lauantai 27. heinäkuuta 2019

Reijo Taipale – laulaja



Reijo Taipale on poistunut muille laulumaille ja on aika pohtia, millaisen jäljen ja perinnön hän on meille jättänyt. Tämä on kertomus siitä, miten olen tuon suuren laulajan itse kokenut ja sisäistänyt. 

Peter von Baghin ja Ilpo Hakasalon Iskelmän kultaisessa kirjassa (1986) todetaan, että…

”hän on jalat maassa enemmän kuin kukaan, ja tästä aukeavat unelma ja sisäiset maailmat. Ehkä juuri tähän perustuu Reijo Taipaleen suorituksen vaikuttavuus ja perimmäinen runollisuus.”

Tuo luonnehdinta on kirjoitettu jo 80-luvun puolivälissä. Vasta tuon kirjoittamisen jälkeen Taipale sai ensimmäisen kultalevynsä, joita sitten alkoikin tulla lähes liukuhihnalta.

Toisessa kohdassa kirjaa todetaan kutakuinkin niin, että esikuva Olavi Virta lauloi tyylillä, johon tavallinen kansa ei voinut samaistua. Häntä vain ihaillaan. Taipaleen suhteen sellainen ajatus ei pälkähdä mieleen. Hänen ollessa areenalla kuulija kykenee samaistumaan.  Tämä ei tarkoita, että hän laulaisi huonosti. ”Mies ja ääni ovat rehellisessä sopusoinnussa keskenään ja siksi Taipaleen suosio on tavattoman laaja ja vakaa syvien rivien keskuudessa.” Esimerkiksi sopii Satumaa. Sen luoma unelma on niin realistinen, lähellä meitä jokaista.

Jos yrittäisin itse hahmottaa. Reijo on kaikkien kaveri, harmiton puurtaja, hän liikkuu maan pinnalla, ei mikään tähti vaan tanssilavoilla vain henkilö yksi muiden joukossa. Helppo häneen on samaistua. Tähtikulttiin ei Reijo Taipaleen habitus yllä.

Tässä on vielä Reijon omia sanoja von Baghin ja Hakasalon kirjasta:

”Meikäläinen laulaa sellaiset 40 - 45 laulua joka ilta […] Ja yleisö pitää siitä, ainakin minä olen sen huomannut, kun laulaa paljon.”
”Meikäläinen on ihan sellainen työläinen eikä mikään tähti.”

Laulajana hänellä on ollut erilaisia kokeiluja mutta niissäkin tulkinnoissa hän on säilynyt omalle tyylilleen uskollisena. Sama vanha Reijo niistä löytyy. Tulkitessaan operettisävelmiä hän tuo nuo laulut tanssilavoille, ei yritä matkia suuria taiteilijoita vaan laula tyylipuhtaasti omalla tavallaan, laatua unohtamatta. Siitä annan edempänä esimerkkejä. Myös rockmusiikkia hän tulkitsee omasta perustastaan käsin. Sillä tavalla laulut avautuvat laajemmalle yleisölle.

Mikään tanssilavaihminen en ole koskaan ollut mutta Reijo Taipaleen musiikki on kyllä tullut tutuksi, myös karaoken kautta. En ole Reijoa koskaan tavannut, mutta tunnen kylä muutamia, jotka ovat hänen kanssaan jutelleet. Eräät muistavat hänet jo vuosilta ennen levytysuraa.

Olen itse viime aikoina kuunnellut hänen musiikkiaan eri ajoilta. Laulut ovat suurimmaksi osaksi minulle tuttuja muidenkin esittäminä. Reijo Taipale oli todellakin laulaja - jo pienestä pitäen. Määrätietoisuus ajoi Miehikkälän syrjäkylien nuorukaisen Helsinkiin. Sieltä ura lähti loistoonsa.  Tanssilavojen mies jaksoi keikkailla väsymättä vuosikymmenestä toiseen. Ja kun viime vuosina terveys alkoi pettää ei hän millään olisi malttanut laulamista jättää.

Päätin kirjoittaa hänestä jutun, vaikka en ole häntä koskaan nähnyt häntä hänen varsinaisella työpaikallaan tanssilavoilla. Toki hän on tullut tutuksi TV-ruudusta ja – kuten yllä jo mainitsin – muiden kokemusten kautta. Kerran olen hänet nähnyt täysin sattumalta, kun hän käveli kadulla vastaan. Siitä kerron hieman lisää alempana. Juttuni otsikkoa miettiessäni lisäsin siihen sanan laulaja, koska laulu meitä yhdistää. Laulaja koen minäkin olevani. Lauloimme molemmat lapsena. Minun lauluni hiipui, hän teki laulusta elämäntyönsä.  Kun nyt kuulee Taipaleen laulavan nuorena parikymppisenä tai jo yli seitsenkymppisenä alkaa viimeistään tajuta, kuinka käsittämättömän komea ura se on ollut ja kuinka monenlaisia vaiheita noiden vuosien väliin on mahtunut.

Tunnen olevani enemmän klassisen musiikin harrastaja mutta viime vuosina iskelmätkin ovat alkaneet kiehtoa. On tullut juteltua monen iskelmäharrastajan ja muusikonkin kanssa iskelmistä ja niiden esittäjistä. Otetaan esimerkiksi Olavi Virta.  En halua nyt kajota hänen viimeisiin vuosiinsa, sillä niitäkin muistellaan. Mutta kasvoihin tulee erityinen loiste, kun eräs tuttavani - 50-luvun kokenut ikämies - alkaa kertoa tanssilavamuistoistaan ja Virran esiintymisistä. Hän löysi tansseista elämänkumppaninsa. Vaimo oli ihastunut Olavi Virran lauluihin ja kun häiden aika tuli, soi Carmen Sylva heidän häävalssinaan.  Eräs muusikkoperheen lapsi muistaa, kun Olavi istui heidän keittiössään. Se tilanne jäi elävänä pikkutytön mieleen. Sitten on muisteltu Taisto Tammea. Mm. eräältä hänen koulutoveriltaan olen kuullut muistoja tuosta kiltistä pojasta, jonka laulajan ura oli tuskin vielä edes haaveena. Nuo laulajat ovat merkinneet monille paljon. Kyyneleet saattavat vierähtää poskille muisteloiden lomassa.

Entä sitten Reijo Taipale? Hänen suhteen kiinnostukseni syveni oikeastaan vasta silloin, kun eräs Taipaleen tuntenut iskelmämusiikin ystävä hänestä kertoili. Siitä hän ei ole tykännyt, jos olen joskus yrittänyt viedä puhetta Taipaleen alkoholin käyttöön. Hänelle Reijo oli Miehikkälän köyhistä oloista maailmalle lähtenyt tuleva mestari. Hän valitsi tanssimusiikin, vaikka klassinen urakin olisi ollut tarjolla. Hän arvostaa Taipaleen monipuolisuutta. Onhan hän levyttänyt operettia ja muitakin klassisia sävelmiä. On todella, mutta niissäkin on aina laulanut se sama tuttu Taipaleen Reijo. Reijon elämän vaiheistakin hän tuntuu tietävän yllättävän paljon. Hän on pikkupoikana tavannut Reijon ensimmäisen kerran ja läpi elämän hän seurasi Reijon uran kehitystä. Tieto kuolemasta tietysti herkisti miehen, mutta kyllä hän oli tietoinen laulajatähden muistiongelmista. Eihän laulusta tahtonut mitään tulla, kun piti kysyä kansalta, ”miten se Satumaa oikein alkaa”.


