Tolstoi ja Tšehov – tapaamisia, näkemyseroja kuoleman varjossa

 

Leo Tolstoi (1829-1910) ja Anton Tšehov (1860-1904) tapasivat toisensa ensimmäisen kerran elokuussa 1895. Tšehov otti viimein kutsun vastaan ja tuli käymään Tolstoin kartanossa Jasnaja Poljanassa. Vierailu ei ollut pitkä. Aamuvarhaisella tultiin, isäntä otti vieraansa mukaan aamu-uinnille. Siitä virkistyneenä vieras pääsi tutustumaan myös muuhun talonväkeen ja paneutumaan tiiviiseen ohjelmaan. Seuraavana päivänä alkoi kotimatka. Tolstoi oli vierailun aikana vilustunut ja matkansa jälkeen myös Tšehov sai flunssan. Se kai oli jonkinlainen enne siitä, että keskinäinen vuorovaikutus jatkui.  

Elämää Jasnaja Poljanassa. Pushkin-talon museo Pietarissa.

Molemmilla oli tuolloin omassa kirjallisessa tuotannossa eräs sidos, millä saattoi olla oma myönteinen vaikutuksensa suhteeseen. Tšehov oli saanut samana vuonna valmiiksi laajan teoksensa matkastaan Siperiaan Sahalinin pakkotyölaitokseen. Tolstoi puolestaan valmisteli vuosikymmenen lopussa valmistutunutta Ylösnousemus-romaaniaan, jossa seurataan vangituksi joutuneen Jekaterina Maslovan elämää vankilassa ja matkaa pakkotyöhön Siperiaan. Vierailun aikana järjestettiin luentatilaisuus, jota Tšehov kuunteli kiinnostuneena. Hänellä oli kertynyt aiheesta kokemusta – olihan hän aiemmin toiminut myös oikeuden valamiehenä -  ja hän kommentoikin tuoreeltaan, että niin lyhyitä tuomioita kuin Maslova oli saanut ei koskaan annettu. Tolstoi muuttikin sitten Maslovan kahden vuoden tuomion neljäksi vuodeksi.   

Elämä toi heidät yhteen välillä hyvinkin kriittisinä hetkinä. Molemmat oleilivat välillä samanaikaisesti Krimillä, varsinkin sairastaessaan. Tapaamiset järjestyivät luontevasti. Esimerkiksi Tolstoi vietti Krimillä Gasprassa syyskuusta 1901 seuraavan vuoden heinäkuuhun ollen välillä kriittisessä tilassa. Tšehov asusteli lähellä ja hänen vierailunsa olivat molemmille tärkeitä. Kerran hän nähtyään Tolstoin makaavan kuolemansairaana, kirjoitti ystävälleen:

”Pelkään Tolstoin kuolemaa. Jos hän kuolisi, niin sydämeeni jäisi tyhjä aukko.”

 

Se todistaa miehen henkisestä kiintymyksestä Tolstoihin. Elokuvaohjaaja Andrei Kontšalovskin facebook-seinältä löysin lainauksen hieman räväkämmästä viestistä todennäköisesti samaan vierailuun liittyen. Siitä lainaan vain hiukkasen enkä kykene suomennoksessa välittämään ihan kaikkea.

”Vanhus makaa vuoteessa, tuskin hengissä, kalpeana kuin haamu, mutta älyllisesti ei pelkästään nerokas, vaan huippunerokas! Jos Tolstoi kuolee, niin kaikki menee päin helvettiä.”

 

Lainaus vielä jatkuu ja siinä käy ilmi Tolstoin ajattelun räväkkyys ja myös laaja sivistys. Todettakoon samaan yhteyteen, että myös Maksim Gorki oleili lähistöllä ja he saattoivat pitää yhteyttä, johon ensikosketus oli tullut jo ennen, kuin Tolstoi tutustui Tšehoviin. 

 

Myös sairaudet saattoivat yhdistää. 1890-luvun loppupuolella molempien terveys alkoi pettää. Tšehov oli tuolloin vielä alle nelikymppinen, mutta hän sairasti keuhkotautia ja tiesi kuoleman lähestyvän vääjäämättä. Tolstoilla oli pahoja suolisto- ja maksavaivoja. Hänen odotettiin menehtyvän milloin tahansa, mutta mies sinnitteli vielä yli kymmenen vuotta 82-vuotiaaksi. Molempien työkyky säilyi elämän viime hetkiin.

 

Tšehov vierailulla Tolstoin luona

Kriitikko ja tutkija Dmitri Bykovin mukaan Tšehov on Venäjän kirjallisuuden ”tasapainoisin hahmo”. Tuo piirre taisi hänen mukaansa vaikuttaa myös yleensä kovin suorasanaiseen Tolstoihin, kun tämä heltyi ylistämään tätä Venäjän proosan Puškiniksi. Tolstoin kunnioitus kollegaansa kohtaan oli vilpitöntä. Mutta kyllä hän välillä oli myös oma itsensä. Heidän tavatessaan Krimillä Tolstoi sanoi suoraan, ettei voi sietää hänen näytelmiään, jotka olivat lähinnä pystyyn kuollutta istuskelua ja löhöämistä. Tolstoin mielestä Tšehov oli jopa surkeampi kuin Shakespeare, jonka ”tekeleitä” hän kutsui kelvottomaksi roskaksi.  Tammikuussa 1900 Tolstoi kävi Moskovan Taiteellisessa teatterissa katsomassa Tšehovin Vanja-enon. Sen aikana Tolstoi tympääntyi siinä määrin, että alkoi kehitellä tuolloin valmistelemaansa Elävä ruumis -näytelmään (Живой труп) uutta juonikäännettä.   

