Vanhojen iskelmien maailmassa (runo)

Johdannoksi:

Alla olevaa tekstiä voisi kai kutsua pelkästään viimeistelemättömäksi kyhäelmäksi. Se syntyi hetkenä, kun mieli paneutui vanhojen iskelmien ja perinteisten lavatanssien maailmaan. Tuo laululyriikka on tullut minulle nimenomaan viime vuosien aikana tutuksi. Nuorena lähinnä sydäntä oli rock ja uudemman tyylin iskelmät.

Tekstissä ei ole juurikaan muuta omaa kuin muutamat sidesanat ja fraasien keskinäinen järjestys. Kaikki fraasit olen poiminut vanhoista iskelmistä. Niitä ovat laulaneet Olavi Virta, Reijo Taipale, Jorma Lyytinen, Esko Rahkonen, Kari Tapio, Veikko Lavi, Kari Piironen, Finlanders ja muutamat muutkin. Ne on oman tajunnanvirtani kautta muotoutuneet kokonaisuudeksi. Voisi siis kai puhua postmodernista otteesta.

Olkoon, miten on! Laitan sen kuitenkin tähän, kunnianosoituksena vanhalle tanssimusiikille, niiden laulajille, lavatansseista pitäville, sanoittajille ja kaikille niille, joilla on sydämessään edes pieni nurkka vanhoille tanssilavaiskelmille.

Oikeastaan tekstini on tarkoitettu kuunneltavaksi. Minun pitäisi se lausua (tai väliin jopa laulaa), jolloin tangon, valssin ja muiden laulujen rytmi heräisi eloon. Sekasotkuhan siitä voi syntyä, mutta olen luomustani kyhätessä hakenut tämänkaltaisen lyriikan olemusta. Keskeisenä tavoitteenani on ollut, että lukiessaan kukin löytää sieltä tuttuja iskelmiä vuosikymmenten takaa,  ja ehkä myös muistoja.

…

Vanhojen iskelmien poltteessa

Tuikkehessa tähtitarhain

olen etsinyt kaikkialta vain rauhaa itsellein.

Mennyt vaik' on elon aika parhain, rakkain oottaa jo ikkunassaan,

valo kutsuen hohtaa, vuori hehkuu raivoaan. 

Itse kasvoin mä kukkien lailla, uusi päivä luo aamun kirkkauden,

kieli herkkä jää näin värähtelemään:

Oi jospa vielä kerran sinne satumaahan käydä vois, kun järjen veit ja minusta orjan teit.

Kun vain sun kanssas olla saan, onni parhain on luonasi sun.

Ja merivettä perunoita sekaan suolaa hiukan voita,

etanoita ihanoita: väri niiden niin lempeä on.

Onni uskomaton, silloin täyttynyt on.

Ja korvin niin herkin, äänesi kuulen, viuluissa tuulen

niin muistan huultes kuiskeen,

katsees polttavan,

kuin unelman,

ja tuoksutkin, joita tuuli toi.

Kun kanssasi käydä saan onnelaan,

huulet antaa kuumintaan

ja haaveet kuin uni häipyy unholaan.

Ei eksy taivaan lintukaan,

mut - siivetönnä en voi lentää.

Mieltä lämmittää eräs herttainen kiharapää ja sydän hehkuu alla paksun laavakuoren

mut helmassa onnellisen yön, olet myrsky mi ruutuuni lyö.

Siks’ oon mä suruinen.

Jäikö kaikki vain yhteen suudelmaan polttavaan?

Vastausta, rauhaa saanut en.

Vesi musta laitureihin loiskuaa.

Mut’ silloin –

tango helkähtää.

  

Elämäni runoutta III: Kiveä, Leinoa, Haavikkoa, Kalevalaa, saksalaista liediä…

Tämä on kirjoitussarjani Elämäni runoudesta kolmas ja viimeinen osa. Sarjaan olen valinnut runoutta, jonka olen kokenut elämässäni tärkeäksi. Olen kahdessa edellisessä kirjoituksessani jo käsitellyt erikseen venäläistä lyriikkaa ja Kiinan klassista runoutta. Tässä osassa on viimeiset kahdeksan kohtaa, mukana myös yllätyksiä. En ole onnistunut pysymään musiikista erilläni, sillä kolmen otsikon alla käsittelen laulurunoutta. Pitkä tarina tästäkin on tullut.

Aiheet eivät ole missään erityisessä tärkeysjärjestyksessä. Ne ovat seuraavat:

(3) Aleksis Kivi, (4) Kalevala, (5) Eino Leinon Helkavirsiä, (6) Franz Schubertin Winterreise ja saksalainen lied, (7) Hengelliset laulut ja virsirunous, (8) Paavo Haavikko, (9) Risto Ahti, (10) Iskelmien ja kevyen musiikin lyriikka.

Aleksis Kivi

Aleksis Kiven runoja luen enää tuskin lainkaan, mutta ne ovat jääneet päähäni soimaan. Joskus muinoin niihin innostuin. Olin hankkinut jostain vanhan runokokoelman, sen ahmin sivu sivulta. Runoista ja niiden maisemasta – niityistä, metsistä, kummuista - jäi mieleen pysyvä elämys. Niin uskallan nyt hehkuttaa.  Vaikka runoissa on surua ja kaihoa, niin päällimmäiseksi nousevat riemun tunnot.

Muistini apuna ovat olleet myös hänen runoihinsa pohjautuvat muutamat laulut. Niitä kun kuulen, niin Kiven runomaailma pongahtaa eheänä silmieni eteen. Eikä unohtaa voi Seitsemää veljestä. Se on kuin suuri runo. Ja sieltä vastaani on jo koulupoikana tullut herkistävä luontokuva: ”Makeasti oravainen makaa sammalvuoteessansa…” Niitä sanoja tapaillessani nousen samalla itse puiden latvuksiin.

Risto Ahti on kuvannut kirjassaan RunoAapinen (Tampere 2002) Aleksis Kiven runoa Sydämeni laulu (”Tuonen lehto, öinen lehto, siell’ on hieno hietakehto…) seuraavasti:

”Runo on suomalaisen runouden helmi, se viihdyttää, soi, sykkii kuin sydän. Olen joskus sanonut, että enkelit itkevät maan päällä – eivät surua tai iloa, he eivät voi muuta kuin Itkeä. Tämän runon ääni on enkelin itkun ääni.”

Sydämeni laulu kuuluu niihin surumielisiin runoihin, mutta sieltä kaiken kivun keskeltä nousee outo lohtu. Se on kai Ahdin mainitsema sydämen syke.  Kiven runomaisema johtaa minut omiin suomalaisiin juuriini. Koen levollisena oman sidokseni isänmaahani. Aleksis Kivi on osa minua.

Kalevala, Kanteletar

Kalevalaa lukiessa sanat vievät mukanansa. Runojen soljuessa edessäni olen lähinnä hämmentynyt. Haluaisin uskoa sen todeksi, maailman synnystä lähtien. Olen tavannut monia ulkomaalaisia Kalevalan ystäviä.  Tunnen kai heidän seurassaan omasta suomalais-ugrilaisuudestani jonkinlaista ylpeyttä.

Kalevala on minulle sanataidetta parhaimmillaan, välillä karmeaa tragiikkaa, välillä eteenpäin ajavaa toivoa. Sen henkilöhahmot ovat jääneet elämään omine ristiriitoineen. Sisimmästämme saatamme heidät joskus tunnistaa. Siitä on pitkä aika, kun olen viimeksi Kalevalaan tarttunut mutta kyllä sekin hetki taas eteeni tulee. Ja silloin koen taas aivan uudenlaisen elämyksen.

Kalevala-kuvitusta Neuvostoliitosta vuodelta 1982

 Haluan nostaa Kalevalan rinnalle myös Kantelettaren. Sen mukana olen saanut matkata suomalaisille juurilleni. Se on raikasta laulurunoa, tanssivaa sanojen leikkiä, jossa sydän soi ja luonto säestää. Se on leikkisää naisnäkökulmaa, lennokasta sanaleikkiä, muttei pelkästään. Kyllä elämä tuo mukanaan myös katkeruutta mutta siinäkin laulu lohduttaa, jos ei sulhosta ole avuksi. Ollaan luonnon syleilyssä, omien seurassa.

Voi, tuntuu kuin olemme menettäneet jotakin.  Elias Lönnrot on jättänyt kansallemme arvokkaan perinnön. Ei kai se unohdu tässä historiattomaksi muuttuvassa elämän virrassa?

Kalevalan kansikuva Venäjän Karjalasta, T. Jufa ja M. Jufa

Eino Leino: Helkavirsiä

Eino Leinon runot ovat kaikki hyviä mutta yksi kokoelma on ylitse muiden. Helkavirsiä -kokoelmaan ensi kertaa tutustuessani luin sen yhdeltä istumalta lähestulkoon kokonaan.

Nyt kirjoittaessani ensimmäisenä nousee mieleeni Räikkö Räähkä. Joskus aikoinani näin televisiossa siitä upean tulkinnan teatterimies Juha Holman esittämänä. Kyseessä oli jokin kirjallisuuden festivaalin pääjuhla. Se oli huikea esitys. Ei mies tarvinnut apuna tekstejä, lausuja oli sisäistänyt runon maailman. Sen jälkeen Helkavirret on ollut kirjahyllyssäni kunniapaikalla.

Vesku Loirin Leino-paatos ei minuun pure, ehkä sen vuoksi olen saattanut Leinoa vierastaa, vaikka toki arvostan Loiria kovasti. Enkä suinkaan väheksy Leinon merkitystä kulttuurissamme.

Joskus aikoinani näin Oulun kaupunginteatterissa näytelmän Eino Leinon elämästä. Minua ärsytti suunnattomasti, kun hänet kuvattiin lähinnä rappiotilassa olevana juoppona. Luovan taiteilijan elämää on näköjään liian vaikea kuvata. Siksi piti keskittyä hänen elämänsä loppuvaiheisiin. Eipä paljoa huvittanut tuon jälkeen Leinon runoja lukea. Eikä hänestä tehty elokuvakaan ole innostanut. Vastapainoksi voin todeta, että Kajaanin Leino-museo on ollut hieno elämys.

Yhdestä en milloinkaan luovu. Helkavirsiä on minulle lukurunouden huippukokoelma, varsinkin ykkösosa.

Hengellinen laulu- ja virsirunous

Niin oudolta kuin se saattaa tuntuakin, nostan tähän yhteyteen myös hengelliset laulut. Rupeamatta julistamaan uskonnollista sanomaan totean, että hengellisen musiikin kautta runouteen ovat kosketuksessa monet sellaiset ihmiset, jotka eivät muuten siihen kosketusta saisi. Nuo laulut ja niiden sanomat antaa heille varmasti voimaa selviytyä arkisista askareista ja elämän pienistä ja suurista kriiseistä. Voin kuvitella jonkun esimerkiksi Lapin syrjäseutujen ihmisen tai perheen. Elämä on jatkuvaa rankkaa työtä ja selviytymistä. Hengellinen musiikki on se mieltä nostattava voimavara, jonka avulla selviää seuraavaan päivään.

Virsirunoudella on yhteys uskonnolliseen vakaumukseen ja hengelliseen elämään, se lienee selvää. Mutta kyllä monien mielessä ovat kirkkaana hengelliset laulut, vaikkei oma usko olekaan sydämessä kovin vakaana. Paras esimerkki lienee joulun ajan laulut. Ihmiset kansoittavat kauneimmat joululaulut tilaisuuksia, käyvät joulukonserteissa, kuuntelevat radiosta joululauluja ja vähintään hyräillen tapailevat muististaan laulujen sanoja, usein lapsena opittuja. Perinteet ovat vielä hengissä ja nousevat esille maallistuneessakin sydämessä.

Otan esimerkin suomalaisista herätysliikkeistä. Lestadiolaisuudessa on eri suunnilla omia laulukokoelmia: on Siionin virsiä ja matkalauluja. Niissä voimakkaana nousee esille veren symboliikka. Se on laaja aihe enkä haluaisi nyt mennä siinä syvemmälle. Ulkopuolisista voi tuntua pelottavalta, kun aletaan yhdessä laulaa ”Nouse jo pilvi verinen, ylene yrttitarhasta, virvoita meidän sydämet sun rakkautes tulella”(Siionin matkalaulut nro 72, sanat I.V. Vikman). Kristitylle kyse on Kristuksen sovintoverestä. Se on auttanut ja auttaa ihmistä selviämään välillä tuskaisestakin arjesta. On maassamme kai vielä edelleen niitä raskaan työn raatajia, jotka ovat pyrkineet antamaan oman panoksensa isänmaan ja lähimmäisten eteen. Kyse saattaa olla jopa uhrautumisesta. Laulu on vahva lohdun tuoja. Kun yhdytään pienessä ryhmässä tai suurella joukolla yhteiseen lauluun, on se samalla osoitus paitsi musiikin myös runon voimasta.