Reijo syntyi vuonna 1940 Kymenlaakson Miehikkälässä. Isä kuoli pojan ollessa kolmevuotias. Niin hän kasvoi köyhässä pienviljelijän perheessä. Laulu vei pojan mukanaan. Jo kirkasäänisenä poikasena hän esiintyi solistina. Onneksi hän malttoi sitten olla äänenmurrosvaiheen hiljaa. Näin lupaava kehitys pääsi jatkumaan. Köyhänä elettiin mutta eteenpäin pyrkivälle se ei ollut este. Työtä tuli metsurina mutta sitten elämä sai käänteen, kun onneksi ympärillä oli esikuvia ja tien viitoittajia. Parikymppisenä hän sanoi äidilleen lähtevänsä ”laulun perään” Helsinkiin. Äiti ei pannut vastaan.

Aluksi Reijo joutui kokeilemaan erilaisia ammatteja mutta laulu oli pääasia. Parin vuoden kuluttua saapumisesta hän pääsi koelaulujen jälkeen levyttämään.  Vuosi oli 1962. Ura alkoi todella, ensin Kullervo Linnan orkesterin solistina ja muutamaa vuotta myöhemmin hän pani pystyyn oman yhtyeen.   Keikkamuusikkona hän ahersi läpi elämän runsaasta levytuotannosta ja kansainvälisestäkin huomiosta huolimatta.

Kuten yllä jo vihjasin, olen kerran nähnyt hänet nähnyt luonnossa.  Se oli joskus 90-luvulla, todennäköisesti alkupuolella. En voi muistaa tarkasti, saattoi olla myös 80-luvun loppua. Työskentelin noina vuosina paljon ulkomailla ja olin Helsingissä käymässä. Kävelin keskellä päivää asemalta kohti Senaatintoria. Yliopistonkadun ja Mikonkadun kulmassa se tapahtui. Siinä oli jokin kapakka, josta Reijo astui ulos lähtien kävelemään verkkaisesti keskustaa kohti. Ajattelin, että onkohan hän humalassa. Ei se ulospäin kyllä siltä näyttänyt. Olin siis jo tuolloin tietoinen hänen alkoholin käytöstään. Liekö kuullut tai jostain lukenut. Nuo tarinat saavat helposti ihan syyttä suotta siivet alleen.

Tuolloin 90-luvulla Taipaleen ura oli ollut kovassa nosteessa. Hän oli esiintynyt elokuvissa ja televisiossa. Uusia levyjä oli ilmestynyt tiuhaan. Nähdessäni hänet ajattelin jostain syystä, että miehen ura on jo kääntymässä iltaan, sillä äänessä ei ollut samaa loistokkuutta ja raikkautta kuin joskus 60-luvulla. Mutta vielä mitä. Miehen vauhti sen kuin vain kiihtyi. Levytuotanto laajeni ja monipuolistui. Hänestä tuli suomalaisen tangokulttuurin keulakuva.

Nyt tällä vuosikymmenellä olen kauhistellut, kun netissä kiertää videoita, joissa Taipale on esiintynyt jollakin tanssilavalla humalassa. Se on ollut noloa katseltavaa eikä miehen uralle eduksi. Mutta ei niistä liian suurta numeroa pidä tehdä. Sen verran paljon kunnioitan hänen uraansa, että en toivoisi sen likaantuvan. Onneksi nyt tajuan, että muistisairaudesta kärsivä mies vei kuitenkin tanssittajan roolinsa kunnialla loppuun. Tosi vaikeaa miehen on ollut jättää se, mihin hän oli koko sydämestään juurtunut.


Kun kuuntelee Taipaleen 60-luvun tangoja ja vertaa myöhempään tuotantoon, ne kuulostavat todellakin raikkailta, ääni soi kauniina ja herkistettäessä se pehmenee upeasti. Taipale osaa oikean fraseerauksen ja varsinkin Unto Monosen sävelmät sopivat hänen äänelleen.  60-luvulta on peräisin muutamia todella hienoja tangoja ja iskelmiä, joista osaa voi pitää unohdettuna helmenä. Mutta ei pidä liikaa rinnastaa noihin vuosiin myöhäistä tuotantoaan. Taipaleen ääni kehittyi vuosien myötä. Ehkä se voi kuulostaa jonkun mielestä ”kuluneelta” mutta toisaalta tulkintaan tulee useasti lisää syvyyttä ja ilmaisuun vahvuutta.


Menen hetkeksi omaan lapsuuteeni ja nuoruuteeni. Olen syntynyt 50-luvun puolivälissä Pohjois-Suomessa. Lapsuuden kodissani ei iskelmiä kuunneltu. Meillä kuunneltiin ja laulettiin lähinnä virsiä ja hengellisiä lauluja. Jos radiosta ”pelit” alkoivat soida, äiti kiirehti oitis laittamaan radiota hiljaisemmalle. Tosin 60-luvun loppua kohti mentäessä alettiin tuossa periaatteessa antaa periksi. Isosiskoni oli kuitenkin kasvanut jo kypsään teini-ikään, Beatlesit ja muu pop vetivät häntä puoleensa. Suomalainen kevytmusiikki alkoi vetää minuakin puoleensa toden teolla siinä vaiheessa, kun aloimme kuunnella säännöllisesti radion Lista-ohjelmaa. Omalta kohdaltani jouduin sen pauloihin, kun Iltatuulen viesti oli ollut jo viikkokausia ykkösenä. Vuosi taisi olla 1968.

Mutta kyllä tuota ennen olin jo saanut kosketuksen tangoihin ja vanhoihin iskelmiin. Se tapahtui 60-luvun alkupuolella tätini luona. Hänellä oli minua vain hieman vanhempi poika ja siksi vierailin usein hänen pienessä asunnossaan, jossa kaiken muun rojun keskellä oli myös vanha levysoitin ja kasa levyjä. Kuuntelimme joskus niitä yhdessä ja juttelimme lauluista. Muistan olleeni hyvin kiinnostunut. Tätini erityisiä suosikkeja olivat nykyisin täysin unohduksiin jääneet laulut Tuulella ei ole ystävää ja Lumpeen kukka. Tangotähdet Eino Grön, Reijo Taipale, Markus Allan ja samettiääninen Taisto Tammi tulivat minulle tutuiksi ja niistäkin riitti juttua. On yllättävää, että minulla ei ole noilta vuosilta mitään muistikuvaa Olavi Virrasta.