Tšehov ei loukkaantunut. Hän otti kaiken tyynenä vastaan, koska tajusi, että Tolstoi piti häntä tasavertaisena kollegana ja keskustelukumppanina. Tšehov itse puolestaan arvosteli vuonna 1899 valmistunutta Ylösnousemus-romaania, mutta sitä en tiedä, keskustelivatko he koskaan romaanin valmistumisen jälkeen siitä silmätysten.

 

Tästä linkistä avautuvan tutkielman kirjoittaja toteaa, että vielä 80-luvulla Tšehov saattoi ihailla Tolstoin eettisfilosofisia näkemyksiä, mutta alkoi sitten 90-luvulla ottaa siihen välimatkaa. Varmaankin vuonna 1889 ilmestynyt Kreutzersonaatti aiheutti vastenmielisyyttä mutta taustalla oli myös kunnianhimoisen kirjailijan pyrkimys vapautua auktoriteeteista. Sitten Tšehov loikin merkittäviä novelleja, joista paljastui hänen näkemyksensä tolstoilaisuuteen (esim. Huone nro 6 ja Elämäni). Välirikosta ei ollut kyse. Kiintymys suurta kirjailijapersoonaa kohtaan jatkui. Kun vuosina 1891-92 osassa Venäjää kärsittiin nälänhädästä ja Tolstoi toimi pyyteettä kansan parissa sen voittamiseksi, Tšehovin kunnioitus miestä kohtaan syveni, eikä se siitä laantunut.  

 Myös Tolstoi oli pannut Tšehovin merkille, miehen lyhyt proosa oli tullut tutuksi. Tolstoin kartanossa Jasnaja Poljanassa luettiin yhdessä ääneen hänen humoristisia pikkukertomuksiaan, mikä sai kaikki hyvälle mielelle. Kun sitten Tšehovin draamatuotanto sai julkisuutta, oli kritiikin vuoro.

 Palaan yllä mainittuun ensitapaamiseen elokuussa 1895. Vieraanvaraisuus oli koskettava. Tolstoi ei voinut osallistua vilustumisensa vuoksi tapaamisiin täyspainoisesti ja senkin vuoksi Tšehovilla oli aikaa seurustella talon naisväen kanssa. Onneksi myös kirjailijakollegat saattoivat vaihtaa ajatuksiaan. Keskusteluissa kosketeltiin myös sensuuria. Tšehovin muistiinpanoista löytyy vierailun jäljiltä kommentti, että Tolstoilla ei ole sensuurin kanssa samanlaisia ongelmia kuin hänellä. Sen huomion Tšehov pani merkille, kun miehet keskustelivat Tolstoin näytelmän Pimeyden valta julkaisemisesta. Todellisuudessa kyllä se oli Tolstoillekin ongelma. Lujan auktoriteettiasema kuitenkin hillitsi sensuuriviranomaisia.

 

Seuraava lyhykäinen tapaaminen oli jo reilun puolen vuoden kuluttua helmikuussa Tolstoin Moskovan asunnossa. Tšehovin muistiinpanojen mukaan Tolstoi oli kireällä tuulella, mikä johtui erään toisen vierailijan typeristä puheista.  Kireältä vaikutti myös Sofia-vaimo. Mutta yhtä kaikki Tšehov nautti. Hän pelasi naisväen kanssa korttia ja piti tunnelmaa erinomaisena. Hän kuvasi seuralaisiaan ihastuttaviksi ja korosti heidän läheistä suhdetta itse kirjailijaa kohtaan.

Tolstoin tytär Tatjana oli ihastunut Tšehoviin. Hän kirjoitti tälle, välillä kai päällekäyvästi, mutta Tšehov ei vastannut. Myöhemmin kyllä hän selvensi asiaa eikä parisuhdetta syntynyt. Tšehov totesi, ettei kyennyt tiiviiseen naissuhteeseen. Hän vertasi naissuhdetta lähinnä kuutamoon, sille oli oltava oma aikansa. Sen kaltainen väljä liitto toteutui myöhemmin näyttelijä Olga Knipperin kanssa. Tšehov kirjoitti novellin nimeltä Dušetška (Душечка). Tatjana totesi myöhemmin löytäneensä sieltä itsensä ja häpeävänsä käytöstään.

Ensimmäisten tapaamisten myötä Tolstoi vahvisti kunnioituksensa myös siten, että hän auttoi kirjailijakumppaniaan vaikutusvaltansa ja suhteittensa kautta mm. eräissä julkaisemiseen liittyvissä käytännön asioissa.

