokuvassa Pulitzer-palkintoa jahtaava lehtimies etsii murhaajaa soluttautumalla mielisairaalaan mutta löytääkin koko kansakunnan hulluuden tilassa.”

Kun kerran lainaamaan ryhdyin, niin liitän tähän myös Peter von Baghin rankan kuvauksen:

”Historia on niin läpeensä valehdeltu fiktio, että se on muuttunut suureksi vitsiksi, kuten yhteiskuntakin Shokkikäytävän ironisessa ja hyytävässä visiossa. Henkilöt ovat samaa maata: tunnistettavia, usein ruumiillistuneita ristiriitoja. Perushahmo, sanomankantaja tai idealisoitu totuudenpuhuja, ei ole koskaan Fullerin elokuvan sankari; lähellä sellaista voi olla joku toinen, esim. elokuvan nainen, jonka elämäntilanne kuitenkin on niin sotkuinen, että kaikkinainen "hyvyys" tai "sankarillisuus" on kovin suhteellista. Ohjaajan sydäntä lähellä ovat selvästi syrjäytyneet ja syrjäytetyt: ilmiantajat, kaksinaamaiset, useaidenttiset, murhaajat, rikolliset, prostituoidut, luokattomat, kastittomat, rotunsa puolesta marginaaliin joutuneet, mielisairaat.”

Haluan liittää mukaan toisenlaisenkin näkökulman. Hyvin mielellään elokuva on nähty kuvauksena amerikkalaisen yhteiskunnan kieroutumista ja kansakunnan traumoista.  Yhteiskunnallisen painotuksen rinnalle haluaisin tuoda myös psykologisen lähestymistavan. Katsoja ei näe elokuvasta vain sitä yhteiskuntaa, jossa se on syntynyt. Hän eläytyy siihen ja kokee sen sydämessään, tässä hetkessä. Totta kai päähenkilö Johnny voisi kyllä olla osa myös meidän päiviemme yhteiskuntaa. Hän haluaa menestystä hinnalla millä hyvällä, hän haluaa kuuluisuutta ja mainetta – Pulitzer-palkinnon. Yhtäkkiä hän oivaltaa, miten hän sen voi saavuttaa. Amerikkalaisessa yhteiskunnassa kilpailu on rajua ja suosion jano voi saada sairaita piirteitä. Johnny menettää täysin itsesuojeluvaistonsa, kun hän tekeytyy mielisairaaksi ja pääsee sen myötä potilaaksi tarkoituksena selvittää sairaalan ympäristössä tapahtunut murha. 

Menestyksen paineita kokevat varmaan useimmat maailman ihmiset, myös pienen Suomen asukkaat. Konsumistinen yhteiskuntamme luo niitä paineita maailmanlaajuisesti. Nyt menen kuitenkin henkilökohtaisuuksiin. Minulle elokuvasta avautui aivan omia tuntojani. Elokuva oli jonkinlainen kondensaattori, joka pani aivojeni muistilokerot rullaamaan.

Päähenkilö Johnny joutuu erinäisten vaiheiden jälkeen sähköshokkihoitoon. Siitä herättyään hän huomaa, tilanteen, että hän ei saa sana suustaan. Hän on menettänyt puhekykynsä. Hän jää sitä hämmentyneenä pohtimaan. Hän ei saa sitä mielestään. Se seuraa traumana kaikessa mukana, välillä toki unohtuen. Ensimmäisellä katsomiskerrallani en siihen kiinnittänyt mitään huomiota. Toisella kerralla, painoin heti hiirellä pysähdysnappia. Oma muistini alkoi rullata, lapsuusvuosista alkaen. Kyse oli änkytyksestä. On itse asiassa ihme, että selvisin siitä. Sitä en nyt tässä yhteydessä käsittele. Totean, etten ole siitä vieläkään päässyt täysin irti. Se ohjaa käytöstäni ja hankalat tilanteet välttääkseni etsin jatkuvasti ehkä alitajuisesti kiertotieitä ja vaihtoehtoisia toimintamalleja.  Pystyn ennakoimaan tilanteita. En aina voi toimia oman todellisen tahtoni mukaan. Ollaan ihmismielen alitajunnan lonkeroissa. Elokuvienkin yhtenä tehtävänä on niitä availla. Hyvä elokuva antaa katsojalle siihen mahdollisuuksia ja tilaa. 

Palaan itse elokuvaan.  Ihmettelin aluksi kovasti, miten ihmeessä en ole elokuvaa ennen nähnyt. Olen kai saattanut nähdäkin, mutta muut asiat ovat häirinneet keskittymistä. Se ei ole jäänyt muistiin. Tuntuu, että nyt oli se hetki, kun olin kypsä sen vastaanottamaan. Siitä saan kyllä kiittää Nat King Cole -elämäkertaa, jonka myötä amerikkalainen yhteiskunta ja elämänpiiri tuli koskettavan tutuksi. Hänen elämänsä kautta Amerikka peilautui minulle uudella tavalla. Syy ei kuitenkaan ole vain siinä eikä liioin tiedon puutteessa. Olenhan toki historian kirjani lukenut. Olen tutustunut viimeisten reilun kymmenen vuoden aikana moniin amerikkalaisiin, ollut välillä heidän kanssa tiiviistikin yhteydessä. Heidän elämänsä ja maailmansa on osana omaa maailmaani, ei mikään ulkopuolinen uutisjuttu. Kiinnostus amerikkalaiseen yhteiskuntaan on syventynyt. Tähän saman pakettiin kuuluu toki myös yhteiskuntamme nykyinen murros. Tarkoitan tietysti sekä kohua Donald Trumpin ympärillä että ylipäänsä kaikkia Amerikan Yhdysvalloista tänne pohjoiseen Eurooppaankin asti pesiytyviä virtauksia. Nuo Fullerin elokuvat kyllä osaltaan paljastavat amerikkalaisen yhteiskunnan juurista versovia traumoja. Aika ei näköjään ole haavoja pystynyt parantamaan.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat siis pääosin mielisairaalaan ja nimi ”shokkikäytävä” viittaa sairaalan keskiössä olevaan käytävään, ”valtakadulle” tai ”avenuelle”, jossa sairaalan asukit päivittäin toisiaan tapaavat.  Kuka sitten on Johnny, jonka nimen olen jo muutaman kerran maininnut? Hän on tavallinen kunniaa ja mainetta janoava toimittaja Johnny Barrett, joka on murrosiästä asti haaveillut kuuluisuutta.  Pulitzer-palkinto alkaa häämöttää, kun hän pääsee selvittämään mielisairaalassa tapahtunutta murhaa, kun hän onnistuu taivuttamaan tyttöystävänsä mukaan ”leikkiin”. Johnny kieroillaan tuon sairaalan potilaaksi. Tyttöystävä Cathy tekeytyy miehen sisareksi, joka väittää Johnnyn ahdistelevan häntä seksuaalisesti. Cathyn puheet otetaan todesta ja Johnny sijoitetaan mielisairaalaan. Tilanteen dramaattisuutta lisää sekin puoli, että Cathyn elämässä omat henkilökohtaiset asiat ovat täysin sekaisin., mikä lisää kaoottisuutta.

Johnnya kiinnostaa kolme henkilöä, jotka ovat olleet murhan silminnäkijöitä. Heidän kanssaan hänen on luotava luottamuksellinen suhde, jotta nämä voisivat paljastaa rikoksen tekijän. Tehtävä ei ole kuitenkaan helppo. Totean heti lopputuloksen. Sen tietäminen ei elokuvan katsomisen kiinnostavuutta vähennä. Johnnyn saa lopulta selville murhaajan, hän kirjoittaa artikkelin ja sen myötä hänelle lankeaa myös Pulitzer-palkinto. Mutta samalla hän menettää mielenterveytensä. Sairaalasta hän ei pääse kotiutumaan.

Elokuvaa pidin aluksi komediana tai tragikomediana. Toisella katsomisella tarina alkaa kyllä saada yhä traagisempia piirteitä. Hullunmylly ei ole enää hauskaa. Ihmisten kohtalot järkyttävät. Elokuvasta näkyy lävitse, että elokuva on toteutettu nopeasti. Kaikkiin yksityiskohtiin ei ole jaksettu paneutua. Muutamat henkilöhahmot antavat ristiriitaisen tai onton vaikutelman. Yksi tällainen on sairaalan lääkäri. Heikkoudet eivät kuitenkaan vie elokuvalta pohjaa. Tietty raikkaus siitä näkyy, mikä varmastikin on hyvän hengen ja näyttelijöiden heittäytymiskyvyn ansiota. Varsinkin mielisairaalan potilaita esittävät näyttelijät yltävät todellisiin huippusuorituksiin.

Kolme sairaalan potilasta – joilla kaikilla on hyvin kiinnostava tausta – tietävät syyllisen. Päähenkilön tehtävä on saada se heistä irti. Elokuva on hirtehisen huumorin täyttämä musta komedia, joka – kuten yllä jo totesin – saa traagisia piirteitä.  Autuutta Johnnylle ei urkene, vaikka hän saakin Pulitzerinsa. Hän jää roolinsa kanssa mielisairaalan ympäristöön loukkuun. Kärjistetysti ilmaisten sairaala on kuin amerikkalaisen yhteiskunnan allegoria, tosin sen kääntöpuoli. Se on ohjaajalta ilkeä näkemys, raaka todellisuuskuva yhteiskunnan tilasta.

Ei voi kuin kunnioittaa Samuel Fulleria, kuinka hienoja hahmoja hän on mielisairaalan keskeisistä potilaista luonut. He ovat kuin aitoja amerikkalaisten traumojen ruumiillistumia, mutta samalla keskellä mielisairaalaympäristöä. He ovat absurdeja ja hulvattomia, reaktioissaan yllättäviä ja äkkipikaisia tyyppejä.  Heidän kauttaan mennään Amerikan juurille.  Henkilöt ovat toisinaan järkeviä ja loogisen tuntuisia. Yhtäkkiä pieni ele saattaa herättää myrskyisän raivokohtauksen. Se näkyy myös Johnnyssa, kun hänelle näytetään häntä kuvaavaa piirrosta. Ohjaaja on saanut näyttelijänsä raivon partaalle. Mitenköhän hänen kävisi nyky-Suomessa, kun kaikenlaiset hienohelmat ovat pahoittaneet mielensä kokemastaan ”kovasta” kohtelusta? (Mielessäni on eräs tunnettu ohjaajamme, jonka ura on käytännössä kampanjoiden myötä tuhottu.)

Silminnäkijöistä ensimmäinen on nimeltään Stuart. Hän on traumatisoitunut Korean sodassa, käynyt siellä läpi rankkoja vaiheita, joista kuultaa absurdius ja hulvattomuus. Hänet otettiin vangiksi ja aivopestiin kommunistiksi. Sitten tilanne kääntyi päälaelleen. Hänen piti puolestaan käännyttää oma vangiksi otettu maanmiehensä, mutta tämä tekikin Stuartista patriootin. Vankien vaihdossa hän vapautui mutta häntä pidettiin Amerikassa petturina. Korean sodan veteraanina hän ei saanutkaan arvostusta. Mieli järkkyi ja hän kuvitteli olevansa sisällissodan sankari kenraali ”Jeb” Stuart.

Minulle Stuart on kuin suoraan Nat Colen lapsuuden ja nuoruuden maailmasta. Kirjassa kuvataan Natin syntymäseudulla syvällä etelässä olevia valkoisia ihmisiä käyttäen ilmaisua, että ”vaikka sota oli jo hävitty, he edelleen luulivat käyvänsä sitä” (epätarkka lainaus).  Stuart kävi sitä mitä intohimoisemmin. Se että hän oli kokenut kääntymyksiä, kertoo hänen herkkyydestään ympäristönsä paineisiin. Kansallisen sankarin kenraali Stuartin rooli on sopiva vahvistamaan hänen muserrettua itsetuntoa. Stuart harrastaa sisällissotaa. Johnny osaa mennä ”leikkiin” mukaan ja heidän kesken kehittyy kiinnostava keskustelu. Tarpeeksi pitkälle ei suhteessa kuitenkaan edetä. Murhan syyllinen ei vielä selviä.

Absurdius on huipussaan myös kahden muun murhan todistajan persoonallisuuksissa. Trent on musta yliopisto-opiskelija. Siinä viitataan vuoden 1954 oikeudenkäyntiin, josta kerroin kirjoituksessani Nat King Colesta (https://fi.wikipedia.org/wiki/Brown_vastaan_Topekan_koululautakunta). Hänen kanssaan koetaan ehkä elokuvan hauskimmat tai ainakin vaikuttavimmat kohtaukset. Nyt tuosta urheasta lahjakkaasta opiskelijanuorukaisesta oli tullut Ku Klux Klanin jäsen. Johnnyn kanssa Trent käy läpi terapeuttista keskustelua, jossa Trent herkistyy kuvaamaan omia rankkoja lapsuuden kokemuksiaan valkoisten maalimassa.

Kolmas todistaja on kuusivuotiaan tasolle vajonnut merkittävä ydinfyysikko ja ohjusten luoja Boden.  Hänen yhteydessä viitataan tietysti Amerikan saavutuksiin sotateknologiassa. Lapsenmielisenäkin hän osoittautuu varsin näppäräksi mieheksi kertomaan omasta erikoisalastaan.

Oma suosikkini on Trent. Se palauttaa mieliin saman maailman, jota olen kuvannut Nat King Colen elämää koskevassa jutussani. Tässä on hänen monologiaan. Ei uskoisi, mutta mustan miehen suusta se tulee, tosin mielisairaalassa:

Jos Kristus kävelisi kotikaupunkini katuja, hän kauhistuisi…

Koskaan eivät mustat ole näin tunkeneet kouluihimme. Ja busseihin, kahviloihin ja käymälöihin. Kannatan puhdasta Amerikkaa ja valkoista ylivaltaa. Kuunnelkaa minua! Amerikka amerikkalaisille! Amerikka amerikkalaisille! Meidän on viskottava kiviä ja heiteltävä pommeja. Mustia pommeja mustille muukalaisille!  Ne pitävät kuulemma villistä musiikista. Soitamme crescendon, jota he eivät unohda. Polttakaa vapauden bussi ja sen matkustajat! Polttakaa jokainen joka myy heille lounaan! Polttakaa jokainen rotuerottelun vastustaja! Kerätään patukoita ja pamppuja! Näytetään rettelöitsijöille! etteivät he voi hengittää valkoista ilmaa tai käydä valkoista koulua. Hankitaan sytykettä ja poltetaan heidän kotinsa! Kaadetaan kakaroiden päälle ja sytytetään. Kutsukaa koolle valkoisten neuvosto ja KKK [Ku Klux Klan]! Maksamme matkan pohjoiseen… Lähetetään mustat pojat ja tytöt pois. Amerikka amerikkalaisille!

Tekee mieli viitata omaan aikaamme. Nämä historiasta tutut äänenpainot ovat olleet synnyttämässä nykyistä rasismi- ja natsismikiimaa.

Nat King Colen kokemukset ovat Fullerilla olleet varmasti mielessä, kun hän on kirjoittanut Trentin suuhun sanat sinfoniaorkesterin kapellimestarista. Trent on nähnyt joskus hänen esiintyvän, mutta hän ei voi sietää sitä, että annetaan ”mustan pojan soittaa valkoisten kanssa”. Hänen mielestään silloin on menty jo liian pitkälle.

Ja Trent tuo tarinaansa mukaan myös Yhdysvaltain kirjailijaikonin Mark Twainin. Tämä on Mississippin kasvatti ja kuvannut siellä mustien orjuutta. Trent ja Johnny intoutuvat leikkimään siipirataslaivaa Missippijoella

Tilanteet vaihtuvat tiuhaan ja tunnelmat kääntyvät päälaelleen. Yhtäkkiä ollaan Trentin johdolla ryntäämässä joukolla erään potilaan kimppuun, mustaihoisen verta hänessä näyttää olevan.

”Napataan se ennen kuin se nai tyttäreni”, Trent huutaa, ”halleluja!”

Mies juoksee karkuun kuin viimeistä päivää. Tulee ilkeän näköinen joukkotappelu. joka päättyy siihen, että Johnny ja Trent makaavat pakkopaita yllään jossain eristyssellissä. Siellä maatessaan Trent vapautuu ja alkaa muistella omaa lapsuuttaan ja elämässään kokemaansa kohtelua. Hän mainitsee päivämäärän 30. huhtikuuta 1954.

Ymmärrän, että hän viittaa oikeustapaukseen Brown vastaan Topekan koululautakunta, jossa Yhdysvaltain korkeimman oikeuden päätöksen mukaan  rotuerottelusta tuli  yhdysvaltalaisissa kouluissa ja muissa julkisissa laitoksissa lainvastaista. Päätös toki tehtiin kuun puolivälissä, mutta Trentin muistissa lienee päätöksen jälkeen tapahtunut traumaattinen tapaus.

Trent on nyt syvillä vesillä. Hän pääsee kaikessa rauhassa purkamaan sielunsa syvimpiä asioita luottamalleen kaverille. Hän kertoo lyömisistä ja pilkasta. Muistot pulpahtavat pintaan. Se on terapiaa avoimimmillaan.  Mutta Johnnysta ei ole nyt terapeutiksi. Hän keskeyttää raa’asti Trentin muistelot ja siirtää puheen aiheen Sloanin murhaan. Se on Johnnylle tärkeämpää. Pulitzer-palkinto ja sen tuoma oma menestys siintää silmissä. Trent toteaa jotain. Nimeä hän ei ehdi sanoa, mutta se tieto tulee, että murhaaja oli hoitaja.

Tämän jälkeen tyttöystävä Cathy käy tapaamassa Johnnya. Hän huomaa, että Johnnyssa on jotain pielessä. Hän alkaa mennä sekaisin. Nainen tajuaa, että Johnny pitää tätä oikeasti sisarenaan. 

Johnny joutuu sähköshokkihoitoon. Siitä jatkuu hänen alamäkensä yhä syvemmälle. Elokuva kääntyy yhä traagisempaan suuntaan.  Johnnylta kyllä löytyy mustaa huumoria siihenkin tilanteeseen, kun hän herää hoidosta ja tuntee, ettei saa sanoja suustaan. Kankealla kielellä hän saa todettua, että seuraavalla kerralla hänet voidaan laittaa suoraan sähkötuoliin. Lääkäri kehottaa vain välttämään ”rotumellakoita”. Johnnya jää kuitenkin vaivaamaan äänensä menetys. Siitä tulee traumaattinen pelkotila, joka alkaa tilanteiden kehittyessä syödä miestä.

Edessä on vielä elokuvan yksi huippukohtaus – tapaaminen kuusivuotiaan tasolle vajonneen ydinfyysikko Bodenin kanssa. Sen myötä tapahtuu lopullinen käänne. Bodeninkin puheessa nousee esille Yhdysvaltoja vaivannut mccarthyismi – kommunismikammo.

Vaikka kieli ei taivu, niin Johnny saa kuitenkin kysyttyä Bodenilta, kuka oli Sloanin murhaaja. Boden havahtuu ja kertoo totuuden. Kaikki on ratkaistu. Mutta sitten alkavatkin vaikeudet. Johnnyn puheita ei enää oteta todesta. Hoksottimet hänellä kuitenkin vielä toimivat. Hän syöksyy murhaajan kimppuun ja saa häneltä väkivalloin kiristettyä tunnustuksen. Näin Johnny on itse aisassa osana vallitsevaa väkivaltaa käyttävää voimakulttuuria. Ei se kuitenkaan Johnnya paranna. Hänen mielensä on järkkynyt Pulitzer-palkinto tule mutta terveys menee. Se on ”menestyksen” ja saavutetun unelman hinta.

Palaan vielä yllä kertomaani tilanteeseen, jossa Johnny tuntee menettäneensä puhekykynsä. Hän ei menetä vain sitä vaan myös muistin. Se pätkii pahasti. Hän ei voi muistaa, kenet Boden nimesi syylliseksi. Hän hapuilee, nimeää ensin itsensä, sitten Cathyn. Kun muisti sitten kirkastuu, ei hän koe mitään estoja. Mieli myrskyää.

Sähköshokkihoito on yhteisön keino vaientaa sairaalan potilaissa elävä tunteva ihminen, irrottaa heidät omasta muististaan, omasta historiastaan, viedä heiltä keinot välittää omia ajatuksiaan, tunteitaan. He elävät kuin eläintarhassa, suljettuina tuttuun ”shokkikäytävään”. Omien äkkipikaisuuksien ohjaamina.

Ai niin, mainitaan lopuksi. Löysin sieltä myös meidän aikamme ongelmia. Enkä ole kai maininnut sitäkään, miksi hoitaja murhasi Sloanin. Sloan tiesi, että tuo hoitaja – keski-ikäinen lihavoitunut mies – oli käyttänyt naispotilaita hyväkseen. Nyt kirjoitan kyllä hieman kieli poskella, mutta siksiköhän Johnny sai sen toimittajan palkintonsa? Se oli sen ajan metoo-kampanjaa. Ja löytyy sieltä mielisairaalan ”avenuelta” mies, joka väitti olevansa kuudennella kuukaudella raskaana. Sukupuolten moninaisuuskin oli syy eristämiseen. 

Lopuksi

Yksi rinnakkainen mielisairaalaelokuva on vielä mainittava. Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over the Cuckoo's Nest, 1975)  Jack Nicholsonin bravuuri ja tšekkoslovakialaisen Milos Formanin Amerikassa valmistunut huippuelokuva. Se kohahdutti ja vaikutti minuunkin. Yksi piirre siitä jäi kuitenkin vaivaamaan. Se kesti vain yhden katsomisen. Toisella kerralla se tuntui tyhjältä. Siellähän on myös puhekykynsä menettäneitä hoidokkeja, mm. intiaani, joka selvittää tiensä vapauteen. Änkyttävän nuorenmiehen tunsin itse läheiseksi, mutta hänen elämänsä ratkaisuun elokuva antaa kyllä aika valjut, suurta yleisöä kosiskelevat eväät.

Palaan vielä Peter von Baghiin. Hän on itse kasvanut lapsuutensa mielisairaalaympäristössä. Siksi odotin häneltä vähän syvempää perehtymistä Shokkikäytävään. Eikä hän sitä omien suosikkiensa joukkoon näytä nostaneen.

Lopuksi lainaan kuitenkin tekstiä hänen Elokuvan historiastaan (vuoden 2004 painos, s. 349). Jokainen voi tutkiskella hänen ajatuksiaan itse. En niitä väheksy. Ne puhuttelevat edelleen.

”Lehtimiehen matka menestykseen ja mielisairauteen on kuvattu säälimättömästi fyysisin shokein. Murhan kolme todistajaa putoavat kuviteltuihin rooleihinsa juuri, kun heiltä on herahtamaisillaan mielekäs todistajanlausunto. Laajemmin katsoen he ovat Amerikan suurien rikoksien - imperialismin, rotusyrjinnän, atomipommien aikakauden alun – mykistettyjä todistajia. Teoksen pääkuviosta kasvaa käänteinen lohduton tarina menestyksestä.  Mielisairasta näyttelevän ainoaksi mahdollisuudeksi jää tulla itsekin mielisairaaksi. Ainoiksi muistumiksi vapaudesta jäävät mustavalkoisten sairaalakuvien keskeltä houreisina ja värillisinä pulpahtavat kuvat kesyttämättömästä luonnosta. Huckleberry Finnin joesta ja Moby Dickin valtamerestä, kuten Fuller-kirjan tekijä Nicholas Garnham täsmentää.”

”Alastoman suudelman prostituoitu yrittää aloittaa ”kunnollisen elämän” pikkukaupungissa, jonka siveän ja tasapainoisen ulkokuoren alta paljastuu kuitenkin niin räikeä tekopyhyys ja korruptio, että nainen päättää itsensä säilyttääkseen siirtyä takaisin prostituution pariin.”

Fullerin tuotannosta von Bagh toteaa seuraavasti:

”Väkivalta kasvaa hänen teoksissaan epäonnistuneen inhimillisen viestinnän köyhäksi korvikkeeksi, joka saattaa purskahtaa esiin milloin vain ja mistä syystä tahansa. Kaikissa Fullerin töissä väkivalta, rotuviha ja sota yhdistyvät horjuvaan epävarmaan kansalliseen identiteettiin. Rikos on elimellinen jatke yhteiskuntaa hallitsevalle liikemaailman etiikalle.”

Fullerin henkilöt ovat skitsofreenisia, useaan rooliin pirstoutuneita.

”Huipentumana Fuller näyttää Shokkikäytävässä mustaihoisen, joka kuvittelee olevansa Ku Klux Klaanin johtaja. Itse Amerikka, ”Vapauden maa”, sotkeutui alun pitäen orjuuteen. Näille ristipaineille ja identiteettikriiseille Fuller on antanut raa’an, suoran ja provokatorisen muodon, joka vihlaisee kuin hampaaseen tunkeutuva pora.”

Kirjallisuutta

Alanen Antti: Elokuvan tekijät. Otava, 2012.

Bagh, Peter von: http://www.kaapeli.fi/~filmihul/97_6_art1.html , katsottu 21.10.2018.

Bagh, Peter von: Elokuvan historia. Kolmas täydennetty painos. Otava, 2004.

Haskins, James – Kathleen Benson: Nat King Cole. Suomennos: Jari Niittylä. Art House Oy, 2001.