Paloheimo, Eero
Kiinalainen juttu.
Kiuas kustannus, 2018.
Paloheimo, Eero
Tämä on Afrikka.
WS Bookwell Oy, 2007.
Keskiössä on nyt Eero Paloheimon uusin kirja Kiinalainen juttu. Hänen yli kymmenen
vuotta vanhan Afrikka-kirjansa lukaisin
paljon ylimalkaisemmin. Siihen sain kimmokkeen Kiina-teosta lukiessani. Syynä
on eräs Kiinan matkalla tapahtunut hauska sattumus, jonka yksityiskohtiin
tekijä jättää aukkoja viitaten pelkästään tuohon aikaisempaan teokseensa, jossa
hän kertoo samanmoisesta tapauksesta. Paloheimolle se ei ollut yhtään hauska
kokemus, mutta minä kiitän häntä. Afrikka-kirja on kokonaisuudessaan hieno
lukukokemus, eikä syynä ole tuo sattumus. Koen teosten täydentävän toisiaan.
Afrikka-kirjan taustana on Paloheimon Afrikkaan vuosien
2002-2006 aikana tekemät viisi matkaa. Matkoillaan hän halusi tutkia omia
ennakkoluulojaan ja etsiä tapoja, joilla Afrikan ongelmia voisi lähestyä.
Kiina-projekti on jo liikematkailua. Siinä ennakkoluulot on pantu syrjään.
Paloheimo menee suoraan asiaan. Kiinasta oli tuleva kokeilukenttä ekologiselle
ajattelulle yhdyskuntasuunnittelussa. Projektinsa lopussa hän joutuu toteamaan,
että ei se niin helppoa ole. Kiinalainen mentaliteetti ja toimintaympäristö
olisi kuitenkin pitänyt tuntea paremmin. Afrikka-kirjansa lopussa hän
arvostelee suomalaisia sinisilmäisyydestä, Kiinassa hän itse sortuu ainakin
jossain määrin samaan. Siperia opetti häntäkin.
Molemmat kirjat antavat Paloheimosta kuvan hyvin
inhimillisenä seikkailijapersoonana. Hän ei olekaan mikään kuiva tiedemies. Hän
osaa tehdä tarkkoja huomioita ympäristöstään ja ihmisistä. Afrikka on matkakuvaus, jossa maanosan elämä avautuu
ruohonjuuritasolta. Paloheimolla on taito välittää kokemansa ja näkemänsä niin
kaunistelemattoman aidosti, että tunnen matkaavani hänen mukanaan. Kiinassakin
hän on alusta lähtien kuin kala vedessä. Hän on taitava sanankäyttäjä. Ilmaukset
osuvat. Ihmiskuvaukset ovat joskus niin raakoja ja sievistelemättömiä, että
alan uskoa, että joku nostaa häntä vastaa kanteen kunnianloukkauksesta. Mutta
kyllä hän kauniistikin osaa sanoa, joskus toki ironiaa kylväen. Millaiseksi
kuvittelisitte ihmisen, joka on kuin ”hunajalla kuorrutettu siirappipurkki”?
Itse olen sellaisia tavannut, muun muassa juuri Kiinassa.
Kiina on itselleni jo tuttu ympäristö. Paloheimo keskittyy kuitenkin
bisneksen koukeroihin. Se on minulle tuntemattomampi alue. Yhtä kaikki myös
havainnot Kiinasta kiinnostavat. Hän luo siitä omanlaisensa ilmeen lakonisen
kerrontansa kautta. Koruttomalta kaikki välillä tuntuu, mutta siinä ollaan kuitenkin
aidosti kiinni hetkessä. Hänen on täytynyt tehdä kaikesta kokemastaan pikkutarkat
muistiinpanot. Lähes jokaisesta henkilöstä hän osaa kertoa jotain omasta
mielestään olennaista ja ainutlaatuista. Käsitykset muuttuvat ajan ja
mielialojen myötä.
Myönnän, että lukeminen alkoi joskus
puuduttaa, kyseessä on kuitenkin lähes kuusisatainen tiiliskivi. Mutta
kokonaisena se laajentaa kuvaa Paloheimon tutkijapersoonasta. Hänen sanomansa
kannattaa ottaa tosissaan. En siis kuulu niihin, joiden mielestä lyhyempi
versio olisi ollut parempi ratkaisu. Paloheimo antoi projektille kaikkensa.
Ainakin epäsuorasti hän myöntää olleensa hyväuskoinen hölmö. Mutta kirjasta ja
kaikista kuuntelemistani keskusteluista välittyy, että hän on asiansa kanssa
tosissaan. Eikä hän katso ponnistelujensa olleen turhia. Ajan myötä hän uskoo
niistä poikivan tulosta.