…

Pushkin-talon museosta Pietarissa

Tšehov julkaisi vuonna 1896 laajan novellin Elämäni (Моя жизнь). Se on yritys kuvata Tolstoin aatetta käytännössä toteuttavaa miestä.  Kyse ei ole mistään pikkujutusta. Suomennoksen pokkariversiossa sivuja kertyy yli 120 (kokoelman nimi Nainen ja sylikoira). Sitä voisi luonnehtia pienoisromaaniksi. Vierailu Jasnaja Poljanassa lienee ainakin jollain tapaa innoittanut sen kirjoittamiseen, vaikkei toki sinällään mitään suoraa yhteyttä olekaan.  Tšehov oli pohtinut paljon tolstoilaisuutta ja – kuten jo totesin - alkanut sittemmin ottaa siihen filosofista etäisyyttä. Tuo teos on eräänlainen tilinteko.  Todettakoon, että teoksen valmistumisvuonna Tšehov itse järjesti ”tolstoilaisittain” erääseen kylään apua, niin että sinne saatiin uusi koulurakennus.

Elämäni kertoo miehestä, joka halusi elää yksinkertaista elämää, rakentaa kouluja, maalata kattoja, tehdä ympäristössä hyviä tekoja auttaen osattomia. Ja siitä seurasikin sitten - Dmitri Bykovin sanoja mukaillen -   ”varsinainen helvetti”.  Aate ei pystynyt seuraamaan ihmisten sisimpiä toiveita. Syntyi epäluottamusta, tunteiden halvaantumista. Eikä miehen avioliitostakaan seuraa mitään hyvää.

Päähenkilöiden lisäksi teoksen eräistä henkilöhahmoista huokuu lahjattomuutta. On jämähdetty omiin pieniin ympyröihin.  Päähenkilön isä on heistä näkyvin esimerkki.  Hän on arkkitehti, joka suunnittelee tylsiä taloja. Hän on mitättömän tuntuinen vanha mies. Hänen työstään ei kehuja tule.

Dmitri Bykov liittää tuon novellin aiheen Tšehovin koti-teemaan, tai oikeammin kodin puuttumiseen. Hänen teoksissaan kodeissa ei ole kaivattua valovoimaa ja säteilyä. Elämä on pysähtynyttä. Tšehov kuvaa teoksissaan yleensä kiertolaisia, kodistaan irralleen joutuneita ihmisiä. Pieniin ympyröihin jämähtänyt auttamistoimi ei tunnu olevan kovin hedelmällinen kasvualusta. Tšehoville se tuntuu olevan kai lähinnä pakotie pois elämän suurista haasteista.

Bykovin mukaan Tšehovin teoksissa koti on aina kuin vankila. Elämäni-teoksessa päähenkilön isän kodissa on monia myöhemmin oheen rakennettuja siipiä ja sivurakennuksia. Kokonaisuus on kaoottinen. Itse päähenkilö on asettunut asumaan jonnekin mitättömään vajaan muista erilleen. Hän ei löydä noista rakennuksista itselleen mitään vastinetta sosiaalisille tunteilleen. Hän menettää kiinnikkeen todellisuuteen.

 

Mieleeni nousee myös muutamaa vuotta aiemmin valmistunut novelli Vaimoni, samankaltainen pitkähkö tarina kuin Elämäni. Siinä mies tuntee olevansa vieras ja heitteillä omassa kodissaan. Hän on sinä ulkopuolinen ja myös hänen aatteensakin jää kuin kuolleeksi kirjaimeksi. Miehen aloitekyky sammuu. Se teos on kuitenkin jo toinen juttu eikä se liity ainakaan suoranaisesti tolstoilaisuuteen.

Tolstoista puheen ollen ajattelen hänen kotiaan Jasnaja Poljanaa, joka oli tullut Tšehoville tutuksi juuri ennen Elämäni-novellia. Se oli erillinen saareke. Olisikohan Tšehov päätynyt pitämään Tolstoin ajattelua kuin unelmana, jota ei ole mahdollisuutta saavuttaa. Oli jämähdetty johonkin, josta ei ole tietä ulos. Vertailukohdaksi sopii myös Tolstoin omaa kuolemaa edeltävät päivät. Hän pakeni omasta kodista haluten löytää paikan, johon olisi voinut päästä hiljentymään.  

Tolstoi on myös käsitellyt kodin tukahduttavaa ilmapiiriä. Pienoisromaani Ivan Iljitšin kuolema (1886) on tilinteko elämän kanssa ja kuvaus miehestä, joka kuolinkamppailua käydessään huomaa olevansa omassa kodissaan täysin vieras ja ulkopuolinen. Hänen kokee eläneensä täysin turhaan. Ainoa miestä ymmärtävä henkilö on hänen palvelijansa.

Vastapainona kodin ankeudelle Bykov tuo Tšehovin tuotannosta aron (novellista Aro). Se on päättymätön ja loppumaton. Sieltä avautuu maailma, kuin avaruus. Tšehov olisi halunnut nähdä elämässä haasteena koko maailman.

…

Tolstoin romaani Ylösnousemus (Воскресение) valmistui vuonna 1899, vuosisadan päätteeksi. Se oli tullut Tšehoville tutuksi jo aikaisemmin, alkaen siitä, kun tämä vieraili Tolstoin luona neljä vuotta aiemmin. Romaani nousi julkisuuteen myös hieman myöhemmin. Tolstoi paneutui puolustamaan vanhauskoista, täydellistä väkivallattomuutta toteuttavaa duhoborien lahkoa, Tolstoin piti saada kokoon varoja, jotta olisi voinut järjestää ryhmän jäsenille turvapaikan Kanadasta. Hän keräsi varoja heille myymällä katkelmia romaanin korrehtuurista. Sitäkin kautta teos lienee tullut myös Tšehoville tutuksi.

Lopullisen version valmistuttua Tšehov luki sen välittömästi lähes keskeytymättä. Romaanin päähenkilöiden ruhtinas Nehljudovin ja Ekaterina Maslovan suhde oli vähiten kiinnostava. Sen sijaan kuvaus yhteiskunnasta ja siihen liittyvät henkilöhahmot (ruhtinaat ja ruhtinattaret, virkamiehet, vangit ja talonpojat) häntä innostivat kovasti.  Nehljudov on tavallaan lähinnä Tolstoin alter ego, joka kokee elämänsä turhaumassa henkisen heräämisen. Maslova on puolestaan tuomittu väärin perustein ja mies ryhtyy naisen puolesta oikeustaisteluun. Nehljudov haluaa pelastaa naisen ja mennä tämän kanssa jopa naimisiin, koska koki nuorempana käyttäneensä häntä seksuaalisesti hyväkseen ja aiheuttaneensa siten hänen elämänsä alamäen.

Tšehov ei sen sijaan kiinnittänyt erityistä huomiota jo aiemmin raakaversion julkaisun yhteydessä suurta kohua oli herättäneeseen kuvaukseen vankilan jumalanpalveluksesta, jonka ortodoksisen kirkon piirissä oli koettu ”rienaavaksi”.  Sittemmin vuonna 1901 kirkko erotti Tolstoin yhteydestään, mikä merkitsi eräiden tulkintojen mukaan Venäjän kaltaisessa yhteiskunnassa lähes lainsuojattomuutta. Lain mukaan myös Tolstoin lapset joutuivat kirkosta erilleen mutta vaimo piti edelleen tiivistä yhteyttä kirkkoon. Kirkon tekemälle päätökselle Tšehov lähinnä hymähti. Ja itse asiassa samalla hän tuli tulkinneeksi kansan tuntoja. Tolstoin suosio vain kasvoi, mikä tavallaan oli merkki yhteiskunnallisen ilmapiirin muutoksesta. Tolstoita ei kyetty vaientamaan, kansan kirjeenvaihto hänen suuntaansa vain kasvoi.  Ihmiset rohkenivat kertoa kokemistaan väärinkäytöksistä.  Mutta on pidettävä mielessä, että vaikka Tolstoi sai jatkaa normaalia toimintaansa, sen sijaan hänen aktiiviset seuraajansa saattoivat joutua ongelmiin. Heitä vangittiin ja tuomittiin.

Kovimman kritiikin Tšehovilta sai romaanin loppu. Siinä Nehljudov lukee lahjaksi saamaansa uutta testamenttia ja romaanin lopputeksti on suora lainaus Jeesuksen vuorisaarnasta. Hän piti sitä tökerönä ratkaisuna.

Tolstoi halusi kirjoittaa romaaniin jatko-osan.  Hänelle jäi romaanista pintaan jonkinlainen puolinaisuuden tunne. Aika ajoin tuo ajatus nousi vahvana esille, viimeisen kerran hänen kuolinvuotenaan 1910. Asia vaivasi häntä. Romaanin tarinasta tuntui puuttuvan jotain. Bykov katsoo, että juuri tuon yllä mainitun Tšehovin Elämäni-novellin vuoksi Tolstoilla ei ollut mitään pakonomaista tarvetta sen luomiseen. Se lienee tehnyt mieheen jollain tasolla vaikutuksen. Samalla myös kynnys kirjoittamiseen kävi yhä korkeammaksi. Myös jatkuva sairastelu vei mieheltä voimia. Sofia-vaimo selvittää sitä  paljon päiväkirjoissaan.

…

Keväällä 1897 Tšehov oli joutunut sairaalahoitoon sisäisen keuhkoverenvuodon vuoksi. Tilanne oli vakava. Tolstoi vieraili miehen luona sairaalassa.  Tšehovin nähdessään hän hämmentyi. Hän oli tullut tapaamaan kuoleman varjossa kituvaa kirjailijaparkaa mutta tapasikin elämää pursuavan iloisen miehen, joka välillä tosin joutui sylkemään keuhkoista verta suureen oluttuoppiin.

Tilanteen poikkeuksellisuudesta huolimatta tuo vierailu kirvoitti vilkkaan ajatustenvaihdon miesten välille. Tolstoi kertoi laittaneensa syrjään tuolloin vielä keskeneräisen Ylösnousemus-romaaninsa ja oli valmistelemassa kirjoitusta taiteesta. Hän luki siitä katkelmia, mikä taas ei Tšehovia miellyttänyt lainkaan.  Hänen mielestään Tolstoi vain toisteli vanhoja asioita. Hän luki myöhemmin kirjoituksen kokonaisuudessaan ja piti sitä vapaasti tulkiten hölynpölynä.  Tšehovin kommentin luokittelisin sarkastiseksi.

Keskustelujen pääaihe oli kuitenkin aivan muu. Sen suhteen Tolstoi ei tuntenut hienovaraisuutta. Hän alkoi ”julistaa” kuolemasta ja kuolemattomuuden käsityksestään. Tšehovin osaksi jäi alkuvaiheessa kuuntelu.

Taustaksi totean, että Tolstoi oli pohdiskellut paljon kuoleman ja kuolemattomuuden problematiikkaa. Hänen perheessään ja lähipiirissään kuolema oli ollut hyvinkin järkyttävästi läsnä. Elämä kuoleman jälkeen oli miehelle ratkaisematon mysteeri. Kuoleman pelko oli ollut miehen alitajunnassa jo pitkään, vaikka hän oli nuoruudessaan sitä uhmannutkin (vrt. kirjoitukseni Tolstoin nuoruudesta). Läpi koko tuotannon Tolstoi käsittelee kuolemaa. Esimerkiksi Sodassa ja rauhassa ruhtinas Andrei Bolkonskin haavoittuminen Borodinon taistelussa ja dramaattinen kuolinkamppailu on näkyvä esimerkki.

Basinski toteaa, että opillisesti kuolema merkitsi Tolstoille vapautumista omasta egoistisesta ”minästä”. Se oli hänen mukaansa ”ainoa pelastus elämän epätoivosta”. Tšehovilla oli asiaan kyynisempi sekulääri näkökulma.  Hänestä nimenomaan kuoleman pelko ajoi Tolstoita pyhien kirjoitusten pariin.

Siinä tilanteessa Tolstoi selvitti Tšehoville näkemystään kuolemasta ja kuolemattomuudesta. Tolstoi kannatti lähinnä kai Immanuel Kantin käsitystä kuolemattomuudesta (ainakin tämän lähteen mukaan, Kantin käsitys avautuu esimerkiksi täältä).  

Vaikka en tarkkaan tiedä, mitä Tolstoi puhui, niin tuntuisi kuitenkin, että tuo Kantin lähestymistapa voisi jollain tapaa sopia Tolstoin filosofiaan.  Tolstoi vastusti ortodoksisen kirkon vallitsevaa käsitystä ylösnousemuksesta ja haudantakaisesta elämästä. Hänen piti kuitenkin saada asialle oma tulkintansa. Kuoleman kieltäminen olisi jättänyt hänen maailmankatsomukseensa ratkaisemattoman aukon.

Tšehov yritti sitkeästi kuunnella miestä mutta eräässä vaiheessa kärsivällisyys loppui ja hän ryhtyi vastahankaan.  Tolstoi puhui jotakin ”hyytelömäisestä massasta” pyrkien sillä paikantamaan ihmisen sielusta kuolemattomuuden tarpeen. Tšehov ei pysynyt Tolstoin ajatuksen juoksussa mukana. Hän ei ymmärtänyt kuolemanjälkeisestä elämästä mitään eikä hän voinut sulattaa, miksi Tolstoi oli niin jämähtänyt kuoleman pohdiskeluun. Se oli kuin lohduttautumista harhaluuloilla. Tolstoi puolestaan ärsyyntyi Tšehovin käsityksestä pitäen sitä dekadenssimaisena.

…

Tšehoville itselleen kuolema ei ollut vieras aihe. Se oli tullut hänelle tutuksi jo hänen toimiessaan lääkärinä. Hän on todennut joskus ystävälleen kustantaja A.S. Suvorinille sarkastisesti, että oli pelottavaa, kun ihmisestä ei jää mitään. ”Toiset vievät sinut hautausmaalle, palaavat kotiin, alkavat juoda teetä ja sanovat joitain kauheuksia, sitä on kuvottava ajatella” (Suvorinin päiväkirjasta, Orlando Figes: Natasha’s dance, 2002).

Tšehov lähestyi kuolemaa eri suunnasta.  Kun Tolstoi ajatteli kuolemaa, hänen mielensä kääntyi toiseen maailmaan, kun taas Tšehovin huomio oli kuolemastakin puhuttaessa aina kääntyneenä elämään päin. Hän katsoi, että kuollessaan ihminen ajattelee yleensä elämää.

Tšehovia on yleensä pidetty ateistina. Orlando Figesin mukaan se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Tosin hänkin näkee miehen uskonnollisissa näkemyksissä ristiriitaisuuksia. Hän oli kasvanut uskonnollisessa kodissa ja hänellä oli vahva kosketus uskonnollisiin rituaaleihin. Hänen sanotaan keränneen ikoneita. Hänen Jaltan kodissaan oli krusifiksi seinällä vuoteen yläpuolella. Hän luki mielellään pyhimysten elämästä, kävi kirkossa, tykkäsi kuunnella kirkonkellojen ääntä, jopa oleili luostareissa. Tšehov käsittelee teoksissaan uskoa ja osa sieltä avautuvista pohdinnoista avaavat myös kirjailijan omaa sisintään. Figes mainitsee novellit Piispa, Opiskelija, Matkan varrella ja Huone nro 6.