Kun yllä mainitsin yhden herätysliikkeen, niin mainitaan toinenkin. Kyllä herännäisyyden piirissä ns. körttivirsillä vahva yhdistävä merkitys.

Myönnän, että minunkin elämässä on ollut tilanteita, jolloin hengellinen perintö on ollut pelastavana köydenpäänä.

Virsikirjastamme löytyy hyvin monenlaisia virsiä. Tapanani on ollut käydä varsinkin matkustellessani – mikäli mahdollista - mennä paikalliseen kirkkoon jumalanpalvelukseen lähinnä virsiä laulaakseni. Vanhat virret ovat suosikkejani. Uusista en saa otetta, mutta on niissäkin hienoa lyriikkaa. Muistan esimerkiksi kerran ihastuneeni erääseen Anna-Maija Raittilan sanoitukseen.  Yllä on ollut jo puhetta Elias Lönnrotista enkä pääse hänestä eroon virsienkään yhteydessä. Elias Lönnrotin tekstejä ei nykyisin enää taideta kirkoissa paljoa laulaa.  Laitan loppusäkeet Lönnrotin tekstistä virressä 460, toki kyseessä on uudistettu versio:

Aikaamme auta muistamaan, se kulkee joutuisasti, ja tehtävämme hoitamaan viisaasti, ahkerasti. Karkota meistä velttous, luo meihin uusi innostus kaikissa toimissamme.

Lönnrotin sanoista huokuu opettajan kehotus. Hänellä itsellään oli tapana aivan elämänsä viime päiviin saakka aloittaa aamu kanteleensoitolla ja kalevalaisella laululla. Hän ei vieroksunut työtä. Yllä oleva virsisäkeistö voisi antaa minullekin voimaa päivän askareisiin, mutta valitettavasti en aamutumaan saa suustani äänen ääntä.

Tampereen tuomiokirkossa

Franz Schubertin Winterreise – saksalaisen liedin maailmassa

Ennen kuin Franz Schubertin laulusarja Winterraise tuli minulle sisällönkin puolesta tutuksi, olin kuunnellut sitä paljon. Oli tullut hankittua jostain ALE-hyllystä CD-levy, jossa solistina lauloi ainakin minulle täysin tuntematon baritoni Hermann Prey. Ja muidenkin laulamana olin sitä kuullut. Schubert oli kuulunut suosikkisäveltäjiini jo kauan ennen kuin ylipäänsä aloin kiinnostua yksinlaulumusiikista ja liedeistä.

Winterreisen ohella tutuiksi tuli vähitellen myös muu Schubertin yksinlaulumusiikki. Schwanengesang-laulusarjan sisältävän baritoni Thomas Quasthoffin CD-levyn hankin tämän vuosituhannen ensivuosikymmenellä. Oleilin tuolloin Kiinassa ja se sattui silmiini erään pekingiläisen kirjakaupan levyosastolla. Myös Robert Schumannin, Johannes Brahmsin ja monien muiden säveltäjien laulut tulivat vähitellen jollain lailla tutuiksi. Saksan kieli alkoi soida päässäni, vaikka en ollut varsinaisesti koskaan opiskellut saksaa, tapaillut vain yksikseni alkeita. Laulujen sisältö oli vielä pääosin epäselvä, vain muutaman laulun tunsin. Mutta musiikki vetosi, ja se riitti minulle pitkään. Saksan kieli kuulosti niin musikaaliselta.

Sitten kerran joulun aikaan näin eräässä kirjakaupassa liedlaulaja Ian Bostridgen tuoreen kirjan Schubertin talvinen matka – Winterreise (englanninkielisestä alkuperäisteoksesta suomentanut Sampsa Laurinen, Basam Books, 2015). Se oli kuin minua varten tehty – alkoi toden teolla matkani ihailemani laulusarjan maailmaan. Suloiset sävelet saivat sen myötä lihaa ja luustoa tuekseen. Tuon kirjan avulla tulivat laulujen taustalla olevat Wilhelm Müllerin runot tutuiksi, samoin itse Müller (1794-1827). Vajavaiset saksan taitonikaan eivät olleet ylivoimainen este, kun yritin tutkiskella runojen sisältöä. Kyllähän kirjassa on runojen suomennokset. Ne toki auttoivat, mutta halusin päästä perille myös runojen alkukielisestä dynamiikasta. Lueskelin runoja ääneen ja nautin.

Sen myötä alkoi myös muu saksalainen runous kiinnostaa, lähinnä Heinrich Heine.  Tekstien ohella kuuntelin myös niihin sävellettyjä lauluja. Varsinkin Robert Schumannin sävelmät tulivat tutuiksi. Nykyisin kuuntelen usein hänen Dichterliebe-sarjaa Heinen runoihin, hienona solistina tenori Fritz Wunderlich.

Winterreise on aivan upea kokonaisuus. Se on todellakin talvinen matka. Bostridge kykenee avaamaan laulusarjan syvyyden. Se alkaa yllättävästi jäähyväisistä. Sitten seurataan matkaajan vaellusta. Ollaan elämän perusasioissa. Sain sisimmässäni otteen vaeltajan tunnoista.

Kirjan runosuomennokset ovat lähinnä suoria sisältökäännöksiä. Löysin netistä sivuston, jossa esiteltiin laulettaviksi sopivia suomennosversioita. Hyviä ne olivat, tekijät olivat perehtyneet aiheeseensa. Valitettavasti aikoinani kopioimani linkki ei enää toimi, mutta kopioin tuolloin hienon suomennoksen yhdestä laulusarjan lempirunostani Der Lindenbaum – ’Lehmus’. Se alkaa näin:

”Am Brunnen vor dem Tore,/ da steht ein Lindenbaum;/ ich träumt’ in seinem Schatten/ so manchen süßen Traum…”

Suomentaja on nyt jo edesmennyt tunnettu latinisti Teivas Oksala. Hänen versionsa alkaa näin:

 ”Kaivolla portin luona/ on lehmus lehtevin/ varjossa sen, puun alla/ niin usein uneksin…”

Runossa vaeltaja pysähtyy levähtämään lehmuksen katveeseen ja kuulee sieltä kutsun. Soi kuoleman kutsu, joka seuraa vaeltajan elämän taustalla.

"Komm her zu mir, Geselle,

hier find’st du deine Ruh’!"

”Käy luokseni nyt, veikko,/ saat rauhan suloisen!” (suom. Teivas Oksala)

Nuo säkeet seuraavat miestä läpi elämän. Tuo kutsu alkaa jo houkuttaa. Runo loppuu näin:

"Nun bin ich manche Stunde

entfernt von jenem Ort,

und immer hör’ ich rauschen:

du fändest Ruhe dort!"

Oksala on suomentanut säkeet seuraavasti: ”On kulunut jo aikaa/ ja kaukana ne maat/ vaan aina kuulen kuiskeen:/ vain siellä rauhan saat.”

En voi olla liittämättä tähän yhteyteen erästä seikkaa. Olen tuohon yhteyteen kirjoittanut jostain kummasta syystä kommentin, joka liittyy Schubertin ja Müllerin venäläiseen aikalaisrunoilijaan: ”Ja kuolema vietteli ehkä Puškiniakin.”  Ei se toki ihme ole, sillä kuolema oli läsnä elämässä päivittäin. Niin Müller kuin myös Schubert menehtyivät nuorina miehinä, Puškin hieman vanhempana.

Laulusarjan kaikkiin runoihin sisältyy tavallaan tarina. Bostridge osaa löytää niihin laajempia merkitysyhteyksiä. Koko Winterreise on sykähdyttävän tiivis sisällöllinen ja musiikillinen kokonaisuus. Se on elämys, jota kuunnellessa tuskin malttaa hengittää. Toki esittäjissä on eroa. Olen mieltynyt baritoniääniin. Naisen esittämänäkin olen sitä pari kertaa kuunnellut netin livelähetyksessä. Toinen niistä miellytti, toisen jätin kesken, kun tuntui niin hengettömältä. 

Laitan tähän linkit pariin hienoon versioon. Ensimmäinen on levytys vuodelta 1962. Laulusolistina on baritoni Dietrich Fischer-Dieskau ja pianistina Gerald Moore. Se kuuluu klassisiin Winterreise-levytyksiin, aivan ehdotonta huippua. Tästä linkistä avautuu samojen esittäjien versio, mutta siinä runot ovat luettavissa ja kaiken lisäksi tekstikaista etenee laulun mukana.  Toinen versio on videokuvaus niin ikään yhden suosikkilaulajani baritoni Thomas Quasthoffin esityksestä, pianisti jää minulle tuntemattomaksi.

Haluan vielä liittää maininnat kahdesta Schubertin suosikkilaulustani Winterreisen ulkopuolelta. Matthias Claudiuksen runoon sävelletty ”Tyttö ja kuolema” taisi olla yksi niistä lauluista, joka herätti minussa syvemmän kiinnostuksen yksinlaulumusiikkiin. Taustalla oli näkemäni samanniminen näytelmä ja sittemmin myös Roman Polanskin elokuva. Toinen suosikkilauluni on Ständchen Schwanengesang-kokoelmasta.

Haavikko

Elämässäni on ollut aika, jolloin moderni lyriikka on kiinnostanut ja perinteinen saanut jäädä sivuun. Tähän kymmenikköön valitsin Paavo Haavikon (1931-2008). Hän on ennen kaikkea runoilija mutta myös proosa ja muut tekstit ovat kiinnostaneet.

Haavikko toi runouteen kylmän aikaa laajalti tarkkailevan analyytikon. Usein olen ollut aivan pihalla hänen runojensa ajatuksista mutta siinä kai se yksi tärkeä tekijä, miksi kiinnostus vain jatkui ja jatkui, toki raja siinäkin on tullut vastaan.

Olen ollut tekemisissä erään Haavikon kääntäjän kanssa. Hän on siis kääntänyt Haavikon runoutta omalle äidinkielelleen. En paljasta enempää kuin että kyse ei ole saksan eikä venäjän kielestä. Hän pyysi kommenttejani erääseen käännösversioon. Hyvin etäällä se alkuperäisestä oli, hän oli tehnyt raakaa tulkintaa ja pyrkinyt luomaan runon pohjalta omaa kerrontaa tekstin pohjalta. Sana sanalta hän ei ollut kääntänyt eikä siitä olisi syntynytkään mitään järjellistä. Hän ei mielestäni ollut perillä modernin runouden ideasta. Eikä ole mikään ihme, ettei hän ollut saanut otetta runosta. Siinä oli sen kaltaisia viittauksia omaan kulttuuriimme, että ulkomaalaiselle ne eivät avautuneet, tuskin monelle suomalaisellekaan. Itse asiassa viimeistään tuolloin minulle tuli selväksi, kuinka vaikeaa ja lähes mahdotonta runouden kääntäminen on. No itsekin olen suomentanut ja haluankin heti lisätä, että osittaisesta mahdottomuudestaan huolimatta lyriikan kääntäminen on tärkeää, jotta kykenisimme tuntemaan toisten maiden kulttuurielämää.

Haavikko on joka tapauksessa ollut suomalaisen lyriikan ja kirjallisuuden johtava hahmo. Ja häntä on arvostettu myös ulkomailla. 80-luvulla hän sai arvostetun Neustadt-palkinnon, joka on toiseksi arvostetuin kirjallisuuden palkinto maailmalla (Nobelin palkinnon jälkeen).

Haavikon lyriikasta minulle kiinnostavin kokonaisuus on hänen nuoruuden tuotantonsa, tarkoitan 50-lukua. Siellä on mielenkiintoisia historia- ja Venäjä-kytkentöjä. Vuodelta 1958 löytyy myös viittaus Kiinan perinteiseen lyriikkaan, runo Li Bain kuolemasta, jota olen käsitellyt Kiinan runouden yhteydessä. Suomalaisen sarjan ja sen salaperäisen ”ruhtinaan” parissa muistan joskus painiskelleeni, ja mieltä on joskus askarruttanut niin ikään salaperäinen yhteys muinaiseen roomalaisten maailmaan.

Muistan joskus kiteyttäneeni, että Haavikko toi runouteen laajemman perspektiivin, kuten historian ja maailman talouden.  Ei pyöritty pelkissä rakkauden, lemmen ja hyljätyksi tulemisen tunnoissa. Niin ikään suomalaiskansalliseen patriotismiin ja isänmaallisuusajatteluun hän on tuonut uusia ulottuvuuksia.

Mutta kun nyt alan miettiä Haavikon merkitystä itselleni noin yleisellä tasolla, niin menen hieman ymmälle. Vaikeatajuista se oli ja on edelleen. Vanhempana en tunnu saavan siitä otetta senkään vertaa kuin nuorena. Se johtunee kyllä siitä, että käytännössä en enää harrasta runojen lukemista. En osaa niihin keskittyä. Silloin kun jossain määrin hänen runojaan vielä luin, sain sentään edes hapuilevaa tuntumaa runoilijan ajatuksiin. Uskon, että hänen vaikutuksensa on ollut enemmänkin alitajunnan tasolla. Opin hahmottamaan maailmaa laajemmin, pääsin ulos omista ahtaista näkökulmista. Maailmankuvani selkeni, tuolloin ahtaaseen ja osin naiiviinkin poliittiseen näkemykseeni tuli laajuutta. Ja Kyllä Haavikko on vaikuttanut elämässäni myös välillisesti: hänestä on tullut käytyä monta antoisaa keskustelua. Nyt tarkoitan Haavikon koko tuotantoa, sekä proosaa että asiatekstejä.

Haavikko on ollut kiistelty hahmo. Hän kävi aikoinaan kiihkeitä keskusteluja radiossa mm. Hannu Taanilan kanssa.  Lisäksi muistan, kun joskus 70-luvulla televisioon oli koottu suomalaisia talouselämän vaikuttajia keskustelemaan Haavikon draamaesityksen pohjalta. Ykkösenä istui Kansallispankin pääjohtaja ”Tosi on -mies”, jonka nimeä en saa nyt tähän hetkeen päähäni.

Pari teosta haluan mainita erikseen.  Niiden vaikutus on erityinen.  Puhua, vastata, opettaa on aforismiteokseksi luokiteltu kirja vuodelta 1972. Se on hyllyssäni näkyvällä paikalla enkä luovu siitä kuin kuollessani. Aika ajoin – joskus pitkienkin taukojen myötä – olen siihen palannut ja aina sieltä löytää jotakin uutta. Nyt on jälleen kulunut viime lukemisesta pitkä tovi, ehkä pian on taas sen aika.

Valitsin teoksesta pari otetta. Seitsemännessä luvussa on otsikkona Rotat lähtevät. Omistaja myy. Laiva uppoaa. Sen alta löytyy mietelmä, jonka nykyisen hallituksen ministerit ovat varmaan sisäistäneet ohjeeksi eduskunnan kyselytunnille:

”Kun he tekevät kysymyksiä. Vastaa heille toisesta asiasta. Hekin kysyvät toisesta kuin puhuvat.” (s. 47)

Seuraavalta sivulta on kaksi esimerkkiä:

”Sosialistit, sananselittäjät, teknokraatit, joita palvelee joutava huvitus ja lukeneisto, ovat saaneet patentin ikiliikkujalle.”

”Tätä kaikkea kutsun noidutuksi ympyräksi, pahaksi kehäksi, ikuisiksi kuluiksi.”

Annan vapaudelle vallan ja tulkitsen mietteet myös turhan byrokratian kritiikiksi. Hieman irrallisiksi ne tässä yhteydessä tosin jäävät.  

Toinen teos on Kaksikymmentä ja yksi vuodelta 1974. Olen pitänyt sitä runoelmana, mutta se näyttää luokitellun runoteokseksi. Se on ulkoisesti runomuotoista, mutta proosamaista kerrontaa. Kielikuvat lähentävät sitä runouteen.

Teos liittyy Suomen muinaishistoriaan ja Kalevalan maailmaan. Haavikko osallistui teoksellaan Sammon salaisuudesta käytävään keskusteluun. Se kuvaa soutumatkaa Venäjän halki Bysanttiin ja muistaakseni matkataan sieltäkin vielä eteenpäin. Minua kiehtoi aikanaan juuri tuo Bysantin maailma.  Sampo-myytti taisi olla se seikka, minkä takia ylipäänsä hankin kirjan. Olen ostanut hieman repaleisen kirjan jostakin divarista, sisäkannesta löytyy hinta - 10 markkaa. 

Kymmenen markan divarilöytöni

Olen varma, että osaltaan teoksen vaikutuksesta aloin myöhemmin kiinnostua Bysantin ja myös Venäjän muinaisesta historiasta. Haavikon kiinnostus Kalevalaan on ollut merkittävä. Haavikkohan on sittemmin käsitellyt myös Kullervo-myyttiä. Samalla hän on osaltaan innostanut myös minua tutkimaan Kalevalan hahmoja. Niistäkin olen saanut keskustella ulkomaita myöten.

Haavikkoa en ole viime vuosina paljoa lukenut noiden yllä mainitun kahden teoksen lisäksi. Mainitsen tässä muutaman lukemani teoksen. Vuonna 1997 ilmestynyt Suuri keinottelu on tietokirjallisuutta. Siitä aikoinani pidin ja se löytyy edelleen kotoani. Proosateoksen Anastasija ja minä (1993) kävin lävitse, koska se liittyy Venäjän viimeisen tsaarin perheen kohtaloon. Aihetta on käsitelty oikein mielenkiintoisesti. Mustat kantarellit vuodelta 2004 sisältää kolme novellia. Siitä en saanut enää mitään irti.  Nämä eivät enää liity varsinaisesti runouteen. Sen suhteen varhaistuotanto on minulle keskeisintä. Ja kyllä pidän myös mietekokoelmaa Puhua, vastata, opettaa runoutena.

Risto Ahti

Risto Ahdin tuotantoa aloin seurata jo 70-luvulla. Hän on julkaissut yli 20 teosta. En voi oikeastaan nostaa sieltä esiin yhtään erityistä suosikkia. Hänen runonsa ovat olleet minulle aina raikastava pakotie arjen rutiineista ja paineista. Hän antaa sanojen viedä ja vieväthän ne. Se on ollut puhdistava lukukokemus. Kirkkaus palaa sumeisiin silmiini. Toki ajan myötä olen alkanut hänen teksteihinsä hieman puutua, kun on tuntunut, että polku kiertää samaa rataa. Siitä on kuitenkin ollut hyvä heittäytyä syrjään. Yhtä kaikki, hän on ollut minulle tarpeellinen runoilija, omalla tavallaan korvaamaton. Välillä joudun odottelemaan uutta inspiraatiota, että voin heittäytyä hänen runojensa maailmaan.

Häntä muistellessani menen aina 80-luvulle. En paljasta tarkemmin, mutta olen ollut hänen kanssaan tekemisissä, joskaan en henkilökohtaisesti. Sain tuolloin kosketuksen hänen runoilijan persoonallisuuteensa ja siitä lähtien olen aina tutustunut hänen uusimpiin aivoituksiinsa. Yllä olen Aleksis Kiven käsittelyn yhteydessä häneen jo viitannut. Siinä mainittu teos RunoAapinen vuodelta 2002 oli minulle kuin opintomatka. Pari vuotta sen jälkeen ilmestyneet Runeberg-suomennokset sen sijaan eivät minuun osuneet. Olihan se kuitenkin hieno ele juhlistaa kansallisrunoilijamme 200-vuotista muistoa.

Ahdin runojen maailma on täynnä arvaamatonta seikkailua. Siinä matkataan kielessä vapaasti, ei ole jääty totuttuihin merkitysuriin. Se on vienyt minut aina uudelleen odottamattomiin sfääreihin. 

Hieman samanlainen suhde minulla on ollut Jyrki Pelliseen, joka on lisäksi myös kuvataiteilija ja muusikko. Monipuolinen taiteilija kun on, niin hänen lyriikkansa ja proosarunojen maailmassa ajatukset vievät ja väritkin räiskyvät. Ahdin teksteihin minulla on kuitenkin ollut paljon läheisempi suhde ja se on kestänyt pitempään. Pellisen ajatustenjuoksua seuratessa en pääse mihinkään, mutta pelkkä yrityskin on antoisa kokemus. Pienoisproosateoksissa Pariisi ja New York (2009 ja 2010) hänellä on persoonallinen tapa sisäistää suurkaupunkien maailmaa. Pysyin niissä matkakertomuksissa jonkin verran mukana.    

…

Tässä listassani on kaksi uuden runouden edustajaa. Pentti Saarikoski olisi ollut seuraavana listallani. En ole häntä kuitenkaan niin paljon lukenut. Luulen, että hänen myöhäistuotantoonsa kuuluva Tiarnia-sarjan pariin vielä jossain vaiheessa palaan. Nyt liikun tähänastisen elämäni pituisella aikavälillä. Paljon olen varsinkin nuorempana runoutta lukenut. Siitä on enää vähän mielessä. Sen vaikutusta omassa elämässäni en kuitenkaan kiellä.

Iskelmien ja kevyen musiikin lyriikka

Yllä käsittelin hengellistä laulurunoutta ja totesin, kuinka tärkeä seuralainen se on ihmisten elämässä. Iskelmät jos mitkä kuuluvat myös ihmisen arkeen. Ne osuvat sydämeen. Falskia ja teennäisyyttä totta kai riittää, mutta jonkin vajeen sekin täyttää. Eräässä vähemmän tunnetussa Tomi Markkolan iskelmässä ”enkelin siipi koskettaa”. Ei kuulija tai tanssija kai usko enkeleihin mutta elämässään eksyksissä olevalle se on vähintään toive paremmasta tai sen kautta saa voimaa omaan parisuhteeseensa.  

Iskelmistä ja viihteestä on monenlaisia mielipiteitä. Siellä tykätään tai ei tykätä, maku määrää, analyyseille ei ole sijaa. Tunteet edellä mennään. On iloa ja elämän suuria tapahtumia, intohimoisia rakkauden purkauksia. Toisaalta on surua, kaipuuta, nostalgiaa. Ero on tullut, rakkain on menetetty, yksinäisyys kiusaa. Eikä välttämättä ole kyse mistään kertalemmestä. Monivuotinen elämänkumppani on jättänyt tai poissa. Saatetaan jopa olla haudan äärellä.

Varmaan monet ovat samaa mieltä siitä, että Juha Vainion ja Juice Leskisen sanoitukset ovat taidetta. Ne ovat runoutta, jossa ajatukset on osattu tiivistää kohdalleen. Sanat osuvat, riimit iskevät muistiin ja jäävät sinne soimaan. Vainion Kolmatta linjaa takaisin on klassinen esimerkki. Hänen hervottomista ilotteluistaan nostan esille tuntemattomamman esimerkin - pohjoisen matkasta sekä suomipojan ja ruotsalaisherran kiistoista nakkikioskijonossa kertovan Veljet keskenään.

Sanat jäävät kuitenkin melkein aina iskelmässä taustalle. Juha Vainio on sanoittanut salanimellä kauniin ja haikean suomalaisen säveltäjän kappaleen Viimeinen kevät, jonka ensimmäisenä levyttänyt tuolloin nuori kyky Markus.  Sävelmä on kaunis ja koskettava, johon lyriikka sopii. Sanoittaja on tehnyt työnsä ammattimiehen rutiinilla eli ei se erityisemmin sävähdytä.

Juicen nerokkaista teksteistä voisi valita mitä vain.   Hän on toki usein räväkkä mutta osaa herkistelläkin, vaikka Syksyn sävelessä. Viidestoista yö on rajumpi kahden viikon ryyppyputken jälkeistä mielentilaa kuvaava purkaus. Minulle ikisuosikkina on ollut hänen omaa aikaansa ja lähimenneisyyttä puntaroiva tilitys Paperitähdet. Minulla on vieläkin tallessa vinyylilevy (Tauko I), jonka päätöskappaleena se oli ja jota aikanaan tuli paljon soitettua.  Ei levy vieläkään ole puhki kulunut, mutta Juicen musiikki on saanut antaa tilaa muulle. Vaikka olenkin 70-luvulla nuoruuteni viettänyt rock-nuori, niin nyt sydäntä lähimpänä ovat vanhemmat iskelmät Olavi Virrasta lähtien, mutta hänestä hieman edempänä lisää.

Karaokebaareissa on tullut seurattua lauleskelua ja olenpa jonkin verran itsekin laulanut. Souvareiden kappaleissa sanat pääsevät esille. Tekstiä on paljon, sävelmä vie sanomaa eteenpäin.  Esimerkiksi Sielujen soitto saa monella kyyneleet vierähtämään. Siinä on omakohtaisuuden tuntua, kuolema on aidosti läsnä. Seitsemän päivää on yhtyeen kotiseudulle Lappiin sijoittuva surullinen läheisen menetyksestä kertova kaihoisa laulu. Kari Tapion tuotanto on karaokessa suosittua. Kuin lapsena ennen saattaa iäkkäämmällä kuulijalla saada silmät kostumaan hänen muistellessaan laulun mukana omaa lapsuutensa aikaa.

Mentäessä iskelmän historiaan, niin mieleen nousevat ensiksi Laila Kinnunen ja Olavi Virta. Nyt kun heitä kuuntelee, niin mieleen nousee samalla heidän oma elämänkohtalonsa. Se tuo lauluihin ja niiden sanomaan lisäpainoa. Laila Kinnusen kykenee äänen voima, siihen sisältyvä traaginen sävy ja tunnelataus ei kyllästytä. Hän pystyy välittämään kuulijalleen lauluun sisältyvän tarinan. On tilanteita, jolloin jään pitkäksi toviksi häntä kuuntelemaan. Hän on lumoava laulujen tulkki. Saman voi sanoa Olavi Virrasta. Hänen pitkään uraansa mutta samalla suhteelliseen lyhyeen elämään on mahtunut niin paljon eri vaiheita. Hänen äänensä on ollut kuuluvilla 30-luvun lopulta alkaen. Jo sotavuosien aikana hän oli tehnyt rohkeita kokeiluja. Ääni oli vielä sille ajalle tyypillinen mutta hentouteen alkoi tulla myöhemmin voimaa ja tulkinnat monipuolistuivat. Mielestäni huipputulkintansa hän teki 60-luvun alkuvuosina, kun skandaalit olivat tehneet tehtävänsä, perhe oli hajonnut, viina ja sairaudet veivät miestä jyrkkään alamäkeen. Hän on antanut esimerkiksi suomalaiselle tangolle koskettavuuden.

Tangosta puhuttaessa ei saa toki unohtaa Unto Monosta. Reijo Taipaleen tulkitsema Satumaa tuntuu jääneen suomalaisten sydämiin. Itselleni mieleen on myös Yön tummat siivet.   Se on niin ikään oiva näyte Monosen sanoittajan kyvyistä. Musiikissa sanat saavat voimansa. 

Otan tähän pari esimerkkiä Olavi Virran lauluista ja hänen omasta sävellystuotannostaan. Se on suppea, mutta ainakin minulle siinä on helmiä. Hän on tehnyt hieman myös sanoituksia. Seuraavista kolmesta esimerkistä yksi on hänen sanoittamansa. Lauluja yhdistää se, että Virta on levyttänyt ne kaksi kertaa. Toinen kerta on 60-luvulla, jolloin Virta kykeni antamaan lauluilleen hyvin traagisen ja omakohtaisen sisällön, uuden sykkeen. Elämän karuus nousee niistä pintaan. Se on klassista tulkintaa syvällä rintaäänellä, ei mitään pintahehkua. Syysillan muistoja ja Menneitä muistellessa ovat ensin ilmestyneet vuonna 1948, Punatukkaiselle tytölleni -laulun alkuversio on vuodelta 1952.

Syysillan muistoja (sanat Reijo Kaarre)

Miksei tänä iltana tähti ole syttynyt yksikään,

miks on kuin lohtuni ainut pois häipyisi pimeään.

Soi hämyssä katkera laulu, jota kärsien kuuntelen,

en sinua armas mistään tänä iltana syytä en.

Mä hämyssä kauas kuljen, yli sumuisen aavikon,

niin kuin tämäkin syksyn ilta, minun mieleni musta on.

Tänä iltana ei yksikään tähtösistä loista mua lohduttain

on turhaa kai toivoa mitään, paras uupua yöhön vain.

”Tänä iltana ei yksikään tähtösistä loista mua lohduttain, on turhaa kai toivoa mitään, paras uupua yöhön vain.” – Siinäpä suomalaista melankoliaa syvimmillään, rajua mutta aitoa ja vilpittömän tuntuista sisäistä purkausta. Sen pystyy Virta laulussaan välittämään. Toki hänen oma elämän kohtalonsa tuo tulkintaan lisää traagisuutta. Mieleen nousevat hänen elämänsä viimeiset kurjat vuodet, jolloin miehestä tehtiin lähes hylkiö.

Menneitä muistellessa (sävel ja sanat Olavi Virta)

Tässäkin laulussa Virta purkaa omaa elämäänsä. Hän vaipuu unelmiinsa ja hiljentyy yksinäisyydessä.

”Nyt seison yksin mä tähtein alla, katson taivaisiin. Kaikkialla hiljaisuus, vaivun unelmiin. Ja kaukaa tuikkivi tähti pieni, mielehen se saa. Oi jos kerran johtais tie tähtitarhain taa.”

Hieman myöhemmin hän jatkaa näin:

”Niin lyhyt aina ihmisen on mainen polku tää, vain ikuisuus on ääretön, se aina jälkeen jää. Jos voisi tietonsa kaiken antaa tähti mieleen mun, onnen saisin autuaan, rauhan kaivatun.”

Punatukkaiselle tytölleni (sanat Lauri Jauhiainen)

Vuoden 1952 verso on harmittomampi tasarytminen aikansa vakiotango, jonka syntyhistoria on toki epätavallinen (ks. wikipedia). Myöhempään vuoden 1963 versioon on tullut jo edellisten esimerkkien tapaan tragiikkaa, kun perhekin oli menetetty ja mies oli jäänyt yksin. Unelmat ovat haihtuneet Ja kaipuu menetettyyn onneen on todellista. ”Oi, jospa parempi oisi hän, kuin oisin ollut minä sulle.”  Näin laulaja huokaa muistellessaan omaa punatukkaista rakastaan, jonka hän voi kohdata enää ”laulun siivin”.  Virran tulkinta on aitoa, ei mitään sokerilla kuorrutettua rakkauden satua.

Otan vielä yhden esimerkin Virran tulkitsemista käännösiskelmistä. Se on nimeltään Yksinäisyys (Solitariness, suomal. sanat Saukki) ja kuultavissa täällä. Laulu pystyy välittämään suuren epätoivon eron jälkeen. Tällaisia tunteita välitettäessä ylilyönnin vaara on ilmeinen. Sen minäkin tunnistan mutta olen silti mieltynyt sävelmään, Virran tulkintaan ja laulun tekstiin. Iskelmässä ylilyönnitkin on sallittua.  Me tarvitsemme sitäkin kautta samaistumisen kohteita. Kari Kuuvan parodiaksi tarkoitettu B-puolilevytys Tango pelargonia on myös osaltaan esimerkkinä.

Lopuksi laitan lyhyen katsauksen muihin suosikkeihini. Edu Kettusen Retki meren rantaan koskettaa kovasti. Se on laulelmatyyppisestä musiikista jäänyt mieleen soimaan. Lasse Mårtensonin Myrskyluodon Maijassa on myös taustalla kokonainen elämäntarina. Olen tosin kuunnellut vain Jukka Virtasen suomennosta.  Valsseista Reijo Taipaleen Ruusu joka vuodesta saa sydämet hehkumaan. Nämä nousivat ensimmäisenä mieleen.

Mennään vielä todella laajaan perspektiiviin, eri englanninkieliseen tuotantoon. Nuorena Rockin hehkussa minut hiljensi Moody Blues -yhtyeen Nights in White Satin. Siitä sain varmaan erityisen kosketuksen unelmaan rakastumisesta ja rakkaudesta. Procol Harumin A Whiter Shade of Pale toi kosketuksen absurdiin sanoitukseen. Noita lauluja kuuntelen mielelläni edelleen. Uudemmista tuttavuuksista Elton Johnin esittämä Candle in the wind on kunnianosoitus Marilyn Monroelle. Hän oli suuri taiteilija, paljon enemmän kuin pelkkä mielikuvissamme jumpperiaan riisuva hempukka. Vielä haluan mainita koskettavan klassikon My Way. Sen monista versioista nimenomaan Frank Sinatran tulkinta pysähdyttää. Siinä on tilinteon tuntua.

Reijo Taipale – laulaja

Reijo Taipale on poistunut muille laulumaille ja on aika pohtia, millaisen jäljen ja perinnön hän on meille jättänyt. Tämä on kertomus siitä, miten olen tuon suuren laulajan itse kokenut ja sisäistänyt. 

Peter von Baghin ja Ilpo Hakasalon Iskelmän kultaisessa kirjassa (1986) todetaan, että…

”hän on jalat maassa enemmän kuin kukaan, ja tästä aukeavat unelma ja sisäiset maailmat. Ehkä juuri tähän perustuu Reijo Taipaleen suorituksen vaikuttavuus ja perimmäinen runollisuus.”

Tuo luonnehdinta on kirjoitettu jo 80-luvun puolivälissä. Vasta tuon kirjoittamisen jälkeen Taipale sai ensimmäisen kultalevynsä, joita sitten alkoikin tulla lähes liukuhihnalta.

Toisessa kohdassa kirjaa todetaan kutakuinkin niin, että esikuva Olavi Virta lauloi tyylillä, johon tavallinen kansa ei voinut samaistua. Häntä vain ihaillaan. Taipaleen suhteen sellainen ajatus ei pälkähdä mieleen. Hänen ollessa areenalla kuulija kykenee samaistumaan.  Tämä ei tarkoita, että hän laulaisi huonosti. ”Mies ja ääni ovat rehellisessä sopusoinnussa keskenään ja siksi Taipaleen suosio on tavattoman laaja ja vakaa syvien rivien keskuudessa.” Esimerkiksi sopii Satumaa. Sen luoma unelma on niin realistinen, lähellä meitä jokaista.

Jos yrittäisin itse hahmottaa. Reijo on kaikkien kaveri, harmiton puurtaja, hän liikkuu maan pinnalla, ei mikään tähti vaan tanssilavoilla vain henkilö yksi muiden joukossa. Helppo häneen on samaistua. Tähtikulttiin ei Reijo Taipaleen habitus yllä.

Tässä on vielä Reijon omia sanoja von Baghin ja Hakasalon kirjasta:

”Meikäläinen laulaa sellaiset 40 - 45 laulua joka ilta […] Ja yleisö pitää siitä, ainakin minä olen sen huomannut, kun laulaa paljon.”

”Meikäläinen on ihan sellainen työläinen eikä mikään tähti.”

Laulajana hänellä on ollut erilaisia kokeiluja mutta niissäkin tulkinnoissa hän on säilynyt omalle tyylilleen uskollisena. Sama vanha Reijo niistä löytyy. Tulkitessaan operettisävelmiä hän tuo nuo laulut tanssilavoille, ei yritä matkia suuria taiteilijoita vaan laula tyylipuhtaasti omalla tavallaan, laatua unohtamatta. Siitä annan edempänä esimerkkejä. Myös rockmusiikkia hän tulkitsee omasta perustastaan käsin. Sillä tavalla laulut avautuvat laajemmalle yleisölle.

…

Mikään tanssilavaihminen en ole koskaan ollut mutta Reijo Taipaleen musiikki on kyllä tullut tutuksi, myös karaoken kautta. En ole Reijoa koskaan tavannut, mutta tunnen kylä muutamia, jotka ovat hänen kanssaan jutelleet. Eräät muistavat hänet jo vuosilta ennen levytysuraa.

Olen itse viime aikoina kuunnellut hänen musiikkiaan eri ajoilta. Laulut ovat suurimmaksi osaksi minulle tuttuja muidenkin esittäminä. Reijo Taipale oli todellakin laulaja - jo pienestä pitäen. Määrätietoisuus ajoi Miehikkälän syrjäkylien nuorukaisen Helsinkiin. Sieltä ura lähti loistoonsa.  Tanssilavojen mies jaksoi keikkailla väsymättä vuosikymmenestä toiseen. Ja kun viime vuosina terveys alkoi pettää ei hän millään olisi malttanut laulamista jättää.

Päätin kirjoittaa hänestä jutun, vaikka en ole häntä koskaan nähnyt häntä hänen varsinaisella työpaikallaan tanssilavoilla. Toki hän on tullut tutuksi TV-ruudusta ja – kuten yllä jo mainitsin – muiden kokemusten kautta. Kerran olen hänet nähnyt täysin sattumalta, kun hän käveli kadulla vastaan. Siitä kerron hieman lisää alempana. Juttuni otsikkoa miettiessäni lisäsin siihen sanan laulaja, koska laulu meitä yhdistää. Laulaja koen minäkin olevani. Lauloimme molemmat lapsena. Minun lauluni hiipui, hän teki laulusta elämäntyönsä.  Kun nyt kuulee Taipaleen laulavan nuorena parikymppisenä tai jo yli seitsenkymppisenä alkaa viimeistään tajuta, kuinka käsittämättömän komea ura se on ollut ja kuinka monenlaisia vaiheita noiden vuosien väliin on mahtunut.

Tunnen olevani enemmän klassisen musiikin harrastaja mutta viime vuosina iskelmätkin ovat alkaneet kiehtoa. On tullut juteltua monen iskelmäharrastajan ja muusikonkin kanssa iskelmistä ja niiden esittäjistä. Otetaan esimerkiksi Olavi Virta.  En halua nyt kajota hänen viimeisiin vuosiinsa, sillä niitäkin muistellaan. Mutta kasvoihin tulee erityinen loiste, kun eräs tuttavani - 50-luvun kokenut ikämies - alkaa kertoa tanssilavamuistoistaan ja Virran esiintymisistä. Hän löysi tansseista elämänkumppaninsa. Vaimo oli ihastunut Olavi Virran lauluihin ja kun häiden aika tuli, soi Carmen Sylva heidän häävalssinaan.  Eräs muusikkoperheen lapsi muistaa, kun Olavi istui heidän keittiössään. Se tilanne jäi elävänä pikkutytön mieleen. Sitten on muisteltu Taisto Tammea. Mm. eräältä hänen koulutoveriltaan olen kuullut muistoja tuosta kiltistä pojasta, jonka laulajan ura oli tuskin vielä edes haaveena. Nuo laulajat ovat merkinneet monille paljon. Kyyneleet saattavat vierähtää poskille muisteloiden lomassa.

Entä sitten Reijo Taipale? Hänen suhteen kiinnostukseni syveni oikeastaan vasta silloin, kun eräs Taipaleen tuntenut iskelmämusiikin ystävä hänestä kertoili. Siitä hän ei ole tykännyt, jos olen joskus yrittänyt viedä puhetta Taipaleen alkoholin käyttöön. Hänelle Reijo oli Miehikkälän köyhistä oloista maailmalle lähtenyt tuleva mestari. Hän valitsi tanssimusiikin, vaikka klassinen urakin olisi ollut tarjolla. Hän arvostaa Taipaleen monipuolisuutta. Onhan hän levyttänyt operettia ja muitakin klassisia sävelmiä. On todella, mutta niissäkin on aina laulanut se sama tuttu Taipaleen Reijo. Reijon elämän vaiheistakin hän tuntuu tietävän yllättävän paljon. Hän on pikkupoikana tavannut Reijon ensimmäisen kerran ja läpi elämän hän seurasi Reijon uran kehitystä. Tieto kuolemasta tietysti herkisti miehen, mutta kyllä hän oli tietoinen laulajatähden muistiongelmista. Eihän laulusta tahtonut mitään tulla, kun piti kysyä kansalta, ”miten se Satumaa oikein alkaa”.

…

Reijo syntyi vuonna 1940 Kymenlaakson Miehikkälässä. Isä kuoli pojan ollessa kolmevuotias. Niin hän kasvoi köyhässä pienviljelijän perheessä. Laulu vei pojan mukanaan. Jo kirkasäänisenä poikasena hän esiintyi solistina. Onneksi hän malttoi sitten olla äänenmurrosvaiheen hiljaa. Näin lupaava kehitys pääsi jatkumaan. Köyhänä elettiin mutta eteenpäin pyrkivälle se ei ollut este. Työtä tuli metsurina mutta sitten elämä sai käänteen, kun onneksi ympärillä oli esikuvia ja tien viitoittajia. Parikymppisenä hän sanoi äidilleen lähtevänsä ”laulun perään” Helsinkiin. Äiti ei pannut vastaan.

Aluksi Reijo joutui kokeilemaan erilaisia ammatteja mutta laulu oli pääasia. Parin vuoden kuluttua saapumisesta hän pääsi koelaulujen jälkeen levyttämään.  Vuosi oli 1962. Ura alkoi todella, ensin Kullervo Linnan orkesterin solistina ja muutamaa vuotta myöhemmin hän pani pystyyn oman yhtyeen.   Keikkamuusikkona hän ahersi läpi elämän runsaasta levytuotannosta ja kansainvälisestäkin huomiosta huolimatta.

Kuten yllä jo vihjasin, olen kerran nähnyt hänet nähnyt luonnossa.  Se oli joskus 90-luvulla, todennäköisesti alkupuolella. En voi muistaa tarkasti, saattoi olla myös 80-luvun loppua. Työskentelin noina vuosina paljon ulkomailla ja olin Helsingissä käymässä. Kävelin keskellä päivää asemalta kohti Senaatintoria. Yliopistonkadun ja Mikonkadun kulmassa se tapahtui. Siinä oli jokin kapakka, josta Reijo astui ulos lähtien kävelemään verkkaisesti keskustaa kohti. Ajattelin, että onkohan hän humalassa. Ei se ulospäin kyllä siltä näyttänyt. Olin siis jo tuolloin tietoinen hänen alkoholin käytöstään. Liekö kuullut tai jostain lukenut. Nuo tarinat saavat helposti ihan syyttä suotta siivet alleen.

Tuolloin 90-luvulla Taipaleen ura oli ollut kovassa nosteessa. Hän oli esiintynyt elokuvissa ja televisiossa. Uusia levyjä oli ilmestynyt tiuhaan. Nähdessäni hänet ajattelin jostain syystä, että miehen ura on jo kääntymässä iltaan, sillä äänessä ei ollut samaa loistokkuutta ja raikkautta kuin joskus 60-luvulla. Mutta vielä mitä. Miehen vauhti sen kuin vain kiihtyi. Levytuotanto laajeni ja monipuolistui. Hänestä tuli suomalaisen tangokulttuurin keulakuva.

Nyt tällä vuosikymmenellä olen kauhistellut, kun netissä kiertää videoita, joissa Taipale on esiintynyt jollakin tanssilavalla humalassa. Se on ollut noloa katseltavaa eikä miehen uralle eduksi. Mutta ei niistä liian suurta numeroa pidä tehdä. Sen verran paljon kunnioitan hänen uraansa, että en toivoisi sen likaantuvan. Onneksi nyt tajuan, että muistisairaudesta kärsivä mies vei kuitenkin tanssittajan roolinsa kunnialla loppuun. Tosi vaikeaa miehen on ollut jättää se, mihin hän oli koko sydämestään juurtunut.

Kun kuuntelee Taipaleen 60-luvun tangoja ja vertaa myöhempään tuotantoon, ne kuulostavat todellakin raikkailta, ääni soi kauniina ja herkistettäessä se pehmenee upeasti. Taipale osaa oikean fraseerauksen ja varsinkin Unto Monosen sävelmät sopivat hänen äänelleen.  60-luvulta on peräisin muutamia todella hienoja tangoja ja iskelmiä, joista osaa voi pitää unohdettuna helmenä. Mutta ei pidä liikaa rinnastaa noihin vuosiin myöhäistä tuotantoaan. Taipaleen ääni kehittyi vuosien myötä. Ehkä se voi kuulostaa jonkun mielestä ”kuluneelta” mutta toisaalta tulkintaan tulee useasti lisää syvyyttä ja ilmaisuun vahvuutta.

…

Menen hetkeksi omaan lapsuuteeni ja nuoruuteeni. Olen syntynyt 50-luvun puolivälissä Pohjois-Suomessa. Lapsuuden kodissani ei iskelmiä kuunneltu. Meillä kuunneltiin ja laulettiin lähinnä virsiä ja hengellisiä lauluja. Jos radiosta ”pelit” alkoivat soida, äiti kiirehti oitis laittamaan radiota hiljaisemmalle. Tosin 60-luvun loppua kohti mentäessä alettiin tuossa periaatteessa antaa periksi. Isosiskoni oli kuitenkin kasvanut jo kypsään teini-ikään, Beatlesit ja muu pop vetivät häntä puoleensa. Suomalainen kevytmusiikki alkoi vetää minuakin puoleensa toden teolla siinä vaiheessa, kun aloimme kuunnella säännöllisesti radion Lista-ohjelmaa. Omalta kohdaltani jouduin sen pauloihin, kun Iltatuulen viesti oli ollut jo viikkokausia ykkösenä. Vuosi taisi olla 1968.

Mutta kyllä tuota ennen olin jo saanut kosketuksen tangoihin ja vanhoihin iskelmiin. Se tapahtui 60-luvun alkupuolella tätini luona. Hänellä oli minua vain hieman vanhempi poika ja siksi vierailin usein hänen pienessä asunnossaan, jossa kaiken muun rojun keskellä oli myös vanha levysoitin ja kasa levyjä. Kuuntelimme joskus niitä yhdessä ja juttelimme lauluista. Muistan olleeni hyvin kiinnostunut. Tätini erityisiä suosikkeja olivat nykyisin täysin unohduksiin jääneet laulut Tuulella ei ole ystävää ja Lumpeen kukka. Tangotähdet Eino Grön, Reijo Taipale, Markus Allan ja samettiääninen Taisto Tammi tulivat minulle tutuiksi ja niistäkin riitti juttua. On yllättävää, että minulla ei ole noilta vuosilta mitään muistikuvaa Olavi Virrasta.

Eino Grön oli meidän mielestämme paras, muut jäivät haastajan osaan. Sittemmin Grön jäi yhä syvemmin mieleen, sillä sain nähdä hänet ihan oikeasti. Olin alkanut harrastaa painia. No en siinä lajissa menestynyt mutta se ei ole nyt tässä jutussa olennaista. Ehkä ollessani noin 10-11-vuotias pääsin eräässä kaupungissamme järjestetyssä painiturnauksessa painituomareiden apupojaksi. Minun piti noutaa painimaton ympärille sijoittautuneiden tuomareiden antamat pisteet eteenpäin. Se oli suuri kunniatehtävä. Noihin kilpailuihin oli kutsuttu myös laulaja Eino Grön. Ja koska hän oli entinen painija, kisojen lomaan järjestettiin näytösluonteinen painiottelu, jossa toisena osapuolena tuo tangotähti oli. Sen kokemuksen myötä aloin seurata Eikan laulajan uraa hieman tiiviimmin.

Mutta palaan vielä tätini kotiin ja levylautasen ympärille. Taisto Tammen Tango merellä soi minusta upeasti. Markus Allanin Liljan kukka oli myös kaunista kuultavaa, muttei vetänyt hänelle vertoja. Eino Grönissä minua viehätti laulusta huokuva voima, mutta toisaalta myös syvennyin kuuntelemaan laulujen sisältöä tarkemmin. Esimerkiksi Ruhtinaan viulu oli koskettava tarina. Myötäelimme yhdessä tätini kanssa vanhan ruhtinaan tuskaa. Valkea sisar myös kiinnosti, sillä olin kasvanut sairaalaympäristössä. ”Luo sairaiden käy sisar hento valkoinen”, se oli minulle tuttua retoriikkaa, niin tädillenikin, joka oli työskennellyt sairaalassa.

Myös Reijo Taipaleesta oli puhetta. Hän oli mestari-Grönille varteenotettava haastaja.  Hänen äänensä ei minua kuitenkaan samalla lailla sykähdyttänyt kuin Grönin tai Tammen äänet. Tango Satumaa tuli jo tuolloin tutuksi mutta ei vielä noussut erityisen näkyvästi esiin. Sen suosio vakiintui vuosien ja jopa vuosikymmenten myötä. Muutama Taipaleen tango jäi lapsuudestani mieleen. Ne olivat Satumaan ohella erityisesti Monika, Tähdet meren yllä ja Tango Humiko. Myös tangoihin Kangastus ja Vaaralliset huulet sain ensituntuman jo tuolloin.

Tähdissä meren yllä jäi C-osa ”valkea venhoni kiitää” erityisesti mieleen. Se kai toi mielestäni muuten tasaisen voimallisena etenevään lauluun jännää dramatiikkaa. En tietenkään tuolloin osannut tajuta, että tuohon kohtaan laulua sisältyy peiteltyä erotiikkaa, en edes alitajuisesti. Humiko sisälsi japanilaista eksotiikkaa. Se vetosi minuun samalla tapaa kuin Brita Koivusen tuon ajan hitti Sukiyaki (”Oon tyttö Kiotosta…”). Ehkä jo noilta ajoilta on peräisin erityinen kiinnostukseni aasialaiseen kulttuuriin. Kun Reijo toisti radiossa ”Humiko sania”, taisin suurin piirtein jähmettyä paikalleni. Myös Monika, Monika, Monika oli poikasen sydämeen todella vetävä laulu ja olihan siinäkin kansainvälistä eksotiikkaa, kun vaellettiin ”Pariisin yössä”.

Sittemmin innostuin Lista-ohjelmasta. Muistan kuunnelleeni sitä lähes korva radiossa peläten, että laulut saattavat ärsyttää vanhempiani. Mutta kyllä sieltä kuului niin kaunista musiikkia, että äitini taisi itsekin kuunnella itsekin. Listalta ei kuulunut Reijo Taipaletta. Eino Grön sinne toisinaan ilmestyi. Hänen ohjelmistonsa oli laajentunut enkä kyllästynyt hänen ääneensä, lauloi hän mitä hyvänsä. Muistan kun kerran kuului La Paloma. Vuosi oli 1970. Sain kuulla taas Gröniltä tangoa. En tuolloin enää ollut tangoja kuunnellut ja tuo tulkinta on kyllä edelleen muistissa.

Tosiaan, 70-luvun alussa alkoi jo rokki viedä teinipoikaa mukanaan. Toki suomalaisen iskelmän perustähdet Fredistä, Tapani Kansasta ja Markku Arosta lähtien olivat iskostuneet mieleen. Reijo Taipale unohtui lähes täysin. Ja oli hän 70-luvulla julkisuudestakin aika lailla pimennossa. Tanssilavoilla häntä toki nähtiin, mutta niissä piireissä minä en pyörinyt.

Kun sitten 80-luvun lopussa alettiin taas kuulla enemmän tangoa, niin en vielä mennyt itse täysillä mukaan, en edes vuonna 1990, kun ihailemani Aki Kaurismäen elokuvan Tulitikkutehtaan tyttö tanssikohtauksessa valkokankaalle ilmestyi yllättäen Reijo Taipaleen hahmo. Mutta Kaurismäki antoi sysäyksen minunkin nostalgialle. Kun sitten hänen elokuvissaan Markus Allan lauloi Kuumat tuulet ja Kauas pilvet karkaavat, olin jo myyty mies.

…

Unto Monosen tangot nostivat Taipaleen suosioon. Satumaa, Tähdet meren yllä, Kangastus ja Sateen tango ovat niistä tunnetuimpia. Myös tuttu tango Jos jätät minut on taattua Monosta vuodelta 1965. Se on Taipaleelta upea tulkinta. Fraseeraus on täydellistä, verrattuna uudempiin hieman ponnettomiin ”huokailuihin”. Tangomarkkinoillakin nykyisin toisinaan kuuluvan Yön tummat siivet Taipale levytti vuonna 1966. Poikkeuksellisesti sen on Unto Mononen itse myös sanoittanut. Se on haastava tango, josta hän selviää erittäin hienosti.  Se on minulle itselleni Taipaleen tuotannosta uusin ihastukseni. Erityisen myönteisenä seikkana lisään, että tuo kappale on uutena versiona myös vuonna 1993 ilmestyneellä levyllä Onnen maa, jota pidän yhtenä Taipaleen parhaimmista.

Mutta on myös paljon nykyisin jo unohdettuja. Viime viikolla soi yleisradion Muistojen bulevardi -ohjelmassa minulle ennen tuntematon Unto Monosen iskelmä 60-luvun loppupuolelta nimeltään Kenties kerran. Yllättäen se ei ollutkaan tango. Se oli Reijolta ihailtavan hienoa tulkintaa, jälleen kerran yksi osoitus hänen taidoistaan ja lahjoistaan.

60-luvulla tangot olivat kovassa nosteessa. Uusia sävellyksiä luotiin ja vanhoista tehtiin uusintalevytyksiä. Monosen ja Toivo Kärjen ohessa oli paljon muitakin säveltäjänimiä. Tässä on muutamia levytyksiä: Arvo Koskimaan Kesäinen muisto ja Kun sinisilmäsi mä nähdä sain (1963), Yrjö Saarnion Yön sävel (1964), Rauni Aution Olet haave vain (1965), Tapio Ilomäen Annikki (1966), Alvi Vuorisen Eilinen tango (1966), Aapo Tuomen Onnen unelma (1967) ja Veikko Lenkkerin Niin monta pitkää iltaa (1968). Tuosta listasta Kesäinen muisto on tunnetuin.

Kansainvälisistä tangoista yksi hienoimmista on vuonna 1966 Taipaleen levyttämä Hiekkaa, Siinä on niin pehmeästi tunteilevaa kerrontaa. Se on oiva vaihtoehto Jorma Lyytisen aikaisemmin tekemälle hieman kolkommalle versiolle.

Uusia tangoja ja versioita riitti. Osa niistä on osittain puuduttavaa kuultavaa, kuin tekemällä tehtyjä. Mutta niissäkin Taipaleen ylä-äänet soivat upeasti, hän luo lauluihin aidon tunnon, myös herkistykset ovat kohdallaan. Kaikki tuntuu todelta. Taipale on kuin tarinan kertoja. Esimerkiksi Yön sävel ei ole sävelmänä erikoinen mutta solisti kyllä heittäytyy aidon energisesti laulun maailmaan. Niin monta pitkää iltaa on haastava laulettava, kuin tietoisesti säveltäjä on laittanut tangoon jyrkkiä nousuja ja laskuja käyttäen solistin koko äänirekisteriä. Taipaleen äänivaroilla esitys kyllä onnistuu. Se on herkkä tulkinta ja kaunista kuultavaa, vaikkei sävellyksessä olekaan mitään ikivihreän piirteitä.

Lauri Jauhiaisen jo 50-luvulta peräisin oleva Satu ruskeista silmistä (1966) kuuluu niihin, jotka Taipale on levyttänyt uudestaan vuonna 1993 Onnen maa -kokoelmassa. Ensiversio on taattua aidontuntuista luontevana soivaa Reijoa. Minulle se on yksi hänen suosikkitangoistaan. uudemmassa versiossa häntä säestää tukevampi kokoonpano. Siinä tulkinnassa pyritään hieman mannermaisempaan esitykseen. Minun mielestäni siinä on eräissä paikoin oudolta kuulostavaa hidastamista. Mutta se on sovittajan ratkaisu ja siihen solistin on tyydyttävä.

Taipale ei toki levyttänyt pelkkää tangoa. Vuoden 1965 levytyksiin kuuluu myös perinteinen Moskovan valot. Siinä sanoitus poikkeaa totutusta. Laulussa on tyttö nimeltä Tonja, jota laulaja ei voi unohtaa. Tulkinta jää tekohempeäksi ja ulkokohtaiseksi. Ylä-äänet soivat liian ohuina ja ylipäänsä äänirekisteri on liian ylhäällä.

Kun levytuotanto oli runsasta ja tangot alkoivat tuntua samankaltaisilta. Oli tekemällä tehdyn makua, ei ollut ihme, että ostavan väestön innostus alkoi puutua. Olisikohan niin, että taidettiin olla menemässä samaan suuntaan kuin 50-luvulla, jolloin Olavi Virta uuvutti ihailijansa levyttämällä kaiken mahdollisen.

….

Satumaa-tangon Reijo levytti kaikkiaan neljä kertaa. Niiden lisäksi on olemassa konserteista ja TV-ohjelmista peräisin olevia äänityksiä.  Satumaa on noussut huikeaan suosioon. Yleisradion järjestämässä Suomi 100 -äänestyksessä se sai suomen suosituimman iskelmän tittelin. Onhan sitä liittämässä jopa virsikirjan lisävihkoon. Lopulta kirkolliskokous ei sitä vuonna 2015 kuitenkaan hyväksynyt.

Ensiversio syntyi lokakuussa 1962. Seuraavana vuonna Taipale lauloi tangonsa Maunu Kurkvaaran elokuvassa Lauantaileikit purjeveneen kannella. Siinä versiossa laulu ainakin minun korvaan sointuu kirkkaammalta ja raikkaammalta, mutta se pohjautuu tuohon ensiversioon. Nähtävästi sointia on teknisesti muokattu, jotta se sopii paremmin elokuvan tilanteeseen. Tuo kohtaus löytyy Youtubesta.

Toisen kerran Taipale levytti Satumaan vuonna 1971, kun sen säveltäjän Unto Monosen yllättävän kuoleman jälkeen julkaistiin LP-levy Unto Monosen muistolle. Siinä lauloivat Taipaleen lisäksi Eija Merilä ja Esko Rahkonen. Niitä versioita en ala nyt vertailla. Totean vain, että taustat siinä ovat ehkä hienommat.

Kolmas Satumaa-levytys julkaistiin vuonna 1990. Se on The Mustangs -yhtyeen kanssa tehty beat-versio. Taustalla on Taipaleen uralla alkanut suosion nousu. 80-luvullla Taipaleen levytuottajana aloitti Seppo Matintalo. Hän toi toimintaan vipinää ja vuosikymmenen puolivälissä julkaistusta Ruusu joka vuodesta -levystä Taipale sai uransa ensimmäisen kultalevyn. Sen jälkeen levytuotanto monipuolistui ja Taipale rupesi yhteistyöhön Mustangsien kanssa. Kun yhteistyö luonnistui, niin tuottaja ehdotti, että myös Satumaasta tehtäisiin beat-versio. Se tuli lopulta vuonna 1990-julkaistuun kokoelmaan Elämän tanssi. Hellevi Poudan Taipaleesta kirjoittamassa elämäkertakirjassa todetaan, että alun perin Taipale vastusti ideaa ja Pouta lisää, että myöhemmin myös tuottaja Matintalo myönsi, ettei se ollut onnistunut idea.

Sittemmin kyllä Taipale esittää Satumaan vierailevana solistina Agents-yhtyeen vuonna 1999 julkaistussa kokoelmassa Laulava sydän, joka perustuu yleisradiolle tehtyyn TV-ohjelmaan. Tuon levyn omistan ja versio on tullut minulle tutuksi. Totean suoraan, että kitaristi Esa Pulliainen ei onnistu sovituksellaan tuomaan Satumaahan henkeä. Taipaleen laulukin kuulostaa väkinäiseltä. Tosin on kyllä olemassa niitä, jotka ovat noista beat-versiosta eri mieltä.

Varsinainen neljäs Satumaan versio on ilmestynyt vuonna 1993 tangokokoelmassa Onnen maa – lauluja elokuvasta.  Levy syntyi Markku Pölösen vuonna 1993 ensi-iltansa saaneen Onnen maa elokuvan jälkeen. Se on 60-luvun suomalaiseen maaseutuun sijoittuva tangonostalgiaa hehkuttava musiikkielokuva, jossa soivat Reijo Taipaleen aikaisemmin levyttämät tangot. Elokuvan nimikappaleen Taipale on levyttänyt yllä jo mainittuun Unto Monosen muistolle -kokoelmaan. Elokuvan suosion innoittamana päätettiin tehdä levy, johon valittiin noita elokuvassakin soineita vanhoja tangoja. Ne ovat peräisin pääosin 60-luvulta. Mielestäni tuo levy on Reijo Taipaleen parhaita. Sovitukset ovat hienoja. Taustalla soiva orkesteri tuo jousineen lauluille muhevan pohjan ja tangoille tyylikkään poljennon.

Pidän kovasti Onnen maa -levyn versiosta, mutta vaikea sitä on varhaisten versioiden kanssa paremmuusjärjestykseen laittaa. Eräästä yksityiskohdasta minulla on pieni kommentti.

”Oi, jospa kerran sinne satumaahan käydä vois,

niin sieltä koskaan lähtisi en linnun lailla pois.”

Noissa fraaseissa Taipale myötäilee oivasti orkesterin jämäkkää tangorytmiä ja laulaa fraasien loppusanat ”vois” ja ”pois” lainkaan venyttämättä lyhyinä. Taipale kuitenkin mielestäni hieman liikaa tulee painottaneeksi noita sanoja. Saattanevat siinä s-äänteet jäädä hiukkasen liian pitkiksi. Mutta ylipäänsä hän siinäkin mukautuu orkesterin soittoon. Tuosta yksityiskohdasta huolimatta pidän tätä neljättä versiota erittäin hienona. Sovitus on loistava ja nyt jo yli viisikymppisen solistin ääni soi raikkaan jäntevänä. Parhaaksi en sitä nimeä, mutta on se ainakin tasavertainen alkuperäisen kanssa.

Reijo Taipaleen uran kohokohdat liittyvät Unto Monosen tangoihin. Niiden myötä hän nousi suosioon. Monosen sävellyksiä hän sittemmin levytti läpi uransa. Yllä mainitsin jo muistolevyn, joka julkaistiin pian Monosen kuoleman jälkeen. Taipale esittää levyllä hienosti tulkiten muutaman hienon sävelmän. Ne kertovat Monosen monipuolisuudesta alkaen humppamaisesta foxista Danakil, jonka mm. Tapio Rautavaara oli aiemmin tehnyt tunnetuksi. Levyllä on myös ennen julkaisematonta sävellystuotantoa. Yksi niistä on Monosen jäämistöstä löytynyt Sammunut nuotio, joka nykyisin tunnetaan myös Jorma Kääriäisen ja Agents-yhtyeen esittämänä.  Tällä muistolevyllä on alun perin ilmestynyt myös ensi versio Onnen maa -kokoelman nimikappaleesta. Mainitsemisen arvoisia ovat myös nykyisin unholaan jäänyt tango En sulle kaikkea voinut mä antaa ja valssi Viimeinen ilta.

Tango Sammunut nuotio on vaativa tango. Olisin itse halunnut kuulla Reijon laulavan sen kypsemmällä iällä. Olisi ollut kiinnostavaa kokea, millaisen lisän elämän kokemus ja iän ääneen tuoma kevyt karheus olisivat tuoneet tulkintaan. 

Unto Monosen lisäksi myös Olavi Virta on Taipaleelle ollut tärkeä hahmo. Monessa Taipaleen levyalbumissa on jokin aiemmin Olavi Virran tunnetuksi tekemä kappale. Olavi Virta keikkaili aikoinaan ahkerasti Taipaleen kotiseudulla Kymenlaaksossa. Lapsena ja nuorena Virta tuli hänelle tutuksi ja hän oli eittämättä Taipaleen innoittaja ja esikuva. Noita Virran kappaleita levyttämällä hän varmasti tekee laulajamestarille kunniaa. Toisaalta Virta on suvereeni tulkitsija. Väistämättä Taipale jää noissa tulkinnoissa esikuvansa varjoon. Taipaleen äänessä on omat vahvat ansionsa mutta Virran virtuositeettiin hän ei kykene nousemaan. Ajoittain ylä-äänet jäävät hieman alavireisiksi. Toki Taipale on noissa uusintaversioissa myös onnistunut, mutta esimerkkinä mainiten Taipaleen versiota Virran bravuurista Tyttö metsässä en kovin mielelläni ryhtyisi kuuntelemaan. Sen Taipale liitti vuoden 1990 kokoelmaan, samaan jossa on Satumaan beat-versio. Olen myös niin henkisesti kiinni Virran Angelique-versiossa, että jätän Taipaleen jo 70-luvulla tekemän version kuuntelematta.

Vuonna 1974 Taipale levytti Toivo Kärjen tangon Kaipaan kahta sanaa, jonka Olavi Virta on julkaissut jo vuonna 1952. Se on mielestäni todella upea tulkinta ja käy myönteisesti esimerkistä Virran perinnön vaalimisesta. 

Taipaleen viimeiseksi jääneellä levyllä Valon lapsi (2014) on kaksi Virran kappaletta: Kolme kitaraa ja Joen toisella puolen. Tuota jälkimmäistä erityisesti sympatisoin. Siinä tosin laulaa vanha mies kuluneella äänellä, mutta ilmi selvästi miehellä on tulkinnassa sydän mukana. Potkua riittää ja voi aistia, millaista intoa ja energiaa on saattanut vielä kohdata tuolloin lähes 75-vuotiaan miehen keikoilla.  Ei tulkitsijaksi välttämättä ketään samettiäänistä nuorukaista tarvita. Sitä kappaletta tulen varmasti kuuntelemaan vielä monta kertaa. On hienoa, että Taipale on levyjensä kautta muistanut ylläpitää henkistä yhteyttä Olavi Virtaan.

Uudet versiot vanhoista lauluista kuuluvat viihteen maailmaan. Kun vertailee Taipaleen uusintalevytyksiä alkuperäisiin, niin taso on varmasti kirjava. Joskus on onnistuttu paremmin, joskus vähemmän hyvin. Sama koskee myös Olavi Virran kaltaista tähteä. Syystä tai toisesta joku levytys on jäänyt elämään, toinen unohtuu. Yksi mielestäni hieno mutta unohdettu versio on tango Musta ruusu vuodelta 1980.  Veikko Tuomi teki sen aikanaan tunnetuksi. Taipaleen loistotulkinta ei ilmestyessään saanut alleen potkua. Ei saanut myöskään hänen vuonna 1975 levyttämä Rakkauden satu, jonka aiemmin oli levyttänyt Jorma Lyytinen. Sittemmin Tapani Kansan herkkä tulkinta on ihan oikeutetusti iskenyt suuren yleisön sydämiin.

Ikä on toki jättänyt Taipaleen äänen sävyyn vuosien myötä jälkensä, mutta laulutekniikka on säilynyt ennallaan. Se on joiltain kohdin jopa vahvistunut tuoden tulkintaan uusia ulottuvuuksia. Taipaleen vahvuus on jämäkkä fraseeraus, johon liittyy oikeaan osuneet herkistykset. Hän luo kerronnassa pitkä linjaa. Laulun tunnemaailma välittyy aidosti, kuin itsestään. Solisti ei sitä liikaa tyrkytä, ei kaunistele eikä luo turhaa korukuorrutusta. Eikä hän sorru niin kovin tavalliseen turhaan venyttelyyn. Hän osaa pehmentää teknisesti haastavissa kohdissa fraasien keskellä. 

Taipale ei ollut koskaan levymyynnistä riippuvainen. Keikkoja riitti ja niissä soi tango ja muu vanha tanssimusiikki. Toki myöhemmin levymyyntikin vilkastui ja kultalevyjä taisi kertyä kaikkiaan jopa neljätoista kappaletta. Ensimmäinen kultalevy tuli 80-luvun puolivälissä kokoelmasta Ruusu joka vuodesta. Kun 70-luvun lopulla levytuotannossa ajauduttiin umpikujaan, Taipaleen uran pelastukseksi nousi uusi tuottaja Seppo Matintalo. Matintalon johdolla kultalevyjä tuli yksi toisensa jälkeen ja musiikki muuttui monimuotoisemmaksi.

Vaikka tanssilavoilla suosio ei koskaan hiipunut, voi kuitenkin katsoa, että 80-luvun lopulla Taipaleen ura kääntyi nousuun.  Hän alkoi tuolloin esittää lauluistaan beatversioita The Mustangs -yhtyeen kanssa. Hellevi Poudan elämäkertakirjan (Satumaa – Reijo Taipaleen tarina, 2017) mukaan Reijo Taipale teki sen pitkin hampain. Mutta vaikka sovituksista ja tulkinnoista onkin ristiriitaisia arvioita niin ylipäänsä voi todeta beat-soundin laajentaneen Reijon suosiota. Sittemmin 90-luvulla Taipale oleili paljon Espanjassa ja matkusteli eri puolilla maailmaa, toisinaan myös suomalaisen tangon erityisenä lähettiläänä. Sieltä hän sai uusia vaikutteita, mikä näkyi levytuotannon monipuolistumisena.

…

Käsittelen nyt tarkemmin Taipaleen levytuotantoa. Ensimmäisen varsinaisen oman LP-levynsä hän julkaisi vuonna 1970. Sitä ennen 60-luvulla oli kyllä jo julkaistu yhteinen kooste hänen ja Eino Grönin levytuotannosta.  Tuon jälkeen levykokoelmia tulikin melkoinen liuta. 1970-luvulla ilmestyi kymmenen pitkäsoittoa ja sama tahti jatkui 1990-luvulle. 2000-luvulla syntyi enää neljä CD-levyä. Niistä viimeiseksi jäi vuonna 2014 julkaistu kokoelma Valon lapsi. Mainitsin jo, että siinä kokoelmassa on pari aikoinaan Olavi Virran levyttämää klassikkoa. Mutta siinä on myös pari muuta täysin toisenlaista kappaletta. Taipale esittää sinä myös oman versionsa Eppu Normaalin hitistä Voi kuinka me sinua kaivataan. Lisäksi siinä on Chris Rean hitti Road to Hell, joka on saanut suomenkielisen nimen Maailmanlopun tie. Leikkimielellä voisi todeta, että se on Taipaleen uran poliittisin kappale. Onkohan niin, että hänkin taisi olla huolissaan maailman kehityksestä? 

Eikä tuo ole Taipaleen levytysuralla ainoa Chris Rean laulu. Vuonna 1998 ilmestyneen kokoelman Jäi yöstä muisto vain nimikappale on hänen hittinsä Blue Cafe. Hellevi Poudan elämäkerrassa todetaan, että se on Taipaleen oma löytö. Hän oli kuullut sen Espanjassa asuessaan. Itse sain tietää tuosta levytyksestä vasta tätä juttua valmistellessani ja täytyy todeta, että aika lailla yllätyin. Mutta vielä suurempi yllätys oli kuitenkin viimeisen kokoelman Maailmanlopun tie.

Yllätyksiä Reijon levytysuralta kyllä löytyy. Ehkä suurin on Vuonna 2003 ilmestyneellä levyllä Ihan kuin nuo toiset. Sen nimikappale on nimittäin suomennos ruotsalaisesta Joakim Bergin kappaleesta Dom Andra, jonka on naapurimaassamme levyttänyt vaihtoehtorockia esittävä yhtye Kent. Taipaleen versio herätti varmasti huomiota, voisi puhua pikkukohusta. Mielestäni se on kuitenkin Taipaleen itsensä näköinen tulkinta ja sille teolle pitää nostaa hattua. Tiedän, että niille joille tuo ruotsalaisbändi on tuttu, on ollut todella vaikea uskoa, että suomalainen tangolaulaja on sen levyttänyt kappaleen suomeksi.

…

Palataan vielä 70-luvulle. Kiinnittäisin huomiota pariin kokoelmaan. Toinen niistä on nimeltään Muistoja ja tunteita – aitovenäläisiä tangoja. Se sisältää latvialaisen Oskar Strokin tuotantoa suomennettuna ja voi kai lisätä, että suomalaisittain myös sovitettuna. Levy julkaistiin vuonna 1976. Se on mielestäni hieno kokoelma ja kuuluu Taipaleen laulajan uran helmiin. Se on jäänyt unohduksiin.  Ehkä tangoja vierastetaan niiden epäsuomalaisen tyylin vuoksi. Tai ehkä kokoelma nähdään vain tuon ajan erikoisuutena. Saatetaan ajatella, että se oli tuolloin yritys tuoda viihteeseen aikansa poliittista korrektiutta.  Mutta Oskar Strok on loistava säveltäjä ja Taipaleen taidot tulevat kyllä tulkinnoissa näkyviin.

Oskar Strok eli vuosina 1893 – 1975, joten Taipaleen levy ilmestyi säveltäjän kuoleman jälkeisenä vuonna. Hän opiskeli Pietarissa mutta tangoihinsa hän kyllä on ammentanut paljolti keskieurooppalaisia vaikutteita.  Hän työskenteli varsinaisesti Riikassa, aluksi paikallisessa tanssikabareessa. Nuoruusvuosina hän asui myös mm. Pariisissa ja Berliinissä. Hän on säveltänyt yli kolme sataa tangoa ja muuta sävelmää, jotka ovat saaneet suosiota ympäri maailman. Neuvostoliiton vuosina hän joutui vaikeuksiin, sillä maassa olleen kosmopolitismin vastaisen kampanjan vuoksi hänen musiikkinsa joutui 40-luvun lopussa kiellettyjen listalle. Sävellykset kuitenkin jatkoivat omalla painollaan elämäänsä. Ne elivät vielä hiljaiseloa myös vielä Stalinin kuoleman jälkeisen ns. suojasään aikana. Vasta 70-luvulla hänen sävellyksensä alkoivat Neuvostoliitossa jälleen levitä ja siihen buumiin osuu myös Reijo Taipaleen levyttämä kokoelma.

Yritän luonnehtia hieman Strokin tangoja.  Kun en tanssista paljoa ymmärrä, niin nyt pitää kirjoittaa kieli keskellä suuta. Yritän myös muotoilla, miten nuo tangot eroavat suomalaisesta tangosta. Niihin voi suhtautua ainakin pienellä varauksella.

Strokin tangot mukailevat mielestäni keskieurooppalaista tangoa. Siinä rytmi on erilainen.  Tempo on ripeämpi. Sen poljento kertoo suuremmasta dramatiikasta. Kun suomalaisessa tangossa lähinnä tunteillaan, niin venäläinen ja keskieurooppalainen tango kertoo tarinaa.  Tarina puolestaan välittää meille kokemuksia ja niihin liittyviä tunteita. Rakkaudesta nekin kertovat, joko hyljätystä tai sitten saavutetusta onnesta.

Suomalainen perustangossa meno on tasaisempaa ja usein tanssilavoilla se jää vain pelkäksi nojailuksi, ellei sitten paikalle ole todellisia taitureita.  Oskar Strokin tangomusiikissa on käänteitä ja temperamenttia, mihin ei kuka tahansa helposti taivu. Loppuja ei venytetä liikaa, mutta tästä on toki tälläkin levyllä poikkeuksia.  Kun tangossa elää suuria intohimoja, niin tanssissakin on liikettä ja käännöksiä.

Venäläisiä versioita kuunnellessa kiinnittää ensiksi huomiota orkesterin kokoonpanoon. Hanuri on suomalaisen tangon keskiössä. Venäjällä sillä on pienempi rooli. Kun sanoituksissa on dramatiikkaa ja kun laulaja kertoo tarinaa, hän on usein tavallaan tarinassa ulkopuolisena.  Laulaja esittää tangoa usein liioitellusti elehtien. Se voi mennä ylinäyttelemiseksi. Hänelle draama on vain draamaa, mitä myös orkesteri sovituksessaan vahvistaa.

Taipaleen levyssä sovitukset on tehty suomalaista makua osittain mukaillen. Reijo Taipale on tämän sisäistänyt. Hän yrittää kohtuullisuuden rajoissa sopeutua vieraaseen tangotyyliin, mutta ei luovu kuitenkaan suomalaisesta perustyylistään. Hän liikkuu suomalaisella maaperällä ja laulaja on sama Reijo, joka ilahduttaa suomalaista tanssiyleisöä.

Taipale onnistuu tulkinnoissaan mutta kaikissa kohdissa toteutus ei ymmärrettävästi täysin toimi. Ulkokohtaisuus voi hieman näkyä mutta se johtuu myös sovituksista. Taipaleen tulkinta poikkeaa alkukielisistä toteutuksista.  Hän ei dramatisoi, ei yritä olla mikään näyttelijä.  Hän tuo laulujen tarinan esille kuin ne olisivat totta.  Hän on kiinni tässä elämässä.  Se on nähdäkseni sitä suomalaisuutta.

Suomalainen tango on kai ennen muuta ihmisen läheisyyden kokemista. Venäläisessä (tai ehkä myös keskieurooppalaisessa) ei tuota läheisyyttä pääsääntöisesti koeta, siinä seurataan ulkopuolelta muiden kokemaa tarinaa, totta kai myötätunnon hyminällä eli empaattisesti.

Olen havainnut, että tuossa 12 levyn kokoelmassa on kaksi sellaista, jotka Taipale on levyttänyt uudestaan. Toinen on nimeltään Mustat silmät, jota ei pidä sekoittaa paljon tunnetumpaan samannimiseen kansansävelmään.  Se on kaunis melodinen tango, joka on kuultavissa vaikka täällä. Hienosti Reijo sen tyylittelee. Kuulemassani alkukielisessä versiossa solisti hieman ylidramatisoi, mutta kuten yllä totesin, liioitteleva tunteilu kuuluu siihen peliin.  Venäläisessä sovituksessa myös viulu värittää tarinaa erityisen tunteikkaasti.

Tuosta tangosta Taipale on levyttänyt myös The Mustangs -yhtyeen kanssa beat-version. Se ei ole mielestäni vertailukelpoinen alkuperäisen kanssa mutta yllättävän komealta sekin kuulostaa ja sillä on kommenttienkin perusteella omat ihailijansa. Uudelleen kuunneltuani tämä kuulostaa minun korvaani entistä paremmalta, mikä on hyvä merkki.

Ihailen Taipaleen ratkaisuja. Hän pitää fraseerauksen puolesta tyylinsä mukautuen paikoin kansainvälisen tangon vaatimuksiin mutta tulkitsee sisältöä liikaa dramatisoimatta toki eläytyen ihmisten tunteisiin mutta samalla jättäen laululle itselleen tilaa, niin että kuulija voi kokea laulun omalla tavallaan. Taipaleen tulkinnassa laulun nainen on todella olemassa eikä vain pelkkä dramatisoitu hahmo.

Taipaleen vuonna 1993 julkaisemassa Onnen maa -kokoelmassa on Oskar Strokin tango Kertokaa hänelle miksi. Vuoden 1976 kokoelmassa nimi oli vielä suppeampi: Kertokaa miksi. Molemmat ovat tyylikkäästi esitettyjä. Laulu on Strok-levyn parhaimmistoa. Taipale on sisäistänyt laulun hienosti tulkiten tarinaa taiteilijan otteella. Mukana ei ole alkuperäiseen versioon kuuluvaa turhaa tyylittelyä. Reijo keskittyy tunteeseen ja haikeuteen. Suomalaisuutta sovitukseen tuo haitarin keskeisempi rooli, mutta kyllä tässä soivat näkyvästi myös viulu ja saksofoni. Taipaleen versio vuodelta 1976 on kuultavissa täällä. Varsin intohimoa pursuava venäläinen naislaulajan versio on kuultavissa täällä.

Ylipäänsä kun noita versioita vertailee, niin panin merkille Taipaleen äänen voiman ja energisyyden. Venäläisillä tangolaulajilla tuntuisi olevan hennompi ääni. Osin se saattaa johtua siitä, että he jäljittelevät vanhaa tyyliä tai sitten itse äänitykset ovat vanhoja. Ennen vanhaan venäläisten tangolaulajien äänessä ei ollut samaa voimaa.

Laulu ”Mä rakastin” alkaa pitkällä juhlavalla introlla. Kun sitten päästään sanoihin, niin sen alkusanat yllättävät:

”Nyt mulle hevoseni tuokaa, käy käsky nuoren luutnantin. Hän läsnä olijoille huokaa en tule koskaan takaisin…”

Aloin nimittäin heti ensisanat kuullessani kuvitella Reijo Taipaletta hevosen selässä. Laulusta avautuu kyllä pian onneton rakkausdraama. Moskovassa oleileva nuori luutnantti suree, kun ei saa rakkauden osoituksiinsa minkäänlaista vastakaikua. Tuo oma virhearvioni johtui kai siitä, että suomalaisessa tangossa itse laulaja on päähenkilönä. Taipale solistina kertoo tarinan selkeästi ulkopuolisena tunteita unohtamatta. Tulkinnassa hieman häiritsee se, että laulullisesti tuo kappale ei täysin sovi Reijon äänelle. Alarekisteri ei toimi toivotulla tavalla.

... 

70-luvulla Taipale levytti paljon. Samana vuonna kuin Oskar Strokin tangolevy ilmestyi albumi nimeltään Juhlakonsertti.  Siinä on mukana vuodelta 1930 peräisin oleva amerikkalainen Hoagy Carmichaelin ikivihreä iskelmä ja jazzstandardi Georgia on my mind. Suomeksi sen on saanut nimen Muistelen Georgiaa. Se ei kyllä tunnu Taipaleen laulajan profiiliin sopivan. Taipale levytti hienoja yksittäisiä lauluja mutta albumeihin sisältyi monenlaista tuotosta. Ei ihme, että suuri yleisö niitä vieroksui.

Vuonna 1978 ilmestyi albumi Juhlavalssit. Siitä minulla on ristiriitainen käsitys. Valikoimaa katsoessa olisi luullut, että levyssä olisi ollut aineksia menestykseen. Kuitenkin osa kappaleista on mielestäni tehty hätiköiden. Levy sisältää tuttuja klassisia valsseja, joukossa upeita helmiä, joita Taipale tulkitsee suurella sydämellä. 

Tonavan aallot on nykyisinkin suosittu valssi, joka itse asiassa on sama sävelmä kuin Olavi Virran aiemmin levyttämä Häämuistojen valssi. Virralla kyseessä on ns. hidas valssi. Taipaleen versio on rivakampi. Siinä on sovituksessa nähty vaivaa ja sanat soljuvat juhlavina. Ja komealta se soikin. Ylä-äänissä kyllä mielestäni on alavireisyyttä, mikä on Taipaleen eräänlainen helmasynti, ja valssin rytmi välittyy ehkä yllättävän suoraviivaisesti, olisin odottanut jonkinlaista mukautumista. Mutta tutun linjakkaan tyylin esityksestä voi tunnistaa.

Mielestäni kaikki sävelmät eivät kuitenkaan istu Reijo Taipaleen äänen laatuun. Yksi niistä on Yli aaltojen, joka on myös Olavi Virran aiemmin levyttämä ja on lisäksi nopeampi versio paljon tutummasta valssista Kaunein iltamme.  Taipaleen tulkinta ei saa tulta alleen. Se on hengetön. Loppujen lopuksi levy on kokoelmana epätasainen ja niin ovat myös 70-luvun lopun muutkin levytykset. Joukossa on toki yksittäisiä helmiä. Mutta seuraavan vuosikymmenen puolivälissä yleisö alkoi taas löytää Taipaleen levyt omakseen levyn Ruusu joka vuodesta myötä.  Liekö sattuma, että samoihin aikoihin myös punk-musiikki alkoi menettää suosiotaan ja kevyessä musiikissa tuli enemmän sijaa melodisemmille linjoille.

The Mustangs -yhtyeen kanssa yhteistyö oli alkanut 80-luvun lopussa ilmestyneestä Virran rannalla -kokoelmasta. Nimikappale on sama, jonka Vieno Kekkonen oli joskus aiemmin levyttänyt nimellä Joki virtaa hiljaa. Kokoelma oli huippusuosittu. Siihen sisältyi pari Rauli Badding Somerjoen aiemmin tunnetuksi tekemää kappaletta (Ilta-aurinko ja Illan varjoon himmeään). Lisäksi siinä on Georg Bizet’n Helmenkalastajat-oopperasta peräisin oleva kappale, yksi meksikolaisen Javier Solisin hitti Yö yksinäinen (Tres Palabras), Palaja Sorrentoon, Aaveratsastajat, venäläinen Mustat silmät (Otši tšornyje) ym.  Reijo Taipale esittää laulut suurella tunteella. Pohjatyöt on tehty tarkkaan. Helmenkalastajassa Taipale tulkitsee oopperaa tanssilavojen miehen malliin, beat-tausta soi loistavasti.

Albumi Virran rannalla oli ponnahduslauta 90-luvulle, jolloin Taipaleen uralla tapahtui monenmoisia komeita käänteitä. Hellevi Pouta kutsuu elämäkertateoksessa Taipaleen 90-lukua levytysten hulluiksi vuosiksi. Levytyksissä todellakin oli uutta potkua. Ja kyllä beat-vetoiset taustat tuota potkua edistivät, vaikka beat-tangoista voidaan toki olla eri mieltä.  Ja kaiken ohessa oli muutakin toimintaa. Esimerkiksi yhteistyö Topi Sorsakosken kanssa toi kansansuosioon säpinää.

Huipentumana yhteistyöstä Topi Sorsakosken kanssa vuonna 1992 ilmestyi CD-levy Kulkukoirat. Levyllä on country-vetoista musiikkia ja myös aivan tavallisia tangoja kuten Kultaiset korvarenkaat, jonka Taipale ja Sorsakoski esittävät duona samalla tapaa kuin Kulkukoirat.  Kulkukoirat on mielestäni huikea piisi. Kultaisissa korvarenkaissa nimenomaan Taipale hehkuttaa upeasti. Mahtuu Kulkukoiriin myös vanha Elvis-kappale Hupsu tällainen, jonka Rauli Badding Somerjoki oli aiemmin levyttänyt.

Perinteisten iskelmien ja tangojen lisäksi julkaistiin mielenkiintoisia kansainvälisiä hittejä. Vuonna 1994 ilmestyneen albumin Unta näin taas nimikappale oli Gipsy Kings -yhtyeen maailmankuulu Bamboleia. Oikeastaan se kai heijasti Taipaleen kiintymystä Julio Iglesiaksen musiikkiin, sillä myös Iglesias oli levyttänyt tuon hitin. Iglesiaksen kappaleita Taipale levytti muutaman, joista nimekkäin on kai venäläisen Mustat silmät -kappaleen mieleen tuova herkistely Natalie. Se on vuonna 1995 ilmestyneen CD:n nimikappale.  Ja myös vuoden 2003 albumissa on ruotsalaisperäisen rock-piisin seurana Julio Iglesiaksen kappale Nauti elämästä.

Mainittava on myös amerikkalainen country-tähti Willie Nelson. Kulkukoirat-kokoelmassa on versio hänen kappaleesta Across the Border, joka on saanut nimekseen Kahden puolen rajaa. Duon Te rakkaat, luotain lähteneet ovat esittäneet aiemmin Willie Nelson ja Julio Iglesias (To all the girls I've loved before).  Taipaleen viimeisellä levyllä vuodelta 2014 on myös yksi Willie Nelson -piisi Oon tiellä taas, jonka Finlanders on levyttänyt aiemmin suomeksi.

Sitten olisikin vuorossa Chris Rea ja ruotsalaisyhtyeen Dom andra mutta niistä olen yllä jo kertonut. Sen verran lisään, että Blue Cafe’n sisältämää kokoelmaa Jäi yöstä muisto vain (1998) valmisteltiin huolella. Siinä on mukana lattaritunnelmaa, esimerkkinä sävelmä Yön ruusu. Se kuten monet muutkin levyn kappaleet nimikappaletta lukuun ottamatta ovat kuitenkin Kassu Halosen luomuksia.  

…

Reijo Taipale keikkaili ahkeraan ja hänen yhtyeestä haluan mainita yhden nimen. Hän on hanuristi Jani Helenius. Uskon, että hänen merkityksensä on ollut todella suuri. Olen häntä kerran konsertissa ja voin todeta, että kyseessä loistava hanuristi. Sitä en tiedä, kuinka tärkeänä tukena hän on Taipaleelle ollut, mutta ei laulaja ilman bändiä selviä. 

Kirjallisuutta:

von Bagh, Peter – Hakasalo, Ilpo. Iskelmän kultainen kirja. Otava 1986.

Forss, Timo Kalevi. Tähdet meren yllä – suomalaisen tangon tarina. Into 2019.

Pouta, Hellevi. Satumaa – Reijo Taipaleen tarina. Karisto 2017.