Eino Grön oli meidän mielestämme paras, muut jäivät haastajan osaan. Sittemmin Grön jäi yhä syvemmin mieleen, sillä sain nähdä hänet ihan oikeasti. Olin alkanut harrastaa painia. No en siinä lajissa menestynyt mutta se ei ole nyt tässä jutussa olennaista. Ehkä ollessani noin 10-11-vuotias pääsin eräässä kaupungissamme järjestetyssä painiturnauksessa painituomareiden apupojaksi. Minun piti noutaa painimaton ympärille sijoittautuneiden tuomareiden antamat pisteet eteenpäin. Se oli suuri kunniatehtävä. Noihin kilpailuihin oli kutsuttu myös laulaja Eino Grön. Ja koska hän oli entinen painija, kisojen lomaan järjestettiin näytösluonteinen painiottelu, jossa toisena osapuolena tuo tangotähti oli. Sen kokemuksen myötä aloin seurata Eikan laulajan uraa hieman tiiviimmin.

Mutta palaan vielä tätini kotiin ja levylautasen ympärille. Taisto Tammen Tango merellä soi minusta upeasti. Markus Allanin Liljan kukka oli myös kaunista kuultavaa, muttei vetänyt hänelle vertoja. Eino Grönissä minua viehätti laulusta huokuva voima, mutta toisaalta myös syvennyin kuuntelemaan laulujen sisältöä tarkemmin. Esimerkiksi Ruhtinaan viulu oli koskettava tarina. Myötäelimme yhdessä tätini kanssa vanhan ruhtinaan tuskaa. Valkea sisar myös kiinnosti, sillä olin kasvanut sairaalaympäristössä. ”Luo sairaiden käy sisar hento valkoinen”, se oli minulle tuttua retoriikkaa, niin tädillenikin, joka oli työskennellyt sairaalassa.

Myös Reijo Taipaleesta oli puhetta. Hän oli mestari-Grönille varteenotettava haastaja.  Hänen äänensä ei minua kuitenkaan samalla lailla sykähdyttänyt kuin Grönin tai Tammen äänet. Tango Satumaa tuli jo tuolloin tutuksi mutta ei vielä noussut erityisen näkyvästi esiin. Sen suosio vakiintui vuosien ja jopa vuosikymmenten myötä. Muutama Taipaleen tango jäi lapsuudestani mieleen. Ne olivat Satumaan ohella erityisesti Monika, Tähdet meren yllä ja Tango Humiko. Myös tangoihin Kangastus ja Vaaralliset huulet sain ensituntuman jo tuolloin.

Tähdissä meren yllä jäi C-osa ”valkea venhoni kiitää” erityisesti mieleen. Se kai toi mielestäni muuten tasaisen voimallisena etenevään lauluun jännää dramatiikkaa. En tietenkään tuolloin osannut tajuta, että tuohon kohtaan laulua sisältyy peiteltyä erotiikkaa, en edes alitajuisesti. Humiko sisälsi japanilaista eksotiikkaa. Se vetosi minuun samalla tapaa kuin Brita Koivusen tuon ajan hitti Sukiyaki (”Oon tyttö Kiotosta…”). Ehkä jo noilta ajoilta on peräisin erityinen kiinnostukseni aasialaiseen kulttuuriin. Kun Reijo toisti radiossa ”Humiko sania”, taisin suurin piirtein jähmettyä paikalleni. Myös Monika, Monika, Monika oli poikasen sydämeen todella vetävä laulu ja olihan siinäkin kansainvälistä eksotiikkaa, kun vaellettiin ”Pariisin yössä”.

Sittemmin innostuin Lista-ohjelmasta. Muistan kuunnelleeni sitä lähes korva radiossa peläten, että laulut saattavat ärsyttää vanhempiani. Mutta kyllä sieltä kuului niin kaunista musiikkia, että äitini taisi itsekin kuunnella itsekin. Listalta ei kuulunut Reijo Taipaletta. Eino Grön sinne toisinaan ilmestyi. Hänen ohjelmistonsa oli laajentunut enkä kyllästynyt hänen ääneensä, lauloi hän mitä hyvänsä. Muistan kun kerran kuului La Paloma. Vuosi oli 1970. Sain kuulla taas Gröniltä tangoa. En tuolloin enää ollut tangoja kuunnellut ja tuo tulkinta on kyllä edelleen muistissa.

Tosiaan, 70-luvun alussa alkoi jo rokki viedä teinipoikaa mukanaan. Toki suomalaisen iskelmän perustähdet Fredistä, Tapani Kansasta ja Markku Arosta lähtien olivat iskostuneet mieleen. Reijo Taipale unohtui lähes täysin. Ja oli hän 70-luvulla julkisuudestakin aika lailla pimennossa. Tanssilavoilla häntä toki nähtiin, mutta niissä piireissä minä en pyörinyt.

Kun sitten 80-luvun lopussa alettiin taas kuulla enemmän tangoa, niin en vielä mennyt itse täysillä mukaan, en edes vuonna 1990, kun ihailemani Aki Kaurismäen elokuvan Tulitikkutehtaan tyttö tanssikohtauksessa valkokankaalle ilmestyi yllättäen Reijo Taipaleen hahmo. Mutta Kaurismäki antoi sysäyksen minunkin nostalgialle. Kun sitten hänen elokuvissaan Markus Allan lauloi Kuumat tuulet ja Kauas pilvet karkaavat, olin jo myyty mies.


Unto Monosen tangot nostivat Taipaleen suosioon. Satumaa, Tähdet meren yllä, Kangastus ja Sateen tango ovat niistä tunnetuimpia. Myös tuttu tango Jos jätät minut on taattua Monosta vuodelta 1965. Se on Taipaleelta upea tulkinta. Fraseeraus on täydellistä, verrattuna uudempiin hieman ponnettomiin ”huokailuihin”. Tangomarkkinoillakin nykyisin toisinaan kuuluvan Yön tummat siivet Taipale levytti vuonna 1966. Poikkeuksellisesti sen on Unto Mononen itse myös sanoittanut. Se on haastava tango, josta hän selviää erittäin hienosti.  Se on minulle itselleni Taipaleen tuotannosta uusin ihastukseni. Erityisen myönteisenä seikkana lisään, että tuo kappale on uutena versiona myös vuonna 1993 ilmestyneellä levyllä Onnen maa, jota pidän yhtenä Taipaleen parhaimmista.

Mutta on myös paljon nykyisin jo unohdettuja. Viime viikolla soi yleisradion Muistojen bulevardi -ohjelmassa minulle ennen tuntematon Unto Monosen iskelmä 60-luvun loppupuolelta nimeltään Kenties kerran. Yllättäen se ei ollutkaan tango. Se oli Reijolta ihailtavan hienoa tulkintaa, jälleen kerran yksi osoitus hänen taidoistaan ja lahjoistaan.

60-luvulla tangot olivat kovassa nosteessa. Uusia sävellyksiä luotiin ja vanhoista tehtiin uusintalevytyksiä. Monosen ja Toivo Kärjen ohessa oli paljon muitakin säveltäjänimiä. Tässä on muutamia levytyksiä: Arvo Koskimaan Kesäinen muisto ja Kun sinisilmäsi mä nähdä sain (1963), Yrjö Saarnion Yön sävel (1964), Rauni Aution Olet haave vain (1965), Tapio Ilomäen Annikki (1966), Alvi Vuorisen Eilinen tango (1966), Aapo Tuomen Onnen unelma (1967) ja Veikko Lenkkerin Niin monta pitkää iltaa (1968). Tuosta listasta Kesäinen muisto on tunnetuin.

Kansainvälisistä tangoista yksi hienoimmista on vuonna 1966 Taipaleen levyttämä Hiekkaa, Siinä on niin pehmeästi tunteilevaa kerrontaa. Se on oiva vaihtoehto Jorma Lyytisen aikaisemmin tekemälle hieman kolkommalle versiolle.

Uusia tangoja ja versioita riitti. Osa niistä on osittain puuduttavaa kuultavaa, kuin tekemällä tehtyjä. Mutta niissäkin Taipaleen ylä-äänet soivat upeasti, hän luo lauluihin aidon tunnon, myös herkistykset ovat kohdallaan. Kaikki tuntuu todelta. Taipale on kuin tarinan kertoja. Esimerkiksi Yön sävel ei ole sävelmänä erikoinen mutta solisti kyllä heittäytyy aidon energisesti laulun maailmaan. Niin monta pitkää iltaa on haastava laulettava, kuin tietoisesti säveltäjä on laittanut tangoon jyrkkiä nousuja ja laskuja käyttäen solistin koko äänirekisteriä. Taipaleen äänivaroilla esitys kyllä onnistuu. Se on herkkä tulkinta ja kaunista kuultavaa, vaikkei sävellyksessä olekaan mitään ikivihreän piirteitä.

Lauri Jauhiaisen jo 50-luvulta peräisin oleva Satu ruskeista silmistä (1966) kuuluu niihin, jotka Taipale on levyttänyt uudestaan vuonna 1993 Onnen maa -kokoelmassa. Ensiversio on taattua aidontuntuista luontevana soivaa Reijoa. Minulle se on yksi hänen suosikkitangoistaan. uudemmassa versiossa häntä säestää tukevampi kokoonpano. Siinä tulkinnassa pyritään hieman mannermaisempaan esitykseen. Minun mielestäni siinä on eräissä paikoin oudolta kuulostavaa hidastamista. Mutta se on sovittajan ratkaisu ja siihen solistin on tyydyttävä.

Taipale ei toki levyttänyt pelkkää tangoa. Vuoden 1965 levytyksiin kuuluu myös perinteinen Moskovan valot. Siinä sanoitus poikkeaa totutusta. Laulussa on tyttö nimeltä Tonja, jota laulaja ei voi unohtaa. Tulkinta jää tekohempeäksi ja ulkokohtaiseksi. Ylä-äänet soivat liian ohuina ja ylipäänsä äänirekisteri on liian ylhäällä.

Kun levytuotanto oli runsasta ja tangot alkoivat tuntua samankaltaisilta. Oli tekemällä tehdyn makua, ei ollut ihme, että ostavan väestön innostus alkoi puutua. Olisikohan niin, että taidettiin olla menemässä samaan suuntaan kuin 50-luvulla, jolloin Olavi Virta uuvutti ihailijansa levyttämällä kaiken mahdollisen.
….


Satumaa-tangon Reijo levytti kaikkiaan neljä kertaa. Niiden lisäksi on olemassa konserteista ja TV-ohjelmista peräisin olevia äänityksiä.  Satumaa on noussut huikeaan suosioon. Yleisradion järjestämässä Suomi 100 -äänestyksessä se sai suomen suosituimman iskelmän tittelin. Onhan sitä liittämässä jopa virsikirjan lisävihkoon. Lopulta kirkolliskokous ei sitä vuonna 2015 kuitenkaan hyväksynyt.

Ensiversio syntyi lokakuussa 1962. Seuraavana vuonna Taipale lauloi tangonsa Maunu Kurkvaaran elokuvassa Lauantaileikit purjeveneen kannella. Siinä versiossa laulu ainakin minun korvaan sointuu kirkkaammalta ja raikkaammalta, mutta se pohjautuu tuohon ensiversioon. Nähtävästi sointia on teknisesti muokattu, jotta se sopii paremmin elokuvan tilanteeseen. Tuo kohtaus löytyy Youtubesta.
Toisen kerran Taipale levytti Satumaan vuonna 1971, kun sen säveltäjän Unto Monosen yllättävän kuoleman jälkeen julkaistiin LP-levy Unto Monosen muistolle. Siinä lauloivat Taipaleen lisäksi Eija Merilä ja Esko Rahkonen. Niitä versioita en ala nyt vertailla. Totean vain, että taustat siinä ovat ehkä hienommat.

Kolmas Satumaa-levytys julkaistiin vuonna 1990. Se on The Mustangs -yhtyeen kanssa tehty beat-versio. Taustalla on Taipaleen uralla alkanut suosion nousu. 80-luvullla Taipaleen levytuottajana aloitti Seppo Matintalo. Hän toi toimintaan vipinää ja vuosikymmenen puolivälissä julkaistusta Ruusu joka vuodesta -levystä Taipale sai uransa ensimmäisen kultalevyn. Sen jälkeen levytuotanto monipuolistui ja Taipale rupesi yhteistyöhön Mustangsien kanssa. Kun yhteistyö luonnistui, niin tuottaja ehdotti, että myös Satumaasta tehtäisiin beat-versio. Se tuli lopulta vuonna 1990-julkaistuun kokoelmaan Elämän tanssi. Hellevi Poudan Taipaleesta kirjoittamassa elämäkertakirjassa todetaan, että alun perin Taipale vastusti ideaa ja Pouta lisää, että myöhemmin myös tuottaja Matintalo myönsi, ettei se ollut onnistunut idea.

Sittemmin kyllä Taipale esittää Satumaan vierailevana solistina Agents-yhtyeen vuonna 1999 julkaistussa kokoelmassa Laulava sydän, joka perustuu yleisradiolle tehtyyn TV-ohjelmaan. Tuon levyn omistan ja versio on tullut minulle tutuksi. Totean suoraan, että kitaristi Esa Pulliainen ei onnistu sovituksellaan tuomaan Satumaahan henkeä. Taipaleen laulukin kuulostaa väkinäiseltä. Tosin on kyllä olemassa niitä, jotka ovat noista beat-versiosta eri mieltä.

Varsinainen neljäs Satumaan versio on ilmestynyt vuonna 1993 tangokokoelmassa Onnen maa – lauluja elokuvasta.  Levy syntyi Markku Pölösen vuonna 1993 ensi-iltansa saaneen Onnen maa elokuvan jälkeen. Se on 60-luvun suomalaiseen maaseutuun sijoittuva tangonostalgiaa hehkuttava musiikkielokuva, jossa soivat Reijo Taipaleen aikaisemmin levyttämät tangot. Elokuvan nimikappaleen Taipale on levyttänyt yllä jo mainittuun Unto Monosen muistolle -kokoelmaan. Elokuvan suosion innoittamana päätettiin tehdä levy, johon valittiin noita elokuvassakin soineita vanhoja tangoja. Ne ovat peräisin pääosin 60-luvulta. Mielestäni tuo levy on Reijo Taipaleen parhaita. Sovitukset ovat hienoja. Taustalla soiva orkesteri tuo jousineen lauluille muhevan pohjan ja tangoille tyylikkään poljennon.