Tšehov näki kirkon taiteen liittolaiseksi. Sen myötä hän koki taiteilijan tehtävän osaltaan hengelliseksi. Hänen kerrotaan todenneen ystävälleen, että ” kylän kirkko oli ainoa paikka, jossa talonpoika saattoi kokea jotain kaunista”.

Toisaalta Tšehov oli myös epäilijä. Hänen kerrotaan joskus kirjoittaneen, että hän menisi luostariin, jos sinne otettaisiin ihmisiä, jotka eivät ole uskonnollisia ja siellä ei tarvitsisi rukoilla.

Mielestäni vaikka Tšehov käsitteleekin teoksissaan uskoa ja uskonnollisuutta, hän pitää teoksissaan siihen tiettyä etäisyyttä. Olen löytänyt sieltä sympatiaa mutta myös hieman sarkasmia. Hän kuvaa ensi sijaisesti kohtaamaansa todellisuutta. Hyväksyn kuitenkin Figesin myötäilevän asenteen.  Tšehov tunsi tiettyä sympatiaa niitä kohtaan, joilla oli uskonnollisia ihanteita. He saivat voimaa elämänsä kurjuudessa. Minulle koskettava esimerkki siitä on novelli Rotkossa (1899). Hän ymmärsi uskonnon osana elämäntapaa, sillä tapaa kuin tavallinen venäläinen oli sen sisäistänyt. Tšehovin henkilöhahmoista Figes nostaa esille Kolmen sisaren Mašan, joka toteaa, että ihmisellä pitää olla usko, tai hänen on sitä etsittävä, muuten elämästä tulee tylsää.  Tšehov ei kuitenkaan ollut kiinnostunut sellaisesta abstraktista kysymyksestä kuin Jumalan olemassaolo.

…

Tšehovin novellikokoelman suomennoksen sisäkansi vuodelta 1906.

Figes käsittelee novellia ”Matkan varrella” (На пути), jonka Tšehov kirjoitti jo vuonna 1886. Siitä on olemassa suomennos niinkin kaukaa kuin vuodelta 1906. Nuori aatelisnainen joutuu yöpymään eräässä majatalossa ja ajautuu keskusteluun elämässä paljon kokeneen hieman yli nelikymppisen Liharev-nimisen miehen kanssa. Liharev oli menettänyt elämässään kaiken, koki itsensä jo vanhukseksi mutta oli matkalla töihin hiilikaivokseen, kurjiin oloihin. Hän on siis Tšehoville kovin tyypillinen koditon harhailija.

Novellin eräässä vaiheessa nainen ihmettelee, että vaikka sanotaan, että jumalaa ei ole, niin miksi monet viisaat ihmiset, kuten kirjailijat ja tiedemiehet, elämänsä lopussa tulevat uskoon. Liharev kertoo oman elämäntarinansa ja myös näkemyksensä uskosta. Hän toteaa, että se joka ei ole osannut nuorena uskoa, hän ei opi sitä vanhanakaan, olkoon kuinka välkky tai ylivertainen tahansa. ”Usko on hengen kyky. Se on lahja, johon on synnyttävä”.

Minä ymmärrän tuon tarkoittavan, että ihminen saa lapsena sen voiman, joka vie häntä eteenpäin. Usko vie ihmistä eteenpäin. Jos sitä ei olisi, hän jäisi ajopuun asemaan.

Lainaan pari pätkää Liharevin monologista. Ensimmäisen suomennoksesta otan itse vastuun. Toinen pätkä on Rob. A. Seppäsen käännös vuodelta 1906.

”Käsitän asian niin, että usko on hengen kyky. Se on kuin lahja: sen kanssa on synnyttävä. Siinä määrin kuin osaan itse päätellä elämäni aikana kohtaamistani ihmisistä ja kaikesta siitä, mitä ympärilläni on tapahtunut, voin todeta, että tuo kyky on mitä suurimmassa määrin ominaista venäläisille. Venäläinen elämä pitää sisällään loppumattoman joukon uskomuksia ja viehtymyksiä mutta jos sallitte tietää, niin uskon puutetta tai sen kieltämistä se ei ole vielä haistanutkaan. Jos venäläinen ei usko Jumalaan, niin merkitsee se, että hän uskoo johonkin muuhun.”

 

”Minun sieluuni on luonto pannut tavattoman kyvyn voida uskoa. Puolet elämääni olen kulkenut ateistien ja nihilistien kirjoissa, mutta elämässäni ei ole ollut ainoatakaan hetkeä, jolloin en olisi uskonut. Kaikki lahjakkuus paljastuu tavallisesti jo lapsuudessa, niinpä minunkin kykyni alkoi tuntua jo silloin, kun pöydän alla pienenä ryömiskelin.”

 

Figes toteaa, että Liharevin novellissa esittämä ajatus on lähellä Tšehovin omaa näkemystä. Hänellä on ollut omat epäilynsä Jumalan olemassaolosta. Mutta hän ei ole koskaan kadottanut näkyään siitä, kuinka suuri tarve Venäjällä on uskoon. Sillä ilman uskoa paremmasta maailmasta, elämä Tšehovin ajan Venäjällä olisi ollut sietämätöntä.

Tšehovin näytelmien henkilöhahmoilla näyttää tuo tarve uskoon olevan aivan keskeisiä asioita. Ja aivan kuin Tšehov itse, he suuntaavat uskonsa työhön ja inhimillisemmän elämän luomiseen. Vanja-enon Sonjan asenteessa on jotain yksinkertaisen vilpitöntä hänen todetessaan seuraavasti:

 

”Kun hetkemme koittaa, me kuolemme nöyrinä ja siellä toisessa maailmassa me kerromme, että olemme kärsineet, olemme itkeneet, että meillä on ollut katkera elämä, ja Jumala armahtaa meitä.”

 

Tšehovin sympatiat ovat Sonjan kaltaisten nöyrästi ajattelevien ihmisten puolella. Tuo näytelmän loppukohtaus on tullut minulle tutuksi ja koskettanut syvästi. Tietysti on ollut erityylisiä ohjauksia. Toisinaan se on saanut parodisen sävyn, mutta silloin ohjaajan näkökulma on tullut omasta ajastamme. Perinteisempi ohjaaja pyrkii välittämään Tšehovin aikalaisten tuntoja, silloin katsojana myötäelän Sonjan ja Vanja-enon epätoivoa. He ovat menettänet elämässä kaiken, näköpiirissä ei ole mitään hyvää, mutta Sonjalta löytyy usko, joka vie hänet tuskaisten hetkien ylitse. Ja hänen enonsa pyrkii siihen tarttumaan, jos kykenee. Muuta tietä ei ole.

Yllä jo kerroin Tšehovin todenneen, että kuollessaan ihminen ajattelee yleensä elämää. Myös Vanja-enossa Sonja kääntää monologinsa päätteeksi vielä katseen elämään.  Hänen edessään taivas välkkyy ”timanttien loisteessa” mutta sekin näky palvelee heitä eteenpäin elämän raskaana hetkenä. Vain usko voi kirkastaa heidän silmänsä.

Tšehov itse kohtasi kuolemansa vuonna 1904. Hän oli siihen valmistautunut. Hänelle kuolema oli luonnollinen prosessi ja hän kykeni kohtaamaan sen rohkeana ja arvokkaasti. Siinäkin näkyi rakkaus elämään. Kesäkuussa hän matkusti vaimonsa kanssa Saksaan. Lähtiessään hän totesi ystävälleen, että hän on lähdössä kuolemaan, ”kaikki on ohi”. Heinäkuun toisena päivänä hän heräsi kuumeeseen, kutsui lääkärin ja kertoi hänelle: ”Ich sterbe”. Tohtori yritti lohduttaa ja meni pois. Tšehov tilasi pullon samppanjaa, joi lasillisen, meni takaisin vuoteeseen ja poistui elämästä. (Figes.)

…

 

Tolstoille kuolema oli paljon hankalampi prosessi. Se ei käynyt niin helposti kuin kirjailijakollegallaan. Itse asiassa Tolstoin kuolemaan odotettiin jo syksyllä 1901. Tuolloin hän sairastui vakavasti ja siirtyi hoitoon Krimille. Tilanne tuntui vakavalta. Aikaisemmin samana vuonna Tolstoi oli joutunut kirkon hylkäämäksi ja pappeja varta vasten kiellettiin rukoilemasta Tolstoin sielun puolesta. Ylipäänsä käskettiin vaikenemaan Tolstoista, ettei mitään kansan nousua tulisi, sillä kirkko katsoi sen iskuksi sen omaa auktoriteettiasemaa kohtaan. Kyse oli siis tuon ajan mediasodasta. Bykov kertoo, että Kronstadtin piispa meni kuitenkin toiseen äärimmäisyyteen, jota nykymittapuun mukaan voisi pitää vihapuheena. Hän loi artikkelissaan Tolstoista rukouksen, jossa toivottiin miehen kuolemaa. Tuo taisi käsittääkseni kuitenkin tapahtua myöhemmässä vaiheessa. Loppujen lopuksi sama piispa sairastui pian ja kuoli ennen Tolstoita.

Tolstoin vaimo Sofia kirjoittaa päiväkirjassaan tammikuussa 1902, että hänen miehensä suolisto on pilalla, maksan ja vatsan toiminta on vaillinaista. Kuoleman uhka oli vahva.  Lääkärit päivystivät yötä päivää. Basinskin mukaan kolme lääkäriä vuorottelivat öisin, neljäs huolehti hänestä päivisin. Tolstoin lapset olivat tammikuussa 1902 isänsä luona jo jäähyväiskäynnillä. Perintöriidat olivat perheen sisällä pinnalla.

Tšehov kävi häntä katsomassa, hän oli huolissaan mutta toiveikas. Hän toi mukanaan myös oman lääkärinsä (nimeltään Altschuler). Yllä kerroin jo esimerkin, kuinka vahvasti Tšehov koki Tolstoin kamppailun.  

 

Tolstoi tuntui jo toipuneen keuhkotulehduksesta mutta toukokuun alussa 1902 mies sairastui lavantautiin. 73-vuotiaalla vanhuksella katsottiin sen aikaisen lääketieteen valossa olevan mitättömät selviytymismahdollisuudet. Hän kuitenkin selviytyi sairastettuaan kuukauden päivät. Sitä pidettiin ihmeenä. Basinskin mukaan se ei ollut sen ajan lääketieteen saavutus vaan suurin ansio menee Sofia-vaimolle ja perheen vanhimmalle Tatjana-tyttärelle, jotka kärsivällisesti pitivät potilaasta huolta päivystäen keskeytymättä vuoteen äärellä.

 

Basinski kirjoittaa, että tuo aika Krimillä on verrattavissa Krimin sotaan vuosina 1854-55, jolloin Tolstoi oli Sevastopolissa ja hengen meno oli ollut vain yhden askelen päässä. Tilanteet olivat erilaiset. Oli nuoruusvuosien urhea toiminta sodan keskellä, ja toisaalta vanhuksena koetut kaksi peräkkäistä kuolemansairautta. Sofia-vaimo kirjoitti päiväkirjaansa näkevänsä tuon maailman kuulun miehen nyt ”säälittävän laihana vanhuksena”. Ihmeen kaupalla Tolstoi jäi henkiin. Hänen elämänvoimansa vain vahvistui. Hän sinnitteli elämässään vielä yli kahdeksan vuotta. Luovuus ei ehtynyt.

 

Tolstoin kuolema koitti syksyllä 2010.  Se tapahtui Astapovon asemalla. Mies oli lähtenyt pakomatkalle kotoaan. Nimellisesti kyse olisi ollut riidoista Sofia-vaimon kanssa, mutta syvällä sydämessään hän kyllä tunsi kuoleman läheisyyden.  Sofia-vaimonkin mielentila oli järkkynyt. Tolstoin lähdettyä hän yritti itsemurhaa.

Hänen perimmäinen pyrkimys oli päästä luostariin hiljentymään. Eräänä haaveena oli hankkia tarvittavat asiapaperit ja lähteä Bulgariaan. Hän uskoi, että siellä sai olla rauhassa. Hän ei kutienkaan tajunnut, että Bulgariassakin oli laaja joukko hänen kannattajiaan.

Ajatus Bulgariasta sammui. Pinnalle nousi halu päästä hiljentymään Optinan luostariin. Se oli tuolloin ortodoksien pääpaikkoja. Tolstoi oli oleillut siellä pitkään 1870-luvulla käydessään oma uskonnollista kriisiään. Figesin mukaan juuri sieltä Tolstoi oli löytänyt oman uskonnonfilosofiansa perustan, ei buddhalaisuudesta tai muista itämaisista uskonnoista, niin kuin on väitetty.

Figes kuvaa Tolstoin uskonnollisuutta omiin lähteisiinsä viitaten seuraavasti. Hänellä oli mystinen lähestymistapa Jumalaan. Se löytyy vain rakkauden ja rukouksen kautta. Tolstoille rukous on tie tietoon Jumalasta.  Se on vapauden ja haltioitumisen hetki, jolloin henki vapautuu yksilöstä ja saa yhteyden kaikkeuteen. Kuitenkin sittemmin Tolstoi otti etäisyyttä ortodoksiseen kirkkoon eikä edes Optinan luostarista saadut kokemukset lähentäneet häntä siihen. Hän jäi uskonsa kanssa yksin. Lopulta voimat ehtyivät, lepopaikka löytyi Astapovosta.

 Miehen kuolemaa ei voinut salata, hautajaiset sai kansan liikkeelle.  Ortodoksinen kirkko ei kuitenkaan edelleenkään  ottanut Tolstoita takaisin kirkon piiriin.  Kielto tuesta oli edelleen voimassa. Papisto ei edelleenkään saanut rukoilla hänen sielunsa pelastumisen puolesta. Hautajaisiin oli lähetetty poliiseja, joiden tehtävänä oli valvoa, ettei siellä esiintyisi mitään kirkollisia rituaaleja. Niin kuitenkin kävi, että kun sureva hautajaisväki polvistui ruumiin äärelle ja alkoi laulaa ikivanhaa ortodoksista laulua, lopulta polvistuivat nuo valvojatkin. (Figes.)

 

Leo Tolstoin kuolinnaamio. Pushkin-talon museo, Pietari.

LÄHTEITÄ (nettilähteet löytyvät tekstin yhteydestä)

 

Basinski, Pavel. Lev Tolstoi – svobodnyi tšelovek (”Leo Tolstoi – vapaa ihminen”). Molodaja gvardija, 2016.

Bykov, Dmitri. Russkaja literatura – Strast’ i vlast’ (”Venäjän kirjallisuus – intohimo ja valta”). AST, Moskva, 2019.

Figes, Orlando. Natasha’s Dance. A Cultural History of Russia. Picador, New York, 2002.

Kuzitševa, Alevtina. Tšehov – Žizn’ otdelnogo tšeloveka (”Tšehov – yksittäisen ihmisen elämä”)

Tolstaja, Sofia Päiväkirjat (suomenkielinen laitos)

Tšehov, Anton. Kertomuksia, suom. Rob.A. Seppänen. Helsinki, 1906.

Zolotusski, I.Tolstoi Lev Nikolajevitš ja A.P. Tšehov – Gaspra. Viimeisiä tapaamisia. (tekijä I. Zolotusski, 2002). Venäjänkielinen dokumentti (ilman kuvaa).  https://www.youtube.com/watch?v=hJkFRG8n8dQ.