Lauri Viita ja Tapani Kansa kohtaavat – Betonimylläri (1987)

 

”Älä jännitä mies, ei apua siitä, ei irvistys auta, jos voima ei riitä.”

 

Betonimylläri. Heikki Sarmannon sävellyksiä Lauri Viidan runoihin.

Orkesterille sovittanut Pekka Pohjola. LP, 1987.

 

Julkaisen tämän kirjoitukseni Lauri Viidan syntymäpäivänä, perjantaina 16. joulukuuta 2022. Hän on syntynyt 106 vuotta sitten vuonna 1916. Ja julkaisupäivästä kuuden päivän kuluttua - joulukuun 22. päivänä - tulee kuluneeksi 57 vuotta hänen kuolemastaan. Hän nukkui pois vuonna 1965.  Olkoon tämä tieto kirjoitukseni muodollisena perusteena.

Motossa oleva teksti on peräisin runoilija Lauri Viidalta. Alempana selviää sen käytön tarkempi yhteys. Ja tarkennetaan sekin ilmeinen itsestäänselvyys, että otsikossa mainittu kohtaaminen tapahtuu virtuaalisesti musiikin kautta.

…

Erään kauppakeskuksen aulaan oli luotu levymyyntiä. Siellä viiden euron vinyylipinoa tutkaillessani silmiini osui kirjallinen äänilevy: Heikki Sarmannon sävellyksiä Lauri Viidan runoihin. Tulkitsijana Tapani Kansa. Musiikin on sovittanut orkesterille Pekka Pohjola, joka myös johtaa orkesteria. Neljä tunnettua nimeä yhdessä nipussa! Jazzpianisti, rock-yhtyeen basisti, huippuluokan iskelmälaulaja ja Suomen kirjallisuuden kärkinimiin kuuluva runoilija! Jokaisella noilla neljällä levykannessa mainitulla henkilöllä oli vaikutuksensa ostosvalintaani. Arvokasta tavaraa poistohintaan!

Otin levyn mukaani ja kotonani sai levysoittimeni pyöritettävää. Se on ainutkertainen kokemus. Kokoelman kappaleet löytyvät Youtuben seinältä mutta vinyylilevyn saundia se ei pysty korvaamaan.

Levy julkaistiin 35 vuotta sitten. Kun vertaa nykypäivään, niin voi vain huokaista: kovin erilainen oli tuolloin 80-luvulla kulttuurin maisema. Vinyylilevyt ovat nykyisin lähinnä keräilijöiden harrastus. Kirjalliset äänilevyt kuuluvat nykyisin kuriositeettiin. Entä sitten solisti!  Se on kai ainoa sidos nykypäivään, mutta paljastan heti ensikuuntelun jälkeisen päätelmäni: musiikissa voi monen muun ansion ohessa kokea Tapani Kansan uran huipennuksen. Enkä väheksy mitenkään laulajan muuta tuotantoa. Toki siinäkin on subjektiivisesti katsoen jonkinlaista alisuorittamista, mutta tämä neljän taiteilijan yhteistyö vaikuttaa muhevalta.

Betonimylläri oli hänen esikoisrunokokoelmansa, ilmestymisvuosi 1947. Tapani Kansan tulkinta toi eteeni 40-luvun sodanjälkeiset tunnelmat Tampereen Pispalasta.

….

Lauri Viidan tekstit ovat aikoinaan minuun osuneet ja uponneet. Niiden syviin tuntoihin olen ihastunut ja teoksissa sykkivää elämää mielessäni kokenut. Ne ovat osaltaan antaneet voimaa kohdata elämä koko karheudessaan.

Kun nyt pitkähkön ajallisen välimatkan jälkeen sain eteeni Sarmannon ja Kansan tulkinnat, Viidan sanat tulvahtivat Kansan värittäminä tajuntaani kuin syke menneestä maailmasta. Siihen liittyi häivähdys jostain kaukaisista lukukokemuksistani. Rajummin ilmaisten se oli oikeastaan potku: rankkari keskeltä läpi. Näin toteaisin Qatarissa pidettäviä jalkapallon MM-kisoja jonkin verran seuranneena.

Mennyt elämä tulvahti pintaan. Puuskainen tuuli toi mukanaan jo unohdettua. Pispala oli Viidan kokemusmaailmaa Siihen minä toki olen voinut tutustua vain kirjojen sivuilta. 40-luku sodan jälkeen – alan kuvitelmissani elää siellä. Lauri Viita on osa meitä, suomalaisuutta, osa mennyttä Suomea, suomalaisuutta, identiteettiämme, joka on lähtemättömästi jäämässä taakse.

Viita tuo äänellään ja rytmin täytteisellä kielellään eteemme perustuksemme luojat, rakentaja, duunarit ja heidän kokemusmaailmansa. Hän kuuluu osana suomalaisuuteen, mikäli siitä vielä edes häivähdys on jäljellä.

Ennen kuin menen itse levyyn, kirjoitan sanasia Tapani Kansasta.  Tuon levyn kautta eteemme avautuu aivan erilainen taiteilija, kuin mitä iskelmistä olemme tottuneet kuulemaan. Hän on kypsä rankan ja raa’an, sekä myös herkän työläiskirjailijan lyriikan tulkki. Viidan sanoista välittyy Tampereen työläiskaupunginosan sielukkuus kaikessa monimuotoisuudessaan. Tapani Kansa ei ole mikään tyhjänpäiväisyyden toistaja, jokaisella sanalla ja ilmaisulla on painava sisältönsä. Kansa on elänyt Lauri Viidan tekstit sisimmässään, sulatellut ehyeksi kokonaisuudeksi.

Levyllä Kansa on parhaimmillaan, eletään Kansan laulajan uran huippuvuosia. Hän osaa hyödyntää aikaisemman kokemuksensa, hän antaa kaikkensa. Kaikki on pelissä ja mukana on vielä taiteilijan nöyryyttä täyteen antautumiseen. Kokoelman luominen on vaatinut taiteilija Kansalta itseluottamusta. Ilman sitä ei tuollaista kokoelmaa olisi syntynyt.

Nyt me tiedämme, että tuo itseluottamus johti myöhemmin ylilyönteihin, niin uskallan todeta. Mutta hänen kunniakseen on todettava, että hän on aina jaksanut nousta pystyyn ja käsittääkseni jatkaa edelleen uraansa.

Kerron vielä hiukkasen Tapani Kansan laulajanurasta, vaikka se ei olekaan juttuni keskiössä.  On eräs toinenkin projekti, johon hän on kyennyt paneutumaan yhtä ansiokkaasti. Betonimyllärin levytystä seuranneella vuosikymmenellä hän teki argentiinalaiselle tangolle omistetun levyn, joka sisältää kaksitoista kappaletta, joukossa todellisia helmiä. Levy on nimeltään Päivä jolloin rakastat – argentiinalaisen tangon suurimmat klassikot. Kansa on itse myös tuottanut kokoelman. Ne ovat hienoja sovituksia ja aivan uudenlaisia suomennoksia, joissa pyritään välittämään eteläamerikkalaisen musiikin aitoa tunnelmaa ja henkeä. On pyritty välttämään falski viihdemusiikin pintakoreus – ja mielestäni onnistuttu. Laulut on suomentanut Ahti Taponen, joka kirjallisessa tuotannossaan tunnetaan myös Jussi Taposena (ks. täältä). Hänen elämänsä päättyi kuluvan vuoden syyskuussa. Siksikin hän ansaitsee maininnan.

Yhteistä noille kahdelle kokoelmalla on se, että ne molemmat ovat unohdettua todellisuutta. ”Miks kaikki kaunis meiltä tahtoo kuolla” – niin pohti aikoinaan Eino Leino, ja on osunut oikeaan.

Tuon 90-luvun lopun tangolevyn jälkeen Tapani Kansa ei ole enää urallaan yltänyt samalle tasolle, ehkä muutamia yksittäisiä lauluja ja esityksiä lukuun ottamatta. Eikä siinä mitään ihmeellistä. Se kuuluu elämään. Tärkeintä on kuitenkin se, että Tapani Kansa on jatkanut uraansa ja tuonut sen myötä varmasti ihailijoille kauniita hetkiä.

…

Mennään nyt Lauri Viitaan ja Sarmannon lauluihin. Levyn takakannessa on kuvausta, jonka nyt teille välitän.

Betonimylläri sisältää seuraavat runot: Balladi, Alfhild, Joki, Kapina, Tomu, Pappi ja pakana, Betonimylläri, Kotitaival, Iso mies, Vaeltaja. Niistä kruununkivenä on kymmenminuuttinen Betonimylläri. Mutta yhtäkään ei voi vähätellä. Kullakin runolla (tai laululla; miten vain kukin haluaa sen kokea) on oma painoarvonsa hienossa kokonaisuudessa. Luulenpa kuitenkin, että jos suoritettaisiin äänestys, Alfhild saisi suurimman suosion. Sehän on jäänyt vuosien myötä soimaan erityisenä äitienpäivän juhlistajana.

 Heikki Sarmanto kertoo:

”Laulusarja sai alkunsa New Yorkissa vuonna 1975, jolloin sävelsin teoksen nimikkolaulun. Lauri Viidan runomaailma avautui minulle Brooklynin latinalaiskortteleiden keskellä järisyttävän voimallisena, miltei pelottavan syvälle tuntoihin tunkeutuen.”

 Teos kantaesitettiin Kajaanissa vuonna 1984. Tuolloin siihen riitti pelkkä pianon säestys. Laulusarjan solisti valikoitunut jo vuosia ennen aikaisemman yhteistyön pohjalta. Sarmanto oli löytänyt Tapanin ja Laurin persoonissa jonkinlaisen yhtenevyyden. ”Tapanin värikäs ja moni-ilmeisen herkkä persoona” oli läsnä säveltäjän perehtyessä Viidan tuotantoon.

Ensiesityksen jälkeen koitti parin vuoden kypsyttelyvaihe. Sinä aikana, kuten säveltäjä kertoo, ”Viidan sanoma imeytyi syvälle Tapanin tuntoihin”. ”Sana alkoi elää yhä voimakkaammin miehessä ja mies sanassa.”

Pekka Pohjola toi sitten kokonaisuuteen ja yhteistyöhön ratkaisevan panoksensa. Hän sovitti laulut ja loi orkestraation. ”Betonimylläri teki pitkän matkan Pispalan rinteiltä Brooklynin slummien kautta Pasilaan ja jatkaa nyt äänilevyllä vaellustaan.” Näin Sarmanto kiteyttää kokoelman tarinaa ja jatkaa: ”Tapani Kansan upean tulkinnan myötä Lauri Viidan sana nousee kirkkaana kohti uusia ulottuvuuksia.”

…

Myös tunnettu yritys- ja urheilujohtaja Pertti Paloheimo (s. 1930) on saanut levyn takakanteen puheenvuoronsa. Hän pitää Pispalaa Viidan ”henkisenä lähtölavana”. Urheilumiehenä hän vertaa sitä kotikenttään, joka laajeni uusiin sfääreihin. ”Mitalit lopulta jakaa vain aika ja avaruus.” Viidan rytmikorva on tehnyt häneenkin vaikutuksensa. Viita on ennen muuta runoilija, myös proosasta se käy ilmi.

Seuraava kuvauksen perusteella Viita oli tullut Paloheimolle tutuksi jo nuoruudesta lähtien:

”Meilläpäin, siellä Pispalassa, suvaittiin monia mielipiteitä. Niitä viljeltiin omassa ’Akatemiassa’ jo 1940 ja 1950 -lukujen taitteessa. Se kokoontui lauantaisin työviikon päätteeksi Haapaniemen yleisessä saunassa. Löylyn jälkeen pukuhuoneessa käsiteltiin kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat, esityslista oli avara, pääalustajana oli aina Lauri Viita.”

Paloheimon sanoin Viita oli ”iso, komea ja voimakas mies”, ”urheilijana hän oli moniottelija”. Sitä kuvatkoon runo ”Iso mies”.

Paloheimo kiteyttää omaa suhdettaan Viitaan.

”Lauri oli ensimmäinen valmentajani, opetti minut urheilemaan, juoksemaan, hyppäämään. Koripallossa ohjeita oli kaksi: palloa ei saa antaa vastustajalle ja se pitää heittää korirenkaan läpi.”

”Ensimmäinen kesätyöni koulupoikana oli toimia hänen lautapoikanaan, hanslankarina. Lauri Viita oli myös rakentaja, kirvesmies.”

Jotenkin tuota nyt lukiessa, tulee ikävä menneen ajan henkeä. Ehkä se johtuu siitä, että minullakin oli siihen kosketukseni, tosin aivan toisella puolen Suomea. Aikamme on menettänyt jotain lähtemättömästi.

Kun romaani Moreeni ilmestyi vuonna 1950, Paloheimo sai Viidalta uunituoreen kappaleen, jonka nimikkolehdellä runoilija oli kirjoittanut: ”Älä jännitä mies, ei apua siitä, ei irvistys auta, jos voima ei riitä.”

Siinäpä aitoa evästystä elämän tielle!

Paloheimo liittää myös katkelman runosta ”Onni”. Suvimaiseman tunnelmassa se päättyy vanhaan onnelliseen kaikuun merkiksi jatkuvuudesta: ”Isä hei!”

Tämän myötä on ilo hiljentyä joulun aikaan. Tuokoon se lämpöä sydämiimme - ja voimaa elää.

Seitsemän veljeksen yhteinen joulun vietto

 Aleksis Kiven Seitsemän veljestä päättyy veljesten ja heidän perheittensä yhteiseen joulun viettoon. On siirrytty kymmenisen vuotta eteenpäin niistä ajoista, kun veljekset muuttivat Impivaaran erämaahan. Vielä kerran he olivat päättäneet kokoontua yhteen entiseen kotoonsa Jukolan taloon.

Aattoilta sujuu aluksi vanhoja verestäessä. Romanttisin sanankääntein veljekset haastelevat muistellen entisiä töitä, taisteloita ja kohtaamiaan vaaroja.  ”Muistot sulivat heidän mielissänsä suloisesti yhteen kuin metsät, laaksot, vuoret ja korkeat nummet kaukaisuuden sinihämärässä…”

Simeoni istuu virsikirja polvella, valmiina alkamaan yhteistä jouluvirttä. Sitä ennen kuitenkin nostetaan pata tulelta ja tehdään tuohisista haloista pystyvalkea. Tulen loimottaessa Simeoni aloittaa juhlallisen veisuun. Muut veljekset vaikenevat ja hiljenee myös ympärillä pyörivien lasten meteli. Naiset yhtyvät ihanaan virteen, lopulta kaikki veisaavat omine ääninensä. Eeron kainolla Anna-vaimolla on puhdas ja lempeä ääni. Se soi kauniimpana muiden yllä. Laulun jälkeen astutaan ehtoollispöytään ennen kallistumista öiseen lepoon.

Koittaa jouluaamu.

”Mutta varhain heräsivät he seuraavana päivänä, heräsivät lähteäksensä loistoisaan kirkkoon, joka tuhansista palavista kynttilöistä kimmelsi kuin taivas tähdessä. Sieltä, koska päivä oli täydeksi valjennut, he palasivat kilvan kiitäen taas, ja viettivät entisessä Jukolassa iloisen joulupäivän.”

 

Kyseessä on romaanin viimeisen eli neljännentoista luvun kokoava päätös. Tuota yhteistä joulun viettoa seuraa vielä romaanin minä-hahmoisen kertojan loppusanat. Veljekset ovat saaneet elämänsä järjestykseen. He ovat löytäneet paikkansa kyläyhteisössä. On aika jättää heille hyvästit. Alkaa elämän ehkä seesteisempi vaihe. Suomen saloissa on heidät kotinsa. Mennään kohti illan lepoa. Romaanin kertoja liittää veljesten elämän osaksi laajempaa maailmaa, heidän elämänkaarensa on asettunut osaksi kaikkeuden kiertokulkua.

”Ja niin olen kertonut seitsemästä veljeksestä Suomen saloissa; ja mitäpä kertoisin enään heidän elämänsä päivistä ja vaiheista täällä? Se kulki rauhaisesti puolipäivän korkeudelle ja kallistui rauhaisesti alas illan lepoon monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa.”

 Nuo loppusanat kertovat harmoniasta. Kaikkien villien kasvuvuosien ja harhailujen jälkeen veljekset ovat löytäneet kotinsa ja sen myötä rauhan.  Elämällä on perusta.

…

Itselleni Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on kansallinen kivijalkamme. Siinä on jotain olennaista kansakuntamme säröisistä kehitysvuosista. Itsenäisyys ja kansallinen identiteettimme lepää osittain tuon romaanin varassa. Veljekset ovat rakentamassa yhteistä kotiamme. Me olemme heidän seuraajiaan.

 Tuota yllä kerrottua seesteistä kuvausta edeltävät monenlaiset myrskyt ja kommellukset. Pojat ovat jääneet orvoiksi, kun isä – innokas metsämies – on kaatunut painissa karhun kanssa. Kuvaavaa on, että urhea mies on saanut taistelussa karhunkin hengiltä. Pojat omaksuvat kasvaessaan isänsä perintönä saman sitkeyden. Keskenänsä he elävät kuin villi joukko kiinni toisissaan. He ovat juuttuneet vaistoinensa metsän uumeniin etsien sieltä sielullensa turvaa. Paljon he oppivat ja omaksuvat mutta kovin kynnys on vielä ylittämättä. Monien koettelemusten ja nöyryytysten kautta he kasvavat sieltä osaksi muuta kyläyhteisöä. Kestää aikansa, ennen kuin he kasvavat omiksi itsellisiksi persoonikseen.

Veljesten ensimmäinen kosioretki on tarinana kuvaava. Yhtenä joukkona käydään jopa kosimassa naapurissa asuvaa Männistön muorin tytärtä. Kosioretki päättyy yhteisiin rukkasiin. Siinä he ovat kuin yhteen sulanut toisistaan eriytymätön joukko. Evoluutiopsykologiaan viitaten veljekset elävät jonkinlaista primitiivistä heimoyhteiskunnan vaihetta. Veljesjoukko toimii jonkinlaisen suggestiivisen joukkokokemuksen varassa.  

Lukkarin opissa käy myös huonosti. Veljesjoukko pakenee koulumestaria yhtenä veljesryhmänä.

Impivaarassakin vietetään yhteistä joulua. Sen vietto päättyy ryypiskelyyn ja tappeluun. Turvapaikaksi korpeen yhteisvoimin rakennettu talo palaa poroksi ja tuo alkuasukasjoukko joutuu kauhusta katkerana paitasillaan pakenemaan umpihangessa henkensä edestä ja hakemaan turvaa entisestä kotitalosta, josta pojat olivat paenneet sivistystä pakoon. Onneksi he saavat turvan. Veljekset kasvavat tuosta koettelemuksesta kiitollisuuteen ja pääsevät keväällä entistä sisukkaampina rakentamaan Impivaaraan uutta kotia.

Koettelemukset seuraavat toisiaan. Viimein veljekset rohkaistuvat myös koulun penkille. Itse he löytävät sisimmästään tahdon voimansa. Paksupäisenä itseään pitävä Juhanikin oppii lukemaan ja tie muiden yhteyteen avautuu. Sitkeys palkitaan ja nuoret miehet pääsevät rakentavaksi osaksi kyläyhteisöä. He löytävät kukin itselleen sopivan elämän tiensä. Löytävät puolison, perustavat perheensä. Tässäkin on toki kääntöpuolensa. Jokaiselle ei tuota onnea suoda. Simeoni jää vanhaksi pojaksi, tyytyy kohtaloonsa. Hän kokee kriisin, ajautuu itsemurhayritykseen, mutta Juhani pelastaa hänet kuoleman kidasta. Se on epätoivoinen syrjähyppy. Hänkin tasaantuu lopulta omalle elämänpolulleen.

Kunkin veljeksen henkilökohtainen kehitystarina olisi varmasti oman romaaninsa arvoinen.  Vaatii oman rohkeutensa ottaa elämästään vastuu. Ilman yhteisön myötäsukaista tukea emme siihen kykene.

…

Tuon myös eräänlaisen kulttuuriantropologisen näkökulman. Veljekset tapaavat elämässään monenlaisia kulttuurin levittäjiä ja tarinankertojia. Heitä he oppivat arvostamaan.

Romaanin neljännentoista luvun ehkä kaunein kohtaus on kuvaus nuorimman veljeksen Eeron ja hänen puolisonsa, kalvakkaan surumielisen Annan elämästä. Yllä jo mainitsin hänet kertoessani kerroin jouluaattoillan virrenveisuusta ja naisen kauniin herkästä lauluäänestä.  Anna on pelokkaan oloinen surumielinen nainen. Anna on sielultaan herkkä kokija, joka ”oli nähnyt kummia näköjä ja houraillen ennustellut paljon ihmeitä”. Niin kuvaa romaanin kertoja Annaa. Hän on päätösluvun tarinankertoja.

Eero on poissa kotoa, Anna hoitaa esikoistaan. Eteemme nousee suloinen idylli. Nuori äiti välittää lapselleen lorujen ja laulunsa kautta kiintymyksensä luontoon. Se on lapsoselle kuin alkutie elämänhallintaan. Hän kiinnittyy elämänlangallaan luonnon ja kansanperinteen harmoniseen yhteyteen. Lapsi katselee äitiään kuin hehkuva aamu.

Anna on yksin kotona lapsosensa kanssa. Hän kertoo välillä hyräillen, välillä puhuen lapselle loruja ja lapsi hanakkana tai ehkä uneliaanakin kuuntelee.

”Sanoppas, pienoseni, mistäpä tiesit kotiasi tulla? – Tulin pitkin Turun tietä, lirputtelin Hämeenmaitten härkäteillä. – Mutta mistä kotosi tunsit, pienoseni? – Koirasta hallavasta portin alla, tunsin kartanon kultaisesta kaivosta, ja olipa vielä pappien hevoset heinäladossa, ja olkiladossa olut-tynnöri. – Mistä tunsit äitisi armaan, mistä isäsi tunsit? – Äiti vierrettä ammenteli loimottavan liekin vaiheilla, hän ammenteli ja lauleli, lauleli heleällä äänellä, kaulassa liina, liina kuin lumi ja taivaan kaari. Mistäpä tunsin isäni? Veisteli hän kirvesvartta, veisteli kultaisen akkunan vieressä…”

 

Anna toteuttaa tärkeää tehtävää. Hänestä välittyy myös keskeinen seikka tuon ajan maailmassa. Elämä on usein hiuskarvan varassa. Monenmoinen tauti voi viedä mennessään. On lähes ihme, että lapsi voi selviää kasvuvuosistaan hengissä. Äidin sydämen täyttää pelko.

Runollinen hetki päättyy hehkeään näkyyn, joka muovautuu lauluksi.

”Sanoppas, lapseni, mun suven-ihanaiseni, sano: etkö tahtoisi täältä purjehtia rauhan ikisatamaan pois, koska vielä puhtaana väikkyy lapsuutesi valkea viiri? Rannalla sumean, tyynen järven seisoo Tuonelan kartano tumma, siellä himmeän lehdistön helmassa, kasteisen viidan kohdussa on lapselle valmiina kehto ja valkeat liinat ja vaipat.”

Annan suussa alkaa soida Sydämeni laulu: ”Tuonen lehto, öinen lehto, siell’ on hieno hietakehto, sinnepä lapseni saatan…”  Se saattaa nykyaikana tuntua kauhukuvalta, mutta Annalle se on ihana näkymä. Hietakehdosta voi koitua lapselle turva. Äidin sydämen täyttää paitsi pelko, samalla myös toivo. Ollaan kiinni luonnossa: maan povessa ja taivaan avaruudessa. Nuoren äidin lauluääni nousee helisten korkeuksiin.  Sinne hän kääntää myös laulaessaan katseensa. Poutapääskynen lentelee sinne tänne, ”keveänä ja vilkasna kuin onnenlapsen aatos”.

Mies saapuu kotosalle ja kuulee puolisonsa suloisen laulun. Koittaa herkimmistä herkin kahden rakastavan kohtaaminen. Yksinäiselle nuorelle äidille puolison saapuminen on kuin turvasatama. Löytää mieskin sisimmästään ystävyyden ja läheisyyden tunteen, jota ei ole aiemmin kokenut.

 

”Kerkeästi kääntyi vaimo hänen puoleensa, laski lapsen hänen polvillensa, painoi otsansa vasten miehen rintaa ja hyrskähti väkivaltaiseen itkuun. Mutta löipä mies nyt käsivartensa ympäri hänen kaulansa, pyhkien erään suikulan tuosta pellavakeltaisesta tukasta hänen korvansa taakse. Siinä he istuivat tyynenä sunnuntai-iltana valkealla rahilla valkean pöydän päässä.”

 

He tuntevat sisimmässään, kuinka elämä on kovuudessaan ahdistavan karu ja raakakin. Heidän keskinäinen rakkautensa kantaa jopa elämän yli kiinni avaruuksiin ja myös maan poveen.

Noihin kohtauksiin voi kukin tutustua romaanin viimeisessä luvussa. Se löytyy täältä. Sieltä avautuu myös koskettava Sydämeni laulu.

…

On aika siirtyä kirjoitukseni päätökseen.

Kivi luo meille kuvauksen Suomestamme ennen itsenäisyyttä. Hän kuvaa sitä voimaa, joka on ajanut Suomen sukua elämässä eteenpäin. Läpi historiamme meidän turvanamme ja voimanamme ovat olleet lukuisat työhönsä antautuneet tulisielut. Heidän varassaan monet kylät ja isommatkin yhteisöt ovat voineet kasvaa. Heidän pyyteetön työnsä on kantanut hedelmää. Varmasti myös omasta elämästämme voimme tunnistaa sellaisia persoonia. Olen itse musiikin ystävä ja omasta lapsuudestani ja varhaisnuoruudestani muistan koulumme musiikin opettajan. Ilman häntä en varmasti olisi sama minä, joka nyt olen.  Hän on varmasti antanut monelle nuorelle eväät itsensä kehittämiseen. Hän kuuluu niihin, jotka eivät ole omia työtuntejaan laskeneet. Samaa on sanottava monista yrittäjistä ja monitaitoisista työmiehistä. Ei unohdeta heitä.

Elämme paraikaa maailmassamme ennalta arvaamatonta murrosta. Monenmoista on liikehdintää, mutta ei unohdeta synnyinmaatamme. Pidetään omasta rakkaasta Suomestamme kiinni. Kukaan muu, ei mikään muu kansa tai ylikansallinen byrokratia pidä meidän puoltamme samassa määrin kuin me suomalaiset itse. Tuetaan toisiamme vaikeinakin hetkinä.

Kansainvälisyyttä ei pidä torjua. Se kuuluu luontaisesti ihmisten kanssakäymisiin, ja myös omaan henkiseen kasvuumme. Mutta ollaan siinä omana itsenämme, arvomme tuntien. Esi-isämme ovat olleet vuosisatoja olleet kanssakäymisissä muiden kanssa, myös rauhanomaisesti. Jatkakaamme samaa tietä, itsellisinä, omaa rakasta kotiamme vaalien.

Kirjoitettu jouluaamuna 2020.

 

Eino Leino ja Räikkö Räähkä – Runon ja suven päivänä

Tänään on kansallisrunoilija Eino Leinon syntymäpäivä. Hän syntyi 142 vuotta sitten Paltamossa. 90-luvun alussa tämä päivä nimettiin Runon ja suven päiväksi. Leinon ja suomalaisen runon kunniaksi saloissamme liehuu siniristilippu. Hän kuuluu kulttuuriperintöömme.

 

Eino Leinoa ajatellessa minun mieleni palautuu nuoruuteeni vuosikymmenten taakse.  Yritettiin rikkoa myyttejä. Leinonkin kaunoiset sanat jäivät etäisiksi. Leino esiteltiin lähinnä juoppona ja vastuuttomana naissankarina. Muistan kun Oulun kaupunginteatterissa esitettiin näytelmää Leinon elämästä. Tietysti keskityttiin hänen rappion vuosiin, kun hän rahattomana ja kunniansa menettäneenä ryyppäsi ja laski allensa. 

Jaakko Pakkasvirran elokuvassa Runoilija ja Muusa vuodelta 1978 Leino oli sentään runoilija, mutta siinäkin päähuomion – ainakin nykyisten muistikuvieni mukaan – sai hänen naissuhteensa. Esko Salmisen tulkinta oli sinällään taitava, mutta hengettömän vaikutuksen elokuva jätti. Se unohtui äkkiä.  

Tämä YLEn juttu kymmenen vuoden takaa on kyllä hyvä, mutta siitäkin huomaa, kuinka helposti hänen elämänsä raadollinen puoli tuntuu aina nousevan pintaan.

Minulle Leino on avautunut vasta myöhemmin. Siitä kiitoksen saakoot myös hänen runouteensa särmikästäkin tulkintaa tuoneet lausujat.

Loirin lauluilla on oma asemansa. Hän ansaitsee kiitoksen, mutta toivottavasti Leinon runot elävät muuallakin kuin hänen tulkinnoissaan. Elämä jatkuu. Leinon runojen paikka on sydämessämme, niin elävänä että ne kantavat kauttamme myös jälkipolviemme sielunmaisemaan.

 

Pekka Halonen: Helkavirsiä 1903, kannen kuvitusta.

Helkavirsiä-kokoelmaan sisältyvä tarina Räikkö räähkästä kuuluu suosikkeihini.  Sen voi lukea täältä: http://runosto.net/eino-leino/helkavirsia1/raikko-raahka/. Aina se tarina raastaa sydäntäni. Juha Hurmeen tulkinta on jäänyt minun mieleeni. Hurme on lausunut sen joskus muinoin Kajaanin runoviikolla. Valitettavasti sitä ei netistä löydy.  Lainaan tästä kirjoituksesta Hurmeen ajatuksen:

 

”Räikkö räähkä ja Ylermi ovat täydellisiä, tiiviin runon muotoon valettuja tragedioita, pullollaan murhaavan tarkkaa dialogia. Niissä jokainen säkeistö on teatterillinen, vastaansanomattomasti eteenpäin vievä kohtaus.”

 

Yritän käydä runon mukana tuon onnettoman sankarin maailmaan. Siinä eivät kukat tuoksu, eivät loista hempeät rakkauden säkeet. On kuvassa kurja petturi. Mies teki temppunsa perheensä eteen. Tuli tekoset ilmi, päätyi ratkaisuun rankkaan.

Hiljainen hetki,

kangastus ihana mielessä välkkyi,

työt entiset isien,

oman kodin sopu elävä.

Meni murhe mielessänsä,

katosi korven pimentoon,

hämärän maille maatui.

…

 

Liitän juttuni loppuun runon loppuosan.  Runon voi kuunnella täältä Yrjö Jyrinkosken tulkintana.

 

Eino Leino: Räikkä räähkä (katkelma)

Ei evännyt enempi Räikkö,
hartiat alas jysähti,
tunsi ilmi tullehensa;
otti köyden orren päältä,
poikki permannon käveli,
astui raskaasti tuvasta
siltapalkin painuessa.

Kääntyi hän ovessa kerran:
”Vaimo, anna anteheksi,
kun sen tein, sinua muistin.”

”Luoja armon antakohon.”

Painoi kiinni pirtin uksen. –
Seisahti etehisessä,
siitä siirsihe pihalle,
pihalta veräjän suulle,
veräjältä kaivotielle,
kaivotieltä korpitielle;
silmässänsä yö ikuinen,
mielessänsä murhe mykkä.

Kääntyi mies rajassa metsän. –
Näki hän kullaisen kotinsa,
kuuli hän kesäiset äänet,
savun saunasta sinisen,
karjankellojen kilinän,
kaivonvintin vingahduksen,
tuvan uksen aukeavan,
emon aittahan menevän.

Sydän kiertyi synkän miehen,
elo kaunis kangastihe,
askar autuas inehmon
maan kovalla kannikalla;
seisoi hetken, katsoi kaksi,

metsän korpehen katosi. 

Aleksis Kiven syntymäpäivänä

Erkki Tantun kuvitusta Kiven Seitsemään veljekseen.

Aleksis Kivi ansaitsee juhlapäivänään pienen tuokion. Seitsemän veljestä on Suomalaisen kulttuurin perusteoksia - mainio kirjallinen aarreaitta. Yksi teoksen moninaisista henkilöhahmoista on Rajamäen Mikko, kyläyhteisön hengen luojia. Ohessa on Erkki Tantun  näkökulmaa teokseen.

”Mikko, ukko viltti-hattu,
kuoharina kulkee,
usein pelimiehenäkin
laattiata polkee.

Kantelee hän, kauppailee hän
pikipalleroita,
katsoo kaivot, sulkee veret,
vallan kiltti noita.”

Rajamäen Mikko - Erkki Tantun kuvitusta

Reijo Taipale – laulaja

Reijo Taipale on poistunut muille laulumaille ja on aika pohtia, millaisen jäljen ja perinnön hän on meille jättänyt. Tämä on kertomus siitä, miten olen tuon suuren laulajan itse kokenut ja sisäistänyt. 

Peter von Baghin ja Ilpo Hakasalon Iskelmän kultaisessa kirjassa (1986) todetaan, että…

”hän on jalat maassa enemmän kuin kukaan, ja tästä aukeavat unelma ja sisäiset maailmat. Ehkä juuri tähän perustuu Reijo Taipaleen suorituksen vaikuttavuus ja perimmäinen runollisuus.”

Tuo luonnehdinta on kirjoitettu jo 80-luvun puolivälissä. Vasta tuon kirjoittamisen jälkeen Taipale sai ensimmäisen kultalevynsä, joita sitten alkoikin tulla lähes liukuhihnalta.

Toisessa kohdassa kirjaa todetaan kutakuinkin niin, että esikuva Olavi Virta lauloi tyylillä, johon tavallinen kansa ei voinut samaistua. Häntä vain ihaillaan. Taipaleen suhteen sellainen ajatus ei pälkähdä mieleen. Hänen ollessa areenalla kuulija kykenee samaistumaan.  Tämä ei tarkoita, että hän laulaisi huonosti. ”Mies ja ääni ovat rehellisessä sopusoinnussa keskenään ja siksi Taipaleen suosio on tavattoman laaja ja vakaa syvien rivien keskuudessa.” Esimerkiksi sopii Satumaa. Sen luoma unelma on niin realistinen, lähellä meitä jokaista.

Jos yrittäisin itse hahmottaa. Reijo on kaikkien kaveri, harmiton puurtaja, hän liikkuu maan pinnalla, ei mikään tähti vaan tanssilavoilla vain henkilö yksi muiden joukossa. Helppo häneen on samaistua. Tähtikulttiin ei Reijo Taipaleen habitus yllä.

Tässä on vielä Reijon omia sanoja von Baghin ja Hakasalon kirjasta:

”Meikäläinen laulaa sellaiset 40 - 45 laulua joka ilta […] Ja yleisö pitää siitä, ainakin minä olen sen huomannut, kun laulaa paljon.”

”Meikäläinen on ihan sellainen työläinen eikä mikään tähti.”

Laulajana hänellä on ollut erilaisia kokeiluja mutta niissäkin tulkinnoissa hän on säilynyt omalle tyylilleen uskollisena. Sama vanha Reijo niistä löytyy. Tulkitessaan operettisävelmiä hän tuo nuo laulut tanssilavoille, ei yritä matkia suuria taiteilijoita vaan laula tyylipuhtaasti omalla tavallaan, laatua unohtamatta. Siitä annan edempänä esimerkkejä. Myös rockmusiikkia hän tulkitsee omasta perustastaan käsin. Sillä tavalla laulut avautuvat laajemmalle yleisölle.

…

Mikään tanssilavaihminen en ole koskaan ollut mutta Reijo Taipaleen musiikki on kyllä tullut tutuksi, myös karaoken kautta. En ole Reijoa koskaan tavannut, mutta tunnen kylä muutamia, jotka ovat hänen kanssaan jutelleet. Eräät muistavat hänet jo vuosilta ennen levytysuraa.

Olen itse viime aikoina kuunnellut hänen musiikkiaan eri ajoilta. Laulut ovat suurimmaksi osaksi minulle tuttuja muidenkin esittäminä. Reijo Taipale oli todellakin laulaja - jo pienestä pitäen. Määrätietoisuus ajoi Miehikkälän syrjäkylien nuorukaisen Helsinkiin. Sieltä ura lähti loistoonsa.  Tanssilavojen mies jaksoi keikkailla väsymättä vuosikymmenestä toiseen. Ja kun viime vuosina terveys alkoi pettää ei hän millään olisi malttanut laulamista jättää.

Päätin kirjoittaa hänestä jutun, vaikka en ole häntä koskaan nähnyt häntä hänen varsinaisella työpaikallaan tanssilavoilla. Toki hän on tullut tutuksi TV-ruudusta ja – kuten yllä jo mainitsin – muiden kokemusten kautta. Kerran olen hänet nähnyt täysin sattumalta, kun hän käveli kadulla vastaan. Siitä kerron hieman lisää alempana. Juttuni otsikkoa miettiessäni lisäsin siihen sanan laulaja, koska laulu meitä yhdistää. Laulaja koen minäkin olevani. Lauloimme molemmat lapsena. Minun lauluni hiipui, hän teki laulusta elämäntyönsä.  Kun nyt kuulee Taipaleen laulavan nuorena parikymppisenä tai jo yli seitsenkymppisenä alkaa viimeistään tajuta, kuinka käsittämättömän komea ura se on ollut ja kuinka monenlaisia vaiheita noiden vuosien väliin on mahtunut.

Tunnen olevani enemmän klassisen musiikin harrastaja mutta viime vuosina iskelmätkin ovat alkaneet kiehtoa. On tullut juteltua monen iskelmäharrastajan ja muusikonkin kanssa iskelmistä ja niiden esittäjistä. Otetaan esimerkiksi Olavi Virta.  En halua nyt kajota hänen viimeisiin vuosiinsa, sillä niitäkin muistellaan. Mutta kasvoihin tulee erityinen loiste, kun eräs tuttavani - 50-luvun kokenut ikämies - alkaa kertoa tanssilavamuistoistaan ja Virran esiintymisistä. Hän löysi tansseista elämänkumppaninsa. Vaimo oli ihastunut Olavi Virran lauluihin ja kun häiden aika tuli, soi Carmen Sylva heidän häävalssinaan.  Eräs muusikkoperheen lapsi muistaa, kun Olavi istui heidän keittiössään. Se tilanne jäi elävänä pikkutytön mieleen. Sitten on muisteltu Taisto Tammea. Mm. eräältä hänen koulutoveriltaan olen kuullut muistoja tuosta kiltistä pojasta, jonka laulajan ura oli tuskin vielä edes haaveena. Nuo laulajat ovat merkinneet monille paljon. Kyyneleet saattavat vierähtää poskille muisteloiden lomassa.

Entä sitten Reijo Taipale? Hänen suhteen kiinnostukseni syveni oikeastaan vasta silloin, kun eräs Taipaleen tuntenut iskelmämusiikin ystävä hänestä kertoili. Siitä hän ei ole tykännyt, jos olen joskus yrittänyt viedä puhetta Taipaleen alkoholin käyttöön. Hänelle Reijo oli Miehikkälän köyhistä oloista maailmalle lähtenyt tuleva mestari. Hän valitsi tanssimusiikin, vaikka klassinen urakin olisi ollut tarjolla. Hän arvostaa Taipaleen monipuolisuutta. Onhan hän levyttänyt operettia ja muitakin klassisia sävelmiä. On todella, mutta niissäkin on aina laulanut se sama tuttu Taipaleen Reijo. Reijon elämän vaiheistakin hän tuntuu tietävän yllättävän paljon. Hän on pikkupoikana tavannut Reijon ensimmäisen kerran ja läpi elämän hän seurasi Reijon uran kehitystä. Tieto kuolemasta tietysti herkisti miehen, mutta kyllä hän oli tietoinen laulajatähden muistiongelmista. Eihän laulusta tahtonut mitään tulla, kun piti kysyä kansalta, ”miten se Satumaa oikein alkaa”.

…

Reijo syntyi vuonna 1940 Kymenlaakson Miehikkälässä. Isä kuoli pojan ollessa kolmevuotias. Niin hän kasvoi köyhässä pienviljelijän perheessä. Laulu vei pojan mukanaan. Jo kirkasäänisenä poikasena hän esiintyi solistina. Onneksi hän malttoi sitten olla äänenmurrosvaiheen hiljaa. Näin lupaava kehitys pääsi jatkumaan. Köyhänä elettiin mutta eteenpäin pyrkivälle se ei ollut este. Työtä tuli metsurina mutta sitten elämä sai käänteen, kun onneksi ympärillä oli esikuvia ja tien viitoittajia. Parikymppisenä hän sanoi äidilleen lähtevänsä ”laulun perään” Helsinkiin. Äiti ei pannut vastaan.

Aluksi Reijo joutui kokeilemaan erilaisia ammatteja mutta laulu oli pääasia. Parin vuoden kuluttua saapumisesta hän pääsi koelaulujen jälkeen levyttämään.  Vuosi oli 1962. Ura alkoi todella, ensin Kullervo Linnan orkesterin solistina ja muutamaa vuotta myöhemmin hän pani pystyyn oman yhtyeen.   Keikkamuusikkona hän ahersi läpi elämän runsaasta levytuotannosta ja kansainvälisestäkin huomiosta huolimatta.

Kuten yllä jo vihjasin, olen kerran nähnyt hänet nähnyt luonnossa.  Se oli joskus 90-luvulla, todennäköisesti alkupuolella. En voi muistaa tarkasti, saattoi olla myös 80-luvun loppua. Työskentelin noina vuosina paljon ulkomailla ja olin Helsingissä käymässä. Kävelin keskellä päivää asemalta kohti Senaatintoria. Yliopistonkadun ja Mikonkadun kulmassa se tapahtui. Siinä oli jokin kapakka, josta Reijo astui ulos lähtien kävelemään verkkaisesti keskustaa kohti. Ajattelin, että onkohan hän humalassa. Ei se ulospäin kyllä siltä näyttänyt. Olin siis jo tuolloin tietoinen hänen alkoholin käytöstään. Liekö kuullut tai jostain lukenut. Nuo tarinat saavat helposti ihan syyttä suotta siivet alleen.

Tuolloin 90-luvulla Taipaleen ura oli ollut kovassa nosteessa. Hän oli esiintynyt elokuvissa ja televisiossa. Uusia levyjä oli ilmestynyt tiuhaan. Nähdessäni hänet ajattelin jostain syystä, että miehen ura on jo kääntymässä iltaan, sillä äänessä ei ollut samaa loistokkuutta ja raikkautta kuin joskus 60-luvulla. Mutta vielä mitä. Miehen vauhti sen kuin vain kiihtyi. Levytuotanto laajeni ja monipuolistui. Hänestä tuli suomalaisen tangokulttuurin keulakuva.

Nyt tällä vuosikymmenellä olen kauhistellut, kun netissä kiertää videoita, joissa Taipale on esiintynyt jollakin tanssilavalla humalassa. Se on ollut noloa katseltavaa eikä miehen uralle eduksi. Mutta ei niistä liian suurta numeroa pidä tehdä. Sen verran paljon kunnioitan hänen uraansa, että en toivoisi sen likaantuvan. Onneksi nyt tajuan, että muistisairaudesta kärsivä mies vei kuitenkin tanssittajan roolinsa kunnialla loppuun. Tosi vaikeaa miehen on ollut jättää se, mihin hän oli koko sydämestään juurtunut.

Kun kuuntelee Taipaleen 60-luvun tangoja ja vertaa myöhempään tuotantoon, ne kuulostavat todellakin raikkailta, ääni soi kauniina ja herkistettäessä se pehmenee upeasti. Taipale osaa oikean fraseerauksen ja varsinkin Unto Monosen sävelmät sopivat hänen äänelleen.  60-luvulta on peräisin muutamia todella hienoja tangoja ja iskelmiä, joista osaa voi pitää unohdettuna helmenä. Mutta ei pidä liikaa rinnastaa noihin vuosiin myöhäistä tuotantoaan. Taipaleen ääni kehittyi vuosien myötä. Ehkä se voi kuulostaa jonkun mielestä ”kuluneelta” mutta toisaalta tulkintaan tulee useasti lisää syvyyttä ja ilmaisuun vahvuutta.

…

Menen hetkeksi omaan lapsuuteeni ja nuoruuteeni. Olen syntynyt 50-luvun puolivälissä Pohjois-Suomessa. Lapsuuden kodissani ei iskelmiä kuunneltu. Meillä kuunneltiin ja laulettiin lähinnä virsiä ja hengellisiä lauluja. Jos radiosta ”pelit” alkoivat soida, äiti kiirehti oitis laittamaan radiota hiljaisemmalle. Tosin 60-luvun loppua kohti mentäessä alettiin tuossa periaatteessa antaa periksi. Isosiskoni oli kuitenkin kasvanut jo kypsään teini-ikään, Beatlesit ja muu pop vetivät häntä puoleensa. Suomalainen kevytmusiikki alkoi vetää minuakin puoleensa toden teolla siinä vaiheessa, kun aloimme kuunnella säännöllisesti radion Lista-ohjelmaa. Omalta kohdaltani jouduin sen pauloihin, kun Iltatuulen viesti oli ollut jo viikkokausia ykkösenä. Vuosi taisi olla 1968.

Mutta kyllä tuota ennen olin jo saanut kosketuksen tangoihin ja vanhoihin iskelmiin. Se tapahtui 60-luvun alkupuolella tätini luona. Hänellä oli minua vain hieman vanhempi poika ja siksi vierailin usein hänen pienessä asunnossaan, jossa kaiken muun rojun keskellä oli myös vanha levysoitin ja kasa levyjä. Kuuntelimme joskus niitä yhdessä ja juttelimme lauluista. Muistan olleeni hyvin kiinnostunut. Tätini erityisiä suosikkeja olivat nykyisin täysin unohduksiin jääneet laulut Tuulella ei ole ystävää ja Lumpeen kukka. Tangotähdet Eino Grön, Reijo Taipale, Markus Allan ja samettiääninen Taisto Tammi tulivat minulle tutuiksi ja niistäkin riitti juttua. On yllättävää, että minulla ei ole noilta vuosilta mitään muistikuvaa Olavi Virrasta.

Eino Grön oli meidän mielestämme paras, muut jäivät haastajan osaan. Sittemmin Grön jäi yhä syvemmin mieleen, sillä sain nähdä hänet ihan oikeasti. Olin alkanut harrastaa painia. No en siinä lajissa menestynyt mutta se ei ole nyt tässä jutussa olennaista. Ehkä ollessani noin 10-11-vuotias pääsin eräässä kaupungissamme järjestetyssä painiturnauksessa painituomareiden apupojaksi. Minun piti noutaa painimaton ympärille sijoittautuneiden tuomareiden antamat pisteet eteenpäin. Se oli suuri kunniatehtävä. Noihin kilpailuihin oli kutsuttu myös laulaja Eino Grön. Ja koska hän oli entinen painija, kisojen lomaan järjestettiin näytösluonteinen painiottelu, jossa toisena osapuolena tuo tangotähti oli. Sen kokemuksen myötä aloin seurata Eikan laulajan uraa hieman tiiviimmin.

Mutta palaan vielä tätini kotiin ja levylautasen ympärille. Taisto Tammen Tango merellä soi minusta upeasti. Markus Allanin Liljan kukka oli myös kaunista kuultavaa, muttei vetänyt hänelle vertoja. Eino Grönissä minua viehätti laulusta huokuva voima, mutta toisaalta myös syvennyin kuuntelemaan laulujen sisältöä tarkemmin. Esimerkiksi Ruhtinaan viulu oli koskettava tarina. Myötäelimme yhdessä tätini kanssa vanhan ruhtinaan tuskaa. Valkea sisar myös kiinnosti, sillä olin kasvanut sairaalaympäristössä. ”Luo sairaiden käy sisar hento valkoinen”, se oli minulle tuttua retoriikkaa, niin tädillenikin, joka oli työskennellyt sairaalassa.

Myös Reijo Taipaleesta oli puhetta. Hän oli mestari-Grönille varteenotettava haastaja.  Hänen äänensä ei minua kuitenkaan samalla lailla sykähdyttänyt kuin Grönin tai Tammen äänet. Tango Satumaa tuli jo tuolloin tutuksi mutta ei vielä noussut erityisen näkyvästi esiin. Sen suosio vakiintui vuosien ja jopa vuosikymmenten myötä. Muutama Taipaleen tango jäi lapsuudestani mieleen. Ne olivat Satumaan ohella erityisesti Monika, Tähdet meren yllä ja Tango Humiko. Myös tangoihin Kangastus ja Vaaralliset huulet sain ensituntuman jo tuolloin.

Tähdissä meren yllä jäi C-osa ”valkea venhoni kiitää” erityisesti mieleen. Se kai toi mielestäni muuten tasaisen voimallisena etenevään lauluun jännää dramatiikkaa. En tietenkään tuolloin osannut tajuta, että tuohon kohtaan laulua sisältyy peiteltyä erotiikkaa, en edes alitajuisesti. Humiko sisälsi japanilaista eksotiikkaa. Se vetosi minuun samalla tapaa kuin Brita Koivusen tuon ajan hitti Sukiyaki (”Oon tyttö Kiotosta…”). Ehkä jo noilta ajoilta on peräisin erityinen kiinnostukseni aasialaiseen kulttuuriin. Kun Reijo toisti radiossa ”Humiko sania”, taisin suurin piirtein jähmettyä paikalleni. Myös Monika, Monika, Monika oli poikasen sydämeen todella vetävä laulu ja olihan siinäkin kansainvälistä eksotiikkaa, kun vaellettiin ”Pariisin yössä”.

Sittemmin innostuin Lista-ohjelmasta. Muistan kuunnelleeni sitä lähes korva radiossa peläten, että laulut saattavat ärsyttää vanhempiani. Mutta kyllä sieltä kuului niin kaunista musiikkia, että äitini taisi itsekin kuunnella itsekin. Listalta ei kuulunut Reijo Taipaletta. Eino Grön sinne toisinaan ilmestyi. Hänen ohjelmistonsa oli laajentunut enkä kyllästynyt hänen ääneensä, lauloi hän mitä hyvänsä. Muistan kun kerran kuului La Paloma. Vuosi oli 1970. Sain kuulla taas Gröniltä tangoa. En tuolloin enää ollut tangoja kuunnellut ja tuo tulkinta on kyllä edelleen muistissa.

Tosiaan, 70-luvun alussa alkoi jo rokki viedä teinipoikaa mukanaan. Toki suomalaisen iskelmän perustähdet Fredistä, Tapani Kansasta ja Markku Arosta lähtien olivat iskostuneet mieleen. Reijo Taipale unohtui lähes täysin. Ja oli hän 70-luvulla julkisuudestakin aika lailla pimennossa. Tanssilavoilla häntä toki nähtiin, mutta niissä piireissä minä en pyörinyt.

Kun sitten 80-luvun lopussa alettiin taas kuulla enemmän tangoa, niin en vielä mennyt itse täysillä mukaan, en edes vuonna 1990, kun ihailemani Aki Kaurismäen elokuvan Tulitikkutehtaan tyttö tanssikohtauksessa valkokankaalle ilmestyi yllättäen Reijo Taipaleen hahmo. Mutta Kaurismäki antoi sysäyksen minunkin nostalgialle. Kun sitten hänen elokuvissaan Markus Allan lauloi Kuumat tuulet ja Kauas pilvet karkaavat, olin jo myyty mies.

…

Unto Monosen tangot nostivat Taipaleen suosioon. Satumaa, Tähdet meren yllä, Kangastus ja Sateen tango ovat niistä tunnetuimpia. Myös tuttu tango Jos jätät minut on taattua Monosta vuodelta 1965. Se on Taipaleelta upea tulkinta. Fraseeraus on täydellistä, verrattuna uudempiin hieman ponnettomiin ”huokailuihin”. Tangomarkkinoillakin nykyisin toisinaan kuuluvan Yön tummat siivet Taipale levytti vuonna 1966. Poikkeuksellisesti sen on Unto Mononen itse myös sanoittanut. Se on haastava tango, josta hän selviää erittäin hienosti.  Se on minulle itselleni Taipaleen tuotannosta uusin ihastukseni. Erityisen myönteisenä seikkana lisään, että tuo kappale on uutena versiona myös vuonna 1993 ilmestyneellä levyllä Onnen maa, jota pidän yhtenä Taipaleen parhaimmista.

Mutta on myös paljon nykyisin jo unohdettuja. Viime viikolla soi yleisradion Muistojen bulevardi -ohjelmassa minulle ennen tuntematon Unto Monosen iskelmä 60-luvun loppupuolelta nimeltään Kenties kerran. Yllättäen se ei ollutkaan tango. Se oli Reijolta ihailtavan hienoa tulkintaa, jälleen kerran yksi osoitus hänen taidoistaan ja lahjoistaan.

60-luvulla tangot olivat kovassa nosteessa. Uusia sävellyksiä luotiin ja vanhoista tehtiin uusintalevytyksiä. Monosen ja Toivo Kärjen ohessa oli paljon muitakin säveltäjänimiä. Tässä on muutamia levytyksiä: Arvo Koskimaan Kesäinen muisto ja Kun sinisilmäsi mä nähdä sain (1963), Yrjö Saarnion Yön sävel (1964), Rauni Aution Olet haave vain (1965), Tapio Ilomäen Annikki (1966), Alvi Vuorisen Eilinen tango (1966), Aapo Tuomen Onnen unelma (1967) ja Veikko Lenkkerin Niin monta pitkää iltaa (1968). Tuosta listasta Kesäinen muisto on tunnetuin.

Kansainvälisistä tangoista yksi hienoimmista on vuonna 1966 Taipaleen levyttämä Hiekkaa, Siinä on niin pehmeästi tunteilevaa kerrontaa. Se on oiva vaihtoehto Jorma Lyytisen aikaisemmin tekemälle hieman kolkommalle versiolle.

Uusia tangoja ja versioita riitti. Osa niistä on osittain puuduttavaa kuultavaa, kuin tekemällä tehtyjä. Mutta niissäkin Taipaleen ylä-äänet soivat upeasti, hän luo lauluihin aidon tunnon, myös herkistykset ovat kohdallaan. Kaikki tuntuu todelta. Taipale on kuin tarinan kertoja. Esimerkiksi Yön sävel ei ole sävelmänä erikoinen mutta solisti kyllä heittäytyy aidon energisesti laulun maailmaan. Niin monta pitkää iltaa on haastava laulettava, kuin tietoisesti säveltäjä on laittanut tangoon jyrkkiä nousuja ja laskuja käyttäen solistin koko äänirekisteriä. Taipaleen äänivaroilla esitys kyllä onnistuu. Se on herkkä tulkinta ja kaunista kuultavaa, vaikkei sävellyksessä olekaan mitään ikivihreän piirteitä.

Lauri Jauhiaisen jo 50-luvulta peräisin oleva Satu ruskeista silmistä (1966) kuuluu niihin, jotka Taipale on levyttänyt uudestaan vuonna 1993 Onnen maa -kokoelmassa. Ensiversio on taattua aidontuntuista luontevana soivaa Reijoa. Minulle se on yksi hänen suosikkitangoistaan. uudemmassa versiossa häntä säestää tukevampi kokoonpano. Siinä tulkinnassa pyritään hieman mannermaisempaan esitykseen. Minun mielestäni siinä on eräissä paikoin oudolta kuulostavaa hidastamista. Mutta se on sovittajan ratkaisu ja siihen solistin on tyydyttävä.

Taipale ei toki levyttänyt pelkkää tangoa. Vuoden 1965 levytyksiin kuuluu myös perinteinen Moskovan valot. Siinä sanoitus poikkeaa totutusta. Laulussa on tyttö nimeltä Tonja, jota laulaja ei voi unohtaa. Tulkinta jää tekohempeäksi ja ulkokohtaiseksi. Ylä-äänet soivat liian ohuina ja ylipäänsä äänirekisteri on liian ylhäällä.

Kun levytuotanto oli runsasta ja tangot alkoivat tuntua samankaltaisilta. Oli tekemällä tehdyn makua, ei ollut ihme, että ostavan väestön innostus alkoi puutua. Olisikohan niin, että taidettiin olla menemässä samaan suuntaan kuin 50-luvulla, jolloin Olavi Virta uuvutti ihailijansa levyttämällä kaiken mahdollisen.

….

Satumaa-tangon Reijo levytti kaikkiaan neljä kertaa. Niiden lisäksi on olemassa konserteista ja TV-ohjelmista peräisin olevia äänityksiä.  Satumaa on noussut huikeaan suosioon. Yleisradion järjestämässä Suomi 100 -äänestyksessä se sai suomen suosituimman iskelmän tittelin. Onhan sitä liittämässä jopa virsikirjan lisävihkoon. Lopulta kirkolliskokous ei sitä vuonna 2015 kuitenkaan hyväksynyt.

Ensiversio syntyi lokakuussa 1962. Seuraavana vuonna Taipale lauloi tangonsa Maunu Kurkvaaran elokuvassa Lauantaileikit purjeveneen kannella. Siinä versiossa laulu ainakin minun korvaan sointuu kirkkaammalta ja raikkaammalta, mutta se pohjautuu tuohon ensiversioon. Nähtävästi sointia on teknisesti muokattu, jotta se sopii paremmin elokuvan tilanteeseen. Tuo kohtaus löytyy Youtubesta.

Toisen kerran Taipale levytti Satumaan vuonna 1971, kun sen säveltäjän Unto Monosen yllättävän kuoleman jälkeen julkaistiin LP-levy Unto Monosen muistolle. Siinä lauloivat Taipaleen lisäksi Eija Merilä ja Esko Rahkonen. Niitä versioita en ala nyt vertailla. Totean vain, että taustat siinä ovat ehkä hienommat.

Kolmas Satumaa-levytys julkaistiin vuonna 1990. Se on The Mustangs -yhtyeen kanssa tehty beat-versio. Taustalla on Taipaleen uralla alkanut suosion nousu. 80-luvullla Taipaleen levytuottajana aloitti Seppo Matintalo. Hän toi toimintaan vipinää ja vuosikymmenen puolivälissä julkaistusta Ruusu joka vuodesta -levystä Taipale sai uransa ensimmäisen kultalevyn. Sen jälkeen levytuotanto monipuolistui ja Taipale rupesi yhteistyöhön Mustangsien kanssa. Kun yhteistyö luonnistui, niin tuottaja ehdotti, että myös Satumaasta tehtäisiin beat-versio. Se tuli lopulta vuonna 1990-julkaistuun kokoelmaan Elämän tanssi. Hellevi Poudan Taipaleesta kirjoittamassa elämäkertakirjassa todetaan, että alun perin Taipale vastusti ideaa ja Pouta lisää, että myöhemmin myös tuottaja Matintalo myönsi, ettei se ollut onnistunut idea.

Sittemmin kyllä Taipale esittää Satumaan vierailevana solistina Agents-yhtyeen vuonna 1999 julkaistussa kokoelmassa Laulava sydän, joka perustuu yleisradiolle tehtyyn TV-ohjelmaan. Tuon levyn omistan ja versio on tullut minulle tutuksi. Totean suoraan, että kitaristi Esa Pulliainen ei onnistu sovituksellaan tuomaan Satumaahan henkeä. Taipaleen laulukin kuulostaa väkinäiseltä. Tosin on kyllä olemassa niitä, jotka ovat noista beat-versiosta eri mieltä.

Varsinainen neljäs Satumaan versio on ilmestynyt vuonna 1993 tangokokoelmassa Onnen maa – lauluja elokuvasta.  Levy syntyi Markku Pölösen vuonna 1993 ensi-iltansa saaneen Onnen maa elokuvan jälkeen. Se on 60-luvun suomalaiseen maaseutuun sijoittuva tangonostalgiaa hehkuttava musiikkielokuva, jossa soivat Reijo Taipaleen aikaisemmin levyttämät tangot. Elokuvan nimikappaleen Taipale on levyttänyt yllä jo mainittuun Unto Monosen muistolle -kokoelmaan. Elokuvan suosion innoittamana päätettiin tehdä levy, johon valittiin noita elokuvassakin soineita vanhoja tangoja. Ne ovat peräisin pääosin 60-luvulta. Mielestäni tuo levy on Reijo Taipaleen parhaita. Sovitukset ovat hienoja. Taustalla soiva orkesteri tuo jousineen lauluille muhevan pohjan ja tangoille tyylikkään poljennon.

Pidän kovasti Onnen maa -levyn versiosta, mutta vaikea sitä on varhaisten versioiden kanssa paremmuusjärjestykseen laittaa. Eräästä yksityiskohdasta minulla on pieni kommentti.

”Oi, jospa kerran sinne satumaahan käydä vois,

niin sieltä koskaan lähtisi en linnun lailla pois.”

Noissa fraaseissa Taipale myötäilee oivasti orkesterin jämäkkää tangorytmiä ja laulaa fraasien loppusanat ”vois” ja ”pois” lainkaan venyttämättä lyhyinä. Taipale kuitenkin mielestäni hieman liikaa tulee painottaneeksi noita sanoja. Saattanevat siinä s-äänteet jäädä hiukkasen liian pitkiksi. Mutta ylipäänsä hän siinäkin mukautuu orkesterin soittoon. Tuosta yksityiskohdasta huolimatta pidän tätä neljättä versiota erittäin hienona. Sovitus on loistava ja nyt jo yli viisikymppisen solistin ääni soi raikkaan jäntevänä. Parhaaksi en sitä nimeä, mutta on se ainakin tasavertainen alkuperäisen kanssa.

Reijo Taipaleen uran kohokohdat liittyvät Unto Monosen tangoihin. Niiden myötä hän nousi suosioon. Monosen sävellyksiä hän sittemmin levytti läpi uransa. Yllä mainitsin jo muistolevyn, joka julkaistiin pian Monosen kuoleman jälkeen. Taipale esittää levyllä hienosti tulkiten muutaman hienon sävelmän. Ne kertovat Monosen monipuolisuudesta alkaen humppamaisesta foxista Danakil, jonka mm. Tapio Rautavaara oli aiemmin tehnyt tunnetuksi. Levyllä on myös ennen julkaisematonta sävellystuotantoa. Yksi niistä on Monosen jäämistöstä löytynyt Sammunut nuotio, joka nykyisin tunnetaan myös Jorma Kääriäisen ja Agents-yhtyeen esittämänä.  Tällä muistolevyllä on alun perin ilmestynyt myös ensi versio Onnen maa -kokoelman nimikappaleesta. Mainitsemisen arvoisia ovat myös nykyisin unholaan jäänyt tango En sulle kaikkea voinut mä antaa ja valssi Viimeinen ilta.

Tango Sammunut nuotio on vaativa tango. Olisin itse halunnut kuulla Reijon laulavan sen kypsemmällä iällä. Olisi ollut kiinnostavaa kokea, millaisen lisän elämän kokemus ja iän ääneen tuoma kevyt karheus olisivat tuoneet tulkintaan. 

Unto Monosen lisäksi myös Olavi Virta on Taipaleelle ollut tärkeä hahmo. Monessa Taipaleen levyalbumissa on jokin aiemmin Olavi Virran tunnetuksi tekemä kappale. Olavi Virta keikkaili aikoinaan ahkerasti Taipaleen kotiseudulla Kymenlaaksossa. Lapsena ja nuorena Virta tuli hänelle tutuksi ja hän oli eittämättä Taipaleen innoittaja ja esikuva. Noita Virran kappaleita levyttämällä hän varmasti tekee laulajamestarille kunniaa. Toisaalta Virta on suvereeni tulkitsija. Väistämättä Taipale jää noissa tulkinnoissa esikuvansa varjoon. Taipaleen äänessä on omat vahvat ansionsa mutta Virran virtuositeettiin hän ei kykene nousemaan. Ajoittain ylä-äänet jäävät hieman alavireisiksi. Toki Taipale on noissa uusintaversioissa myös onnistunut, mutta esimerkkinä mainiten Taipaleen versiota Virran bravuurista Tyttö metsässä en kovin mielelläni ryhtyisi kuuntelemaan. Sen Taipale liitti vuoden 1990 kokoelmaan, samaan jossa on Satumaan beat-versio. Olen myös niin henkisesti kiinni Virran Angelique-versiossa, että jätän Taipaleen jo 70-luvulla tekemän version kuuntelematta.

Vuonna 1974 Taipale levytti Toivo Kärjen tangon Kaipaan kahta sanaa, jonka Olavi Virta on julkaissut jo vuonna 1952. Se on mielestäni todella upea tulkinta ja käy myönteisesti esimerkistä Virran perinnön vaalimisesta. 

Taipaleen viimeiseksi jääneellä levyllä Valon lapsi (2014) on kaksi Virran kappaletta: Kolme kitaraa ja Joen toisella puolen. Tuota jälkimmäistä erityisesti sympatisoin. Siinä tosin laulaa vanha mies kuluneella äänellä, mutta ilmi selvästi miehellä on tulkinnassa sydän mukana. Potkua riittää ja voi aistia, millaista intoa ja energiaa on saattanut vielä kohdata tuolloin lähes 75-vuotiaan miehen keikoilla.  Ei tulkitsijaksi välttämättä ketään samettiäänistä nuorukaista tarvita. Sitä kappaletta tulen varmasti kuuntelemaan vielä monta kertaa. On hienoa, että Taipale on levyjensä kautta muistanut ylläpitää henkistä yhteyttä Olavi Virtaan.

Uudet versiot vanhoista lauluista kuuluvat viihteen maailmaan. Kun vertailee Taipaleen uusintalevytyksiä alkuperäisiin, niin taso on varmasti kirjava. Joskus on onnistuttu paremmin, joskus vähemmän hyvin. Sama koskee myös Olavi Virran kaltaista tähteä. Syystä tai toisesta joku levytys on jäänyt elämään, toinen unohtuu. Yksi mielestäni hieno mutta unohdettu versio on tango Musta ruusu vuodelta 1980.  Veikko Tuomi teki sen aikanaan tunnetuksi. Taipaleen loistotulkinta ei ilmestyessään saanut alleen potkua. Ei saanut myöskään hänen vuonna 1975 levyttämä Rakkauden satu, jonka aiemmin oli levyttänyt Jorma Lyytinen. Sittemmin Tapani Kansan herkkä tulkinta on ihan oikeutetusti iskenyt suuren yleisön sydämiin.

Ikä on toki jättänyt Taipaleen äänen sävyyn vuosien myötä jälkensä, mutta laulutekniikka on säilynyt ennallaan. Se on joiltain kohdin jopa vahvistunut tuoden tulkintaan uusia ulottuvuuksia. Taipaleen vahvuus on jämäkkä fraseeraus, johon liittyy oikeaan osuneet herkistykset. Hän luo kerronnassa pitkä linjaa. Laulun tunnemaailma välittyy aidosti, kuin itsestään. Solisti ei sitä liikaa tyrkytä, ei kaunistele eikä luo turhaa korukuorrutusta. Eikä hän sorru niin kovin tavalliseen turhaan venyttelyyn. Hän osaa pehmentää teknisesti haastavissa kohdissa fraasien keskellä. 

Taipale ei ollut koskaan levymyynnistä riippuvainen. Keikkoja riitti ja niissä soi tango ja muu vanha tanssimusiikki. Toki myöhemmin levymyyntikin vilkastui ja kultalevyjä taisi kertyä kaikkiaan jopa neljätoista kappaletta. Ensimmäinen kultalevy tuli 80-luvun puolivälissä kokoelmasta Ruusu joka vuodesta. Kun 70-luvun lopulla levytuotannossa ajauduttiin umpikujaan, Taipaleen uran pelastukseksi nousi uusi tuottaja Seppo Matintalo. Matintalon johdolla kultalevyjä tuli yksi toisensa jälkeen ja musiikki muuttui monimuotoisemmaksi.

Vaikka tanssilavoilla suosio ei koskaan hiipunut, voi kuitenkin katsoa, että 80-luvun lopulla Taipaleen ura kääntyi nousuun.  Hän alkoi tuolloin esittää lauluistaan beatversioita The Mustangs -yhtyeen kanssa. Hellevi Poudan elämäkertakirjan (Satumaa – Reijo Taipaleen tarina, 2017) mukaan Reijo Taipale teki sen pitkin hampain. Mutta vaikka sovituksista ja tulkinnoista onkin ristiriitaisia arvioita niin ylipäänsä voi todeta beat-soundin laajentaneen Reijon suosiota. Sittemmin 90-luvulla Taipale oleili paljon Espanjassa ja matkusteli eri puolilla maailmaa, toisinaan myös suomalaisen tangon erityisenä lähettiläänä. Sieltä hän sai uusia vaikutteita, mikä näkyi levytuotannon monipuolistumisena.

…

Käsittelen nyt tarkemmin Taipaleen levytuotantoa. Ensimmäisen varsinaisen oman LP-levynsä hän julkaisi vuonna 1970. Sitä ennen 60-luvulla oli kyllä jo julkaistu yhteinen kooste hänen ja Eino Grönin levytuotannosta.  Tuon jälkeen levykokoelmia tulikin melkoinen liuta. 1970-luvulla ilmestyi kymmenen pitkäsoittoa ja sama tahti jatkui 1990-luvulle. 2000-luvulla syntyi enää neljä CD-levyä. Niistä viimeiseksi jäi vuonna 2014 julkaistu kokoelma Valon lapsi. Mainitsin jo, että siinä kokoelmassa on pari aikoinaan Olavi Virran levyttämää klassikkoa. Mutta siinä on myös pari muuta täysin toisenlaista kappaletta. Taipale esittää sinä myös oman versionsa Eppu Normaalin hitistä Voi kuinka me sinua kaivataan. Lisäksi siinä on Chris Rean hitti Road to Hell, joka on saanut suomenkielisen nimen Maailmanlopun tie. Leikkimielellä voisi todeta, että se on Taipaleen uran poliittisin kappale. Onkohan niin, että hänkin taisi olla huolissaan maailman kehityksestä? 

Eikä tuo ole Taipaleen levytysuralla ainoa Chris Rean laulu. Vuonna 1998 ilmestyneen kokoelman Jäi yöstä muisto vain nimikappale on hänen hittinsä Blue Cafe. Hellevi Poudan elämäkerrassa todetaan, että se on Taipaleen oma löytö. Hän oli kuullut sen Espanjassa asuessaan. Itse sain tietää tuosta levytyksestä vasta tätä juttua valmistellessani ja täytyy todeta, että aika lailla yllätyin. Mutta vielä suurempi yllätys oli kuitenkin viimeisen kokoelman Maailmanlopun tie.

Yllätyksiä Reijon levytysuralta kyllä löytyy. Ehkä suurin on Vuonna 2003 ilmestyneellä levyllä Ihan kuin nuo toiset. Sen nimikappale on nimittäin suomennos ruotsalaisesta Joakim Bergin kappaleesta Dom Andra, jonka on naapurimaassamme levyttänyt vaihtoehtorockia esittävä yhtye Kent. Taipaleen versio herätti varmasti huomiota, voisi puhua pikkukohusta. Mielestäni se on kuitenkin Taipaleen itsensä näköinen tulkinta ja sille teolle pitää nostaa hattua. Tiedän, että niille joille tuo ruotsalaisbändi on tuttu, on ollut todella vaikea uskoa, että suomalainen tangolaulaja on sen levyttänyt kappaleen suomeksi.

…

Palataan vielä 70-luvulle. Kiinnittäisin huomiota pariin kokoelmaan. Toinen niistä on nimeltään Muistoja ja tunteita – aitovenäläisiä tangoja. Se sisältää latvialaisen Oskar Strokin tuotantoa suomennettuna ja voi kai lisätä, että suomalaisittain myös sovitettuna. Levy julkaistiin vuonna 1976. Se on mielestäni hieno kokoelma ja kuuluu Taipaleen laulajan uran helmiin. Se on jäänyt unohduksiin.  Ehkä tangoja vierastetaan niiden epäsuomalaisen tyylin vuoksi. Tai ehkä kokoelma nähdään vain tuon ajan erikoisuutena. Saatetaan ajatella, että se oli tuolloin yritys tuoda viihteeseen aikansa poliittista korrektiutta.  Mutta Oskar Strok on loistava säveltäjä ja Taipaleen taidot tulevat kyllä tulkinnoissa näkyviin.

Oskar Strok eli vuosina 1893 – 1975, joten Taipaleen levy ilmestyi säveltäjän kuoleman jälkeisenä vuonna. Hän opiskeli Pietarissa mutta tangoihinsa hän kyllä on ammentanut paljolti keskieurooppalaisia vaikutteita.  Hän työskenteli varsinaisesti Riikassa, aluksi paikallisessa tanssikabareessa. Nuoruusvuosina hän asui myös mm. Pariisissa ja Berliinissä. Hän on säveltänyt yli kolme sataa tangoa ja muuta sävelmää, jotka ovat saaneet suosiota ympäri maailman. Neuvostoliiton vuosina hän joutui vaikeuksiin, sillä maassa olleen kosmopolitismin vastaisen kampanjan vuoksi hänen musiikkinsa joutui 40-luvun lopussa kiellettyjen listalle. Sävellykset kuitenkin jatkoivat omalla painollaan elämäänsä. Ne elivät vielä hiljaiseloa myös vielä Stalinin kuoleman jälkeisen ns. suojasään aikana. Vasta 70-luvulla hänen sävellyksensä alkoivat Neuvostoliitossa jälleen levitä ja siihen buumiin osuu myös Reijo Taipaleen levyttämä kokoelma.

Yritän luonnehtia hieman Strokin tangoja.  Kun en tanssista paljoa ymmärrä, niin nyt pitää kirjoittaa kieli keskellä suuta. Yritän myös muotoilla, miten nuo tangot eroavat suomalaisesta tangosta. Niihin voi suhtautua ainakin pienellä varauksella.

Strokin tangot mukailevat mielestäni keskieurooppalaista tangoa. Siinä rytmi on erilainen.  Tempo on ripeämpi. Sen poljento kertoo suuremmasta dramatiikasta. Kun suomalaisessa tangossa lähinnä tunteillaan, niin venäläinen ja keskieurooppalainen tango kertoo tarinaa.  Tarina puolestaan välittää meille kokemuksia ja niihin liittyviä tunteita. Rakkaudesta nekin kertovat, joko hyljätystä tai sitten saavutetusta onnesta.

Suomalainen perustangossa meno on tasaisempaa ja usein tanssilavoilla se jää vain pelkäksi nojailuksi, ellei sitten paikalle ole todellisia taitureita.  Oskar Strokin tangomusiikissa on käänteitä ja temperamenttia, mihin ei kuka tahansa helposti taivu. Loppuja ei venytetä liikaa, mutta tästä on toki tälläkin levyllä poikkeuksia.  Kun tangossa elää suuria intohimoja, niin tanssissakin on liikettä ja käännöksiä.

Venäläisiä versioita kuunnellessa kiinnittää ensiksi huomiota orkesterin kokoonpanoon. Hanuri on suomalaisen tangon keskiössä. Venäjällä sillä on pienempi rooli. Kun sanoituksissa on dramatiikkaa ja kun laulaja kertoo tarinaa, hän on usein tavallaan tarinassa ulkopuolisena.  Laulaja esittää tangoa usein liioitellusti elehtien. Se voi mennä ylinäyttelemiseksi. Hänelle draama on vain draamaa, mitä myös orkesteri sovituksessaan vahvistaa.

Taipaleen levyssä sovitukset on tehty suomalaista makua osittain mukaillen. Reijo Taipale on tämän sisäistänyt. Hän yrittää kohtuullisuuden rajoissa sopeutua vieraaseen tangotyyliin, mutta ei luovu kuitenkaan suomalaisesta perustyylistään. Hän liikkuu suomalaisella maaperällä ja laulaja on sama Reijo, joka ilahduttaa suomalaista tanssiyleisöä.

Taipale onnistuu tulkinnoissaan mutta kaikissa kohdissa toteutus ei ymmärrettävästi täysin toimi. Ulkokohtaisuus voi hieman näkyä mutta se johtuu myös sovituksista. Taipaleen tulkinta poikkeaa alkukielisistä toteutuksista.  Hän ei dramatisoi, ei yritä olla mikään näyttelijä.  Hän tuo laulujen tarinan esille kuin ne olisivat totta.  Hän on kiinni tässä elämässä.  Se on nähdäkseni sitä suomalaisuutta.

Suomalainen tango on kai ennen muuta ihmisen läheisyyden kokemista. Venäläisessä (tai ehkä myös keskieurooppalaisessa) ei tuota läheisyyttä pääsääntöisesti koeta, siinä seurataan ulkopuolelta muiden kokemaa tarinaa, totta kai myötätunnon hyminällä eli empaattisesti.

Olen havainnut, että tuossa 12 levyn kokoelmassa on kaksi sellaista, jotka Taipale on levyttänyt uudestaan. Toinen on nimeltään Mustat silmät, jota ei pidä sekoittaa paljon tunnetumpaan samannimiseen kansansävelmään.  Se on kaunis melodinen tango, joka on kuultavissa vaikka täällä. Hienosti Reijo sen tyylittelee. Kuulemassani alkukielisessä versiossa solisti hieman ylidramatisoi, mutta kuten yllä totesin, liioitteleva tunteilu kuuluu siihen peliin.  Venäläisessä sovituksessa myös viulu värittää tarinaa erityisen tunteikkaasti.

Tuosta tangosta Taipale on levyttänyt myös The Mustangs -yhtyeen kanssa beat-version. Se ei ole mielestäni vertailukelpoinen alkuperäisen kanssa mutta yllättävän komealta sekin kuulostaa ja sillä on kommenttienkin perusteella omat ihailijansa. Uudelleen kuunneltuani tämä kuulostaa minun korvaani entistä paremmalta, mikä on hyvä merkki.

Ihailen Taipaleen ratkaisuja. Hän pitää fraseerauksen puolesta tyylinsä mukautuen paikoin kansainvälisen tangon vaatimuksiin mutta tulkitsee sisältöä liikaa dramatisoimatta toki eläytyen ihmisten tunteisiin mutta samalla jättäen laululle itselleen tilaa, niin että kuulija voi kokea laulun omalla tavallaan. Taipaleen tulkinnassa laulun nainen on todella olemassa eikä vain pelkkä dramatisoitu hahmo.

Taipaleen vuonna 1993 julkaisemassa Onnen maa -kokoelmassa on Oskar Strokin tango Kertokaa hänelle miksi. Vuoden 1976 kokoelmassa nimi oli vielä suppeampi: Kertokaa miksi. Molemmat ovat tyylikkäästi esitettyjä. Laulu on Strok-levyn parhaimmistoa. Taipale on sisäistänyt laulun hienosti tulkiten tarinaa taiteilijan otteella. Mukana ei ole alkuperäiseen versioon kuuluvaa turhaa tyylittelyä. Reijo keskittyy tunteeseen ja haikeuteen. Suomalaisuutta sovitukseen tuo haitarin keskeisempi rooli, mutta kyllä tässä soivat näkyvästi myös viulu ja saksofoni. Taipaleen versio vuodelta 1976 on kuultavissa täällä. Varsin intohimoa pursuava venäläinen naislaulajan versio on kuultavissa täällä.

Ylipäänsä kun noita versioita vertailee, niin panin merkille Taipaleen äänen voiman ja energisyyden. Venäläisillä tangolaulajilla tuntuisi olevan hennompi ääni. Osin se saattaa johtua siitä, että he jäljittelevät vanhaa tyyliä tai sitten itse äänitykset ovat vanhoja. Ennen vanhaan venäläisten tangolaulajien äänessä ei ollut samaa voimaa.

Laulu ”Mä rakastin” alkaa pitkällä juhlavalla introlla. Kun sitten päästään sanoihin, niin sen alkusanat yllättävät:

”Nyt mulle hevoseni tuokaa, käy käsky nuoren luutnantin. Hän läsnä olijoille huokaa en tule koskaan takaisin…”

Aloin nimittäin heti ensisanat kuullessani kuvitella Reijo Taipaletta hevosen selässä. Laulusta avautuu kyllä pian onneton rakkausdraama. Moskovassa oleileva nuori luutnantti suree, kun ei saa rakkauden osoituksiinsa minkäänlaista vastakaikua. Tuo oma virhearvioni johtui kai siitä, että suomalaisessa tangossa itse laulaja on päähenkilönä. Taipale solistina kertoo tarinan selkeästi ulkopuolisena tunteita unohtamatta. Tulkinnassa hieman häiritsee se, että laulullisesti tuo kappale ei täysin sovi Reijon äänelle. Alarekisteri ei toimi toivotulla tavalla.

... 

70-luvulla Taipale levytti paljon. Samana vuonna kuin Oskar Strokin tangolevy ilmestyi albumi nimeltään Juhlakonsertti.  Siinä on mukana vuodelta 1930 peräisin oleva amerikkalainen Hoagy Carmichaelin ikivihreä iskelmä ja jazzstandardi Georgia on my mind. Suomeksi sen on saanut nimen Muistelen Georgiaa. Se ei kyllä tunnu Taipaleen laulajan profiiliin sopivan. Taipale levytti hienoja yksittäisiä lauluja mutta albumeihin sisältyi monenlaista tuotosta. Ei ihme, että suuri yleisö niitä vieroksui.

Vuonna 1978 ilmestyi albumi Juhlavalssit. Siitä minulla on ristiriitainen käsitys. Valikoimaa katsoessa olisi luullut, että levyssä olisi ollut aineksia menestykseen. Kuitenkin osa kappaleista on mielestäni tehty hätiköiden. Levy sisältää tuttuja klassisia valsseja, joukossa upeita helmiä, joita Taipale tulkitsee suurella sydämellä. 

Tonavan aallot on nykyisinkin suosittu valssi, joka itse asiassa on sama sävelmä kuin Olavi Virran aiemmin levyttämä Häämuistojen valssi. Virralla kyseessä on ns. hidas valssi. Taipaleen versio on rivakampi. Siinä on sovituksessa nähty vaivaa ja sanat soljuvat juhlavina. Ja komealta se soikin. Ylä-äänissä kyllä mielestäni on alavireisyyttä, mikä on Taipaleen eräänlainen helmasynti, ja valssin rytmi välittyy ehkä yllättävän suoraviivaisesti, olisin odottanut jonkinlaista mukautumista. Mutta tutun linjakkaan tyylin esityksestä voi tunnistaa.

Mielestäni kaikki sävelmät eivät kuitenkaan istu Reijo Taipaleen äänen laatuun. Yksi niistä on Yli aaltojen, joka on myös Olavi Virran aiemmin levyttämä ja on lisäksi nopeampi versio paljon tutummasta valssista Kaunein iltamme.  Taipaleen tulkinta ei saa tulta alleen. Se on hengetön. Loppujen lopuksi levy on kokoelmana epätasainen ja niin ovat myös 70-luvun lopun muutkin levytykset. Joukossa on toki yksittäisiä helmiä. Mutta seuraavan vuosikymmenen puolivälissä yleisö alkoi taas löytää Taipaleen levyt omakseen levyn Ruusu joka vuodesta myötä.  Liekö sattuma, että samoihin aikoihin myös punk-musiikki alkoi menettää suosiotaan ja kevyessä musiikissa tuli enemmän sijaa melodisemmille linjoille.

The Mustangs -yhtyeen kanssa yhteistyö oli alkanut 80-luvun lopussa ilmestyneestä Virran rannalla -kokoelmasta. Nimikappale on sama, jonka Vieno Kekkonen oli joskus aiemmin levyttänyt nimellä Joki virtaa hiljaa. Kokoelma oli huippusuosittu. Siihen sisältyi pari Rauli Badding Somerjoen aiemmin tunnetuksi tekemää kappaletta (Ilta-aurinko ja Illan varjoon himmeään). Lisäksi siinä on Georg Bizet’n Helmenkalastajat-oopperasta peräisin oleva kappale, yksi meksikolaisen Javier Solisin hitti Yö yksinäinen (Tres Palabras), Palaja Sorrentoon, Aaveratsastajat, venäläinen Mustat silmät (Otši tšornyje) ym.  Reijo Taipale esittää laulut suurella tunteella. Pohjatyöt on tehty tarkkaan. Helmenkalastajassa Taipale tulkitsee oopperaa tanssilavojen miehen malliin, beat-tausta soi loistavasti.

Albumi Virran rannalla oli ponnahduslauta 90-luvulle, jolloin Taipaleen uralla tapahtui monenmoisia komeita käänteitä. Hellevi Pouta kutsuu elämäkertateoksessa Taipaleen 90-lukua levytysten hulluiksi vuosiksi. Levytyksissä todellakin oli uutta potkua. Ja kyllä beat-vetoiset taustat tuota potkua edistivät, vaikka beat-tangoista voidaan toki olla eri mieltä.  Ja kaiken ohessa oli muutakin toimintaa. Esimerkiksi yhteistyö Topi Sorsakosken kanssa toi kansansuosioon säpinää.

Huipentumana yhteistyöstä Topi Sorsakosken kanssa vuonna 1992 ilmestyi CD-levy Kulkukoirat. Levyllä on country-vetoista musiikkia ja myös aivan tavallisia tangoja kuten Kultaiset korvarenkaat, jonka Taipale ja Sorsakoski esittävät duona samalla tapaa kuin Kulkukoirat.  Kulkukoirat on mielestäni huikea piisi. Kultaisissa korvarenkaissa nimenomaan Taipale hehkuttaa upeasti. Mahtuu Kulkukoiriin myös vanha Elvis-kappale Hupsu tällainen, jonka Rauli Badding Somerjoki oli aiemmin levyttänyt.

Perinteisten iskelmien ja tangojen lisäksi julkaistiin mielenkiintoisia kansainvälisiä hittejä. Vuonna 1994 ilmestyneen albumin Unta näin taas nimikappale oli Gipsy Kings -yhtyeen maailmankuulu Bamboleia. Oikeastaan se kai heijasti Taipaleen kiintymystä Julio Iglesiaksen musiikkiin, sillä myös Iglesias oli levyttänyt tuon hitin. Iglesiaksen kappaleita Taipale levytti muutaman, joista nimekkäin on kai venäläisen Mustat silmät -kappaleen mieleen tuova herkistely Natalie. Se on vuonna 1995 ilmestyneen CD:n nimikappale.  Ja myös vuoden 2003 albumissa on ruotsalaisperäisen rock-piisin seurana Julio Iglesiaksen kappale Nauti elämästä.

Mainittava on myös amerikkalainen country-tähti Willie Nelson. Kulkukoirat-kokoelmassa on versio hänen kappaleesta Across the Border, joka on saanut nimekseen Kahden puolen rajaa. Duon Te rakkaat, luotain lähteneet ovat esittäneet aiemmin Willie Nelson ja Julio Iglesias (To all the girls I've loved before).  Taipaleen viimeisellä levyllä vuodelta 2014 on myös yksi Willie Nelson -piisi Oon tiellä taas, jonka Finlanders on levyttänyt aiemmin suomeksi.

Sitten olisikin vuorossa Chris Rea ja ruotsalaisyhtyeen Dom andra mutta niistä olen yllä jo kertonut. Sen verran lisään, että Blue Cafe’n sisältämää kokoelmaa Jäi yöstä muisto vain (1998) valmisteltiin huolella. Siinä on mukana lattaritunnelmaa, esimerkkinä sävelmä Yön ruusu. Se kuten monet muutkin levyn kappaleet nimikappaletta lukuun ottamatta ovat kuitenkin Kassu Halosen luomuksia.  

…

Reijo Taipale keikkaili ahkeraan ja hänen yhtyeestä haluan mainita yhden nimen. Hän on hanuristi Jani Helenius. Uskon, että hänen merkityksensä on ollut todella suuri. Olen häntä kerran konsertissa ja voin todeta, että kyseessä loistava hanuristi. Sitä en tiedä, kuinka tärkeänä tukena hän on Taipaleelle ollut, mutta ei laulaja ilman bändiä selviä. 

Kirjallisuutta:

von Bagh, Peter – Hakasalo, Ilpo. Iskelmän kultainen kirja. Otava 1986.

Forss, Timo Kalevi. Tähdet meren yllä – suomalaisen tangon tarina. Into 2019.

Pouta, Hellevi. Satumaa – Reijo Taipaleen tarina. Karisto 2017.