Miksi ylipäänsä päädyin hankkimaan Paloheimon kirjauutuuden?
En tajua ekologiasta tavallista suomalaista kummemmin. En ole mikään
luontointoilija eikä ekologinen ajattelu ohjaa elämäntapojani. Vihreää aatetta
vierastan, punavihreää vielä enemmän. Enkä kaiken lisäksi tajua teknologoista
ja tekniikasta paljoakaan. Perimmäinen syy on oma kiinnostukseni Kiinaan ja
kiinalaisiin. Olen asunut Pekingissä ja matkustellut maassa jonkin verran. Tykästyin
siellä maan kulttuuriin ja historiaan. Kielen alkeitakin olen opiskellut mutta
käyttää en kieltä osaa. Sen verran siitä tiedän, että luulen tuntevani,
millainen maailma sen kielen sisältä avautuu. Olen pohdiskellut kiinalaista
mentaliteettia, lukenut länsimaisille liikemiehille ja muille maahan
matkustaville tarkoitettuja oppaita ja artikkeleita koskien kauppaneuvotteluja
ja suhdetoimintaa. Kiinalainen elämäntapa on tullut paikan päällä tutuksi. Olen
myös yrittänyt päästä perille kiinalaisten suhteesta omaan historiaansa ja
omaan yhteiskunta- ja hallintojärjestelmäänsä. Nuo Paloheimon kirjassa esiintyvät
liikemiestyypit ja bisneksen pyörittäjät ovat kuitenkin jääneet vieraiksi.
Heidän toimintatapojaan toki tunnen. Kiina on tiukasti verkostoitunut yhteiskunta,
kyllä se myös business-kulttuuriin heijastuu. Siksi kirjaa lukiessani arvasin,
mihin suuntaan hommat etenevät. Kirjassa
on henkilö, jota voi luonnehtia ”pahikseksi”.
Siinä vaiheessa, kun henkilö ilmestyi ympyröihin, tuli mieleen, että
hänen kanssaan ei välttämättä pelkkää hyvää seuraa.
Oleilin Kiinassa melko tiiviisti vuosien 2005 ja 2010
välillä. Tuolloin satuin lukemaan Paloheimon ekokaupunkihankkeesta. Kiinnostus
heräsi ja luin sen jälkeen varmaan jokaisen sitä koskevan uutisen, jonka vain
satuin näkemään. Epäilykset hankkeen toteutumisesta heräsivät, kyyninen puoli
itsestäni hykerteli ironisesti, vaikka toki toivoin parasta. Loppujen lopuksi
kävi niin kuin tuolloin arvelin. Paloheimon projekti ei johtanut tulokseen,
mutta ekokaupunkihanke on kyllä saanut hankkeen ansiosta maassa kipinää.
Kerran satuimme lentämään Pekingiin samassa koneessa. Se oli
joko vuonna 2009 tai 2010. Koneessa en häntä huomannut, mutta tunnistin hänet
Pekingin uudella lentokentällä passintarkastusjonossa. Olimme melko lähellä,
puhe-etäisyydellä. Teki kovasti mieli tervehtiä ja kysäistä asiasta, mutta
onneksi hillitsin itseni. Oli varhainen aamu, takana oli seitsemän tunnin
lentomatka. Käytännössä yö oli vietetty ilman kunnollista unta. Keskustelun
torjuminen tai tyly reaktio olisi paitsi nolottanut myös pilannut päiväni.
Kun kerran pääsin tuolloin Kiinan maaperällä niin lähelle
Paloheimoa, ja kun lisäksi olen aina kunnioittanut hänen poliittista ja
tieteellistä toimintaansa, tilasin pienen viivyttelyn jälkeen hänen kirjansa
Kiuas-kustantamon nettikaupasta. Palvelu oli erinomaista. Seuraavana päivänä
kirja tupsahti alas postiluukusta. Pakettia avatessani tuli oma isävainajani
mieleen. Pakkauksen ympärillä oli nimittäin niin paljon teippiä, että hänkin
jäisi reilusti toiseksi. Pakkaaja on kai ajatellut lähettävänsä
kultakimpaletta.
Olin juuri saanut hieman pitkäksi venähtäneen lukuprosessini
valmiiksi ja aloin suunnitella kirjoitustani, kun eteeni osui sosiologi T. Salakan kirja-arvio. Siinä
oli tiivis ja ytimekäs. Kirjan vahvat puolet oli tuotu hienosti esille.
Kirjoittajan mielestä kuitenkin lyhyempikin versio olisi riittänyt. Toistan
vielä oman mielipiteeni. Mielestäni kirja on Paloheimon itsensä näköinen ja
kokoinen. Hän on halunnut sen sellaiseksi, se välittää pituutensa ansiosta
kattavasti tekijän suhteen Kiinaan, vuoden 1990 karaoke-illasta alkaen vuoden
2013 ”joutsenmatkaan”. Se oli konferenssimatka, josta on käsittääkseni kuvattu
pieni pätkä Anna-Karin Grönroosin ohjaamaan ja Yleisradion Areenassa vielä
nähtävissä olevaan TV-dokumenttiin.
Paloheimo myöntää Marko
Hamilon haastattelussa epäsuorasti oman sinisilmäisyytensä. Imarteluja hän
ei tajunnut imarteluiksi. Ylistysten keskipisteenä ollessaan hänen habituksensa
kohosi. Hän tunsi olevansa tärkeä. Nyt jälkeenpäin hän antaa uusille Kiinaan
pyrkiville kyynisenä opetuksen sanoja: ”Kaikki kusettaa, kehenkään ei pidä
luottaa.” Yhteistyökumppanit eli ”agentit” ovat välttämättömiä mutta on oltava
varuillaan. Jos joku vaikuttaa luotettavalta, hän on siihen erikoistunut.
Kirjan kerronnan tyyli on kuin dokumentoivaa minimalismia.
Pikkuseikatkin on välillä kerrottu. Se tuo oman poleemisuutensa kokonaisuuteen.
Arjen hössötyksen taustalla elää kuitenkin unelma. Kyse on niinkin suuresta asiasta kuin oman
maapallomme tulevaisuudesta. Kirjan lopussa olevassa epilogissa on sitten
ajatusten kokoamisen vuoro.
Kirja etenee kuin dekkari, tai voisi kai sitä kutsua myös vakoilutarinaksi.
Kuka on huijari, missä ovat rahat? ”Ja sitten tapahtui merkillinen asia” – on
kai kirjan kuvaavin virke. Se taitaa löytyä tuollaisessa muodossa vain yhden
kerran, mutta merkillisyyksiä alkaa esiintyä tapahtumain edetessä yhä enemmän.
Eräässä vaiheessa pari naistakin ovat lähes toistensa hiuksissa kiinni. Jänniä
yksityiskohtia kirjan sivuilta löytyy mutta enpä taida tällä kertaa niihin
liiaksi sortua.
Itse asian pihvi on ekologia ja luonto. Niiden pitäisi olla
asian keskiössä, mutta ne tuntuvat kaiken hyörinnän keskellä sivustaan. Tarinan
eräässä vaiheessa Paloheimo ilmaisee kyllä pelkonsa, että alkuperäistä ideaa
saatetaan ”rahanhimoisille ratkaisuilla” alkaa tuhota. Siksi hän yrittää vaatia
projektin toteutuksessa tiukkaa hallinnollista otetta. Mutta se alkaa tuntua
kaikkeuden keskellä hyttysen ininältä, kun painopiste on yhä tiukemmin vain
rahassa. Se minua alkaa lukiessa toden teolla vaivata.
Yllä jo totesin, kuinka imartelu ja kehuminen hiljentävät
sisäisen kriitikon. Paloheimo kehrää vieressä tyytyväisenä kuin hyvin syötetty
kissa, kun hänen agenttinsa – juuri se, jota loppuvaiheessa jo haukutaan
myyräksi – esittelee Paloheimon ”kansainvälisenä merkkihenkilönä” ja
”ekokaupunkien isänä”. Tuo henkilö ujuttautuu Paloheimon kaveriksi. Välillä
Paloheimo kutsuu häntä äidiksi. Miksi ei kutsuisi, kun vieressä on varsinainen
kultamuna. Hänestä tulee suomalaiselle
toimijalle turvasatama, jollainen on vieraassa toimintakulttuurissa välttämätön
edellytys. Kiinassa on vallalla vahva keskinäisen verkostoitumisen
toimintakulttuuri. Se merkitsee, että toimijat ajavat myös lähipiirinsä etuja.
Ollaan kytköksissä toisiinsa. Äkkiä urallaan noussut henkilö on kiitollisuuden
velassa aikaisemmille tukijoilleen. Uskollisuus omalle toimeksiantajalle ei
olekaan enää niin ehdotonta. Rehellisyys on suhteellinen käsite.
….
Paloheimo esittelee ekokaupunkiajatteluaan Kiinassa
ensimmäisen kerran Tianjinin seminaarissa huhtikuussa 2007. Tuolloin oli
kyseessä Paloheimon neljäs Kiinan ”reissu”.
Tianjinin kaupunki tulee tietysti vastaan kirjassa useamman kerran.
Mutta jos tuo seminaari on siitä tärkeimmästä päästä, niin toiseksi tärkein on
varmaan maininta videokeskustelussa
M. Hamilon kanssa. Siinä Paloheimo pohtii koko projektin hedelmiä. Paloheimo
toteaa lyhyesti, että Tianjinissa on tapahtunut edistystä. Siellä voidaan siis
tulevaisuudessa alkaa hyödyntää ekokaupunki-ideaa.
Ylipäänsä Paloheimo vaikuttaa alusta alkaen toiminnan
mieheltä. Hän ei ole jämähtänyt kammioonsa vaan esittelee näkyvästi ideoitaan
ja pyrkii niitä toteuttamaan. Tianjinin seminaarissakin hän näyttää menevän
napakasti asiaan. Tuolloin hän vielä uskoi ideaansa. Sittemmin
ekokaupunkihankkeen kohteeksi valikoitui Mentougoun kaupunki Pekingin läheltä,
ei ihanteellinen mutta siihen oli tyytyminen. Toteutukseen tuli myöhemmin
hidasteita. Raha oli ensimmäinen. Esitellessään ideaansa kiinalaisen osapuolen
ensimmäinen kysymys oli, kuka kaiken maksaa.
Sellaista kysymystä ei Paloheimo odottanut.
Paloheimo asettaa esitelmässään selvät rajat ekokaupungille.
Se eroaa esimerkiksi pelkästä ekoyhteisöstä. Hän esittelee ekokaupungin
tekniset lähtökohdat. Inhimillisempi puoli eli asukaslähtöisyys jää selkeästi
taustalle. Sitä kommentoin alempana.
Paloheimo vastaa kahteen kysymykseen: ”Miksi tarvitaan
ekokaupunki? ” ja ”Mikä on ekokaupunki?” Ensimmäistä kysymystä käsitellessään
hän korostaa, että ensimmäinen ekokaupunki ei muuta maailmaa, se on vasta
muutoksen siemen. Liikoja ei siis pidä aluksi odottaa. Keskeinen kysymys on
myös se, miksi Kiina olisi sopiva paikka ensimmäiseksi ekokaupungiksi. Paloheimo
korostaa maan luomia toimintamahdollisuuksia. Länsimaissa häntä häiritsee
hallinnollinen jäykkyys. Lisäksi median toiminnan takia länsimaiset
päätöksentekijät ovat arkoja toimimaan. He pyrkivät lähinnä vain välttämään
virheitä eivätkä kykene radikaaleihin ratkaisuihin. Kiinassa Paloheimo uskoi
tuolloin olevan toisenlainen toimintakulttuuri. Hän korostaa esitelmässään myös
hankkeen Kiinalle tuomia hyötyjä. Nähtävyytenä se saisi paljon huomiota.
Lisäksi se olisi tuote, siinä kuin muutkin tuotteet. Ensimmäinen ekokaupunki
olisi prototyyppi, josta poikisi muuta toimintaa.
Tuo jälkimmäinen kysymys on kiinnostavampi. Ekologisuuden
mittarina ekokaupungissa pidetään säästäväisyyttä. Se koskee sekä
luonnonvarojen käyttöä että ympäristön saastumista. Ekokaupungissa käytetään
ympäristöä säästävää modernia tekniikkaa. Se tuottaa suurimman osan ruoastaan
itse. Siten kuljetuksen aiheuttamat päästöt ja kustannukset vähenevät. Se tuottaa
energiansa itse saastuttamatta ilmaa, vettä tai maaperää. On aurinkopaneeleita,
tuuligeneraattoreita sekä maalämmön ja bioenergian tuotantoa. On myös
kasvihuoneita ja keinoaltaita. On suljettuja systeemeitä, kuten vedenkierto.
Energiaa ei tuhlata turhaan eikä jätteitä synny tarpeettomasti. Se liittyy myös
liikenteeseen ja rakentamiseen. Liikenne on tarkoin suunniteltu. Paloheimo
korostaa tietoliikenneyhteyksiä, ne ovat tietysti vuodesta 2006 kehittyneet
huimasti. Rakentaminen on väljää. Paloheimo toteaa, että asuminen
ekokaupungissa perustuu vapaaehtoisuuteen. Kaupungissa voisi myös toimia
paikallisia tehtaita ja tutkimuslaitoksia.
Yksi kehittyneen tietoliikenteen vaikutuksista minua
esityksessä suoraan sanoen hirvitti. Siitä sai sen käsityksen, että tapaaminen
ei sen ansiosta ole enää välttämätöntä. Vihjasin jo yllä, että asukaslähtöisyys
jää tällaisessa teknisessä tarkastelussa liian vähälle. Ihmisten toiminta
omassa lähiympäristössään pitäisi olla kuitenkin ekologisen toiminnan ydin.
Siksi asuinympäristön suunnittelussa pitäisi ottaa huomioon mahdollisuudet
luontevaan pienyhteisötoimintaan. Yhteinen toiminta parantaa elämänlaatua.
Asukkaita ei saisi kopittaa samalla lailla asuntoihinsa kuin suurkaupunkien
ongelmalähiöissä ja betonibunkkereissa on tehty, vaan satsattaisiin luontevasti
kannustavaan asuinyhteisösuunnitteluun ympäristön ehdoin. Se motivoisi
asukkaita kokoontumaan yhteen ja loisi inspiraatioiden täyteistä
yhteistoimintaa. Idealismiahan tämä on, mutta annetaan nyt palaa. Ekologisen
asumisen pitää olla myös inhimillisempää.
…..
Tuolloin oli meneillään Paloheimon kahdeksas Kiinan reissu,
lokakuussa 2008. Hän oli lähdössä vierailemaan Sisä-Mongoliaan. Projektin
kuumimmat ajat olivat vielä edessä.
Paloheimo ei vertaa siinä Mongoliaa ja Afrikkaa, kyse on paljon
raadollisemmasta asiasta. Viite Afrikkaan tulee ripulista, joka iski samalla
lailla yllättäen kuin Afrikan matkalla. Ehkä ruokamyrkytys on sopivampi ilmaus.
Afrikan reissu oli tuolloin varmasti vielä muistissa, koska
siitä tehty kirja oli ilmestynyt edellisenä vuonna. Siksi Paloheimo toimi
rivakasti. Paloheimo vain toteaa, ettei
viitsi kertoa yksityiskohtia, koska hän on kertonut Afrikka-kirjassaan samankaltaisesta sairastumisesta. Hauskinta
siinä oli, kun hän yritti kiinalaisessa apteekissa kuvata oireitaan. Taisi koko
apteekin farmaseuttikunta kikattaa.
Kirjastosta tultuani, hain heti kirjasta esille tuon
ripulijutun. Siitä olikin oma lukunsa, joka löytyi sisällysluettelosta. Voi mikä tapaus! En haluaisi sitä itse kokea.
Lukukokemuksena se on naturalismia karmeimmillaan. Kuinka aidosti Paloheimo on
kyennyt kaiken kuvaamaan, lähes pienimpiä yksityiskohtia myöten. Eivät kaunokirjallisuuden
klassikotkaan samaan pysty. Oksennuksen maku jää lukijankin suuhun. Ulosteen
tuoksuiset huoneet ällöttävät. Mutta mies selviää kaikkien kauheuksien jälkeen
todella nopeasti. Se on myrsky, joka kaataa kaiken mutta joka jatkaa matkaansa
sen saman tien. Yhden yön se Paloheimolla kuitenkin kesti. Haju jää, mies
tyhjenee ja samassa ollaan taas viemässä elämän katkuista
maailmanpelastusprojektia eteenpäin.
Lukemiseni ei jäänyt siihen lukuun. Se oli kerronnaltaan
maittavampi kuin Kiina-teos. Kiina kaikkinensa oli hyvä vertailukohde.
Afrikka-kirjaa luodessaan Paloheimon Kiina-seikkailut olivat jo alkaneet.
Makeimmat kokemukset häämöttivät toki vasta edessä.
Löysin Afrikka-teoksesta minulle uuden maailman, löysin
sieltä Paloheimon ehkä vielä hauskemman ja purevamman ironian kuin
Kiina-kirjassa. Kaikkien arkikokemusten jälkeen Paloheimo ei unohda pääasiaa. Lopun
yhteenvedossaan hän kertoo painokkaita sanoja siitä, miten meidän
länsimaalaisten pitäisi maanosaan suhtautua. On toki muistettava, että ne ovat
yli kymmenen vuoden takaa. Erityisesti miellyttää se, kuinka hän kritisoi
tuolloin vallinnutta ja edelleen vallitsevaa kehitysyhteistyötä.
Kerron lisää kirjan herättämistä ajatuksista. Kirja syntyi
2000-luvun alkuvuosina tehtyjen matkojen myötä. Toki Afrikka oli tullut
Paloheimolle tutuksi jo viime vuosisadan aikana. Hän muistelee erästä perheen
kanssa tehtyä matkaa, jossa leijona astelee yöllä heidän telttansa lähellä
karjahdellen. Kirjassaan etsii tapaa, jolla Afrikan ongelmia tulisi lähestyä.
Matkojen aikana hän tutustuu elämään todella ruohonjuuritasolla. Hän joutuu
melkoiseen hullunmyllyyn. Paloheimo kuitenkin selviää uhkakuvista huolimatta.
Pikkukorruptio elää, rahanjako palvelujen saamiseksi kuuluu arkeen.
Hän analysoi eurooppalaisia käsityksiä Afrikasta ja
kiteyttää sitten ihmistyypeistä kaksi ääripäätä, joiden asenteita hän on
alkanut epäillä. Toinen on kyynikko, joka välttelee ongelmia, motiivina on
pakoilla vastuuta. Toinen ääripää on ”ruusuinen hyväntekijä”. Heille
afrikkalaiset ovat uhreja ja marttyyreja, joissa ei haluta nähdä heikkouksia.
Paloheimo itse uskaltaa vertailla afrikkalaista ja eurooppalaista
mentaliteettia ja heidän ongelmienratkaisutapojaan pelkäämättä leimautumista
rasistiksi. Hän uskaltaa todeta, että afrikkalaisissa on sekä vahvoja että
heikkoja puolia, samoin kuin eurooppalaisissa. Hän arvostelee ihmisiä, jotka
näkevät kaikessa vertailussa rasismia. Ihmiset inttävät samanlaisuutta, vapaa
keskustelu on haluttu tyrehdyttää.
Paloheimon mielestä länsimaalainen ihminen elää
poliittisesti korrektissa kollektiivisessa valheessa. Noista valheista hän
löytää eri osia. On mielenkiintoista, että jo tuolloin vuonna 2007 käytettiin
termiä poliittinen korrektius.
Ilmapiiri on johtanut siihen, että valkoinen ihminen on
aloittanut itseruoskintansa. Toimitaan tekopyhästi. Kun itseä arvostellaan,
niin samalla afrikkalaisten ylle muotoutuu kunnioituksen sädekehä. Kaiken
lisäksi aletaan myös kritiikittömästi tuomita menneiden sukupolvien teot. Usein
näillä ruoskijoilla ei ole omaa kokemusta Afrikasta.
Tällaiseen kollektiiviseen valheeseen sisältyy rasismia,
mutta Paloheimo tulkitseekin sen yllättävästi. Se kohdistuukin lähinnä mustiin.
Ihminen itse kokee olevansa hyväntekijä ja toiset elävät hänen armonsa varassa.
Se on ylimielistä asennetta, jossa omaa käytöstä ei haluta tunnistaa.
Tuohon kollektiiviseen valheeseen kuuluu myös kehitysyhteistyö.
Pidetään kovaa ääntä siitä, että kehitysavun määrä on nostettava 0,7
prosenttiin bruttokansantuotteesta. Keskeinen huomio on määrässä, laadusta ei
keskustella lainkaan. Näyttäisi, ettei Afrikkaa halutakaan auttaa,
länsimaalaiset haluavat pelkästään puhdistaa omaatuntoaan. Maailmanpankin
kaltaisille laitoksille Afrikkakin on pelkkä sijoituskohde.
Rasismin pelko ja kauhistelu ovat johtaneet siihen, että
ummistetaan silmät afrikkalaisten ja eurooppalaisten eroilta. Afrikkalaista
halutaan tehdä eurooppalaisia.
Pohjoismainen hyvinvointivaltio on muka afrikkalaisille siunaus.
Paloheimo itse kritisoi kehitysyhteistyötä kovalla kädellä,
mutta ei halua sitä vähentää. Sen sijaan hän haluaa sitä tehostaa. Tavoitteena
on tehdä siitä tarpeetonta. Hän panostaisi laatuun.
Afrikassa vakituisesti asuvilla valkoihoisilla on hyvin selvät
käsitykset afrikkalaisista. Ne ovat mielen kivettymiä, jotka esitetään
itsevarmasti. Afrikassa vakituisesti
asuvat tai oleilevat tuntuvat tietävän kaiken ja alkavat helposti matkailijaa
opettaa. Paloheimo uhmasi heidän ohjeitaan ja säilyi silti hengissä.
Tässä on jotain samaa kuin mitä itse olen joskus kokenut
Neuvostoliitossa ja myös Venäjällä. Siellä vakituisesti asuneet suomalaiset
tuntuivat joskus tietävän venäläisistä kaiken. Niin käytökseen kuin
toimintatapoihinkin oli luotu vakiintuneet stereotypiset selitykset. Joku
itsevarmuuden suojamuuri oli otettu käyttöön. Tietäjiä löytyi. Oltiin
liikkeellä kolonialistin asenteella.
Paloheimo tuo lukijoittensa eteen karun näkemyksensä Afrikan
tulevaisuudesta, maapallon mahdollisuuksista selviytyä ja meidän suomalaisten
ja eurooppalaisten vastuusta. Ei saa piilotella sitä, että jo tuolloin nähtiin
länsimaisen kehitysyhteistyön merkitys Afrikassa tuhoisaksi. Nyttemmin tilanne on kirkastunut vielä
selvemmin. Tuolloin Paloheimo esitti, että silmiemme on avauduttava. Sen jälkeen
on tapahtunut hölmöyksiä hölmöyksien perään. Yhteistyö ei saa olla mitään
fiilistelyä.
Paloheimon kirjan ilmestymisen jälkeen Afrikkaan on
ilmestynyt uusi toimija – Kiina. Se on tuonut kehitysyhteistyöhön raikkaampia
tuulia. Kiina on keskittynyt infran rakentamiseen. Toki sitä voi moittia
itsekkääksi, mutta mielestäni se on alkanut tuottaa tulosta enemmän kuin
länsimaiden puuhastelu.
…
Kiina-teosta käsittelevissä keskusteluissa Paloheimo on
tuonut esille raa’an näkemyksensä maapallomme tulevaisuudesta, mutta samalla etsii
radikaaleja ratkaisumalleja ja ehdottaa konkreettisia toimia. Tärkein niistä on
Saharan metsittäminen. Saharan autiomaa on metsitettävä ja ne työt on
aloitettava mahdollisimman pian. Siinä
tehtävässä on kansainvälinen laaja yhteistyö enemmän kuin tarpeellista. Haaste
on valtava, mutta Paloheimon mukaan se täytyy toteuttaa. Teknisesti asia on
ratkaistavissa mutta se vaatisi rikkailta länsimailta suuren suuria
taloudellisia uhrauksia – ja ennen kaikkea sopua. Toteutuksessa hän haluaa antaa maailman
armeijoille uuden tehtävän. Hänen
idealisminsa herättää lähinnä kyynistä naurua, mutta onhan sotilaita käytetty
jo tähänkin mennessä katastrofien torjunnassa.
Sarastuslehden haastattelussa
hän kertoo perusteita idealleen. Hän näki, että maailman varustelumenot ovat
valtavat ja niitä olisi aika kohdentaa järkevämpään toimintaan. Armeijat ja
sotimiseen ohjattavat menot pitävät sisässään valtavan potentiaalin. Kuudesosalla maailman varustelumenoista
voitaisiin metsittää Sahara:
”Armeijoiden pitäisi yhtyä ja
käydä yhteiseen puolustussotaan meitä uhkaavaa ympäristökatastrofia vastaan.”
Hankkeeseen sisältyy monia auki olevia kysymyksiä, mutta
Paloheimo näyttää uskovan asiaansa, kun kerran on siitä pitänyt ääntä koko
2010-luvun. Esimerkiksi youtubesta
löytyy kyllä keskusteluja, joissa Paloheimo esittelee utopistisena pidettyä
ideaansa. Hanke ei kyllä näytä etenevän.
Paloheimo uskoo yhteisön voimaan, yksilö on yksi kide ja
kiteistä muodostuu vähitellen isompi ja isompi voimatekijä. Prinsiippinä olisi:
Armeijat hyötykäyttöön! Kun tuo ajatus saisi maailmanlaajuista huomiota, niin Paloheimo
uskoo idean toteutuvan. Hän delegoisi tehtävään maailman armeijat, koska niissä
on organisaatio jo valmiina. Ja lisäksi sinne on jo budjetoitu rahaa. Rahat
tulisi vain suunnata yleishyödyllisiin projekteihin, kuten Saharan
metsittämiseen. Noita ajatuksia Paloheimo kertoo tässä paneelikeskustelussa.
…
Kiina-kirjan eräässä kohdassa Paloheimo laukaisee eräässä
pikkutoteamuksessaan erään asian, joka tuo eteemme mahdollisen kauhukuvan. Se
koskee demokratiamme ja demokraattisten toimintatapojen tulevaisuutta.
Ekokriisin edetessä demokratian vaatima toimintamalli ei voi enää toimia. Kriisitilanteessa
demokratia on Paloheimon mukaan liian hidas toimintakeino. Havahduin, koska tämähän johtaa totalitarismin
kaltaiseen yhteiskuntaan. Se olisi dystopia, jos ns. hyvät ihmiset – siis
punavihreät – saisivat päätäntävallan. Nyt raa’asti ja salakavalasti
toteutettava liittovaltiokehitys on yksi vaihe tuossa kehityksessä. Paloheimokin
tuntuu olevan suivaantunut vihreisiin. Hän erosi puolueesta, kun se ratkaisuksi
globaalisiin ongelmiin alkoi ajaa käsittämätöntä laajaa maahanmuuttovirtaa
Eurooppaan.
On huomattava vielä eräs seikka. Paloheimon ekokaupunkihanke
osui kiihkeimmillään juuri vuosille, kun maailman talous notkahti rajusti
vuonna 2008, kun Lehmann-yhtiö kaatui. Ja Kiina reagoi siihen laajoin investoinnein
ja kehittäen mm. infraa, kuten uusia huippunopeita junia ja lisäten varsinkin
asuntotuotantoa. Tuo kehitysvaihe herätti aiheellisesti kysymyksiä. Siitä voi
kuulla täältä Kalle Haatasen
radio-ohjelmasta, jossa vieraana on taloustoimittaja Eeva Eronen. Mentougoun ekokaupunki
hanke oli yksi pisara tuossa investointien meressä, kansainvälisen yhteistyön
pakollinen erikoisuus, joka sitten saikin jäädä kai vain pelkäksi kilpeä
kirkastavaksi todisteeksi, merkiksi hyvistä aikomuksista.
Epilogi on tärkeä osa kirjaa. Sen tarkoitus on liittää
kaikki laajempaan kontekstiin, herättää ajattelemaan. Sitä ennen on kuvaus konferenssimatkasta,
EP:n viimeisestä Kiinan matkasta, joka ei liity Mentougoun projektiin. Siinä
tuo projekti liitetään laajempaan perspektiiviin. Ollaan valtavassa maassa. Sen
valtiokoneisto on jyrännyt, saanut pienen Suomen sisseistä voiton mutta ehkä jää
hiukkasen sellainenkin mieliala, että vielä Daavid iskee. Paloheimo ei tunnu
nujerretulta, vaikka ikää on jo yli 80 vuotta.
,,,,
Kirjan loppuun on luotu kommentoiva lista kirjassa
esiintyvistä henkilöistä. Se on joissakin kohdin hauskaa luettavaa, koska
kirjoittaja viljelee sielläkin sarkasmiaan. Ennen kaikkea se on kuitenkin
yllättävää: niin ihmeellisiä henkilöitä sen myötä on Kiinalaiseen juttuun liitetty. Nyt jälkeenpäin kaikki on selvää,
mutta aloitin tutustumisen kirjaan juuri nimilistasta. Mitäköhän siellä tekee
kirkkomusiikin säveltäjä ja urkuri Armas Maasalo? Ja olihan siellä Raimo
Vistbacka ja SMP:n kansanedustaja Tina Mäkelä. Paavo Väyrysen tai Tarja Halosen
nimiä en ihmetellyt. Entäs sitten salaperäinen Sun-setä? Hänen ilmestymistä
odotin koko kirjan lukemisen ajan. Ja ilmestyihän hän sitten loppuvaiheessa
kehiin mukaan. Hänellä oli rahaa, sen tajusin mutta arvoitukseksi hän minulle
lopulta jäi. Mutta hei, se on vain kiinalaista reaaliaa. Paljastan nyt lisäksi,
että Tina Mäkelä mainitaan hänen entisen, Kiinassa tuolloin työskennelleen
puolisonsa yhteydessä. Mäkelää Paloheimo kehaisee. Vistbackasta muistan vain,
että hän oli Paloheimon kansanedustaja-aikana mukana jossain yhteisessä delegaatiossa.
Eikä hän aivan raittiina tainnut olla.
Se Armas
Maasalo oli unohtua. Hän oli Paloheimon entinen kouluaikainen musiikin
opettaja, joka palautuu mieleen tilanteessa, kun hän ehkä ensimmäisen Kiinan
käyntinsä aikana huomaakin joutuneensa
karaokeen esittelemään laulutaitojaan ja saa muistaakseni siitä vielä runsaat
aplodit, Paloheimon itsensä mielestä säälistä. No, avasi se ainakin kiinalaista
mentaliteettia, mihin siis yllättäen myös Maasalo sai vaikuttaa. Hänet
mainitsen tässä lähinnä siitä syystä, että olen musiikin intomielinen
harrastaja. Paloheimo kertoo, että hänen lauluarvosanansa oli pelkkä viiva,
mitä minun on vaikea uskoa. Nyt mulla tulevatkin kansakoulun laulukokeet
mieleen. Niin näissä kiinalaisissa jutuissa saattaa käydä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti