Saunasta ja juhannuksesta Sakari Pälsin sanoin

Juhannussaunassa tuntee kesän tuoksun ja kosketuksen. Näin voi todeta, kun tutustuu Sakari Pälsin saunakuvauksiin. Toki löylyistä nautitaan ympäri vuoden mutta keskikesän hiljentymishetkelle ei vedä vertoja kuin korkeintaan joulusauna toisen suuren juhlan aattona.

Pälsin sanallinen herkuttelu imaisee mukaansa, menee suoraan ihon alle. Nautiskellaan nyt siitä, kun aitoon saunan elämykseen emme voi välttämättä tässä hetkessä hypätä. Ehkä mieli raitistuu, virkistyy ja taipuu kimmoisaksi, vaikkei iho pääsekään tuoreen ”pihkalehvän” tuoksuvaan hyväilyyn.

 

Sauna. Kotoisen kylyn seikkoja. 1961.

Kansatieteilijä, arkeologi, kirjailija ja maailmanmatkaaja Sakari Pälsi (1882-1965) oli suomalaisen kansanperinteen vankka kuvaaja. Voi todeta, että hän eli sen voimasta, vaikka olikin todelliselta luonnoltaan kansainvälinen maailmanmatkaaja. Siitä puolesta olisi varmaan paljon tutkittavaa ja avattavaa mutta tyydyn nyt lähinnä koto-Suomemme juhannusjuhlan viettoon ja sitäkin aihetta vielä supistaen keskikesän juhlan makoisiin pihkaisiin saunanautintoihin. En kyllä malta olla tuomatta esimerkkiä myös Pälsin kokemuksista maapallon toiselta puolelta.

Pälsiä tulkiten voi todeta, että saunalla on ollut keskeinen merkitys suomalaiselle erityislaadulle.

”Sen erikoisessa hoivassa olemme kehitelleet kansallisia kykyjämme, olemme sukupolvittain nauttineet sen iloja ja antaneet sen löylyn haihduttaa huoliamme.”

Näin hän ylistää saunan merkitystä eikä usko tuon perinteen hiipuvan. Hän toteaa olevansa varma siitä, että vaikka maailma muualla muuttuu, niin ”saunamme meillä suomalaisilla säilyy entisellään”.

Lainaus on alun perin 1940-luvulta. Nyt ajat ovat kyllä muuttumassa, mutta Pälsillä oli omana elinaikanaan perusteensa optimismille. 60-luvulla julkaistussa Sauna-kirjassaan hän iloitsee siitä, kuinka saunaperinne on kyennyt mukautumaan kaupunkimaisen elämän haasteisiin.  

Lukiessa Pälsin kuvausta vanhasta maalaissaunaperinteestä, joutuu valitettavan haikeana toteamaan, että olemme kadottamassa jotain olennaista suomalaisuudestamme ja kosketuksestamme luontoon.

Pälsi itse tunsi läpikotaisin suomalaisen saunaperinteen. Hänen muistoihinsa jääneet erilaiset ”makoisat ja hyvää tekevät” löylyt, joskus ”karvaat ja katkeratkin”. Hän mainitsee mallassaunan, riihisaunan, pellavasaunan… Toisaalta maailmankiertäjälle tuli monenmoinen saunakulttuuri tutuksi ympäri maailman. Hän joutui toteamaan, kuinka aitoa saunaperinnettä on maailmalle alettu pilata liittämällä siihen erilaisia hierontapalveluja. Kiitos ei, oli hänen vastauksensa. Aidon saunan mainetta on yritetty myös kaataa leimaamalle sauna joskus joksikin taudin aiheuttajaksi. Ainakin kupan levittäjäksi sitä on maailmalla joskus moitittu.

Nuivasti hän suhtautuu myös Seitsemän veljeksen joulusaunassa riehumiseen. Oluen kanssa lotraaminen, riitely ja painiskelu eivät kuulu suomalaisen saunan luonteeseen. Sekasotku alkoi siitä, kun Jukolan Eero ison veljensä käskystä olutkipon saunan kiville. Sen seuraukset muistetaan. Tappelu siitä seurasi ja kovan hinnan pojat joutuivat maksamaan. Onneksi ottivat opiksi ja astuivat rohkeasti opin tielle.

Pälsi mainitsee esimerkkinä myös Juhani Ahon kertomuksesta tutun saunassa vetelehtijän Sasu Punaisen. Mutta hän lisää tekstistä kyllä selviävän, ettei kirjailija itse sitä hyväksy.

Eikä Pälsi ottaisi omaan saunaansa liioin mitään ”makkarankärventäjiäkään”. Hän toteaa, ettei puhtaille saunakiville tarvita vieraita hajuja. Sauna on pyhitettävä kylpemisen nautinnolle.

Sauna on kansallispyhättömme eikä siellä ole millekään räyhääjähengelle sijaa. Sen ikivanhaan perintöön kuuluu ”puhtauden pyhitykseen sovelias nöyrä ja hiljainen olo”. Se on sovun rakentamisen paikka.  Siihen kätkeytyy alkusyntyinen voima, joka nujertaa kaikki ”keinotekoiset ja tilapäiset purkaukset”. Ei ärtyisenä tai pahantuulisena voi saunaan astua.

Meille tavallisille tallaajille lämpöisimmät saunamuistot liittyvät olennaisesti myös talven keskelle jouluun. Siitäkin Pälsi on oivana kertojana osannut hehkuttaa. Hän toteaa meidän olevan jouluaattoiltana maailman puhtain kansa. Hän lisää, että olisimme myös rauhallisin ja hyväntahtoisin, elleivät vieraat vaikutteet ala vaikuttaa. Valitettavasti vain muualta maailmasta tulleet tuulahdukset ovat joskus sekoittaneet suomalaisten miesten päät.

Tässä yhteydessä haluan itse nostaa esille entisen presidenttimme omasta nuoruudestani. Urkki vei valtiovieraansa saunaan. Löyly pehmensi itäisen naapurimme johtajat. Kovista vaatimuksista luovuttiin ja haettiin kompromissia. Se oli suomalaista saunadiplomatiaa.

…

Minä keskityn nyt helteiden keskellä juhannukseen. Jos on joulusaunasta lämpöisiä muistoja, niin onpa Pälsin mukaan myös keskikesän juhlan saunakokemus saattanut jäädä lapsen mieleen ikimuistoiseksi kylpyelämykseksi. Juhannussaunassa on oma erityisyytensä:

”Silloin ulkonakin oli lämmintä ja valoisaa, aurinko paistoi ja kimalaiset pörräsivät kukkasissa, minkä kaiken saattoi todeta ihan juhlalöylyn keskeltä, vain lakeisesta ulos kurkistaen.”

Laajennetaan kuitenkin ennen varsinaista saunaelämystä näkökulmaa ja mennään juhannusyön tunnelmiin. Kokko roihuaa kesäyössä. Siinä valon hehkussa käy vilinä ja tanssin jytke.

Pälsi on varsin raikkaasti kuvannut juhannuskokon riemuisaa vastaanottoa. On keskelle kesää kuuluva yöttömän yön ja valon juhla. Sitä odottavat malttamattomina niin lapsikatraat, nuoriso kuin vanhempikin väki.

Näin Pälsi kirjoittaa:

”Ei tullut odottamatta juhannus ja sen mainio yö, johon valon juhlinta lopullisesti huipentui, saavuttaen merkittävän ja muistettavan päätekohtansa. Oikeastaan juhannuksena vietettiinkin valon jäähyväisiä, sillä tiedettiin sen siitä lähtien lakkaavan kasvamasta ja pimeyden jälleen voittavan alaa.”

”Kukkui käki ja rastas vihelsi juhannussaunasta tultaessa, ja tarhassa kalkatti lehmänkello, ja kohta alkoi tallinsillalta kuulua käsipelin hätäisesti rytkyttävä sävel, kun ulkonaisen juhla-asunsa viimeistellyt renki Juha hankki tavoittamaan vastaavaa sisäistä mielenvirettä.”

”Kaikkialla kirmaavat lapset olivat jo viikolla vallanneet kokkopaikan, laahanneet sinne risuja ja rakentaneet mielestään aikamoisen rovion, joka heidän ihmeekseen ei sitten puoliväliinkään riittänyt juhannustuliksi… ”

”[…] sytykevalkea risahteli hiljaa alkupaikassaan, kokosi voimaa ylettyäkseen ylemmäs, ja kerran kylliksi palavaa puuainetta tavoitettuaan levisi äkisti kokon sisällä, samalla myös sen pintaa nuolaisten hulmahti huippuun, ja rätisten ja humisten ja kipunaista liekkiä taivaalle syytäen valaisi petäjikön aukealla seisovien ihmisten kasvot. Ne hohtivat tulenpunaisina, yhtä vakavasti juhlailmeisinä, kuin samalla paikalla samaa valon ja tulen juhlaa viettäneiden ihmisten kasvot aina olivat olleet.”

…

Yllä olevassa kuvauksessa on jo kyllä hieman juonellista tyylittelyä. Nyt se unohdetaan ja siirrytään saunan lauteille, josta tosiaankin saattoi vielä tarkkailla, kuinka kimalaiset vielä pörräsivät kukkasissa. Juhannuskokon äärelle ja kesäyön muihin rientoihin lähdetään saunan raikkaina putipuhtaina. Samalla lempeissä juhannuslöylyissä raikastuu myös mieli. 

Suomen lyhykäiseen suveen liittyvät erottamattomasti erinäiset tuoksut. Alkukesän tuoreissa lehvissä ne ovat raikkaimmillaan. On niistä ehditty nauttia jo ennen juhannusta, myös saunassa. Mutta keskikesän juhla on kaiken täyttymys. Kaikki on kuitenkin ollut aivan kuin valmistelua suven huipennukseen.

”Muistamme hyvin kuinka kuumimman kuivaheinäpäivän jälkeen iho vielä vaati tuliset löylyt ja hampaita kirskuttavan vihtomisen ja lopuksi tietenkin uimamatkan vilvoituksen ja kesäisen iltatuulen viihdyttävän hyväilyn.”

”Juhannussauna on muita merkittävämpi jo näkyvän asunsa ja muun olonsa puolesta. Se lämpiää vuoden valoisimpana aikana. […] Silloin aurinko osuu länteen antavasta ikkunasta suoraan sisään, ja avoimesta lakeisestakin pistäytyy päivänsäde karstaista kattoa valaisemaan. Saattaa seinänraoissa olla tuoreita lehviä, ei sentään kukkia, vaikka yrtintuoksu kyllä tuntuu ennen löylynheittämistä kuivassa alkulämmössä.”

”Uusi vihta se niin levittää omaa erikoishajuaan, sitä oikeata ja ainoata saunaan soveltuvaa ja kuuluvaa aromia, jota ei voida korvata muilla. Olisi kyllin saatavissa muutakin alkukesän hyvänhajuista lehteä ja lehvää ja kukkaakin, olisi pihlajaa ja tuomea, vaikkapa kieloa ja lemmenkukkaa, jos haluttaisiin yksinomaan vahvasti tuntuvaa tuoksua…”

Pälsi toteaa, että vain koivu kestää kuumuutta ja sillä on sisässään virvoittava voima.

”Saunaan kelpaa vain koivu, tuo valkovartinen, vihreävaippainen metsän morsian, joka kasvaessaan norjimmin kumartaa länsituulta, hereimmin tunnustelee ilta-auringon hyväilyä, vakavimmin uneksii keväästä kuurapukuisenakin talvipakkasella. Kirren lähtiessä se ilahdutti lapsia makealla mahlallaan, nyt tarjoo verrattomat pihkalehtensä saunamiehen virvoitukseksi. Paras vihdanaines on juuri tämä pihkalehti, nuori koivunlehvä, tuskin täysimittaiseksi ehtinyt ja vielä eheänä, koskemattomana säilynyt.”

Keskeytetään hetkeksi lainaukset. Pälsiä lukiessa saa minutkin joskus nykykäytöstä unohtuneet sanat ymmälle. Kirsi merkitsi minun tajunnassani pelkkää kirsikasta peräisin olevaa naisen nimeä, mutta Pälsin lennokkaassa kuvauksessa se tarkoittaakin ’routaa’. Sanan taivutusmuodotkin saattavat äkkiseltään hämmentää: kirren, kirttä. Kyseessähän on vanha balttilainen lainasana, joka on tullut kantasuomeen maatalouselinkeinon mukana.

Jatketaan koivun ylistystä. Ensimmäinen uusi vihta on Pälsin mukaan kuin kallisarvoinen kukkakimppu. Se on muuttanut arkisenkin saunankäynnin juhlakylvyksi.

”On sitaistu puolikasvuisista lehdeksistä vihta, tehdessä sivelty tahmeata pintaa, vedetty henkeen hajua, koeteltu kämmenselkään lyönnin laatua, monin tavoin hellitty kevään kasvun aikaista antia.”

