Joulukonsertista joulun viettoon

Olin torstaina joulukonsertissa. Orkesteri oli Kymi sinfonietta, kapellimestarina oli jazzin ja viihteen maailmasta tuttu Markku Johansson, solistina oopperalaulaja Johanna Rusanen-Kartano. Paikkana oli Kouvolan keskuskirkko. Ei se ulkoisesti mikään kaunis rakennus ole, mutta sisäpuolella siitä löytyy hyviäkin puolia. Sali on avara, penkkirivistöt luovat näköyhteyden paitsi alttarille myös muuhun kirkkokansaan. Salin ollessa täysi saa kokea aitoa keskinäistä yhteyttä. Tunnelma tiivistyy.  Sen olen muutaman kerran saanut kokea ja nyt koin sen ehkä kirkkaammin kuin koskaan.  Kesällä karjalaisten kesäjuhlien karjalaisessa messussa koin saman tunteen. Kirkon suunnittelijat saavat tästä ansaitun kiitoksen.

Olen viime päivinä sairastellut ja oikeastaan vasta nyt tuon konsertin myötä alkoi oma henkinen valmistautumiseni joulun viettoon. Jouluni on siis muutakin kuin vain jouluruokaa tai tonttuja ja muita perinteitä.  Ne toki ovat tärkeitä, mutta etsin joulusta jotain syvempää kokemusta ja sanomaa. Se lähtee muistoista ja musiikista. Toivon kokevani jotain ainutkertaista tästä hetkestä, joka on sidoksissa menneeseen.  Minulle siinä kristillinen ja maallinen ovat sekoittuneet. Jeesus-lapsen syntymä on merkki toivosta. Samalla jouluun liittyy oman kansamme perinteitä, yhteistä kokemusta. Syödessämme joulupuuroa, on hyvä ymmärtää, miksi niin teemme. Punaisiin pukeutunut joulupukkimme on länsimaista perintöä. Samalla on hyvä tietää, miksi kutsumme sitä ”pukiksi”. Itselleni paras joulupukki on muisto varhaisesta lapsuudestani.  Hän ilmestyi yllättäen pieneen tunnelmallisesti koristeltuun kotiimme. Kuului kolinaa, joku koputti oveen kovaa. Olin peloissani tai ehkä vain jännittynyt, kun eteemme ilmestyi naamariin pukeutunut ukko, jolla oli yllä turkki nurinpäin ja päässä jokin vanha karvahattureuhka. Myöhempinä vuosina hänet korvasi punaisiin pukeutunut valkopartasetä. Kun sitten joskus luin suomalaisesta jouluperinteestä, tajusin, että siinä varhaisimmassa naamariukossa oli jäljellä vielä jotain alkuperäisestä suomalaisesta joulupukista.

Siirrytään itse konserttiin. Sama konsertti esitettiin edellisenä iltana Kotkassa ja kotkalainen sanomalehti oli valmistanut kuulijakuntaa konserttiin liittyvällä jutulla, jossa solisti ja kapellimestari saavat sanoa mietteitään joulusta. Laulusolistille rakkain on Sylvian joululaulu. Hänellä liittyy siihen erityinen muisto opiskeluajoiltaan Saksasta. Tuo oli tietysti kiva lukea, sillä sama laulu on minunkin suosikkini ja myös minulla siihen liittyy erityisiä muistoja. Markku Johanssonille joululaulujen ykkönen on Jean Sibeliuksen En etsi valtaa loistoa. Hän on ihastunut sen kauniiseen melodiaan. Minustakin se on joululaulujen huippua. Melodia menee suoraan sydämeen ja minulle ennen kaikkea sanatkin puhuttelevat. Sibelius osasi löytää tien suomalaiseen sydämeen.

Kirkkosali oli lähes täynnä yleisöä, odottavin mielin. Iloinen odottava porina täytti salin. Kapellimestari ja solisti astelivat yleisön eteen, yleisö tervehti heitä raikkain aplodein. Tuon saapumisen erikoisuutta korosti se, että he todellakin tulivat alttarin eteen yleisön joukosta, salin keskikäytävältä. He astuivat ohitseni aivan käsin kosketeltavan läheltä. Minulle se oli juhlava tunne.

Konsertin ohjelma koostui Rusanen-Kartanon esittämistä lauluista ja muutamasta orkesterikappaleesta. Orkesteri sai kunnian aloittaa. Sitten oli vuorossa illan solisti, jolle suotiin välillä pari lepohetkeä. Silloin oli orkesterin vuoro sooloilla. Musiikki soi kirkkosalissa kauniina, Johannan ääni oli tummansävyinen mutta kirkas. Se tuli ihmistä lähelle. Oopperalaulajan maneerit eivät tulkintaa kiusanneet, sanoista sai hyvin selvää ja laulaja kykeni välittämään lauluillaan joulun sanoman. Kapellimestari oli tehnyt useimmat sovitukset enkä löydä niistä moitteen sijaa. Kirkkosalin akustiikkaa on moitittu vaikeaksi mutta nyt oli karikot vältetty. En toki yrittänytkään kaivaa esityksistä vikoja, annoin musiikin vain viedä minua.

Alkunumerona orkesteri soitti Leroy Andersonin sävellyksen Christmas Festival. Tunnistin siitä tuttuja teemoja. Se kuulosti siltä kuin olisi ollut jonkinlainen sikermä jouluisia sävelmiä. Herkkä soitto herkisti yleisönkin ja valmisti meitä jouluiseen tunnelmaan vastaanottamaan laulujen tunnelmaa ja sanomaa.

Kun orkesteri ja kapellimestari olivat saaneet yleisön suosionosoitukset, alkoi laulusolistin osuus. Saimme ensin kuulla kaksi perinteistä Jean Sibeliuksen joululaulua. En etsi valtaa loistoa tarttuu varmaan jokaisen sydämeen, on sitten kristitty tai ei. Itse sitä kuunnellessa loin vielä tuntumaa Johanna Rusanen-Kartanon ääneen. Minulla oli hänestä melko tuore kokemus eikä se ollut jättänyt pelkkiä miellyttäviä muistoja. Nyt epäluulot hälvenivät hetkessä. Ääni soljui luonnollisena, tasaisen vakaasti, joulun tunnetta eläen. Uskon, että Sakari Topeliuksen sanojen viesti tarttui kuulijoiden sydämiin: ”Pyydän taivaan valoa ja rauhaa päälle maan; tuo kotihin jos pieneenkin nyt joulujuhla suloisin; nyt köyhän niin kuin rikkaan luo suloinen joulus tuo.”  Nuo kontekstistaan irrotetut lausumat jäävät syvälle mieleen, tuovat oman topeliaanisesti sävytetyn menneisyytemme lähellemme. Joululla on ollut ja on edelleen oma paikkansa sydämessämme. Maalliset rikkaudet ovat toisarvoisia. Joulun valo tuo loistetta pimeään. Kuvittelen, kuinka jossain syrjäisellä maaseudulla on kynttilän loiste tuonut pimeyden keskelle ihmisten sydämiin ilon ja toivon. Topeliuksen sanoista välittyy omanlaisensa kuva kansamme menneisyydestä, ihanteellinen ja ylevä se on mutta olkoon niin.

Toinen Sibeliuksen laulu oli Vilkku Joukahaisen sanoittama On hanget korkeat nietokset. Se oli yllättävän voimallinen esitys, minulle ehkä konsertin koskettavin. Heti alkuun laulaja loi vahvan kontrastin. Lumen ja kylmien pakkasten keskelle on joulu tullut iloksemme. Solistin tulkinnassa ”hanget korkeat nietokset” ja ”kylmät paukkuvat pakkaset” välittyvät kuin valtava luonnonvoima, jota vastaan ”…joulu, joulu on meillä” soi vapautuneen kevyenä. Joulun lämmössä kylmä unohtuu. Ainakin minun silmieni edessä alkoi pyöriä muistot lapsuuteni joulusta. Ulkona paukkui pakkanen, mutta sisällä oli lämpöistä. Oli piirileikkejä, iloista mieltä, pöytä täynnä joulun herkkuja.  Lapsena saatoin todellakin korkeiden hankien keskellä kokea oman pienuuteni. Eihän toki joulu aina niin ruusuista ollut mutta laulun sävelissä soivat parhaimmista parhaimmat muistot. Koin laulua kuunnellessani jopa pienen liikutuksen hetken.

Kolmantena lauluna soi Otto Kotilaisen Varpunen jouluaamuna. Se oli lämmintä tunnelmointia. Laulu sopii mielestäni erinomaisesti naisäänelle, vielä paremmin lapsen laulamaksi. Nyt joudun toteamaan, että aika ajoin joihinkin lauluihin kyllästyy. Tämän laulun suhteen minulle on nyt sattunut sellainen vaihe. Kuuntelin sen kyllä ja nautin tulkinnasta, mutta mitään värähdyksiä se ei mielessäni herättänyt, niin kuin joskus toki on herättänyt.

Carl Collanin Sylvian joululaulu meni minulla tunnelmoidessa. Nautin siitä, kun Johannan ääni soljui levollisella voimalla, ja vaivuin itse omiin aatoksiini. Kuten yllä jo totesin, tuolla laululla on minulle monia muistoja. Ulkomailla oleillessani laulu on ollut hyvää lääkettä kotimaan kaipuulle.

Sitten solisti sai pienen lepohetken. Oli orkesterin vuoro. Saimme kuulla Atso Almilan sovituksen sävelmästä Jouluyö, juhlayö. Se kuulosti alussa hieman yllättävän epäsovinnaiselta, aivan kuin sovittaja olisi tietoisesti katkaissut sävelmästä sen perinteisen sävyn.  Lopussa se kuitenkin kohosi tuttuun hehkuunsa.

Johanna Rusanen-Kartano kääntyi jälleen yleisön eteen. Vuorossa oli konsertin mystiikkaan suuntautunut osuus. Niin siis minä koin Howard Blaken kappaleen Walking in the Air, josta Rusanen-Kartano lauloi Tarleena Sammalkorven suomentaman version nimeltä Avaruus. Kappale on alun perin Lumiukko-nimisen animaatioelokuvan tunnusmusiikkia (ks. täältä), mutta se on jäänyt elämään joululauluna. Monet rock-muusikot ovat sitä esittäneet ja hieman yllättäen huomasin sen olevan mukana tässä konsertissa. Se ei ole minulle lauluna tuttu, sävelmän kyllä tiedän. Sen eri tulkinnat ovat jääneet minulta yleensä kuuntelematta. Nyt jouduin kuuntelemaan ja tykkäsin kovasti, niin kuin taisi tykätä muukin yleisö, sillä laulu sai oman bravoo-huutonsa ja yleisön ehkä rajuimmat aplodit. Minä koin konsertin toisen liikutuksen hetken. Tarkoitan, että silmät siinä kuunnellessa hieman kostuivat. Miksi? - kysyn itseltäni enkä osaa vastata. Sävelmä toi konserttiin uuden ulottuvuuden. Yllä jo vihjasin. Se oli mystinen sukellus salaperäiseen talviseen maailmaan. Suomalaisesta perinteestä oli siirrytty pois. Perinteiseen jouluumme mahtuu kyllä tämäkin ulottuvuus.

Seuraavana kuului A Little Drummer Boy  Hilkka Nortamon  suomentamana versiona. Siitä en osaa kertoa mitään. Kappale ei kuulu suosikkeihini. tässä vaiheessa ajatukset pyörivät jo tulevissa kappaleissa. Niistä ensimmäisenä oli vuorossa kapellimestari Markku Johanssonin sävellys Joulun hohde (san. Sinikka Svärd). Se oli minulle aivan uusi kokemus. Mielestäni se jatkoi konsertin mystistä tunnelmointia. Se hohde sytytti. Kyseessä on hieno laulu ja solisti sai laulun elämään. Osuutensa on toki orkesterillakin ja Johanssonin tekemällä sovituksella. En usko kuitenkaan laululle suurta tulevaisuutta, niin kuin on käynyt Kassu Halosen sävellykselle Sydämeeni joulun teen (san. Vexi Salmi).  Se kuului konsertissa pian Joulun hohteen jälkeen. Välissä soi lyhyt orkesterikappale. 

Sydämeeni joulun teen jäi vaisuksi.  Tunnelma tuntui keinotekoiselta ja väkinäiseltä. Ehkä vain Vesku Loiri kykenee tuomaan lauluun aidon tunnelman. Ei se kuitenkaan konserttia himmentänyt. Laulu ja sen sovitus olivat ammattitaitoisesti toteutettua musiikkia. 

Johanna Rusanen-Kartano päätti soolo-osuutensa Adolphe Adamin ikivihreään lauluun Oi jouluyö. Se sai olla tämänkin konsertin kruunu.  Lehtihaastattelussa (josta linkki löytyy yltä) solisti kertoo arvostavansa Jussi Björlingin tulkintaa niin paljon, että on itse ottanut lauluun ”säästeliään” asenteen. Se on komea laulu ja minullekin niin tuttu, että keskityin esityksen ajan lähinnä vain odottamaan sen loppuhuipennusta. Upeanahan ”jouluyö” sitten kohosikin Rusanen-Kartanon sopraanoäänen voimalla taivaisiin täyttäen koko kirkon avaruuden.

Paras ohjelmanumero taisi sittenkin olla aivan lopussa. Se oli yhteislaulu – sleesialainen sävelmä Maa on niin kaunis, jossa me yleisö sai olla solistina, yhdessä ja erikseen. Itse koin laulavani omaa sooloani. Orkesteri loi harmonista taustaansa, illan solisti hehkutteli välillä taustalla liidellen korkeuksissa kuin enkeli. Ja minä sain laulaa siinä solistina, omana itsenäni omalle itselleni. Se oli elämän pieniä ilon hetkiä.

Joulu oli jo lähellä. Poistuin kirkosta tyytyväisenä.