Ei minulle kevättä tule - ”Не для меня будет весна…” (Uusi versio)

 Julkaisin vuonna 2015 jutun tunnetusta venäjänkielisestä kansan suussa elävästä laulusta ja sen syntyhistoriasta. Se löytyy täältä. Nyt pääsiäisen aikaan innostuin kuuntelemaan laulua uudestaan ja tein uuden version käännöksestäni. Todetaan heti, että laulettavaksi suomennokseni ei ole edelleenkään tarkoitettu. Liitän sen nyt tähän ja tuon sen jälkeen edellisen juttuni täytteeksi hieman lisäväriä laulun taustoihin. Laitan myös pari linkkiä tuoreemmista laulun tulkinnoista. Enkä aivan lopussa malta olla kajoamatta myöskään konfliktiin Venäjän ja Ukrainan välillä.

Koska Suomessa vietetään nyt pääsiäistä, niin puutun erääseen seikkaan laulun sisällössä. Venäjän ortodoksit juhliessaan pääsiäistä tervehtivät tuttaviaan huudahduksella ”Kristus on ylösnoussut!”. Siihen on oma vastauksensa (”Totisesti nousi!”). Tuo huudahdus kuuluu kaikkien perinteeseen, kyse ei ole hartauden harjoittajien uskonnollisesta liturgiasta. Minä en ole ortodoksi, mutta venäläiset ystäväni ovat minulle lähettäneet pääsiäistervehdyksen tuota huudahdusta käyttäen. Niin olen joskus tehnyt minäkin. Nyt pääsiäissunnuntaina ei viestiä kuitenkaan kuulu, sillä Venäjällä pääsiäistä vietetään vasta viikon kuluttua.

Ei minulle kevättä tule

Ei virtaava Don tulvaa tuo

Sydän neidon riemusta hehkuu

iloa sykkii – mut’ minulle ei.

 

Ei minulle puutarhat tuoksu

Kukkii kirkkaana laakson lehto

Soi kutsuen sirinä satakielen

Se kevään kohtaa – minä en.

 

En pääsiäisestä osaksi pääse

tulee juhlapöytään suku ja rakkaat

”Ylösnoussut on Kristus” – soljuvat suut

ilon päivä on heillä - ole mukana en.

 

Vaan minunpa ihoni valkean

särkee lyijyinen luoti,

vuotaa kyyneleet katkerat,

minulle suotu se elämä on.

 

Netistä löytyy laulusta huomattavan paljon eri versioita. Laitan tähän alkuun linkin, jossa laulun esittää Felix Davydov. Siinä on mukana kuusi säkeistöä. Se kertoo osaltaan, että laulu on historian saatossa muokkautunut monella tapaa.

Videon kommenteista käy ilmi, että monen katsojan isoisä oli laulua laulanut, joten pienestä lapsesta asti se oli tullut tutuksi. Laulun julkaisija toivoo laululle pitkää ikää, sukupolvia eteenpäin. Kommentteja lukiessa huomaa varmasti odotetun seikan. Laululla on symboliarvoa venäläisten patrioottien keskuudessa. Se liittyy myös Donin kasakoiden perinteeseen. Siihen se on itse asiassa  menneisyydessä mukautunut., Ymmärrän niin, että kasakkaperinteen vaalijat ja harrastajat ovat sen ottaneet omakseen.

Laulun taustalla oleva runo on syntynyt 1830-luvun lopulla. Seuraavassa toistan hieman vanhaa juttuani, mutta tuon myös hieman lisätietoa.

säveltäjä N.V. Devitte

Runon alkuperäisen version on laatinut laivastoupseeri A. Moltšanov vuonna 1838. Venäläinen säveltäjä N.V. Devitte (1811 – 1844) on sen säveltänyt. Moltšanovin sanotaan palvelleen Mustanmeren laivastossa Silistrija-nimisellä aluksella. Alkuperäinen runoversio on pitempi ja sen rinnalla pelkistetty nykyversio tuntuu kalpealta häivähdykseltä. Toisaalta tuo pelkistys tuo siihen musiikillista voimaa. Alkuperäisessä versiossa tytöllä on nimi – Alina. Siinä mainitaan Abhasian rannikko ja Kaukasuksen kansat, joita vastaan käydään taistelua. Don-joen sijalla on Bug. Sillä joella ei ole kuitenkaan runollista sisältöä, Doniin liittyy monenlaisia mielleyhtymiä, se sopii tähän lauluun paremmin.

Kuin luonnostaan Donin kasakat omaksuivat laulun. Sen myötä todellakin Don-virta pääsi mukaan runon elämään. Laulu sai uutta voimaa ja sisältöä. Tyttö menetti nimensä. 1900-luvun alussa runo sai ikään kuin uuden elämän.

Edellisessä jutussani kerroin, että laulu unohtui neuvostovallan synnyttyä. Se jäi kyllä pimentoon, mutta eräässä jutussa todetaan laulun eläneen sotilaiden suussa. Muun muassa Suomeakin vastaan käyty sota mainitaan. Lopulta se nousi uudelleen pinnalle 70-luvulla Nikita Mihalkovin elokuvan Viisi iltaa myötä. Siinä elämässä sivuraiteille joutunut mies alkaa ravintolassa juopuneena yhtäkkiä toistella laulun sanoja.

Vanhassa jutussani linkkien myötä painotukseni on hieman toisenlainen. Silloin suuren vaikutuksen minuun teki Sretenskin mieskuoron esitys. Yllä olen liittänyt jo linkin yhden laulajan esityksestä. Tässä on vertailun vuoksi pari modernimpaa versiota. Aleksandr Ustjugovin versio (tässä) on saanut jo yli 3,9 miljoonaa katselukertaa. Tässä versiossa katsojia on ollut huomattavasti vähemmän. Eivät ne minua erityisemmin sytytä.

Laitan aivan juttuni loppuun vielä version, joka kosketti minua ja liittää kaiken lisäksi tuon laulun traagisella tavalla myös nyt meneillään olevaan sotaan. Toki se tuo mukanaan ristiriitaisia tuntoja, jotka vievät ajatukset pois itse laulusta. Esittäjänä on Länsi-Ukrainassa asunut ja elämäntyönsä tehnyt bardi Vasili Ždankin. Hän menehtyi 61-vuotiaana vuonna 2019 traagisessa onnettomuudessa, josta kerron lisää hieman alempana. Hän säestää itseään Ukrainan kansallissoittimeksikin mainitulla banduralla. Se on luuttua muistuttava kansansoitin. Jos tutustuu Ukrainan kansanmusiikkiin, niin suuret banduraorkesterit tulevat kyllä kiinnostuneelle pian vastaan. Toinen nimi soittimelle on kobza. Wikipedian suomenkielinen tynkäjuttu löytyy täältä. 

Ždankin oli syntynyt Etelä-Venäjällä (Krasnodarin alueella) vuonna 1958. Kaksivuotiaana hän muutti vanhempiensa mukana Ukrainaan. Aikuisiässä hän asui Länsi-Ukrainassa, jossa tuli ainakin myöhempinä vuosinaan leimatuksi venäjämielisenä. Hän käytti esiintymiskielenään yhtä lailla ukrainaa kuin myös venäjää. Oli ollut aktiivisesti mukana Ukrainan itsenäisyysliikkeessä Neuvostoliiton hajoamisprosessin yhteydessä. Viimeisinä vuosinaan hän esiintyi paljon tyttärensä kanssa duona.

Seuraavaksi tulee tietoa, jonka todenperäisyydestä en ole varma. Kyse on laulajan kuolemasta, josta syyskuussa tulee kuluneeksi neljä vuotta. Hän harrasti moottoripyöräilyä ja hän joutui sillä ajaessaan liikenneonnettomuuteen ja menehtyi siinä yhteydessä. En ala sitä nyt tarkemmin käsitellä, mutta on vahvoja epäilyksiä, että kyseessä oli murha. Sitä epäilyä ei aivan suoralta kädeltä pidä torjua, koska laulaja asui kuitenkin alueella, jossa oli hyvin vahva kansallismielinen ja venäjävastainen ilmapiiri. Ždankinilla oli paljon vihamiehiä, koska hän kuitenkin kävi paljon Venäjällä esiintymässä ja loi siten toiminnallaan siltaa Venäjän suuntaan. Tuo onnettomuus sattui aikoihin, kun ristiriidat maiden välillä olivat entisestään kärjistymässä. Venäjämielisiin kohdistuneita poliittisia murhiahan oli Ukrainassa tapahtunut runsaasti siitä lähtien, kun nykyiseen sotaan alkanut konflikti alkoi vuonna 2014.

(lähteitä: tämä ja tämä)

Mutta se siitä. Pääsiäispäivää odotellessa on hiljentymisen aika. Täältä voi katsoa ja kuunnella bardi Vasili (tai kenties ukrainalaisittain Vasil’) Ždankinin esitystä banduran säestyksellä.

Laitan loppuun vielä venäjänkieliset sanat. Kyseessä on yleisin neljän säkeistön versio:

Не для меня придёт весна,

Не для меня Дон разольётся,

И сердце девичье забьётся

С восторгом чувств -- не для меня.

 

Не для меня цветут сады,

В долине роща расцветает,

Там соловей весну встречает,

Он будет петь не для меня.

 

Не для меня придёт Пасха,

За стол родня вся соберётся,

«Христос воскрес» из уст прольётся

В Пасхальный день не для меня. 

 

А для меня кусок свинца,

Он в тело белое вопьётся,

И слёзы горькие прольются.

Такая жизнь, брат, ждёт меня. 

”Mua hurmaa humala, on näytös lopussa…”

”… se verhon vetää eteen sydämen.” 

Tuo otsikon lainaus on monipuolisen musiikkimiehen ja trubaduurin Harri Saksalan käsialaa. Kyse on argentiinalaisesta tangosta ja Saksala on antanut omalle suomennokselleen nimen ”Viimeinen känni”.  Siitä kerron lisää alempana.

 Minun ikäluokkani tuntee Saksalan ennen kaikkea 60-luvun loppupuolen rokkarina: Topmost, Soulset ja Apollo olivat tuolloin Suomi-rockin huippua. Tuon jälkeen on paljon tapahtunut. Saksala on hankkinut ihan porvarillisen ammatinkin. hän on lakimies. Musiikki ei kuitenkaan sen myötä jäänyt. Wikipediasta voi lukea lisää.

Olen itse kuullut Saksalaa livenä vain kerran. Se oli joskus 2010-luvun puolivälissä Kouvolassa Jättömaa-festivaalin yhteydessä. Se teki vaikutuksen.

En kajoa nyt syvemmin Saksalan uraan. Totean, että laulajana hän on tulkinnut suomalaisia klassikkorunoilijoita, kuten Aleksis Kiveä, Aaro Hellaakoskea, Eino Leinoa. Tuoreemmista pitää ehdottomasti mainita Pentti Saaritsa, jonka lyriikan ympärille hän rakensi 70-luvulla ihan oman projektinsa. Muitakin vastaavia projekteja on uraan mahtunut, mm. Mika Waltarin tekstejä. On Saksala tulkinnut myös suomalaista tangoa omalla karhean voimallisella tyylillään. Saksalan omat sanoituksetkin ovat laadukasta työtä, samoin sävellykset. Sovituksiaan hän taitaa väheksyä, mutta on niissäkin ansionsa.

Kaikkia näitä voi kuunnella neljästä CD:stä koostuvasta kokoelmasta Lauluja, vuosia, elämää (osat 1 ja 2). Levyjen ohessa on myös kattava johdantoteksti Saksalan uraan ja arvokasta taustatietoa äänityksistä ja musiikillisista ambitioista. Tuo kokoelma esittelee nimenomaan Saksalan soolotuotantoa. Suosittelen. Jos ei muualta, niin kirjastoista kyllä löytyy. Se laitos meillä vielä toimii. CD-kokoelman sisältämä aikajakso alkaa vuodesta 1976 ja yltää levyjen julkaisuvuoteen 2014. Minua kiinnostaa nyt ennen kaikkea Saksalan tulkinnat argentiinalaisesta tangosta. Niistäkin olen tähän poiminut itselleni vaikuttavimmat tulkinnat.

 

Argentiinalaisen tangon albumi Le Tango ilmestyi vuonna 1990. Saksala oli Suomessa päässyt kosketuksiin argentiinalaisen tangon tekijöiden kanssa. Hän innostui, mutta varsinaisen sytykkeen hän sai Pariisissa, jonne hän oli saanut lyhyen taiteilija-apurahan. Siellä toimi nimenomaan argentiinalaiseen tangoon omistautunut klubi. Siitä homma lähti käyntiin. Pariisin keskustassa hän pääsi loistostudioon äänittämään. Ja levy valmistui. Yllä mainitussa CD-kokoelmassa on seuraavat argentiinalaiset tangot: Viimeinen känni – La ultima curda, Niin kuin toive – Fuimos, Sen päivän ja sen illan – El dia que me quieras ja En ole enää sulle velkaa – Mano a mano.

Tähän vuoden 2014 CD-kokoelmaan on liitetty vuonna 2003 äänitetyt klassikkotangot Yksin – Uno ja Luokses jään – Volver sekä La Cumparsita. Ne on sovitettu paljon pelkistetymmin: pelkällä bandoneonin ja myös kitaran säestyksellä. Noista kaksi ensimmäistähän ovat aiemmin Eino Grönin tunnetuksi tekemiä.

Argentiinalainen tango vaatii omanlaisensa tulkintaa. Suomalainen tangoperinne on unohdettava. Musiikissa on vaihteleva rytmi, välillä tunnelma kiihtyy, välillä hidastuu. Vaihtelua riittää musiikin kautta välittyy hyvin monenmoiset elämän tunnot. Musiikki ja laulu tuntuvat elävän omaa elämäänsä. Sanojen vuolaus ei tunnu istuvan musiikin rytmiin. Joskus kerronta saattaa nousta tunteenomaisena purkauksena musiikin ylle. Mutta säestys myötäilee laulajaa. Itkua ja naurun purkauksiakaan ei vierasteta Niin tango toimii alkukielellä.

Saksalan voimallinen ääni sopii siihen genreen todella hienosti. Eikä vain ääni, kyllä hän on sisäistänyt musiikin syvimmän olemuksen. Hänen suomennoksensakin tuovat kuulijoiden eteen tunnelman hetkittäisen raakuuden. Minua innosti erityisesti kaksi tangoa: yllä jo mainittu Viimeinen känni ja toiseksi argentiinalaisen tangon historian tärkeimmän hahmon Carlos Gardelin säveltämä Mano a mano (En ole enää sulle velkaa).

El dia que me quieras on myös Gardelin sävellys. Sen suhteen hieman vierastan - ainakin toistaiseksi - Saksalan raakaa tulkintaa (hänen oma suomennoksensa). Sen on levyttänyt myös Tapani Kansa: Päivä jolloin rakastat (san. Lauri Taponen). Kansan tulkinta on herkän tunnelmallinen ja myös sanoitus istuu tuohon Argentiinan ”Satumaaksikin” kutsuttuun lauluun sen verran eroottisenkin tunnelmallisesti, että Saksalaa kuunnellessa sydämeen nousee vastareaktio. Totta kai Gardelin omaa alkuperäistätulkintaa ei voita mitään. Alkuperäiseen sisältyy myös herkkä resitatiiviosuus.

Vuonna 1935 traagisesti lento-onnettomuudessa kuolleen Carlos Gardelin elämästä on julkaistu vuonna 2020suomenkielinen elämäkerta (Maailman tangokuningas Carlos Gardel), tekijöinä Julian Barsky & Osvaldo Barsky. Suosittelen tutustamaan. Gardelin elämän vaiheista olisi paljon mielenkiintoista kerrottavaa.

…

Mennään noihin kahteen yllä jo mainitsemaani Saksalan tulkintaan.

 

Viimeinen känni (La ultima curda - sävellys ja alkuperäiset sanat: Anibal Trollo & Castillo Gonzales)

 

CD-levyn oheistekstissä selvitetään levytyksen ja sanoituksen taustaa. Se oli aiemmin Saksalan jo suomentama ja Anneli Saariston levyttämä, mutta hän ei ollut suomennokseen tyytyväinen. Tuolloin hän ei edes tiennyt, että kyseessä oli vanha argentiinalainen tango. Hän alkoi tutkia alkuperäistä tekstiä ja halusi tehdä uuden tekstin sitä kunnioittaen. Laulun alkuperäinen nimi La ultima curda tarkoittaa itse asiassa ”viimeistä esirippua”.

”Se on tyypillinen argentiinalainen dramaattinen teksti kuolemasta. Käänsin sen viimeiseksi känniksi, mutta paremmin kuin mitä se oli Annelin levytyksessä käännetty.”

Näin Saksala itse kertoo sanoituksestaan. Saksala jatkaa Le Tango -levystään:

”Levyn ilmestyessä argentiinalainen tango oli suomalaisille ihan uutta. Suomalaiseen korvaan kuulosti oudolta, kun tangossa ei ole lainkaan rumpuja. Vasta myöhemmin Suomessakin alkoi Astor Piazzolla -buumi. Ja sain jopa puhuttua Astor Piazzollan esiintymään Ikaalisiin juuri ennen sen kuolemaa 1990-luvun alussa.

Positiivisesta palautteesta huolimatta tuo tangolevy ei kamalasti myynyt. Ehkä jopa pari tuhatta kappaletta. Sen tekeminen oli kohtuullisen kallista, mutta onneksi minulla oli päivätyö Vantaalla.”

 

Seuraavassa on katkelma Saksalan tekstistä:

 

”Muistot ja tyhjyys, typeryys taas kerran täyttää tylsän mielen.

Nyt viinihöyryt huumaa kielen.

Kuin tyhjään ränniin, mä putoon viimeiseen känniin.

 

Jo peitä hehku auringon

ja ikkunasi kiinni laita.

Mä unohduksen maita käyn.

Ja jälleen katoan taa humalan.

 

Siis kerro kohtalosi

mun tuskani on tosi.

En sitä enää peittää voi.

Kai muistat rakkauden

sen menneen kaukaisen.

Se unhon yöstä hiljaa soi.

Sua sanat satuttavat

ja yhä kiduttavat

mun maljapuheissani.

Vaan vanha lempi on

kiihkeintä bandoneon

kuin viinilasin autuus

mua hurmaa humala

on näytös lopussa

se verhon vetää eteen sydämen.”

…

En ole enää sulle velkaa - Mano a mano

 

Lainaan ansiokasta nettisivustoa Milongafin-nettisivustoa. Se esittelee argentiinalaista tangolyriikkaa suomeksi. Sieltä löytyy tämän tangon sanoitus. On siellä myös vanhempi versio Viimeisestä kännistä. Sivusto avautuu täältä. Lainaan sanat kokonaisuudessaan, siten voimme tutkailla, miten teksti toimii ilman musiikkia:

 

”Allapäin ja murheissa
nyt sen kaiken vasta huomaan
Olit liian hyvä nainen
sä mun pieneen elämään      

Olit enemmän kuin läsnä
olit hehku jota palvoin
olit hellyys jonka vuoksi                                       
mä öitä aina valvoin
ja mä sulle olin paljon
enemmän kuin kaikki muu

Miten köyhä olit silloin
jossain sivukorttelissa
ehkä vielä muistat illan
kun siellä kohdattiin

Vaan nyt on kaikki toisin
sulle elämä on juhlaa
kun sen toisen kanssa kuljet
ja hän sinuun kaiken tuhlaa
olet kavala kuin kissa
ja hän hiiri parka vain

Tyhjät toiveet, kuvitelmat
niitä täynnä on nyt pääsi
Miten sokeaksi saikaan
sinut hölmöt juhlineen

Puuteroidut houkutukset
voittajat ja valloittajat
ne narrin lailla siellä
jossain sulle kumartavat
ja röyhkeästi tunkeutuvat
pieneen sydämeen

En ole enää sulle velkaa
kaiken aikanaan jo maksoin
Siksi välitä en tippaa
mitä tuut sä tekemään

Tai jos jotain vielä oisi
joku vippi ehkä kaksi                                             
niistä murhetta en kanna
en ryhdy enää maksajaksi
turhaan kulta niitä vaadit
ne nyt toiset maksakoon

Nautinnot ja öiden huumat
valloitukset suurimmatkin
ohi meneviä voittoja
sittenkin on

Rahaa riittää kerskureilla
jotka haistaa aina saliin
ja ne sulle uskottelee
sä osaat ampua vain maaliin
ja sitä harhaa sä ryhdyit
kerran palvomaan

Vaan vanhan päällystakin lailla
sä voit olla kerran yksin
Silloin kaikki suuret toivees
on hiekkaan valuneet

Siksi valmis yhä oisin
enempään kuin kaikki roistot
jotka lupasivat kerran
maailmansa kirkkaat loistot
nuo hetket ehkä koittaa
niinkuin sanoin, valmis oon.”

 

….

Lopuksi nostan Saksalan levyiltä vielä yhden helmen, joka ei ole argentiinalainen mutta upposi minuun. Saksala on tehnyt urallaan yhteistyötä useiden maineikkaiden muusikoiden kanssa. Yksi heistä on kitaristi Antero Jakoila, jonka soolot ja saundit kyllä nousevat musiikin kokonaisuudesta pintaan. Jakoilan sooloalbumilta vuodelta 1984 löytyy Saksalan tulkinta kuubalaisen Pedro Luis Ferrerin sävellyksestä Balladi tuhmasta tytöstä (Romance De La Nina Mala). Se on kaikin puolin upea tulkinta, johon Saksalan ja Sini Perhon yhteistyössä tekemä sanoitus osuu nappiin.

Kirjastosta ainakin tuo Saksalan CD-kokoelma löytyy. Ja alkukielisiä kappaleita voi kuunnella Youtubesta, hakusanana kappaleen nimi. En ole tarkistanut, mitä Saksalan esityksiä sieltä löytyy.

 

Lauri Viita ja Tapani Kansa kohtaavat – Betonimylläri (1987)

 

”Älä jännitä mies, ei apua siitä, ei irvistys auta, jos voima ei riitä.”

 

Betonimylläri. Heikki Sarmannon sävellyksiä Lauri Viidan runoihin.

Orkesterille sovittanut Pekka Pohjola. LP, 1987.

 

Julkaisen tämän kirjoitukseni Lauri Viidan syntymäpäivänä, perjantaina 16. joulukuuta 2022. Hän on syntynyt 106 vuotta sitten vuonna 1916. Ja julkaisupäivästä kuuden päivän kuluttua - joulukuun 22. päivänä - tulee kuluneeksi 57 vuotta hänen kuolemastaan. Hän nukkui pois vuonna 1965.  Olkoon tämä tieto kirjoitukseni muodollisena perusteena.

Motossa oleva teksti on peräisin runoilija Lauri Viidalta. Alempana selviää sen käytön tarkempi yhteys. Ja tarkennetaan sekin ilmeinen itsestäänselvyys, että otsikossa mainittu kohtaaminen tapahtuu virtuaalisesti musiikin kautta.

…

Erään kauppakeskuksen aulaan oli luotu levymyyntiä. Siellä viiden euron vinyylipinoa tutkaillessani silmiini osui kirjallinen äänilevy: Heikki Sarmannon sävellyksiä Lauri Viidan runoihin. Tulkitsijana Tapani Kansa. Musiikin on sovittanut orkesterille Pekka Pohjola, joka myös johtaa orkesteria. Neljä tunnettua nimeä yhdessä nipussa! Jazzpianisti, rock-yhtyeen basisti, huippuluokan iskelmälaulaja ja Suomen kirjallisuuden kärkinimiin kuuluva runoilija! Jokaisella noilla neljällä levykannessa mainitulla henkilöllä oli vaikutuksensa ostosvalintaani. Arvokasta tavaraa poistohintaan!

Otin levyn mukaani ja kotonani sai levysoittimeni pyöritettävää. Se on ainutkertainen kokemus. Kokoelman kappaleet löytyvät Youtuben seinältä mutta vinyylilevyn saundia se ei pysty korvaamaan.

Levy julkaistiin 35 vuotta sitten. Kun vertaa nykypäivään, niin voi vain huokaista: kovin erilainen oli tuolloin 80-luvulla kulttuurin maisema. Vinyylilevyt ovat nykyisin lähinnä keräilijöiden harrastus. Kirjalliset äänilevyt kuuluvat nykyisin kuriositeettiin. Entä sitten solisti!  Se on kai ainoa sidos nykypäivään, mutta paljastan heti ensikuuntelun jälkeisen päätelmäni: musiikissa voi monen muun ansion ohessa kokea Tapani Kansan uran huipennuksen. Enkä väheksy mitenkään laulajan muuta tuotantoa. Toki siinäkin on subjektiivisesti katsoen jonkinlaista alisuorittamista, mutta tämä neljän taiteilijan yhteistyö vaikuttaa muhevalta.

Betonimylläri oli hänen esikoisrunokokoelmansa, ilmestymisvuosi 1947. Tapani Kansan tulkinta toi eteeni 40-luvun sodanjälkeiset tunnelmat Tampereen Pispalasta.

….

Lauri Viidan tekstit ovat aikoinaan minuun osuneet ja uponneet. Niiden syviin tuntoihin olen ihastunut ja teoksissa sykkivää elämää mielessäni kokenut. Ne ovat osaltaan antaneet voimaa kohdata elämä koko karheudessaan.

Kun nyt pitkähkön ajallisen välimatkan jälkeen sain eteeni Sarmannon ja Kansan tulkinnat, Viidan sanat tulvahtivat Kansan värittäminä tajuntaani kuin syke menneestä maailmasta. Siihen liittyi häivähdys jostain kaukaisista lukukokemuksistani. Rajummin ilmaisten se oli oikeastaan potku: rankkari keskeltä läpi. Näin toteaisin Qatarissa pidettäviä jalkapallon MM-kisoja jonkin verran seuranneena.

Mennyt elämä tulvahti pintaan. Puuskainen tuuli toi mukanaan jo unohdettua. Pispala oli Viidan kokemusmaailmaa Siihen minä toki olen voinut tutustua vain kirjojen sivuilta. 40-luku sodan jälkeen – alan kuvitelmissani elää siellä. Lauri Viita on osa meitä, suomalaisuutta, osa mennyttä Suomea, suomalaisuutta, identiteettiämme, joka on lähtemättömästi jäämässä taakse.

Viita tuo äänellään ja rytmin täytteisellä kielellään eteemme perustuksemme luojat, rakentaja, duunarit ja heidän kokemusmaailmansa. Hän kuuluu osana suomalaisuuteen, mikäli siitä vielä edes häivähdys on jäljellä.

Ennen kuin menen itse levyyn, kirjoitan sanasia Tapani Kansasta.  Tuon levyn kautta eteemme avautuu aivan erilainen taiteilija, kuin mitä iskelmistä olemme tottuneet kuulemaan. Hän on kypsä rankan ja raa’an, sekä myös herkän työläiskirjailijan lyriikan tulkki. Viidan sanoista välittyy Tampereen työläiskaupunginosan sielukkuus kaikessa monimuotoisuudessaan. Tapani Kansa ei ole mikään tyhjänpäiväisyyden toistaja, jokaisella sanalla ja ilmaisulla on painava sisältönsä. Kansa on elänyt Lauri Viidan tekstit sisimmässään, sulatellut ehyeksi kokonaisuudeksi.

Levyllä Kansa on parhaimmillaan, eletään Kansan laulajan uran huippuvuosia. Hän osaa hyödyntää aikaisemman kokemuksensa, hän antaa kaikkensa. Kaikki on pelissä ja mukana on vielä taiteilijan nöyryyttä täyteen antautumiseen. Kokoelman luominen on vaatinut taiteilija Kansalta itseluottamusta. Ilman sitä ei tuollaista kokoelmaa olisi syntynyt.

Nyt me tiedämme, että tuo itseluottamus johti myöhemmin ylilyönteihin, niin uskallan todeta. Mutta hänen kunniakseen on todettava, että hän on aina jaksanut nousta pystyyn ja käsittääkseni jatkaa edelleen uraansa.

Kerron vielä hiukkasen Tapani Kansan laulajanurasta, vaikka se ei olekaan juttuni keskiössä.  On eräs toinenkin projekti, johon hän on kyennyt paneutumaan yhtä ansiokkaasti. Betonimyllärin levytystä seuranneella vuosikymmenellä hän teki argentiinalaiselle tangolle omistetun levyn, joka sisältää kaksitoista kappaletta, joukossa todellisia helmiä. Levy on nimeltään Päivä jolloin rakastat – argentiinalaisen tangon suurimmat klassikot. Kansa on itse myös tuottanut kokoelman. Ne ovat hienoja sovituksia ja aivan uudenlaisia suomennoksia, joissa pyritään välittämään eteläamerikkalaisen musiikin aitoa tunnelmaa ja henkeä. On pyritty välttämään falski viihdemusiikin pintakoreus – ja mielestäni onnistuttu. Laulut on suomentanut Ahti Taponen, joka kirjallisessa tuotannossaan tunnetaan myös Jussi Taposena (ks. täältä). Hänen elämänsä päättyi kuluvan vuoden syyskuussa. Siksikin hän ansaitsee maininnan.

Yhteistä noille kahdelle kokoelmalla on se, että ne molemmat ovat unohdettua todellisuutta. ”Miks kaikki kaunis meiltä tahtoo kuolla” – niin pohti aikoinaan Eino Leino, ja on osunut oikeaan.

Tuon 90-luvun lopun tangolevyn jälkeen Tapani Kansa ei ole enää urallaan yltänyt samalle tasolle, ehkä muutamia yksittäisiä lauluja ja esityksiä lukuun ottamatta. Eikä siinä mitään ihmeellistä. Se kuuluu elämään. Tärkeintä on kuitenkin se, että Tapani Kansa on jatkanut uraansa ja tuonut sen myötä varmasti ihailijoille kauniita hetkiä.

…

Mennään nyt Lauri Viitaan ja Sarmannon lauluihin. Levyn takakannessa on kuvausta, jonka nyt teille välitän.

Betonimylläri sisältää seuraavat runot: Balladi, Alfhild, Joki, Kapina, Tomu, Pappi ja pakana, Betonimylläri, Kotitaival, Iso mies, Vaeltaja. Niistä kruununkivenä on kymmenminuuttinen Betonimylläri. Mutta yhtäkään ei voi vähätellä. Kullakin runolla (tai laululla; miten vain kukin haluaa sen kokea) on oma painoarvonsa hienossa kokonaisuudessa. Luulenpa kuitenkin, että jos suoritettaisiin äänestys, Alfhild saisi suurimman suosion. Sehän on jäänyt vuosien myötä soimaan erityisenä äitienpäivän juhlistajana.

 Heikki Sarmanto kertoo:

”Laulusarja sai alkunsa New Yorkissa vuonna 1975, jolloin sävelsin teoksen nimikkolaulun. Lauri Viidan runomaailma avautui minulle Brooklynin latinalaiskortteleiden keskellä järisyttävän voimallisena, miltei pelottavan syvälle tuntoihin tunkeutuen.”

 Teos kantaesitettiin Kajaanissa vuonna 1984. Tuolloin siihen riitti pelkkä pianon säestys. Laulusarjan solisti valikoitunut jo vuosia ennen aikaisemman yhteistyön pohjalta. Sarmanto oli löytänyt Tapanin ja Laurin persoonissa jonkinlaisen yhtenevyyden. ”Tapanin värikäs ja moni-ilmeisen herkkä persoona” oli läsnä säveltäjän perehtyessä Viidan tuotantoon.

Ensiesityksen jälkeen koitti parin vuoden kypsyttelyvaihe. Sinä aikana, kuten säveltäjä kertoo, ”Viidan sanoma imeytyi syvälle Tapanin tuntoihin”. ”Sana alkoi elää yhä voimakkaammin miehessä ja mies sanassa.”

Pekka Pohjola toi sitten kokonaisuuteen ja yhteistyöhön ratkaisevan panoksensa. Hän sovitti laulut ja loi orkestraation. ”Betonimylläri teki pitkän matkan Pispalan rinteiltä Brooklynin slummien kautta Pasilaan ja jatkaa nyt äänilevyllä vaellustaan.” Näin Sarmanto kiteyttää kokoelman tarinaa ja jatkaa: ”Tapani Kansan upean tulkinnan myötä Lauri Viidan sana nousee kirkkaana kohti uusia ulottuvuuksia.”

…

Myös tunnettu yritys- ja urheilujohtaja Pertti Paloheimo (s. 1930) on saanut levyn takakanteen puheenvuoronsa. Hän pitää Pispalaa Viidan ”henkisenä lähtölavana”. Urheilumiehenä hän vertaa sitä kotikenttään, joka laajeni uusiin sfääreihin. ”Mitalit lopulta jakaa vain aika ja avaruus.” Viidan rytmikorva on tehnyt häneenkin vaikutuksensa. Viita on ennen muuta runoilija, myös proosasta se käy ilmi.

Seuraava kuvauksen perusteella Viita oli tullut Paloheimolle tutuksi jo nuoruudesta lähtien:

”Meilläpäin, siellä Pispalassa, suvaittiin monia mielipiteitä. Niitä viljeltiin omassa ’Akatemiassa’ jo 1940 ja 1950 -lukujen taitteessa. Se kokoontui lauantaisin työviikon päätteeksi Haapaniemen yleisessä saunassa. Löylyn jälkeen pukuhuoneessa käsiteltiin kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat, esityslista oli avara, pääalustajana oli aina Lauri Viita.”

Paloheimon sanoin Viita oli ”iso, komea ja voimakas mies”, ”urheilijana hän oli moniottelija”. Sitä kuvatkoon runo ”Iso mies”.

Paloheimo kiteyttää omaa suhdettaan Viitaan.

”Lauri oli ensimmäinen valmentajani, opetti minut urheilemaan, juoksemaan, hyppäämään. Koripallossa ohjeita oli kaksi: palloa ei saa antaa vastustajalle ja se pitää heittää korirenkaan läpi.”

”Ensimmäinen kesätyöni koulupoikana oli toimia hänen lautapoikanaan, hanslankarina. Lauri Viita oli myös rakentaja, kirvesmies.”

Jotenkin tuota nyt lukiessa, tulee ikävä menneen ajan henkeä. Ehkä se johtuu siitä, että minullakin oli siihen kosketukseni, tosin aivan toisella puolen Suomea. Aikamme on menettänyt jotain lähtemättömästi.

Kun romaani Moreeni ilmestyi vuonna 1950, Paloheimo sai Viidalta uunituoreen kappaleen, jonka nimikkolehdellä runoilija oli kirjoittanut: ”Älä jännitä mies, ei apua siitä, ei irvistys auta, jos voima ei riitä.”

Siinäpä aitoa evästystä elämän tielle!

Paloheimo liittää myös katkelman runosta ”Onni”. Suvimaiseman tunnelmassa se päättyy vanhaan onnelliseen kaikuun merkiksi jatkuvuudesta: ”Isä hei!”

Tämän myötä on ilo hiljentyä joulun aikaan. Tuokoon se lämpöä sydämiimme - ja voimaa elää.

Vadim Kozin - estradilaulajan outo elämäntarina

 

Vadim Kozin on minulle tuore tuttavuus. Ehkä olin häntä ja hänestä kuullut mutta se tieto oli mennyt toisesta korvasta ulos.  Vasta tänä syksynä kiinnostus heräsi, kun avasin uteliaana YouTubessa hänestä kertovan dokumenttifilmin. Sen alussa hyvin vanha mies kertoo elämästään. Aluksi hän toteaa, että syntyi kauppiasperheeseen vuonna 1903. Isä oli venäläinen ja äiti täysverinen mustalainen. Eipä tarvittu enempää. Halusin tutustua hänen musiikkiinsa. Sen myötä löysin paitsi loistavan muusikon myös koskettavan elämänkohtalon.

Kozin osoittautui monipuoliseksi ja tunnevoimaiseksi laulajaksi. Mustalaisveri toi musiikkiin tulkinnallista herkkyyttä, romanimusiikille ominaista intohimoa ja temperamenttia. Se tosin vain sävytti tulkintaa. Sukujuuriensa ansiosta miehelle oli muotoutunut persoonallinen laulutyyli.  Hänen ohjelmistoonsa kuuluu kevyttä iskelmää, tangoja ja valsseja, venäläisiä romansseja ja laulelmia, joissa esittäjä tulkitsee musiikin sanomaa. Usein taustalta löytyy koskettava runo.  Mukana on sopivassa mitassa myös aitoa mustalaismusiikkia. Kun nuoruuden tulkinnoissa tanssin rytmi vei mukanaan, niin myöhemmällä iällään hän vaikuttaisi keskittyneen enemmän laulujen sisältöön. Eikä saa unohtaa, että hän sävelsi myös itse.

Nimeän otsikossa häntä estradilaulajaksi. Hän lienee ollut suurissa saleissa kuin kala vedessä mutta varmaankin elämänsä aikana hän sai esiintyä runsaasti nimenomaan pienelle yleisölle. Voisin kuvitella, että niissä hänen tulkintansa olivat koskettavimmillaan.

Vadim Kozinin urasta on kirjoitettu paljon, hänestä löytyy kiinnostavia dokumentteja ja myös luentoja. Yritän jutussani avata hänen pitkän elämänsä vaiheita. Totean kuitenkin, että hänestä kerrotuista materiaaleista löytyy ristiriitaisuuksia, syntymävuotta myöten. Lisäksi on olemassa suoranaisia aukkoja. Jossain vaiheessa Kozinia on luonnehdittu tarinankertojaksi, joka saattoi värittää myös oman elämänsä faktoja. Olen muiden armoilla mutta yritän säilyttää kriittisyyteni. Hänen eräisiin elämänvaiheisiin olisin halunnut perehtyä tarkemmin, mutta aika ei nyt sitä salli.

 

Vadim Aleksejevitš Kozin syntyi 21. maaliskuuta vuonna 1903 Pietarissa. Hän kuoli valtakunnan toisella laidalla Magadanissa 19. joulukuuta vuonna 1994. Hän eli siis 91-vuotiaaksi ja yli puolet elämästään hän asui Kauko-idässä.  Uran huippuvuodet ajoittuvat kuitenkin Moskovaan 30-luvun lopulle ja 40-luvun alkuun. Hänen syntymänsä ja kuolemansa ajoittuvat Venäjälle, mutta hän oli kuitenkin selkeästi neuvostoliittolainen laulajatähti. Ja musiikki kuului olennaisena osana hänen elämäänsä. Vaikka hän lauloi venäjäksi, hänelle on kertynyt myös kansainvälistä mainetta. Hänen musiikkiaan on levytetty ainakin Yhdysvalloissa (vuonna 1984). Mielenkiintoa herättänee sekin, että lähinnä rokkariksi luokiteltu brittilaulaja Marc Almond on noin kymmenen vuotta sitten levyttänyt LP-levyllisen Vadim Kozinin tunnetuksi tekemiä lauluja. Almond tutustui miehen elämänkohtaloon Venäjän matkallaan. Siitä syntyi radiodokumentti In Search of Vadim Kozin  ja BBC:n julkaisema kirjoitus (venäjäksi täällä).

Kozinin voi todeta laulaneen koko ikänsä. Ura alkoi 20-luvun puolivälissä ja vielä 90-vuotiaana hän esiintyi lähes hampaattomana ukkona muutamassa TV-dokumentissa joko itseään pianolla säestäen tai ilman sitä. Se on elävää, vahvan omakohtaisesti koettua musiikkia. Siinä on jo aivan toinen sävy kuin uran alkupuolen tanssimusiikissa ja herkissä romansseissa. Tyylikkäästi karkeaääninen vanhus luo yhden miehen musiikkiteatteria.

Magadan ja Kauko-itä antavat valveutuneelle lukijalle viitettä miehen menneisyydestä. Hänet vangittiin vuonna 1944 ja seuraavan vuoden helmikuussa hän sai 8 vuoden pakkotyörangaistuksen ja joutui Siperian junaan. Mies oli tuolloin suuri tähti ja sen mukaisesti häntä kohdeltiin. Matkasta tuli tavallista pitempi, kun suuremmissa pysähdyspisteissä haluttiin kuulla hänen esiintymistään. Niin hyödynnettiin ainutkertaista mahdollisuutta. Perille Kolymaan tultiin vuoden loppupuolella.

Pakkotyövankina Kozin pääsi suhteellisen helpolla. Koviin uuvuttaviin ruumiillisiin töihin hän ei joutunut. Hänen taustansa otettiin toki huomioon. Hänet värvättiin vankileirin musiikkiteatteriin (Matlag). Sitä johti Vankileirin johtajan puoliso Aleksandra Gridasova. Hänestä kerron alempana lisää. Rangaistuksensa hän kärsi siinä määrin esimerkillisesti, että viiden vuoden kuluttua hän pääsi ehdonalaiseen vapauteen. Moskovaan tai Leningradiin ei ollut kuitenkaan tuolloin paluuta ja mies jäi Magadaniin. Myöhemmin eläkeiässä, kun asumislupakin olisi heltynyt, hän ei enää halunnut palata.

Mennään laulajan sukutaustaan ja elämänvaiheisiin.

Äidin puolelta suvussa oli musikaalisuutta. Hänen isoisänsä sisko oli kuuluisa, jopa tsaari Nikolai II:n ihailema tummaääninen mustalaislaulajatar Varvara (Varja) Panina (1872-1911). Vadimin äiti lauloi ennen naimisiin menoaan kuorossa. Perheessä vieraili usein laulajia ja sen myötä myös Vadim kasvoi kiinni musiikkiin.

Myöhemmin aloittaessaan laulajanuraansa hän käytti taiteilijanimiä. Yhdessä vaiheessa hän kutsui itseään Varja Paninan lapsenlapseksi, mikä ei siis pitänyt paikkaansa. Hän ei kuitenkaan pannut kynttiläänsä vakan alle vaan yritti hyödyntää äitinsä sukujuuret. Myöhemmin 80-luvulla, kun USA:ssa julkaistiin Kozinin levy, miestä luonnehditaan edelleen tuon maineikkaan mustalaislaulajattaren lapsenlapseksi. Se oli oiva mainoskikka.

Kozin oli suhteellisen varakkaasta kauppiasperheestä. Voisi kai puhua ylellisyydestä, sillä kerrotaan, että perheessä oli Benz-merkkinen auto. Vallankumouksen jälkeen perheen elintaso romahti. Ja isän terveys meni mukana. Hän kuoli pian 20-luvun alussa. Vadimilla oli neljä sisarta ja myös hän joutui kantamaan osaltaan vastuuta elatuksesta. Vadim oli alkuaan pianistina mykkäelokuvaesityksissä. Niiden alussa oli tapana pitää konsertteja. Sitten kävi se ”tavallinen tarina”. Vadim joutui sattumoisin sijaistamaan laulusolistia ja siitä avautui uusi ura. 20-luvun villimmästä ilmapiiristä siirryttiin 30-luvulle. Yhteiskunta ”eheytyi”. Vuonna 1931 mies pääsi valtion viralliseen solistikaartiin. Palkka oli vakaa ja säännölliset mutta tulot niukat. 30-luvun puolivälin jälkeen hän rohkeni pyytää kollegansa kanssa organisaatioltaan palkankorotusta. Kollega sai haluamansa, Kozinille sitä ei herunut. Se kai otti miestä kunnian päälle ja hän päätti lähteä kokeilemaan onneaan pääkaupunkiin Moskovaan.  

Moskovassa hän sai pian osakseen huomiota ja pian hän pääsi jo levyttämään. Kozin on itse kertonut, että hän oli alkuvaiheessa täysin varaton, ravintona oli pelkkää leipää ja kuumaa vettä. Uralle tuli levytysten myötä äkkinousu.

Vauhti kiihtyi - ja yleisö hurmaantui. Levytyksiä tehtiin hurjaa vauhtia. Levyjä jonotettiin siinä määrin, että ainakin tämän artikkelin mukaan tarvittiin jopa miliisijoukkoja valvomaan järjestystä. Osaltaan miehen suosiosta kertoo sekin, että kun sodan alettua äänilevyjä jouduttiin sulattamaan sotatarviketuotantoa varten, Kozinin levyt olivat poikkeus, niihin ei kajottu. 

Sotavuosina Kozin oli viihdytysjoukoissa. Hänen yhtyeellään oli käytössä oma junanvaunu ja matkakilometrejä kertyi.  Hän esiintyi sotilaiden parissa ja mm. sairaaloissa siten taisteluhenkeä osaltaan kohottaen.

…

Jäädään vielä sotavuosiin. Koziniin liittyen on olemassa eräs uskomaton tarina, jota esitetään toteutuneena faktana, mutta jonka todenperäisyyttä sopinee epäillä.

Kyseessä on Teheranin konferenssi marraskuun ja joulukuun vaihteessa 1943 (28.11-1.12.). Siihenhän osallistuivat Neuvostoliiton , Ison-Britannian ja Yhdysvaltain päämiehet. Winston Churchillilla vietti siellä syntymäpäiviään marraskuun viimeisenä päivänä (69 vuotta). Paikan päällä järjestettiin luonnollisesti syntymäpäiväjuhla. Kerrotaan, että Churchill esitti Stalinille toiveen saada kuulla siellä venäläistä suosikkilaulajaansa Vadim Kozinia. Stalin tietysti kutsui Kozinin pikakomennuksella Teheraniin. Myös muita kansainvälisiä tähtiä hankittiin paikalle: Marlene Dietrich, Maurice Chevalier ja Argentiinassa asuva venäläistaustainen mustalaislaulajatar Isa Kremer. Tarinan mukaan Isa Kremer kehotti Kozinia pakenemaan Neuvostoliitosta. Hänen kerrotaan laulaneen juhlassa laulun, jonka sanomaan kätkeytyi jonkinlainen ”täky” eli vastenmielisyyden ilmaus Stalinille. Kozin palasi kuitenkin kiltisti kotimaahansa.

Tuo tapaus olisi luonnollisesti Kozinin uran kannalta kovin mairitteleva. Kyseenalaiseksi sen tekee kuitenkin  se seikka. että mikään muu taho ei ole vahvistanut noita synttäreitä. Marlene Dietrich ja Maurice Chevalier eivät ole siitä maininneet missään yhteydessä. Ja kaiken lisäksi tiedetään, että tuolloin ei liioin Dietrich eikä Chevalier olisi päässyt matkustamaan Teheraniin. Dietrich oli tuolloin Yhdysvalloissa, ja Chevalier oli miehitetyllä alueella Ranskassa, josta poispääsy oli mahdotonta.

Kaiken lisäksi ei edes Churchill ole maininnut noista syntymäpäivistä koskaan halaistua sanaa, ei edes omissa muistelmissaan. Luulisi, että tuollainen kanainvälinen tilaisuus olisi kertomisen ja muistelemisen arvoinen. Oudolta kuulostaa myös ajatus, että Churchill olisi tuntenut Kozinin musiikkia. Tuon tiedon kuulin eräästä dokumentista. Itse en toki ole koskaan lukenut Churchillin muistelmia.

Miten ylipäänsä tuollainen tarina on saanut alkunsa. Sitä on levitetty ihan vakavasti otetuissa julkaisuissa kritiikittömänä faktana. Toisaalta Kozinin tiedetään olleen lahjakas tarinan kertoja, eikä häntä aina voinut ottaa vakavasti. Kuitenkin tuollaisen tarinan keksiminen vaatii jo suurta lahjakkuutta.

Palaan vielä alempana erääseen Kozinin muisteloon, jolla on selkeä yhteys Teheranin ”synttärikutsuihin”.

….

Vuosi 1944 toi kuitenkin miehen elämään käänteen. Hänet vangittiin ja tuli tuomio. Vangitsemisen syitä onkin sitten spekuloitu kovin eri tavalla. Siitä saisi laajankin jutun, mutta yritän pysyä kohtuudessa. Totuus jää edelleen epäselväksi mutta kyllä menneestä jotain avautuu.

Yleisin versio ja eräänlainen puolivirallinen totuus on sanaharkka tuolloisen sisäministerin Lavrenti Berijan kanssa. Berija oli pyytänyt laulamaan Stalinista. Kozin oli kieltäytynyt vedoten siihen, että sellaiset laulut eivät sovi hänen ohjelmistoonsa. Berija oli  todennut, että onhan hän laulanut myös Leninistä. Toden totta, hänen tuotannossaan on 20-luvulta peräisin oleva vallankumousrunoilija Saša Tšornyin runoon sävelletty laulu, jonka lopussa mainitaan Lenin. Kozin ei kuitenkaan taipunut. Ristiriitaisuutta asiaan tuo sekin tieto, että Kozinin on kerrottu ihailleen Stalinia.

Toinen versio on hänen huumorinsa. Jonkun kerrotaan ilmiantaneen hänet poliittisesti arveluttavista vitseistä. Hän piti päiväkirjaa ja kerrotaan, että hän oli kirjoittanut siihen jotain arveluttavaa (hänellä kerrotaan olleen tapana kirjoittaa kuulemansa tarinat ylös) ja hänen hotellihuoneessaan käytiin vallinneen tavan mukaan urkkimassa. 

Sitten on yksi syy, josta eräissä dokumenteissa ja kirjoituksissa vältellään kertomasta eikä toki Kozin itsekään sitä mitenkään kommentoi. Huhut kuitenkin kiersivät aikoinaan vahvoina. Se oli hänen homoseksuaalisuutensa. Eri lähteissä on kerrottu, että Leningradissa häntä pidettiin julkihomona. Viitataan jopa alaikäisiin kohdistuneeseen seksuaaliseen häirintään. Toisaalta on niitä, jotka haluavat ylläpitää oman idolinsa julkisuuskuvan siloisena eivätkä tällaisesta edes vihjaa. Erään viitteen voisi kai antaa myös se tosiseikka, että Kozin ei elämässään koskaan avioitunut. Hän vietti eläkevuosiaan suhteellisessa yksinäisyydessä kissojensa kanssa. Aivan 80-luvun lopussa hänestä kiinnostuttiin uudelleen, oma rauha taisi mennä sen mukana mutta mies oli vain hyvillään, kun hänen musiikkinsa sai huomiota.

Tuo homoseksuaalisuus tarvitsee hiukan lisäystä. 20-luku varsinkin kulttuurielämässä oli Leningradin kaltaisessa metropolissa villiä aikaa.  Vapaamielinen ilmapiiri oli levinnyt myös Neuvostoliiton keskuksiin. Homoseksuaalisuus kiellettiin siellä virallisesti vasta 30-luvulla. Tästä hyvänä vertailukohtana on elokuvaohjaaja Sergei Eisenstein. Hän pohti avoimesti omaa seksuaalisuuttaan ja kokeili mm freudilaista terapiaa siitä johtuvaan masennukseen. 30-luvulla maailma muuttui ja myös Eisenstein sai kokea ongelmia. Hän meni ”kaappiin” ja loi platonisen parisuhteen naisen kanssa.

Hauskan seikan voi kuulla tässä TV-dokumentissa musiikin keräilijä Nikolai Markovitšin suusta. Hän on erittäin pätevä ja selkeäsanainen asiantuntija. Ohjelman lopussa hän kuitenkin pitää lyhyen puheenvuoron, jossa hän hienovaraisesti ”irtisanoutuu” laulajan yksityiselämästä. Ei hän suoraan sitä sano, vaan tosiaankin yrittää selvitä tilanteesta diplomaattisesti. Hän kertoi arvostavansa ja ihailevansa Kozinin musiikkia, mutta yksityiselämään hän ei kajoa. Tuo asenne herätti kieltämättä ristiriitaisia tunteita.

…

Kozinin omista sanoista ei kertoman mukaan saa täyttä selvyyttä. Eräässä aivan loppuvaiheessa tehdyssä haastattelussa Kozinilta kysyttiin, mikä toi miehen Magadaniin. Kozin vastasi kutakuinkin seuraavaan tyyliin: ”Berija kutsui minut luokseen ja tarjosi matkaa Magadanin lomakeskukseen.”  Huumori oli tuolloin jo lähes ysikymppisellä miehellä vielä tallella. Mainitaan vielä sekin, että samassa yhteydessä haastattelija kysyi, miksei hän ole palannut Moskovaan. Vastaus oli selkeä: ei ole halunnut, vaikka hänelle oli tarjottu jopa asuntoa. Tämä luonnollisesti tarkoittaa eläkevuosia. Vankileirituomion päättyessä ei asumisoikeutta Moskovaan tai Leningradiin ollut mahdollisuutta saada.

 

Virallisesti syynä tuomioon oli valtiollisen salaisuuden paljastaminen. Viitataan siis sisäpoliittisiin asioihin, mikä merkitsee sitä, että Kozin oli poliittinen vanki. Siihen viittaa myös kanssakäyminen sisäministeri Berijan kanssa. Tosin esimerkiksi hänestä tehdyssä elämäkerrassa viitataan homosuhteet kieltävään lakiin, joka oli tullut Neuvostoliitossa voimaan vuonna 1933. Kun Kozin pääsi vuonna 1950 ehdolliseen vapauteen, asiapaperissa oli rangaistuksen perusteena pelkkä viiva.

….

Oikeastaan minun intuitiivinen käsitykseni tavallaan kirkastui, kun katsoin Kozia käsittelevän pätkän  Theo Uittenbogaardin vuonna 1993 ilmestyneestä  TV dokumentista Gold – Lost in Siberia (löytyy täältä). Siihen viitataan myös englanninkielisessä Kozinin Wikipedia-artikkelissa. Aluksi on todettava se, että tuon artikkelin mukaan Kozinia olisi pyydetty esiintymään Winston Churchillille helmikuussa 1945 pidettyyn Jaltan konferenssiin. Kozin kertoo haastattelussaan aivan muuta. Hän toteaa laulaneensa suurille johtajille ja mainitsee muiden ohessa myös Charles de Gaullen. Ja lisäksi hän puhuu tällä kertaa Moskovasta. Toden totta, historian kirjat kertovat, että de Gaulle kävi vuoden 1944 lopussa Moskovassa neuvottelemassa. Vierailun tavoitteena oli valmistella tulevaa Jaltan konferenssia, jonne de Gaullea ei kutsuttu.

Haastattelusta jää kyllä sekava kuva. Ensiksikin mies on jo täyttänyt 90 vuotta ja oli lopullisen sairastumisensa kynnyksellä. Hän ilmiselvästi hermostuu haastattelijaan, joka käy päälle ristikuulustelunomaisesti eikä annan Kozinin selvittää asiaansa rauhassa. Kozinin tunteet kuumenevat, kun nainen mm. tiuskii keskeyttäen miehen käsitystä Stalinista.

Kozin kertoo tavanneensa Stalinin ja esittää esimerkkinä tšastuškan (kansan suussa elävä humoristinen pilalaulu), jonka Stalin oli Kozinin mukaan laulanut. Haastattelija-nainen kuuntelee kai ilmeisen kärsimättömänä. Häntä ei laulu taida kiinnostaa.  Hänen tehtävänsä on muu. Kozin kertoo arvostaneensa Stalinia. Hänen myönteisyyttä tukee myös muualta lukemani tieto, jonka mukaan Kozinilla oli kirjahyllyssään Stalinin elämäkerta.  Sitten Kozin kertoo laulaneensa suurille johtajille Moskovassa, mm. Charles de Gaullelle.

Nainen yrittää tiuskia Kozinilta, miksi hänet vangittiin. Siinä yhteydessä hän mainitsee Berijan, joka ”lähetti hänet Kolyman lomakeskukseen”. Hän lisäksi kertoo jo yllä todetun asian. Berija oli vaatinut miestä laulamaan Stalinista ja vetosi siihen, että onhan hän laulanut Leninistäkin. Sitä kertoessa vanhan miehen ajatuksen juoksu hieman menee sekaisin. Hän alkaa laulaa tuota Saša Tšornyin runoon sävellettyä laulua, jonka lopussa mainitaan Lenin.  Nyt tuo muisto saa hiukan sekavan sävyn. Nainen saa lopulta selvää vastausta siihen, miksi mies vangittiin. Minusta Kozin koki kysymyksen tungettelevaksi. Siksi hän reagoi tuohon tapaan.

Tuo haastattelu avasi minulle jotain Kozinista. Hän näytti elävän täysin musiikille. Laulamista eivät muistiongelmat kiusanneet. Menneiden tapahtumien muisteluun hän ei kuitenkaan syttynyt. Hän oli jo vanha eikä kulunut kauaakaan, kun hän jo sairastui viimeisen kerran. Kun muistelu ei kiinnostanut, hän herkesi luontevasti kesken kerronnan laulun maailmaan. Mies oli joutunut elämänsä lopulla aikamoiseen myllerrykseen. Siinä tilassa vangitsemisen syistä tiuskiminen on jo liikaa. Ne asiat hän oli aktiivisesti unohtanut. Berijasta kertominen oli aivan kuin peitteeksi esitetty, vaikka oli varmasti totta. Muuhun ei ajatus taipunut.

Charles de Gaullesta Kozin kyllä kertoo niin vakuuttavasti, että taipuisin uskomaan, että hän toden todella esiintyi hänen kunniakseen. Tuolloin hän kuitenkin oli jo vangittuna ja näin ollen hänet oli täytynyt kuljettaa juhlaan kahleissa. Haastattelija olisi voinut kysyä siitä, mutta se ei kuulunut agendaan.

 …

Yksi vainon ja tuomion syy saattoi ainakin osaltaan olla myös tähteys. Ollessaan suosionsa huipulla Kozinin suosio oli hämmästyttävä (ainakin tämän artikkelin mukaan). Konsertit olivat loppuunmyytyjä, hänen levyjään jonotettiin. Artikkelin mukaan tarvittiin jopa miliisivoimia valvomaan järjestystä. Osaltaan suosiosta kertoo sekin, että kun sodan alettua äänilevyjä jouduttiin sulattamaan sotatarviketuotantoa varten, Kozinin levyt olivat poikkeus, niihin ei kajottu. 

Tuo suosio ei luonnollisestikaan voinut olla vaikuttamatta laulajan mentaliteettiin.  Totalitaristinen byrokratiakoneisto ei seurannut kovin suopeana, jos siinä tilanteessa kansan suosikissa alkoi ilmetä ylimielisyyttä. Sotavuosina Kozin palkittiin valtakunnallisesti arvostetulla kunniamerkillä, kun hän kävi oman yhtyeensä kanssa esiintymässä taisteluihin valmistautuvien tai niistä toipuvien sotilaiden luona rintaman liepeillä. Tuolloin häneltä edellytettiin tuon kunnianosoituksen mukaista arvokasta käytöstä. Ylimielisyydeksi saatettiin kokea se, kun hän alkoi vaatia omien sukulaistensa (äidin ja sisarten) vapauttamista piiritetystä Leningradista. Kun sitten asia ei edistynyt, niin Kozin reagoi siihen voimakkaasti. Se koettiin maan sotavoimien halventamisena eikä sitä siedetty.

Neuvostoliiton historiassa on kyllä tapauksia, joissa suuret tähdet on vaiennettu. Olen aiemmin kirjoittanut hyvin nuorena huipulle nousseesta jalkapalloilija Eduard Streltsovista (täällä). Tapaus on tosin 50-luvulta. Hän oli mukana jopa  olympiakultaa voittaneessa Venäjän maajoukkueessa Melbournessa 1956. Tekaistun rikoksen perusteella hän sai kuitenkin raiskaustuomion. Hän kuitenkin vielä palasi huipulle Venäjän maajoukkueeseen. Kozinin ohella estraditähdistä on vaiennettu mm. Georgi Vinogradov.  Sekin tapahtui 50-luvun alussa. Kozinin tapaus tosin poikkeaa siinä, että vangitseminen ja tuomio tulivat sota-aikana. Yhtä kaikki, auktoriteettiaan herkkähipiäisesti suojeleva hallintokoneisto saattoi reagoida äärimmäisen voimallisesti. Sen me tiedämme historiasta.  Kansan huulilla ollut nimi katosi yhtäkkiä julkisuudesta. Hän unohtui, mutta siihen aukkoon tuli nopeasti muita tilalle.

…

Kozin pääsi vankileirivuosistaan verrattain helpolla. Noita vuosia ei voi rinnastaa niihin lukuisiin kauhukuvauksiin pakkotyöstä, nälästä, keripukista ja muista sairauksista. Mihinkään voimia raastaviin kaivostöihin tai vastaavaan häntä ei pakotettu. Nöyryytykset olivat henkistä laatua, sillä aina sopivin välein joku pomo hoksasi muistuttaa hänen homoudestaan. Sen mies kesti. Mies kärsi tuomionsa pääosin vankileirien musiikkiteatterissa laulusolistina.

Hän pääsi ehdonalaiseen vapauteen ennen määräaikaa vuonna 1950. Asumislupaa Moskovaan ei miehelle myönnetty, eikä hän kai olisi sinne halunnutkaan lähteä. Vapauduttuaan mies jäi Magadaniin. Sieltä löytyi vaatimaton asunto. Hänellä oli aluksi myös tavallinen työpaikka, mutta varsin pian hänestä tuli paikallisen filharmonian solisti. Aluksi mies oli matkustuskiellossa mutta vähitellen esiintymismatkojen myötä luvat laajenivat. Hänen konserttinsa vetivät sen veran runsaasti yleisöä, että lipunmyyntitulojen ansiosta hän piti Magadanin filharmoniaa taloudellisesti pystyssä.

Konserttimatkat ulottuivat yhä kauemmas Siperiaan ja Kaukasukselle.  Kerrotaan, että hän käväisi myös Moskovassa esiintymässä. Se oli kuitenkin pikavisiitti ja esiintymistilaisuus oli täysin tavalliselta yleisöltä suljettu.

Sitten vuonna 1959 taas tapahtui. Kozin pidätettiin hänen ollessaan Habarovskissa esiintymismatkalla. Hän sai uuden tuomion.

Nyt hän selvisi kahdella vuodella. Vuonna 1961 mies pääsi ehdonalaiseen vapauteen. Tuolloin hänellä ei ollut mahdollisuutta kärsiä rangaistusta laulamalla. Hän tosin pääsi toimistotöihin ollen puunjalostustehtaalla jonkinlaatuisena laskijana. Tehtävänsä hän täytti nähtävästi mallikkaasti. Tuon tuomion taustat viittaavat vielä vahvemmin homoseksuaalisuuteen. Häneen liittyen myös alaikäiseen kohdistunut seksuaalinen häirintä on joissain yhteyksissä mainittu. Mutta todettakoon, että siitäkään en voi esittää selkeää faktaa.

…

Tästä tuomiosta ainakin eräissä julkaisuissa mielellään vaietaan. Se ei sovi hänestä luotuun kuvaan Stalinin ajan mielivallan uhrina. Sen taustalla on lakipykälä nro 121, joka koskee homosuhteita. Wikipedian mukaan rikos miesten keskisestä sukupuolisuhteesta perustuu juridisesti epämääräisenä pidettyyn lainsäädäntöön. Kun 50-luvulla stalinismi kaatui, se ei suinkaan lopettanut homovainoja vaan jopa kärjisti niitä. Pelättiin, että joukkoarmahdusten myötä erilaiset rikollisten suosimat alakulttuurit saavat sijaa. Yhteiskunnassa vahvistettiin valvontaa sen ”ilmenemismuotoja kohtaan”. Kozinin tuomio vuonna 1959 on vielä alkusoittoa. 1960- ja 70-luvuilla todetaan homovastaisten tuomioiden lisääntyneen 40 %. Lisäksi yhteiskunnassa pyrittiin irti Stalinin ajan mielivallasta, se toi yhteiskunnassa omat vaatimuksensa myös lainsäädännön ja tuomioiden perusteisiin. ”Homolakien” suhteen tämä merkitsi sitä, että alettiin kehitellä niihin lääketieteellisiä perusteita. Vertailun vuoksi totean, että 60-luvulla alkoi vahvistua myös pyrkimys etsiä toisinajattelijoiden tuomioiden taustalle psykiatrisia syitä, mikä siis merkitsi heidän sulkemista mielisairaaloihin.

Samaisessa venäjänkielisessä Wikipedia-artikkelissa Vadim Kozinin tuomio mainitaan yhtenä esimerkkinä Hruštšovin ajan oikeuden päätöksistä. Muutamat taiteilijat kokivat uuden tilanteen sen verran uhkaavaksi, että pyrkivät pois maasta. Siitä esimerkkinä on balettitanssija Rudolf Nurejev, joka jäi vuonna 1961 palaamatta esiintymismatkaltaan.  

….

Tuon vielä tuohon tuomioon erään seikan pakkaa sekoittamaan – nimittäin Kozinin päiväkirjat. Hän teki vankileiriltäkin päiväkirjaa ja sieltä löytyy ainakin yksi homokuvaus. (Siitä kuvaus täällä). En viitsi sitä tähän nyt suomentaa, mutta totean, että Kozin itse on siinä kyllä osallinen mutta varsin passiivinen seurailija. Päiväkirjan arvo on lähinnä olla yhtenä autenttisena dokumenttina vankileirin arjesta. On epäselvää, tuomittiinko Kozin toisen kerran tuosta päiväkirjamerkinnästä vai onko käynyt ilmi jotain omakohtaisempaa. Epävarmuutta ja epätietoisuutta siis leijuu ilmassa, mielivallasta puhumattakaan. Jo ensimmäisen pidätyksen ja tuomion yhteydessä kerroin Kozinin tavasta tehdä muistiinpanoja ja siitä, että hän kirjoitti muistiin myös poliittisesti arveluttavia seikkoja. Tämä artikkeli toteaa, että Kozinin päiväkirja oli todellinen löytö, joka avasi ulkopuolisille vankileirien elämää, myös homoseksuaalisuutta. Minulla ei ole nyt aikaa eikä mahdollisuutta mennä asiassa pintaa syvemmälle.

Myös eräs toinen seikka tuo epäilyihin epäselvyyden verhoa. Nimittäin aina homoseksuaalisuudesta tuomittu mies ei välttämättä ollut harjoittanut haureutta toisen miehen kanssa. Tästä esimerkkinä elokuvaohjaaja Sergei Paražanovin tapaus 1970-luvulta.

 

Läpikäymissäni materiaaleissa kerrotaan Kozinin luonteenpiirteestä eräs olennainen, paljon selittävä seikka. Hän oli lähinnä boheemi taiteilija, joka ei aina ajatellut asioita nenäänsä pitemmälle. Se näkyy paitsi tavassa luoda päiväkirjaa myös ylipäänsä huolettoman rennoissa elämäntavoissa. En epäile, että Leningradin vuosina 20- ja 30-luvuilla hänestä on saattanut muotoutua erilaisia mielikuvia. Hänhän käytti muun muassa itsestään taiteilijanimiä, ensimmäisestä (näyttelijätär Vera Holodnajaa mukailevasta) hän joutui poliittisten seikkojen vuoksi luopumaan. Harmittomalla kaverilla ei jäänyt sormi suuhun vaan hän keksi uuden väittäen olevansa laulajatar Varvara Paninan lapsenlapsi. Luonteeseen kuuluu myös suorasukaisuus ja suoranainen nenäkkyys. Siitä kertoo paitsi monet mahdollisesti keksityt tarinat myös tapa vaatia hieman ennen pidätystään hallitukselta toimia omien lähisukulaisten pelastamiseksi piiritetystä Leningradista.

En voi siis tietää, mitä Habarovskissa aikoinaan on tapahtunut, mutta tässäkin nousee väkisin mieleen ajatus pelotevaikutuksesta. Tuntuu, että samalla tapaa kuin yllä jo mainitsemani jalkapalloilija Eduard Streltsovin saama raiskaustuomio, myös Vadim Kozinin tuomion haluttiin osaltaan olevan tuon ajan yhteiskunnassa pelotteena, pelkistetysti todeten osoittamassa väestölle, miten ei kannata käyttäytyä. Varovaisuus oli siis viisautta. Molemmathan pääsivät kaiken lisäksi ehdonalaiseen vapauteen.

Vapauduttuaan vuonna 1961 hän joutui kuitenkin ponnistelemaan päästäkseen uudelleen kiinni normaaliin elämään. Häneen oli lyöty leima ja työnantajat karttoivat sellaisen tuomion saaneen palkkaamista. Hänellä oli kuitenkin tukijoita, joilla riitti kärsivällisyyttä ja kansalaisrohkeutta. Hänen musiikkinsa ihailijat eivät halunneet jättää vaatimatonta miestä heitteille. Erään tukijansa ansiosta hän pääsi töihin Magadanin kirjastoon. Ilmiantokulttuuri oli kuitenkin yhteiskunnassa vallalla. Hänestä kanneltiin. Kerrotaan, että hänet jouduttiin erottamaan mutta kärsivällinen henkilö palkkasi hänet uudelleen. Vuonna 1965 Kozin eläköityi.

Henkisen paineen alla musiikki pelasti miehen. Koko ajan hän jatkoi musiikintekoa. Uskollisimmat ihailijat eivät häntä hylänneet. Hän pystyi jatkamaan esiintymisiään ja luomaan myös uutta musiikkia, mm. tunnettujen runoilijoiden teksteihin. Ohjelmistoon tuli jopa tuolloin ajankohtaisen Jevgeni Jevtušenkon runoon luotu sävellys (Идут белые снеги, 1965). Tuo runo on muuten Pentti Saaritsan suomentamana saanut nimen Leijuu valkeaa lunta. Itse pidän siitä kovasti ja myös suomennoksessa on kyetty välittämään sen ydinsanoma. Se löytyy kokoelmasta Runoni (Kirjayhtymä 1984, s. 179).

Vaikka valtakunnallisesti Kozin eli pimennossa, niin paikallisessa Magadanin televisiossa näytettiin 70-luvulla Kozinin musiikillisia tapaamisia. Netistä löytyy niiltä ajoilta filmikatkelmia, joissa nähtävästi hänen asuntoonsa on kokoontunut ystäviä musisoimaan. Brežneviläinen pysähtyneisyyden aika ei kuitenkaan suonut Kozinin kaltaiselle valtakunnallista ”come backia”.  80-luvun alkupuolella mies jäi hiljaiseloon käpertyen yksiöönsä lähinnä kissat seuranaan. Erään muistelijan mukaan hän seurusteli niiden kanssa siinä määrin tiiviisti, että nämäkin taisivat pitää isäntäänsä kissana. Se oli äärimmäisen vaatimatonta ja niukkaa elämää. Oma siisteys ja hyvinvointikin unohtuivat. Sitten vuosikymmenen lopussa herättiin, kun myös Moskovaan kiiri tieto, että Kozin on elossa. Dokumenttielokuva Viimeinen romanssi (täällä) kertoo eräästä Kozinin entisestä ihailijattaresta, joka matkustaa Magadaniin tavatakseen vielä idolinsa. Nainen huomaa miehen tilan, hän jää kaupunkiin huolehtimaan vanhuksesta. ”Asfaltinharmaaksi kauhtunut ukko” saa kasvoihinsa vielä uuden hehkun. Nainen saa ihmeitä aikaan. Miehen 90-vuotispäivän kynnyksellä laulajan asunnon viereiseen huoneistoon rakennetaan erityinen, sädehtivän punaiseksi koristeltu musiikkikabinetti. Myöhemmin Kozinin kuoleman jälkeen siihen ja Kozinin asuntoon luodaan kotimuseo. Nainen on kaiken takana. Hän jää kaupunkiin museon hoitajaksi.

Eräät Neuvostoliitossa ja Venäjällä vaikuttaneet kuuluisuudet, kuten Iosif Kobson, käyvät häntä tapaamassa ja saapuvat myös miehen 90-vuotisjuhliin vuonna 1993. Mies itse kuitenkin kieltäytyy viime hetkellä lähtemässä hänen kunniaksi järjestettyyn juhlaan. Siihen hänellä oli oma syynsä, jota on vaikea sanoiksi muovata. Ulkopuoliset voivat sen vain aavistaa. TV-dokumentissa naisystävä kertoo miehen todenneen, että ”muistettiin kyllä 90-vuotispäivillä, ei muulloin.”

Samana vuonna, kun juhlittiin Kozinin 90-vuotispäiviä, Venäjän parlamentti lakkautti pahamaineisen homolain. Se oli ollut voimassa vuodesta 1933 lähtien 60 vuotta. Jotain symboliikkaa kai siinäkin on.

Myöhemmin asuintalon lähistölle pystytetään muistomerkki. Siinä Kozin istuu penkillä talvitamineissa huopikkaat jalassa, kissa sylissä. Minusta se on sympaattinen muisto laulajasta. Kaikki eivät siitä kuitenkaan pidä, osa on jopa närkästynyt. Heidän mielestään Kozin olisi ansainnut arvokkaamman luomuksen.  Sen luonut taiteilija on kuitenkin luomuksensa takana. Hän oli asunut Magadanissa, nähnyt Kozinin juuri sellaisena, kuin muistomerkki esittää. Kuva siitä ja monista muistakin laulajaan liittyvistä asioista löytyy googlen hausta, kun syöttää sinne miehen nimen (”Вадим Козин”).

…

Kirjoitukseni voisi kai lopettaakin mutta kun kerran asiaa tuli tutkailtua hieman perusteellisemmin, niin jatkan vielä. Palataan vuoteen 1945, jolloin Kozin sai helmikuussa tuomion, mies pääsi Ljubjankan vankilasta Siperian matkalleen ja saapui viimein määränpäähän.

Miehen otti suojelukseen vankileirin musiikkiteatterin ”Maglagin” johtaja Aleksandra Gridasova – tai kuten sanottiin: ”Madame Gridasova”. Hän oli alueen vankileirien johtajan vaimo. Tämä oli hylännyt perheensä ja ottanut rinnalleen puolisoksi nuoren innokkaan Komsomolin tytön.

Gridasovasta on monta tarinaa. Hän sai toimia tehtävässään omien mielihalujensa mukaan. Kerrotaan, että hänellä oli koreita pukuja, koruja ja turkiksia kuin tsaarittarella. Eri yhteyksissä hänet on kuvattu milloin pedoksi, milloin enkeliksi. Kozinin suhteen hän oli jälkimmäinen.

Tunnettu vankileirin kokenut kirjailija Varlam Šalamov on kuvannut Kolyman kertomuksissaan Gridasovan lähinnä mielivaltaiseksi hirviöksi. Kyllä hänen parista kertomuksesta löytyy myös Kozin. Hän puolestaan on Šalamovin näkemänä hieman liero tyyppi - ilmiantaja. Tuo kuvaus sai aikoinaan Kozinin raivoihinsa. Hän ei myöntänyt ilmiantaneensa koskaan ketään. Toisessa tarinassa Kozin esiintyi pakkotyövangeille järjestetyssä konsertissa. Hänen kerrotaan pyytäneen vartijoita tiehensä ja esiintyneen sitten keskenään vankien kanssa. Se ei Kozinin itsensä mukaan pitänyt paikkaansa, sillä hän ei esiintynyt koskaan vangeille, vain päällystölle. 

Gridasova sai Maglag-teatterin toimimaan. Hän puki esittäjänsä hienosti. Hänellä oli varoja rajattomasti käytössään. Hän itse asui miehensä kanssa eristetyssä, ylellisyyttä säkenöivässä ”linnassa”. Kozin oli tuonut Moskovasta mukanaan oman esiintymisasunsa ja muut tamineet. Hän sai pitää yllään omaa komeaa turkkiaan ja hattuaan. Gridasova itse asiassa ihastui niihin siinä määrin, että tilasi Moskovasta omalle puolisolleen täsmälleen samanlaisen turkin ja turkishatun.

Jevgenija Ginzburg on kirjoittanut kolmiosaisen muistelmateoksen omista vankileirivuosistaan (Крутой маршрут, ensimmäinen osa on suomennettu nimellä Rajumyrskyn halki). Ginzburg vangittiin jo 30-luvun puolivälissä. Hän muistelee Gridasovaa ainakin yhdessä mielessä hyvällä. Tämän ansiosta hän sai luokseen Siperiaan poikansa, josta hän oli joutunut erilleen tämän ollessa nelivuotias. Tuo poika oli sittemmin maailmanmaineeseen noussut kirjailija Vasili Aksjonov.  

Kozinin konsertointi ei ollut aina kuitenkaan pelkkää riemukulkuetta. Kun yllä jo vihjailin nöyryyttämisestä, niin kerron esimerkin. Kozin oli esiintymässä paikalliselle valikoidulle yleisölle. Kun sitten yleisö villiintyi rajuihin suosionosoituksiin, niin eräs vankileirin johtajista hiljensi salin karjaisemalla isosti kutakuinkin tyyliin ”mitä te tuolle hintille hurraatte”. 

Noita ylläkin kuvattuja tarinoita ja huhuja kyllä Kozinista riittää. Kaikkien paikkansapitävyydestä ei voi olla varma.  Yhtä kaikki, mies suoritti vankileirivuotensa niin hyvin ja tunnollisesti, että hänet vapautettiin ennen määräaikaa.

Lopuksi yritän vielä koota yhteenvetoa. Kozin lauloi ja musisoi koko ikänsä. Myös miehen elämän tueksi 80-luvun lopussa ilmestynyt naisystävä kertoo dokumentissa, että vielä elämänsä viimeisinä vuosina hän lauloi päivittäin. Kun tarkastelee hänen koko uraansa, niin hänen ohjelmistonsa oli huomattavan laaja. Eräässä yhteydessä laulumääräksi kerrotaan 3000. Se on tietysti raaka arvio. Omaa sävellystuotantoakin hänellä oli huomattavasti. En muista tarkkaa lukua. Erään arvion mukaan niitä olisi ollut 300. Se tuntuu kyllä isolta määrältä. Toisesta yhteydestä muistiini on jäänyt luku 150.

Iän myötä pianosta tuli pienen yksiön nurkassa kissojen ohella miehelle läheinen seuralainen. Vaikka ikä toi ääneen muutoksia, niin laatu säilyi. Hän vielä 90-kymppisenä hampaattomana ukkona hän kykenee esiintymään voimallisesti. Tietystikään ei äänensävyssä ja -värissä ole sitä samaa nuoruuden samettia, jolla hän nuorempana särki sydämiä. Hempeät rakkausromanssit – jos hän niihin enää kajosi – saivat toisen soinnin. Siihenkin löytyi tarvittavaa voimaa ja tulkinnallista energiaa. Elämä jätti mieheen jälkensä, kokemukset toivat tulkintaan kypsyyttä. Loppuvuosien TV-dokumenteissa mies näyttää elävän yhdessä pianonsa kanssa. Sanat soljuvat syvältä mielen sopukoista. Minua koskettaa erityisesti kotikaupungille Magadanille omistettu rakkaudentunnustus, kuin myös eräs nimeämätön musiikkiteatterimainen tulkinta, jossa vahvana mukana on laulajan oman pianosäestyksen osuus. Ja mainio on myös se yllä mainittuun hollantilaisdokumenttiin sisältyvä ”rekilaulu” eli tšastuška, jonka Stalin Kozinin kertoman mukaan hänelle esitti. Siihen ysikymppiseltä löytyy vielä aidon vahvaa eläytymistä.

Kozinin suurin hitti lienee 30-luvun huippuvuosina levytetty Осень ”Syksy”. Siinä on tunnevoimaa. Mutta kun panen joskus hiljaisessa illassa Kozinin levykokoelman soimaan, niin itse vaikutun eniten hänen mustalaissävelistään. Niissä on liioittelemattoman aito tunnelma.

Kaiken kaikkiaan, kun tarkastelee Vadim Koxinin elämää kokonaisuutena, niin hän vaikuttaa olleen sangen huoleton veikko. Siten on päästy elämässä seuraavaan päivään - musiikki edellä.

…

Tässä on muutama linkki.

Täällä kerrotaan Vadim Kozinin kotimuseosta Magadanissa.

Tältä sivulta avautuu mm. valokuvia.

Tangoa, olkaa hyvä!

Tangon laulajan dilemma:

Tunteet pinnassa - isku myöhässä

Esitys pilalla.

 

Rytmi ei veny, se hakkaa pystysuoraan.

Tarina juontuu eteenpäin – ristikkäin.

                   

                    Kai siinä voisi olla vapautumisen hekumaa

                        jos solisti pitää ryhtinsä.

Kokonaisuuden täydentää tanssilavan sekamelska 

ja korviaan herkistävä yleisö.

 

(13.9.2020)

Vappuna 2020: ”Sarkkasi juo”

Nyt koronan aikana kirjoitan laulusta ja laulamisesta. Se on asia, jota tänä vappuna erityisesti kaipaan.

Carl Michael Bellmanin Sarkkasi juo sopisi nyt ainakin minun mielialaani. Timo Vihavaisen mukaan Otto Wille Kuusinen lauloi sitä Viipurissa vuonna 1918 odotellessaan valkoisten rynnäkköä. Sittemmin hän pakeni paikalta. No, jonkin sympatian ripauksen hän minultakin nyt saakoon, kun on tullut tuollaisena hetkenä Bellman mieleen. Tekisi mieleni kysäistä, paniko laulu mieheen vipinää. Mutta ei hänestä nyt tämän enempää. Laitoin lainauksen tähän senkin vuoksi, kun muutama päivä sitten kertailin Viipurin vuoden 1918 tapahtumia, mutta ei siinä yhteydessä Kuusista mainittu.  

Mennään musiikkiin. Lainaan hienoa laulukokoelmaa Laulu-Miesten lauluja, osa 1. Minulla on käsissäni kahdeksas painos, vuodelta 1959. Kyseessä on kolmiosainen kirjasarja, jonka mieskuoro Helsingin Laulu-Miehet on julkaissut. En tunne kuoroa, mutta hienon laulukokoelman ovat aikoinaan julkaisseet. Ostin nuo kolme kirjaa lähes kaksikymmentä vuotta sitten Kuopion torilta. Se on nahkakantinen, hieman kulunut, kannessa on minulle tuntemattoman laulumiehen kullattuna painettu nimi. Elimme tuolloin jo eurossa, koska sisäkannessa on hinta 12 e. Muistan tinkineeni kolmesta kirjasta hieman, ehkä sain sen kolmella kympillä. Kun otan kirjan eteeni, ajattelen usein tuota Kuopiossa tai sen lähistöllä vaikuttanutta laulunharrastajaa. Hänen on täytynyt olla kuoromies koko sydämestään.   

Tähän kokoelmaan laulun on suomentanut kuoromies Heikki Klemetti. Se taitaa olla kuorolle sovitettu mukaelma Pallen eli Reino Hirvisepän suomennoksesta, mitä en voi nyt valitettavasti kuitenkaan varmistaa. Bellmanin sanoitukset ovat mahtavia ja suomentaja on kyllä saanut lauluun tekijänsä hengen. Minulle se on se paras ja ainoa versio, jota olen laulanut ja toivottavasti laulan edelleen. Vesku Loiri ei minulle nyt kelpaa.

Kyseessä on Fredmanin epistola nro 30. Se on säveltäjän mukaan elegia ja omistettu salaperäiselle isä Movitzille, joka sairastaa koron… , ei kun keuhkotautia. Movitz puolestaan on Bellmanin epistoloiden hahmo, jolla on ollut vastine todellisuudessa. Ruotsia taitavat voivat lukea oheisesta linkistä, tai täältä Wikipediasta. Kuoroversiossa lauletaan vain ensimmäinen säkeistö.

Mieskuoron tai pienemmän ryhmän esityksissä lauluun tulee eloa vain silloin, kun laulamassa on tarpeeksi ärhäköitä matalia bassoja ja vastapainona hempeä-äänisiä ykköstenoreita.

Laitan juttuni loppuun linkin, jossa laulua esittää Matti Hyökin johtama YL vuoden 2009 levytyksessä (huom. youtube-linkissä on virhe). Olen kuullut ainakin muutaman laulumiehen toteavan, että haluaa tämän laulun esitettävän omissa hautajaisissaan. Minä en sitä toivo. Kaiken katkeruuden ohessa kyseessä on elämän laulu, katse on eteenpäin. Viimeinen säe sen kertoo.

Sarkkasi juo, lyö Tuonen airut usta.

Viikatemies on vieraaks’ saapunut.

Viestin hän tuo, sull’ onko uskallusta.

Päättyy jo ties, pian lakkaa laulelut!

Riemua muistoin, siis soi ääni heikko!

(Uu-uu-uu-uu…), ah lauluveikko,

laulusikin kohta muisto vain on!

Kauniisti kerran se soikohon!

https://www.youtube.com/watch?v=NgbW1imHn3s

…

Reijo Taipale – laulaja

Reijo Taipale on poistunut muille laulumaille ja on aika pohtia, millaisen jäljen ja perinnön hän on meille jättänyt. Tämä on kertomus siitä, miten olen tuon suuren laulajan itse kokenut ja sisäistänyt. 

Peter von Baghin ja Ilpo Hakasalon Iskelmän kultaisessa kirjassa (1986) todetaan, että…

”hän on jalat maassa enemmän kuin kukaan, ja tästä aukeavat unelma ja sisäiset maailmat. Ehkä juuri tähän perustuu Reijo Taipaleen suorituksen vaikuttavuus ja perimmäinen runollisuus.”

Tuo luonnehdinta on kirjoitettu jo 80-luvun puolivälissä. Vasta tuon kirjoittamisen jälkeen Taipale sai ensimmäisen kultalevynsä, joita sitten alkoikin tulla lähes liukuhihnalta.

Toisessa kohdassa kirjaa todetaan kutakuinkin niin, että esikuva Olavi Virta lauloi tyylillä, johon tavallinen kansa ei voinut samaistua. Häntä vain ihaillaan. Taipaleen suhteen sellainen ajatus ei pälkähdä mieleen. Hänen ollessa areenalla kuulija kykenee samaistumaan.  Tämä ei tarkoita, että hän laulaisi huonosti. ”Mies ja ääni ovat rehellisessä sopusoinnussa keskenään ja siksi Taipaleen suosio on tavattoman laaja ja vakaa syvien rivien keskuudessa.” Esimerkiksi sopii Satumaa. Sen luoma unelma on niin realistinen, lähellä meitä jokaista.

Jos yrittäisin itse hahmottaa. Reijo on kaikkien kaveri, harmiton puurtaja, hän liikkuu maan pinnalla, ei mikään tähti vaan tanssilavoilla vain henkilö yksi muiden joukossa. Helppo häneen on samaistua. Tähtikulttiin ei Reijo Taipaleen habitus yllä.

Tässä on vielä Reijon omia sanoja von Baghin ja Hakasalon kirjasta:

”Meikäläinen laulaa sellaiset 40 - 45 laulua joka ilta […] Ja yleisö pitää siitä, ainakin minä olen sen huomannut, kun laulaa paljon.”

”Meikäläinen on ihan sellainen työläinen eikä mikään tähti.”

Laulajana hänellä on ollut erilaisia kokeiluja mutta niissäkin tulkinnoissa hän on säilynyt omalle tyylilleen uskollisena. Sama vanha Reijo niistä löytyy. Tulkitessaan operettisävelmiä hän tuo nuo laulut tanssilavoille, ei yritä matkia suuria taiteilijoita vaan laula tyylipuhtaasti omalla tavallaan, laatua unohtamatta. Siitä annan edempänä esimerkkejä. Myös rockmusiikkia hän tulkitsee omasta perustastaan käsin. Sillä tavalla laulut avautuvat laajemmalle yleisölle.

…

Mikään tanssilavaihminen en ole koskaan ollut mutta Reijo Taipaleen musiikki on kyllä tullut tutuksi, myös karaoken kautta. En ole Reijoa koskaan tavannut, mutta tunnen kylä muutamia, jotka ovat hänen kanssaan jutelleet. Eräät muistavat hänet jo vuosilta ennen levytysuraa.

Olen itse viime aikoina kuunnellut hänen musiikkiaan eri ajoilta. Laulut ovat suurimmaksi osaksi minulle tuttuja muidenkin esittäminä. Reijo Taipale oli todellakin laulaja - jo pienestä pitäen. Määrätietoisuus ajoi Miehikkälän syrjäkylien nuorukaisen Helsinkiin. Sieltä ura lähti loistoonsa.  Tanssilavojen mies jaksoi keikkailla väsymättä vuosikymmenestä toiseen. Ja kun viime vuosina terveys alkoi pettää ei hän millään olisi malttanut laulamista jättää.

Päätin kirjoittaa hänestä jutun, vaikka en ole häntä koskaan nähnyt häntä hänen varsinaisella työpaikallaan tanssilavoilla. Toki hän on tullut tutuksi TV-ruudusta ja – kuten yllä jo mainitsin – muiden kokemusten kautta. Kerran olen hänet nähnyt täysin sattumalta, kun hän käveli kadulla vastaan. Siitä kerron hieman lisää alempana. Juttuni otsikkoa miettiessäni lisäsin siihen sanan laulaja, koska laulu meitä yhdistää. Laulaja koen minäkin olevani. Lauloimme molemmat lapsena. Minun lauluni hiipui, hän teki laulusta elämäntyönsä.  Kun nyt kuulee Taipaleen laulavan nuorena parikymppisenä tai jo yli seitsenkymppisenä alkaa viimeistään tajuta, kuinka käsittämättömän komea ura se on ollut ja kuinka monenlaisia vaiheita noiden vuosien väliin on mahtunut.

Tunnen olevani enemmän klassisen musiikin harrastaja mutta viime vuosina iskelmätkin ovat alkaneet kiehtoa. On tullut juteltua monen iskelmäharrastajan ja muusikonkin kanssa iskelmistä ja niiden esittäjistä. Otetaan esimerkiksi Olavi Virta.  En halua nyt kajota hänen viimeisiin vuosiinsa, sillä niitäkin muistellaan. Mutta kasvoihin tulee erityinen loiste, kun eräs tuttavani - 50-luvun kokenut ikämies - alkaa kertoa tanssilavamuistoistaan ja Virran esiintymisistä. Hän löysi tansseista elämänkumppaninsa. Vaimo oli ihastunut Olavi Virran lauluihin ja kun häiden aika tuli, soi Carmen Sylva heidän häävalssinaan.  Eräs muusikkoperheen lapsi muistaa, kun Olavi istui heidän keittiössään. Se tilanne jäi elävänä pikkutytön mieleen. Sitten on muisteltu Taisto Tammea. Mm. eräältä hänen koulutoveriltaan olen kuullut muistoja tuosta kiltistä pojasta, jonka laulajan ura oli tuskin vielä edes haaveena. Nuo laulajat ovat merkinneet monille paljon. Kyyneleet saattavat vierähtää poskille muisteloiden lomassa.

Entä sitten Reijo Taipale? Hänen suhteen kiinnostukseni syveni oikeastaan vasta silloin, kun eräs Taipaleen tuntenut iskelmämusiikin ystävä hänestä kertoili. Siitä hän ei ole tykännyt, jos olen joskus yrittänyt viedä puhetta Taipaleen alkoholin käyttöön. Hänelle Reijo oli Miehikkälän köyhistä oloista maailmalle lähtenyt tuleva mestari. Hän valitsi tanssimusiikin, vaikka klassinen urakin olisi ollut tarjolla. Hän arvostaa Taipaleen monipuolisuutta. Onhan hän levyttänyt operettia ja muitakin klassisia sävelmiä. On todella, mutta niissäkin on aina laulanut se sama tuttu Taipaleen Reijo. Reijon elämän vaiheistakin hän tuntuu tietävän yllättävän paljon. Hän on pikkupoikana tavannut Reijon ensimmäisen kerran ja läpi elämän hän seurasi Reijon uran kehitystä. Tieto kuolemasta tietysti herkisti miehen, mutta kyllä hän oli tietoinen laulajatähden muistiongelmista. Eihän laulusta tahtonut mitään tulla, kun piti kysyä kansalta, ”miten se Satumaa oikein alkaa”.

…

Reijo syntyi vuonna 1940 Kymenlaakson Miehikkälässä. Isä kuoli pojan ollessa kolmevuotias. Niin hän kasvoi köyhässä pienviljelijän perheessä. Laulu vei pojan mukanaan. Jo kirkasäänisenä poikasena hän esiintyi solistina. Onneksi hän malttoi sitten olla äänenmurrosvaiheen hiljaa. Näin lupaava kehitys pääsi jatkumaan. Köyhänä elettiin mutta eteenpäin pyrkivälle se ei ollut este. Työtä tuli metsurina mutta sitten elämä sai käänteen, kun onneksi ympärillä oli esikuvia ja tien viitoittajia. Parikymppisenä hän sanoi äidilleen lähtevänsä ”laulun perään” Helsinkiin. Äiti ei pannut vastaan.

Aluksi Reijo joutui kokeilemaan erilaisia ammatteja mutta laulu oli pääasia. Parin vuoden kuluttua saapumisesta hän pääsi koelaulujen jälkeen levyttämään.  Vuosi oli 1962. Ura alkoi todella, ensin Kullervo Linnan orkesterin solistina ja muutamaa vuotta myöhemmin hän pani pystyyn oman yhtyeen.   Keikkamuusikkona hän ahersi läpi elämän runsaasta levytuotannosta ja kansainvälisestäkin huomiosta huolimatta.

Kuten yllä jo vihjasin, olen kerran nähnyt hänet nähnyt luonnossa.  Se oli joskus 90-luvulla, todennäköisesti alkupuolella. En voi muistaa tarkasti, saattoi olla myös 80-luvun loppua. Työskentelin noina vuosina paljon ulkomailla ja olin Helsingissä käymässä. Kävelin keskellä päivää asemalta kohti Senaatintoria. Yliopistonkadun ja Mikonkadun kulmassa se tapahtui. Siinä oli jokin kapakka, josta Reijo astui ulos lähtien kävelemään verkkaisesti keskustaa kohti. Ajattelin, että onkohan hän humalassa. Ei se ulospäin kyllä siltä näyttänyt. Olin siis jo tuolloin tietoinen hänen alkoholin käytöstään. Liekö kuullut tai jostain lukenut. Nuo tarinat saavat helposti ihan syyttä suotta siivet alleen.

Tuolloin 90-luvulla Taipaleen ura oli ollut kovassa nosteessa. Hän oli esiintynyt elokuvissa ja televisiossa. Uusia levyjä oli ilmestynyt tiuhaan. Nähdessäni hänet ajattelin jostain syystä, että miehen ura on jo kääntymässä iltaan, sillä äänessä ei ollut samaa loistokkuutta ja raikkautta kuin joskus 60-luvulla. Mutta vielä mitä. Miehen vauhti sen kuin vain kiihtyi. Levytuotanto laajeni ja monipuolistui. Hänestä tuli suomalaisen tangokulttuurin keulakuva.

Nyt tällä vuosikymmenellä olen kauhistellut, kun netissä kiertää videoita, joissa Taipale on esiintynyt jollakin tanssilavalla humalassa. Se on ollut noloa katseltavaa eikä miehen uralle eduksi. Mutta ei niistä liian suurta numeroa pidä tehdä. Sen verran paljon kunnioitan hänen uraansa, että en toivoisi sen likaantuvan. Onneksi nyt tajuan, että muistisairaudesta kärsivä mies vei kuitenkin tanssittajan roolinsa kunnialla loppuun. Tosi vaikeaa miehen on ollut jättää se, mihin hän oli koko sydämestään juurtunut.

Kun kuuntelee Taipaleen 60-luvun tangoja ja vertaa myöhempään tuotantoon, ne kuulostavat todellakin raikkailta, ääni soi kauniina ja herkistettäessä se pehmenee upeasti. Taipale osaa oikean fraseerauksen ja varsinkin Unto Monosen sävelmät sopivat hänen äänelleen.  60-luvulta on peräisin muutamia todella hienoja tangoja ja iskelmiä, joista osaa voi pitää unohdettuna helmenä. Mutta ei pidä liikaa rinnastaa noihin vuosiin myöhäistä tuotantoaan. Taipaleen ääni kehittyi vuosien myötä. Ehkä se voi kuulostaa jonkun mielestä ”kuluneelta” mutta toisaalta tulkintaan tulee useasti lisää syvyyttä ja ilmaisuun vahvuutta.

…

Menen hetkeksi omaan lapsuuteeni ja nuoruuteeni. Olen syntynyt 50-luvun puolivälissä Pohjois-Suomessa. Lapsuuden kodissani ei iskelmiä kuunneltu. Meillä kuunneltiin ja laulettiin lähinnä virsiä ja hengellisiä lauluja. Jos radiosta ”pelit” alkoivat soida, äiti kiirehti oitis laittamaan radiota hiljaisemmalle. Tosin 60-luvun loppua kohti mentäessä alettiin tuossa periaatteessa antaa periksi. Isosiskoni oli kuitenkin kasvanut jo kypsään teini-ikään, Beatlesit ja muu pop vetivät häntä puoleensa. Suomalainen kevytmusiikki alkoi vetää minuakin puoleensa toden teolla siinä vaiheessa, kun aloimme kuunnella säännöllisesti radion Lista-ohjelmaa. Omalta kohdaltani jouduin sen pauloihin, kun Iltatuulen viesti oli ollut jo viikkokausia ykkösenä. Vuosi taisi olla 1968.

Mutta kyllä tuota ennen olin jo saanut kosketuksen tangoihin ja vanhoihin iskelmiin. Se tapahtui 60-luvun alkupuolella tätini luona. Hänellä oli minua vain hieman vanhempi poika ja siksi vierailin usein hänen pienessä asunnossaan, jossa kaiken muun rojun keskellä oli myös vanha levysoitin ja kasa levyjä. Kuuntelimme joskus niitä yhdessä ja juttelimme lauluista. Muistan olleeni hyvin kiinnostunut. Tätini erityisiä suosikkeja olivat nykyisin täysin unohduksiin jääneet laulut Tuulella ei ole ystävää ja Lumpeen kukka. Tangotähdet Eino Grön, Reijo Taipale, Markus Allan ja samettiääninen Taisto Tammi tulivat minulle tutuiksi ja niistäkin riitti juttua. On yllättävää, että minulla ei ole noilta vuosilta mitään muistikuvaa Olavi Virrasta.

Eino Grön oli meidän mielestämme paras, muut jäivät haastajan osaan. Sittemmin Grön jäi yhä syvemmin mieleen, sillä sain nähdä hänet ihan oikeasti. Olin alkanut harrastaa painia. No en siinä lajissa menestynyt mutta se ei ole nyt tässä jutussa olennaista. Ehkä ollessani noin 10-11-vuotias pääsin eräässä kaupungissamme järjestetyssä painiturnauksessa painituomareiden apupojaksi. Minun piti noutaa painimaton ympärille sijoittautuneiden tuomareiden antamat pisteet eteenpäin. Se oli suuri kunniatehtävä. Noihin kilpailuihin oli kutsuttu myös laulaja Eino Grön. Ja koska hän oli entinen painija, kisojen lomaan järjestettiin näytösluonteinen painiottelu, jossa toisena osapuolena tuo tangotähti oli. Sen kokemuksen myötä aloin seurata Eikan laulajan uraa hieman tiiviimmin.

Mutta palaan vielä tätini kotiin ja levylautasen ympärille. Taisto Tammen Tango merellä soi minusta upeasti. Markus Allanin Liljan kukka oli myös kaunista kuultavaa, muttei vetänyt hänelle vertoja. Eino Grönissä minua viehätti laulusta huokuva voima, mutta toisaalta myös syvennyin kuuntelemaan laulujen sisältöä tarkemmin. Esimerkiksi Ruhtinaan viulu oli koskettava tarina. Myötäelimme yhdessä tätini kanssa vanhan ruhtinaan tuskaa. Valkea sisar myös kiinnosti, sillä olin kasvanut sairaalaympäristössä. ”Luo sairaiden käy sisar hento valkoinen”, se oli minulle tuttua retoriikkaa, niin tädillenikin, joka oli työskennellyt sairaalassa.

Myös Reijo Taipaleesta oli puhetta. Hän oli mestari-Grönille varteenotettava haastaja.  Hänen äänensä ei minua kuitenkaan samalla lailla sykähdyttänyt kuin Grönin tai Tammen äänet. Tango Satumaa tuli jo tuolloin tutuksi mutta ei vielä noussut erityisen näkyvästi esiin. Sen suosio vakiintui vuosien ja jopa vuosikymmenten myötä. Muutama Taipaleen tango jäi lapsuudestani mieleen. Ne olivat Satumaan ohella erityisesti Monika, Tähdet meren yllä ja Tango Humiko. Myös tangoihin Kangastus ja Vaaralliset huulet sain ensituntuman jo tuolloin.

Tähdissä meren yllä jäi C-osa ”valkea venhoni kiitää” erityisesti mieleen. Se kai toi mielestäni muuten tasaisen voimallisena etenevään lauluun jännää dramatiikkaa. En tietenkään tuolloin osannut tajuta, että tuohon kohtaan laulua sisältyy peiteltyä erotiikkaa, en edes alitajuisesti. Humiko sisälsi japanilaista eksotiikkaa. Se vetosi minuun samalla tapaa kuin Brita Koivusen tuon ajan hitti Sukiyaki (”Oon tyttö Kiotosta…”). Ehkä jo noilta ajoilta on peräisin erityinen kiinnostukseni aasialaiseen kulttuuriin. Kun Reijo toisti radiossa ”Humiko sania”, taisin suurin piirtein jähmettyä paikalleni. Myös Monika, Monika, Monika oli poikasen sydämeen todella vetävä laulu ja olihan siinäkin kansainvälistä eksotiikkaa, kun vaellettiin ”Pariisin yössä”.

Sittemmin innostuin Lista-ohjelmasta. Muistan kuunnelleeni sitä lähes korva radiossa peläten, että laulut saattavat ärsyttää vanhempiani. Mutta kyllä sieltä kuului niin kaunista musiikkia, että äitini taisi itsekin kuunnella itsekin. Listalta ei kuulunut Reijo Taipaletta. Eino Grön sinne toisinaan ilmestyi. Hänen ohjelmistonsa oli laajentunut enkä kyllästynyt hänen ääneensä, lauloi hän mitä hyvänsä. Muistan kun kerran kuului La Paloma. Vuosi oli 1970. Sain kuulla taas Gröniltä tangoa. En tuolloin enää ollut tangoja kuunnellut ja tuo tulkinta on kyllä edelleen muistissa.

Tosiaan, 70-luvun alussa alkoi jo rokki viedä teinipoikaa mukanaan. Toki suomalaisen iskelmän perustähdet Fredistä, Tapani Kansasta ja Markku Arosta lähtien olivat iskostuneet mieleen. Reijo Taipale unohtui lähes täysin. Ja oli hän 70-luvulla julkisuudestakin aika lailla pimennossa. Tanssilavoilla häntä toki nähtiin, mutta niissä piireissä minä en pyörinyt.

Kun sitten 80-luvun lopussa alettiin taas kuulla enemmän tangoa, niin en vielä mennyt itse täysillä mukaan, en edes vuonna 1990, kun ihailemani Aki Kaurismäen elokuvan Tulitikkutehtaan tyttö tanssikohtauksessa valkokankaalle ilmestyi yllättäen Reijo Taipaleen hahmo. Mutta Kaurismäki antoi sysäyksen minunkin nostalgialle. Kun sitten hänen elokuvissaan Markus Allan lauloi Kuumat tuulet ja Kauas pilvet karkaavat, olin jo myyty mies.

…

Unto Monosen tangot nostivat Taipaleen suosioon. Satumaa, Tähdet meren yllä, Kangastus ja Sateen tango ovat niistä tunnetuimpia. Myös tuttu tango Jos jätät minut on taattua Monosta vuodelta 1965. Se on Taipaleelta upea tulkinta. Fraseeraus on täydellistä, verrattuna uudempiin hieman ponnettomiin ”huokailuihin”. Tangomarkkinoillakin nykyisin toisinaan kuuluvan Yön tummat siivet Taipale levytti vuonna 1966. Poikkeuksellisesti sen on Unto Mononen itse myös sanoittanut. Se on haastava tango, josta hän selviää erittäin hienosti.  Se on minulle itselleni Taipaleen tuotannosta uusin ihastukseni. Erityisen myönteisenä seikkana lisään, että tuo kappale on uutena versiona myös vuonna 1993 ilmestyneellä levyllä Onnen maa, jota pidän yhtenä Taipaleen parhaimmista.

Mutta on myös paljon nykyisin jo unohdettuja. Viime viikolla soi yleisradion Muistojen bulevardi -ohjelmassa minulle ennen tuntematon Unto Monosen iskelmä 60-luvun loppupuolelta nimeltään Kenties kerran. Yllättäen se ei ollutkaan tango. Se oli Reijolta ihailtavan hienoa tulkintaa, jälleen kerran yksi osoitus hänen taidoistaan ja lahjoistaan.

60-luvulla tangot olivat kovassa nosteessa. Uusia sävellyksiä luotiin ja vanhoista tehtiin uusintalevytyksiä. Monosen ja Toivo Kärjen ohessa oli paljon muitakin säveltäjänimiä. Tässä on muutamia levytyksiä: Arvo Koskimaan Kesäinen muisto ja Kun sinisilmäsi mä nähdä sain (1963), Yrjö Saarnion Yön sävel (1964), Rauni Aution Olet haave vain (1965), Tapio Ilomäen Annikki (1966), Alvi Vuorisen Eilinen tango (1966), Aapo Tuomen Onnen unelma (1967) ja Veikko Lenkkerin Niin monta pitkää iltaa (1968). Tuosta listasta Kesäinen muisto on tunnetuin.

Kansainvälisistä tangoista yksi hienoimmista on vuonna 1966 Taipaleen levyttämä Hiekkaa, Siinä on niin pehmeästi tunteilevaa kerrontaa. Se on oiva vaihtoehto Jorma Lyytisen aikaisemmin tekemälle hieman kolkommalle versiolle.

Uusia tangoja ja versioita riitti. Osa niistä on osittain puuduttavaa kuultavaa, kuin tekemällä tehtyjä. Mutta niissäkin Taipaleen ylä-äänet soivat upeasti, hän luo lauluihin aidon tunnon, myös herkistykset ovat kohdallaan. Kaikki tuntuu todelta. Taipale on kuin tarinan kertoja. Esimerkiksi Yön sävel ei ole sävelmänä erikoinen mutta solisti kyllä heittäytyy aidon energisesti laulun maailmaan. Niin monta pitkää iltaa on haastava laulettava, kuin tietoisesti säveltäjä on laittanut tangoon jyrkkiä nousuja ja laskuja käyttäen solistin koko äänirekisteriä. Taipaleen äänivaroilla esitys kyllä onnistuu. Se on herkkä tulkinta ja kaunista kuultavaa, vaikkei sävellyksessä olekaan mitään ikivihreän piirteitä.

Lauri Jauhiaisen jo 50-luvulta peräisin oleva Satu ruskeista silmistä (1966) kuuluu niihin, jotka Taipale on levyttänyt uudestaan vuonna 1993 Onnen maa -kokoelmassa. Ensiversio on taattua aidontuntuista luontevana soivaa Reijoa. Minulle se on yksi hänen suosikkitangoistaan. uudemmassa versiossa häntä säestää tukevampi kokoonpano. Siinä tulkinnassa pyritään hieman mannermaisempaan esitykseen. Minun mielestäni siinä on eräissä paikoin oudolta kuulostavaa hidastamista. Mutta se on sovittajan ratkaisu ja siihen solistin on tyydyttävä.

Taipale ei toki levyttänyt pelkkää tangoa. Vuoden 1965 levytyksiin kuuluu myös perinteinen Moskovan valot. Siinä sanoitus poikkeaa totutusta. Laulussa on tyttö nimeltä Tonja, jota laulaja ei voi unohtaa. Tulkinta jää tekohempeäksi ja ulkokohtaiseksi. Ylä-äänet soivat liian ohuina ja ylipäänsä äänirekisteri on liian ylhäällä.

Kun levytuotanto oli runsasta ja tangot alkoivat tuntua samankaltaisilta. Oli tekemällä tehdyn makua, ei ollut ihme, että ostavan väestön innostus alkoi puutua. Olisikohan niin, että taidettiin olla menemässä samaan suuntaan kuin 50-luvulla, jolloin Olavi Virta uuvutti ihailijansa levyttämällä kaiken mahdollisen.

….

Satumaa-tangon Reijo levytti kaikkiaan neljä kertaa. Niiden lisäksi on olemassa konserteista ja TV-ohjelmista peräisin olevia äänityksiä.  Satumaa on noussut huikeaan suosioon. Yleisradion järjestämässä Suomi 100 -äänestyksessä se sai suomen suosituimman iskelmän tittelin. Onhan sitä liittämässä jopa virsikirjan lisävihkoon. Lopulta kirkolliskokous ei sitä vuonna 2015 kuitenkaan hyväksynyt.

Ensiversio syntyi lokakuussa 1962. Seuraavana vuonna Taipale lauloi tangonsa Maunu Kurkvaaran elokuvassa Lauantaileikit purjeveneen kannella. Siinä versiossa laulu ainakin minun korvaan sointuu kirkkaammalta ja raikkaammalta, mutta se pohjautuu tuohon ensiversioon. Nähtävästi sointia on teknisesti muokattu, jotta se sopii paremmin elokuvan tilanteeseen. Tuo kohtaus löytyy Youtubesta.

Toisen kerran Taipale levytti Satumaan vuonna 1971, kun sen säveltäjän Unto Monosen yllättävän kuoleman jälkeen julkaistiin LP-levy Unto Monosen muistolle. Siinä lauloivat Taipaleen lisäksi Eija Merilä ja Esko Rahkonen. Niitä versioita en ala nyt vertailla. Totean vain, että taustat siinä ovat ehkä hienommat.

Kolmas Satumaa-levytys julkaistiin vuonna 1990. Se on The Mustangs -yhtyeen kanssa tehty beat-versio. Taustalla on Taipaleen uralla alkanut suosion nousu. 80-luvullla Taipaleen levytuottajana aloitti Seppo Matintalo. Hän toi toimintaan vipinää ja vuosikymmenen puolivälissä julkaistusta Ruusu joka vuodesta -levystä Taipale sai uransa ensimmäisen kultalevyn. Sen jälkeen levytuotanto monipuolistui ja Taipale rupesi yhteistyöhön Mustangsien kanssa. Kun yhteistyö luonnistui, niin tuottaja ehdotti, että myös Satumaasta tehtäisiin beat-versio. Se tuli lopulta vuonna 1990-julkaistuun kokoelmaan Elämän tanssi. Hellevi Poudan Taipaleesta kirjoittamassa elämäkertakirjassa todetaan, että alun perin Taipale vastusti ideaa ja Pouta lisää, että myöhemmin myös tuottaja Matintalo myönsi, ettei se ollut onnistunut idea.

Sittemmin kyllä Taipale esittää Satumaan vierailevana solistina Agents-yhtyeen vuonna 1999 julkaistussa kokoelmassa Laulava sydän, joka perustuu yleisradiolle tehtyyn TV-ohjelmaan. Tuon levyn omistan ja versio on tullut minulle tutuksi. Totean suoraan, että kitaristi Esa Pulliainen ei onnistu sovituksellaan tuomaan Satumaahan henkeä. Taipaleen laulukin kuulostaa väkinäiseltä. Tosin on kyllä olemassa niitä, jotka ovat noista beat-versiosta eri mieltä.

Varsinainen neljäs Satumaan versio on ilmestynyt vuonna 1993 tangokokoelmassa Onnen maa – lauluja elokuvasta.  Levy syntyi Markku Pölösen vuonna 1993 ensi-iltansa saaneen Onnen maa elokuvan jälkeen. Se on 60-luvun suomalaiseen maaseutuun sijoittuva tangonostalgiaa hehkuttava musiikkielokuva, jossa soivat Reijo Taipaleen aikaisemmin levyttämät tangot. Elokuvan nimikappaleen Taipale on levyttänyt yllä jo mainittuun Unto Monosen muistolle -kokoelmaan. Elokuvan suosion innoittamana päätettiin tehdä levy, johon valittiin noita elokuvassakin soineita vanhoja tangoja. Ne ovat peräisin pääosin 60-luvulta. Mielestäni tuo levy on Reijo Taipaleen parhaita. Sovitukset ovat hienoja. Taustalla soiva orkesteri tuo jousineen lauluille muhevan pohjan ja tangoille tyylikkään poljennon.

Pidän kovasti Onnen maa -levyn versiosta, mutta vaikea sitä on varhaisten versioiden kanssa paremmuusjärjestykseen laittaa. Eräästä yksityiskohdasta minulla on pieni kommentti.

”Oi, jospa kerran sinne satumaahan käydä vois,

niin sieltä koskaan lähtisi en linnun lailla pois.”

Noissa fraaseissa Taipale myötäilee oivasti orkesterin jämäkkää tangorytmiä ja laulaa fraasien loppusanat ”vois” ja ”pois” lainkaan venyttämättä lyhyinä. Taipale kuitenkin mielestäni hieman liikaa tulee painottaneeksi noita sanoja. Saattanevat siinä s-äänteet jäädä hiukkasen liian pitkiksi. Mutta ylipäänsä hän siinäkin mukautuu orkesterin soittoon. Tuosta yksityiskohdasta huolimatta pidän tätä neljättä versiota erittäin hienona. Sovitus on loistava ja nyt jo yli viisikymppisen solistin ääni soi raikkaan jäntevänä. Parhaaksi en sitä nimeä, mutta on se ainakin tasavertainen alkuperäisen kanssa.

Reijo Taipaleen uran kohokohdat liittyvät Unto Monosen tangoihin. Niiden myötä hän nousi suosioon. Monosen sävellyksiä hän sittemmin levytti läpi uransa. Yllä mainitsin jo muistolevyn, joka julkaistiin pian Monosen kuoleman jälkeen. Taipale esittää levyllä hienosti tulkiten muutaman hienon sävelmän. Ne kertovat Monosen monipuolisuudesta alkaen humppamaisesta foxista Danakil, jonka mm. Tapio Rautavaara oli aiemmin tehnyt tunnetuksi. Levyllä on myös ennen julkaisematonta sävellystuotantoa. Yksi niistä on Monosen jäämistöstä löytynyt Sammunut nuotio, joka nykyisin tunnetaan myös Jorma Kääriäisen ja Agents-yhtyeen esittämänä.  Tällä muistolevyllä on alun perin ilmestynyt myös ensi versio Onnen maa -kokoelman nimikappaleesta. Mainitsemisen arvoisia ovat myös nykyisin unholaan jäänyt tango En sulle kaikkea voinut mä antaa ja valssi Viimeinen ilta.

Tango Sammunut nuotio on vaativa tango. Olisin itse halunnut kuulla Reijon laulavan sen kypsemmällä iällä. Olisi ollut kiinnostavaa kokea, millaisen lisän elämän kokemus ja iän ääneen tuoma kevyt karheus olisivat tuoneet tulkintaan. 

Unto Monosen lisäksi myös Olavi Virta on Taipaleelle ollut tärkeä hahmo. Monessa Taipaleen levyalbumissa on jokin aiemmin Olavi Virran tunnetuksi tekemä kappale. Olavi Virta keikkaili aikoinaan ahkerasti Taipaleen kotiseudulla Kymenlaaksossa. Lapsena ja nuorena Virta tuli hänelle tutuksi ja hän oli eittämättä Taipaleen innoittaja ja esikuva. Noita Virran kappaleita levyttämällä hän varmasti tekee laulajamestarille kunniaa. Toisaalta Virta on suvereeni tulkitsija. Väistämättä Taipale jää noissa tulkinnoissa esikuvansa varjoon. Taipaleen äänessä on omat vahvat ansionsa mutta Virran virtuositeettiin hän ei kykene nousemaan. Ajoittain ylä-äänet jäävät hieman alavireisiksi. Toki Taipale on noissa uusintaversioissa myös onnistunut, mutta esimerkkinä mainiten Taipaleen versiota Virran bravuurista Tyttö metsässä en kovin mielelläni ryhtyisi kuuntelemaan. Sen Taipale liitti vuoden 1990 kokoelmaan, samaan jossa on Satumaan beat-versio. Olen myös niin henkisesti kiinni Virran Angelique-versiossa, että jätän Taipaleen jo 70-luvulla tekemän version kuuntelematta.

Vuonna 1974 Taipale levytti Toivo Kärjen tangon Kaipaan kahta sanaa, jonka Olavi Virta on julkaissut jo vuonna 1952. Se on mielestäni todella upea tulkinta ja käy myönteisesti esimerkistä Virran perinnön vaalimisesta. 

Taipaleen viimeiseksi jääneellä levyllä Valon lapsi (2014) on kaksi Virran kappaletta: Kolme kitaraa ja Joen toisella puolen. Tuota jälkimmäistä erityisesti sympatisoin. Siinä tosin laulaa vanha mies kuluneella äänellä, mutta ilmi selvästi miehellä on tulkinnassa sydän mukana. Potkua riittää ja voi aistia, millaista intoa ja energiaa on saattanut vielä kohdata tuolloin lähes 75-vuotiaan miehen keikoilla.  Ei tulkitsijaksi välttämättä ketään samettiäänistä nuorukaista tarvita. Sitä kappaletta tulen varmasti kuuntelemaan vielä monta kertaa. On hienoa, että Taipale on levyjensä kautta muistanut ylläpitää henkistä yhteyttä Olavi Virtaan.

Uudet versiot vanhoista lauluista kuuluvat viihteen maailmaan. Kun vertailee Taipaleen uusintalevytyksiä alkuperäisiin, niin taso on varmasti kirjava. Joskus on onnistuttu paremmin, joskus vähemmän hyvin. Sama koskee myös Olavi Virran kaltaista tähteä. Syystä tai toisesta joku levytys on jäänyt elämään, toinen unohtuu. Yksi mielestäni hieno mutta unohdettu versio on tango Musta ruusu vuodelta 1980.  Veikko Tuomi teki sen aikanaan tunnetuksi. Taipaleen loistotulkinta ei ilmestyessään saanut alleen potkua. Ei saanut myöskään hänen vuonna 1975 levyttämä Rakkauden satu, jonka aiemmin oli levyttänyt Jorma Lyytinen. Sittemmin Tapani Kansan herkkä tulkinta on ihan oikeutetusti iskenyt suuren yleisön sydämiin.

Ikä on toki jättänyt Taipaleen äänen sävyyn vuosien myötä jälkensä, mutta laulutekniikka on säilynyt ennallaan. Se on joiltain kohdin jopa vahvistunut tuoden tulkintaan uusia ulottuvuuksia. Taipaleen vahvuus on jämäkkä fraseeraus, johon liittyy oikeaan osuneet herkistykset. Hän luo kerronnassa pitkä linjaa. Laulun tunnemaailma välittyy aidosti, kuin itsestään. Solisti ei sitä liikaa tyrkytä, ei kaunistele eikä luo turhaa korukuorrutusta. Eikä hän sorru niin kovin tavalliseen turhaan venyttelyyn. Hän osaa pehmentää teknisesti haastavissa kohdissa fraasien keskellä. 

Taipale ei ollut koskaan levymyynnistä riippuvainen. Keikkoja riitti ja niissä soi tango ja muu vanha tanssimusiikki. Toki myöhemmin levymyyntikin vilkastui ja kultalevyjä taisi kertyä kaikkiaan jopa neljätoista kappaletta. Ensimmäinen kultalevy tuli 80-luvun puolivälissä kokoelmasta Ruusu joka vuodesta. Kun 70-luvun lopulla levytuotannossa ajauduttiin umpikujaan, Taipaleen uran pelastukseksi nousi uusi tuottaja Seppo Matintalo. Matintalon johdolla kultalevyjä tuli yksi toisensa jälkeen ja musiikki muuttui monimuotoisemmaksi.

Vaikka tanssilavoilla suosio ei koskaan hiipunut, voi kuitenkin katsoa, että 80-luvun lopulla Taipaleen ura kääntyi nousuun.  Hän alkoi tuolloin esittää lauluistaan beatversioita The Mustangs -yhtyeen kanssa. Hellevi Poudan elämäkertakirjan (Satumaa – Reijo Taipaleen tarina, 2017) mukaan Reijo Taipale teki sen pitkin hampain. Mutta vaikka sovituksista ja tulkinnoista onkin ristiriitaisia arvioita niin ylipäänsä voi todeta beat-soundin laajentaneen Reijon suosiota. Sittemmin 90-luvulla Taipale oleili paljon Espanjassa ja matkusteli eri puolilla maailmaa, toisinaan myös suomalaisen tangon erityisenä lähettiläänä. Sieltä hän sai uusia vaikutteita, mikä näkyi levytuotannon monipuolistumisena.

…

Käsittelen nyt tarkemmin Taipaleen levytuotantoa. Ensimmäisen varsinaisen oman LP-levynsä hän julkaisi vuonna 1970. Sitä ennen 60-luvulla oli kyllä jo julkaistu yhteinen kooste hänen ja Eino Grönin levytuotannosta.  Tuon jälkeen levykokoelmia tulikin melkoinen liuta. 1970-luvulla ilmestyi kymmenen pitkäsoittoa ja sama tahti jatkui 1990-luvulle. 2000-luvulla syntyi enää neljä CD-levyä. Niistä viimeiseksi jäi vuonna 2014 julkaistu kokoelma Valon lapsi. Mainitsin jo, että siinä kokoelmassa on pari aikoinaan Olavi Virran levyttämää klassikkoa. Mutta siinä on myös pari muuta täysin toisenlaista kappaletta. Taipale esittää sinä myös oman versionsa Eppu Normaalin hitistä Voi kuinka me sinua kaivataan. Lisäksi siinä on Chris Rean hitti Road to Hell, joka on saanut suomenkielisen nimen Maailmanlopun tie. Leikkimielellä voisi todeta, että se on Taipaleen uran poliittisin kappale. Onkohan niin, että hänkin taisi olla huolissaan maailman kehityksestä? 

Eikä tuo ole Taipaleen levytysuralla ainoa Chris Rean laulu. Vuonna 1998 ilmestyneen kokoelman Jäi yöstä muisto vain nimikappale on hänen hittinsä Blue Cafe. Hellevi Poudan elämäkerrassa todetaan, että se on Taipaleen oma löytö. Hän oli kuullut sen Espanjassa asuessaan. Itse sain tietää tuosta levytyksestä vasta tätä juttua valmistellessani ja täytyy todeta, että aika lailla yllätyin. Mutta vielä suurempi yllätys oli kuitenkin viimeisen kokoelman Maailmanlopun tie.

Yllätyksiä Reijon levytysuralta kyllä löytyy. Ehkä suurin on Vuonna 2003 ilmestyneellä levyllä Ihan kuin nuo toiset. Sen nimikappale on nimittäin suomennos ruotsalaisesta Joakim Bergin kappaleesta Dom Andra, jonka on naapurimaassamme levyttänyt vaihtoehtorockia esittävä yhtye Kent. Taipaleen versio herätti varmasti huomiota, voisi puhua pikkukohusta. Mielestäni se on kuitenkin Taipaleen itsensä näköinen tulkinta ja sille teolle pitää nostaa hattua. Tiedän, että niille joille tuo ruotsalaisbändi on tuttu, on ollut todella vaikea uskoa, että suomalainen tangolaulaja on sen levyttänyt kappaleen suomeksi.

…

Palataan vielä 70-luvulle. Kiinnittäisin huomiota pariin kokoelmaan. Toinen niistä on nimeltään Muistoja ja tunteita – aitovenäläisiä tangoja. Se sisältää latvialaisen Oskar Strokin tuotantoa suomennettuna ja voi kai lisätä, että suomalaisittain myös sovitettuna. Levy julkaistiin vuonna 1976. Se on mielestäni hieno kokoelma ja kuuluu Taipaleen laulajan uran helmiin. Se on jäänyt unohduksiin.  Ehkä tangoja vierastetaan niiden epäsuomalaisen tyylin vuoksi. Tai ehkä kokoelma nähdään vain tuon ajan erikoisuutena. Saatetaan ajatella, että se oli tuolloin yritys tuoda viihteeseen aikansa poliittista korrektiutta.  Mutta Oskar Strok on loistava säveltäjä ja Taipaleen taidot tulevat kyllä tulkinnoissa näkyviin.

Oskar Strok eli vuosina 1893 – 1975, joten Taipaleen levy ilmestyi säveltäjän kuoleman jälkeisenä vuonna. Hän opiskeli Pietarissa mutta tangoihinsa hän kyllä on ammentanut paljolti keskieurooppalaisia vaikutteita.  Hän työskenteli varsinaisesti Riikassa, aluksi paikallisessa tanssikabareessa. Nuoruusvuosina hän asui myös mm. Pariisissa ja Berliinissä. Hän on säveltänyt yli kolme sataa tangoa ja muuta sävelmää, jotka ovat saaneet suosiota ympäri maailman. Neuvostoliiton vuosina hän joutui vaikeuksiin, sillä maassa olleen kosmopolitismin vastaisen kampanjan vuoksi hänen musiikkinsa joutui 40-luvun lopussa kiellettyjen listalle. Sävellykset kuitenkin jatkoivat omalla painollaan elämäänsä. Ne elivät vielä hiljaiseloa myös vielä Stalinin kuoleman jälkeisen ns. suojasään aikana. Vasta 70-luvulla hänen sävellyksensä alkoivat Neuvostoliitossa jälleen levitä ja siihen buumiin osuu myös Reijo Taipaleen levyttämä kokoelma.

Yritän luonnehtia hieman Strokin tangoja.  Kun en tanssista paljoa ymmärrä, niin nyt pitää kirjoittaa kieli keskellä suuta. Yritän myös muotoilla, miten nuo tangot eroavat suomalaisesta tangosta. Niihin voi suhtautua ainakin pienellä varauksella.

Strokin tangot mukailevat mielestäni keskieurooppalaista tangoa. Siinä rytmi on erilainen.  Tempo on ripeämpi. Sen poljento kertoo suuremmasta dramatiikasta. Kun suomalaisessa tangossa lähinnä tunteillaan, niin venäläinen ja keskieurooppalainen tango kertoo tarinaa.  Tarina puolestaan välittää meille kokemuksia ja niihin liittyviä tunteita. Rakkaudesta nekin kertovat, joko hyljätystä tai sitten saavutetusta onnesta.

Suomalainen perustangossa meno on tasaisempaa ja usein tanssilavoilla se jää vain pelkäksi nojailuksi, ellei sitten paikalle ole todellisia taitureita.  Oskar Strokin tangomusiikissa on käänteitä ja temperamenttia, mihin ei kuka tahansa helposti taivu. Loppuja ei venytetä liikaa, mutta tästä on toki tälläkin levyllä poikkeuksia.  Kun tangossa elää suuria intohimoja, niin tanssissakin on liikettä ja käännöksiä.

Venäläisiä versioita kuunnellessa kiinnittää ensiksi huomiota orkesterin kokoonpanoon. Hanuri on suomalaisen tangon keskiössä. Venäjällä sillä on pienempi rooli. Kun sanoituksissa on dramatiikkaa ja kun laulaja kertoo tarinaa, hän on usein tavallaan tarinassa ulkopuolisena.  Laulaja esittää tangoa usein liioitellusti elehtien. Se voi mennä ylinäyttelemiseksi. Hänelle draama on vain draamaa, mitä myös orkesteri sovituksessaan vahvistaa.

Taipaleen levyssä sovitukset on tehty suomalaista makua osittain mukaillen. Reijo Taipale on tämän sisäistänyt. Hän yrittää kohtuullisuuden rajoissa sopeutua vieraaseen tangotyyliin, mutta ei luovu kuitenkaan suomalaisesta perustyylistään. Hän liikkuu suomalaisella maaperällä ja laulaja on sama Reijo, joka ilahduttaa suomalaista tanssiyleisöä.

Taipale onnistuu tulkinnoissaan mutta kaikissa kohdissa toteutus ei ymmärrettävästi täysin toimi. Ulkokohtaisuus voi hieman näkyä mutta se johtuu myös sovituksista. Taipaleen tulkinta poikkeaa alkukielisistä toteutuksista.  Hän ei dramatisoi, ei yritä olla mikään näyttelijä.  Hän tuo laulujen tarinan esille kuin ne olisivat totta.  Hän on kiinni tässä elämässä.  Se on nähdäkseni sitä suomalaisuutta.

Suomalainen tango on kai ennen muuta ihmisen läheisyyden kokemista. Venäläisessä (tai ehkä myös keskieurooppalaisessa) ei tuota läheisyyttä pääsääntöisesti koeta, siinä seurataan ulkopuolelta muiden kokemaa tarinaa, totta kai myötätunnon hyminällä eli empaattisesti.

Olen havainnut, että tuossa 12 levyn kokoelmassa on kaksi sellaista, jotka Taipale on levyttänyt uudestaan. Toinen on nimeltään Mustat silmät, jota ei pidä sekoittaa paljon tunnetumpaan samannimiseen kansansävelmään.  Se on kaunis melodinen tango, joka on kuultavissa vaikka täällä. Hienosti Reijo sen tyylittelee. Kuulemassani alkukielisessä versiossa solisti hieman ylidramatisoi, mutta kuten yllä totesin, liioitteleva tunteilu kuuluu siihen peliin.  Venäläisessä sovituksessa myös viulu värittää tarinaa erityisen tunteikkaasti.

Tuosta tangosta Taipale on levyttänyt myös The Mustangs -yhtyeen kanssa beat-version. Se ei ole mielestäni vertailukelpoinen alkuperäisen kanssa mutta yllättävän komealta sekin kuulostaa ja sillä on kommenttienkin perusteella omat ihailijansa. Uudelleen kuunneltuani tämä kuulostaa minun korvaani entistä paremmalta, mikä on hyvä merkki.

Ihailen Taipaleen ratkaisuja. Hän pitää fraseerauksen puolesta tyylinsä mukautuen paikoin kansainvälisen tangon vaatimuksiin mutta tulkitsee sisältöä liikaa dramatisoimatta toki eläytyen ihmisten tunteisiin mutta samalla jättäen laululle itselleen tilaa, niin että kuulija voi kokea laulun omalla tavallaan. Taipaleen tulkinnassa laulun nainen on todella olemassa eikä vain pelkkä dramatisoitu hahmo.

Taipaleen vuonna 1993 julkaisemassa Onnen maa -kokoelmassa on Oskar Strokin tango Kertokaa hänelle miksi. Vuoden 1976 kokoelmassa nimi oli vielä suppeampi: Kertokaa miksi. Molemmat ovat tyylikkäästi esitettyjä. Laulu on Strok-levyn parhaimmistoa. Taipale on sisäistänyt laulun hienosti tulkiten tarinaa taiteilijan otteella. Mukana ei ole alkuperäiseen versioon kuuluvaa turhaa tyylittelyä. Reijo keskittyy tunteeseen ja haikeuteen. Suomalaisuutta sovitukseen tuo haitarin keskeisempi rooli, mutta kyllä tässä soivat näkyvästi myös viulu ja saksofoni. Taipaleen versio vuodelta 1976 on kuultavissa täällä. Varsin intohimoa pursuava venäläinen naislaulajan versio on kuultavissa täällä.

Ylipäänsä kun noita versioita vertailee, niin panin merkille Taipaleen äänen voiman ja energisyyden. Venäläisillä tangolaulajilla tuntuisi olevan hennompi ääni. Osin se saattaa johtua siitä, että he jäljittelevät vanhaa tyyliä tai sitten itse äänitykset ovat vanhoja. Ennen vanhaan venäläisten tangolaulajien äänessä ei ollut samaa voimaa.

Laulu ”Mä rakastin” alkaa pitkällä juhlavalla introlla. Kun sitten päästään sanoihin, niin sen alkusanat yllättävät:

”Nyt mulle hevoseni tuokaa, käy käsky nuoren luutnantin. Hän läsnä olijoille huokaa en tule koskaan takaisin…”

Aloin nimittäin heti ensisanat kuullessani kuvitella Reijo Taipaletta hevosen selässä. Laulusta avautuu kyllä pian onneton rakkausdraama. Moskovassa oleileva nuori luutnantti suree, kun ei saa rakkauden osoituksiinsa minkäänlaista vastakaikua. Tuo oma virhearvioni johtui kai siitä, että suomalaisessa tangossa itse laulaja on päähenkilönä. Taipale solistina kertoo tarinan selkeästi ulkopuolisena tunteita unohtamatta. Tulkinnassa hieman häiritsee se, että laulullisesti tuo kappale ei täysin sovi Reijon äänelle. Alarekisteri ei toimi toivotulla tavalla.

... 

70-luvulla Taipale levytti paljon. Samana vuonna kuin Oskar Strokin tangolevy ilmestyi albumi nimeltään Juhlakonsertti.  Siinä on mukana vuodelta 1930 peräisin oleva amerikkalainen Hoagy Carmichaelin ikivihreä iskelmä ja jazzstandardi Georgia on my mind. Suomeksi sen on saanut nimen Muistelen Georgiaa. Se ei kyllä tunnu Taipaleen laulajan profiiliin sopivan. Taipale levytti hienoja yksittäisiä lauluja mutta albumeihin sisältyi monenlaista tuotosta. Ei ihme, että suuri yleisö niitä vieroksui.

Vuonna 1978 ilmestyi albumi Juhlavalssit. Siitä minulla on ristiriitainen käsitys. Valikoimaa katsoessa olisi luullut, että levyssä olisi ollut aineksia menestykseen. Kuitenkin osa kappaleista on mielestäni tehty hätiköiden. Levy sisältää tuttuja klassisia valsseja, joukossa upeita helmiä, joita Taipale tulkitsee suurella sydämellä. 

Tonavan aallot on nykyisinkin suosittu valssi, joka itse asiassa on sama sävelmä kuin Olavi Virran aiemmin levyttämä Häämuistojen valssi. Virralla kyseessä on ns. hidas valssi. Taipaleen versio on rivakampi. Siinä on sovituksessa nähty vaivaa ja sanat soljuvat juhlavina. Ja komealta se soikin. Ylä-äänissä kyllä mielestäni on alavireisyyttä, mikä on Taipaleen eräänlainen helmasynti, ja valssin rytmi välittyy ehkä yllättävän suoraviivaisesti, olisin odottanut jonkinlaista mukautumista. Mutta tutun linjakkaan tyylin esityksestä voi tunnistaa.

Mielestäni kaikki sävelmät eivät kuitenkaan istu Reijo Taipaleen äänen laatuun. Yksi niistä on Yli aaltojen, joka on myös Olavi Virran aiemmin levyttämä ja on lisäksi nopeampi versio paljon tutummasta valssista Kaunein iltamme.  Taipaleen tulkinta ei saa tulta alleen. Se on hengetön. Loppujen lopuksi levy on kokoelmana epätasainen ja niin ovat myös 70-luvun lopun muutkin levytykset. Joukossa on toki yksittäisiä helmiä. Mutta seuraavan vuosikymmenen puolivälissä yleisö alkoi taas löytää Taipaleen levyt omakseen levyn Ruusu joka vuodesta myötä.  Liekö sattuma, että samoihin aikoihin myös punk-musiikki alkoi menettää suosiotaan ja kevyessä musiikissa tuli enemmän sijaa melodisemmille linjoille.

The Mustangs -yhtyeen kanssa yhteistyö oli alkanut 80-luvun lopussa ilmestyneestä Virran rannalla -kokoelmasta. Nimikappale on sama, jonka Vieno Kekkonen oli joskus aiemmin levyttänyt nimellä Joki virtaa hiljaa. Kokoelma oli huippusuosittu. Siihen sisältyi pari Rauli Badding Somerjoen aiemmin tunnetuksi tekemää kappaletta (Ilta-aurinko ja Illan varjoon himmeään). Lisäksi siinä on Georg Bizet’n Helmenkalastajat-oopperasta peräisin oleva kappale, yksi meksikolaisen Javier Solisin hitti Yö yksinäinen (Tres Palabras), Palaja Sorrentoon, Aaveratsastajat, venäläinen Mustat silmät (Otši tšornyje) ym.  Reijo Taipale esittää laulut suurella tunteella. Pohjatyöt on tehty tarkkaan. Helmenkalastajassa Taipale tulkitsee oopperaa tanssilavojen miehen malliin, beat-tausta soi loistavasti.

Albumi Virran rannalla oli ponnahduslauta 90-luvulle, jolloin Taipaleen uralla tapahtui monenmoisia komeita käänteitä. Hellevi Pouta kutsuu elämäkertateoksessa Taipaleen 90-lukua levytysten hulluiksi vuosiksi. Levytyksissä todellakin oli uutta potkua. Ja kyllä beat-vetoiset taustat tuota potkua edistivät, vaikka beat-tangoista voidaan toki olla eri mieltä.  Ja kaiken ohessa oli muutakin toimintaa. Esimerkiksi yhteistyö Topi Sorsakosken kanssa toi kansansuosioon säpinää.

Huipentumana yhteistyöstä Topi Sorsakosken kanssa vuonna 1992 ilmestyi CD-levy Kulkukoirat. Levyllä on country-vetoista musiikkia ja myös aivan tavallisia tangoja kuten Kultaiset korvarenkaat, jonka Taipale ja Sorsakoski esittävät duona samalla tapaa kuin Kulkukoirat.  Kulkukoirat on mielestäni huikea piisi. Kultaisissa korvarenkaissa nimenomaan Taipale hehkuttaa upeasti. Mahtuu Kulkukoiriin myös vanha Elvis-kappale Hupsu tällainen, jonka Rauli Badding Somerjoki oli aiemmin levyttänyt.

Perinteisten iskelmien ja tangojen lisäksi julkaistiin mielenkiintoisia kansainvälisiä hittejä. Vuonna 1994 ilmestyneen albumin Unta näin taas nimikappale oli Gipsy Kings -yhtyeen maailmankuulu Bamboleia. Oikeastaan se kai heijasti Taipaleen kiintymystä Julio Iglesiaksen musiikkiin, sillä myös Iglesias oli levyttänyt tuon hitin. Iglesiaksen kappaleita Taipale levytti muutaman, joista nimekkäin on kai venäläisen Mustat silmät -kappaleen mieleen tuova herkistely Natalie. Se on vuonna 1995 ilmestyneen CD:n nimikappale.  Ja myös vuoden 2003 albumissa on ruotsalaisperäisen rock-piisin seurana Julio Iglesiaksen kappale Nauti elämästä.

Mainittava on myös amerikkalainen country-tähti Willie Nelson. Kulkukoirat-kokoelmassa on versio hänen kappaleesta Across the Border, joka on saanut nimekseen Kahden puolen rajaa. Duon Te rakkaat, luotain lähteneet ovat esittäneet aiemmin Willie Nelson ja Julio Iglesias (To all the girls I've loved before).  Taipaleen viimeisellä levyllä vuodelta 2014 on myös yksi Willie Nelson -piisi Oon tiellä taas, jonka Finlanders on levyttänyt aiemmin suomeksi.

Sitten olisikin vuorossa Chris Rea ja ruotsalaisyhtyeen Dom andra mutta niistä olen yllä jo kertonut. Sen verran lisään, että Blue Cafe’n sisältämää kokoelmaa Jäi yöstä muisto vain (1998) valmisteltiin huolella. Siinä on mukana lattaritunnelmaa, esimerkkinä sävelmä Yön ruusu. Se kuten monet muutkin levyn kappaleet nimikappaletta lukuun ottamatta ovat kuitenkin Kassu Halosen luomuksia.  

…

Reijo Taipale keikkaili ahkeraan ja hänen yhtyeestä haluan mainita yhden nimen. Hän on hanuristi Jani Helenius. Uskon, että hänen merkityksensä on ollut todella suuri. Olen häntä kerran konsertissa ja voin todeta, että kyseessä loistava hanuristi. Sitä en tiedä, kuinka tärkeänä tukena hän on Taipaleelle ollut, mutta ei laulaja ilman bändiä selviä. 

Kirjallisuutta:

von Bagh, Peter – Hakasalo, Ilpo. Iskelmän kultainen kirja. Otava 1986.

Forss, Timo Kalevi. Tähdet meren yllä – suomalaisen tangon tarina. Into 2019.

Pouta, Hellevi. Satumaa – Reijo Taipaleen tarina. Karisto 2017.