Tuoreen vihdan kanssa on syytä olla kunnioittavan varovainen. Sitä ei voida vielä hautoa. ”Hennot lehdet kärähtävät kivillä, ja kuuma vesi kipossakin pehmittäisi ne pilalle.”

”On parasta antaa vihdan itsekseen totutella lauteitten kuumuuteen, ihmisihon lailla hiljalleen lämmitä, hiostua, norjentua ja valmistua kylpykuntoon, niin kuin tekee kiirehtimättä sen käyttelijäkin.”

”Siinä kalliin kylvyn täyttymistä odoteltaessa uusi vihta kehittää sulotuoksunsa parhaimmilleen, sen varvut pehmenevät notkeiksi ja lehtien palsamipihka sulaa parantavaksi voiteeksi. Kylpijän ympärille kietoutuu sanomattoman hyvän olon ilmapiiri, hän kokee missään muualla tapaamatonta odotuksen autuutta. Vain uusi vihta voi sen antaa […] Tuskin milloinkaan raaka luonnontuote jalostuu niin hienoksi yhtä vähin keinoin. Kuuma kivikasa ja tippanen vettä muuttaa jaloksi nautintovälineeksi halvan puunlehden, joka muuten kelpaa vain lahoamaan kasvupaikkansa voimitteeksi. Eivät saa rahallansa maanmahtavat haistella hienompaa parfyymia, eivät heidän hienohipiäiset naisensa kokea miellyttävämpää ihonhoitoa, kuin antaa meidän koivumme keskenkasvuinen lehvä jokaiselle, köyhimmällekin, keväisessä kylvyssä kävijälle.”

”Nautinnollisten odottelujen ja ja aavistelujen jälkeen seuraa varsinainen vihtominen, uuden lehden korkein tarjoomus.  Se käy sukkelaan, ja siinä uusi vihta häviää muutamana hetkenä. Mutta ne hetket ovat kalliita, huitaisut hempeitä, läiskintä otollisimmin laadullista. Notkeat varvut kietoutuvat jäseniin, lehvien hyväily kiinnittyy ihoon, ja vihdan kasteluastiassa vesi värjäytyy kauniisti kellanvihreäksi. Sitä elonnestettä ei hennoisi heittää hukkaan, ja ulkona vilvoittelulla pistäytyessään tuntee sen tuulessa hyytyvän ihoon ja kiristävän nahkaa sitkeällä kalvollaan. Nopeasti toimien saa nauttia vielä toisesta pihkalehtiryöpystä, mutta sitten uusi vihta on tehnyt tehtävänsä, palvellut inehmoa parhaansa mukaan.”

”Sitä pihkalehden tuoksua voi vielä vetää henkeensä ennen saunasta lähtöä, ja tuntee sen lähellään jälkeenkin päin, niin kuin sitä muistuttaa kimmoisaksi uudistunut ihokin ja kiittää virkistynyt mieli.”

”Parhaalta tuntuu uuden vihdan muisto kaukana vieraalla maalla, sellaisessa seudussa, minne maailmalle siirtyneet oman maan ihmiset ovat rakentaneet saunansa ja saaneet sen muuten asialliseen käyntiin, vain tuttua koivuvihtaa vaille jääden. Eivät käy korvikkeet, eivät harvinaisemmatkaan jaloiksi mainitut lehtipuut. Mikä antaa syyhyä vihtana käytettäessä, mikä paukkuu äreästi kiukaalla haudottaessa, mikä levittää outoa hajua kuin kasviskeittiön käryä, mikä on muuten tuiki sopimaton. Silloin kotimaan kaipaus keskittyy koivuvihdan vaatimukseksi, ja kun tiedetään sen saavuttamattomuus, tuntuu muuten ehkä hyötyisä olo köyhältä ja kelpaamattomalta.”

”Moisen esineellisesti pätevän opetuksen saanut paraiten osaa arvostaa koivuvihtaa ja nimenomaan tuoretta pihkalehvää taas oikeaan kotikylpyyn päästessään. Ja jälleen nokisilla lauteilla istuessa, oman elämänmenon hiljaista kulkua kuunnellessa ja ennen kaikkea tuoreen pihkalehden tuoksua tunnustellessa saattaa aivoihin iskeytyä sellainen hirvittävä ajatus, että joskus olisi pakko jäädä iäkseen vieraalle maalle, elää siellä oikeata juhannussaunaa milloinkaan saamatta ja kuolla koivunlehvän sulostuttamaa kevätkylpyä enää kokematta.”

Pekka Halosen näkemys savolaisesta saunasta. Pälsin Sauna-teoksenkuvitusta.

…

Nuo juhannuselämykset tekivät minuun vaikutuksen. Syvästi kunnioittaen olen lukenut Pälsin kuvauksia myös muualta maailmasta.

Hengestäänkin on Pälsi meinannut päästä saunan lauteilla. Se tapahtui Kamtšatkalla, jossa joen suulla oli suomalaisen Johan Leppäluodon sauna. Uimaankin pääsi pulahtamaan halutessa.  Alueella vaivasi keripukki ja mikäs sitä vastaan sopi paremmin, kuin kunnon sauna. Saunassa oli vakinainen kiinalainen lämmittäjä, joka valmistikin kerran Pälsille ja tämän kaverilleen oikein erityisen kuuman saunan. Kaverukset riensivät ottamaan alkulöylyjä niin kiireesti, että unohtivat kurkistaa tulipesään. Onneksi hoksottimet toimivat. Miehet lähes pyörtyivät mutta ehtivät hädin tuskin vielä tajuissaan raittiiseen ilmaan. Häkä oli alkanut tuoksua. Yskimisellä ja oksentelulla siitä selvittiin tällä kertaa. Siniset myrkkyliekit lehahtivat uunista vastaan, kun he myöhemmin kävivät vilkaisemassa syytä moiseen. Kiinalaismies oli vieraiden kunniaksi halunnut löylyyn tehoja ja käyttänyt lämmityksessä koksia. Lähtö olisi ollut tuskaton, mutta onneksi ei ollut vielä se hetki Pälsin elämässä. Kiinalaismies selitti viettomana isännälleen, että halusi päästä helpommalla, kun koivupuu oli työlästä halkoa.

-          Nuo valkoiset pirut ovat yliluonnollisia olentoja. Hakkaavat itseään koivunoksilla tulikuumassa saunassa. Syöksyvät suin päin jääkylmään veteen. Eivätkä kuole. Ihmeitten ihme, kun ne nyt saunaa niin säikähtivät. Näin oli lämmittäjä Pälsin mukaan todennut.

Eikä koksista pitänyt saunakaan. Se nimittäin paloi seuraavana yönä.

….

Lähteitä ja lisätietoa

 

Pälsin Sauna-teoksen takakansi.

Olen käyttänyt seuraavia lähteitä:

Pälsi, Sakari: Sauna. Kotoisen kylyn seikkoja. Toinen painos, Helsinki 1961.

Valitut teokset. Neljäs painos, Helsinki 1957. (Osa III: Omaa työtä)

Viimeksi mainittuun sisältyy kolmantena osana Omat jutut vuodelta 1947. Siihen sisältyvät mm. kirjoitukset Uusi vihta, Suvijuhlan yönä, Saunan iloja ja opetuksia.

Sauna-kirja on mainio kokonaisuus. Siitä mainitsen erikseen seuraavat artikkelit: Se pihkalehtinen juhannusvihta, Insinöörien edustava kerhosauna, Kun suomalaiset herrat tahtoivat niin kuumaa, Suuri juhlasauna. Totean kuitenkin, että kirjassa on monta mainiota saunakulttuurin historiaan liittyvää juttua, joita en ole nyt käyttänyt lähteinä.

Wikipediasta löytyy tietoa itse Pälsistä. Ja on hänestä artikkeli myös Kansallisgalleriassa. Sen verkkosivuille on ainakin kirjastojen koneilta vapaa pääsy.

Todetaan vielä, että Sakari Pälsin perintöä vaalii oma nimikkoseuransa. Yhistyksen verkkosivut löytyvät täältä. 

Hiukan ukrainalaisuudesta ja muustakin sodankäynnin lomassa

 

”Nyt on mahdotonta sanoa, käykö tässä pahemmin tai paremmin, mutta muuksi tämä muuttuu.”

 Pietarilainen historiantutkija Lev Lurje on vastikään täyttänyt 72 vuotta, ikämiehestä on siis kysymys. Hän on käynyt reilun tunnin mittaisen nettikeskustelun nuoren naistoimittajan kanssa. Mies on – omien kokemusteni perusteella - lähinnä erikoistunut Pietarin paikallishistoriaan, tuntee kaupungin kuin omat taskunsa. Monet tärkeät pietarilaiset ovat tulleet hänen kauttansa minulle tutummiksi, mainittakoon heistä kirjailija Sergei Dovlatov. Myös Carl Gustav Emil Mannerheim kuuluu hänen lempiaiheisiinsa.

Mutta löytyy häneltä myös monipuolisuutta. Jo keskustelun otsikko kuvastaa käsittelyn laajuutta: ”Ikkunoiden sulkeminen Eurooppaan, patriotismi, nostalgia.” Miehen sukunimi (latinalaisittain ”Lourié”) viittaa Venäjän juutalaisuuteen. Ja Neuvostoliiton yksi keskeinen juutalaisten ja juutalaisuuden tyyssija on ollut Odessa. Siitäkin miehellä on neuvostoajoilta muistoja.

Lurje (kirjoitan hänen sukunimensä suoraan venäjästä translitteroiden) viittaa keskustelun lomassa ikäänsä ja toteaa, että ei haluaisi kuolla näin epätoivoisessa tilanteessa. Hän haluaisi vielä elinaikanaan löytää suotuisampaa kehityssuuntaa. Optimismia keskustelusta huokuu, vaikka mies ei sitä suoraan hehkutakaan. Muutos pitää aina sisällään toivon siemenen.

Keskustelu rönsyilee laajasti. Itse kuitenkin keskityn omiin valintoihini, jotka eivät taida olla aivan sen keskeistä antia.

Lähden liikkeelle kysymyksestä, mihin historialliseen konfliktiin nyt meneillään oleva Ukrainan operaatio voitaisiin rinnastaa.

Putinilla oli Lurjen mukaan mielessä Gruusian operaatio vuodelta 2008. Hän ajatteli, että homma sujuu samaan tahtiin ripeästi – ja järjestys palautuu. Eipä ole sujunut.

Keskustelun alkuosassa Lurje pohtii laajasti 1800-lukua ja sen johdannaisena ensimmäistä maailmansotaa. Lurje ei kuitenkaan pidä sitä onnistuneena vertailukohtana. Todettakoon, että helmikuussa, sodan alkuvaiheessa minä itse aloin etsiä yhtymäkohtia noihin reilun sadan vuoden takaisiin tapahtumiin.

Itseäni kiusaa keskustelussa se, että Donbassin aluetta Lurje ei nosta mitenkään erityisesti esille. Olenhan ilmaissut aiemmin, että sinne liittyvä rauhanomainen ratkaisu voisi olla tulevan kehityksen tae. Hän kyllä mainitsee esimerkkinä kokemuksensa Odessasta, muttei enempää. Asenteesta tulee selvästi ilmi, että hän toivoo Ukrainassa rakentavaan kehitykseen. Ei hän tuo esille mahdollisuutta valtion jakautumisesta. Nähdäkseni Lurjen puhe pitää sisällään enemmän optimismia, kuin hän sanallisesti ilmaisee.

Lurjen rinnastuskohde on vuonna 1939 syttynyt talvisota. Zelinski taisi mainita sen eduskunnallemme puhuessaan, mutta Lurje ei rupea glorifioimaan. Hänen pääpointtinsa on siinä, että sodan kautta Suomen kansa kykeni yhdistymään suurta vihollista vastaan. Sitä ei Stalin tajunnut ottaa huomioon.

NL oli saanut vapaat kädet natsi-Saksalta. Stalin luuli voivansa hoitaa hommansa ohi mennen. Otto Wille Kuusisen hallitus ja Mainilan laukaukset olivat hänen yllätysvetonsa. Siinä kävi kuin kävi.

Stalin oli Lurjen mukaan varma, että Kuusisen hallitus saa Suomen työkansan tuen. Hän tajusi, kuinka rankasti Suomi oli kansalaissodan aikaan jakautunut kahtia. Parikymmentä vuotta aiemmasta itsenäisyystaistelusta oli jäänyt avoimia haavoja. Herraviha oli vielä voimissaan. Stalin halusi ottaa siitä hyödyn.

Samalla tapaa Venäjällä uskottiin, että Itä- ja Kaakkois-Ukraina tulee operaatiossa laajalti Venäjän puolelle, koska siellä suhtauduttiin ukrainalaisuuteen vähätellen ja skeptisesti. Sitä haluttiin hyödyntää.

Lurje haluaa rinnastuksella viitata siihen, että Venäjän aloittama operaatio voisi yhdistää myös Ukrainan.

…

Itse olen tulevaisuuden suhteen luonut mielessäni kauhukuvia. Lurje näyttäisi uskovan pehmeämpään laskuun. Kun sota saadaan päättymään, mitään kollektiivista syyllisyyttä ei Venäjällä hänen mielestään ole kehittymässä.

…

Mennään seuraavaksi Neuvostoliiton vuosiin. Sieltä Ukrainalle on perintönä muotoutunut skeptinen suhtautuminen ukrainalaisuutta kohtaan. Lurje ei varsinaisesti sano, että ukrainan kieli ja ukrainankielinen kulttuuri olisi ollut Neuvostoliitossa täysin kielletty. Tosin hän piti mahdollisena, että kukkien vieminen ukrainalaisen kansallissankarin runoilija Taras Ševtšenkon haudalle saatettiin voida tulkita ikävään suuntaan. Olennaista tässä kuitenkin oli, että ukrainan kielelle ei ollut venäjän puristuksessa tilaa. Se muistutti liikaa venäjää eikä sille ollut kehitysmahdollisuuksia. Venäjän kieli kattaa laajemmat kulttuuripiirit. Kansainvälisistä klassikkoteoksista oli olemassa venäjänkieliset käännökset. Ei ollut relevanttia tarvetta niitä ukrainantaa. Lisäksi ukrainalaistaustaiset kirjailijat (Gogol, Bulgakov) kirjoittivat venäjäksi.  Kansallisesti merkittävin oli Taras Ševtšenko (1814-1861), mutta ei hänkään ollut Lurjen mukaan rinnastettavissa Puškiniin, Tolstoihin tai Dostojevskiin.

Lurje muistelee Odessaa. Ukrainalaisen kulttuurin ja kansanperinteen harrastus oli kummallinen erikoisuus, joka herätti lähinnä naurun remakkaa ja muuta hupia, ehkä ironista. Se oli siis hauska lisuke, joillekin kai turhake.

Hän toteaa, että hänen ikätoverillaan Venäjän presidentillä oli samankaltaisia kokemuksia ukrainan kielestä ja kulttuurista. Se oli suoranaista vähättelyä, mikä oli Ukrainalle raskas asia.

…

Lurje muistelee Odessan vuosiltaan hämärästi kiovalaista arkeologia (nimi ei hänelle ole jäänyt mieleen). Tämä lauloi ukrainalaisia lauluja ja kertoi hetmaneista.

Se vaikutti hänestä todella eksoottiselta. Mies oli kuin eri planeetalta. sillä Odessa oli tuolloin täysin venäläinen kaupunki. Hän tuntee noilta ajoilta myös lännessä sijaitsevan Lvovin (Lviv) kaupungin. Ero oli kuin yöllä ja päivällä. Lvivistä löytyi ukrainalaista identiteettiä. Odessassa vallitsi skeptisen ironinen suhde ukrainalaisuuteen. Siellä opiskeltiin hänen mukaan ukrainaa mutta se oli ylimääräinen aine, opetus oli lähinnä venäjäksi.

…

Kun katse käännetään nykyvuosisadalle, Lurje ei usko, että jokin kansallismielisyyden aalto voisi pyyhkäistä valtakunnan yli ja antaa siten nostetta ukrainalaisen kulttuurin voimalliselle nousulle. Aika ei ole sille antoisa.

Nyt ei hänen mukaansa olennaista ole se, että kuulutaan tiettyyn kansallisuuteen, sukupuoleen tai rotuun. Globaalissa maailmassa on eri henki. Nyt eletään individualismin aikaa. Ihmiset edustavat lähinnä itseään, ei mitään kansallisuusaatetta. Oman etnisyyden korostaminen ei kuulu nykyaikaan, mutta ei Lurje toki halua sitä kieltää. Hän näkee nykyiset tapahtumat positiivisena käänteenä. Tarvitaan uudelleen arviointia. Aika näyttää, mitä siitä seuraa.

Seitsemän veljeksen yhteinen joulun vietto

 Aleksis Kiven Seitsemän veljestä päättyy veljesten ja heidän perheittensä yhteiseen joulun viettoon. On siirrytty kymmenisen vuotta eteenpäin niistä ajoista, kun veljekset muuttivat Impivaaran erämaahan. Vielä kerran he olivat päättäneet kokoontua yhteen entiseen kotoonsa Jukolan taloon.

Aattoilta sujuu aluksi vanhoja verestäessä. Romanttisin sanankääntein veljekset haastelevat muistellen entisiä töitä, taisteloita ja kohtaamiaan vaaroja.  ”Muistot sulivat heidän mielissänsä suloisesti yhteen kuin metsät, laaksot, vuoret ja korkeat nummet kaukaisuuden sinihämärässä…”

Simeoni istuu virsikirja polvella, valmiina alkamaan yhteistä jouluvirttä. Sitä ennen kuitenkin nostetaan pata tulelta ja tehdään tuohisista haloista pystyvalkea. Tulen loimottaessa Simeoni aloittaa juhlallisen veisuun. Muut veljekset vaikenevat ja hiljenee myös ympärillä pyörivien lasten meteli. Naiset yhtyvät ihanaan virteen, lopulta kaikki veisaavat omine ääninensä. Eeron kainolla Anna-vaimolla on puhdas ja lempeä ääni. Se soi kauniimpana muiden yllä. Laulun jälkeen astutaan ehtoollispöytään ennen kallistumista öiseen lepoon.

Koittaa jouluaamu.

”Mutta varhain heräsivät he seuraavana päivänä, heräsivät lähteäksensä loistoisaan kirkkoon, joka tuhansista palavista kynttilöistä kimmelsi kuin taivas tähdessä. Sieltä, koska päivä oli täydeksi valjennut, he palasivat kilvan kiitäen taas, ja viettivät entisessä Jukolassa iloisen joulupäivän.”

 

Kyseessä on romaanin viimeisen eli neljännentoista luvun kokoava päätös. Tuota yhteistä joulun viettoa seuraa vielä romaanin minä-hahmoisen kertojan loppusanat. Veljekset ovat saaneet elämänsä järjestykseen. He ovat löytäneet paikkansa kyläyhteisössä. On aika jättää heille hyvästit. Alkaa elämän ehkä seesteisempi vaihe. Suomen saloissa on heidät kotinsa. Mennään kohti illan lepoa. Romaanin kertoja liittää veljesten elämän osaksi laajempaa maailmaa, heidän elämänkaarensa on asettunut osaksi kaikkeuden kiertokulkua.

”Ja niin olen kertonut seitsemästä veljeksestä Suomen saloissa; ja mitäpä kertoisin enään heidän elämänsä päivistä ja vaiheista täällä? Se kulki rauhaisesti puolipäivän korkeudelle ja kallistui rauhaisesti alas illan lepoon monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa.”

 Nuo loppusanat kertovat harmoniasta. Kaikkien villien kasvuvuosien ja harhailujen jälkeen veljekset ovat löytäneet kotinsa ja sen myötä rauhan.  Elämällä on perusta.

…

Itselleni Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on kansallinen kivijalkamme. Siinä on jotain olennaista kansakuntamme säröisistä kehitysvuosista. Itsenäisyys ja kansallinen identiteettimme lepää osittain tuon romaanin varassa. Veljekset ovat rakentamassa yhteistä kotiamme. Me olemme heidän seuraajiaan.

 Tuota yllä kerrottua seesteistä kuvausta edeltävät monenlaiset myrskyt ja kommellukset. Pojat ovat jääneet orvoiksi, kun isä – innokas metsämies – on kaatunut painissa karhun kanssa. Kuvaavaa on, että urhea mies on saanut taistelussa karhunkin hengiltä. Pojat omaksuvat kasvaessaan isänsä perintönä saman sitkeyden. Keskenänsä he elävät kuin villi joukko kiinni toisissaan. He ovat juuttuneet vaistoinensa metsän uumeniin etsien sieltä sielullensa turvaa. Paljon he oppivat ja omaksuvat mutta kovin kynnys on vielä ylittämättä. Monien koettelemusten ja nöyryytysten kautta he kasvavat sieltä osaksi muuta kyläyhteisöä. Kestää aikansa, ennen kuin he kasvavat omiksi itsellisiksi persoonikseen.

Veljesten ensimmäinen kosioretki on tarinana kuvaava. Yhtenä joukkona käydään jopa kosimassa naapurissa asuvaa Männistön muorin tytärtä. Kosioretki päättyy yhteisiin rukkasiin. Siinä he ovat kuin yhteen sulanut toisistaan eriytymätön joukko. Evoluutiopsykologiaan viitaten veljekset elävät jonkinlaista primitiivistä heimoyhteiskunnan vaihetta. Veljesjoukko toimii jonkinlaisen suggestiivisen joukkokokemuksen varassa.  

Lukkarin opissa käy myös huonosti. Veljesjoukko pakenee koulumestaria yhtenä veljesryhmänä.

Impivaarassakin vietetään yhteistä joulua. Sen vietto päättyy ryypiskelyyn ja tappeluun. Turvapaikaksi korpeen yhteisvoimin rakennettu talo palaa poroksi ja tuo alkuasukasjoukko joutuu kauhusta katkerana paitasillaan pakenemaan umpihangessa henkensä edestä ja hakemaan turvaa entisestä kotitalosta, josta pojat olivat paenneet sivistystä pakoon. Onneksi he saavat turvan. Veljekset kasvavat tuosta koettelemuksesta kiitollisuuteen ja pääsevät keväällä entistä sisukkaampina rakentamaan Impivaaraan uutta kotia.

Koettelemukset seuraavat toisiaan. Viimein veljekset rohkaistuvat myös koulun penkille. Itse he löytävät sisimmästään tahdon voimansa. Paksupäisenä itseään pitävä Juhanikin oppii lukemaan ja tie muiden yhteyteen avautuu. Sitkeys palkitaan ja nuoret miehet pääsevät rakentavaksi osaksi kyläyhteisöä. He löytävät kukin itselleen sopivan elämän tiensä. Löytävät puolison, perustavat perheensä. Tässäkin on toki kääntöpuolensa. Jokaiselle ei tuota onnea suoda. Simeoni jää vanhaksi pojaksi, tyytyy kohtaloonsa. Hän kokee kriisin, ajautuu itsemurhayritykseen, mutta Juhani pelastaa hänet kuoleman kidasta. Se on epätoivoinen syrjähyppy. Hänkin tasaantuu lopulta omalle elämänpolulleen.

Kunkin veljeksen henkilökohtainen kehitystarina olisi varmasti oman romaaninsa arvoinen.  Vaatii oman rohkeutensa ottaa elämästään vastuu. Ilman yhteisön myötäsukaista tukea emme siihen kykene.

…

Tuon myös eräänlaisen kulttuuriantropologisen näkökulman. Veljekset tapaavat elämässään monenlaisia kulttuurin levittäjiä ja tarinankertojia. Heitä he oppivat arvostamaan.

Romaanin neljännentoista luvun ehkä kaunein kohtaus on kuvaus nuorimman veljeksen Eeron ja hänen puolisonsa, kalvakkaan surumielisen Annan elämästä. Yllä jo mainitsin hänet kertoessani kerroin jouluaattoillan virrenveisuusta ja naisen kauniin herkästä lauluäänestä.  Anna on pelokkaan oloinen surumielinen nainen. Anna on sielultaan herkkä kokija, joka ”oli nähnyt kummia näköjä ja houraillen ennustellut paljon ihmeitä”. Niin kuvaa romaanin kertoja Annaa. Hän on päätösluvun tarinankertoja.

Eero on poissa kotoa, Anna hoitaa esikoistaan. Eteemme nousee suloinen idylli. Nuori äiti välittää lapselleen lorujen ja laulunsa kautta kiintymyksensä luontoon. Se on lapsoselle kuin alkutie elämänhallintaan. Hän kiinnittyy elämänlangallaan luonnon ja kansanperinteen harmoniseen yhteyteen. Lapsi katselee äitiään kuin hehkuva aamu.

Anna on yksin kotona lapsosensa kanssa. Hän kertoo välillä hyräillen, välillä puhuen lapselle loruja ja lapsi hanakkana tai ehkä uneliaanakin kuuntelee.

”Sanoppas, pienoseni, mistäpä tiesit kotiasi tulla? – Tulin pitkin Turun tietä, lirputtelin Hämeenmaitten härkäteillä. – Mutta mistä kotosi tunsit, pienoseni? – Koirasta hallavasta portin alla, tunsin kartanon kultaisesta kaivosta, ja olipa vielä pappien hevoset heinäladossa, ja olkiladossa olut-tynnöri. – Mistä tunsit äitisi armaan, mistä isäsi tunsit? – Äiti vierrettä ammenteli loimottavan liekin vaiheilla, hän ammenteli ja lauleli, lauleli heleällä äänellä, kaulassa liina, liina kuin lumi ja taivaan kaari. Mistäpä tunsin isäni? Veisteli hän kirvesvartta, veisteli kultaisen akkunan vieressä…”

 

Anna toteuttaa tärkeää tehtävää. Hänestä välittyy myös keskeinen seikka tuon ajan maailmassa. Elämä on usein hiuskarvan varassa. Monenmoinen tauti voi viedä mennessään. On lähes ihme, että lapsi voi selviää kasvuvuosistaan hengissä. Äidin sydämen täyttää pelko.

Runollinen hetki päättyy hehkeään näkyyn, joka muovautuu lauluksi.

”Sanoppas, lapseni, mun suven-ihanaiseni, sano: etkö tahtoisi täältä purjehtia rauhan ikisatamaan pois, koska vielä puhtaana väikkyy lapsuutesi valkea viiri? Rannalla sumean, tyynen järven seisoo Tuonelan kartano tumma, siellä himmeän lehdistön helmassa, kasteisen viidan kohdussa on lapselle valmiina kehto ja valkeat liinat ja vaipat.”

Annan suussa alkaa soida Sydämeni laulu: ”Tuonen lehto, öinen lehto, siell’ on hieno hietakehto, sinnepä lapseni saatan…”  Se saattaa nykyaikana tuntua kauhukuvalta, mutta Annalle se on ihana näkymä. Hietakehdosta voi koitua lapselle turva. Äidin sydämen täyttää paitsi pelko, samalla myös toivo. Ollaan kiinni luonnossa: maan povessa ja taivaan avaruudessa. Nuoren äidin lauluääni nousee helisten korkeuksiin.  Sinne hän kääntää myös laulaessaan katseensa. Poutapääskynen lentelee sinne tänne, ”keveänä ja vilkasna kuin onnenlapsen aatos”.

Mies saapuu kotosalle ja kuulee puolisonsa suloisen laulun. Koittaa herkimmistä herkin kahden rakastavan kohtaaminen. Yksinäiselle nuorelle äidille puolison saapuminen on kuin turvasatama. Löytää mieskin sisimmästään ystävyyden ja läheisyyden tunteen, jota ei ole aiemmin kokenut.

 

”Kerkeästi kääntyi vaimo hänen puoleensa, laski lapsen hänen polvillensa, painoi otsansa vasten miehen rintaa ja hyrskähti väkivaltaiseen itkuun. Mutta löipä mies nyt käsivartensa ympäri hänen kaulansa, pyhkien erään suikulan tuosta pellavakeltaisesta tukasta hänen korvansa taakse. Siinä he istuivat tyynenä sunnuntai-iltana valkealla rahilla valkean pöydän päässä.”

 

He tuntevat sisimmässään, kuinka elämä on kovuudessaan ahdistavan karu ja raakakin. Heidän keskinäinen rakkautensa kantaa jopa elämän yli kiinni avaruuksiin ja myös maan poveen.

Noihin kohtauksiin voi kukin tutustua romaanin viimeisessä luvussa. Se löytyy täältä. Sieltä avautuu myös koskettava Sydämeni laulu.

…

On aika siirtyä kirjoitukseni päätökseen.

Kivi luo meille kuvauksen Suomestamme ennen itsenäisyyttä. Hän kuvaa sitä voimaa, joka on ajanut Suomen sukua elämässä eteenpäin. Läpi historiamme meidän turvanamme ja voimanamme ovat olleet lukuisat työhönsä antautuneet tulisielut. Heidän varassaan monet kylät ja isommatkin yhteisöt ovat voineet kasvaa. Heidän pyyteetön työnsä on kantanut hedelmää. Varmasti myös omasta elämästämme voimme tunnistaa sellaisia persoonia. Olen itse musiikin ystävä ja omasta lapsuudestani ja varhaisnuoruudestani muistan koulumme musiikin opettajan. Ilman häntä en varmasti olisi sama minä, joka nyt olen.  Hän on varmasti antanut monelle nuorelle eväät itsensä kehittämiseen. Hän kuuluu niihin, jotka eivät ole omia työtuntejaan laskeneet. Samaa on sanottava monista yrittäjistä ja monitaitoisista työmiehistä. Ei unohdeta heitä.

Elämme paraikaa maailmassamme ennalta arvaamatonta murrosta. Monenmoista on liikehdintää, mutta ei unohdeta synnyinmaatamme. Pidetään omasta rakkaasta Suomestamme kiinni. Kukaan muu, ei mikään muu kansa tai ylikansallinen byrokratia pidä meidän puoltamme samassa määrin kuin me suomalaiset itse. Tuetaan toisiamme vaikeinakin hetkinä.

Kansainvälisyyttä ei pidä torjua. Se kuuluu luontaisesti ihmisten kanssakäymisiin, ja myös omaan henkiseen kasvuumme. Mutta ollaan siinä omana itsenämme, arvomme tuntien. Esi-isämme ovat olleet vuosisatoja olleet kanssakäymisissä muiden kanssa, myös rauhanomaisesti. Jatkakaamme samaa tietä, itsellisinä, omaa rakasta kotiamme vaalien.

Kirjoitettu jouluaamuna 2020.

 

Usko kesti vainot ja vuosisatojen hiljaisuuden – nyt hiipumassa (Japanin kristillinen perintö)

Tapanani on ollut kirjoitella tähän blogiini kuukausittain pari juttua säännöllisesti.  Joskus tekstiä ei ole tahtonut millään syntyä mutta puoliväkisinkin olen jotakin rustannut. Muutaman kerran on jäänyt harmittamaan, kun olen uhrannut läheiseksi kokemani aiheen tutkimiseen paljon aikaa, mutta viimeistelyvaiheessa ei tarvittavaa potkua ole löytynytkään. Aika ajoin palaan tuttuihin teemoihin. Esimerkiksi kuluneena syksynä kirjoitin kaksi pitkää kirjoitusta liittyen Andrei Tarkovskiin ja hänen elokuviinsa. Nytkin palaan aiheeseen, jota olen käsitellyt kaksi vuotta sitten vuoden vaihtuessa.

Joulun pyhinä vuonna 2017 syvennyin katsomaan Martin Scorsesen elokuvaa Silence - Hiljaisuus. Vuoden viimeisenä päivänä julkaisin täällä blogissani siitä kirjoituksen. Elokuva vei katsojat uskonvainoihin 1600-luvun Japanissa. Aihe oli minulle tuolloin täysin vieras. Elokuvankin katsoin lähinnä Martin Scorsesen takia. Hän on yksi minun elämäni tärkeä kulttiohjaaja. Toki myös uskon kysymyksiin ja uskontoaiheet kiinnostavat.

Muutama päivä sitten silmiini osui eräs venäläinen lehtijuttu, jossa käsitellään noiden uskonsa takia vainottujen kristittyjen jälkipolvia. Se on julkaistu Lenta-verkkolehden sivuilla. Tuo juttu palautti mieleeni Martin Scorsesen elokuvan tapahtumat. Jutun sisältö on lohduton. Kristinusko pysyi Japanissa maan alla hengissä yli 200 vuotta 1870-luvulle asti. Sen jälkeen uskonnon harjoittaminen on ollut julkisesti sallittua. Nyt ollaan totisen paikan edessä, kun jälkipolvi ei halua sitoutua esi-isiensä perinteiden vaalimiseen.

Näkemäni lehtijutun myötä palasin elokuvan kuvaamiin tapahtumiin. Juttu käsittää laajan valokuvien kavalkadin ja kirjoitus etenee kuvien mukana. Laitan oheen linkin tuohon Lenta-verkkolehden kirjoitukseen, jonka kautta kuviin voi kukin halutessaan tutustua. Oma tekstini on melko vapaa käännös lehden tekstistä. Muutaman selkeän vuosilukuvirheen olen oikaissut.

Oikeastaan tämä surullinen tarina sopii nyt uuden vuoden alun hetkeen. Suuntaamme taas suurin toivein edessämme avautuvaan vuoteen. Odotuksia on, mutta pelko kalvaa mieltä. Löytyykö jälkipolvessamme tahtoa omien kansallisten perinteittemme vaalimiseen?

Toisaalta, varsin luonnollista kehitystä tämä on. Uusi aika synnyttää uusia haasteita. Huomio menee niihin. Ei voi jäädä täysin menneisyyden varaan. Kunnioituksemme se ansaitsee muttei välttämättä enempää. Siksipä – toivotaan, että uudet sukupolvet jalostuvat tekemään kypsiä ja pitkäjänteisesti perusteltuja päätöksiä ja elämään täyttä elämää, joka kantaa myös heidän oman elämän ylitse. Menneiltä sukupolvilta voi ottaa mallia ainakin uhrautuvaisesta asenteesta. Mukavuudenhalun ei aina pidä olla ensin. Siinäpä evästystä uudelle vuosikymmenelle.

Liitän tähän alkuun muutaman keskeisen linkin. Oma kaksi vuotta sitten luomani kirjoitus avautuu täältä. Siinä siis käsittelen Scorsesen elokuvaa ja sen taustalla olevaa historiaa. Tämä linkki vie Wikipedian artikkeliin vuonna 1637-38 tapahtuneesta Shimabaran kapinasta.  Kapinaa seurasi mieletön kaulan katkomisoperaatio, kun mestatuksi joutui arviolta 37 000 kapinallista ja heidän tukijaa. Tästä linkistä avautuu englanninkielinen artikkeli ”maanalaisista kristityistä”, joista Japanissa käytetään nimitystä Kakure Kirishitan .

Linkki Lenta-sivuston julkaisuun on tässä. Jos kieltä ei osaakaan, niin kuvat sieltä kuitenkin löytyvät. Rohkenen lainata sieltä tähän yhteyteen pari kuvaa. Huomasin myöhemmin, että lähes sama kirjoitus löytyy myös Izvestijasta. Itse asiassa se on tietojensa puolesta perusteellisempi ja kuvastossakin on eroja.  Kolmaskin lähde kirjoitukselle löytyy (täällä). Venäläiset verkkojulkaisut näyttävät laittavan kirjoituksensa kiertoon.

…

Alla on suomentamani teksti. Sieltä paljastuu paljolti samaa, mitä myös Scorsesen elokuvassa nostetaan esille.

 

Ikitsukin saaren museossa säilytettävä ”maanalaisten” risti ja vaatekappale, kuva Issei Kato/Reuters

”Katoaa se, minkä vuoksi esi-isämme kuolivat”

Kahden vuosisadan ajan kristityt loivat oman uskonsa. Miksei sitä kukaan enää tarvitse?

Kristinusko oli Japanissa kiellettyä yli 250 vuotta. Vallan kahvassa olleet pitivät sitä tuhoisana vieraana virtauksena. Kuitenkin monet japanilaiset uskoivat edelleen Kristukseen, huolimatta vainosta ja julmista tuomioista. Kun kristinusko myöhemmin laillistettiin, uskovat tulivat maan alta. Kaikki eivät kuitenkaan omaksuneet länsimaisia riittejä, vaan säilyttivät tuon kristinuskon, buddhalaisten ja šintolaisuuden perinteistä historian mukana muotoutuneen uskonsa. He vaalivat isiensä ja esi-isiensä uskoa, mutta heidän lapsiaan ja lastenlapsiaan se ei enää kiinnostakaan. Lenta-sivusto perehtyi japanilaisten ”maanalaisten kristittyjen” menneisyyteen ja otti samalla selvää, miten vähälukuinen, esi-isiensä opeille uskolliseksi jäänyt ihmisryhmä nykyisin elää.

Näistä entisistä maanalaisista kristityistä käytetään japaninkielistä ilmausta Kakure Kirishitan. Se on oma erityinen seurakuntansa. 1600-luvun alussa Japanin hallitsija kielsi kristinuskon, minkä vuoksi kristittyjen täytyi luopua uskostaan tai harjoittaa uskoaan salassa, asettuen samalla vaaralle alttiiksi. Vuonna 1873 - yli 250 vuotta myöhemmin – rajoitukset purettiin ja suurin osa uskovista liittyi katolisen kirkon piiriin. Osa heistä säilytti kiellon aikana omaksumansa, kristityille oudoilta tuntuvat tapansa. Siksi tuota ryhmää kutsutaan ”maanalaiseksi”.

Katolinen kirkko ei tunnusta ”maanalaisia kristittyjä”. Liian monet niistä riiteistä ja uskomuksista ovat salaisen uskon vuosisatoina muuttuneet. Kuitenkin Rooman paavi Franciscus suhtautuu heihin ja heidän menneisyyteensä kunnioituksella.

”Katolisten uskonnollisten johtajien eli pontifikaatin mukaan se, että japanilaiset kristityt pystyivät harjoittamaan uskoaan yli 250 vuotta vainoista huolimatta, on suuri oppitunti tulevaisuudelle,” kertoo Kagefumi Ueno, entinen Japanin edustaja Vatikaanissa. Kannattaa panna merkille, että kristinuskon toivat Japaniin jesuiitat. Se on munkkikunta, johon kuuluu myös nykyinen katolisen kirkon pää paavi Franciscus.

Espanjalainen lähetyssaarnaaja ja yksi jesuiittaveljeskunnan perustajista Francisco Xavier (1506-1552) oli Japanin ensimmäinen katolinen lähetyssaarnaaja. Hän teki 1500-luvulla pitkän lähetysmatkan Aasiaan, jääden Japanin saarille kahdeksi vuodeksi.  Hän poistui sieltä, kun sinne oli saatu syntymään ensimmäiset kolme katolista seurakuntaa. Saarnoissaan hän yritti välittää kristinuskon oppia japanilaisille sopivassa muodossa. Hän käytti opettaessaan buddhalaista ja šintolaista kielikuvastoa.

Kristittyjen vainot alkoivat aktivoitua 1500-luvulla. Lopullisesti päätös kristinuskon kieltämisestä tehtiin vuonna 1614. Senkin jälkeen jesuiittaveljiä jäi salaa Japaniin. On laskettu, että tuolloin maassa oli 70 00 – 300 000 kristittyä.

Lehtijutussa haastateltu yksi ”maanalaisten kristittyjen” johtaja Sinegori Murakami on 69-vuotias. Hänestä on tullut sukunsa seitsemäs seurakunnan johtaja. Se tapahtui 14 vuotta sitten hänen isänsä kuoltua.

”En ole vielä valinnut seuraajaa, mutta olen varma, että me onnistumme pitämään seurakunnan toiminnassa ja välittämään uskoamme jälkeläisillemme. En halua, että minun sukupolveni pettää esi-isämme, jotka puolustivat hengellään omaa uskoaan.”

Monilukuisten Kakure Kirishitan -ryhmien oli tapana rukoilla vaieten, jotta he eivät olisi tulleet ilmi. Eräillä ryhmillä oli tapana välittää jälkipolville virsilauluja ja rukouksia salaa ns. orasho-kääröjen kautta. Tekstien kieli koostui latinan, portugalin ja japanin sekoituksesta ja niillä oli perusluonteisesti symbolinen merkitys. Ne kuulostivat lähinnä buddhalaisilta rukouksilta. Kun nuo kääröt luotiin, niiden sisältämät rukoukset olivat kiellettyjä. Nykyisin niitä julkaistaan painetussa muodossa, mutta japanilaiset ovat alkaneet osoittaa uskon asioihin yhä vähemmän kiinnostusta.

Orasho-käärö 1700-luvulta (Murakamin kotoa), kuva Issei Kato/Reuters 

Yhtenä esimerkkinä kristillisten ja paikallisten tapojen sekoituksesta Kakure Kirishitan -seurakunnilla ovat riisipiirakat, jotka asetetaan kotialttarin eteen Jumalanäidin syntymän kunniaksi järjestetyn kristillisen juhlaseremonian aikana. Ne symboloivat Aurinkoa ja Kuuta.

Samanaikaisesti tiedetään, että yli kaksi vuosisataa kestäneen suullisen perimätiedon aikana ”maanalaiset kristityt” ovat myös menettäneet paljon. Esimerkiksi Pyhää Kolminaisuutta ei enää muisteta.

Myös pyhäinkuvat sopeutuivat aikojen kuluessa japanilaiseen buddhalais-šintolaiseen ympäristöön. Ne saivat selkeästi japanilaisen ulkoasun. Jumalanäidin patsaat alkoivat vahvasti muistuttaa Kannon-jumalatarta, joka on kiinalaisen Kuan Yin -jumalattaren (myötätunnon jumalatar, bodhisattva) japanilainen vastine. Ja kaksitoista apostolia saivat valaistuneiden bodhisattvojen ulkonäön, osin myös salaamisen tarkoituksessa.

Yksi esimerkki paikallisesta synkretismistä on myös uskonnollisten perinteiden ja tapojen muuttuminen samankaltaiseksi – esimerkiksi se, miten polvistutaan kunnioittamaan kuolleiden esi-isien muistoa. Tällöin ”maanalaisten kristittyjen” riitissä jäljitellään šintolaisuuden perinteisiä tapoja.

Aivan kuin ortodoksisessa perinteessä vanhauskoiset ovat eläneet ilman pappeja, ”maanalaisilla kristityilläkään” ei ole omaa papistoa. Julistuksen, ehtoollisen jaon ja kastamisen ovat ottaneet vastuulleen oppineet maallikot.

69-vuotias Masaiti Kawasaki rukoilee Jumalanäidille pyhitetyn kotialttarin edessä edelleen samalla tavalla kuin hänen vanhempansakin rukoilivat.

”Koen katkerana sen, että perinne, jota esi-isämme ovat pyrkineet vuosisatoja kovin ponnistuksin säilyttämään, on nyt katoamassa. Minulla on poika, mutta en edes elättele toiveita siitä, että hän ryhtyisi perinteitämme jatkamaan. On surullista ajatella, että se kaikki jää unholaan.” Näin Kawasaki toteaa.

Jumalanäidin kuva (Kawasakin kotoa), Issei Kato/Reuters

Karematsun kappeli on yksi Japanin kristittyjen kolmesta pyhästä paikasta. Se on rakennettu paikalle, jossa portugalilainen lähetyssaarnaaja-pappi menetti aikoinaan henkensä. Siellä vietetään katolisten, buddhalaisten ja ”maanalaisten kristittyjen” yhteinen muistojuhla.

Ikitsukin saarella Nagasakin prefektuurissa on myös muistomerkki. Paikkaan on pystytetty risti. Sillä paikalla kidutettiin vuonna 1609 kuoliaaksi katolinen japanilaisvirkamies Gaspar Nisi sekä hänen perheensä ja läheisensä. Perheen lisäksi 23 henkeä kidutettiin kuoliaaksi, koska he olivat kieltäytyneet luopumasta uskostaan.

Japanilaiset kristityt eivät tunne kovin hyvin ”perinteisiä” pyhimyksiä. Heillä oli omat marttyyrinsa – heidän esi-isänsä, jotka olivat joutuneet uskonsa tähden kärsimään.

Myös Nakanosiman saari on ”maanalaisille kristityille” erityisessä muistissa. Valtion organisoimien vainojen aikaan siellä kidutettiin ja rangaistiin heidän uskonveljiään ja -sisariaan.

Vuonna 1637 Simabaran ruhtinaskunnassa alkoi suuri kapina, johon kristityt osallistuivat. Seuraavana vuonna se kukistettiin raa’alla tavalla. Kapinan 37 000 osallistujalta ja heitä myötäilleiltä katkottiin päät. Pian tämän jälkeen keisarin johdolla valtakunnassa tehtiin suunnan muutos, joka johti lopulta maan täyteen eristäytymiseen. Suhteet Eurooppaan katkesivat.

Vainojen aikaan Japanin vallanpitäjät pakottivat kristityiksi epäillyt osallistumaan seremoniaan, joissa he joutuivat sylkemään kristillisiin symboleihin sekä astumaan jaloillaan ristien ja pyhäinkuvien päälle.

Siinä tapauksessa, että salainen kristittyjen ryhmä paljastui, sen kaikkia jäseniä odotti kuolemanrangaistus. Siitä huolimatta japanilaiset kristityt eivät luopuneet uskostaan. Nyt heidän määränsä on hupenemassa itsestään. 30 vuotta sitten Ikitsukin saarella oli jäljellä 20 ”maanalaisten kristittyjen” ryhmää, joiden yhteenlaskettu lukumäärä oli noin 2 000 henkeä. Nyt jäljelle on jäänyt vain neljä ryhmää, joiden jäsenmäärä on noin 300 henkeä.

”Nuoriso ei osoita enää kiinnostusta uskon perinteen jatkamiseen. Ylipäänsä nuoret ovat torjumassa kaikki muutkin uskonnot.”

Perinteiden murskajaiset

Maaseudun tulevaisuus -lehti kirjoittaa, että koulun joulujuhlan järjestäminen kirkossa on lainvastaista. Eduskunnan apulaisoikeusasiamies on tyrmännyt kouvolalaiskoulun käytännön järjestää joulujuhla kirkkosalissa. Juttu löytyy täältä.

Joulujuhlassa on kyse pitkästä perinteestä. Jouluun liittyy tietysti kaikenlaista juonnetta, vanha suomalainen pukkiperinne on niistä yksi ja sinällään hyvin tärkeä. Yleissivistyksenkin vuoksi on kuitenkin pidettävä mielessä, että meidän kulttuurissamme joulun ydinsanomana on Kristuksen syntymä. Ei siis ole kyse mistään talven tulon ”Season’s Greetings -juhlasta”.

Joulujuhlan järjestäminen kirkossa loukkaa eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen mukaan oppilaiden uskonnonvapautta ja yhdenvertaisuutta. En ota siihen nyt tarkemmin kantaa.

Huoleni on se, että tässä luterilaisuuden alasajon aikana ollaan murskaamassa keskeinen osa suomalaista kulttuurihistoriaa. Luterilainen tunnustuksellisuus on pahasta, ateistinen tunnustuksellisuus saa väkisinkin lisää tilaa. Jotta suomalainen uskonnollinen ja kirkollinen perinne voi välittyä jälkipolville, on astuttava kirkkoon. Se on lähtökohta. Poliittisen korrektiuden mukanaan tuoma herkkähipiäisyys johtaa yhteiskunnassamme historiattomuuteen ja pinnallisuuteen. Sivistyksen perusajatus alkaa haihtua kulttuuristamme.

Opettaessani aikoinani suomea maahanmuuttajille, eräällä kesäretkellä johdatin ryhmäni kirkkoon, jossa kirkon opas selvitti tuon arvokkaan ja tyylikkään kulttuurirakennuksen taustoihin. Hän kertoi omista lähtökohdistaan. Kukaan ateisti ei ollut sitä suodattamassa oman arvomaailmansa muottiin. Näin nuo kuulijat saattoivat itse vapaasti luoda oman käsityksensä. Ryhmä koostui aikuisista, mutta eivät lapset ja koululaiset eivät heistä kohderyhmänä mielestäni eroa. Täytyy antaa arvo myös lasten kyvylle punnita eri asioita itsenäisesti. Ei sinne tarvita henkilöä, joka alkaa korjata ”väärään” suuntaan harhautuvia ajatuksia. Aivan kuin jotakin ihmeen maagista noituutta leviäisi kulttuuriympäristöstämme ihmisten puhtaisiin sieluihin.

Tuolloin muutama ryhmän jäsen jäi tulematta kirkkotilaan. He odottivat bussissa. Yhden heistä muistan. Hän oli itärajan takaa tullut ortodoksi. En tiedä, kuinka harras hän oli, mutta kiihkeyttä riitti luterilaisuuden halveksuntaan asti. Kirkossa oli sen sijaa mukana muslimeita. Eräs heistä - noin 30-vuotias nainen - kertoi käynnin jälkeen olleensa elämänsä ensimmäistä kertaa luterilaisessa kirkossa. Se oli hänelle silmien loisteesta päätellen avartava kokemus. Hän oli pukeutumisesta päätellen jo maallistunut. Ja kyllä mukana oli myös jokunen perinteisempi muslimi. He olivat nuoria tyttöjä, jotka seurasivat kiltisti opettajaa katsellen uteliaisuudesta silmät pyöreinä ympärilleen. No, sen jälkeisen kehityksen myötä imaamit taitavat jo pitää huolen, etteivät muslimit tohdi kirkkoon astua.

Tietysti oikeusviranomaiset tekevät vain työtään mutta laajemmin ajatellen kovin valikoivia heidän näkemyksensä, suosituksensa ja päätöksensä tuntuvat usein olevan.

Joulukonsertista joulun viettoon

Olin torstaina joulukonsertissa. Orkesteri oli Kymi sinfonietta, kapellimestarina oli jazzin ja viihteen maailmasta tuttu Markku Johansson, solistina oopperalaulaja Johanna Rusanen-Kartano. Paikkana oli Kouvolan keskuskirkko. Ei se ulkoisesti mikään kaunis rakennus ole, mutta sisäpuolella siitä löytyy hyviäkin puolia. Sali on avara, penkkirivistöt luovat näköyhteyden paitsi alttarille myös muuhun kirkkokansaan. Salin ollessa täysi saa kokea aitoa keskinäistä yhteyttä. Tunnelma tiivistyy.  Sen olen muutaman kerran saanut kokea ja nyt koin sen ehkä kirkkaammin kuin koskaan.  Kesällä karjalaisten kesäjuhlien karjalaisessa messussa koin saman tunteen. Kirkon suunnittelijat saavat tästä ansaitun kiitoksen.

Olen viime päivinä sairastellut ja oikeastaan vasta nyt tuon konsertin myötä alkoi oma henkinen valmistautumiseni joulun viettoon. Jouluni on siis muutakin kuin vain jouluruokaa tai tonttuja ja muita perinteitä.  Ne toki ovat tärkeitä, mutta etsin joulusta jotain syvempää kokemusta ja sanomaa. Se lähtee muistoista ja musiikista. Toivon kokevani jotain ainutkertaista tästä hetkestä, joka on sidoksissa menneeseen.  Minulle siinä kristillinen ja maallinen ovat sekoittuneet. Jeesus-lapsen syntymä on merkki toivosta. Samalla jouluun liittyy oman kansamme perinteitä, yhteistä kokemusta. Syödessämme joulupuuroa, on hyvä ymmärtää, miksi niin teemme. Punaisiin pukeutunut joulupukkimme on länsimaista perintöä. Samalla on hyvä tietää, miksi kutsumme sitä ”pukiksi”. Itselleni paras joulupukki on muisto varhaisesta lapsuudestani.  Hän ilmestyi yllättäen pieneen tunnelmallisesti koristeltuun kotiimme. Kuului kolinaa, joku koputti oveen kovaa. Olin peloissani tai ehkä vain jännittynyt, kun eteemme ilmestyi naamariin pukeutunut ukko, jolla oli yllä turkki nurinpäin ja päässä jokin vanha karvahattureuhka. Myöhempinä vuosina hänet korvasi punaisiin pukeutunut valkopartasetä. Kun sitten joskus luin suomalaisesta jouluperinteestä, tajusin, että siinä varhaisimmassa naamariukossa oli jäljellä vielä jotain alkuperäisestä suomalaisesta joulupukista.

Siirrytään itse konserttiin. Sama konsertti esitettiin edellisenä iltana Kotkassa ja kotkalainen sanomalehti oli valmistanut kuulijakuntaa konserttiin liittyvällä jutulla, jossa solisti ja kapellimestari saavat sanoa mietteitään joulusta. Laulusolistille rakkain on Sylvian joululaulu. Hänellä liittyy siihen erityinen muisto opiskeluajoiltaan Saksasta. Tuo oli tietysti kiva lukea, sillä sama laulu on minunkin suosikkini ja myös minulla siihen liittyy erityisiä muistoja. Markku Johanssonille joululaulujen ykkönen on Jean Sibeliuksen En etsi valtaa loistoa. Hän on ihastunut sen kauniiseen melodiaan. Minustakin se on joululaulujen huippua. Melodia menee suoraan sydämeen ja minulle ennen kaikkea sanatkin puhuttelevat. Sibelius osasi löytää tien suomalaiseen sydämeen.

Kirkkosali oli lähes täynnä yleisöä, odottavin mielin. Iloinen odottava porina täytti salin. Kapellimestari ja solisti astelivat yleisön eteen, yleisö tervehti heitä raikkain aplodein. Tuon saapumisen erikoisuutta korosti se, että he todellakin tulivat alttarin eteen yleisön joukosta, salin keskikäytävältä. He astuivat ohitseni aivan käsin kosketeltavan läheltä. Minulle se oli juhlava tunne.

Konsertin ohjelma koostui Rusanen-Kartanon esittämistä lauluista ja muutamasta orkesterikappaleesta. Orkesteri sai kunnian aloittaa. Sitten oli vuorossa illan solisti, jolle suotiin välillä pari lepohetkeä. Silloin oli orkesterin vuoro sooloilla. Musiikki soi kirkkosalissa kauniina, Johannan ääni oli tummansävyinen mutta kirkas. Se tuli ihmistä lähelle. Oopperalaulajan maneerit eivät tulkintaa kiusanneet, sanoista sai hyvin selvää ja laulaja kykeni välittämään lauluillaan joulun sanoman. Kapellimestari oli tehnyt useimmat sovitukset enkä löydä niistä moitteen sijaa. Kirkkosalin akustiikkaa on moitittu vaikeaksi mutta nyt oli karikot vältetty. En toki yrittänytkään kaivaa esityksistä vikoja, annoin musiikin vain viedä minua.

Alkunumerona orkesteri soitti Leroy Andersonin sävellyksen Christmas Festival. Tunnistin siitä tuttuja teemoja. Se kuulosti siltä kuin olisi ollut jonkinlainen sikermä jouluisia sävelmiä. Herkkä soitto herkisti yleisönkin ja valmisti meitä jouluiseen tunnelmaan vastaanottamaan laulujen tunnelmaa ja sanomaa.

Kun orkesteri ja kapellimestari olivat saaneet yleisön suosionosoitukset, alkoi laulusolistin osuus. Saimme ensin kuulla kaksi perinteistä Jean Sibeliuksen joululaulua. En etsi valtaa loistoa tarttuu varmaan jokaisen sydämeen, on sitten kristitty tai ei. Itse sitä kuunnellessa loin vielä tuntumaa Johanna Rusanen-Kartanon ääneen. Minulla oli hänestä melko tuore kokemus eikä se ollut jättänyt pelkkiä miellyttäviä muistoja. Nyt epäluulot hälvenivät hetkessä. Ääni soljui luonnollisena, tasaisen vakaasti, joulun tunnetta eläen. Uskon, että Sakari Topeliuksen sanojen viesti tarttui kuulijoiden sydämiin: ”Pyydän taivaan valoa ja rauhaa päälle maan; tuo kotihin jos pieneenkin nyt joulujuhla suloisin; nyt köyhän niin kuin rikkaan luo suloinen joulus tuo.”  Nuo kontekstistaan irrotetut lausumat jäävät syvälle mieleen, tuovat oman topeliaanisesti sävytetyn menneisyytemme lähellemme. Joululla on ollut ja on edelleen oma paikkansa sydämessämme. Maalliset rikkaudet ovat toisarvoisia. Joulun valo tuo loistetta pimeään. Kuvittelen, kuinka jossain syrjäisellä maaseudulla on kynttilän loiste tuonut pimeyden keskelle ihmisten sydämiin ilon ja toivon. Topeliuksen sanoista välittyy omanlaisensa kuva kansamme menneisyydestä, ihanteellinen ja ylevä se on mutta olkoon niin.

Toinen Sibeliuksen laulu oli Vilkku Joukahaisen sanoittama On hanget korkeat nietokset. Se oli yllättävän voimallinen esitys, minulle ehkä konsertin koskettavin. Heti alkuun laulaja loi vahvan kontrastin. Lumen ja kylmien pakkasten keskelle on joulu tullut iloksemme. Solistin tulkinnassa ”hanget korkeat nietokset” ja ”kylmät paukkuvat pakkaset” välittyvät kuin valtava luonnonvoima, jota vastaan ”…joulu, joulu on meillä” soi vapautuneen kevyenä. Joulun lämmössä kylmä unohtuu. Ainakin minun silmieni edessä alkoi pyöriä muistot lapsuuteni joulusta. Ulkona paukkui pakkanen, mutta sisällä oli lämpöistä. Oli piirileikkejä, iloista mieltä, pöytä täynnä joulun herkkuja.  Lapsena saatoin todellakin korkeiden hankien keskellä kokea oman pienuuteni. Eihän toki joulu aina niin ruusuista ollut mutta laulun sävelissä soivat parhaimmista parhaimmat muistot. Koin laulua kuunnellessani jopa pienen liikutuksen hetken.

Kolmantena lauluna soi Otto Kotilaisen Varpunen jouluaamuna. Se oli lämmintä tunnelmointia. Laulu sopii mielestäni erinomaisesti naisäänelle, vielä paremmin lapsen laulamaksi. Nyt joudun toteamaan, että aika ajoin joihinkin lauluihin kyllästyy. Tämän laulun suhteen minulle on nyt sattunut sellainen vaihe. Kuuntelin sen kyllä ja nautin tulkinnasta, mutta mitään värähdyksiä se ei mielessäni herättänyt, niin kuin joskus toki on herättänyt.

Carl Collanin Sylvian joululaulu meni minulla tunnelmoidessa. Nautin siitä, kun Johannan ääni soljui levollisella voimalla, ja vaivuin itse omiin aatoksiini. Kuten yllä jo totesin, tuolla laululla on minulle monia muistoja. Ulkomailla oleillessani laulu on ollut hyvää lääkettä kotimaan kaipuulle.

Sitten solisti sai pienen lepohetken. Oli orkesterin vuoro. Saimme kuulla Atso Almilan sovituksen sävelmästä Jouluyö, juhlayö. Se kuulosti alussa hieman yllättävän epäsovinnaiselta, aivan kuin sovittaja olisi tietoisesti katkaissut sävelmästä sen perinteisen sävyn.  Lopussa se kuitenkin kohosi tuttuun hehkuunsa.

Johanna Rusanen-Kartano kääntyi jälleen yleisön eteen. Vuorossa oli konsertin mystiikkaan suuntautunut osuus. Niin siis minä koin Howard Blaken kappaleen Walking in the Air, josta Rusanen-Kartano lauloi Tarleena Sammalkorven suomentaman version nimeltä Avaruus. Kappale on alun perin Lumiukko-nimisen animaatioelokuvan tunnusmusiikkia (ks. täältä), mutta se on jäänyt elämään joululauluna. Monet rock-muusikot ovat sitä esittäneet ja hieman yllättäen huomasin sen olevan mukana tässä konsertissa. Se ei ole minulle lauluna tuttu, sävelmän kyllä tiedän. Sen eri tulkinnat ovat jääneet minulta yleensä kuuntelematta. Nyt jouduin kuuntelemaan ja tykkäsin kovasti, niin kuin taisi tykätä muukin yleisö, sillä laulu sai oman bravoo-huutonsa ja yleisön ehkä rajuimmat aplodit. Minä koin konsertin toisen liikutuksen hetken. Tarkoitan, että silmät siinä kuunnellessa hieman kostuivat. Miksi? - kysyn itseltäni enkä osaa vastata. Sävelmä toi konserttiin uuden ulottuvuuden. Yllä jo vihjasin. Se oli mystinen sukellus salaperäiseen talviseen maailmaan. Suomalaisesta perinteestä oli siirrytty pois. Perinteiseen jouluumme mahtuu kyllä tämäkin ulottuvuus.

Seuraavana kuului A Little Drummer Boy  Hilkka Nortamon  suomentamana versiona. Siitä en osaa kertoa mitään. Kappale ei kuulu suosikkeihini. tässä vaiheessa ajatukset pyörivät jo tulevissa kappaleissa. Niistä ensimmäisenä oli vuorossa kapellimestari Markku Johanssonin sävellys Joulun hohde (san. Sinikka Svärd). Se oli minulle aivan uusi kokemus. Mielestäni se jatkoi konsertin mystistä tunnelmointia. Se hohde sytytti. Kyseessä on hieno laulu ja solisti sai laulun elämään. Osuutensa on toki orkesterillakin ja Johanssonin tekemällä sovituksella. En usko kuitenkaan laululle suurta tulevaisuutta, niin kuin on käynyt Kassu Halosen sävellykselle Sydämeeni joulun teen (san. Vexi Salmi).  Se kuului konsertissa pian Joulun hohteen jälkeen. Välissä soi lyhyt orkesterikappale. 

Sydämeeni joulun teen jäi vaisuksi.  Tunnelma tuntui keinotekoiselta ja väkinäiseltä. Ehkä vain Vesku Loiri kykenee tuomaan lauluun aidon tunnelman. Ei se kuitenkaan konserttia himmentänyt. Laulu ja sen sovitus olivat ammattitaitoisesti toteutettua musiikkia. 

Johanna Rusanen-Kartano päätti soolo-osuutensa Adolphe Adamin ikivihreään lauluun Oi jouluyö. Se sai olla tämänkin konsertin kruunu.  Lehtihaastattelussa (josta linkki löytyy yltä) solisti kertoo arvostavansa Jussi Björlingin tulkintaa niin paljon, että on itse ottanut lauluun ”säästeliään” asenteen. Se on komea laulu ja minullekin niin tuttu, että keskityin esityksen ajan lähinnä vain odottamaan sen loppuhuipennusta. Upeanahan ”jouluyö” sitten kohosikin Rusanen-Kartanon sopraanoäänen voimalla taivaisiin täyttäen koko kirkon avaruuden.

Paras ohjelmanumero taisi sittenkin olla aivan lopussa. Se oli yhteislaulu – sleesialainen sävelmä Maa on niin kaunis, jossa me yleisö sai olla solistina, yhdessä ja erikseen. Itse koin laulavani omaa sooloani. Orkesteri loi harmonista taustaansa, illan solisti hehkutteli välillä taustalla liidellen korkeuksissa kuin enkeli. Ja minä sain laulaa siinä solistina, omana itsenäni omalle itselleni. Se oli elämän pieniä ilon hetkiä.

Joulu oli jo lähellä. Poistuin kirkosta tyytyväisenä.

ELIAS LÖNNROT - Sammatissa Paikkarin torpan maisemissa

Paikkarin torppa

Tein hiljattain matkan Sammattiin. Siellä Haarjärven kylässä sijaitsee Elias Lönnrotin syntymäkoti Paikkarin torppa, joka oli käyntini pääkohde. Vierailin myös Lönnrotin vanhuuden asunnossa Lammin talossa, joka sijaitsee melko lähellä syntymäkotia.  Lisäksi matkan kohteena oli Sammatin 1750-luvulla valmistunut kirkko ja sen kupeessa sijaitseva hautausmaa, jossa on myös Lönnrotin perhehauta. Olin ensimmäistä kertaa Sammatissa. Paikkarin torpasta ja Elias Lönnrotista olen kyllä elämäni aikana paljon lukenut, mutta nyt sain nähdä kaiken omin silmin. Ympäröivä luonto oli myös yksi ihailuni kohde.

Voi todeta, että kävin hiljentymässä. Olin toki ryhmän mukana ja kuuntelin oppaan selostusta, mutta sydän hiljentyi. Elias Lönnrot (1802-1884) on meidän kulttuurimme suuri hahmo. Hänen elämäntyönsä suomalaisen identiteetin eteen on vertaansa vailla. Tunsin olevani suomalaisuuden juurilla.

Torppa on säilynyt lähes alkuperäisessä kunnossa. Sisään astuessani silmiini osui kehto, jossa pieni Elias-poika oli aikanaan levännyt ja jonka äärellä äiti oli tuudittanut suojelevin tuntein pienokaistaan uneen.  Täältä hän aloitti taivalluksensa, köyhyyden ja puutteen keskeltä. Hänestä piti tulla räätäli-isänsä työn seuraaja, mutta muut asiat kiinnostivat enemmän. Isä Fredrik oli menettää välillä malttinsa, kun pojalta eivät käytännön työt tuntuneet luonnistuvan. Onneksi isoveli Henrik Johan opasti isää sen verran, että poika päätettiin laittaa kouluun.

Kuvaukseni voi tuntua lukijasta hassulta tai ainakin yliampuvalta, mutta en voi sille mitään, että tilanne herkisti. Retki Lönnrotin kotimaisemiin oli kuin pyhiinvaellusmatka.  Niin kuulin erään ryhmässämme mukana olleen hyvin vanhan miehen ääni väristen toteavan. Hän lisäsi, että hänen oma isänsä ja monien vielä elossa olevien suomalaisten vanhemmat ja isovanhemmat ovat aloittaneet maallisen matkansa samankaltaisista lohduttoman niukoista oloista. Kuitenkin nämä ovat onnistuneet raivaamaan itseään elämässä eteenpäin antaen oman panoksensa Suomemme eteen. Paikarin torpassa ja sen läheisyydessä astellessani mielen täytti kunnioitus kaikkia niitä kohtaan, jotka ovat olleet olleet kansakuntaamme rakentamassa. Tämän haluan todeta erityisen painokkaasti senkin vuoksi, koska maassamme monet eivät tunnu tätä enää arvostavan.

Vaikka paljon on Lönnrotista kirjoitettu, niin minullakin nousi sisäinen tarve palata hänen elämäänsä. Vietämmehän parhaillaan Suomen itsenäisyyden juhlavuotta. Lönnrot ansaitsee tulla huomatuksi. Hänen elämäntyönsä on varmasti ollut yksi keskeinen itsenäisen Suomen rakentajien innoittaja. Paikkarin torppa on ainutlaatuinen paikka mutta sen säilyminen meidän päiviimme asti ei ole kuitenkaan aina ollut itsestään selvää. Opas kertoi olleen aikoja, jolloin se on haluttu sulkea, lyödä laudat ikkunoihin ja jättää oman onnensa nojaan. Onneksi on löytynyt ihmisiä, joilla on ollut sydäntä ja järkeä jäljellä.

Torppa oli minulle elämys. Sen tuvassa koin aivan erityisen tunnelman. Vaikka huone oli täynnä muita matkalaisia, matkasin hiljaa sydämessäni reilun kahdensadan vuoden taakse Elias Lönnrotin lapsuuteen. Kaikki näytti niin aidolta. Kyllä siinä todellakin halusi hiljentyä ja päästää ajatukset lentämään Eliaksen lapsuuden elinpiiriin. Seurasin mielessäni, kun Elias lueskeli pihalla puun oksalla tai kun Ulriika-äiti murjotti ja piti mykkäkoulua torpan nurkassa, kun hänen miehellään oli taas alkanut juopottelukierre. Ahtaassa tilassa tunteet leiskuivat aikansa, kunnes tajuttiin, että yhdessä oli tultava toimeen.

Entäs sitten talvipakkasella? Kylmä hohkasi seinistä ja ikkunoista sisään. Lapsijoukko yritti kilvan päästä uuninpankolle lämpimään. Ei siellä kuitenkaan ollut paljoa tilaa. Ulkosalle lapset pääsivät vuorotellen, kun kaikille ei riittänyt kenkiä.

…

Tähän väliin kerron hieman laajemmin aiheestani. Olen jakanut kirjoitukseni kahteen osaan. Tässä ensimmäisessä osassa kerron ennen muuta matkastani mieleen jääneitä välittömiä vaikutelmiani. Laitan oheen valokuvia. Ne eivät ole laadukkaita mutta yhtä kaikki itse ottamiani. Lisäksi sää oli pilvinen, mikä tuo kuviin tumman sävyn.

Elias Lönnrot eli pitkän elämän. Hänen elämäntyöhönsä sisältyy monia eri vaiheita. Niitä käsittelen kirjoitukseni toisessa osassa, jonka julkaisen pian tämän kirjoitukseni jälkeen. Se on enää viimeistelyä vaille. Toisessa osassa avaan myös jonkin verran Lönnrotin luonnetta. Tuon esille eri lähteistä poimimiani itseäni kiinnostavia asioita. Elämäkertaa en pyri tekemään, niitä kyllä löytyy riittävästi. Totean vain, että huikean laajan sivistyksen Lönnrot kykeni hankkimaan ja käsittämättömän paljon hän ehti elämässään saada aikaan.

…

Paikkarin torppa sijaitsee luonnonkauniilla paikalla. Ylipäänsä paikkakunnan luonto oli minulle hieno elämys. Se on vehmasta ja vaihtelevaa. Niityt tuntuvat sopivan maisemaan. Ympärillä on synkkää metsää, jota on kyllä paikoin melko rumasti hakattu paljaaksi. Torpan pihalta on komea näkymä Valkjärvelle. Siellä Fredrik ja Ulriika Lönnrotin lapset ovat varmaan käyneet kesäisin uimassa ja leikkiä telmineet rannalla. Torpalta luota katsoessa maan pinta laskee tasaisen loivasti rannalle päin.  Osin torppaa ympäröi kiviaita, osin puinen perinteinen riukuaita. Vieressä on aitta. Torpan sivustalla olevan niityn reunalla tuijottaa kaukaisuuteen Elias Lönnrot itse. Kyseessä on siis häntä kuvaava veistos. Siinä kuvattu Elias näyttää katsovan jonnekin kaukaisuuteen. Joku totesi, että hän suuntaa katseensa jossain taivaan rannassa siintäviin Karjalan laulumaihin.

Kyseessä ei ole mikä tahansa veistos. Se pohjautuu Eemil Halosen vuonna 1899 tekemään muistomerkkiehdotukseen. Halonen osallistui työllään kilpailuun Elias Lönnrotin muistomerkiksi ja siinä toisen palkinnon. Voittajaksi valittiin Emil Wikströmin työ, joka on nykyisin näkyvällä paikalla Helsingin keskustassa Lönnrotinkadulla. Paikkarin torpan edustalla olevan työn on valmistanut kuvanveistäjä Eino Räsänen vuonna 1952 Halosen pienoisluonnoksen pohjalta.

…..

Mennään vielä torpan maailmaan. Huoneessa asui enimmillään yhdeksän perheen jäsentä ja niiden lisäksi vielä kaksi räätälin oppipoikaa. Ison osan huoneen tilasta vie pöytä, jonka ääressä on talon isäntä suorittanut lääkärin töitään oppipojat seuranaan. Siinä on myös nautittu perheen yhteiset ateriat, jotka ajoittain jäivät hyvin vaatimattomiksi. Pienessä kylässä räätälin ammatti antoi aika heikot eväät pärjäämiselle. Töitä oli niukalti ja pitäjässä oli muitakin räätäleitä. Kun ruokaa ei ollut, niin joko oltiin ilman ruokaa tai lähdettiin kerjuulle. Elias-pojalle kerjuulla käynti oli vastenmielistä hommaa.

Elias oli pienenä ujo ja hentoääninen poika. Hän oppi hyvin nuorena lukemaan. Mieluiten hän uppoutui omaan rauhaansa. Häntä kiinnosti eniten luonto ja kirjat. Kun perheellä ei ollut mitä syödä, pojan kerrotaan todenneen: ”No, sitten minä luen.” Lukiessa nälkä unohtui. Joskus hän kierteli isänsä seurana kylän taloissa. Silloin hän aivan ensimmäiseksi etsi silmillään talon olevat kirjat.

Lapsia tehtiin, että ne auttaisivat perheen tienestissä.  Lapset pantiin heti kynnelle kyettyään hommiin. Perheen vanhimmasta pojasta Henrikistä tuli sittemmin isän työn jatkaja. Hän rakensi torpan kylkeen oman pikkusiiven, jossa hän sitten perheinensä asui. Se on kyllä edelleen kalustettu, mutta ei ole enää alkuperäisessä kunnossa.

Elias oli seitsenlapsisen perheen keskimmäinen. Häntä ennen syntyi kolme poikaa. Perheen kaksi tytärtä syntyivät viimeisinä, toinen näistä kuoli lapsena.

Yllä jo totesin, että ihastuin matkallani ympäröivään luontoon. Se on monimuotoinen ja mieltä inspiroiva, vaikka Elias itse on sitä muistaakseni jossain yhteydessä vähätellyt. En yhtään ihmettele, että kasvitiede oli myöhemmin aikuisena kansanrunouden ohella hänen yksi keskeinen työsarka. Hän on kehitellyt lukemattomia kasvien nimiä. Paikkarin torpan ympäristö aivan kuin kutsuu tutkimusmatkalle. Luonto oli pikku-Eliakselle pakopaikka, johon hän pääsi karkuun perheen ja kodin ankeutta, kun isä raivoili tai kun äiti motkotti. Elias oli lahjakas lapsi ja hänen on täytynyt olla tarkka havainnoitsija. Uskon, että hän on pystynyt aisteillaan löytämään luonnon moninaisuuden.

Vaikka perheessä elettiin köyhästi ja ajoittain puolisoiden välit rakoilivat, antoi perhe kuitenkin turvallisen kasvualustan. Työstä tuli pienestä pitäen itsestäänselvyys. Eliaksesta kehittyi siksi työtä rakastava, ahkera ja tunnollinen ihminen. Tähän yhteyteen täytyy todeta, että niin hyvin ei käynyt kaikille Eliaksen veljille ja sisarille, mutta en nyt kerro heistä sen enempää. Laitan kirjoitukseni loppuun linkin, josta voi heidän kohtaloihinsa tutustua.

Lönnrotin perhe oli suomenkielinen. Jotta poika olisi voinut käydä kouluja, oli opittava ruotsia. Siitä tulikin ensi alkuun pojalle jonkinlainen psykologinen este. Poika lähetettiin Valkjärven toisella rannalla asuvan leskirouvan luo. Leskellä oli tuvassaan vain yksi sänky. Ne opinnot päättyivät aika pian. Syynä oli se, että ujo kouluikäinen poika ujosteli nukkua kylki kyljessä vieraan vanhan naisen kanssa.

Vaikka Fredrik-isää on haukuttu juopoksi, hän oli kuitenkin kunnianhimoinen mies, joka toivoi lapsistaan hyvää. Siksi hän antoi heille komeita kaksiosaisia nimiä, kuten Aadolf Fredrik ja Kustaa Edvard. Eliaksesta tuli kuitenkin vain Elias ja siihen on oma tarinansa.  Naapurin mummo lähetettiin viemään poikaa kasteelle. Pappilassa tämä unohti kuitenkin nimen, jonka isä oli käskenyt pojalle antaa. Pappi ehdotti Eliasta, koska kirkon kalenterista löytyi noiksi päiviksi parhaiten yhtymäkohtia profeetta Eliaan. Isä tuhahti nimen kuultuaan vähätellen ja alkoi kutsua poikaansa halventavasti ”Elkaksi”. Tässäkin Elias poikkesi muista.

Ei saa unohtaa äitiäkään. Ulrika ei ollut mikään kaunainen motkottaja, vaikka olikin ajoittain raivoissaan miehensä juopottelun vuoksi. Hänen kerrotaan olleen lempeä nainen, josta uskon Eliaksen perineen luonteenpiirteitään.

Ymmärrettävästi isä ja hänen kaltaisensa eivät osanneet pojan lukuintoa ymmärtää. Mutta hän taipui, jotta erikoisen tuntuisesta pojasta tulisi edes jotakin. Oman pitäjän lukkarinkoulu ja lukukinkerit eivät riittäneet täyttämään pojan sivistyksen janoa. Tuula Korolaisen ja Riitta Tuluston Lönnrotin elämää käsittelevässä kirjassa (Monena mies eläessänsä, WSOY 2002) todetaan, että käsityöläisten lapsia lähetettiin noina aikoina yllättävän runsaasti kaupunkien opinahjoihin.

Eliaksen vanhimman veljen Henrikin kerrotaan osanneen jonkin verran ruotsia. Hän olikin aktiivisimmin laittamassa Elias-veljeä opintielle.  Ja hän myös tuki mahdollisuuksiensa mukaan taloudellisesti poikaa tämän opintiellä. Ylipäänsä tuon ajan Suomessa oli hyvin vahva yhtenäisen vastuun tunne. Ne jotka tunsivat Eliaksen, huomasivat hänen lahjansa. Häntä pyrittiin auttamaan opinnoissa ja kannustamaan eteenpäin. Tukea siis löytyi ja sen vastapainoksi vanhempana ja varakkaampana Elias itse tuki laajasti apua tarvitsevia ja kannusti kansaa opiskeluun ja työntekoon.

Koulutielle Elias pääsi 12-vuotiaana vuonna 1814. Ensimmäinen koulupaikkakunta oli Tammisaari. Matka sinne oli pitkä ja poika sai tottua heti reissaamiseen. Kuten yllä totesin, vaikeuksia tuotti varojen puute. Lisäksi köyhää maalaispoikaa helposti kiusattiin. Yksi pilkan aihe oli ruotsin kielen taito. Elias oli kömpelö ja takelteli puheessaan.  Mutta taipaleella oli päästy alkuun. Eikä poika antanut periksi.

Turun katedraalikouluun hän pyrki vuonna 1816. Pääsytutkinto oli suoritettava ruotsiksi. Rehtorin kysymyksiin Lönnrot vastasi suomeksi, kysymykset hän kuitenkin ymmärsi oikein. Yhtä kaikki hän pääsi kouluun. Lönnrot vielä 80-vuotisena totesi, että tuo ruotsin kielen tutkinto oli hänen elämänsä vaikein tutkinto, jonka vuoksi hän sai hikoilla. ”Onnistuin vihdoin sen verran lausumaan ajatuksiani ruotsiksi, että minut otettiin vastaan”, Lönnrot muisteli. Ehkä tämän trauman vuoksi Lönnrot myöhemmin alkoi käyttää omien lastensa kanssa kotikielenä ruotsia heidän kasvettua kouluikään.

Poika oli opinnoissaan uuttera, mutta se ei aina auttanut. Nälän iskiessä Elias joutui ajoittain jopa kerjuulle. Onneksi oli sivistyneempiäkin keinoja. Hän alkoi opettaa muita koululaisia. Kirjoitan lisää Eliaksen elämästä seuraavassa tekstissäni.

,,,

Lammin talo sijaitsee aika lähellä Paikkarin torppaa. Sinne ajaessamme panin merkille seudun mäkisyyden. Jyrkät nousut ja laskut seurasivat toinen toistaan. Käveltäessä matka voisi käydä rankaksi.

Matkan varrelta panin merkille pari rakennusta. Toisesta kertoi opas, mutta se meni minun hatarasta muististani hieman ohi. Kyseessä on kuitenkin Sammatin pienin asuttu mökki. Jos muistan oikein, siellä on joskus asunut kylän kuppari. Se sijaitsee paikassa, jossa päätieltä käännytään Lammin taloon johtavalle tielle. Neliöitä mökissä on kymmenkunta. Sillä ei ole kuitenkaan mitään tekemistä Lönnrotin suvun kanssa. Toisella mökillä sen sijaan. on. Se on Miinan mökki, josta voi lukea täältä. Mökki toimii nykyisin näyttelytilana. Siinä on asunut aikoinaan Eliaksen veljentytär Miina Lönnrot, joka toimi Eliaksen perheen taloudenhoitajana ensin Helsingissä, sitten vuodesta 1862 alkaen Sammatissa Nikun talolla ja lopulta myös Lammin talossa, aina Eliaksen kuolemaan asti. Hän oli hyvin rakastettu henkilö. Hänen täydellinen nimensä oli Serafia Wilhelmiina (5.7.1827-7.9.1915). Hän oli Henrik Johanin tytär. Eliaksen kuoleman jälkeen hän teki arvokasta työtä Lönnrotin jäämistön saamiseksi talteen. Miina asui tuossa mökissä vuodesta 1885 aina kuolemaansa asti.  Emme käyneet mökissä, mutta hienoa, että Miinastakin on jäänyt Sammattiin muisto edes talon nimen kautta. Näkymä Miinan mökkiin löytyy täältä.

Lönnrot oli ostanut Lammin talon jo vuonna 1869, mutta perhe muutti sinne vasta 1876. Tuolloin perhe asui Nikun talossa, jonne oli muutettu Lönnrotin siirryttyä Helsingin yliopiston professorin virasta eläkkeelle vuonne 1862 ja joka myytiin ylitarkastaja Uno Cygnaeukselle. Lammin talon entinen omistaja joutui myymään 40-luvulla rakennetun talonsa pois katovuosista johtuneiden menetysten vuoksi.

Talo sijaitsi erämaaseudulla. Talon kupeessa oli tuolloin synkkä metsä, lähistöllä liikkui paljon metsän eläimiä. Talolle ei ollut tuolloin kunnon tietä. Niinpä Lönnrot joutui rakennuttamaan sinne tien, jotta hevosvaljakko olisi päässyt sinne kulkemaan. Talonpojat tekivät työn. Lönnrotin kerrotaan ripustaneen puihin tupakkakukkaroita kiitokseksi työväelle. 

Lainaan hiukan Korolaisen ja Tuluston kirjaa (Monena mies eläessänsä, WSOY 2002):

”Suurten puiden ja kallioiden välissä mutkittelevan kapean tiepahasen päässä aukeni rauhallinen jylhä näkymä: metsien suojassa, vuoristomaisten jyrkänteiden keskellä seisoi maalaispappilaa muistuttava rakennus pihapiireineen. Lähellä oli yksi monista pienistä Sammatin järvistä, Siitoinjärvi.” (s. 144)

Talo todellakin minustakin muistuttaa maalaispappilaa. Sinne yli 70-vuotiaksi ehtinyt Elias perusti vielä ison maatilan. Palvelusväkeä oli runsaasti. Miina huolehti emännyydestä, Eliaksen vaimo oli kuollut jo vuonna 1868.  Myös Lönnrotin omien tytärten kerrotaan hoitaneen mielellään talon puutarhaa, vaikka toisaalla kerrotaankin, että he eivät olisi halunneet muuttaa korpeen.  Tytöille rakennettiin viereen oma talo, jota kutsuttiin ”Paratiisiksi”. Se siirrettiin myöhemmin muualle, mutta on taas palautettu vanhalle paikalleen ja sitä ollaan nyt entisöimässä talkoovoimin. Talkooväki piti ainakin käyntimme aikana talossa pientä divaria, jonka mahdollisia tuottoja käytetään talkooväen hyväksi.

Talon elämä oli tuolloin vilkasta, vaikka kuolema varjostikin perhettä hyvin raskaasti. Elias itse keskittyi Lammilla paljolti työhönsä. Vapaa-aikana hän soitti kannelta ja lauloi. Se oli hänen rakkain vanhuuden askareensa. Aamuin hän lähti yleensä metsään pitkälle kävelylle, kunhan oli ensin laulanut pari kalevalaista laulua kanteleella säestäen. Talvella retket käytiin hiihtäen.

Nyt Lammin talo on mennyt aika huonoon kuntoon. Sisätiloissa on aika vakava homeongelma. Astmalle tai ylipäänsä homeelle altistuvien vieraiden ei kannata viipyä sisällä pitkään. Vierailumme aikana taloon oltiin parhaillaan rakentamassa uutta pärekattoa. Talon irtaimistosta vain pieni osa kuului alkuperäiseen kalustoon. Taffelipiano on Lönnrotin lapsilleen ostama. Muistaakseni pieni kiikku on Eliaksen itse veistämä. Ja jotain muutakin alkuperäistä sieltä löytyy.

Minusta talon pihapiiri oli kaunis. Metsä todellakin alkoi heti talon takaa. Pihan edustalla on merkitty joitakin siinä kasvavia kasveja nimikyltein. Taloa kuitenkin pidetään yllä talkoovoimin eikä pihan kunnossapitoon ole löytynyt päteviä henkilöitä. Sisätiloissa oli komeita huonekaluja arvokkaan näköistä sohvakalustoa myöten. Minua sisustus ei kiinnostanut. Sen sijaan kiinnosti oppaan tarinointi Lönnrotin elämästä vanhuudenpäivinään. Takapihalle avautuva susiovi oli jännä. Lönnrotin aikana metsän eläimet saattoivat juosta sisätiloihin. Siksi tarvittiin kaksitasoista ovea estämään niiden pääsy keittiön ruokavarastoille.

Lönnrot kuoli vuonna 1884. Hän työskenteli viimeiseen asti. Loppuaikoina hän joutui työskentelemään vuoteessaan. Sitä varten hänelle oli rakennettu vuoteen ääreen oma työskentelypöytä. Piipun poltosta ja kahvista hän ei luopunut koskaan.

Elias Lönnrot ei nimenomaan halunnut, että Lammin talosta olisi tullut mikään pyhiinvaelluspaikka. Hänen kuolemansa jälkeen talo ja sen irtaimisto myytiin huutokaupalla. Sen perintöä on alettu vaalia vasta myöhemmin.  

Susiovi aukinaisena, uusi pärekatto valmistumassa

Eliaksen tyttärilleen hankkima taffelipiano

Alkuperäinen keinutuoli

Alkuperäistä tarpeistoa

…

Vierailimme myös Sammatin kirkossa, joka on peräisin 1750-luvulta. Se on pieni ja vaatimaton kyläkirkko, mutta arvokas pala Suomen historian muistoa ja elävänä merkkinä aikansa kirkkorakentamisen perinteestä.  Sen kupeella sijaitsee Elias Lönnrotin perhehauta. Haudan ääressä vieraat ja kaikki ohikulkijat voivat viettää hiljaisen hetken ja osoittaa suurelle Paikkarin torpan pojalle kunnioitustaan. En kerro nyt paljoa kirkosta. Kuvat puhukoot puolestaan. Kerron nyt vain hieman alttaritaulusta. Elias Lönnrot lahjoitti vuonna 1879 kirkkoon Adolf von Beckerin maalaaman alttaritaulun, joka esittää Kristusta jakamassa ehtoollista. Hän teki sen kunnioittaakseen hänelle niin kovin rakkaan nuorimman tyttärensä Theklan muistoa.

Lönnrotin nuorin tytär Thekla menehtyi keuhkotautiin 18-vuotiaana vuonna 1879. Kuolinsyy oli sama kuin hänen äidillään ja vanhimmalla sisarellaan. Voin kuvitella Elias-isän syvän surun ja pakahtumaisillaan olevan sydämen. Hän purki suruaan Lammin talossa yksinäisyydessä kantelettaan soittaen laulaen.  Se oli hänen tapansa. Tytär oli tummasilmäinen kaunotar, joka kuitenkin oli masentunut äitinsä ja sisartensa poismenosta ja uskonnollismielisenä kaipasi heidän seuraansa.

Elias kantoi surunsa ja oma työ jatkui aivan elämän viime hetkille saakka.

Kirkon edustalla oleva kellotapuli on pystytetty vajaat kymmenen vuotta kirkkoa myöhemmin. Sen uumenista löytyy ikivanhoja seppeleitä, joista osa on jäänyt muistoksi Elias Lönnrotin hautajaisista.  Hauraina ne vielä roikkuvat tapulin harmaalla seinällä, kuitenkin ihmeen hyvin säilyneinä.

Elias Lönnrotin perhehauta

…

Lönnrotin muuhun sukuun voi tutustua täällä. En ole itse tarkistanut tietoja, mutta lähde näyttää luotettavalta.

Museoviraston sivut löytyvät täältä. Vanhoja museoviraston upeita valokuvia voi katsoa täällä.