Pidän kovasti Onnen maa -levyn versiosta, mutta vaikea sitä on varhaisten versioiden kanssa paremmuusjärjestykseen laittaa. Eräästä yksityiskohdasta minulla on pieni kommentti.

”Oi, jospa kerran sinne satumaahan käydä vois,
niin sieltä koskaan lähtisi en linnun lailla pois.”


Noissa fraaseissa Taipale myötäilee oivasti orkesterin jämäkkää tangorytmiä ja laulaa fraasien loppusanat ”vois” ja ”pois” lainkaan venyttämättä lyhyinä. Taipale kuitenkin mielestäni hieman liikaa tulee painottaneeksi noita sanoja. Saattanevat siinä s-äänteet jäädä hiukkasen liian pitkiksi. Mutta ylipäänsä hän siinäkin mukautuu orkesterin soittoon. Tuosta yksityiskohdasta huolimatta pidän tätä neljättä versiota erittäin hienona. Sovitus on loistava ja nyt jo yli viisikymppisen solistin ääni soi raikkaan jäntevänä. Parhaaksi en sitä nimeä, mutta on se ainakin tasavertainen alkuperäisen kanssa.




Reijo Taipaleen uran kohokohdat liittyvät Unto Monosen tangoihin. Niiden myötä hän nousi suosioon. Monosen sävellyksiä hän sittemmin levytti läpi uransa. Yllä mainitsin jo muistolevyn, joka julkaistiin pian Monosen kuoleman jälkeen. Taipale esittää levyllä hienosti tulkiten muutaman hienon sävelmän. Ne kertovat Monosen monipuolisuudesta alkaen humppamaisesta foxista Danakil, jonka mm. Tapio Rautavaara oli aiemmin tehnyt tunnetuksi. Levyllä on myös ennen julkaisematonta sävellystuotantoa. Yksi niistä on Monosen jäämistöstä löytynyt Sammunut nuotio, joka nykyisin tunnetaan myös Jorma Kääriäisen ja Agents-yhtyeen esittämänä.  Tällä muistolevyllä on alun perin ilmestynyt myös ensi versio Onnen maa -kokoelman nimikappaleesta. Mainitsemisen arvoisia ovat myös nykyisin unholaan jäänyt tango En sulle kaikkea voinut mä antaa ja valssi Viimeinen ilta.
Tango Sammunut nuotio on vaativa tango. Olisin itse halunnut kuulla Reijon laulavan sen kypsemmällä iällä. Olisi ollut kiinnostavaa kokea, millaisen lisän elämän kokemus ja iän ääneen tuoma kevyt karheus olisivat tuoneet tulkintaan. 


Unto Monosen lisäksi myös Olavi Virta on Taipaleelle ollut tärkeä hahmo. Monessa Taipaleen levyalbumissa on jokin aiemmin Olavi Virran tunnetuksi tekemä kappale. Olavi Virta keikkaili aikoinaan ahkerasti Taipaleen kotiseudulla Kymenlaaksossa. Lapsena ja nuorena Virta tuli hänelle tutuksi ja hän oli eittämättä Taipaleen innoittaja ja esikuva. Noita Virran kappaleita levyttämällä hän varmasti tekee laulajamestarille kunniaa. Toisaalta Virta on suvereeni tulkitsija. Väistämättä Taipale jää noissa tulkinnoissa esikuvansa varjoon. Taipaleen äänessä on omat vahvat ansionsa mutta Virran virtuositeettiin hän ei kykene nousemaan. Ajoittain ylä-äänet jäävät hieman alavireisiksi. Toki Taipale on noissa uusintaversioissa myös onnistunut, mutta esimerkkinä mainiten Taipaleen versiota Virran bravuurista Tyttö metsässä en kovin mielelläni ryhtyisi kuuntelemaan. Sen Taipale liitti vuoden 1990 kokoelmaan, samaan jossa on Satumaan beat-versio. Olen myös niin henkisesti kiinni Virran Angelique-versiossa, että jätän Taipaleen jo 70-luvulla tekemän version kuuntelematta.

Vuonna 1974 Taipale levytti Toivo Kärjen tangon Kaipaan kahta sanaa, jonka Olavi Virta on julkaissut jo vuonna 1952. Se on mielestäni todella upea tulkinta ja käy myönteisesti esimerkistä Virran perinnön vaalimisesta. 

Taipaleen viimeiseksi jääneellä levyllä Valon lapsi (2014) on kaksi Virran kappaletta: Kolme kitaraa ja Joen toisella puolen. Tuota jälkimmäistä erityisesti sympatisoin. Siinä tosin laulaa vanha mies kuluneella äänellä, mutta ilmi selvästi miehellä on tulkinnassa sydän mukana. Potkua riittää ja voi aistia, millaista intoa ja energiaa on saattanut vielä kohdata tuolloin lähes 75-vuotiaan miehen keikoilla.  Ei tulkitsijaksi välttämättä ketään samettiäänistä nuorukaista tarvita. Sitä kappaletta tulen varmasti kuuntelemaan vielä monta kertaa. On hienoa, että Taipale on levyjensä kautta muistanut ylläpitää henkistä yhteyttä Olavi Virtaan.

Uudet versiot vanhoista lauluista kuuluvat viihteen maailmaan. Kun vertailee Taipaleen uusintalevytyksiä alkuperäisiin, niin taso on varmasti kirjava. Joskus on onnistuttu paremmin, joskus vähemmän hyvin. Sama koskee myös Olavi Virran kaltaista tähteä. Syystä tai toisesta joku levytys on jäänyt elämään, toinen unohtuu. Yksi mielestäni hieno mutta unohdettu versio on tango Musta ruusu vuodelta 1980.  Veikko Tuomi teki sen aikanaan tunnetuksi. Taipaleen loistotulkinta ei ilmestyessään saanut alleen potkua. Ei saanut myöskään hänen vuonna 1975 levyttämä Rakkauden satu, jonka aiemmin oli levyttänyt Jorma Lyytinen. Sittemmin Tapani Kansan herkkä tulkinta on ihan oikeutetusti iskenyt suuren yleisön sydämiin.


Ikä on toki jättänyt Taipaleen äänen sävyyn vuosien myötä jälkensä, mutta laulutekniikka on säilynyt ennallaan. Se on joiltain kohdin jopa vahvistunut tuoden tulkintaan uusia ulottuvuuksia. Taipaleen vahvuus on jämäkkä fraseeraus, johon liittyy oikeaan osuneet herkistykset. Hän luo kerronnassa pitkä linjaa. Laulun tunnemaailma välittyy aidosti, kuin itsestään. Solisti ei sitä liikaa tyrkytä, ei kaunistele eikä luo turhaa korukuorrutusta. Eikä hän sorru niin kovin tavalliseen turhaan venyttelyyn. Hän osaa pehmentää teknisesti haastavissa kohdissa fraasien keskellä. 

