Tämän joulun laulu: Oi saavu, suuri rauhanjuhla

 

Minulle tämän joulunajan laulu on eittämättä Väinö Havaksen talvisodan alla kirjoittama ja Taneli Kuusiston säveltämä Oi saavu, suuri rauhanjuhla. Tuo laulusta henkivä suuren juhlan odotus sodan keskellä tuo runoon oman dramatiikkansa.

Laulusta on tullut kuunneltua eri versioita. Läheisimmäksi versioksi on muotoutunut oululaisen tenorin Esko Jurvelinin versio, jonka voi kuulla runoilija Niilo Rauhalan kanssa tehdyltä yhteiseltä CD-levyltä Tuomaanpäivää sanoin ja sävelin.

Toki laulu ja sen syntyhistoria on ennestään tuttu, mutta se tavallaan palautui mieleen viikko sitten 17.12. kuunnellessani yleisradion ykköskanavalta joulumusiikin puhelintoivekonserttia ”Sävel on vapaa”.

Sen loppupuolella, kun ohjelma oli edennyt kohtaan 2:31, tuli soitto Kajaanista ja toiveena oli juuri tämä laulu. Konsertti on vielä kuunneltavissa ja kärsivällinen etsijä kyllä löytää oikean kohdan. Keskustelu ja sitä seurannut esitys loppuu kohdassa 2:38:30. Suosittelen kuuntelemaan, sillä kajaanilainen soittaja johdattaa perusteellisesti runon taustaan. Laulun esittää sekakuoro nimeltään Cantilene, tenorisolistina on Mikko Salakari. Esitys on OK. Se avautui paremmin toisen kerran kuunneltuani. Siitä puuttuu Jurvelinin laulutyylin mahtipontisuus, mikä saattaa hieman häiritä. Eikä levyn tekninen tasokaan ole kovin korkea.

Parasta noissa versioissa on se, että niissä ovat mukana kaikki viisi säkeistöä. Laulusta on nimittäin olemassa eräänlaisia pehmoversioita, joista on joko jätetty pari säkeistöä pois tai sävelmään on luotu uudet sanat. Jos etsii versioita Yotubesta, niin lyhennetyt versiot tunnistaa siitä, että ne ovat pituudeltaan alle kolmeminuuttisia. Nuo muunnelmat johtuvat sodan läheisyydestä ja

Pehmoversiosta esimerkiksi käy Mauno Kuusiston versio. Se on saanut aivan uudet sanat eikä tekijänä ole enää Havas, vaikka esitteessä niin väitetäänkin. Jorma Hynnisen versiossa sanoittajaksi on merkitty V.I. Forsman. Sodan läheisyyden henki, runosta huokuva yhteiskunnallinen sanoma ja myös runoilijan nykyhenkeen sopimaton uskonkäsitys on haluttu häivyttää pois.

Soile Isokosken versiossa on toinen ja viides säkeistö pois. Tämä on hyvin tavallista. Toisessa säkeistössä arvostellaan vallanpitäjiä. Viimeisestä säkeistöstä tulee jonkin verran läpi vanhoillislestadiolainen retoriikka: ”Jos on raskas ristin tie ja ristin koulu, onhan matkan päässä ikijoulu!” Sana ”ikijoulu” tuo lukijan eteen kuoleman läsnäolon, mikä sopii huonosti jouluiseen nykytunnelmaan.

Mennään sanoihin tarkemmin. Olen voimistanut toisen säkeistön tekstiä, koska se on tässä yhteydessä olennainen:

Oi saavu, suuri rauhan juhla

1. Oi saavu, suuri rauhan juhla, sinne, minne turman ukkospilvi nous’. Missä tyyni metsäkummun rinne on kuin jännitetty surman jous’. Anna rauhan virttä huminoida malmin, valtavasti soida kiitospsalmin.
2. Oi saavu, joulu, pienokaisen lailla mahtimiesten neuvospöydän luo. Katso silmilläsi autuailla, kimmel aamuruskon mailta tuo. Katso kunnes korskat kumartavat päänsä kuullen tunnon ääntä, syyttäjäänsä.
3. Ja sinne, missä pientä sortaa suuri, väkivalta oikeutta on, missä kolkon vankiholvin muuri kätkee marttyyrien kohtalon! Sinne saata viesti seimen-ristin tieltä; siellä voitto, missä uhrimieltä!
4. Oi rauhan juhla, enkelsiivet nosta ylle tuskan valtaan lyödyn maan. Päästä mielet vallan hurmiosta, köyhät heikot auta kunniaan. Saavu rohkeutta tuoden paimenille, kalleintansa yössä kaitseville.
5. Myös luokseni käy rauhan tuoja ainoo, kun mun sielussani taisto soi; hengen työtä turman pistin vainoo. Rietas henki iskee, minkä voi! Jos on raskas ristin tie ja ristin koulu, onhan matkan päässä ikijoulu!

Teksti on kopioitu täältä.

 

Väinö Havas (1898-1941) ansaitsee muutaman sanan. Wikipedian artikkeli käy kiinnostuneelle kelvollisesta lähteestä, mutta muutakin aineistoa löytyy. Hän oli suomalainen itsenäisyysmies, joka oli syntyisin Lempäälästä. Sukunimi oli perheessä aluksi ruotsalaisperäinen, mutta vuoden 1906 suomalaistamisinnossa se muuttui. Uuden nimen tausta löytyy siitä, että asuinpaikan lähellä sijaitsi Havaksenlahti.

Väinö osallistui nuorukaisena Viron vapaussotaan ja Karjalan ns. Aunuksen retkeen. Hän oli hengeltään syvästi isänmaallinen, mutta Akateemiseen Karjalaseuraan hän ei liittynyt. 20-luvun alussa hän opiskeli papiksi ja perusti myös perheen, johon vuosien myötä syntyi peräti kymmenen lasta. Havas työskenteli pappina eri puolilla Suomea. Hän liittyi aluksi lestadiolaisuuden ns. uusherätykseen mutta meni sittemmin mukaan vanhoillislestadiolaisuuteen.

Vuonna 1939 hän tuli valituksi eduskuntaan. Puolueena oli Kansallinen Kokoomus. Sitten syttyi sota. Hän lähti mukaan Talvisotaan ja sittemmin myös reservin kapteenina Jatkosotaan. Hän toimi jalkaväkirykmentin nro 50 kuudennen komppanian päällikkönä. Hän kaatui 43-vuotiaana Suojärvellä heti sodan alkuvaiheessa elokuussa 1941.

Havaksen kansanedustajan ura jäi lyhyeksi. Hän on ainoa suomalainen sodassa kaatunut kansanedustaja. Hän olisi voinut jäädä reserviin, mutta isänmaallinen henki eli miehessä voimakkaana ja hän halusi suorittaa velvollisuutensa.

Havaksen runo sopii meidän aikaamme, kun suursodan uhka on taas todellinen.

….

Havaksen runoa käsitellään myös Liisa Enwaldin ja Esko Karppasen kirjassa Sana- ja sävelrosollia : ja muita esseitä joulun perinteistä ja myyteistä (ntamo 2015).  Siinä todetaan versioiden moninaisuus ja muunnelmat. Näin Karppanen kuvaa toista ja viidettä säkeistöä (sivut 59-60):

” …toinen [säkeistö] on suunnattu syyttävänä omatuntona suoraan poliittisille päättäjille, joiden syytä sota aina on. Alkuperäisen runon viides eli viimeinen säkeistö kohdistuu runon puhujaan eettisenä velvoitteena.”

Havaksesta löytyy tietoja ainakin täältä:

Laitan loppuun vielä linkit muutamaan versioon: Seura-lehden juttu, Kokoomuspuolueen oma juttu. Kansallisgalleriastakin löytynee kirjoitus. Todettakoon, että Eduskunnassa Kokoomus-puolueen ryhmähuoneessa on Väinö Havasta esittävä muotokuva, joka löytyy linkittämästäni Seuran jutusta.

Liitän loppuun vielä linkit muutamasta esitetystä versiosta.

 

Tässä orkesteriversiossa runoa ei lauleta mutta sanat ovat nähtävillä ja sävelmä soi aidoimmin, mieletkin herkistäen. Seuraavissa lauluversioissa ovat mukana kaikki alkuperäiset säkeistöt.

Haapaveden kirkossa vuonna 2015 äänitetty versio, solistina Jaakko Lehtola. Tämän vuoden marraskuulta on peräisin tämä Ville Kinnusen versio. Tuntemattomaksi jäävä naisääni (täydennys: itse asiassa kyseessä on Hannah Tokola) esittää oman versionsa kotikutoisesti peilin edessä. Vahvuutena on selkeästi fraseeratut sanat.

Siunausta jouluun ja uuteen vuoteen koko ihmiskunnalle!

Saunasta ja juhannuksesta Sakari Pälsin sanoin

Juhannussaunassa tuntee kesän tuoksun ja kosketuksen. Näin voi todeta, kun tutustuu Sakari Pälsin saunakuvauksiin. Toki löylyistä nautitaan ympäri vuoden mutta keskikesän hiljentymishetkelle ei vedä vertoja kuin korkeintaan joulusauna toisen suuren juhlan aattona.

Pälsin sanallinen herkuttelu imaisee mukaansa, menee suoraan ihon alle. Nautiskellaan nyt siitä, kun aitoon saunan elämykseen emme voi välttämättä tässä hetkessä hypätä. Ehkä mieli raitistuu, virkistyy ja taipuu kimmoisaksi, vaikkei iho pääsekään tuoreen ”pihkalehvän” tuoksuvaan hyväilyyn.

 

Sauna. Kotoisen kylyn seikkoja. 1961.

Kansatieteilijä, arkeologi, kirjailija ja maailmanmatkaaja Sakari Pälsi (1882-1965) oli suomalaisen kansanperinteen vankka kuvaaja. Voi todeta, että hän eli sen voimasta, vaikka olikin todelliselta luonnoltaan kansainvälinen maailmanmatkaaja. Siitä puolesta olisi varmaan paljon tutkittavaa ja avattavaa mutta tyydyn nyt lähinnä koto-Suomemme juhannusjuhlan viettoon ja sitäkin aihetta vielä supistaen keskikesän juhlan makoisiin pihkaisiin saunanautintoihin. En kyllä malta olla tuomatta esimerkkiä myös Pälsin kokemuksista maapallon toiselta puolelta.

Pälsiä tulkiten voi todeta, että saunalla on ollut keskeinen merkitys suomalaiselle erityislaadulle.

”Sen erikoisessa hoivassa olemme kehitelleet kansallisia kykyjämme, olemme sukupolvittain nauttineet sen iloja ja antaneet sen löylyn haihduttaa huoliamme.”

Näin hän ylistää saunan merkitystä eikä usko tuon perinteen hiipuvan. Hän toteaa olevansa varma siitä, että vaikka maailma muualla muuttuu, niin ”saunamme meillä suomalaisilla säilyy entisellään”.

Lainaus on alun perin 1940-luvulta. Nyt ajat ovat kyllä muuttumassa, mutta Pälsillä oli omana elinaikanaan perusteensa optimismille. 60-luvulla julkaistussa Sauna-kirjassaan hän iloitsee siitä, kuinka saunaperinne on kyennyt mukautumaan kaupunkimaisen elämän haasteisiin.  

Lukiessa Pälsin kuvausta vanhasta maalaissaunaperinteestä, joutuu valitettavan haikeana toteamaan, että olemme kadottamassa jotain olennaista suomalaisuudestamme ja kosketuksestamme luontoon.

Pälsi itse tunsi läpikotaisin suomalaisen saunaperinteen. Hänen muistoihinsa jääneet erilaiset ”makoisat ja hyvää tekevät” löylyt, joskus ”karvaat ja katkeratkin”. Hän mainitsee mallassaunan, riihisaunan, pellavasaunan… Toisaalta maailmankiertäjälle tuli monenmoinen saunakulttuuri tutuksi ympäri maailman. Hän joutui toteamaan, kuinka aitoa saunaperinnettä on maailmalle alettu pilata liittämällä siihen erilaisia hierontapalveluja. Kiitos ei, oli hänen vastauksensa. Aidon saunan mainetta on yritetty myös kaataa leimaamalle sauna joskus joksikin taudin aiheuttajaksi. Ainakin kupan levittäjäksi sitä on maailmalla joskus moitittu.

Nuivasti hän suhtautuu myös Seitsemän veljeksen joulusaunassa riehumiseen. Oluen kanssa lotraaminen, riitely ja painiskelu eivät kuulu suomalaisen saunan luonteeseen. Sekasotku alkoi siitä, kun Jukolan Eero ison veljensä käskystä olutkipon saunan kiville. Sen seuraukset muistetaan. Tappelu siitä seurasi ja kovan hinnan pojat joutuivat maksamaan. Onneksi ottivat opiksi ja astuivat rohkeasti opin tielle.

Pälsi mainitsee esimerkkinä myös Juhani Ahon kertomuksesta tutun saunassa vetelehtijän Sasu Punaisen. Mutta hän lisää tekstistä kyllä selviävän, ettei kirjailija itse sitä hyväksy.

Eikä Pälsi ottaisi omaan saunaansa liioin mitään ”makkarankärventäjiäkään”. Hän toteaa, ettei puhtaille saunakiville tarvita vieraita hajuja. Sauna on pyhitettävä kylpemisen nautinnolle.

Sauna on kansallispyhättömme eikä siellä ole millekään räyhääjähengelle sijaa. Sen ikivanhaan perintöön kuuluu ”puhtauden pyhitykseen sovelias nöyrä ja hiljainen olo”. Se on sovun rakentamisen paikka.  Siihen kätkeytyy alkusyntyinen voima, joka nujertaa kaikki ”keinotekoiset ja tilapäiset purkaukset”. Ei ärtyisenä tai pahantuulisena voi saunaan astua.

Meille tavallisille tallaajille lämpöisimmät saunamuistot liittyvät olennaisesti myös talven keskelle jouluun. Siitäkin Pälsi on oivana kertojana osannut hehkuttaa. Hän toteaa meidän olevan jouluaattoiltana maailman puhtain kansa. Hän lisää, että olisimme myös rauhallisin ja hyväntahtoisin, elleivät vieraat vaikutteet ala vaikuttaa. Valitettavasti vain muualta maailmasta tulleet tuulahdukset ovat joskus sekoittaneet suomalaisten miesten päät.

Tässä yhteydessä haluan itse nostaa esille entisen presidenttimme omasta nuoruudestani. Urkki vei valtiovieraansa saunaan. Löyly pehmensi itäisen naapurimme johtajat. Kovista vaatimuksista luovuttiin ja haettiin kompromissia. Se oli suomalaista saunadiplomatiaa.

…

Minä keskityn nyt helteiden keskellä juhannukseen. Jos on joulusaunasta lämpöisiä muistoja, niin onpa Pälsin mukaan myös keskikesän juhlan saunakokemus saattanut jäädä lapsen mieleen ikimuistoiseksi kylpyelämykseksi. Juhannussaunassa on oma erityisyytensä:

”Silloin ulkonakin oli lämmintä ja valoisaa, aurinko paistoi ja kimalaiset pörräsivät kukkasissa, minkä kaiken saattoi todeta ihan juhlalöylyn keskeltä, vain lakeisesta ulos kurkistaen.”

Laajennetaan kuitenkin ennen varsinaista saunaelämystä näkökulmaa ja mennään juhannusyön tunnelmiin. Kokko roihuaa kesäyössä. Siinä valon hehkussa käy vilinä ja tanssin jytke.

Pälsi on varsin raikkaasti kuvannut juhannuskokon riemuisaa vastaanottoa. On keskelle kesää kuuluva yöttömän yön ja valon juhla. Sitä odottavat malttamattomina niin lapsikatraat, nuoriso kuin vanhempikin väki.

Näin Pälsi kirjoittaa:

”Ei tullut odottamatta juhannus ja sen mainio yö, johon valon juhlinta lopullisesti huipentui, saavuttaen merkittävän ja muistettavan päätekohtansa. Oikeastaan juhannuksena vietettiinkin valon jäähyväisiä, sillä tiedettiin sen siitä lähtien lakkaavan kasvamasta ja pimeyden jälleen voittavan alaa.”

”Kukkui käki ja rastas vihelsi juhannussaunasta tultaessa, ja tarhassa kalkatti lehmänkello, ja kohta alkoi tallinsillalta kuulua käsipelin hätäisesti rytkyttävä sävel, kun ulkonaisen juhla-asunsa viimeistellyt renki Juha hankki tavoittamaan vastaavaa sisäistä mielenvirettä.”

”Kaikkialla kirmaavat lapset olivat jo viikolla vallanneet kokkopaikan, laahanneet sinne risuja ja rakentaneet mielestään aikamoisen rovion, joka heidän ihmeekseen ei sitten puoliväliinkään riittänyt juhannustuliksi… ”

”[…] sytykevalkea risahteli hiljaa alkupaikassaan, kokosi voimaa ylettyäkseen ylemmäs, ja kerran kylliksi palavaa puuainetta tavoitettuaan levisi äkisti kokon sisällä, samalla myös sen pintaa nuolaisten hulmahti huippuun, ja rätisten ja humisten ja kipunaista liekkiä taivaalle syytäen valaisi petäjikön aukealla seisovien ihmisten kasvot. Ne hohtivat tulenpunaisina, yhtä vakavasti juhlailmeisinä, kuin samalla paikalla samaa valon ja tulen juhlaa viettäneiden ihmisten kasvot aina olivat olleet.”

…

Yllä olevassa kuvauksessa on jo kyllä hieman juonellista tyylittelyä. Nyt se unohdetaan ja siirrytään saunan lauteille, josta tosiaankin saattoi vielä tarkkailla, kuinka kimalaiset vielä pörräsivät kukkasissa. Juhannuskokon äärelle ja kesäyön muihin rientoihin lähdetään saunan raikkaina putipuhtaina. Samalla lempeissä juhannuslöylyissä raikastuu myös mieli. 

Suomen lyhykäiseen suveen liittyvät erottamattomasti erinäiset tuoksut. Alkukesän tuoreissa lehvissä ne ovat raikkaimmillaan. On niistä ehditty nauttia jo ennen juhannusta, myös saunassa. Mutta keskikesän juhla on kaiken täyttymys. Kaikki on kuitenkin ollut aivan kuin valmistelua suven huipennukseen.

”Muistamme hyvin kuinka kuumimman kuivaheinäpäivän jälkeen iho vielä vaati tuliset löylyt ja hampaita kirskuttavan vihtomisen ja lopuksi tietenkin uimamatkan vilvoituksen ja kesäisen iltatuulen viihdyttävän hyväilyn.”

”Juhannussauna on muita merkittävämpi jo näkyvän asunsa ja muun olonsa puolesta. Se lämpiää vuoden valoisimpana aikana. […] Silloin aurinko osuu länteen antavasta ikkunasta suoraan sisään, ja avoimesta lakeisestakin pistäytyy päivänsäde karstaista kattoa valaisemaan. Saattaa seinänraoissa olla tuoreita lehviä, ei sentään kukkia, vaikka yrtintuoksu kyllä tuntuu ennen löylynheittämistä kuivassa alkulämmössä.”

”Uusi vihta se niin levittää omaa erikoishajuaan, sitä oikeata ja ainoata saunaan soveltuvaa ja kuuluvaa aromia, jota ei voida korvata muilla. Olisi kyllin saatavissa muutakin alkukesän hyvänhajuista lehteä ja lehvää ja kukkaakin, olisi pihlajaa ja tuomea, vaikkapa kieloa ja lemmenkukkaa, jos haluttaisiin yksinomaan vahvasti tuntuvaa tuoksua…”

Pälsi toteaa, että vain koivu kestää kuumuutta ja sillä on sisässään virvoittava voima.

”Saunaan kelpaa vain koivu, tuo valkovartinen, vihreävaippainen metsän morsian, joka kasvaessaan norjimmin kumartaa länsituulta, hereimmin tunnustelee ilta-auringon hyväilyä, vakavimmin uneksii keväästä kuurapukuisenakin talvipakkasella. Kirren lähtiessä se ilahdutti lapsia makealla mahlallaan, nyt tarjoo verrattomat pihkalehtensä saunamiehen virvoitukseksi. Paras vihdanaines on juuri tämä pihkalehti, nuori koivunlehvä, tuskin täysimittaiseksi ehtinyt ja vielä eheänä, koskemattomana säilynyt.”

Keskeytetään hetkeksi lainaukset. Pälsiä lukiessa saa minutkin joskus nykykäytöstä unohtuneet sanat ymmälle. Kirsi merkitsi minun tajunnassani pelkkää kirsikasta peräisin olevaa naisen nimeä, mutta Pälsin lennokkaassa kuvauksessa se tarkoittaakin ’routaa’. Sanan taivutusmuodotkin saattavat äkkiseltään hämmentää: kirren, kirttä. Kyseessähän on vanha balttilainen lainasana, joka on tullut kantasuomeen maatalouselinkeinon mukana.

Jatketaan koivun ylistystä. Ensimmäinen uusi vihta on Pälsin mukaan kuin kallisarvoinen kukkakimppu. Se on muuttanut arkisenkin saunankäynnin juhlakylvyksi.

”On sitaistu puolikasvuisista lehdeksistä vihta, tehdessä sivelty tahmeata pintaa, vedetty henkeen hajua, koeteltu kämmenselkään lyönnin laatua, monin tavoin hellitty kevään kasvun aikaista antia.”

Tuoreen vihdan kanssa on syytä olla kunnioittavan varovainen. Sitä ei voida vielä hautoa. ”Hennot lehdet kärähtävät kivillä, ja kuuma vesi kipossakin pehmittäisi ne pilalle.”

”On parasta antaa vihdan itsekseen totutella lauteitten kuumuuteen, ihmisihon lailla hiljalleen lämmitä, hiostua, norjentua ja valmistua kylpykuntoon, niin kuin tekee kiirehtimättä sen käyttelijäkin.”

”Siinä kalliin kylvyn täyttymistä odoteltaessa uusi vihta kehittää sulotuoksunsa parhaimmilleen, sen varvut pehmenevät notkeiksi ja lehtien palsamipihka sulaa parantavaksi voiteeksi. Kylpijän ympärille kietoutuu sanomattoman hyvän olon ilmapiiri, hän kokee missään muualla tapaamatonta odotuksen autuutta. Vain uusi vihta voi sen antaa […] Tuskin milloinkaan raaka luonnontuote jalostuu niin hienoksi yhtä vähin keinoin. Kuuma kivikasa ja tippanen vettä muuttaa jaloksi nautintovälineeksi halvan puunlehden, joka muuten kelpaa vain lahoamaan kasvupaikkansa voimitteeksi. Eivät saa rahallansa maanmahtavat haistella hienompaa parfyymia, eivät heidän hienohipiäiset naisensa kokea miellyttävämpää ihonhoitoa, kuin antaa meidän koivumme keskenkasvuinen lehvä jokaiselle, köyhimmällekin, keväisessä kylvyssä kävijälle.”

”Nautinnollisten odottelujen ja ja aavistelujen jälkeen seuraa varsinainen vihtominen, uuden lehden korkein tarjoomus.  Se käy sukkelaan, ja siinä uusi vihta häviää muutamana hetkenä. Mutta ne hetket ovat kalliita, huitaisut hempeitä, läiskintä otollisimmin laadullista. Notkeat varvut kietoutuvat jäseniin, lehvien hyväily kiinnittyy ihoon, ja vihdan kasteluastiassa vesi värjäytyy kauniisti kellanvihreäksi. Sitä elonnestettä ei hennoisi heittää hukkaan, ja ulkona vilvoittelulla pistäytyessään tuntee sen tuulessa hyytyvän ihoon ja kiristävän nahkaa sitkeällä kalvollaan. Nopeasti toimien saa nauttia vielä toisesta pihkalehtiryöpystä, mutta sitten uusi vihta on tehnyt tehtävänsä, palvellut inehmoa parhaansa mukaan.”

”Sitä pihkalehden tuoksua voi vielä vetää henkeensä ennen saunasta lähtöä, ja tuntee sen lähellään jälkeenkin päin, niin kuin sitä muistuttaa kimmoisaksi uudistunut ihokin ja kiittää virkistynyt mieli.”

”Parhaalta tuntuu uuden vihdan muisto kaukana vieraalla maalla, sellaisessa seudussa, minne maailmalle siirtyneet oman maan ihmiset ovat rakentaneet saunansa ja saaneet sen muuten asialliseen käyntiin, vain tuttua koivuvihtaa vaille jääden. Eivät käy korvikkeet, eivät harvinaisemmatkaan jaloiksi mainitut lehtipuut. Mikä antaa syyhyä vihtana käytettäessä, mikä paukkuu äreästi kiukaalla haudottaessa, mikä levittää outoa hajua kuin kasviskeittiön käryä, mikä on muuten tuiki sopimaton. Silloin kotimaan kaipaus keskittyy koivuvihdan vaatimukseksi, ja kun tiedetään sen saavuttamattomuus, tuntuu muuten ehkä hyötyisä olo köyhältä ja kelpaamattomalta.”

”Moisen esineellisesti pätevän opetuksen saanut paraiten osaa arvostaa koivuvihtaa ja nimenomaan tuoretta pihkalehvää taas oikeaan kotikylpyyn päästessään. Ja jälleen nokisilla lauteilla istuessa, oman elämänmenon hiljaista kulkua kuunnellessa ja ennen kaikkea tuoreen pihkalehden tuoksua tunnustellessa saattaa aivoihin iskeytyä sellainen hirvittävä ajatus, että joskus olisi pakko jäädä iäkseen vieraalle maalle, elää siellä oikeata juhannussaunaa milloinkaan saamatta ja kuolla koivunlehvän sulostuttamaa kevätkylpyä enää kokematta.”

Pekka Halosen näkemys savolaisesta saunasta. Pälsin Sauna-teoksenkuvitusta.

…

Nuo juhannuselämykset tekivät minuun vaikutuksen. Syvästi kunnioittaen olen lukenut Pälsin kuvauksia myös muualta maailmasta.

Hengestäänkin on Pälsi meinannut päästä saunan lauteilla. Se tapahtui Kamtšatkalla, jossa joen suulla oli suomalaisen Johan Leppäluodon sauna. Uimaankin pääsi pulahtamaan halutessa.  Alueella vaivasi keripukki ja mikäs sitä vastaan sopi paremmin, kuin kunnon sauna. Saunassa oli vakinainen kiinalainen lämmittäjä, joka valmistikin kerran Pälsille ja tämän kaverilleen oikein erityisen kuuman saunan. Kaverukset riensivät ottamaan alkulöylyjä niin kiireesti, että unohtivat kurkistaa tulipesään. Onneksi hoksottimet toimivat. Miehet lähes pyörtyivät mutta ehtivät hädin tuskin vielä tajuissaan raittiiseen ilmaan. Häkä oli alkanut tuoksua. Yskimisellä ja oksentelulla siitä selvittiin tällä kertaa. Siniset myrkkyliekit lehahtivat uunista vastaan, kun he myöhemmin kävivät vilkaisemassa syytä moiseen. Kiinalaismies oli vieraiden kunniaksi halunnut löylyyn tehoja ja käyttänyt lämmityksessä koksia. Lähtö olisi ollut tuskaton, mutta onneksi ei ollut vielä se hetki Pälsin elämässä. Kiinalaismies selitti viettomana isännälleen, että halusi päästä helpommalla, kun koivupuu oli työlästä halkoa.

-          Nuo valkoiset pirut ovat yliluonnollisia olentoja. Hakkaavat itseään koivunoksilla tulikuumassa saunassa. Syöksyvät suin päin jääkylmään veteen. Eivätkä kuole. Ihmeitten ihme, kun ne nyt saunaa niin säikähtivät. Näin oli lämmittäjä Pälsin mukaan todennut.

Eikä koksista pitänyt saunakaan. Se nimittäin paloi seuraavana yönä.

….

Lähteitä ja lisätietoa

 

Pälsin Sauna-teoksen takakansi.

Olen käyttänyt seuraavia lähteitä:

Pälsi, Sakari: Sauna. Kotoisen kylyn seikkoja. Toinen painos, Helsinki 1961.

Valitut teokset. Neljäs painos, Helsinki 1957. (Osa III: Omaa työtä)

Viimeksi mainittuun sisältyy kolmantena osana Omat jutut vuodelta 1947. Siihen sisältyvät mm. kirjoitukset Uusi vihta, Suvijuhlan yönä, Saunan iloja ja opetuksia.

Sauna-kirja on mainio kokonaisuus. Siitä mainitsen erikseen seuraavat artikkelit: Se pihkalehtinen juhannusvihta, Insinöörien edustava kerhosauna, Kun suomalaiset herrat tahtoivat niin kuumaa, Suuri juhlasauna. Totean kuitenkin, että kirjassa on monta mainiota saunakulttuurin historiaan liittyvää juttua, joita en ole nyt käyttänyt lähteinä.

Wikipediasta löytyy tietoa itse Pälsistä. Ja on hänestä artikkeli myös Kansallisgalleriassa. Sen verkkosivuille on ainakin kirjastojen koneilta vapaa pääsy.

Todetaan vielä, että Sakari Pälsin perintöä vaalii oma nimikkoseuransa. Yhistyksen verkkosivut löytyvät täältä. 

Diandran joulukonsertissa (Kuusankosken kirkko 18.12.2021)

Tämän vuoden jouluni alkoi lauantaina Diandran konsertista. Niin voisi kiteyttää. Joulunahan eletään osin menneisyydessä, palataan aitoihin lapsuuden kokemuksiin ja myös myöhempiin muistoihin. Menneet ovat mielessä - lapsuudesta lähtien, jolloin kirkossa käynti oli jouluaaton kohokohtia.  Ja kun nyt konsertin paikkana oli tutuksi tullut kirkko, ei voi unohtaa myöskään vajaan kymmenen vuoden takaisia hetkiä, kun hakeuduin Kuusankosken kirkkoon jouluaattoillan hartaustilaisuuteen. Siellä on ollut perinteenä kokoontua aattoiltana kello 22. Iso kirkko on ollut joskus täpösen täynnä. Muistissa on, kun hartaus päättyi kanttori Kukkosen esitykseen ”Oi, jouluyö”. Uruilla säestäen hän antoi laulun tulla koko sydämestä.

Korona-ajan masentavien hetkien keskellä yhtäkkiä huomaan istuvani täpötäydessä kirkossa, kovalla puupenkillä odottamassa konsertin alkua, nelisenkymmentä minuuttia toiveikasta odotusta. Sen odotuksen jälkeen koin täyttymyksen. Itse asiassa kyllä me kuitenkin nyt istuimme suhteellisen väljästi. Jokin häveliäisyys esti meitä menemästä liian lähelle. Ainakin viisi paikkaa olisi helposti edestäni löytynyt. Mutta niin täyttä en ollut saanut kokea muutamaan vuoteen. Se toi myös yhteisyyden tunteen, herätti henkiin jotakin, joka ennen viime vuotta oli vielä tavanomaista.

Maallisen laskelmoidussa konsertissa toki oltiin, mutta sisältö oli hengellistä ja kyse oli todellakin hartauden harjoittamisesta, jos mittarina on laulujen sisältö ja sanoma.

Miksi Diandra? Ei hän minulle mikään idoli ole ollut. Hänen Idols-hommia en ollut seurannut. Tykästyin häneen, kun näin Alfa-TV:n konsertissa hänen laulavan Uralin pihlajaa, myös venäjäksi. Ajattelin, että jopa tyttö lauloi kauniisti. Sen jälkeen alkoi vähitellen paljastua, kenestä oli kyse.

Lainasin kirjastosta hänen levyjään ja yritin kuunnella. Ei kiinnostanut lainkaan. Toisaalta asiantuntijoidenkin suusta kuulin, että hänellä on lahjoja. Hän on suurten estradien laulaja, minulle ennustettiin. Edelleenkään eivät hänen Tv-esityksensä erikoisemmin sytyttäneet.  

Kun kerran mahdollisuus avautui, halusin kokea hänet livenä. Myös konserttipaikalla oli merkitystä. Tuskin olisin muualle mennyt, en ainakaan jäähalliin.

Odotin uteliaana lauantaita.  Mitään valtavaa elämystä en odottanutkaan kokevani. Niin sitten kävi, että konsertti ylitti odotukseni. Olen ympäri maailman kokenut monenlaisia huippuesityksiä. Siitä huolimatta nostan lauantain konsertin aivan kärkipäähän. Kyllä Diandran luonnollisen vapautunut olemus sai yleisön mukaansa. Rutiini ja tavanomaisuus oli kaukana, hän oli aitona itsenään joka hetkessä.

Kyllä minua muutamat asiat kiusasivatkin, mutten niihin nyt paljoa puutu. Ne jäivät hyvien asioiden varjoon. Välillä kiusasi myös liika puhuminen, joka oli vähällä mennä höpöttämisen asteelle. Mutta se loi toisaalta välittömyyden tunnelman. Diandra tuli samalle tasolle yleisön kanssa. Oltiin kuin samassa olohuoneessa. Hän oli niin vapautunut, väliverhot olivat poissa. Ja kun sitten tämä ”oman perheen tyttö” aloitti, oltiin kuin huomaamatta häikäisevissä tunnelmissa. Tuli yllätyksiä yllätysten perään. Välillä tuntui selkäpiissä. Uskon vakaasti, että minä en ollut ainoa.

Konsertti oli yllättävän pienimuotonien. Luotettiin pieneen pelkistettyyn akustiseen kokoonpanoon. Emmi Schwartz pianossa oli konsertin toinen koossapitävä voima. Kolmantena lenkkinä oli Diandran isosisko Deirdre Flores. Siitä koostui illan tyttötrio. Lisäksi miksaaja ja valaistuksesta huolehtinut henkilö, joita Diandra ei unohtanut esitellä. Emmi ja Deirdre olivat taustalaulajina ja soittivat Diandran ohella myös viulua. Diandra esitteli jännästi systerinsä: ”Olemme tunteneet toisemme jo 24 vuotta.” Sillä tapaa sain tietää Diandran iän. Istuin salin keskiosassa. Minulla oli hyvä näköyhteys Diandran kasvoihin ja pianisti Emmin sivuprofiiliin. Myös Deirdren näin kun hieman kurkotin päätäni sivulle. En kuitenkaan voinut seurata, mitä hän teki muuta kuin lauloi ja soitti viulua. Esittelyssään Diandra viittasi kyllä tamburiiniin.

 

On ilmiömäistä, miten tuoreena ja voimallisena Diandran ääni soi. Tuntui kuin hän olisi vasta aloittamassa kiertuettaan. Ei ollut mitään merkkejä siitä, että hänen kiertueensa oli alkanut jo marraskuussa. Takana oli jo 13 konserttia, kaikki loppuunmyytyjä. Kuusankosken konsertti oli ainoa, jota ei ollut loppuunmyyty, mutta kyllä kirkko oli lähes viimeistä paikkaa myöten täynnä. Kansaa alkoi virrata sisälle jo kuuden jälkeen. Ja takamus siinä puupenkillä istuessa puutui, kun minuutit etenivät kovin hitaasti.

Kuusankosken konsertin jälkeen virallisessa ohjelmassa olisi ollut vielä kaksi konserttia, mutta toinen niistä – Valkeakosken Sääksmäen kirkossa - oli jouduttu koronarajoitusten vuoksi viime hetkellä peruuttamaan. Joten Diandran kiertue päättyi Tyrvään kirkkoon. Onneksi oli vain tuo yksi peruutus.

…

Konsertti alkoi pehmeästi tunnelmoiden. Hartaassa hiljaisuudessa yleisön eteen astuivat Emmi ja Deirdre. Emmi alkoi verkkaisesti soittaa tuttua jouluista melodiaa. Aloituskappaleen suhteen muistini valitettavasti hieman pettää. En ole yhtään varma, mutta tuntuisi kuin se olisi ollut sekoitus kahdesta sävelmästä: Mendelssohnin Hark! The Herald Angels sing ja vanha tuttu 1600-luvulta peräisin oleva ranskalainen joulusävelmä Kuului laulu enkelten (”Gloria in excelsis Deo”). Yhtä kaikki, Emmin piano viritti hiljentynyttä yleisöä konserttiin, odotusta oli ilmassa, kunnes sieltä sivuovesta putkahti esille illan päätähti hyvin arkisen oloisesti, kuin omaan olohuoneeseemme, mutta samalla yhtä aurinkoisena kuin Facebookin kuvissa. Niin pääsimme alkuun, rauhaisan akustisten sointujen kera.

Jo ensimmäisestä kappaleesta lähtien pyhyyden ilmapiiri oli aito, tai ainakin lähellä sitä. Teennäisyyttä ei tietenkään voi täysin välttää, mutta eivät ne ainakaan missään vaiheessa konserttia korostuneet.  Yllättävän aidon joulutunnelman ja nimenoman kristillisen joulutunnelman Diandran trio kykeni luomaan.

Ensimmäinen numero esitettiin englanniksi. Tämän lisäksi vain konsertin kolmanneksi viimeisenä kappaleena kuultu Leonard Cohenin Hallelujah oli englanninkielinen.

Teen tiivistäen katsauksen konsertin muihin ohjelmanumeroihin. Lähes kaikki kappaleet taitavat tulla tavalla tai toisella mainituiksi, toki eri järjestyksessä kuin konsertissa kuulimme.

Perinteisin, nimenomaan suomalaiseen jouluun liittyvä kappale oli Sibeliuksen En etsi valtaa loistoa Topeliuksen sanoin. Jo koulusta tuttu, kuten Diandra totesi sitä esitellessään. Tässä vaiheessa oltiin vielä virittäytymässä konsertin huippunumeroihin.

Virittäytymisnumerona oli lisäksi jo nimensäkin perusteella hieman tuoreempaa perinnettä edustava Pekka Simojoen Tulkoon joulu. Sen tunnelma vei Diandran herkän tulkinnan myötä kuulijansa joulun varsinaisen sanoman äärelle. Kirkkosali alkoi elää upeassa akustiikassaan musiikin hengen mukana.

Yllättävin ohjelmanumero oli Adventtilaulu (”Tiellä ken vaeltaa…”). Takanani joku vanhempi rouva kuiskasikin puolisolleen, että eipä ole kuullut tuota laulua kuin joskus muinoin lapsena. Minullakin tuo laulu vei muistikuvat nuoruuteen. Oli hienoa, että yleisö tuli laulun kertosäkeeseen mukaan rytmin mukana taputtaen.

Ennestään tuntematon oli minulle kappale, josta koko kiertue oli saanut nimensä: Kerran joulukuun aikaan. Se oli kiva pieni kappale, joka esitettiin valssin tahdissa. Kuten Diandra kertoi, se ei varsinaisesti ole joululaulu. Mutta niin kuin hän taisi myös lisätä, että se tuo vaihtelua joulun perinteeseen. Se on peräisin vuonna 1997 valmistuneesta animaatioelokuvasta Anastasia. Diandralla itsellään on elokuvasta lämpimät muistot ja kappaleella on hänelle tunnearvoa. Laulun alkuperäinen nimi on Once Upon A December. Se oli minulle kiva tuttavuus ja kirkon kiviseinät saivat imeä sisäänsä herkkäsointuisen valssin tunnelmaa.

Tuntematon oli myös Carola Häggkvistin Tähti luo valoaan, joka jäi tuntemattomaksi konsertin jälkeenkin. Ja mainitsen samalla myös toisen kappaleen, josta en saanut konsertissa otetta. Se oli suomenkielinen versio ruotsalaisesta laulusta Jul, jul strålande jul. Suomeksi se taisi olla Joulu loisteen luo.

Itselleni rakkain joululaulu on Sylvian joululaulu. Se osuu sydämeen. Syy on ehkä sen sanat, koska olen viettänyt monet joulut ulkomailla. Rakas Suomeni on tuolloin siintänyt jossain kaukaisuudessa ja Sylvia tuo sen lähelleni. Sen esitystä oikeastaan eniten odotin. En tullut pettymään, vaikka sitä ei laulettukaan. Se esitettiin kolmen viulun instrumentaaliesityksenä. Sovitus oli mielenkiintoinen, se oli varta vasten luotu tähän hetkeen. Kun esiintyjätrio koostui loistavista viulisteista, niin tuon kaltainen numero tarvittiin. Sekin osaltaan kertoo konsertin ainutlaatuisuudesta.

Tähän väliin nostan esille konsertin koskettavimman esityksen. Se oli Carola Häggkvistin säveltämä ja tietenkin omalla äidinkielellään tunnetuksi tekemä Taivas sylissäni. Melodia on kaunis, mutta monet aikaisemmin laulusta kuulemani tulkinnat eivät ole erityisemmin sytyttäneet. Aivan kuin jotain olisi puuttunut. Nyt kävi niin, että ei Diandra tyytynyt tavanomaisen iskelmälaulajan osin keinotekoisesti tunnelmoimaan muottiin. Hän toi lauluun oman panoksensa – koko sydämestään. Se oli ihana tulkinta, upea kokonaisuus. Hän otti viulun käteensä, aloitti sillä. Sointi levisi tumman salaperäisen sävyisenä kirkkosalin korkeuksiin, leijui yläpuolellamme. Sitten tuli laulu mukaan. Kuin pohdiskellen se kertoi meille sanomaansa. Huipentumana olivat nämä tutut säkeet:

Olet toisten kaltainen, lapsi lupauksien
Tuotko lapseni nyt toivon maailmaan
Olet aarre sydänten, miten sinut suojelen
Helmassani kantaa itse taivastako saa

Laulullisesti improvisoiden, eläen täydestä jokaisen fraasin, hän avasi Jeesuksen äidin Marian tuntemuksia. Minun mielikuvissani palanen hänen sydäntään jäi leijumaan kirkkosalin akustiikkaan. Uskon, että siellä minä sen kohtaan aina Kuusankosken kirkossa vieraillessani. Diandran ääni soi upeana kirkon kauniissa kaiussa. Tämä laulu toi minun sisimpääni sitä todellista värinää, jota koskettavasta konsertista toivoo.

Laulussa Varpunen jouluaamuna kosketti ennen muuta sen kaunis sovitus. Siinäkin Diandra päästi viulunsa valloilleen, niin kuin monessa muussakin kappaleessa. Tuskin hän ehti saada soitintaan kaulaltaan, kun jo laulu alkoi soida. Minulle tuo laulu alkaa olla hieman liian tuttu.

Virallisen ohjelman viimeisessä laulussa riitti vauhtia. Se oli konsertin suuria yllätyksiä, sillä me olemme tottuneet kuuntelemaan ja laulamaan itsekin sitä hyvin rauhallisesti ja hiljaa. Heinillä härkien kaukalon toi mukanaan aivan uudenlaisen kansanmusiikkisaundin. Viulut loivat osaltaan tuota tunnelmaa. Kappale alkoi kolmen viulun triona. Se oli upea johdanto, josta siirryttiin sitten itse lauluun ja tuttu melodia herätti yleisön. Vauhdin kiihtyessä yleisö tuli mukaan. Itse asiassa – aloin miettiä – miksei tuota laulua voisi noinkin esittää. Kyllähän ihmiset kuitenkin riensivät kiirehtäen Jeesus-lasta katsomaan. Se oli ilon päivä.

Mutta konsertti odotti edelleen huipennustaan. Sen me koimme ylimääräisessä numerossa, joka oli mikäs muu kuin Adolphe Adamin Oi jouluyö. Eikä siinäkään Diandra tyytynyt totuttuun loppuhehkutukseen laulun toisen säkeistön lopussa. Hänellä oli oma koskettava jatko-osio vielä sen jälkeen. En pysty sanoin kuvaamaan sitä taitoa, kuinka hän osasi hyödyntää kirkon loistavan kaiun. Kappaleen keskeisimmällä kohdalla hän vaikeni – ja kaiku jäi yksin soimaan avaruudessa kiirien. Olin tunteiden vietävissä, ja lähes haukoin henkeä.  Uskon, että saman koki myös muu konserttiväki. Ikimuistoinen konsertti!

 Kyllä Diandra on suurten estradien laulaja.  Hän on vielä lahjakkuus, mutta vastuulliset tehtävät odottavat.  Hän osasi ottaa yleisönsä. Ja sädekehä kehittyy ajan myötä. On turhaa vertailla häntä kehenkään. Hän on oma itsensä. Olkaamme ylpeitä, että meillä Suomessa on hänen kaltaisensa artisti.

Lopuksi haluan viitata Diandrasta kertovaan Wikipedian artikkeliin. Sieltä löytyy kiintoisaa tietoa. Sen mukaan ”hänellä on synestesia, josta johtuen hän näkee musiikin väreinä ja muotoina”. Muistaakseni myös Jean Sibeliuksella oli samanlaisia taipumuksia.

Kiitos Diandralle ainutlaatuisesta kokemuksesta! Nyt eletään jo jouluviikkoa. Hyvää joulun odotusta!

Seitsemän veljeksen yhteinen joulun vietto

 Aleksis Kiven Seitsemän veljestä päättyy veljesten ja heidän perheittensä yhteiseen joulun viettoon. On siirrytty kymmenisen vuotta eteenpäin niistä ajoista, kun veljekset muuttivat Impivaaran erämaahan. Vielä kerran he olivat päättäneet kokoontua yhteen entiseen kotoonsa Jukolan taloon.

Aattoilta sujuu aluksi vanhoja verestäessä. Romanttisin sanankääntein veljekset haastelevat muistellen entisiä töitä, taisteloita ja kohtaamiaan vaaroja.  ”Muistot sulivat heidän mielissänsä suloisesti yhteen kuin metsät, laaksot, vuoret ja korkeat nummet kaukaisuuden sinihämärässä…”

Simeoni istuu virsikirja polvella, valmiina alkamaan yhteistä jouluvirttä. Sitä ennen kuitenkin nostetaan pata tulelta ja tehdään tuohisista haloista pystyvalkea. Tulen loimottaessa Simeoni aloittaa juhlallisen veisuun. Muut veljekset vaikenevat ja hiljenee myös ympärillä pyörivien lasten meteli. Naiset yhtyvät ihanaan virteen, lopulta kaikki veisaavat omine ääninensä. Eeron kainolla Anna-vaimolla on puhdas ja lempeä ääni. Se soi kauniimpana muiden yllä. Laulun jälkeen astutaan ehtoollispöytään ennen kallistumista öiseen lepoon.

Koittaa jouluaamu.

”Mutta varhain heräsivät he seuraavana päivänä, heräsivät lähteäksensä loistoisaan kirkkoon, joka tuhansista palavista kynttilöistä kimmelsi kuin taivas tähdessä. Sieltä, koska päivä oli täydeksi valjennut, he palasivat kilvan kiitäen taas, ja viettivät entisessä Jukolassa iloisen joulupäivän.”

 

Kyseessä on romaanin viimeisen eli neljännentoista luvun kokoava päätös. Tuota yhteistä joulun viettoa seuraa vielä romaanin minä-hahmoisen kertojan loppusanat. Veljekset ovat saaneet elämänsä järjestykseen. He ovat löytäneet paikkansa kyläyhteisössä. On aika jättää heille hyvästit. Alkaa elämän ehkä seesteisempi vaihe. Suomen saloissa on heidät kotinsa. Mennään kohti illan lepoa. Romaanin kertoja liittää veljesten elämän osaksi laajempaa maailmaa, heidän elämänkaarensa on asettunut osaksi kaikkeuden kiertokulkua.

”Ja niin olen kertonut seitsemästä veljeksestä Suomen saloissa; ja mitäpä kertoisin enään heidän elämänsä päivistä ja vaiheista täällä? Se kulki rauhaisesti puolipäivän korkeudelle ja kallistui rauhaisesti alas illan lepoon monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa.”

 Nuo loppusanat kertovat harmoniasta. Kaikkien villien kasvuvuosien ja harhailujen jälkeen veljekset ovat löytäneet kotinsa ja sen myötä rauhan.  Elämällä on perusta.

…

Itselleni Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on kansallinen kivijalkamme. Siinä on jotain olennaista kansakuntamme säröisistä kehitysvuosista. Itsenäisyys ja kansallinen identiteettimme lepää osittain tuon romaanin varassa. Veljekset ovat rakentamassa yhteistä kotiamme. Me olemme heidän seuraajiaan.

 Tuota yllä kerrottua seesteistä kuvausta edeltävät monenlaiset myrskyt ja kommellukset. Pojat ovat jääneet orvoiksi, kun isä – innokas metsämies – on kaatunut painissa karhun kanssa. Kuvaavaa on, että urhea mies on saanut taistelussa karhunkin hengiltä. Pojat omaksuvat kasvaessaan isänsä perintönä saman sitkeyden. Keskenänsä he elävät kuin villi joukko kiinni toisissaan. He ovat juuttuneet vaistoinensa metsän uumeniin etsien sieltä sielullensa turvaa. Paljon he oppivat ja omaksuvat mutta kovin kynnys on vielä ylittämättä. Monien koettelemusten ja nöyryytysten kautta he kasvavat sieltä osaksi muuta kyläyhteisöä. Kestää aikansa, ennen kuin he kasvavat omiksi itsellisiksi persoonikseen.

Veljesten ensimmäinen kosioretki on tarinana kuvaava. Yhtenä joukkona käydään jopa kosimassa naapurissa asuvaa Männistön muorin tytärtä. Kosioretki päättyy yhteisiin rukkasiin. Siinä he ovat kuin yhteen sulanut toisistaan eriytymätön joukko. Evoluutiopsykologiaan viitaten veljekset elävät jonkinlaista primitiivistä heimoyhteiskunnan vaihetta. Veljesjoukko toimii jonkinlaisen suggestiivisen joukkokokemuksen varassa.  

Lukkarin opissa käy myös huonosti. Veljesjoukko pakenee koulumestaria yhtenä veljesryhmänä.

Impivaarassakin vietetään yhteistä joulua. Sen vietto päättyy ryypiskelyyn ja tappeluun. Turvapaikaksi korpeen yhteisvoimin rakennettu talo palaa poroksi ja tuo alkuasukasjoukko joutuu kauhusta katkerana paitasillaan pakenemaan umpihangessa henkensä edestä ja hakemaan turvaa entisestä kotitalosta, josta pojat olivat paenneet sivistystä pakoon. Onneksi he saavat turvan. Veljekset kasvavat tuosta koettelemuksesta kiitollisuuteen ja pääsevät keväällä entistä sisukkaampina rakentamaan Impivaaraan uutta kotia.

Koettelemukset seuraavat toisiaan. Viimein veljekset rohkaistuvat myös koulun penkille. Itse he löytävät sisimmästään tahdon voimansa. Paksupäisenä itseään pitävä Juhanikin oppii lukemaan ja tie muiden yhteyteen avautuu. Sitkeys palkitaan ja nuoret miehet pääsevät rakentavaksi osaksi kyläyhteisöä. He löytävät kukin itselleen sopivan elämän tiensä. Löytävät puolison, perustavat perheensä. Tässäkin on toki kääntöpuolensa. Jokaiselle ei tuota onnea suoda. Simeoni jää vanhaksi pojaksi, tyytyy kohtaloonsa. Hän kokee kriisin, ajautuu itsemurhayritykseen, mutta Juhani pelastaa hänet kuoleman kidasta. Se on epätoivoinen syrjähyppy. Hänkin tasaantuu lopulta omalle elämänpolulleen.

Kunkin veljeksen henkilökohtainen kehitystarina olisi varmasti oman romaaninsa arvoinen.  Vaatii oman rohkeutensa ottaa elämästään vastuu. Ilman yhteisön myötäsukaista tukea emme siihen kykene.

…

Tuon myös eräänlaisen kulttuuriantropologisen näkökulman. Veljekset tapaavat elämässään monenlaisia kulttuurin levittäjiä ja tarinankertojia. Heitä he oppivat arvostamaan.

Romaanin neljännentoista luvun ehkä kaunein kohtaus on kuvaus nuorimman veljeksen Eeron ja hänen puolisonsa, kalvakkaan surumielisen Annan elämästä. Yllä jo mainitsin hänet kertoessani kerroin jouluaattoillan virrenveisuusta ja naisen kauniin herkästä lauluäänestä.  Anna on pelokkaan oloinen surumielinen nainen. Anna on sielultaan herkkä kokija, joka ”oli nähnyt kummia näköjä ja houraillen ennustellut paljon ihmeitä”. Niin kuvaa romaanin kertoja Annaa. Hän on päätösluvun tarinankertoja.

Eero on poissa kotoa, Anna hoitaa esikoistaan. Eteemme nousee suloinen idylli. Nuori äiti välittää lapselleen lorujen ja laulunsa kautta kiintymyksensä luontoon. Se on lapsoselle kuin alkutie elämänhallintaan. Hän kiinnittyy elämänlangallaan luonnon ja kansanperinteen harmoniseen yhteyteen. Lapsi katselee äitiään kuin hehkuva aamu.

Anna on yksin kotona lapsosensa kanssa. Hän kertoo välillä hyräillen, välillä puhuen lapselle loruja ja lapsi hanakkana tai ehkä uneliaanakin kuuntelee.

”Sanoppas, pienoseni, mistäpä tiesit kotiasi tulla? – Tulin pitkin Turun tietä, lirputtelin Hämeenmaitten härkäteillä. – Mutta mistä kotosi tunsit, pienoseni? – Koirasta hallavasta portin alla, tunsin kartanon kultaisesta kaivosta, ja olipa vielä pappien hevoset heinäladossa, ja olkiladossa olut-tynnöri. – Mistä tunsit äitisi armaan, mistä isäsi tunsit? – Äiti vierrettä ammenteli loimottavan liekin vaiheilla, hän ammenteli ja lauleli, lauleli heleällä äänellä, kaulassa liina, liina kuin lumi ja taivaan kaari. Mistäpä tunsin isäni? Veisteli hän kirvesvartta, veisteli kultaisen akkunan vieressä…”

 

Anna toteuttaa tärkeää tehtävää. Hänestä välittyy myös keskeinen seikka tuon ajan maailmassa. Elämä on usein hiuskarvan varassa. Monenmoinen tauti voi viedä mennessään. On lähes ihme, että lapsi voi selviää kasvuvuosistaan hengissä. Äidin sydämen täyttää pelko.

Runollinen hetki päättyy hehkeään näkyyn, joka muovautuu lauluksi.

”Sanoppas, lapseni, mun suven-ihanaiseni, sano: etkö tahtoisi täältä purjehtia rauhan ikisatamaan pois, koska vielä puhtaana väikkyy lapsuutesi valkea viiri? Rannalla sumean, tyynen järven seisoo Tuonelan kartano tumma, siellä himmeän lehdistön helmassa, kasteisen viidan kohdussa on lapselle valmiina kehto ja valkeat liinat ja vaipat.”

Annan suussa alkaa soida Sydämeni laulu: ”Tuonen lehto, öinen lehto, siell’ on hieno hietakehto, sinnepä lapseni saatan…”  Se saattaa nykyaikana tuntua kauhukuvalta, mutta Annalle se on ihana näkymä. Hietakehdosta voi koitua lapselle turva. Äidin sydämen täyttää paitsi pelko, samalla myös toivo. Ollaan kiinni luonnossa: maan povessa ja taivaan avaruudessa. Nuoren äidin lauluääni nousee helisten korkeuksiin.  Sinne hän kääntää myös laulaessaan katseensa. Poutapääskynen lentelee sinne tänne, ”keveänä ja vilkasna kuin onnenlapsen aatos”.

Mies saapuu kotosalle ja kuulee puolisonsa suloisen laulun. Koittaa herkimmistä herkin kahden rakastavan kohtaaminen. Yksinäiselle nuorelle äidille puolison saapuminen on kuin turvasatama. Löytää mieskin sisimmästään ystävyyden ja läheisyyden tunteen, jota ei ole aiemmin kokenut.

 

”Kerkeästi kääntyi vaimo hänen puoleensa, laski lapsen hänen polvillensa, painoi otsansa vasten miehen rintaa ja hyrskähti väkivaltaiseen itkuun. Mutta löipä mies nyt käsivartensa ympäri hänen kaulansa, pyhkien erään suikulan tuosta pellavakeltaisesta tukasta hänen korvansa taakse. Siinä he istuivat tyynenä sunnuntai-iltana valkealla rahilla valkean pöydän päässä.”

 

He tuntevat sisimmässään, kuinka elämä on kovuudessaan ahdistavan karu ja raakakin. Heidän keskinäinen rakkautensa kantaa jopa elämän yli kiinni avaruuksiin ja myös maan poveen.

Noihin kohtauksiin voi kukin tutustua romaanin viimeisessä luvussa. Se löytyy täältä. Sieltä avautuu myös koskettava Sydämeni laulu.

…

On aika siirtyä kirjoitukseni päätökseen.

Kivi luo meille kuvauksen Suomestamme ennen itsenäisyyttä. Hän kuvaa sitä voimaa, joka on ajanut Suomen sukua elämässä eteenpäin. Läpi historiamme meidän turvanamme ja voimanamme ovat olleet lukuisat työhönsä antautuneet tulisielut. Heidän varassaan monet kylät ja isommatkin yhteisöt ovat voineet kasvaa. Heidän pyyteetön työnsä on kantanut hedelmää. Varmasti myös omasta elämästämme voimme tunnistaa sellaisia persoonia. Olen itse musiikin ystävä ja omasta lapsuudestani ja varhaisnuoruudestani muistan koulumme musiikin opettajan. Ilman häntä en varmasti olisi sama minä, joka nyt olen.  Hän on varmasti antanut monelle nuorelle eväät itsensä kehittämiseen. Hän kuuluu niihin, jotka eivät ole omia työtuntejaan laskeneet. Samaa on sanottava monista yrittäjistä ja monitaitoisista työmiehistä. Ei unohdeta heitä.

Elämme paraikaa maailmassamme ennalta arvaamatonta murrosta. Monenmoista on liikehdintää, mutta ei unohdeta synnyinmaatamme. Pidetään omasta rakkaasta Suomestamme kiinni. Kukaan muu, ei mikään muu kansa tai ylikansallinen byrokratia pidä meidän puoltamme samassa määrin kuin me suomalaiset itse. Tuetaan toisiamme vaikeinakin hetkinä.

Kansainvälisyyttä ei pidä torjua. Se kuuluu luontaisesti ihmisten kanssakäymisiin, ja myös omaan henkiseen kasvuumme. Mutta ollaan siinä omana itsenämme, arvomme tuntien. Esi-isämme ovat olleet vuosisatoja olleet kanssakäymisissä muiden kanssa, myös rauhanomaisesti. Jatkakaamme samaa tietä, itsellisinä, omaa rakasta kotiamme vaalien.

Kirjoitettu jouluaamuna 2020.

 

Perinteiden murskajaiset

Maaseudun tulevaisuus -lehti kirjoittaa, että koulun joulujuhlan järjestäminen kirkossa on lainvastaista. Eduskunnan apulaisoikeusasiamies on tyrmännyt kouvolalaiskoulun käytännön järjestää joulujuhla kirkkosalissa. Juttu löytyy täältä.

Joulujuhlassa on kyse pitkästä perinteestä. Jouluun liittyy tietysti kaikenlaista juonnetta, vanha suomalainen pukkiperinne on niistä yksi ja sinällään hyvin tärkeä. Yleissivistyksenkin vuoksi on kuitenkin pidettävä mielessä, että meidän kulttuurissamme joulun ydinsanomana on Kristuksen syntymä. Ei siis ole kyse mistään talven tulon ”Season’s Greetings -juhlasta”.

Joulujuhlan järjestäminen kirkossa loukkaa eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen mukaan oppilaiden uskonnonvapautta ja yhdenvertaisuutta. En ota siihen nyt tarkemmin kantaa.

Huoleni on se, että tässä luterilaisuuden alasajon aikana ollaan murskaamassa keskeinen osa suomalaista kulttuurihistoriaa. Luterilainen tunnustuksellisuus on pahasta, ateistinen tunnustuksellisuus saa väkisinkin lisää tilaa. Jotta suomalainen uskonnollinen ja kirkollinen perinne voi välittyä jälkipolville, on astuttava kirkkoon. Se on lähtökohta. Poliittisen korrektiuden mukanaan tuoma herkkähipiäisyys johtaa yhteiskunnassamme historiattomuuteen ja pinnallisuuteen. Sivistyksen perusajatus alkaa haihtua kulttuuristamme.

Opettaessani aikoinani suomea maahanmuuttajille, eräällä kesäretkellä johdatin ryhmäni kirkkoon, jossa kirkon opas selvitti tuon arvokkaan ja tyylikkään kulttuurirakennuksen taustoihin. Hän kertoi omista lähtökohdistaan. Kukaan ateisti ei ollut sitä suodattamassa oman arvomaailmansa muottiin. Näin nuo kuulijat saattoivat itse vapaasti luoda oman käsityksensä. Ryhmä koostui aikuisista, mutta eivät lapset ja koululaiset eivät heistä kohderyhmänä mielestäni eroa. Täytyy antaa arvo myös lasten kyvylle punnita eri asioita itsenäisesti. Ei sinne tarvita henkilöä, joka alkaa korjata ”väärään” suuntaan harhautuvia ajatuksia. Aivan kuin jotakin ihmeen maagista noituutta leviäisi kulttuuriympäristöstämme ihmisten puhtaisiin sieluihin.

Tuolloin muutama ryhmän jäsen jäi tulematta kirkkotilaan. He odottivat bussissa. Yhden heistä muistan. Hän oli itärajan takaa tullut ortodoksi. En tiedä, kuinka harras hän oli, mutta kiihkeyttä riitti luterilaisuuden halveksuntaan asti. Kirkossa oli sen sijaa mukana muslimeita. Eräs heistä - noin 30-vuotias nainen - kertoi käynnin jälkeen olleensa elämänsä ensimmäistä kertaa luterilaisessa kirkossa. Se oli hänelle silmien loisteesta päätellen avartava kokemus. Hän oli pukeutumisesta päätellen jo maallistunut. Ja kyllä mukana oli myös jokunen perinteisempi muslimi. He olivat nuoria tyttöjä, jotka seurasivat kiltisti opettajaa katsellen uteliaisuudesta silmät pyöreinä ympärilleen. No, sen jälkeisen kehityksen myötä imaamit taitavat jo pitää huolen, etteivät muslimit tohdi kirkkoon astua.

Tietysti oikeusviranomaiset tekevät vain työtään mutta laajemmin ajatellen kovin valikoivia heidän näkemyksensä, suosituksensa ja päätöksensä tuntuvat usein olevan.

Joulukonsertista joulun viettoon

Olin torstaina joulukonsertissa. Orkesteri oli Kymi sinfonietta, kapellimestarina oli jazzin ja viihteen maailmasta tuttu Markku Johansson, solistina oopperalaulaja Johanna Rusanen-Kartano. Paikkana oli Kouvolan keskuskirkko. Ei se ulkoisesti mikään kaunis rakennus ole, mutta sisäpuolella siitä löytyy hyviäkin puolia. Sali on avara, penkkirivistöt luovat näköyhteyden paitsi alttarille myös muuhun kirkkokansaan. Salin ollessa täysi saa kokea aitoa keskinäistä yhteyttä. Tunnelma tiivistyy.  Sen olen muutaman kerran saanut kokea ja nyt koin sen ehkä kirkkaammin kuin koskaan.  Kesällä karjalaisten kesäjuhlien karjalaisessa messussa koin saman tunteen. Kirkon suunnittelijat saavat tästä ansaitun kiitoksen.

Olen viime päivinä sairastellut ja oikeastaan vasta nyt tuon konsertin myötä alkoi oma henkinen valmistautumiseni joulun viettoon. Jouluni on siis muutakin kuin vain jouluruokaa tai tonttuja ja muita perinteitä.  Ne toki ovat tärkeitä, mutta etsin joulusta jotain syvempää kokemusta ja sanomaa. Se lähtee muistoista ja musiikista. Toivon kokevani jotain ainutkertaista tästä hetkestä, joka on sidoksissa menneeseen.  Minulle siinä kristillinen ja maallinen ovat sekoittuneet. Jeesus-lapsen syntymä on merkki toivosta. Samalla jouluun liittyy oman kansamme perinteitä, yhteistä kokemusta. Syödessämme joulupuuroa, on hyvä ymmärtää, miksi niin teemme. Punaisiin pukeutunut joulupukkimme on länsimaista perintöä. Samalla on hyvä tietää, miksi kutsumme sitä ”pukiksi”. Itselleni paras joulupukki on muisto varhaisesta lapsuudestani.  Hän ilmestyi yllättäen pieneen tunnelmallisesti koristeltuun kotiimme. Kuului kolinaa, joku koputti oveen kovaa. Olin peloissani tai ehkä vain jännittynyt, kun eteemme ilmestyi naamariin pukeutunut ukko, jolla oli yllä turkki nurinpäin ja päässä jokin vanha karvahattureuhka. Myöhempinä vuosina hänet korvasi punaisiin pukeutunut valkopartasetä. Kun sitten joskus luin suomalaisesta jouluperinteestä, tajusin, että siinä varhaisimmassa naamariukossa oli jäljellä vielä jotain alkuperäisestä suomalaisesta joulupukista.

Siirrytään itse konserttiin. Sama konsertti esitettiin edellisenä iltana Kotkassa ja kotkalainen sanomalehti oli valmistanut kuulijakuntaa konserttiin liittyvällä jutulla, jossa solisti ja kapellimestari saavat sanoa mietteitään joulusta. Laulusolistille rakkain on Sylvian joululaulu. Hänellä liittyy siihen erityinen muisto opiskeluajoiltaan Saksasta. Tuo oli tietysti kiva lukea, sillä sama laulu on minunkin suosikkini ja myös minulla siihen liittyy erityisiä muistoja. Markku Johanssonille joululaulujen ykkönen on Jean Sibeliuksen En etsi valtaa loistoa. Hän on ihastunut sen kauniiseen melodiaan. Minustakin se on joululaulujen huippua. Melodia menee suoraan sydämeen ja minulle ennen kaikkea sanatkin puhuttelevat. Sibelius osasi löytää tien suomalaiseen sydämeen.

Kirkkosali oli lähes täynnä yleisöä, odottavin mielin. Iloinen odottava porina täytti salin. Kapellimestari ja solisti astelivat yleisön eteen, yleisö tervehti heitä raikkain aplodein. Tuon saapumisen erikoisuutta korosti se, että he todellakin tulivat alttarin eteen yleisön joukosta, salin keskikäytävältä. He astuivat ohitseni aivan käsin kosketeltavan läheltä. Minulle se oli juhlava tunne.

Konsertin ohjelma koostui Rusanen-Kartanon esittämistä lauluista ja muutamasta orkesterikappaleesta. Orkesteri sai kunnian aloittaa. Sitten oli vuorossa illan solisti, jolle suotiin välillä pari lepohetkeä. Silloin oli orkesterin vuoro sooloilla. Musiikki soi kirkkosalissa kauniina, Johannan ääni oli tummansävyinen mutta kirkas. Se tuli ihmistä lähelle. Oopperalaulajan maneerit eivät tulkintaa kiusanneet, sanoista sai hyvin selvää ja laulaja kykeni välittämään lauluillaan joulun sanoman. Kapellimestari oli tehnyt useimmat sovitukset enkä löydä niistä moitteen sijaa. Kirkkosalin akustiikkaa on moitittu vaikeaksi mutta nyt oli karikot vältetty. En toki yrittänytkään kaivaa esityksistä vikoja, annoin musiikin vain viedä minua.

Alkunumerona orkesteri soitti Leroy Andersonin sävellyksen Christmas Festival. Tunnistin siitä tuttuja teemoja. Se kuulosti siltä kuin olisi ollut jonkinlainen sikermä jouluisia sävelmiä. Herkkä soitto herkisti yleisönkin ja valmisti meitä jouluiseen tunnelmaan vastaanottamaan laulujen tunnelmaa ja sanomaa.

Kun orkesteri ja kapellimestari olivat saaneet yleisön suosionosoitukset, alkoi laulusolistin osuus. Saimme ensin kuulla kaksi perinteistä Jean Sibeliuksen joululaulua. En etsi valtaa loistoa tarttuu varmaan jokaisen sydämeen, on sitten kristitty tai ei. Itse sitä kuunnellessa loin vielä tuntumaa Johanna Rusanen-Kartanon ääneen. Minulla oli hänestä melko tuore kokemus eikä se ollut jättänyt pelkkiä miellyttäviä muistoja. Nyt epäluulot hälvenivät hetkessä. Ääni soljui luonnollisena, tasaisen vakaasti, joulun tunnetta eläen. Uskon, että Sakari Topeliuksen sanojen viesti tarttui kuulijoiden sydämiin: ”Pyydän taivaan valoa ja rauhaa päälle maan; tuo kotihin jos pieneenkin nyt joulujuhla suloisin; nyt köyhän niin kuin rikkaan luo suloinen joulus tuo.”  Nuo kontekstistaan irrotetut lausumat jäävät syvälle mieleen, tuovat oman topeliaanisesti sävytetyn menneisyytemme lähellemme. Joululla on ollut ja on edelleen oma paikkansa sydämessämme. Maalliset rikkaudet ovat toisarvoisia. Joulun valo tuo loistetta pimeään. Kuvittelen, kuinka jossain syrjäisellä maaseudulla on kynttilän loiste tuonut pimeyden keskelle ihmisten sydämiin ilon ja toivon. Topeliuksen sanoista välittyy omanlaisensa kuva kansamme menneisyydestä, ihanteellinen ja ylevä se on mutta olkoon niin.

Toinen Sibeliuksen laulu oli Vilkku Joukahaisen sanoittama On hanget korkeat nietokset. Se oli yllättävän voimallinen esitys, minulle ehkä konsertin koskettavin. Heti alkuun laulaja loi vahvan kontrastin. Lumen ja kylmien pakkasten keskelle on joulu tullut iloksemme. Solistin tulkinnassa ”hanget korkeat nietokset” ja ”kylmät paukkuvat pakkaset” välittyvät kuin valtava luonnonvoima, jota vastaan ”…joulu, joulu on meillä” soi vapautuneen kevyenä. Joulun lämmössä kylmä unohtuu. Ainakin minun silmieni edessä alkoi pyöriä muistot lapsuuteni joulusta. Ulkona paukkui pakkanen, mutta sisällä oli lämpöistä. Oli piirileikkejä, iloista mieltä, pöytä täynnä joulun herkkuja.  Lapsena saatoin todellakin korkeiden hankien keskellä kokea oman pienuuteni. Eihän toki joulu aina niin ruusuista ollut mutta laulun sävelissä soivat parhaimmista parhaimmat muistot. Koin laulua kuunnellessani jopa pienen liikutuksen hetken.

Kolmantena lauluna soi Otto Kotilaisen Varpunen jouluaamuna. Se oli lämmintä tunnelmointia. Laulu sopii mielestäni erinomaisesti naisäänelle, vielä paremmin lapsen laulamaksi. Nyt joudun toteamaan, että aika ajoin joihinkin lauluihin kyllästyy. Tämän laulun suhteen minulle on nyt sattunut sellainen vaihe. Kuuntelin sen kyllä ja nautin tulkinnasta, mutta mitään värähdyksiä se ei mielessäni herättänyt, niin kuin joskus toki on herättänyt.

Carl Collanin Sylvian joululaulu meni minulla tunnelmoidessa. Nautin siitä, kun Johannan ääni soljui levollisella voimalla, ja vaivuin itse omiin aatoksiini. Kuten yllä jo totesin, tuolla laululla on minulle monia muistoja. Ulkomailla oleillessani laulu on ollut hyvää lääkettä kotimaan kaipuulle.

Sitten solisti sai pienen lepohetken. Oli orkesterin vuoro. Saimme kuulla Atso Almilan sovituksen sävelmästä Jouluyö, juhlayö. Se kuulosti alussa hieman yllättävän epäsovinnaiselta, aivan kuin sovittaja olisi tietoisesti katkaissut sävelmästä sen perinteisen sävyn.  Lopussa se kuitenkin kohosi tuttuun hehkuunsa.

Johanna Rusanen-Kartano kääntyi jälleen yleisön eteen. Vuorossa oli konsertin mystiikkaan suuntautunut osuus. Niin siis minä koin Howard Blaken kappaleen Walking in the Air, josta Rusanen-Kartano lauloi Tarleena Sammalkorven suomentaman version nimeltä Avaruus. Kappale on alun perin Lumiukko-nimisen animaatioelokuvan tunnusmusiikkia (ks. täältä), mutta se on jäänyt elämään joululauluna. Monet rock-muusikot ovat sitä esittäneet ja hieman yllättäen huomasin sen olevan mukana tässä konsertissa. Se ei ole minulle lauluna tuttu, sävelmän kyllä tiedän. Sen eri tulkinnat ovat jääneet minulta yleensä kuuntelematta. Nyt jouduin kuuntelemaan ja tykkäsin kovasti, niin kuin taisi tykätä muukin yleisö, sillä laulu sai oman bravoo-huutonsa ja yleisön ehkä rajuimmat aplodit. Minä koin konsertin toisen liikutuksen hetken. Tarkoitan, että silmät siinä kuunnellessa hieman kostuivat. Miksi? - kysyn itseltäni enkä osaa vastata. Sävelmä toi konserttiin uuden ulottuvuuden. Yllä jo vihjasin. Se oli mystinen sukellus salaperäiseen talviseen maailmaan. Suomalaisesta perinteestä oli siirrytty pois. Perinteiseen jouluumme mahtuu kyllä tämäkin ulottuvuus.

Seuraavana kuului A Little Drummer Boy  Hilkka Nortamon  suomentamana versiona. Siitä en osaa kertoa mitään. Kappale ei kuulu suosikkeihini. tässä vaiheessa ajatukset pyörivät jo tulevissa kappaleissa. Niistä ensimmäisenä oli vuorossa kapellimestari Markku Johanssonin sävellys Joulun hohde (san. Sinikka Svärd). Se oli minulle aivan uusi kokemus. Mielestäni se jatkoi konsertin mystistä tunnelmointia. Se hohde sytytti. Kyseessä on hieno laulu ja solisti sai laulun elämään. Osuutensa on toki orkesterillakin ja Johanssonin tekemällä sovituksella. En usko kuitenkaan laululle suurta tulevaisuutta, niin kuin on käynyt Kassu Halosen sävellykselle Sydämeeni joulun teen (san. Vexi Salmi).  Se kuului konsertissa pian Joulun hohteen jälkeen. Välissä soi lyhyt orkesterikappale. 

Sydämeeni joulun teen jäi vaisuksi.  Tunnelma tuntui keinotekoiselta ja väkinäiseltä. Ehkä vain Vesku Loiri kykenee tuomaan lauluun aidon tunnelman. Ei se kuitenkaan konserttia himmentänyt. Laulu ja sen sovitus olivat ammattitaitoisesti toteutettua musiikkia. 

Johanna Rusanen-Kartano päätti soolo-osuutensa Adolphe Adamin ikivihreään lauluun Oi jouluyö. Se sai olla tämänkin konsertin kruunu.  Lehtihaastattelussa (josta linkki löytyy yltä) solisti kertoo arvostavansa Jussi Björlingin tulkintaa niin paljon, että on itse ottanut lauluun ”säästeliään” asenteen. Se on komea laulu ja minullekin niin tuttu, että keskityin esityksen ajan lähinnä vain odottamaan sen loppuhuipennusta. Upeanahan ”jouluyö” sitten kohosikin Rusanen-Kartanon sopraanoäänen voimalla taivaisiin täyttäen koko kirkon avaruuden.

Paras ohjelmanumero taisi sittenkin olla aivan lopussa. Se oli yhteislaulu – sleesialainen sävelmä Maa on niin kaunis, jossa me yleisö sai olla solistina, yhdessä ja erikseen. Itse koin laulavani omaa sooloani. Orkesteri loi harmonista taustaansa, illan solisti hehkutteli välillä taustalla liidellen korkeuksissa kuin enkeli. Ja minä sain laulaa siinä solistina, omana itsenäni omalle itselleni. Se oli elämän pieniä ilon hetkiä.

Joulu oli jo lähellä. Poistuin kirkosta tyytyväisenä.

JOULUYÖN KIRJOITUS

Kävin jouluaattoillan yökirkossa. Virallisesti kyseessä oli ”yöhartaus”. Paikkana oli Kouvolan Keskuskirkko. Saman kaupungin maalaisseurakunnissa pidettiin kyllä samanaikaisesti messuja. Kouvolan keskustassa asuville järjestettiin kaiken varalta pienimuotoisempi tilaisuus.

Olisin tietysti halunnut mennä joulupäivän aamuna kello seitsemäksi oikein perinteisellä hevosreellä joulukirkkoon ja lauleskella riemuisasti kulkusten kilistellessä Joulukirkkoon-laulun säkeitä ”Ruuna virsta vielä tepsuttele pois…” Tämä on vain perinteitä janoavan sieluni unelmointia. Tuskin olisin kuitenkaan jaksanut herätä. Tai ehkä olisinkin, jos olisi tarjottu mahdollisuus hevoskyydistä. Yhtä kaikki, nyt oli tyydyttävä vaatimattomaan yöhartaushetkeen. Se sopii tällaisen iltavirkun kaupunkilaiskundin elämään. Ja oma eksotiikkansa oli kävellä hiljaisessa myöhäisillassa kaupungin halki kohti kirkkoa, jossa ylipäänsä tulee hyvin harvoin käytyä.

Itse asiassa tilaisuus kesti kolme varttia. Mukana oli hieman eksotiikkaakin, kun seurakunta oli kutsunut tilaisuuteen saksofonistin. Hän toi muuten niin kovin arkiseen kirkkotilaan hieman salaperäisen mystistä sointia. Laulut olivat kaikki Kauneimmat joululaulut -vihkosesta, tuttuja jokainen.  Kerron pari sanaa niistä. Keskiaikaista perua olevassa laulussa Kuului laulu enkelten oli kiva hoilata venytellen latinankielistä osiota Gloria in excelsis Deo!. Laulettaessa Kassu Halosen laulua Sydämeeni joulun teen tunsi selvästi, että seurakuntaväki aasi jo innokkaammin äänensä. Lopussa laulettiin Maa on niin kaunis. Siinä seurakunta oli mielestäni innokkaimmin mukana. Aivan kuin itsestään seurakunta nousi viimeisen säkeistön alkaessa seisomaan.

Hartauteen sisältyi jouluevankeliumin luku ja lyhyt saarna. Puhujana oli kirkkoherra itse. Huumorimiehenä hän totesi saarnan alussa, että jos se kestää yli kahdeksan minuuttia, niin kanttori saa sammuttaa kirkosta sähköt. En laskenut aikaa, mutta hän olisi saanut kyllä puhua vielä toisen mokoman, jolloin vasta olisin ehkä alkanut pitkästyä. Saarna oli minusta tiivis, asiallinen ja selkeästi kerrottu. Minä jaksoin sen kuunnella lähes kokonaan. Tuo ”lähes” viittaa niihin pakollisiin loppukaneetteihin, joissa kuulijoita kehotetaan henkilökohtaiseen ratkaisuun. Ne eivät minua enää puhuttele ja huomioni alkaa harhailla muissa asioissa. Tämä osio oli onneksi puheessa hyvin lyhyt.

Puheen alkuosa eteni selkeästi. Alussa puhuja totesi evankelista Luukkaan ominaispiirteen. Hän kertoi Jeesuksen syntymätarinan Marian näkökulmasta.  Luukas raportoi faktat, ei jaaritellut. Vertauskohtana hän mainitsi Matteuksen, jonka evankeliumi alkaa pitkällä sukuluettelolla. Luukas osasi kertoa tarinaa. Sitten kirkkoherra jäsensi saarnansa sisällön neljällä sanalla: mitä, miten, missä ja miksi. En kykene sisältöä enää jäsentyneesti hahmottamaan, mutta tuon esille muutaman mieleen jääneen seikan.  Puhuja kertoi kiinnostavasti keisari Augustuksesta ja hänen verotuskäytännöstään. Kansa joutui maksamaan tuloistaan puolet veroa: neljäsosan keskusvallalle ja toisen neljänneksen kuningas Herodeksen käyttöön. Verotus suoritettiin muistaakseni neljäntoista vuoden välein. Puhuja asettui myös Joosefin tilanteeseen. Sen on täytynyt olla vaikea. Ei tuolloin uskottu enempää kuin nykyisinkään neitseestä syntymiseen. Mies kantoi kuitenkin vastuunsa kihlatustaan. Tallin eläimet olivat Jeesuksen syntymän todistajia, paimenet ja kolme itäisenmaan tietäjää ensimmäisiä vieraita.

Puhuja hieman vähättelee kaikkia postikorttikuvia, joissa syntymää on kuvattu. Tilanne ei ollut niin kiiltokuvamainen. Ei postikorteissa ole kuvia, kun Herodes tapattaa kaikki poikalapset eikä postikorteissa ole voitu välittää sitä tuskaa, jota nuoren Maria-tytön on täytynyt kokea, kun yöpaikaksi oli löytynyt vain risainen, löyhkäävä tallin nurkka.

En malta olla mainitsematta puhujan islam-viittausta. Islamissa huudahdetaan Allahu akbar! - ”Jumala on suuri!”. Kristittyjen Jumala on pieni. Näin hieman pelkistäen voisi puhujan ajatuksen ilmaista.

Tämänkaltaisessa saarnassa ei ruveta pohtimaan syvemmin faktojen todenperäisyyttä. Kirkossa puhe perustuu Raamatun ilmoittamiin faktoihin. Jeesuksen syntymistarinaan liittyviä epäloogisuuksia tai ristiriitaisuuksia en odottanutkaan kuulevani.    

Tilaisuus loppui Adamin sävelmään Oi Jouluyö. Solistina kuulimme saksofonia urkujen säestäessä. Se soolo jäi suoraan sanoen laimeaksi, mutta siihen oli tyytyminen. Kansa poistui hiljaa koteihinsa. Luulen että kaikki olivat tyytyväisiä, rauhallisin mielin. He saivat kirkosta, mitä hakivat. Ehkä se joillekuille oli vain välietappina yksinäisen illan kävelyretkellä. Yö oli hyvin valoisa. Siitä tuli mieleen kirkkoherran sanat, kun hän korosti jouluyön valoisuutta.

Jouluaatto, seurakuntalaiset poistuvat yöhartaudesta 

…

En lopeta kirjoitustani vielä tähän. Liitän tähän yhteyteen pari asiaa, jotka nyt ovat tulla tupsahtaneet mieleen. Siirrytään historiaan.

Kerron hieman vuosina 1915-1982 eläneen itämaisen kirjallisuuden sekä assyrologian ja seemiläisen filologian professorin Armas Salosen eräästä kirjoituksesta. Se on julkaistu vuonna 1973 ilmestyneessä teoksessa, joka koostuu Salosen muinaiseen lähi-itään liittyvistä hauskoista pakinoista. Kirjan tiedot ovat tässä:

Salonen, Armas. Elettiinpä ennenkin eli muinaisuus elää nykyajassa. Helsinki 1973.

Sen sivuilla 10 – 12 on tarina kolmesta tietäjästä, jotka saapuivat Idästä Jeesuslasta katsomaan. Pakinan otsikkona on Tietäjät itäisiltä mailta.

Kyse on siis niistä ”kolmesta itäisenmaan viisaasta miehestä”, joista kuningas Herodes kysyy Knihdiltä kaikille tutussa Tiernapojat-laulunäytelmässä. Ne miehethän tiernapoikien esitystä mukaillen ”tekivät kuin viekkaat varkaat ja väärät valtiaat ja ottivat toisen tien ja menivät kukin eri tietä omalle maalleen”.

Matteuksen toisen luvun mukaan kerrotaan, kuinka tietäjät tulivat itäisiltä mailta Jerusalemiin. He kertoivat tulleensa kumartamaan vastasyntynyttä juutalaisten kuningasta, sillä he olivat nähneet hänen tähtensä itäisillä mailla. Salosen kirjoituksen mukaan kyse ei ole ”tietäjistä”. Alkukielen sana on magoi, jolla tarkoitetaan muinaispersialaisen pappiskunnan jäseniä. Heidät tunnetaan maageina, jotka olivat luoteis-Persiassa asuneen maadialaisen heimon pappeja.

Kun evankeliumissa kirjoitetaan ”itäisistä maista”, on tarkasteltava asiaa Palestiinan näkökulmasta. Tuolloin Eufrat-virta oli Rooman valtakunnan rajana. Virran toisella puolella – siis idässä - sijaitsi Jeesuksen syntymän aikoihin Parthia.  ”Tietäjät” tulivat Jeesus-lapsen luo luoteis-Persiasta, nykyisen Iranin alueelta. Armas Salonen pitää selvänä, että he olivat Parthiasta kotoisin olevia maageja.

Roomalaisten ja parthialaisten välillä elettiin tuolloin sotaisaa kautta. Nelisenkymmentä vuotta ennen Kristuksen syntymää parthialaiset olivat uhanneet Rooman herruutta Syyriassa ja Palestiinassa. Historian kulku eteni niin, että 220-luvulla Parthian taru loppui ja alueella valtaan nousivat sassanidit.

Uuden testamentin kertomuksessa maageihin viittaa Salosen mukaan kolme motiivia: tähden ilmestyminen (1), uuden kuninkaan syntyminen (2) ja maagien kumarrusmatka (3).  

”Kreikkalaisessa alkutekstissä käytetään tähdestä sanaa asteer, joka tarkoittaa yksityistä tähteä. Tämän yhden tähden sanotaan ilmestyneen ”itäisillä mailla”, siis parttilaisvaltakunnassa, missä maagit sen huomasivat.”

Tähti kertoo kuninkaan syntymisestä. Hän ei ole tavallinen kuningas, vaan ”Messias” (pelastajakuningas), jonka syntymä oli ennustettu.   

”Tähden ilmestyminen on maageille merkki siitä, että pelastajakuningas on syntynyt. Siksi he nimittävät tähteä hänen tähdekseen.”

Tämän lisäksi Salonen tuo esille myös neljännen seikan, jota ei kuitenkaan ole Matteuksen evankeliumissa tuotu ilmi. Kyse on Jeesuksen syntymäpaikasta. Jeesus ei syntynyt tallissa eikä missään huoneessa, vaan kallioluolassa:

Toisella Kristuksen syntymän jälkeisellä vuosisadalla elänyt kristitty kirjailija Justinus pitää selviönä ja kaikkien tuntemana tosiasiana, että Jeesus syntyi luolassa. Vanhimmassa kristillisessä taiteessa Jeesuksen syntymäpaikka kuvataan aina luolaksi! Luukas puhuu tallista, jonka hän on ilmeisesti yhdistänyt luolaan. Vanhimmassa armeniankielisessä Matteuksen evankeliumin käännöksessä sanotaan: ”Tähti tuli… ja pysähtyi sen luolan yläpuolelle, missä lapsi oli”. Alkuperäisen kertomuksen mukaan syntymäpaikka on aivan ilmeisesti ollut luola siinä olevine talleineen.

Salonen kertoo, että Kristuksen syntymän aikoihin Parthian valtakunnan huomattavin jumala oli Mithra, josta tuli myöhemmin myös Rooman imperiumin eniten palvottu jumala. Sen palvonta kilpaili ajanlaskumme ensi vuosisadoilla kristinuskon kanssa.   Mithran pyhättöjä on tavattu kaikkialla Rooman valtakunnan alueella. Salosen mukaan Kristuksen syntymän aikoihin tiedettiin Syyriassa ja Palestiinassa maagi-papeista ja heidän Mithra-uskonnostaan hyvin paljon. Hän kertoo mielenkiintoisesta noihin pappeihin liittyvästä perinteestä:

Vuodesta toiseen, sukupolvesta toiseen persialaiset maagit kokoontuivat tiettyinä aikoina tietylle vuorelle, jossa oli luola kirkkaine lähteineen ja viheriöivine puineen. Siellä he peseytyivät, harjoittivat hartautta ja ylistivät Jumalaa kolmen päivän ajan. Tämän he tekivät sen vuoksi, että he odottivat onnentähden ilmestyvän ja laskeutuvat tälle vuorelle, jota nimitetään ”Voiton vuoreksi”.

Tähti oli merkkinä siitä, että maailmankuningas ja vapahtaja syntyisi. Ennusteet siitä levisivät laajalle Etu-Aasiaan, juuri Kristuksen syntymää edeltäneellä vuosisadalla.

Tätä suurta kuningasta pidettiin Mithra-jumalan ruumiillistumana, hän on maan päällä uudestisyntynyt, ihmiseksi tullut Mithra. Ennustuksissa puhutaan nimenomaan jumalan ”ihmiseksi tulemisesta”. Eräässä tekstissä puhutaan siitä, että sinä yönä, jolloin uusi vapahtaja syntyy, tähti tulee olemaan tapauksen erikoismerkkinä.

Salonen toteaa, että tuo perinteen esittämä luola voidaan jopa paikantaa. Se sijaitsee Urmia-järven lähistöllä. Paikankin Salonen mainitsee, mutta valitettavasti minun hallussani olevassa kirjan kopiossa, se tekstin kohta on sotkuinen enkä saa kirjaimista selvää. Paikan viimeiset kirjaimet ovat kuitenkin ”iz”.

Salosen mukaan pienessä Juudan valtakunnassa pidettiin parthialaisia pelastajina. Heidän avullaan voitiin päästä Rooman ikeestä ja julmasta kuningas Herodeksesta. Näin juutalaiset olivat luonnostaan ystävällismielisiä parthialaisia kohtaan ja omaksuivat heidän uskomuksiaan.

Näin Salonen toteaa pakinansa lopussa:

”On kieltämätön tosiasia, että loppiaiskertomuksen iraanilainen tähti tunnettiin juutalaisten piireissä laajalti ennen Kristuksen syntymää… Rooman valtakunnassa ihmiset joutuivat valitsemaan Kristuksen ja Mithran välillä.”  

Joulukuun 25. päivästä lähtien loppiaiseen saakka vietetään kristillistä valon juhlaa. Se sijoittuu samaan aikaan, jolloin on vietetty Mithran valonjuhlaa.

Mathrasta ja mithralaisuudesta sekä mithran ja Kristuksen suhteesta voi wikipedian artikkelien lisäksi lukea täältä: http://www.truthbeknown.com/mithra.htm. Nyt jätän asian käsittelyn Armas Salosen varaan.   

…

 

Giovanni Bellinin (n. 1430-1516) maalaus

Tuo tieto, että Jeesus on syntynyt luolassa, tulee näkyviin myös venäläisen runoilijan Boris Pasternakin (1890-1960) runossa Joulun tähti (Рождественская звезда).  Runon suomennos tunnetaan nimellä ”Joulutähti”. Pasternak oli perehtynyt kulttuurihistoriaan ja nähnyt varmaan nuorena opiskelijana Venetsiassa matkatessaan maalauksia, joissa Maria ja Joosef on kuvattu Jeesus-lapsen kanssa kallioluolassa.

Runo on julkaistu Pasternakin pääteoksessa Tohtori Živagossa, sen lopussa olevassa runoliitteessä. Romaani julkaistiin vuonna 1957, runo ilmestyi ensimmäisen kerran kymmenen vuotta aikaisemmin. Romaani on Juhani Konkan suomentama. Runon on riimitellyt Helvi Juvonen. Hän on tehnyt parhaansa ja saanut siitä niin hyvän kuin ylipäänsä käännöksestä voi saada. Kaikkea suomennos ei voi kuitenkaan välittää. Runossa on seikkoja, joita on vaikea ilmaista vieraalla kielellä, mutta Juvosella on ollut kykyä ottaa myös ne huomioon.

Kirjailija, toimittaja ja tutkija Dmitri Bykov pitää sitä Pasternakin runoista parhaimpana. Siinä hän toki hieman liioittelee, koska joutuu heti täydentämään, etteivät muutkaan ole huonompia. Mutta yhtä kaikki Bykov on monipuolinen kirjallisuuden tuntija ja jotain siinä runossa on, kun kerran hän haluaa nostaa Joulun tähden erikoisasemaan.  Bykov ei ole ainoa. Vuonna 1947 pianistilegenda ja Pasternakin ystävä Maria Judina ihastui siihen lähtemättömästi. ”Jos te vaikka ette kirjoittaisi mitään muuta elämänne aikana, se riittäisi antamaan Teille kuolemattomuuden maan päällä ja taivaissa”, syvästi kristillinen Judina kommentoi. Judina oli tuntenut Pasternakin ainakin 20-luvun alusta alkaen. Hän oli kääntynyt juutalaisuudesta ortodoksiseen uskoon eikä Stalinkaan rohjennut kajota häneen. Hän ilmaisi musiikissaan vainoista kärsivän kansan tuntoja ja koki runosta nousevat tunnot itselleen läheisiksi. Vainottu runoilija Nikolai Zabolotski oli sanoissaan hieman lakonisempi todeten, että ”Pasternakin Joulutähti on laitettava kehyksiin, ripustettava seinälle ja joka aamu otettava sen edessä hattu päästä”.

Runo on villi purkauksenomainen kuvaus suuresta kansan liikehdinnästä suuren mysteerin äärelle. Pasternakin mielestä eurooppalainen sivistys on kehittynyt kristinuskon juurille. Tohtori Živagon runojen kristillinen teema käsittelee kuitenkin laajemmin Euroopan ja kulttuurin kehitystä. Mikään uskonnollinen henkilö hän ei ollut. Kristillinen perinne oli hänelle vain keino välittää elämää suurempia asioita, aivan samoin kuin antiikin kulttuuri oli väline jollekulle toiselle runoilijalle.

Runossa kuvataan kaaosta, jonka keskelle syntyy valo.  Kansa pyrkii valoa kohti haluten löytää elämälleen toivon. Kansainvaellus laajenee, tilanne on hajoamassa hallinnasta. Runoilija ei pyri kuvittamaan Raamatun kertomusta. Koko runo on täynnä monen moisia viitteitä venäläiseen maisemaan ja yhteiskuntaan. Runoa lukiessani minä ainakin elän mielessäni Venäjän historian välillä julmiakin vuosia. Kansa on kuitenkin sitkeästi pyrkinyt eteenpäin joulun tähden ohjaamana uutta toivoa kohti.

Minulla on oma tulkinta, jonka uskon havainneeni runosta. Joulun tähden pitäisi olla merkkinä Jeesus-lapsen syntymästä. Kansa haluaa hiljentyä hänen edessään. Tähteä seuraten se pyrkii häntä kohti. Lopussa kuitenkin kaikessa mystisen kauneuden keskellä paljastuu tuon tähden toinen puoli.

Marian lapsi valoa säteilevänä makasi kylmässä seimessä saaden lämpönsä härän sieraimista. Taustalla vieraiden joukossa neitsyttä päin katsoi ”joulun tähti”.

Alussa tähti oli loistanut kertoen uudesta Messiaasta. Mutta lopulta tähti ei olekaan pelkkä tiennäyttäjä. Se seuraa, se valvoo ja tarkkailee.  Minä näen tässä uhan. Tiennäyttäjästä on tullut tarkkailija. Pasternak oli kokenut elämässään oman kansansa karun historian juuri näin. Siinä on tuo mysteerin ristiriitaisuus. Kaikki kääntyykin päälaelleen, vaikka toki toivo jää elämään.