Alfred Schnittke – Ensimmäisen sinfonian voimaa ja lumoa

”Jokainen ihminen on koko elämänsä ajan suurimmista suurimman arvoituksen parissa, oman itsensä. Siihen arvoitukseen ei löydy ratkaisua.”

Säveltäjä Alfred Schnittken päiväkirjasta

Olin hiljattain Pietarin Filharmonian Suuressa salissa konsertissa, jonka päänumerona oli Alfred Schnittken sinfonia № 1. Siihen eräänlaisena johdantona Pietarin akateeminen valtiollinen sinfoniaorkesteri esitti Joseph Haydnin sinfonian № 45 (”Jäähyväissinfonia”). Yhteiseen esitykseen on omat syynsä. Schnittken sinfonia on valmistunut vuonna 1972, Haydnin tarkalleen kaksisataa vuotta aikaisemmin. Se ei liene kuitenkaan se perinteinen syy, vaikka Schnittken sinfonia onkin eräänlaista luotausta länsimaisen musiikin historiaan sisältäen viitteitä myös Haydnin musiikkiin.

Konsertti oli omistettu tämän vuoden kesäkuussa menehtyneelle kapellimestarille Gennadi Roždestvenskille (s. 1931), jolla oli läheinen suhde Alfred Schnittkeen ja joka myös johti sinfonian ensiesitystä vuonna 1974 Gorkin kaupungissa (nyk. Nižni Novgorod). Tuolloin konsertin alkunumerona oli sama Haydnin sinfonia ja nyt kunnioittaa kapellimestarin muistoa esittämällä nuo sinfoniat yhdessä. Schnittke oli omistanut sinfoniansa Roždestvenskille.  

Ilman muuta konsertti kuuluu elämäni suuriin musiikkielämyksiin. Se lumosi ja myös hämmensi.  Schnittke oli konsertin päänumero ja Haydnin tehtävänä oli valmistella yleisöä sen vastaanottoon. Kyseessä oli kaikkinensa upea kokonaisuus. Aleksandr Titovin johtama orkesteri koostui nuorekkaista soittajista, jotka selviytyivät urakastaan loistavasti. Siitä kiitokseksi he saivat vastaanottaa yleisön räjähtävät suosionosoitukset.

…

Alfred Schnittke syntyi vuonna 1934 Neuvostoliiton saksalaisena. Hän oli siis jo syntyessään sekä venäläinen että saksalainen. Kotona puhuttiin saksaa ja aikanaan vuonna 1990 hän myös muutti Saksaan, kun Neuvostoliitto oli henkitoreissaan.

Schnittke aloitti musiikin opintonsa Wienissä vuonna 1946. Muutto mahdollistui, koska valtio lähetti isän sinne kirjeenvaihtajaksi.  Työsuhde kesti vain kaksi vuotta ja opinnot jatkuivat kotimaassa. Vuonna 1958 hän valmistui Moskovan konservatorion säveltäjälinjalta. Siitä lähtien Schnittke omistautui täyspainoisesti sävellystyöhön. Vuonna 1965 hän avioitui. Sitä ennen hän kertoi tulevalle Irina-vaimolleen varoitukseksi piilevästä sairaudestaan todeten, että tulee kuolemaan aivoinfarktiin. Yhteiselo kesti kuitenkin 34 vuotta. Pianisti-vaimo oli miehensä korvaamattomana tukena elämän vaikeissa hetkissä ja myös työssä. Ensimmäinen infarkti vuonna 1985 vei miehen koomaan, mutta hän selviytyi ja kykeni jatkamaan sävellystyötään. Kolmannesta infarktista vuonna 1998 hän ei enää selvinnyt.  Hieman ennen kuolemaansa hän sai valmiiksi yhdeksännen sinfoniansa, vaikka tuolloin oikea käsi oli jo miltei toimintakyvytön.

Hänen tuotantonsa on monipuolinen. Siinä tärkeällä sijalla on mm. elokuvamusiikki. Hän loi musiikin yli 70 elokuvaan eivätkä nekään olleet mitään täytetöitä vaan hän pyrki sen kautta kehittämään omaa ilmaisuaan. Elokuva- ja näyttämömusiikin luomiseen hän tuntui välillä jopa takertuneen liiaksikin. Varsinkin elämän loppuaikoina siitä tuli rasite, joka vei energiaa vakavammasta tuotannosta.

Sinfonia № 1 on osoitus hänen laajasta musiikillisesta tuntemuksestaan. Se kuuluu keskeisesti säveltäjän luomiskauteen, jota Irina Krivitskaja eräässä kirjoituksessaan kutsuu mefistofeliseksi. Tuohon ryhmään lukeutuu mm. säveltäjän äidin muistolle samoihin aikoihin luotu Requiem.  Samoihin aikoihin on syntynyt myös musiikki Elem Klimovin elokuvaan Agonia, joka kertoo munkki Rasputinista viimeisistä vuosista tsaarin hovissa. Omasta mielestäni musiikki tuntuu demoniselta ja tuo elokuvaan voimallista tragiikkaa.

Muutamia sanoja ansaitsee vielä myös maestro Gennadi Roždestvenski, jonka valokuvansa oli näyttävästi esillä konserttisalin edessä.  Hän on erittäin merkittävä hahmo Neuvostoliiton ja Venäjän musiikissa, ja ennen muuta hän on todella voimallisesti esiintynyt Alfred Schnittken musiikin puolesta. Kuten jo totesin, hän johti ensimmäisen sinfonian ensiesityksen. Tuolloin nimenomaan hänen ehdotuksestaan Joseph Haydnin jäähyväissinfonia esitettiin konsertin alkunumerona. Alfred Schnittke on omistanut Gennadi Roždestvenskille muutaman muunkin sinfonian ensimmäisen lisäksi.

Roždestvenski on tehnyt Schnittken musiikkia tunnetuksi maailmalla. Vahinko vain, että suhteeseen tuli viime hetkellä särö. Se tapahtui hieman ennen säveltäjän kuolemaa, kun Roždestvenski oli valmistamassa Moskovassa Schnittken uusimman sinfonian (№ 9) esitystä. Säveltäjä asui tuolloin Hampurissa. Hän oli hyvin heikossa kunnossa ja oli suurten vaikeuksien kautta saanut sävellyksensä valmiiksi. Schnittke halusi kieltää viime hetkellä sen esityksen. Koska Roždestvenskin mukaan esitystä ei voinut enää perua, Schnittken vaimo esitti siihen muutoksia. Kapellimestari otti ne vastaan mutta petti lopulta lupauksensa. Sinfonia esitettiin alkuperäisessä muodossa. Se oli perfektionismiin pyrkivälle säveltäjälle kova isku. Hän järkyttyi konsertin äänitystä kuunnellessaan, aivan kuoleman kynnyksellä. Se oli ikävä päätös pitkälle suhteelle. (Lähde: https://www.colta.ru/articles/music_classic/7040)

…..

Minulle Schnittken nimi on tullut tutuksi joskus 1980-luvulla, kun kuulin kai radiosta konsertin, jossa esitettiin hänen musiikkiaan. Se jäi mieleen lähinnä siksi, että se poikkesi totutusta. Musiikissa oli oma leimansa. Se saattoi olla lähetys jostain Suomen kesäfestivaalilta. Miehen taustaan ja elämäntilanteeseen en liiemmin perehtynyt. En tiennyt hänen sairastelustaan ja kuolema 90-luvun lopulla tuli minulle yllätyksenä. Kotonani on muutama Schnittken musiikkia sisältävä levy, jotka kaikki olen hankkinut Moskovan konservatorion levynmyyntipisteistä. Niiden joukossa on kolme sinfoniaa (1-3), sarja elokuvamusiikkia, Concerto Grosso № 2 ja alttoviulukonsertto. Ne eivät ole mitään huippulaatua. Viimeisin hankintani - ja laadultaankin jo parempi - on vuonna 2013 äänitetty Requiem. 

Levykokoelmiini kuuluva Sinfonia № 1 on äänitetty vuonna 1987. Siinä Neuvostoliiton kulttuuriministeriön sinfoniaorkesteria johtaa kukas muu kuin Gennadi Roždestvenski. Se on pituudeltaan lähes 65 minuuttia. Pietarin konserttiesitys kesti alle tunnin (50-55 min). Levytyksessä ja konserttiesityksessä tuntuisi olevan pituuden lisäksi myös muita eroja. Ne kai selittyvät musiikkiin kiinteästi sisältyvällä improvisaatiolla.  

Gennadi Roždestvenskin olen nähnyt ainakin kerran luonnossa. Se tapahtui Moskovan konservatorion juhlasalissa toukokuun 27. päivänä vuonna 2016. Maestro oli kunniavieraana konsertissa, joka oli omistettu hänen 85-vuotissyntymäpäivälle. Mies itse oli vielä ainakin tuolloin täysissä sielun voimissaan. Omaa kapellimestarin uraansa hän ei ollut vielä lopettanut. Pian tuon jälkeen löysin Medicin (Medici.tv) kokoelmista dokumenttielokuvan. Sen myötä miehen ura ja persoona tuli niin tutuksi, että luettuani kesällä hänen kuolemastaan minulla tuli pala kurkkuun. Mies oli sitkeästi taistellen luonut oman uransa, pitänyt oman päänsä eikä koskaan alistunut Neuvostoliiton kommunistisen puolueen suoraan määräysvaltaan.  

….

Siirrytään Pietarin Filharmonian Suureen konserttisaliin, joulukuun alkupäiviin. Ensiksi on mainittava, että ylipäänsä tuossa illassa oli mukana nostalgiaa. Taidettiin elää 70- ja 60-lukujen vaihdetta, kun siinä salissa viimeksi kävin. Tuntui juhlavalta, mikä entisestään kohotti tunnelmaani. Otin herkemmin musiikin vastaan. Salin mahtavat kattokruunut suorastaan mykistivät loistollaan.

Ja olihan se villi kokemus. Schnittken sinfonia sai yleisön räjähtämään. Konsertin alkuosassa soi Haydnin jäähyväissinfonia oli johdantoa varsinaiseen päänumeroon. Vanha maailma jätti jäähyväisiä, uuden maailman kaaos odotti kulisseissa.

Aluksi muutama sana Haydnin Jäähyväissinfoniasta.  Siinä on neljä osaa:

(1) Allegro assai;

(2) Adagio;

(3) Menuet. Allegretto;

(4) Presto. Adagio.

Haydn soi herkän läpikuultavasti. Viulujen saundissa oli jotain ainutkertaista. Toisen osan Adagio on kaunista ja tunnelmoivaa. Neljännen osan lopussa sen melodia soi uudestaan. Siihen liittyy sinfonian yllätys, joka saattaa saada siitä tietämättömän katsojan hämilleen. Soittajat poistuvat vähin erin esiintymislavalta orkesterin soittaessa toisen osan adagiota. Lopussa paikalle jää vain kaksi viulua.

Tähän liittyy tarina. jonka luin konsertin ohjelmalehtisestä.

Joseph Haydn oli Unkarin prinssi Nikolaus Esterhazyn palveluksessa johtaen hänen kamariorkesteriaan. Orkesteri oleili maalla Esterhazyn kartanossa ja soittajat pitkästyivät oloonsa. He kaipasivat kovasti perheensä luo Eisenstadtin kaupunkiin. He valittivat siitä Haydnille. Tämä pisti tuulemaan. Hän sävelsi sinfonian, juuri tämän 45. sinfoniansa, joka päättyi tuohon poistumiskohtaukseen. Lopussa soittamaan jäi vain  kaksi viulistia: säveltäjä itse ja hänen konserttimestarinsa. Sinfoniallaan Haydn antoi ruhtinaalle hienotunteisen vihjeen. Ruhtinaan kerrotaan ymmärtäneen, mitä takana piili. Pian hovi palasi orkesterin kanssa Eisenstadtiin. Myöhemmin sinfoniaa on alettu kutsut ”Jäähyväissinfoniaksi”.

Minulle tuo sinfonia osoitti ennen muuta, että orkesteri on todella laadukas. Se oli iloa korvalle ja sielulle, mutta samalla on todettava, että ajatukset olivat koko ajan Schnittken sinfoniassa. Koin koko esityksen vain kovempaa koitosta edeltävänä rentoutussoittona.  En pitkästynyt. Soitto olisi saanut jatkua. Väliaikana kansa ryntäsi lämpiöön. Melko pian alkoivat kellot soida. Oli Schnittken vuoro.

Schnittken sinfonialla on kaikesta radikaalisuudestaan huolimatta perinteinen rakenne:

(1)    Senza Tempo. moderato;

(2)    Allegretto;

(3)    Lento;

(4)    Lento. Moderato.

Schnittken teos yllätti ja jopa järkytti heti alkuunsa….  Lyömäsoittajat – tai ehkä heitä oli vain yksi - olivat paikoillaan ja sieltä alkoivat kellot kilkattaa kuin viimeistä päivää. Ääni muistutti kirkon kelloja. Se oli kuin kutsu soittajakaartille, joka ryntäsi paikoilleen sekamelskaisessa tunnelmassa alkaen heti soittaa kuka mitäkin sekavaa hälyääntä. Kapellimestari ilmestyi pian paikoilleen, kuin varkain. Hänen käden liikkeensä hiljensi orkesterin. Hän antoi merkin ja samassa orkesteri aloitti jäsentyneen soittonsa. Perinteinen sinfonia oli saatu liikkeelle.

Yleisö elää soitossa mukana, on aivan kuin matkattaisiin läpi musiikin historian. Väliin jazz-ryhmä saa vapaudet improvisoitiin. Sopusointuun tulee välillä esteitä mutta aina palataan perinteen helmaan. Yleisö seuraa valppaana, yllätyksiä on riittämiin.  Siitä orkesterin tavallista laajempi kokoonpano pitää huolen.

Puolen välin jälkeen sekoittaa uusi soitin orkesterin pakan. Se on urut, joiden ylhäällä leijaileva pitkä linja tuo hälyn keskelle uudenlaista harmoniaa ja samalla sinfoninen jännite yhdistyy alun kirkonkellojen kutsuun. Se tuntuu jäsentävän kokonaisuutta. Tämäkin toki kestää vain oman hetkensä. Mefisto pääsee taas jatkamaan kiemurteluaan.  

Konsertissa aloin pohdiskella säveltäjän uskonnollista sanomaa. Siihen löytyy kyllä viitteitä myös muusta tuotannosta.

…

Osana sinfonian ”happening-luonnetta” on se, kun orkesterin jäsenet poistuvat välillä lavalta. Ensi kerran liikehdinnän aloittavat huilut, toisen kerran se lähtee alttoviulusta. Tuolloin kerralla soittajat palaavat paikkoihinsa vaskien johdolla surumarssin soidessa.  Siitäkin päästään taas vauhtiin. Seikkailu jatkuu ja katsoja seuraa herkeämättä todellista juonta ymmärtämättä. Valitettavasti muistini ei salli kuvata tapahtumia yksityiskohtaisemmin.  Muistikuva on, että lopussa eletään Haydnin tunnelmissa ja orkesterin jäsenet poistuvat paikoiltaan palaten tosin takaisin. Yhtäkkiä kaikki on ohitse. On yleisön vuoro mylviä.

Sinfonian on täytynyt olla aikamoinen shokki Gorkin filharmonian ensi-iltayleisölle vuonna 1974. Hämmennystä on saattanut aiheuttaa myös jazz-musiikin tuominen klassisen musiikin yhteyteen. Ensi-illassa mukana soittamassa oli hyvin tunnettu tasokas neuvostoliittolainen jazz-pianisti Leonid Tšižik ja maineikas Melodia-yhtye.  Ja ennen muuta se on ollut Gorkin filharmonian sinfoniaorkesterin soittajille todellinen haaste. Esikuvia ei heillä ollut. Piti luottaa kapellimestarin ohjeisiin. Ja taustalla saattoi väijyä puolueen valvova silmä.

Ensi-illan jälkeen lehdissä kuvattiin konserttia ”happeningiksi”. Siinä on mukana ainakin piraus halveksuntaa, sillä kirjoittaja oli käyttänyt anglisismia, millä musiikki haluttiin leimata ”länsimaiseksi hapatukseksi”. Se ei kuitenkaan Schnittken uraa hidastanut, vaikka länteen hänellä ei ollutkaan asiaa ennen kuin 80-luvun lopulla, kun ilmapiiri alkoi glasnostin myötä vapautua.

Jostakin olen lukenut, että Moskovassa sinfonia esitettiin ensimmäisen kerran vasta 1987. Se olisi siis sama esitys, joka minulla on CD-levyllä. Gorkin ensi-illan jälkeen sinfonia esitettiin Tallinnassa, mikä tuon ajan Neuvostoliitossa oli varmasti sopiva paikka sen esittämiselle. Roždestvenski on kertonut, että kun hän myöhemmin esimerkiksi Ruotsissa työskennellessään, kun hän kertoi haluavansa esittää Schnittken ensimmäisen sinfoniaa, niin siihen reagoitiin lausahduksella ”Oletteko hullu?”

…

Sinfoniasta voi löytää varmasti paljon huomionarvoisia seikkoja, mutta käsittelen nyt kahta.

Tutkijat ja teoriaihmiset puhuvat kollaasitekniikasta, mikä tässä tarkoittaa sinfoniaan sisältyviä moninaisia lainauksia eri historian kausilta ja eri säveltäjien teoksista. Niitä on sitten yhdistelty yllättävästi yhteen. Lainausten määrä on runsas. Luulisin, että harva kykenee ne kaikki löytämään. Eräät selvimmät onnistuin minäkin tunnistamaan, tosin aina ei muistini voinut sitä yhdistää oikeaan teokseen.

Poimin tähän viittauksia, jotka on mainittu ohjelmalehtisen esittelytekstissä ja tutkija Valentina Holopovan kirjassa.  Keskeiset lainaukset tulevat luonnollisesti juuri Haydnin ”jäähyväissinfoniasta”. Klassisen musiikin osalta katkelmia löytyy Beethovenin viidennestä sinfoniasta, Tšaikovskin ensimmäisestä pianokonsertosta, Edvard Griegin Per Gyntistä, Chopinin surumarssista (ja muustakin surumusiikista), eräästä Straus-nuoremman valssista ja keskiaikaisista gregoriaanisista melodioista (”Sanctus” ja ”Dies Irae”). Mukana on Concerto Grossoa J. S. Bachin ja A. Vivaldin tyyliin. Itse olin kuulevinani siellä Rahmaninovia, mutta siitä en ole löytänyt missään mainintaa.  Ja olen aivan varma, että eräässä vaiheessa soi Mozart, muttei siitäkään taideta mainita missään.

Jazzin ja kevyen musiikin perinteitä on niin ikään käytetty huomattavan paljon. Sinfoniasta on kuultavissa erilaisia ns. kevyen musiikin tyylejä: on tanssiaismusiikkia, twistiä, foxtrottia ja muuta viihdettä.  Ostamani äänitteen esittelytekstissä mainitaan jopa suomalainen letkajenkka. Sitä en kyllä konsertissa kuullut. Sen sijaan tuossa äänitteessä, sinfonian loppuvaiheissa kuulin muutamia tahteja jenkkaa, joka jollain etäisellä tavalla muistuttaa letkistä.

On vielä lisättävä, että niin viihteen melodiat kuin klassiset sävelet saavat sinfoniassa aivan oman tyylisävynsä. Esimerkki surumarssi saa groteskeja piirteitä. Itselläni nousee kyllä eräissä kohdin mieleen neuvostotodellisuus. Säveltäjä on uskaltautunut luomaan parodisia sävyjä oman yhteiskuntansa viralliseen poliittissävyiseen perinteeseen. Ehkä kuitenkin tuon ajan kuulija on kokenut nuo viitteet eri tavalla.

Toinen seikka koskee sinfonian kokonaisrakennetta, sen ominaispiirteitä. Nyt viittaan myös Schnittken omiin kommentteihin.

Ensimmäisenä Schnittke itse on halunnut painottaa sen kaksijakoisuutta: se on yhtäältä muodoltaan perinteinen sinfonia, toisaalta se on selkeä ”antisinfonia”.  Sen dramaturgia on rakentunut noiden vastakkaisten puolten vastakkainasetteluun ja keskinäiseen vuorovaikutukseen. Sinfoniassa on kontrolloitua improvisaatiota, ja myös täysin vapaata soitantaa. Niiden vastapainoksi säveltäjä on liittynyt mukaan tiukasti teemaan sidottuja katkelmia. Disharmonian vastapainona on harmonia. Groteskin ilmaisun vastaparina on ylevä sankaritarina. Minä itse koin sinfoniaa kuunnellessani, että ajoittain kuuluva harmonia kuin myös sankarillinen beethovenmainen musisointi toivat kuulijalle levähdyshetken. Kaaoksesta oli päästy järjestyksen polulle.

Sinfonia on todellakin järjestyksen ja kaaoksen kaksinkamppailua, tai ainakin ne ovat sinfoniassa vastaparina. Siitä nousee mieleeni maailmankuulun psykologin Jordan Petersonin kirja 12 elämänohjetta – käsikirja kaaosta vastaan, josta olen vastikään kirjoittanut blogitekstin. Siinä kyse on maailmastamme, jossa kaaos ja järjestys ovat jatkuvassa keskinäisessä kamppailussa. Peterson viittaa taolaisuuden perusajatukseen, jossa kaksi vastavoimaa jin (yin) ja jang (yang) kamppailevat keskenänsä. Sen symboliikkaan liittyy tunnus, jossa kaksi käärmettä syövät toistensa häntiä. Kaaos ja järjestys ovat toistensa vastinpareja. Kummassakin on toisen siemeniä, ne elävät toisen sisässä ja voivat vaihtua toisikseen. Tämä tulee selkeästi Schnittken sinfoniassa mieleen.

Tämä kamppailu tulee mielestäni Schnittken sinfoniassa lihaksi. Schnittke itse ei taolaisuuteen viittaa. Hän puhuu harmonian ja disharmonian vastinparista. Siinä ollaan kuitenkin kiinni samassa elämässä, josta Peterson kirjoittaa. Sinfoniaa kuunnellessa tuo kaaoksen ja järjestyksen kaksinkamppailu tuli hyvin konkreettisesti vastaan. Koin esiintymislavan olevan välillä kuin taistelukenttä. Etsittiin harmoniaa mutta aina jossakin otettiin harha-askelia.  Ja harmonia ilmeni eri lailla, myös moderni jazz ottaa välillä näyttämöllä vallan.

Pantakoon merkille, että tuo jazzin käyttö ei ollut tuolloin vuonna 1974 mitenkään uutta, vaikka tosin uskon, että Gorkin yleisö on joutunut esityksen aikana hämmennyksiin. 60-luvulla käytti Rodion Štšedrin pianokonsertossaan № 2 hyvin rohkeasti Modern Jazz Quartetin soittoa mukailevia saundeja luoden teokseensa villin tunnelman. Siitä hän joutui ainakin puhutteluun, mutta sai kuitenkin jatkaa vapaasti säveltäjän uraansa.  Samanlaista avandgarde-tyyliä hän loi myös venäläisestä kansanmusiikista.

…

Lopuksi - Huutava hiljaisuus

Netistä löytyy dokumenttielokuva, jossa pääosassa on Irina Schnittke, säveltäjän leski. Ohjelmassa on myös säveltäjän omaa puhetta ja aforismin tapaisia lausumia. Ensimmäistä sinfoniastaan hän toteaa, että siinä on ylimmän ja alimman voiman keskinäistä vuorovaikutusta. Ollaan tyhjyyden rajamailla, vakavuuden rajoilla.

Disharmonian ja harmonian suhteesta Alfred Schnittke on kirjoittanut päiväkirjaansa:

”Minulla on sellainen tunne, että minua koko ajan vie eteenpäin jokin voima.  Siitä olen saanut varmuudentunteen, että on olemassa jokin korkein järjestys. Se mikä luo maailmassamme disharmoniaa, on käsittämätöntä. Se on sitä mitä Ivan Karamazov ei voinut käsittää.”

Irina-vaimo kertoo dokumentissa, kuinka hän kerran oli nähnyt miehensä työhuoneessa työvaiheessa olleen ensimmäisen sinfonian. Hän oli partituuria katsellessaan ihmeissään.  Alfred sävelsi suoraan ilman raakatekstiä. Miten tuo kaikki oli mahtunut hänen päähänsä, vaimo ihmetteli.

Vaimon mukaan hän oli onnellinen siitä, että hän sai säveltää aina sitä mitä hän itse halusi eikä hänen tarvinnut säveltää sellaista, mistä hän ei tykännyt. Hänen ei tarvinnut ajatella liikaa sitä, miten hänen työnsä otetaan vastaan.

Gennadi Roždestvenski kertoo, kuinka Schnittke oli hänelle kerran luovuttamassa nuottejaan. Siinä oli tahdin pituisen tauko ja mukana fermaatti. Piti siis olla täysi hiljaisuus ja sen piti kestää pitkään. Schnittke kirjoitti vielä nuottiviivaston alle kolme fortea. Siitä tuli huutava hiljaisuus. Tuo tahti forte-merkintöineen on ikuistettu Schnittken hautamuistomerkkiin.