Taipale ei ollut koskaan levymyynnistä riippuvainen. Keikkoja riitti ja niissä soi tango ja muu vanha tanssimusiikki. Toki myöhemmin levymyyntikin vilkastui ja kultalevyjä taisi kertyä kaikkiaan jopa neljätoista kappaletta. Ensimmäinen kultalevy tuli 80-luvun puolivälissä kokoelmasta Ruusu joka vuodesta. Kun 70-luvun lopulla levytuotannossa ajauduttiin umpikujaan, Taipaleen uran pelastukseksi nousi uusi tuottaja Seppo Matintalo. Matintalon johdolla kultalevyjä tuli yksi toisensa jälkeen ja musiikki muuttui monimuotoisemmaksi.

Vaikka tanssilavoilla suosio ei koskaan hiipunut, voi kuitenkin katsoa, että 80-luvun lopulla Taipaleen ura kääntyi nousuun.  Hän alkoi tuolloin esittää lauluistaan beatversioita The Mustangs -yhtyeen kanssa. Hellevi Poudan elämäkertakirjan (Satumaa – Reijo Taipaleen tarina, 2017) mukaan Reijo Taipale teki sen pitkin hampain. Mutta vaikka sovituksista ja tulkinnoista onkin ristiriitaisia arvioita niin ylipäänsä voi todeta beat-soundin laajentaneen Reijon suosiota. Sittemmin 90-luvulla Taipale oleili paljon Espanjassa ja matkusteli eri puolilla maailmaa, toisinaan myös suomalaisen tangon erityisenä lähettiläänä. Sieltä hän sai uusia vaikutteita, mikä näkyi levytuotannon monipuolistumisena.


Käsittelen nyt tarkemmin Taipaleen levytuotantoa. Ensimmäisen varsinaisen oman LP-levynsä hän julkaisi vuonna 1970. Sitä ennen 60-luvulla oli kyllä jo julkaistu yhteinen kooste hänen ja Eino Grönin levytuotannosta.  Tuon jälkeen levykokoelmia tulikin melkoinen liuta. 1970-luvulla ilmestyi kymmenen pitkäsoittoa ja sama tahti jatkui 1990-luvulle. 2000-luvulla syntyi enää neljä CD-levyä. Niistä viimeiseksi jäi vuonna 2014 julkaistu kokoelma Valon lapsi. Mainitsin jo, että siinä kokoelmassa on pari aikoinaan Olavi Virran levyttämää klassikkoa. Mutta siinä on myös pari muuta täysin toisenlaista kappaletta. Taipale esittää sinä myös oman versionsa Eppu Normaalin hitistä Voi kuinka me sinua kaivataan. Lisäksi siinä on Chris Rean hitti Road to Hell, joka on saanut suomenkielisen nimen Maailmanlopun tie. Leikkimielellä voisi todeta, että se on Taipaleen uran poliittisin kappale. Onkohan niin, että hänkin taisi olla huolissaan maailman kehityksestä? 

Eikä tuo ole Taipaleen levytysuralla ainoa Chris Rean laulu. Vuonna 1998 ilmestyneen kokoelman Jäi yöstä muisto vain nimikappale on hänen hittinsä Blue Cafe. Hellevi Poudan elämäkerrassa todetaan, että se on Taipaleen oma löytö. Hän oli kuullut sen Espanjassa asuessaan. Itse sain tietää tuosta levytyksestä vasta tätä juttua valmistellessani ja täytyy todeta, että aika lailla yllätyin. Mutta vielä suurempi yllätys oli kuitenkin viimeisen kokoelman Maailmanlopun tie.

Yllätyksiä Reijon levytysuralta kyllä löytyy. Ehkä suurin on Vuonna 2003 ilmestyneellä levyllä Ihan kuin nuo toiset. Sen nimikappale on nimittäin suomennos ruotsalaisesta Joakim Bergin kappaleesta Dom Andra, jonka on naapurimaassamme levyttänyt vaihtoehtorockia esittävä yhtye Kent. Taipaleen versio herätti varmasti huomiota, voisi puhua pikkukohusta. Mielestäni se on kuitenkin Taipaleen itsensä näköinen tulkinta ja sille teolle pitää nostaa hattua. Tiedän, että niille joille tuo ruotsalaisbändi on tuttu, on ollut todella vaikea uskoa, että suomalainen tangolaulaja on sen levyttänyt kappaleen suomeksi.


Palataan vielä 70-luvulle. Kiinnittäisin huomiota pariin kokoelmaan. Toinen niistä on nimeltään Muistoja ja tunteita – aitovenäläisiä tangoja. Se sisältää latvialaisen Oskar Strokin tuotantoa suomennettuna ja voi kai lisätä, että suomalaisittain myös sovitettuna. Levy julkaistiin vuonna 1976. Se on mielestäni hieno kokoelma ja kuuluu Taipaleen laulajan uran helmiin. Se on jäänyt unohduksiin.  Ehkä tangoja vierastetaan niiden epäsuomalaisen tyylin vuoksi. Tai ehkä kokoelma nähdään vain tuon ajan erikoisuutena. Saatetaan ajatella, että se oli tuolloin yritys tuoda viihteeseen aikansa poliittista korrektiutta.  Mutta Oskar Strok on loistava säveltäjä ja Taipaleen taidot tulevat kyllä tulkinnoissa näkyviin.

Oskar Strok eli vuosina 1893 – 1975, joten Taipaleen levy ilmestyi säveltäjän kuoleman jälkeisenä vuonna. Hän opiskeli Pietarissa mutta tangoihinsa hän kyllä on ammentanut paljolti keskieurooppalaisia vaikutteita.  Hän työskenteli varsinaisesti Riikassa, aluksi paikallisessa tanssikabareessa. Nuoruusvuosina hän asui myös mm. Pariisissa ja Berliinissä. Hän on säveltänyt yli kolme sataa tangoa ja muuta sävelmää, jotka ovat saaneet suosiota ympäri maailman. Neuvostoliiton vuosina hän joutui vaikeuksiin, sillä maassa olleen kosmopolitismin vastaisen kampanjan vuoksi hänen musiikkinsa joutui 40-luvun lopussa kiellettyjen listalle. Sävellykset kuitenkin jatkoivat omalla painollaan elämäänsä. Ne elivät vielä hiljaiseloa myös vielä Stalinin kuoleman jälkeisen ns. suojasään aikana. Vasta 70-luvulla hänen sävellyksensä alkoivat Neuvostoliitossa jälleen levitä ja siihen buumiin osuu myös Reijo Taipaleen levyttämä kokoelma.

Yritän luonnehtia hieman Strokin tangoja.  Kun en tanssista paljoa ymmärrä, niin nyt pitää kirjoittaa kieli keskellä suuta. Yritän myös muotoilla, miten nuo tangot eroavat suomalaisesta tangosta. Niihin voi suhtautua ainakin pienellä varauksella.

Strokin tangot mukailevat mielestäni keskieurooppalaista tangoa. Siinä rytmi on erilainen.  Tempo on ripeämpi. Sen poljento kertoo suuremmasta dramatiikasta. Kun suomalaisessa tangossa lähinnä tunteillaan, niin venäläinen ja keskieurooppalainen tango kertoo tarinaa.  Tarina puolestaan välittää meille kokemuksia ja niihin liittyviä tunteita. Rakkaudesta nekin kertovat, joko hyljätystä tai sitten saavutetusta onnesta.

Suomalainen perustangossa meno on tasaisempaa ja usein tanssilavoilla se jää vain pelkäksi nojailuksi, ellei sitten paikalle ole todellisia taitureita.  Oskar Strokin tangomusiikissa on käänteitä ja temperamenttia, mihin ei kuka tahansa helposti taivu. Loppuja ei venytetä liikaa, mutta tästä on toki tälläkin levyllä poikkeuksia.  Kun tangossa elää suuria intohimoja, niin tanssissakin on liikettä ja käännöksiä.

Venäläisiä versioita kuunnellessa kiinnittää ensiksi huomiota orkesterin kokoonpanoon. Hanuri on suomalaisen tangon keskiössä. Venäjällä sillä on pienempi rooli. Kun sanoituksissa on dramatiikkaa ja kun laulaja kertoo tarinaa, hän on usein tavallaan tarinassa ulkopuolisena.  Laulaja esittää tangoa usein liioitellusti elehtien. Se voi mennä ylinäyttelemiseksi. Hänelle draama on vain draamaa, mitä myös orkesteri sovituksessaan vahvistaa.

Taipaleen levyssä sovitukset on tehty suomalaista makua osittain mukaillen. Reijo Taipale on tämän sisäistänyt. Hän yrittää kohtuullisuuden rajoissa sopeutua vieraaseen tangotyyliin, mutta ei luovu kuitenkaan suomalaisesta perustyylistään. Hän liikkuu suomalaisella maaperällä ja laulaja on sama Reijo, joka ilahduttaa suomalaista tanssiyleisöä.

Taipale onnistuu tulkinnoissaan mutta kaikissa kohdissa toteutus ei ymmärrettävästi täysin toimi. Ulkokohtaisuus voi hieman näkyä mutta se johtuu myös sovituksista. Taipaleen tulkinta poikkeaa alkukielisistä toteutuksista.  Hän ei dramatisoi, ei yritä olla mikään näyttelijä.  Hän tuo laulujen tarinan esille kuin ne olisivat totta.  Hän on kiinni tässä elämässä.  Se on nähdäkseni sitä suomalaisuutta.

Suomalainen tango on kai ennen muuta ihmisen läheisyyden kokemista. Venäläisessä (tai ehkä myös keskieurooppalaisessa) ei tuota läheisyyttä pääsääntöisesti koeta, siinä seurataan ulkopuolelta muiden kokemaa tarinaa, totta kai myötätunnon hyminällä eli empaattisesti.

Olen havainnut, että tuossa 12 levyn kokoelmassa on kaksi sellaista, jotka Taipale on levyttänyt uudestaan. Toinen on nimeltään Mustat silmät, jota ei pidä sekoittaa paljon tunnetumpaan samannimiseen kansansävelmään.  Se on kaunis melodinen tango, joka on kuultavissa vaikka täällä. Hienosti Reijo sen tyylittelee. Kuulemassani alkukielisessä versiossa solisti hieman ylidramatisoi, mutta kuten yllä totesin, liioitteleva tunteilu kuuluu siihen peliin.  Venäläisessä sovituksessa myös viulu värittää tarinaa erityisen tunteikkaasti.

Tuosta tangosta Taipale on levyttänyt myös The Mustangs -yhtyeen kanssa beat-version. Se ei ole mielestäni vertailukelpoinen alkuperäisen kanssa mutta yllättävän komealta sekin kuulostaa ja sillä on kommenttienkin perusteella omat ihailijansa. Uudelleen kuunneltuani tämä kuulostaa minun korvaani entistä paremmalta, mikä on hyvä merkki.

Ihailen Taipaleen ratkaisuja. Hän pitää fraseerauksen puolesta tyylinsä mukautuen paikoin kansainvälisen tangon vaatimuksiin mutta tulkitsee sisältöä liikaa dramatisoimatta toki eläytyen ihmisten tunteisiin mutta samalla jättäen laululle itselleen tilaa, niin että kuulija voi kokea laulun omalla tavallaan. Taipaleen tulkinnassa laulun nainen on todella olemassa eikä vain pelkkä dramatisoitu hahmo.

Taipaleen vuonna 1993 julkaisemassa Onnen maa -kokoelmassa on Oskar Strokin tango Kertokaa hänelle miksi. Vuoden 1976 kokoelmassa nimi oli vielä suppeampi: Kertokaa miksi. Molemmat ovat tyylikkäästi esitettyjä. Laulu on Strok-levyn parhaimmistoa. Taipale on sisäistänyt laulun hienosti tulkiten tarinaa taiteilijan otteella. Mukana ei ole alkuperäiseen versioon kuuluvaa turhaa tyylittelyä. Reijo keskittyy tunteeseen ja haikeuteen. Suomalaisuutta sovitukseen tuo haitarin keskeisempi rooli, mutta kyllä tässä soivat näkyvästi myös viulu ja saksofoni. Taipaleen versio vuodelta 1976 on kuultavissa täällä. Varsin intohimoa pursuava venäläinen naislaulajan versio on kuultavissa täällä.

Ylipäänsä kun noita versioita vertailee, niin panin merkille Taipaleen äänen voiman ja energisyyden. Venäläisillä tangolaulajilla tuntuisi olevan hennompi ääni. Osin se saattaa johtua siitä, että he jäljittelevät vanhaa tyyliä tai sitten itse äänitykset ovat vanhoja. Ennen vanhaan venäläisten tangolaulajien äänessä ei ollut samaa voimaa.

Laulu ”Mä rakastin” alkaa pitkällä juhlavalla introlla. Kun sitten päästään sanoihin, niin sen alkusanat yllättävät:

”Nyt mulle hevoseni tuokaa, käy käsky nuoren luutnantin. Hän läsnä olijoille huokaa en tule koskaan takaisin…”

Aloin nimittäin heti ensisanat kuullessani kuvitella Reijo Taipaletta hevosen selässä. Laulusta avautuu kyllä pian onneton rakkausdraama. Moskovassa oleileva nuori luutnantti suree, kun ei saa rakkauden osoituksiinsa minkäänlaista vastakaikua. Tuo oma virhearvioni johtui kai siitä, että suomalaisessa tangossa itse laulaja on päähenkilönä. Taipale solistina kertoo tarinan selkeästi ulkopuolisena tunteita unohtamatta. Tulkinnassa hieman häiritsee se, että laulullisesti tuo kappale ei täysin sovi Reijon äänelle. Alarekisteri ei toimi toivotulla tavalla.

... 

70-luvulla Taipale levytti paljon. Samana vuonna kuin Oskar Strokin tangolevy ilmestyi albumi nimeltään Juhlakonsertti.  Siinä on mukana vuodelta 1930 peräisin oleva amerikkalainen Hoagy Carmichaelin ikivihreä iskelmä ja jazzstandardi Georgia on my mind. Suomeksi sen on saanut nimen Muistelen Georgiaa. Se ei kyllä tunnu Taipaleen laulajan profiiliin sopivan. Taipale levytti hienoja yksittäisiä lauluja mutta albumeihin sisältyi monenlaista tuotosta. Ei ihme, että suuri yleisö niitä vieroksui.

Vuonna 1978 ilmestyi albumi Juhlavalssit. Siitä minulla on ristiriitainen käsitys. Valikoimaa katsoessa olisi luullut, että levyssä olisi ollut aineksia menestykseen. Kuitenkin osa kappaleista on mielestäni tehty hätiköiden. Levy sisältää tuttuja klassisia valsseja, joukossa upeita helmiä, joita Taipale tulkitsee suurella sydämellä. 

Tonavan aallot on nykyisinkin suosittu valssi, joka itse asiassa on sama sävelmä kuin Olavi Virran aiemmin levyttämä Häämuistojen valssi. Virralla kyseessä on ns. hidas valssi. Taipaleen versio on rivakampi. Siinä on sovituksessa nähty vaivaa ja sanat soljuvat juhlavina. Ja komealta se soikin. Ylä-äänissä kyllä mielestäni on alavireisyyttä, mikä on Taipaleen eräänlainen helmasynti, ja valssin rytmi välittyy ehkä yllättävän suoraviivaisesti, olisin odottanut jonkinlaista mukautumista. Mutta tutun linjakkaan tyylin esityksestä voi tunnistaa.

Mielestäni kaikki sävelmät eivät kuitenkaan istu Reijo Taipaleen äänen laatuun. Yksi niistä on Yli aaltojen, joka on myös Olavi Virran aiemmin levyttämä ja on lisäksi nopeampi versio paljon tutummasta valssista Kaunein iltamme.  Taipaleen tulkinta ei saa tulta alleen. Se on hengetön. Loppujen lopuksi levy on kokoelmana epätasainen ja niin ovat myös 70-luvun lopun muutkin levytykset. Joukossa on toki yksittäisiä helmiä. Mutta seuraavan vuosikymmenen puolivälissä yleisö alkoi taas löytää Taipaleen levyt omakseen levyn Ruusu joka vuodesta myötä.  Liekö sattuma, että samoihin aikoihin myös punk-musiikki alkoi menettää suosiotaan ja kevyessä musiikissa tuli enemmän sijaa melodisemmille linjoille.


The Mustangs -yhtyeen kanssa yhteistyö oli alkanut 80-luvun lopussa ilmestyneestä Virran rannalla -kokoelmasta. Nimikappale on sama, jonka Vieno Kekkonen oli joskus aiemmin levyttänyt nimellä Joki virtaa hiljaa. Kokoelma oli huippusuosittu. Siihen sisältyi pari Rauli Badding Somerjoen aiemmin tunnetuksi tekemää kappaletta (Ilta-aurinko ja Illan varjoon himmeään). Lisäksi siinä on Georg Bizet’n Helmenkalastajat-oopperasta peräisin oleva kappale, yksi meksikolaisen Javier Solisin hitti Yö yksinäinen (Tres Palabras), Palaja Sorrentoon, Aaveratsastajat, venäläinen Mustat silmät (Otši tšornyje) ym.  Reijo Taipale esittää laulut suurella tunteella. Pohjatyöt on tehty tarkkaan. Helmenkalastajassa Taipale tulkitsee oopperaa tanssilavojen miehen malliin, beat-tausta soi loistavasti.

Albumi Virran rannalla oli ponnahduslauta 90-luvulle, jolloin Taipaleen uralla tapahtui monenmoisia komeita käänteitä. Hellevi Pouta kutsuu elämäkertateoksessa Taipaleen 90-lukua levytysten hulluiksi vuosiksi. Levytyksissä todellakin oli uutta potkua. Ja kyllä beat-vetoiset taustat tuota potkua edistivät, vaikka beat-tangoista voidaan toki olla eri mieltä.  Ja kaiken ohessa oli muutakin toimintaa. Esimerkiksi yhteistyö Topi Sorsakosken kanssa toi kansansuosioon säpinää.

Huipentumana yhteistyöstä Topi Sorsakosken kanssa vuonna 1992 ilmestyi CD-levy Kulkukoirat. Levyllä on country-vetoista musiikkia ja myös aivan tavallisia tangoja kuten Kultaiset korvarenkaat, jonka Taipale ja Sorsakoski esittävät duona samalla tapaa kuin Kulkukoirat.  Kulkukoirat on mielestäni huikea piisi. Kultaisissa korvarenkaissa nimenomaan Taipale hehkuttaa upeasti. Mahtuu Kulkukoiriin myös vanha Elvis-kappale Hupsu tällainen, jonka Rauli Badding Somerjoki oli aiemmin levyttänyt.

Perinteisten iskelmien ja tangojen lisäksi julkaistiin mielenkiintoisia kansainvälisiä hittejä. Vuonna 1994 ilmestyneen albumin Unta näin taas nimikappale oli Gipsy Kings -yhtyeen maailmankuulu Bamboleia. Oikeastaan se kai heijasti Taipaleen kiintymystä Julio Iglesiaksen musiikkiin, sillä myös Iglesias oli levyttänyt tuon hitin. Iglesiaksen kappaleita Taipale levytti muutaman, joista nimekkäin on kai venäläisen Mustat silmät -kappaleen mieleen tuova herkistely Natalie. Se on vuonna 1995 ilmestyneen CD:n nimikappale.  Ja myös vuoden 2003 albumissa on ruotsalaisperäisen rock-piisin seurana Julio Iglesiaksen kappale Nauti elämästä.

Mainittava on myös amerikkalainen country-tähti Willie Nelson. Kulkukoirat-kokoelmassa on versio hänen kappaleesta Across the Border, joka on saanut nimekseen Kahden puolen rajaa. Duon Te rakkaat, luotain lähteneet ovat esittäneet aiemmin Willie Nelson ja Julio Iglesias (To all the girls I've loved before).  Taipaleen viimeisellä levyllä vuodelta 2014 on myös yksi Willie Nelson -piisi Oon tiellä taas, jonka Finlanders on levyttänyt aiemmin suomeksi.

Sitten olisikin vuorossa Chris Rea ja ruotsalaisyhtyeen Dom andra mutta niistä olen yllä jo kertonut. Sen verran lisään, että Blue Cafe’n sisältämää kokoelmaa Jäi yöstä muisto vain (1998) valmisteltiin huolella. Siinä on mukana lattaritunnelmaa, esimerkkinä sävelmä Yön ruusu. Se kuten monet muutkin levyn kappaleet nimikappaletta lukuun ottamatta ovat kuitenkin Kassu Halosen luomuksia.  

Reijo Taipale keikkaili ahkeraan ja hänen yhtyeestä haluan mainita yhden nimen. Hän on hanuristi Jani Helenius. Uskon, että hänen merkityksensä on ollut todella suuri. Olen häntä kerran konsertissa ja voin todeta, että kyseessä loistava hanuristi. Sitä en tiedä, kuinka tärkeänä tukena hän on Taipaleelle ollut, mutta ei laulaja ilman bändiä selviä. 



Kirjallisuutta:

von Bagh, Peter – Hakasalo, Ilpo. Iskelmän kultainen kirja. Otava 1986.
Forss, Timo Kalevi. Tähdet meren yllä – suomalaisen tangon tarina. Into 2019.
Pouta, Hellevi. Satumaa – Reijo Taipaleen tarina. Karisto 2017.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti