Ukrainan tapahtumat: venäläisiä kansalaisreaktioita sodankäynnin keskeltä

 Diakoni astui ambonille, sojottavalla peukalollaan selvitti pitkät hiuksensa messukaavun kauluksen alta ja asetettuaan ristin rinnalleen ryhtyi kovalla äänellä ja juhlallisesti lukemaan rukousta: rukoilkaamme yhdessä Jumalaa.

”Yhdessä, kaikki yhdessä, ilman säätyeroja, ilman vihaa, veljellisen rakkauden yhdistäminä me rukoilemme”, Nataša ajatteli.

Leo Tolstoi: Sota ja rauha. Kolmas kirja, osa I, luku XVIII. Suomennos Esa Adrian.

…

Nuo Natašan sanat on liitetty melko tuoreeseen venäläisten opettajien vetoomukseen sotatoimien päättämisen ja rauhan puolesta, joka on lähetetty Venäjän johdolle ja Venäjän Duuman jäsenille eli suomalaisittain kansanedustajille. Tuo reaktio on yksi monista. Sen tulosta odotetaan edelleen. Vaikka se viipyy, vetoomus ei ole turha. Se kertoo osaltaan ihmisten järkytyksestä ja rohkeudesta. Nuo rauhanpyrkimyksen eleet jäävät soimaan niidenkin omassatunnossa, jotka ovat alun alkuaan hyväksyneet maan johdon toimet. Venäläinen kulttuuri on voimavara sovulle ja rauhantahdolle, sekä myös katumukselle ja anteeksiannolle. Se yhdistää, eikä sodan turhat uhritkaan jää hämärän unhoon. Heidän muistonsa jää merkiksi kansalle poliittisten johtajien hallinnollisen väkivallan mielettömyyksille.

Aivan äskettäin kohdalleni osui pikku-uutinen kahden Venäjän karjalaisen nuorukaisen kaatumisesta Ukrainassa heidän täyttäessään kansalaisvelvollisuuttaan. 19-vuotiaat Kirill Kesäjoelta(Letneretšenskoje) ja Nikita Derevjannojen kylästä ovat menehtyneet. Kyseessä on Litsei-verkkosivun jakama tieto. Litsei jakaa tietoa Karjalan tasavallan kulttuuritapahtumista.  Uutisen myötä käy ilmi karu totuus: ihmishenkiä ei saada takaisin. Uskon, että suuri osaa Karjalaa itkee noiden nuorukaisten menehtymisen johdosta. Ja sydämessään koko Venäjä suree, vaikka virallinen informaatio yrittääkin viestiä sotatoimista kylmäkiskoisin faktoin.

 ”Ukrainan operaation” piti kestää muutama päivä, mutta se jatkuu edelleen. Venäjän poliittisessa johdossa on varmaan jo selkeitä hermostumisen merkkejä. Heidän ajatuksiaan myötäilleet uskolliset kansalaisetkin ovat suurelta osin vaikenemassa. Alkaa olla aika itsenäiselle pohdinnalle. Vaikenemisesta ja hiljentymisestä on polku uudelleenarvioinnille.

Kuuntelin jokin päivä sitten presidentti Putinin vuodatusta sodan käynnistä. Uhriluvun kerrottuaan hän totesi, kuinka valtio huolehtii siitä, että omaiset saavat vankan taloudellisen korvauksen menetyksen johdosta. Ruplamääriä en kirjoittanut muistiin, mutta ei niillä ole nyt merkitystä. Hämmennyin presidentin esityksen kylmäkiskoisuudesta. Toisaalta kauhistuin, kuinka tunteettomasti voidaan ihmiselämästä puhua. Sotilaat ovat nyt pelkkiä lukuja, kun toisaalta vieläkin vuosittain surraan valtiollisissa muistotapahtumissa toisen maailmansodan uhreja. Putinin esiintyminen kertoo peitellystä epätoivosta. Kaikki ei ole mennyt suunnitelmien mukaan, mutta perääntyä ei voi. Tätä muuten pohtivat myös toimittaja Ivan Puopolo ja sotahistorioitsija Lasse Laaksonen Puopolon youtube-kanavan keskustelussa. Sille suositukseni.

 

Mennään tarkemmin tuohon vetoomukseen. Kerron sen sisällöstä lukemani uutisen pohjalta vapaasti muotoillen. Kokonaisuudessaan en ole voinut sitä lukea. Siitä kertova uutinen löytyy mm. täältä. Se on julkaistu 2. maaliskuuta. En tiedä, miten vetoomukseen on reagoitu, tai millaisiin toimiin on ryhdytty. Käsittääkseni vetoomuksen sivut, jossa opettajilla ympäri on ollut mahdollista liittyä siihen mukaan, on suljettu.

Venäjän kielen ja kirjallisuuden opettaja, Uuden koulun kirjallisuuden osaston johtaja Sergei Volkov on julkaissut avoimen kirjeen Venäjän federaation johdolle Ukrainan tilanteesta, jonka hän kirjoitti yhdessä kollegoidensa kanssa. Volkov kehottaa muita venäjän kielen ja kirjallisuuden opettajia liittymään vetoomukseen. Kirje on osoitettu Venäjän presidentille Vladimir Putinille ja Venäjän federaation parlamentin (Duuman) kansanedustajille. Siinä vaaditaan kaikkien sotatoimien välitöntä lopettamista.

”Miten näitä toimia sitten kutsutaankaan ja millaisista asetelmista ne ovat alkavat, ne johtavat kotien tuhoutumiseen, kuolemiin, ihmisten joukkopakoon, keskinäisen vihan, eripuran ja kauhun lisääntymiseen.” Näin vetoomuksessa todetaan.

Opettajat muistuttavat, ettei yhdessäkään venäläisessä klassikkoteoksessa kerrota tämän kaltaisten konfliktien seurauksista myönteisesti. Päinvastoin, niitä on luonnehdittu jyrkän kielteisesti. Vetoomuksen tekijät toteavat olevansa neuvottomia oppilaiden kysyessä heiltä vihasta.

”Me venäläisessä kulttuuripiirissä kasvaneet voimme elää vain rauhan voimalla: ”kaikki yhdessä, ilman säätyeroja, ilman vihaa, veljellisen rakkauden yhdistäminä.” Nuo Tolstoin sanat oppilaamme osaavat ulkoa. Sukupolvi sukupolvelta venäläiset ovat lukeneet koulussa Tolstoita (ja muita venäläisiä kirjailijoita) ja ovat muodostaneet sen pohjalta kuvan rauhasta (ja sodasta).”

Opettajien mielestä venäläisen kirjallisuuden viesti on ytimeltään sodanvastainen ja kehottaa avoimeen dialogiin muiden kulttuurien kanssa, ilman raja-aitoja. Tuo kuva on nyt rikkoutunut, ja ollaan älyllisessä ristiriitatilanteessa. Kuten tekstissä todetaan: on tapahtunut ”kognitiivinen räjähdys”. Vapaasti muotoillen se tarkoittaa, että viime päivien kehitys on pommin tavoin rikkonut ihmisen turvalliseksi kokemansa maailmankuvan. Opettajien vetoomuksessa viitattaneen psykologiasta tuttuun kognitiiviseen dissonanssiin.

Vetoomuksen tekijät katsovat, että nyt meneillään olevilla yhteenotoilla ja niiden myötä aiheutuvilla tapahtumilla voi olla vakavia seurauksia Venäjän kansalle. Siksi he vaativat sotatoimien välitöntä lopettamista. Tekijät päättävät vetoomuksensa todeten, että he voivat tulla Duumaan valaisemaan kansanedustajille venäläisen kirjallisuuden näkemystä ja mitä pikemmin, sitä parempi. Huomenna voi olla jo liian myöhäistä.

Ylösnousemus, Leo Tolstoi

Лев Толстой: Воскресение, 1899.  (Leo Tolstoi: Voskresenije)

Leo Tolstoi: Ylösnousemus, suom. ja esipuhe Lea Pyykkö. Viides painos, 2007.

Tolstoin Ylösnousemus - venäläisen pokkarijulkaisun kansi

Ylösnousemus kuuluu Sodan ja rauhan sekä Anna Kareninan ohella Leo Tolstoin (1828 - 1910) suurromaaneihin. Se muovautui lopulliseen muotoonsa kymmenen vuoden kuluessa. Tuolloin kirjailija oli henkisen murroksen läpikäytyään ehtinyt jo välillä luopua laajemmasta proosatuotannosta painopisteen ollessa maailmankatsomuksellisissa ja yhteiskunnallisissa teksteissä. Ainakin vanha kiistakumppani Ivan Turgenev elämänsä loppuvuosina 80-luvulla tehdessään miehen kanssa sovintoa suositteli häntä palaamaan proosan pariin, mikä sittemmin toteutui. Kun romaanin lopulta valmistui, Anna Kareninan ilmestymisestä oli kulunut neljännesvuosista. Kirjailija oli tuolloin 71-vuotias. Sairaudet olivat musertamassa miestä. Ei uskottu, että hän kykenee luomaan noin laajaa yhtenäistä taideteosta. Eikä teos jäänyt miksikään joutsenlauluksi.  Mies sinnitteli venäläisen yhteiskunnan omanatuntona vielä kymmenisen vuotta.

Edellisessä kirjoituksessani (täällä) tutkailen kahden kirjailijamestarin Leo Tolstoin ja Anton Tšehovin keskinäistä vuorovaikutusta ja näkemyseroja. Nykyistä aihettani aloin oikeastaan valmistella jo ennen sitä, mutta niin vain kävi, että elämä romaanin ja sen kirjoitusprosessin ympärillä alkoi kiinnostaa enemmän. Olen aiemmin kirjoittanut Tolstoin nuoruusvuosista (https://perttueemeli.blogspot.com/2019/01/nuori-tolstoi-kaukasiassa-krimin.html ). Siihen nähden nyt on kyse jonkinlaisesta jatko-osasta, vaikka väliin jää kirjailijan kaunokirjallisen tuotannon luovin kausi.

Idea romaaniin tuli Tolstoin ystävältä tuomari A.F. Konilta. Hän kertoi tositarinan väärin perustein tuomitusta naisesta. Hän alkaa kehitellä tarinaa ja kirjoitusprosessi kestää lopulta kymmenen vuotta. Romaani sai jo ennakolta kansainvälistä huomiota, kun Tolstoi julkaisi välillä romaanista viimeistelemättömiä osia kerätessään rahaa duhoborien uskonlahkon auttamiseksi. Tsaarin hallinto oli vaatinut lahkon miehiä asepalvelukseen. He kieltäytyivät. Hallinto teki kompromissin. Täydellistä väkivallattomuutta edustavat uskonlahkon jäsenet pääsisivät poistumaan maasta, kun Kanada oli korvausta vastaan lupautunut ottamaan heidät vastaan. Siitä kerron lisää alempana.  

Romaanin vaikutus tuon ajan Venäjällä on kiistaton. Se oli kirjailijan elinaikana hänen luetuin teoksensa. Sitä on luonnehdittu 1800-luvun ”viimeiseksi romaaniksi”, minkä yhteydessä viitataan sen eittämättä tilitykselliseen luonteeseen mutta myös ikkunana uudelle vuosisadalle.  Valtakunta alkoi murentua sisältäpäin, alkoi tulla tilaa uusille voimille.  Myöhemmin Venäjällä alkoi muutoksen virta, joka lopulta johti tsaarin vallan kaatumiseen ja kuohui vallankumoukseksi. Tolstoi ei hyväksynyt väkivaltaa missään muodossa. Vallankumouksellista toimintaideaa hän vastusti, mikä tulee ilmi myös Ylösnousemuksessa. Romaanista löytyy sosialismia ajavan vallankumouksellisen prototyyppi, jolle Tolstoi antaa vahvasti ironisen käsittelyn. Sitten kuitenkin kävi niin kuin kävi. Hirmuvalta voitti. Yhteiskunnan myllerryksessä tolstoilaisuuden aate mureni jääden kyllä ihmisten sydämiin muistoksi ja muistutukseksi.  Tolstoin henkiselle perinnölle jäi uudessa neuvostoyhteiskunnassa oma tilansa. Kaikkea ei ryövätty. Onneksi Lenin kuului Tolstoin arvostajiin.

…

Ensin kerron muutaman sanan Leo Tolstoin henkisestä murroksesta ja hänen eettis-uskonnollisesta filosofiastaan. Suomentaja Lea Pyykkö korostaa esipuheessa, että romaanin nimi johtaa harhaan. Kyse ei ole suoranaisesta viittauksesta Jeesukseen ja pääsiäisyön tapahtumiin. Sanalla on venäjän kielessä sivumerkitys, joka tarkoittaa käännekohtaa elämässä, henkistä heräämistä. Tolstoin aatteen merkittävin suomalainen seuraaja Arvid Järnefelt loi kirjasta ensimmäisen suomennoksen. Se on suppeampi versio, koska kun hän ryhtyi työhön, romaani ei ollut kokonaisuudessaan vielä valmistunut. Hän käänsi romaanin otsikon suoraan, jättäen siihen niin ollen raamatullisen viitteen. Pyykön mukaan hän luonnollisesti tajusi, että kyse on henkisestä uudistumisesta. Järnefelt oli kuitenkin julkaissut itse vuonna 1894 teoksen Heräämiseni, jossa hän kertoo omasta kääntymyksestään tolstoilaisuuteen. Pyykkö arvelee, että tuo seikka on saattanut vaikuttaa kirjailijan ratkaisuun. Kirjailija ei halunnut mitään epäsuoraakaan viittausta omaan tunnustukselliseen teokseensa.

Ennen kuin menen romaaniin, kerron vielä hiukan Tolstoin omasta henkisestä heräämisestä ja uskonnollisfilosofisesta ajattelusta.  Lähteenäni ovat tutkija Boris Proskudinin nettiluento youtubessa ja Orlando Figesin teos Venäjän kulttuurihistoriasta (lähde alla). Tolstoi koki murroksen 70-luvun lopulla ja sitten alkoi pitkä etsintä. Hän pohti, oliko hän luonut perheen ihan turhaan. Hän menetti elämänhalunsa ja suunnitteli itsemurhaa mutta ei siihen vajonnut. vaan alkoi pitkä prosessi. Hän oli ollut ateisti mutta aloitti oman elämäntarkoituksen etsintänsä kirkosta. Hän eristäytyi pohtimaan tilaansa Optinan luostariin Keski-Venäjällä. Tiettyihin kirkon sakramentteihin hän ei voinut uskoa. Hän löysi vastauksen Jeesuksen vuorisaarnasta. Siitä tuli hänen kompassinsa. Hänen uskonnollisen oivalluksensa johtopäätökset näkyvät hänen poliittisissa kannoissaan.  Lopullisen ratkaisunsa hän kirjoitti sanoiksi vuonna 1884. Tuolloin ilmestyi teos Mitä on uskoni (В чём моя вера, suom. 1907), julkaistu suomeksi uudelleen toimitettuna 2019. Sitä ennen oli ilmestynyt teos Tunnustuksia (Исповедь 1882), jonka Eero Balk on suomentanut tuoreeseen kielelliseen asuun vuonna 2012.

Boris Proskudin valaisee nettiluennossaan Tolstoin aatteellista perustaa. Hän nostaa Jeesuksen vuorisaarnasta Matteuksen evankeliumin viidennestä luvusta  esille kohdan jakeesta 38 eteenpäin:

”Rakastakaa vihamiehiänne. Teille on opetettu: 'Silmä silmästä, hammas hampaasta.' Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin. Jos joku yrittää oikeutta käymällä viedä sinulta paidan, anna hänelle viittasikin. Jos joku vaatii sinut mukaansa virstan matkalle, kulje hänen kanssaan kaksi. Anna sille, joka sinulta pyytää, äläkä käännä selkääsi sille, joka haluaa lainata sinulta…”

Prokudinin mukaan Tolstoille lause ”älkää tehkö pahalle vastarintaa” ei ollut mikään metafora tai symbolinen viite, vaan hän otti sen aivan konkreettisena totena ja elämänohjeena.  Se ei siis Kristuksen opetuksessa merkinnyt mitään ihmisen sisäistä myötäelämistä, vaan suoraan sitä, että jos haluaa olla Jeesuksen oppilas, niin EI saa vastustaa pahaa eikä tehdä sille vastarintaa.

Tolstoi ymmärsi Jeesuksen sanat myös niin, että ei ylipäänsä pidä tukea sellaista instituutiota, joka ylläpitää väkivaltakoneistoa, esimerkiksi armeijaa tai poliisia tai muita turvallisuudesta huolehtivia organisaatioita. Sama koskee myös oikeuslaitosta. Hänelle siis kehotus ”Älkää tuomitko, ettei teitäkin tuomittaisi” ei rajoitu pelkkään henkilökohtaukseen herjaukseen, vaan sillä on laajempi yhteiskunnallinen sanoma.

Tolstoille vuorisaarna ei ollut pelkkä eettinen ohjeisto vaan konkreettinen sosiaalinen koko yhteiskuntaa koskeva käytännön ohjelma ja elämänohje.

…

On kai aiheellisesti todettu, että romaani ei yllä kirjailijan kahden muun suurromaanin tasolle. Minunkin lukuprosessini aikana se tuntui turhan rönsyilevältä, ja siinä on hieman keinotekoisuuden makua. Yhtä kaikki se herätti ilmestyttyään myös kansainvälisesti laajaa kiinnostusta ja yhteiskunnallisilta vaikutuksiltaan se lienee Tolstoin merkittävin kaunokirjallinen teos.  Omalta kohdaltani jälkeenpäin romaania punnitessani olen paljon myötäsukaisempi. Kirjailijan tyylissä on omat haasteensa. Lauserakenteet välillä uuvuttavat, henkilöiden kirjo saa pään sekaisin. Lukemisen edetessä romaani imaisee kyllä lukijansa mukanaan. Sanoma kirkastuu. Tämän rinnalla Sota ja rauha on minulle todellinen koettelemus.

Romaanin ytimessä on useiden valitusten jälkeen voittoisasti päättynyt oikeustaistelu, mutta ohessa on myös tolstoilainen näkökulma aikansa yhteiskuntaan. Aikamoinen määrä henkilöhahmoja romaanissa tulee vastaan, vangeista ja kurjissa oloissa kituuttavista talonpojista enemmän tai vähemmän omassa asemassaan prameileviin virkamiehiin ja herttaisiin aatelisrouviin.  Kohtaapa siellä jopa kristillistä sanomaa julistavan ”maallikkosaarnaajan”, joka tosin esiintyy ylhäisön seurapiirien vierailevana tähtenä, ei sellaisena sananjulistajana kuin olemme koto-Suomessamme historiassa tottuneet kohtaamaan. 1800-luvun lopun Venäjä avautuu laajassa moninaisuudessaan. Kuvaus tuon ajan yhteiskunnasta on romaanin vahvuus.

Kaksi henkilöä on kuitenkin ylitse muiden. He ovat ruhtinas Dmitri Nehljudov ja Jekaterina ”Katjuša” Maslova. He kokevat omalla tavallaan romaanin nimen viittaaman henkisen heräämisen. Nehljudov on tavallaan Tolstoin alter ego, joka kokee elämänsä turhaumassa tarpeen löytää elämälleen mielekkyyttä. Maslova on puolestaan tuomittu väärin perustein ja mies ryhtyy naisen puolesta oikeustaisteluun. Nehljudov haluaa pelastaa naisen ja mennä tämän kanssa jopa naimisiin, koska koki nuorempana käyttäneensä tätä seksuaalisesti hyväkseen ja aiheuttaneensa näin hänen elämänsä alamäen. Romaanissa seurataan Maslovan elämää vankilassa ja matkaa pakkotyöhön Siperiaan. Parin tiet lopulta erkanevat. Maslova löytää vankileiriltä elämänkumppaninsa. Hän vapautuu, kun ylimmässä oikeusasteessa valitus hyväksytään, mutta jää Siperiaan miehensä tueksi. Molemmille tulevaisuus näyttää avautuvan kohti uutta. Toivon valoa löytyy.  Ymmärrän kuitenkin, että myös Tolstoi olisi halunnut kirjoittaa romaaniin jatko-osan. Lukija jää pohtimaan sekä Maslovan että Nehljudovin tulevia koettelemuksia.

Edellisessä kirjoituksessani totesin, että Anton Tšehov ei pitänyt Nehljudovin ja Maslovan suhteen kuvauksesta eikä liioin romaanin loppuratkaisusta, joka on suora lainaus Jeesuksen vuorisaarnasta. Se ei ole mikään ihme. Jonkin verran kiiltokuvamaisuutta tuossa on. Mielestäni kyllä Nehljudovin muu toiminta, kuten keskustelut maaseudun talonpoikien kanssa on hieno näkökulma tuon ajan todellisuuteen. Varsin kiintoisaa on myös Maslovan elämä vankilassa, siellä kohdatut henkilöhahmot ja heidän suhteensa, kauniin naisen kohtaama seksistinen asenteellisuus. Kaikki tuo avaa uuden puolen aikansa venäläisestä yhteiskunnasta. Mieleeni on jäänyt myös Nehljudovin asenteellinen harha. Maslova joutuu väärinkäytöksen uhriksi, ja kun Nehljudov saa kuulla siitä vankilan henkilökunnalta, hän ottaa hänelle tapahtumasta esitetyn version heti todesta. Todellisuus oli kuitenkin muuta. Maslova oli joutunut puolustamaan omaa koskemattomuuttaan vankilan henkilökuntaan kuuluvaa miestä vastaan. Nainen kokee pettymyksen mutta vaikenee. Hänen suhteensa Nehljudoviin horjuu. Rakkauttakin on ilmassa. Lopulta hän kuitenkin valitsee oman tiensä, mihin toki vaikuttaa monia seikkoja.

Nehljudovin oma avoimuus ja vilpittömyys on ihmissuhteissa koskettava. Hän haluaa kasvaa ja uudistua. Se jää romaanista näkyvästi esille.

Romaanissa on myös tärkeä sivujuoni. Nehljudov on valtavan omaisuuden perinyt nuori mies, joka löytää elämälleen uuden sisällön. Hän haluaa toteuttaa omistamillaan alueilla kyläyhteisössä maareformin, luovuttaa viljelysmaat kyläläisten omistukseen ja hallintaan. Se tuntuu välillä toivottomalta kamppailulta mutta hän pyrkii sitkeästi päämääräänsä.

Menen vielä tarinan taustoihin. Nehljudov tapaa Maslovan ensi kerran vieraillessaan opiskelijana tätiensä kartanossa maaseudun rauhassa. Hän tapaa siellä taloon otetun kasvattitytön Katjušan, joka toimi talossa puolittain palvelijattarena.  Tämä on tuolloin 16-vuotias kaunotar. Tyttö rakastuu lopputyötään valmistelevaan komeaan nuorukaiseen ja ihastuminen on molemminpuolista. Nehljudovilla on elämässään suuria ihanteita ja hän haluaisi niitä toteuttaa elämässään. Kaikki jää kuitenkin puolitiehen. Muutaman vuoden kuluttua asepalveluksessa ollessaan hän poikkeaa tätiensä luona uudestaan. Tällöin suhde Katjušan kanssa etenee intiimiksi. Mies kokee vietelleensä tytön ja lähtöpäivänä hän omaatuntoansa rauhoittaakseen antaa tälle sadan ruplan setelin. Tyttö jää kyllä miehen mieleen mutta unohtuu ajan myötä. Hän kotiutuu armeijasta luutnanttina ja elää jonkinlaisessa henkisessä murroksessa. Kuluu useampi vuosi ja oikeuden valamiehistössä toimiessaan hän sitten yllättäen kohtaa Maslovan uudelleen. Tämä on kahden muun henkilön kanssa tuomittuna kavalluksesta ja taposta.

Paljon oli Katjušalle ehtinyt tapahtua. Hän tulee raskaaksi, jättää lähinnä häpeän vuoksi tätien talon, joutuu heitteille. Katjuša synnyttää lapsen, antaa sen pois. Vauva viedään orpokotiin, jossa sen sitten kerrotaan kuolleen. Nainen menettää lopullisesti otteen yhteiskunnasta ja vajoaa prostituutioon. Sitten vuosien jälkeen Nehljudon ja Maslova kohtaavat yllättävästi oikeudessa. Maslova on syytettyjen penkillä. Hän ei tunnista entistä rakkauttaan. Se aika on jäänyt taakse. Miehen muistot heräävät. Oikeus katsoo naisen syylliseksi, Nehljudov tajuaa, että tosiasiassa nainen on syytön. Miehen elämässään tapahtuu käänne. Hän haluaa pelastaa Maslovan. Siitä tulee pitkä tie. 

Valamiehistössä Nehljudov ei kykene puolustamaan Maslovaa, koska pelkää tulevansa ilmi menneisyyden suhteesta. Muotovirhe saa aiheen tuomion korjaamiseen. Siinä hetkessä se on kuitenkin liian myöhäistä,. Alkaa pitkä prosessi, valitusten kierre oikeuden tasolta toiseen. Lopulta kun toivo on jo lähes menetetty, korkein instanssi peruu tuomion. Maslova vapautuu mutta siinä vaiheessa vankilat ja pakkotyö Siperiassa oli jo tullut naiselle tutuksi. Kierre oli alkanut, tulevaisuus oli käytännössä tukossa.

Nehljudovin avioliittotarjouksen nainen torjuu. Aluksi se tuntuu mahdottomalta ajatukselta. Sittemmin suhde mieheen tiivistyy.  Lopulta syttyy jopa rakkaus mutta nainen pelkää, että aivoliitosta tulisi miehelle vain vaivaa. Hän ei halua aiheuttaa pettymystä ja siksi hän valitsee toisen tien. Lisäksi hän haluaa myös pitää kiinni itsenäisyydestään. Nehljudov on kasvanut henkisesti siinä määrin, että älyää olla painostamatta naista ratkaisuun.  Vapautumisen tunne jää elämään. Molemmille löytyy oma tiensä. Mihin se sitten johtaakaan, sen romaani jättää avoimeksi.

….

Yllä totesin, että Tolstoi sai aiheen romaaniinsa tuomariystävänsä A.F. Konin kertomasta oikeustapauksesta. Totesin myös, että ruhtinas Nehljudovin hahmossa on ainakin jonkin verran Tolstoita itseään. Esimerkiksi kun hän harrasti seksiä kauniin uhkearintaisen Katjuša Maslovan kanssa, hän oli asepalveluksessa ja oli saanut luutnantin arvon. Tolstoi itse värväytyi nuorena armeijaan ja nousi siellä luutnantiksi. Tuolloin hän itse eli huikentelevaa elämää. On siis ilmeistä, että romaani on Tolstoille itselleen ollut ainakin jossain määrin itsetilitystä ja siksi jokin sisäinen puhdistautumisen pakko on ajanut häntä ryhtymään romaanin tekoon. Siihen nimittäin viittaa myös Tolstoin vaimo päiväkirjoissaan. Hän toteaa, että Tolstoi oli tehnyt nuorena raskaaksi erään kartanon sisäkön, mistä hän tunsi omantunnon tuskia.   

Tolstoin oikeuslaitokseen ja oikeudenistuntoihin liittyvä sarkasmi ja ironia on merkillepantavaa. Rikosten käsittely oikeudessa on kuin teatteria. Mitättömiä asioita pyöritellään, minkä myötä sitten joku elämässään heitteille jäänyt henkilö saadaan surutta vankeuteen. Asioiden taustat ovat yhdentekeviä. Inhimillisyys on tipotiessään. Pääasia on saada vietyä näytös loppuun ja viranmaiset saavat kiillotettua omaa statustaan.

Sama henki on myös aivan toisessa yhteydessä, kun Tolstoi intoutuu Vankilan jumalanpalveluskuvauksessa ironisoimaan kirkon käytäntöjä. Sen huomasi ja siitä pelästyi aikanaan myös ortodoksinen kirkko ja valtionhallinto. Häntä vastaan hyökättiin, ja hän joutuikin eroon kirkon yhteydestä.  Siihen toki vaikutti Tolstoin toiminta kokonaisuudessaan.

Myös Tolstoin vaimo Sofia käsittelee päiväkirjoissaan vaivautuneena tuota jumalanpalveluskohtausta. Lisäksi muutamissa kohdissa vaimo valittaa sitä, kuinka julmasti Leo Tolstoi tuomitsee kirkon toiminnan. Hän itse piti miehestään poiketen yhteyden kirkkoon ja puolustaa kirkon toimintaa.

Tutkaillaan Sofia-vaimon päiväkirjaa tarkemmin.  Seuraava merkintä on tammikuusta 1899. Hän kertoo kirjoittavansa puhtaaksi Leo Tolstoin tekemiä korjauksia oikovedokseen:

”…tunsin vastenmielisyyttä sitä tarkoituksellista kyynisyyttä kohtaan, jolla hän kuvaa ortodoksista jumalanpalvelusta. Esimerkiksi pappi ojensi kansaan päin kullattua ristinmuotoista esinettä, jossa oli hirsipuun sijasta mestattu Jeesus Kristus. Ehtoollisviiniä hän nimittää litkuksi. Se on koppavaa kyynisyyttä, uskovien ihmisten tökeröä ärsyttämistä. Minusta se on vastenmielistä.” (26. tammikuuta 1899)

Tuo kohtauksen jumalanpalveluksesta on pannut myös suomentaja Lea Pyykkö merkille kirjoittamassaan suomennoksen esipuheessa.  Hän toteaa:

”Tolstoin kuvaus vankilan kirkonmenoista on ironiassaan suorastaan herjaava. Visuaalinen vaikutus on niin voimakas, että lukija saattaa kuvitella itse nähneensä kaiken. Hän miltei tuntee suussaan viiniin kastetun leivän maun.”

Olen suomentajan kanssa samaa mieltä. Kohtaus on oivallisesti kuvattua, osuvaa ironiaa. Aviomiehen vakaumuksesta huolimatta hartaaksi ortodoksiksi jäänyt Sofia-vaimo ei siitä pitänyt. Hänestä se oli turhanpäiväistä herjausta, mutta hän kuitenkin kunnioitti miehensä ratkaisua eikä rohjennut ruveta asiasta avoimesti protestoimaan.

Litku-sanaa en itse löydä käytössäni olevasta alkukielisestä versiosta enkä liioin Pyykön suomennoksesta. Ei se ole mikään ihme, sillä vaikka sensuuriviranomaiset ovat saattaneet varoa kajoamasta liikoja Tolstoin teksteihin, niin kyllä muutoksia on jouduttu tekemään. Kohtausta lienee kirkon edustajien mieliksi kaunisteltu. Vaimon päiväkirjassa on vuodelta 1910 kohta, jossa tämä on parin apulaisensa kanssa tekemässä sensuuriviranomaisten vaatimia korjauksia valmisteilla olevaan uuteen painokseen Ylösnousemuksesta. Minulle on epäselvää, mitä muutoksia tekstiin on tehty.

Sensuroitu versio voi joskus jäädä huomaamatta elämään. Esimerkiksi minulle on tullut vastaan melko tuore painos Anton Tšehovin Kolmesta sisaresta, josta puuttuu Neuvostoliitossa alkuvuosina erästä yksittäistä ohjausta varten poistettu kohta. Kyse on julkaisijan huolimattomuudesta.

Todettakoon vielä, että teoksen puhtaaksi kirjoittamiseen tuntui osallistuneen koko perhekunta, oma vaimo tietysti etunenässä. Tolstoin kirjallinen tuotanto oli siinä mielessä perheen yhteinen projekti. Perheen sairastelevaa patriarkkaa pyrittiin auttamaan ja tukemaan.

Tolstoi suunnitteli teokselle jatko-osaa. Bykovin mukaan sellaisia ajatuksia hän esitti vuonna 1903, 1907 ja vielä viimeisenä elinvuotenaan 1910. Bykov arvelee, että hän ei ryhtynyt työhön, koska Anton Tšehovilta oli jo vuonna 1896 ilmestynyt pitkä novelli – tai oikeastaan pienoisromaani – Elämäni, jonka päähenkilö oli ”hurahtanut” tolstoilaisuuteen. Tuskinpa se on voinut olla ainakaan ainoa syy, koska teos on kovin eri luonteinen. Jatkuvat terveysongelmat veivät mieheltä varmasti voimia.

Ylösnousemuksen jälkeen

Leo Tolstoi - Mihail Zygarin teoksen kuvitusta

Romaani aiheutti venäläisessä yhteiskunnassa kohun. Kohua Tolstoin ympärillä oli toki ollut jo aiemmin, mutta romaaninsa ansiosta mies sai myös kansainvälistä huomiota. Romaania luettiin ja kansan riveissä teos sai huomiota. Kansalaiset kirjoittivat Tolstoille kokemistaan hallinnon ja oikeuslaitoksen väärinkäytöksistä. Tuona aikana puhuttiin, että Venäjällä oli kaksi tsaaria Nikolai II ja Leo Tolstoi. Kun maassa epäjärjestys lisääntyi, niin voi vain päätellä kumman asema oli enemmän vaakalaudalla.

Tolstoin suosiota sekä kotimaassa että ulkomailla lisäsi myös duhoborien uskonlahkon tapaus. Se käytiin 1890-luvulla ja oli varsinainen voimainkoitos Tolstoin ja Venäjän hallinnon välillä. Duhoborit olivat historian saatossa asettuneet asumaan Kaukasukselle paikallisten vuoristokansojen keskuuteen. Käytännössä heidät oli sinne karkotettu Nikolai I:n hallintokauden aikana. He olivat menestyneet siellä ja joutuneet myös paikallisten kansojen kanssaryöstelyn kohteeksi. Kun sitten vuosisadan lopulla yleinen asepalvelus tuli voimaan myös Kaukasuksella, noustiin liikkeessä vastahankaan. Liike otti tiukan kannan aseiden käyttöä vastaan, keulamieheksi tuolloin noussut P. Verigin vangittiin ja silloin myös Tolstoi kiinnostui asiasta. Hän kävi vuonna 1893 tapaamassa Veriginiä Solovetskin vankityrmässä. Tolstoin arvovalta ei riittänyt miehen vapauttamisen mutta Tolstoi ei antanut periksi. Lopulta hänen myötävaikutuksellaan päästiin sopimukseen. Lahkon jäsenille annettiin mahdollisuus emigroitua ja Kanadan hallitus suostui vastaanottamaan ryhmän, mutta vaati siitä korvauksia. Tolstoi keräsi suuren osan rahoista, pääosin ne saatiin, kun Tolstoi ryhtyi myymään katkelmia vielä viimeistelemättömästä Ylösnousemus-romaanista. Myös Englannin kveekarit olivat ottaneet duhoborien asian ajaakseen. Siellä tukena oli Venäjältä karkotettu Tolstoin aatteellinen tukimies Vladimir Tšertkov. Kun vaadittu summa oli vuonna 1898 saatu koottua, duhoborit pääsivät lähtemään kohdemaahansa.

Tolstoi näytti tuossa prosessissa voimansa ja sen ja myös muiden ulostulojensa kautta sädekehä hänen ympärillään kirkastui. Kansan keskuudessa hänen suosionsa nousi.

Journalisti Mihail Zygar’ käsittelee teoksessaan ”Imperiumin on kuoltava” muiden muassa myös Leo Tolstoita. Hän toteaa, että 1900-luvun alussa Tolstoin asema oli poikkeuksellisen vahva. Zygarin mukaan hän ei ollut lain ulkopuolella vaan lain yläpuolella. Se kuvaa ajan ristiriitaista henkeä. Tolstoita pelättiin ja siksi kunnioitettiin. Valtion hallinto ja kirkko eivät voineet hyökätä häntä vastaan, koska se olisi ollut valtiolle tuhoksi.

Kirkon piirissä toimi Pyhän synodin yliprokuraattorina Konstantin Pobedonostsev (1829-1907). Hän oli hyvin vaikutusvaltainen konservatiivinen vaikuttaja, joka kuului edellisen tsaarin Aleksanteri III:n lähipiiriin. Pobedonostsevin aatteellisena ohjeena oli se, että sivistys lisäsi liberaalien voimien asemaa ja sen myötä myös vallankumouksen uhkaa. Siksi sitä oli parasta vastustaa.

Pobedonostsev kävi arvovaltasotaa liberaaleja voimia ja myös Tolstoita vastaan. Aleksanteri II:n valtakauden aikana Tolstoi oli eräänlainen persona non grata. Hänen toimintaansa ei puututtu. Sen sijaan Nikolai II:n aikana tilanne kehittyi toiseen suuntaan. Kun kirkko pohti suhdettaan Tolstoihin, niin Pobedonostsev oli siinä keskeinen henkilö. Kirkko ei virallisesti julistanut Tolstoita ”pannaan”. Hänen vain todettiin luopuneen oikeasta uskosta ja sen vuoksi häntä vaadittiin katumaan tekosiaan. Ns. pannaan julistus olisi merkinnyt hänelle jonkinlaista uhrin asemaa ja kirkon piirissä sitä erityisesti pelättiin, sillä sen katsottiin vain nostavan Tolstoin suosiota.  

Vuoden 1905 tammikuussa maan älymystö suuttui, kun työläisten mielenosoituskulkue joutui virkavallan aseellisen väliintulon kohteeksi. Keskiluokka (luova luokka ”creative class”) vaatii yleisiä vaaleja, parlamentin luomista, sananvapautta, yhdenvertaisuutta lain edessä. Myös Tolstoin vaimo Sofia Tolstaja kauhistelee päiväkirjassaan virkavallan toimia.

Zygar toteaa, että vaatimukset kasvoivat ja valtio joutui tekemään myönnytyksiä. Toiveet uudistuksista nousivat pintaan. Aluksi vallanpitäjät antoivat ymmärtää, että he ottavat protestoijien vaatimuksista vaarin ja ryhtyvät uudistuksiin. Mutta vähitellen käy ilmi, että lähes kaikki lupaukset jäävät toteuttamatta. Optimismi muuttui pettymykseksi. Maassa alettiin kiristää ruuvia. Alettiin yhä laajemmin tajuta muutoksen välttämättömyys.  Zygarin mukaan vuosia 1905-1914 on nähty Venäjän historiassa toisaalta toiveita herättävänä, toisaalta synkkien vainojen vuosina, jossa oikeuden mielivalta ja vallan väärinkäyttö kukoistivat. Vaadittiin kovempia rangaistuksia niille kulttuurin alalla työskenteleville, jotka halveksivat vallan edustajia tai uskovaisten tunteita.

Tuo yhtäältä toiveikas ja toisaalta toivoton aika päättyi odottamatta, kun maailmansota syttyi. Sota sinällään ei ollut Zygarin mukaan Venäjälle traagista vaan traagista oli byrokratian kyvyttömyys selviytyä siitä.

Leo Tolstoin pasifistiset aatteet saivat huomiota, hän sai seuraajia aina ulkomaita ja myös Suomea myöten. Venäjällä Tolstoin suosio kasvoi, Ylösnousemus-romaanilla oli siinä oma painoarvonsa. Kansa otti mieheen yhteyttä ja kertoi kirjeissään kokemastaan epäoikeudenmukaisuudesta. Kansalaiset rohkaistuivat puuttumaan väärinkäytöksiin. He joutuivat sitten kyllä ongelmiin virkavallan kanssa mutta Tolstoin toimintaan ei rohjettu puuttua.

Vaikka Tolstoi tuomitsi kaiken väkivallan, niin taistelussa hallintoa vastaan hänestä muotoutui eräänlainen protestien henkinen keulakuva. Hän tuomitsi toki selkeästi sosialistien toiminnan. Esimerkiksi vuonna 1905 hän joutui välirikkoon Maksim Gorkin kanssa. Vastenmielisyys ja ironinen suhde tulee ilmi myös Ylösnousemuksen vankilakuvauksessa.  

Pobedonostsev kuoli 1907 mutta Bykovia mukaillen hänen ”haamunsa” jäi hallintoon elämään. Myös oikeuslaitosta pyrittiin hyödyntämään. Siitä on esimerkkinä ns. Beilisin juttu, jota käytiin vuosina 1911-1913 Kiovassa. Kyseessä on vähintäänkin mystinen tapaus. Se oli pyrkimys antisemitistisen kiihotuksen avulla saada kansa valtion politiikan taakse. Viatonta ja henkisesti jonkin verran yksinkertaista Beilis-nimistä juutalaista työläismiestä alettiin syyttää yhden pojan murhasta. Väitettiin, että tämä oli muka juutalaisia perinteitä noudattaen rituaalimurhannut pojan. Väitteelle ei ollut todellisuuspohjaa ja myös juutalainen rituaaliperinne oli täysin tuulesta temmattu ajatus. Mutta oikeuslaitoksen koneisto valjastettiin miestä vastaan. Kaksi vuotta kestänyt prosessi päättyi lopulta siihen, että Beilis vapautettiin syytteistä. Bykov toteaa, että maassa oltiin valmiita laajoihin juutalaisvainoihin, mutta oikeuden päätöksen johdosta tuo outo suunnitelma tyrehtyi.

Tapaus näyttää osoittavan, että tsaarin hallintokaan ei Venäjällä pystynyt toteuttaman mitä tahansa mielivaltaa. Oikeusvaltioperiaatteet toimivat ainakin jossain määrin.

Beilisin jutusta saan yhteyden Tolstoihin ja Ylösnousemukseen. Uskon, että myös sieltä oli yhteiskuntaan saatu tarvittavia henkisiä voimavaroja. Kirjailijan henkinen perintö ei ollut sammunut, vaikka mies oli jo haudattu. Dmitri Bykov kirjoittaa, että Beilisin jutussa suuren työn teki kirjailija Vladimir Korolenko. Hän ei ollut varsinaisesti tolstoilainen mutta oli Tolstoihin läheisissä suhteissa ja myötäili hänen toimintaansa. Korolenkon tutkiva journalismi vaikutti yleiseen mielipiteeseen. Oikeudelta löytyi rohkeutta itsenäiseen ratkaisuun. Venäjän imperiumissa oikeuslaitos ei siis ollut täysin vallan palveluksessa. Kun vallankumouksen myötä bolševismi pääsi hallitsemaan, otettiin kokemuksesta opiksi. Siinä järjestelmässä ei sellaista varaventtiiliä enää ollut. Tolstoista tuli pelkkä kirjallisuuden klassikko.

Lopuksi voin vain vahvistaa: emme edelleenkään saa unohtaa Tolstoin kaltaista periaatteellisuutta. Imperiumi uhkaa myös Suomea eikä se syöpä leviä idästä päin.

Lähteitä:

Bykov, Dmitri. Russkaja literatura – Strast’ i vlast’ (”Venäjän kirjallisuus – intohimo ja valta”). AST, Moskva, 2019.

Bykov, Dmitri. Vladimir Korolenko – ”Beilisin juttu”, viimeinen näytös. Sisältyy Bykovin yllä mainittuun kokoelmaan.

Figes, Orlando. Natasha’s Dance. A Cultural History of Russia. Picador, New York, 2002.

Tolstaja Sofia. Päiväkirjat. (suomennettu versio)

Zygar’ Mihail: Imperiumin on kuoltava. Moskova 2017. (Империя должна умереть. История русских революций в лицах. 1900-1917. Москва 2017)

Tolstoi ja Tšehov – tapaamisia, näkemyseroja kuoleman varjossa

 

Leo Tolstoi (1829-1910) ja Anton Tšehov (1860-1904) tapasivat toisensa ensimmäisen kerran elokuussa 1895. Tšehov otti viimein kutsun vastaan ja tuli käymään Tolstoin kartanossa Jasnaja Poljanassa. Vierailu ei ollut pitkä. Aamuvarhaisella tultiin, isäntä otti vieraansa mukaan aamu-uinnille. Siitä virkistyneenä vieras pääsi tutustumaan myös muuhun talonväkeen ja paneutumaan tiiviiseen ohjelmaan. Seuraavana päivänä alkoi kotimatka. Tolstoi oli vierailun aikana vilustunut ja matkansa jälkeen myös Tšehov sai flunssan. Se kai oli jonkinlainen enne siitä, että keskinäinen vuorovaikutus jatkui.  

Elämää Jasnaja Poljanassa. Pushkin-talon museo Pietarissa.

Molemmilla oli tuolloin omassa kirjallisessa tuotannossa eräs sidos, millä saattoi olla oma myönteinen vaikutuksensa suhteeseen. Tšehov oli saanut samana vuonna valmiiksi laajan teoksensa matkastaan Siperiaan Sahalinin pakkotyölaitokseen. Tolstoi puolestaan valmisteli vuosikymmenen lopussa valmistutunutta Ylösnousemus-romaaniaan, jossa seurataan vangituksi joutuneen Jekaterina Maslovan elämää vankilassa ja matkaa pakkotyöhön Siperiaan. Vierailun aikana järjestettiin luentatilaisuus, jota Tšehov kuunteli kiinnostuneena. Hänellä oli kertynyt aiheesta kokemusta – olihan hän aiemmin toiminut myös oikeuden valamiehenä -  ja hän kommentoikin tuoreeltaan, että niin lyhyitä tuomioita kuin Maslova oli saanut ei koskaan annettu. Tolstoi muuttikin sitten Maslovan kahden vuoden tuomion neljäksi vuodeksi.   

Elämä toi heidät yhteen välillä hyvinkin kriittisinä hetkinä. Molemmat oleilivat välillä samanaikaisesti Krimillä, varsinkin sairastaessaan. Tapaamiset järjestyivät luontevasti. Esimerkiksi Tolstoi vietti Krimillä Gasprassa syyskuusta 1901 seuraavan vuoden heinäkuuhun ollen välillä kriittisessä tilassa. Tšehov asusteli lähellä ja hänen vierailunsa olivat molemmille tärkeitä. Kerran hän nähtyään Tolstoin makaavan kuolemansairaana, kirjoitti ystävälleen:

”Pelkään Tolstoin kuolemaa. Jos hän kuolisi, niin sydämeeni jäisi tyhjä aukko.”

 

Se todistaa miehen henkisestä kiintymyksestä Tolstoihin. Elokuvaohjaaja Andrei Kontšalovskin facebook-seinältä löysin lainauksen hieman räväkämmästä viestistä todennäköisesti samaan vierailuun liittyen. Siitä lainaan vain hiukkasen enkä kykene suomennoksessa välittämään ihan kaikkea.

”Vanhus makaa vuoteessa, tuskin hengissä, kalpeana kuin haamu, mutta älyllisesti ei pelkästään nerokas, vaan huippunerokas! Jos Tolstoi kuolee, niin kaikki menee päin helvettiä.”

 

Lainaus vielä jatkuu ja siinä käy ilmi Tolstoin ajattelun räväkkyys ja myös laaja sivistys. Todettakoon samaan yhteyteen, että myös Maksim Gorki oleili lähistöllä ja he saattoivat pitää yhteyttä, johon ensikosketus oli tullut jo ennen, kuin Tolstoi tutustui Tšehoviin. 

 

Myös sairaudet saattoivat yhdistää. 1890-luvun loppupuolella molempien terveys alkoi pettää. Tšehov oli tuolloin vielä alle nelikymppinen, mutta hän sairasti keuhkotautia ja tiesi kuoleman lähestyvän vääjäämättä. Tolstoilla oli pahoja suolisto- ja maksavaivoja. Hänen odotettiin menehtyvän milloin tahansa, mutta mies sinnitteli vielä yli kymmenen vuotta 82-vuotiaaksi. Molempien työkyky säilyi elämän viime hetkiin.

 

Tšehov vierailulla Tolstoin luona

Kriitikko ja tutkija Dmitri Bykovin mukaan Tšehov on Venäjän kirjallisuuden ”tasapainoisin hahmo”. Tuo piirre taisi hänen mukaansa vaikuttaa myös yleensä kovin suorasanaiseen Tolstoihin, kun tämä heltyi ylistämään tätä Venäjän proosan Puškiniksi. Tolstoin kunnioitus kollegaansa kohtaan oli vilpitöntä. Mutta kyllä hän välillä oli myös oma itsensä. Heidän tavatessaan Krimillä Tolstoi sanoi suoraan, ettei voi sietää hänen näytelmiään, jotka olivat lähinnä pystyyn kuollutta istuskelua ja löhöämistä. Tolstoin mielestä Tšehov oli jopa surkeampi kuin Shakespeare, jonka ”tekeleitä” hän kutsui kelvottomaksi roskaksi.  Tammikuussa 1900 Tolstoi kävi Moskovan Taiteellisessa teatterissa katsomassa Tšehovin Vanja-enon. Sen aikana Tolstoi tympääntyi siinä määrin, että alkoi kehitellä tuolloin valmistelemaansa Elävä ruumis -näytelmään (Живой труп) uutta juonikäännettä.   

Tšehov ei loukkaantunut. Hän otti kaiken tyynenä vastaan, koska tajusi, että Tolstoi piti häntä tasavertaisena kollegana ja keskustelukumppanina. Tšehov itse puolestaan arvosteli vuonna 1899 valmistunutta Ylösnousemus-romaania, mutta sitä en tiedä, keskustelivatko he koskaan romaanin valmistumisen jälkeen siitä silmätysten.

 

Tästä linkistä avautuvan tutkielman kirjoittaja toteaa, että vielä 80-luvulla Tšehov saattoi ihailla Tolstoin eettisfilosofisia näkemyksiä, mutta alkoi sitten 90-luvulla ottaa siihen välimatkaa. Varmaankin vuonna 1889 ilmestynyt Kreutzersonaatti aiheutti vastenmielisyyttä mutta taustalla oli myös kunnianhimoisen kirjailijan pyrkimys vapautua auktoriteeteista. Sitten Tšehov loikin merkittäviä novelleja, joista paljastui hänen näkemyksensä tolstoilaisuuteen (esim. Huone nro 6 ja Elämäni). Välirikosta ei ollut kyse. Kiintymys suurta kirjailijapersoonaa kohtaan jatkui. Kun vuosina 1891-92 osassa Venäjää kärsittiin nälänhädästä ja Tolstoi toimi pyyteettä kansan parissa sen voittamiseksi, Tšehovin kunnioitus miestä kohtaan syveni, eikä se siitä laantunut.  

 Myös Tolstoi oli pannut Tšehovin merkille, miehen lyhyt proosa oli tullut tutuksi. Tolstoin kartanossa Jasnaja Poljanassa luettiin yhdessä ääneen hänen humoristisia pikkukertomuksiaan, mikä sai kaikki hyvälle mielelle. Kun sitten Tšehovin draamatuotanto sai julkisuutta, oli kritiikin vuoro.

 Palaan yllä mainittuun ensitapaamiseen elokuussa 1895. Vieraanvaraisuus oli koskettava. Tolstoi ei voinut osallistua vilustumisensa vuoksi tapaamisiin täyspainoisesti ja senkin vuoksi Tšehovilla oli aikaa seurustella talon naisväen kanssa. Onneksi myös kirjailijakollegat saattoivat vaihtaa ajatuksiaan. Keskusteluissa kosketeltiin myös sensuuria. Tšehovin muistiinpanoista löytyy vierailun jäljiltä kommentti, että Tolstoilla ei ole sensuurin kanssa samanlaisia ongelmia kuin hänellä. Sen huomion Tšehov pani merkille, kun miehet keskustelivat Tolstoin näytelmän Pimeyden valta julkaisemisesta. Todellisuudessa kyllä se oli Tolstoillekin ongelma. Lujan auktoriteettiasema kuitenkin hillitsi sensuuriviranomaisia.

 

Seuraava lyhykäinen tapaaminen oli jo reilun puolen vuoden kuluttua helmikuussa Tolstoin Moskovan asunnossa. Tšehovin muistiinpanojen mukaan Tolstoi oli kireällä tuulella, mikä johtui erään toisen vierailijan typeristä puheista.  Kireältä vaikutti myös Sofia-vaimo. Mutta yhtä kaikki Tšehov nautti. Hän pelasi naisväen kanssa korttia ja piti tunnelmaa erinomaisena. Hän kuvasi seuralaisiaan ihastuttaviksi ja korosti heidän läheistä suhdetta itse kirjailijaa kohtaan.

Tolstoin tytär Tatjana oli ihastunut Tšehoviin. Hän kirjoitti tälle, välillä kai päällekäyvästi, mutta Tšehov ei vastannut. Myöhemmin kyllä hän selvensi asiaa eikä parisuhdetta syntynyt. Tšehov totesi, ettei kyennyt tiiviiseen naissuhteeseen. Hän vertasi naissuhdetta lähinnä kuutamoon, sille oli oltava oma aikansa. Sen kaltainen väljä liitto toteutui myöhemmin näyttelijä Olga Knipperin kanssa. Tšehov kirjoitti novellin nimeltä Dušetška (Душечка). Tatjana totesi myöhemmin löytäneensä sieltä itsensä ja häpeävänsä käytöstään.

Ensimmäisten tapaamisten myötä Tolstoi vahvisti kunnioituksensa myös siten, että hän auttoi kirjailijakumppaniaan vaikutusvaltansa ja suhteittensa kautta mm. eräissä julkaisemiseen liittyvissä käytännön asioissa.

…

Pushkin-talon museosta Pietarissa

Tšehov julkaisi vuonna 1896 laajan novellin Elämäni (Моя жизнь). Se on yritys kuvata Tolstoin aatetta käytännössä toteuttavaa miestä.  Kyse ei ole mistään pikkujutusta. Suomennoksen pokkariversiossa sivuja kertyy yli 120 (kokoelman nimi Nainen ja sylikoira). Sitä voisi luonnehtia pienoisromaaniksi. Vierailu Jasnaja Poljanassa lienee ainakin jollain tapaa innoittanut sen kirjoittamiseen, vaikkei toki sinällään mitään suoraa yhteyttä olekaan.  Tšehov oli pohtinut paljon tolstoilaisuutta ja – kuten jo totesin - alkanut sittemmin ottaa siihen filosofista etäisyyttä. Tuo teos on eräänlainen tilinteko.  Todettakoon, että teoksen valmistumisvuonna Tšehov itse järjesti ”tolstoilaisittain” erääseen kylään apua, niin että sinne saatiin uusi koulurakennus.

Elämäni kertoo miehestä, joka halusi elää yksinkertaista elämää, rakentaa kouluja, maalata kattoja, tehdä ympäristössä hyviä tekoja auttaen osattomia. Ja siitä seurasikin sitten - Dmitri Bykovin sanoja mukaillen -   ”varsinainen helvetti”.  Aate ei pystynyt seuraamaan ihmisten sisimpiä toiveita. Syntyi epäluottamusta, tunteiden halvaantumista. Eikä miehen avioliitostakaan seuraa mitään hyvää.

Päähenkilöiden lisäksi teoksen eräistä henkilöhahmoista huokuu lahjattomuutta. On jämähdetty omiin pieniin ympyröihin.  Päähenkilön isä on heistä näkyvin esimerkki.  Hän on arkkitehti, joka suunnittelee tylsiä taloja. Hän on mitättömän tuntuinen vanha mies. Hänen työstään ei kehuja tule.

Dmitri Bykov liittää tuon novellin aiheen Tšehovin koti-teemaan, tai oikeammin kodin puuttumiseen. Hänen teoksissaan kodeissa ei ole kaivattua valovoimaa ja säteilyä. Elämä on pysähtynyttä. Tšehov kuvaa teoksissaan yleensä kiertolaisia, kodistaan irralleen joutuneita ihmisiä. Pieniin ympyröihin jämähtänyt auttamistoimi ei tunnu olevan kovin hedelmällinen kasvualusta. Tšehoville se tuntuu olevan kai lähinnä pakotie pois elämän suurista haasteista.

Bykovin mukaan Tšehovin teoksissa koti on aina kuin vankila. Elämäni-teoksessa päähenkilön isän kodissa on monia myöhemmin oheen rakennettuja siipiä ja sivurakennuksia. Kokonaisuus on kaoottinen. Itse päähenkilö on asettunut asumaan jonnekin mitättömään vajaan muista erilleen. Hän ei löydä noista rakennuksista itselleen mitään vastinetta sosiaalisille tunteilleen. Hän menettää kiinnikkeen todellisuuteen.

 

Mieleeni nousee myös muutamaa vuotta aiemmin valmistunut novelli Vaimoni, samankaltainen pitkähkö tarina kuin Elämäni. Siinä mies tuntee olevansa vieras ja heitteillä omassa kodissaan. Hän on sinä ulkopuolinen ja myös hänen aatteensakin jää kuin kuolleeksi kirjaimeksi. Miehen aloitekyky sammuu. Se teos on kuitenkin jo toinen juttu eikä se liity ainakaan suoranaisesti tolstoilaisuuteen.

Tolstoista puheen ollen ajattelen hänen kotiaan Jasnaja Poljanaa, joka oli tullut Tšehoville tutuksi juuri ennen Elämäni-novellia. Se oli erillinen saareke. Olisikohan Tšehov päätynyt pitämään Tolstoin ajattelua kuin unelmana, jota ei ole mahdollisuutta saavuttaa. Oli jämähdetty johonkin, josta ei ole tietä ulos. Vertailukohdaksi sopii myös Tolstoin omaa kuolemaa edeltävät päivät. Hän pakeni omasta kodista haluten löytää paikan, johon olisi voinut päästä hiljentymään.  

Tolstoi on myös käsitellyt kodin tukahduttavaa ilmapiiriä. Pienoisromaani Ivan Iljitšin kuolema (1886) on tilinteko elämän kanssa ja kuvaus miehestä, joka kuolinkamppailua käydessään huomaa olevansa omassa kodissaan täysin vieras ja ulkopuolinen. Hänen kokee eläneensä täysin turhaan. Ainoa miestä ymmärtävä henkilö on hänen palvelijansa.

Vastapainona kodin ankeudelle Bykov tuo Tšehovin tuotannosta aron (novellista Aro). Se on päättymätön ja loppumaton. Sieltä avautuu maailma, kuin avaruus. Tšehov olisi halunnut nähdä elämässä haasteena koko maailman.

…

Tolstoin romaani Ylösnousemus (Воскресение) valmistui vuonna 1899, vuosisadan päätteeksi. Se oli tullut Tšehoville tutuksi jo aikaisemmin, alkaen siitä, kun tämä vieraili Tolstoin luona neljä vuotta aiemmin. Romaani nousi julkisuuteen myös hieman myöhemmin. Tolstoi paneutui puolustamaan vanhauskoista, täydellistä väkivallattomuutta toteuttavaa duhoborien lahkoa, Tolstoin piti saada kokoon varoja, jotta olisi voinut järjestää ryhmän jäsenille turvapaikan Kanadasta. Hän keräsi varoja heille myymällä katkelmia romaanin korrehtuurista. Sitäkin kautta teos lienee tullut myös Tšehoville tutuksi.

Lopullisen version valmistuttua Tšehov luki sen välittömästi lähes keskeytymättä. Romaanin päähenkilöiden ruhtinas Nehljudovin ja Ekaterina Maslovan suhde oli vähiten kiinnostava. Sen sijaan kuvaus yhteiskunnasta ja siihen liittyvät henkilöhahmot (ruhtinaat ja ruhtinattaret, virkamiehet, vangit ja talonpojat) häntä innostivat kovasti.  Nehljudov on tavallaan lähinnä Tolstoin alter ego, joka kokee elämänsä turhaumassa henkisen heräämisen. Maslova on puolestaan tuomittu väärin perustein ja mies ryhtyy naisen puolesta oikeustaisteluun. Nehljudov haluaa pelastaa naisen ja mennä tämän kanssa jopa naimisiin, koska koki nuorempana käyttäneensä häntä seksuaalisesti hyväkseen ja aiheuttaneensa siten hänen elämänsä alamäen.

Tšehov ei sen sijaan kiinnittänyt erityistä huomiota jo aiemmin raakaversion julkaisun yhteydessä suurta kohua oli herättäneeseen kuvaukseen vankilan jumalanpalveluksesta, jonka ortodoksisen kirkon piirissä oli koettu ”rienaavaksi”.  Sittemmin vuonna 1901 kirkko erotti Tolstoin yhteydestään, mikä merkitsi eräiden tulkintojen mukaan Venäjän kaltaisessa yhteiskunnassa lähes lainsuojattomuutta. Lain mukaan myös Tolstoin lapset joutuivat kirkosta erilleen mutta vaimo piti edelleen tiivistä yhteyttä kirkkoon. Kirkon tekemälle päätökselle Tšehov lähinnä hymähti. Ja itse asiassa samalla hän tuli tulkinneeksi kansan tuntoja. Tolstoin suosio vain kasvoi, mikä tavallaan oli merkki yhteiskunnallisen ilmapiirin muutoksesta. Tolstoita ei kyetty vaientamaan, kansan kirjeenvaihto hänen suuntaansa vain kasvoi.  Ihmiset rohkenivat kertoa kokemistaan väärinkäytöksistä.  Mutta on pidettävä mielessä, että vaikka Tolstoi sai jatkaa normaalia toimintaansa, sen sijaan hänen aktiiviset seuraajansa saattoivat joutua ongelmiin. Heitä vangittiin ja tuomittiin.

Kovimman kritiikin Tšehovilta sai romaanin loppu. Siinä Nehljudov lukee lahjaksi saamaansa uutta testamenttia ja romaanin lopputeksti on suora lainaus Jeesuksen vuorisaarnasta. Hän piti sitä tökerönä ratkaisuna.

Tolstoi halusi kirjoittaa romaaniin jatko-osan.  Hänelle jäi romaanista pintaan jonkinlainen puolinaisuuden tunne. Aika ajoin tuo ajatus nousi vahvana esille, viimeisen kerran hänen kuolinvuotenaan 1910. Asia vaivasi häntä. Romaanin tarinasta tuntui puuttuvan jotain. Bykov katsoo, että juuri tuon yllä mainitun Tšehovin Elämäni-novellin vuoksi Tolstoilla ei ollut mitään pakonomaista tarvetta sen luomiseen. Se lienee tehnyt mieheen jollain tasolla vaikutuksen. Samalla myös kynnys kirjoittamiseen kävi yhä korkeammaksi. Myös jatkuva sairastelu vei mieheltä voimia. Sofia-vaimo selvittää sitä  paljon päiväkirjoissaan.

…

Keväällä 1897 Tšehov oli joutunut sairaalahoitoon sisäisen keuhkoverenvuodon vuoksi. Tilanne oli vakava. Tolstoi vieraili miehen luona sairaalassa.  Tšehovin nähdessään hän hämmentyi. Hän oli tullut tapaamaan kuoleman varjossa kituvaa kirjailijaparkaa mutta tapasikin elämää pursuavan iloisen miehen, joka välillä tosin joutui sylkemään keuhkoista verta suureen oluttuoppiin.

Tilanteen poikkeuksellisuudesta huolimatta tuo vierailu kirvoitti vilkkaan ajatustenvaihdon miesten välille. Tolstoi kertoi laittaneensa syrjään tuolloin vielä keskeneräisen Ylösnousemus-romaaninsa ja oli valmistelemassa kirjoitusta taiteesta. Hän luki siitä katkelmia, mikä taas ei Tšehovia miellyttänyt lainkaan.  Hänen mielestään Tolstoi vain toisteli vanhoja asioita. Hän luki myöhemmin kirjoituksen kokonaisuudessaan ja piti sitä vapaasti tulkiten hölynpölynä.  Tšehovin kommentin luokittelisin sarkastiseksi.

Keskustelujen pääaihe oli kuitenkin aivan muu. Sen suhteen Tolstoi ei tuntenut hienovaraisuutta. Hän alkoi ”julistaa” kuolemasta ja kuolemattomuuden käsityksestään. Tšehovin osaksi jäi alkuvaiheessa kuuntelu.

Taustaksi totean, että Tolstoi oli pohdiskellut paljon kuoleman ja kuolemattomuuden problematiikkaa. Hänen perheessään ja lähipiirissään kuolema oli ollut hyvinkin järkyttävästi läsnä. Elämä kuoleman jälkeen oli miehelle ratkaisematon mysteeri. Kuoleman pelko oli ollut miehen alitajunnassa jo pitkään, vaikka hän oli nuoruudessaan sitä uhmannutkin (vrt. kirjoitukseni Tolstoin nuoruudesta). Läpi koko tuotannon Tolstoi käsittelee kuolemaa. Esimerkiksi Sodassa ja rauhassa ruhtinas Andrei Bolkonskin haavoittuminen Borodinon taistelussa ja dramaattinen kuolinkamppailu on näkyvä esimerkki.

Basinski toteaa, että opillisesti kuolema merkitsi Tolstoille vapautumista omasta egoistisesta ”minästä”. Se oli hänen mukaansa ”ainoa pelastus elämän epätoivosta”. Tšehovilla oli asiaan kyynisempi sekulääri näkökulma.  Hänestä nimenomaan kuoleman pelko ajoi Tolstoita pyhien kirjoitusten pariin.

Siinä tilanteessa Tolstoi selvitti Tšehoville näkemystään kuolemasta ja kuolemattomuudesta. Tolstoi kannatti lähinnä kai Immanuel Kantin käsitystä kuolemattomuudesta (ainakin tämän lähteen mukaan, Kantin käsitys avautuu esimerkiksi täältä).  

Vaikka en tarkkaan tiedä, mitä Tolstoi puhui, niin tuntuisi kuitenkin, että tuo Kantin lähestymistapa voisi jollain tapaa sopia Tolstoin filosofiaan.  Tolstoi vastusti ortodoksisen kirkon vallitsevaa käsitystä ylösnousemuksesta ja haudantakaisesta elämästä. Hänen piti kuitenkin saada asialle oma tulkintansa. Kuoleman kieltäminen olisi jättänyt hänen maailmankatsomukseensa ratkaisemattoman aukon.

Tšehov yritti sitkeästi kuunnella miestä mutta eräässä vaiheessa kärsivällisyys loppui ja hän ryhtyi vastahankaan.  Tolstoi puhui jotakin ”hyytelömäisestä massasta” pyrkien sillä paikantamaan ihmisen sielusta kuolemattomuuden tarpeen. Tšehov ei pysynyt Tolstoin ajatuksen juoksussa mukana. Hän ei ymmärtänyt kuolemanjälkeisestä elämästä mitään eikä hän voinut sulattaa, miksi Tolstoi oli niin jämähtänyt kuoleman pohdiskeluun. Se oli kuin lohduttautumista harhaluuloilla. Tolstoi puolestaan ärsyyntyi Tšehovin käsityksestä pitäen sitä dekadenssimaisena.

…

Tšehoville itselleen kuolema ei ollut vieras aihe. Se oli tullut hänelle tutuksi jo hänen toimiessaan lääkärinä. Hän on todennut joskus ystävälleen kustantaja A.S. Suvorinille sarkastisesti, että oli pelottavaa, kun ihmisestä ei jää mitään. ”Toiset vievät sinut hautausmaalle, palaavat kotiin, alkavat juoda teetä ja sanovat joitain kauheuksia, sitä on kuvottava ajatella” (Suvorinin päiväkirjasta, Orlando Figes: Natasha’s dance, 2002).

Tšehov lähestyi kuolemaa eri suunnasta.  Kun Tolstoi ajatteli kuolemaa, hänen mielensä kääntyi toiseen maailmaan, kun taas Tšehovin huomio oli kuolemastakin puhuttaessa aina kääntyneenä elämään päin. Hän katsoi, että kuollessaan ihminen ajattelee yleensä elämää.

Tšehovia on yleensä pidetty ateistina. Orlando Figesin mukaan se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Tosin hänkin näkee miehen uskonnollisissa näkemyksissä ristiriitaisuuksia. Hän oli kasvanut uskonnollisessa kodissa ja hänellä oli vahva kosketus uskonnollisiin rituaaleihin. Hänen sanotaan keränneen ikoneita. Hänen Jaltan kodissaan oli krusifiksi seinällä vuoteen yläpuolella. Hän luki mielellään pyhimysten elämästä, kävi kirkossa, tykkäsi kuunnella kirkonkellojen ääntä, jopa oleili luostareissa. Tšehov käsittelee teoksissaan uskoa ja osa sieltä avautuvista pohdinnoista avaavat myös kirjailijan omaa sisintään. Figes mainitsee novellit Piispa, Opiskelija, Matkan varrella ja Huone nro 6.

Tšehov näki kirkon taiteen liittolaiseksi. Sen myötä hän koki taiteilijan tehtävän osaltaan hengelliseksi. Hänen kerrotaan todenneen ystävälleen, että ” kylän kirkko oli ainoa paikka, jossa talonpoika saattoi kokea jotain kaunista”.

Toisaalta Tšehov oli myös epäilijä. Hänen kerrotaan joskus kirjoittaneen, että hän menisi luostariin, jos sinne otettaisiin ihmisiä, jotka eivät ole uskonnollisia ja siellä ei tarvitsisi rukoilla.

Mielestäni vaikka Tšehov käsitteleekin teoksissaan uskoa ja uskonnollisuutta, hän pitää teoksissaan siihen tiettyä etäisyyttä. Olen löytänyt sieltä sympatiaa mutta myös hieman sarkasmia. Hän kuvaa ensi sijaisesti kohtaamaansa todellisuutta. Hyväksyn kuitenkin Figesin myötäilevän asenteen.  Tšehov tunsi tiettyä sympatiaa niitä kohtaan, joilla oli uskonnollisia ihanteita. He saivat voimaa elämänsä kurjuudessa. Minulle koskettava esimerkki siitä on novelli Rotkossa (1899). Hän ymmärsi uskonnon osana elämäntapaa, sillä tapaa kuin tavallinen venäläinen oli sen sisäistänyt. Tšehovin henkilöhahmoista Figes nostaa esille Kolmen sisaren Mašan, joka toteaa, että ihmisellä pitää olla usko, tai hänen on sitä etsittävä, muuten elämästä tulee tylsää.  Tšehov ei kuitenkaan ollut kiinnostunut sellaisesta abstraktista kysymyksestä kuin Jumalan olemassaolo.

…

Tšehovin novellikokoelman suomennoksen sisäkansi vuodelta 1906.

Figes käsittelee novellia ”Matkan varrella” (На пути), jonka Tšehov kirjoitti jo vuonna 1886. Siitä on olemassa suomennos niinkin kaukaa kuin vuodelta 1906. Nuori aatelisnainen joutuu yöpymään eräässä majatalossa ja ajautuu keskusteluun elämässä paljon kokeneen hieman yli nelikymppisen Liharev-nimisen miehen kanssa. Liharev oli menettänyt elämässään kaiken, koki itsensä jo vanhukseksi mutta oli matkalla töihin hiilikaivokseen, kurjiin oloihin. Hän on siis Tšehoville kovin tyypillinen koditon harhailija.

Novellin eräässä vaiheessa nainen ihmettelee, että vaikka sanotaan, että jumalaa ei ole, niin miksi monet viisaat ihmiset, kuten kirjailijat ja tiedemiehet, elämänsä lopussa tulevat uskoon. Liharev kertoo oman elämäntarinansa ja myös näkemyksensä uskosta. Hän toteaa, että se joka ei ole osannut nuorena uskoa, hän ei opi sitä vanhanakaan, olkoon kuinka välkky tai ylivertainen tahansa. ”Usko on hengen kyky. Se on lahja, johon on synnyttävä”.

Minä ymmärrän tuon tarkoittavan, että ihminen saa lapsena sen voiman, joka vie häntä eteenpäin. Usko vie ihmistä eteenpäin. Jos sitä ei olisi, hän jäisi ajopuun asemaan.

Lainaan pari pätkää Liharevin monologista. Ensimmäisen suomennoksesta otan itse vastuun. Toinen pätkä on Rob. A. Seppäsen käännös vuodelta 1906.

”Käsitän asian niin, että usko on hengen kyky. Se on kuin lahja: sen kanssa on synnyttävä. Siinä määrin kuin osaan itse päätellä elämäni aikana kohtaamistani ihmisistä ja kaikesta siitä, mitä ympärilläni on tapahtunut, voin todeta, että tuo kyky on mitä suurimmassa määrin ominaista venäläisille. Venäläinen elämä pitää sisällään loppumattoman joukon uskomuksia ja viehtymyksiä mutta jos sallitte tietää, niin uskon puutetta tai sen kieltämistä se ei ole vielä haistanutkaan. Jos venäläinen ei usko Jumalaan, niin merkitsee se, että hän uskoo johonkin muuhun.”

 

”Minun sieluuni on luonto pannut tavattoman kyvyn voida uskoa. Puolet elämääni olen kulkenut ateistien ja nihilistien kirjoissa, mutta elämässäni ei ole ollut ainoatakaan hetkeä, jolloin en olisi uskonut. Kaikki lahjakkuus paljastuu tavallisesti jo lapsuudessa, niinpä minunkin kykyni alkoi tuntua jo silloin, kun pöydän alla pienenä ryömiskelin.”

 

Figes toteaa, että Liharevin novellissa esittämä ajatus on lähellä Tšehovin omaa näkemystä. Hänellä on ollut omat epäilynsä Jumalan olemassaolosta. Mutta hän ei ole koskaan kadottanut näkyään siitä, kuinka suuri tarve Venäjällä on uskoon. Sillä ilman uskoa paremmasta maailmasta, elämä Tšehovin ajan Venäjällä olisi ollut sietämätöntä.

Tšehovin näytelmien henkilöhahmoilla näyttää tuo tarve uskoon olevan aivan keskeisiä asioita. Ja aivan kuin Tšehov itse, he suuntaavat uskonsa työhön ja inhimillisemmän elämän luomiseen. Vanja-enon Sonjan asenteessa on jotain yksinkertaisen vilpitöntä hänen todetessaan seuraavasti:

 

”Kun hetkemme koittaa, me kuolemme nöyrinä ja siellä toisessa maailmassa me kerromme, että olemme kärsineet, olemme itkeneet, että meillä on ollut katkera elämä, ja Jumala armahtaa meitä.”

 

Tšehovin sympatiat ovat Sonjan kaltaisten nöyrästi ajattelevien ihmisten puolella. Tuo näytelmän loppukohtaus on tullut minulle tutuksi ja koskettanut syvästi. Tietysti on ollut erityylisiä ohjauksia. Toisinaan se on saanut parodisen sävyn, mutta silloin ohjaajan näkökulma on tullut omasta ajastamme. Perinteisempi ohjaaja pyrkii välittämään Tšehovin aikalaisten tuntoja, silloin katsojana myötäelän Sonjan ja Vanja-enon epätoivoa. He ovat menettänet elämässä kaiken, näköpiirissä ei ole mitään hyvää, mutta Sonjalta löytyy usko, joka vie hänet tuskaisten hetkien ylitse. Ja hänen enonsa pyrkii siihen tarttumaan, jos kykenee. Muuta tietä ei ole.

Yllä jo kerroin Tšehovin todenneen, että kuollessaan ihminen ajattelee yleensä elämää. Myös Vanja-enossa Sonja kääntää monologinsa päätteeksi vielä katseen elämään.  Hänen edessään taivas välkkyy ”timanttien loisteessa” mutta sekin näky palvelee heitä eteenpäin elämän raskaana hetkenä. Vain usko voi kirkastaa heidän silmänsä.

Tšehov itse kohtasi kuolemansa vuonna 1904. Hän oli siihen valmistautunut. Hänelle kuolema oli luonnollinen prosessi ja hän kykeni kohtaamaan sen rohkeana ja arvokkaasti. Siinäkin näkyi rakkaus elämään. Kesäkuussa hän matkusti vaimonsa kanssa Saksaan. Lähtiessään hän totesi ystävälleen, että hän on lähdössä kuolemaan, ”kaikki on ohi”. Heinäkuun toisena päivänä hän heräsi kuumeeseen, kutsui lääkärin ja kertoi hänelle: ”Ich sterbe”. Tohtori yritti lohduttaa ja meni pois. Tšehov tilasi pullon samppanjaa, joi lasillisen, meni takaisin vuoteeseen ja poistui elämästä. (Figes.)

…

 

Tolstoille kuolema oli paljon hankalampi prosessi. Se ei käynyt niin helposti kuin kirjailijakollegallaan. Itse asiassa Tolstoin kuolemaan odotettiin jo syksyllä 1901. Tuolloin hän sairastui vakavasti ja siirtyi hoitoon Krimille. Tilanne tuntui vakavalta. Aikaisemmin samana vuonna Tolstoi oli joutunut kirkon hylkäämäksi ja pappeja varta vasten kiellettiin rukoilemasta Tolstoin sielun puolesta. Ylipäänsä käskettiin vaikenemaan Tolstoista, ettei mitään kansan nousua tulisi, sillä kirkko katsoi sen iskuksi sen omaa auktoriteettiasemaa kohtaan. Kyse oli siis tuon ajan mediasodasta. Bykov kertoo, että Kronstadtin piispa meni kuitenkin toiseen äärimmäisyyteen, jota nykymittapuun mukaan voisi pitää vihapuheena. Hän loi artikkelissaan Tolstoista rukouksen, jossa toivottiin miehen kuolemaa. Tuo taisi käsittääkseni kuitenkin tapahtua myöhemmässä vaiheessa. Loppujen lopuksi sama piispa sairastui pian ja kuoli ennen Tolstoita.

Tolstoin vaimo Sofia kirjoittaa päiväkirjassaan tammikuussa 1902, että hänen miehensä suolisto on pilalla, maksan ja vatsan toiminta on vaillinaista. Kuoleman uhka oli vahva.  Lääkärit päivystivät yötä päivää. Basinskin mukaan kolme lääkäriä vuorottelivat öisin, neljäs huolehti hänestä päivisin. Tolstoin lapset olivat tammikuussa 1902 isänsä luona jo jäähyväiskäynnillä. Perintöriidat olivat perheen sisällä pinnalla.

Tšehov kävi häntä katsomassa, hän oli huolissaan mutta toiveikas. Hän toi mukanaan myös oman lääkärinsä (nimeltään Altschuler). Yllä kerroin jo esimerkin, kuinka vahvasti Tšehov koki Tolstoin kamppailun.  

 

Tolstoi tuntui jo toipuneen keuhkotulehduksesta mutta toukokuun alussa 1902 mies sairastui lavantautiin. 73-vuotiaalla vanhuksella katsottiin sen aikaisen lääketieteen valossa olevan mitättömät selviytymismahdollisuudet. Hän kuitenkin selviytyi sairastettuaan kuukauden päivät. Sitä pidettiin ihmeenä. Basinskin mukaan se ei ollut sen ajan lääketieteen saavutus vaan suurin ansio menee Sofia-vaimolle ja perheen vanhimmalle Tatjana-tyttärelle, jotka kärsivällisesti pitivät potilaasta huolta päivystäen keskeytymättä vuoteen äärellä.

 

Basinski kirjoittaa, että tuo aika Krimillä on verrattavissa Krimin sotaan vuosina 1854-55, jolloin Tolstoi oli Sevastopolissa ja hengen meno oli ollut vain yhden askelen päässä. Tilanteet olivat erilaiset. Oli nuoruusvuosien urhea toiminta sodan keskellä, ja toisaalta vanhuksena koetut kaksi peräkkäistä kuolemansairautta. Sofia-vaimo kirjoitti päiväkirjaansa näkevänsä tuon maailman kuulun miehen nyt ”säälittävän laihana vanhuksena”. Ihmeen kaupalla Tolstoi jäi henkiin. Hänen elämänvoimansa vain vahvistui. Hän sinnitteli elämässään vielä yli kahdeksan vuotta. Luovuus ei ehtynyt.

 

Tolstoin kuolema koitti syksyllä 2010.  Se tapahtui Astapovon asemalla. Mies oli lähtenyt pakomatkalle kotoaan. Nimellisesti kyse olisi ollut riidoista Sofia-vaimon kanssa, mutta syvällä sydämessään hän kyllä tunsi kuoleman läheisyyden.  Sofia-vaimonkin mielentila oli järkkynyt. Tolstoin lähdettyä hän yritti itsemurhaa.

Hänen perimmäinen pyrkimys oli päästä luostariin hiljentymään. Eräänä haaveena oli hankkia tarvittavat asiapaperit ja lähteä Bulgariaan. Hän uskoi, että siellä sai olla rauhassa. Hän ei kutienkaan tajunnut, että Bulgariassakin oli laaja joukko hänen kannattajiaan.

Ajatus Bulgariasta sammui. Pinnalle nousi halu päästä hiljentymään Optinan luostariin. Se oli tuolloin ortodoksien pääpaikkoja. Tolstoi oli oleillut siellä pitkään 1870-luvulla käydessään oma uskonnollista kriisiään. Figesin mukaan juuri sieltä Tolstoi oli löytänyt oman uskonnonfilosofiansa perustan, ei buddhalaisuudesta tai muista itämaisista uskonnoista, niin kuin on väitetty.

Figes kuvaa Tolstoin uskonnollisuutta omiin lähteisiinsä viitaten seuraavasti. Hänellä oli mystinen lähestymistapa Jumalaan. Se löytyy vain rakkauden ja rukouksen kautta. Tolstoille rukous on tie tietoon Jumalasta.  Se on vapauden ja haltioitumisen hetki, jolloin henki vapautuu yksilöstä ja saa yhteyden kaikkeuteen. Kuitenkin sittemmin Tolstoi otti etäisyyttä ortodoksiseen kirkkoon eikä edes Optinan luostarista saadut kokemukset lähentäneet häntä siihen. Hän jäi uskonsa kanssa yksin. Lopulta voimat ehtyivät, lepopaikka löytyi Astapovosta.

 Miehen kuolemaa ei voinut salata, hautajaiset sai kansan liikkeelle.  Ortodoksinen kirkko ei kuitenkaan edelleenkään  ottanut Tolstoita takaisin kirkon piiriin.  Kielto tuesta oli edelleen voimassa. Papisto ei edelleenkään saanut rukoilla hänen sielunsa pelastumisen puolesta. Hautajaisiin oli lähetetty poliiseja, joiden tehtävänä oli valvoa, ettei siellä esiintyisi mitään kirkollisia rituaaleja. Niin kuitenkin kävi, että kun sureva hautajaisväki polvistui ruumiin äärelle ja alkoi laulaa ikivanhaa ortodoksista laulua, lopulta polvistuivat nuo valvojatkin. (Figes.)

 

Leo Tolstoin kuolinnaamio. Pushkin-talon museo, Pietari.

LÄHTEITÄ (nettilähteet löytyvät tekstin yhteydestä)

 

Basinski, Pavel. Lev Tolstoi – svobodnyi tšelovek (”Leo Tolstoi – vapaa ihminen”). Molodaja gvardija, 2016.

Bykov, Dmitri. Russkaja literatura – Strast’ i vlast’ (”Venäjän kirjallisuus – intohimo ja valta”). AST, Moskva, 2019.

Figes, Orlando. Natasha’s Dance. A Cultural History of Russia. Picador, New York, 2002.

Kuzitševa, Alevtina. Tšehov – Žizn’ otdelnogo tšeloveka (”Tšehov – yksittäisen ihmisen elämä”)

Tolstaja, Sofia Päiväkirjat (suomenkielinen laitos)

Tšehov, Anton. Kertomuksia, suom. Rob.A. Seppänen. Helsinki, 1906.

Zolotusski, I.Tolstoi Lev Nikolajevitš ja A.P. Tšehov – Gaspra. Viimeisiä tapaamisia. (tekijä I. Zolotusski, 2002). Venäjänkielinen dokumentti (ilman kuvaa).  https://www.youtube.com/watch?v=hJkFRG8n8dQ.

NUORI TOLSTOI – Kaukasiassa, Krimin sodassa...

Sain kirjoitukseeni kimmokkeen Pietarissa katsomastani näytelmästä, joka pohjautuu Leo Tolstoin pienoisromaaniin Kasakat. Näytelmä kuuluu Pietarin Lensovet-teatterin pienen näyttämön ohjelmistoon. Ensi-ilta on ollut vuonna 2017. Kyseessä ei ole mikään suuren yleisön esitys. Tila on pieni ja katsojat ovat läheisessä tuntumassa näyttelijöihin. Henkilöhahmoja on peräti 15, osa näyttelijöistä on kaksoisroolissa. Olen ollut huomaavinani, että kiinnostus Tolstoita kohtaan on Venäjällä lisääntymässä, ja näytelmäkin osaltaan vahvistaa käsitystäni. 

Tolstoin teos ilmestyi vuonna 1863, mutta sen tapahtumat liittyvät kirjailijan 10 vuotta aikaisempiin kokemuksiin Kaukasiassa Venäjän armeijan palveluksessa.  Siinä esiintyvä junkkari Dmitri Oleninin hahmo on ilmiselvästi kirjailijan oma alter ego.  Pienoisromaani vie lukijansa maailmaan, jolloin Leo Tolstoin kirjailijan tie oli alkuvaiheessa. Tolstoi halusi irtautua seurapiireistä, laajentaa maailmankuvaansa ja kehittyä ihmisenä. Käsittelen kirjoitukseni aluksi näytelmää ja samalla teosta. Etusijalla on kuitenkin itse kirjailija. Kaukasian vuosien myötä mennään laajemmin Tolstoin lopulta lyhyeksi jääneelle sotilasuralle ja myös hänen muihin nuoruuden keskeisiin elämänvaiheisiin.

Tolstoi oli Kaukasiassa sotapalveluksessa kesäkuusta 1851 tammikuuhun 1854. Sen jälkeen sotilaan ura jatkui Tonavalla sekä Bulgarian ja Romanian rajalla. Syksyllä Tolstoi siirtyi Kirimille Sevastopoliin, jossa hän viipyi noin vuoden verran. Vuoden 1855 elokuussa hän vietti Sevastopolin savuavissa raunioissa 27-vuotissyntymäpäiväänsä ja siitä reilun parin kuukauden kuluttua hän lähti Krimiltä suoraan Pietariin, jossa hänet otettiin vastaan jo valmiina kirjailijana. Hänen Kaukasiassa viimeistelemänsä esikoisteos Lapsuus oli nähnyt päivänvalon vuonna 1852. Lisäksi oli ehtinyt ilmestyä muutamia Kaukasiaan ja Krimille liittyviä sotakertomuksia ja kuvauksia. Tolstoi teki heti kirjailijapiireihin tullessaan vaikutuksen. Sotakokemukset olivat luoneet nuoreen mieheen itsevarmuutta ja määrätietoisuutta. Sisällä toki edelleen paloi eikä hän pystynyt vielä muutamaan vuoteen vakiintua paikoilleen.

Kasakat-romaanin syntyhistoriaan liittyy myös oma tarinansa. Tolstoi kehitteli teostaan monta vuotta ja oli siitä jo luopumassa. Hän rupesi 60-luvulle tultaessa tekemään yhteistyötä Russki vestnik -aikakauslehden päätoimittajan M. Katkovin kanssa. Kun Tolstoille tuli kerran pelivelkaa, Katkov tuli hänen avukseen ja antoi velan takaisinmaksuun 1000 ruplan summan. Sen oli määrä olla ennakkomaksu lehteen tulevasta Kaukasiaan ja kasakoihin liittyvästä pienoisromaanista. Kirja oli jäänyt kesken eikä Tolstoi tuntunut saavan potkua sen viimeistelyyn. Vuonna 1862 Tolstoi oli jo valmis palauttamaan tuon summan Katkoville. Nähtävästi tämä ei suostunut ottamaan summaa, mikä sai Tolstoin vielä paneutumaan teokseen. Se valmistui ja julkaistiin lehden ensimmäisessä numerossa vuonna 1863. Romaani sai paljon huomiota osakseen. Kriitikoista monet kiittivät, jotkut arvostelivat. Esimerkiksi Oleninin ratkaisua paeta sivistyksen parista alkukantaiseen asuinympäristöön eivät kaikki hyväksyneet tai ymmärtäneet.

Pelihimo ja siitä johtuvat turhat velat sekoittivat turhan usein nuoren Tolstoin elämänkulkua. Mies joutui usein niitä pakenemaan eikä hän ilman muiden apua veloistaan selvinnyt. Velat oli maksettava, siinä oli kyse miehen kunniasta. Naiset olivat toinen heikkous. Aikamoista nuorallatanssia hänen elämäntiensä on ollut. 

Kirsti Ekonen ja Sanna Turoma Venäläisen kirjallisuuden historiassaan (Gaudeamus 2015) käsittelevät myös Leo Tolstoin Kaukasian vuosia ja kiteyttävätkin asian oikein hienosti (s. 335). Tolstoille Kaukasia oli ennestään tuttu lähinnä romantiikan kirjallisuudesta, kuten Puškinin ja Lermontovin teoksista. Itse hän loi teoksissaan siitä realistisemman kuvan. Ekosen ja Turoman mukaan Tolstoi esittää Kasakat-teoksessaan poleemisen vastineen romantiikan erotisoituneelle Kaukasia-kuvalle. Kiteytys osoittaa mielestäni, että Tolstoi oli ehtinyt kypsytellä Kasakat-teoksen näkemystään. Ja ehkäpä – niin uskallan päätellä – hän itse oli sen mukana kypsynyt ihmisenä.  Oleninin ihastuksen kohde Marjana poikkeaa aikaisemmista kaukasialaisista naiskuvauksista. Hänestä löytyy itsellisyyttä. Myös Oleninin omat tunnontuskat kertovat kunnioituksesta eri lailla kuin Puškinin ja Lermontovin teoksissa. Ekonen ja Turoma luovat myös hyvän katsauksen Tolstoin Kaukasia-aiheisiin teoksiin.

ITSEÄÄN PAOSSA

Näytelmä on nimeltään venäjäksi ”Beglets” (Беглец), joka tarkoittaa 'karkuria'. Tässä yhteydessä sen voisi suomentaa myös pakoilevaksi ihmiseksi.  Ohjaaja Aidar Zabbarovilla on ollut nimen valintaan selkeä syy. Sen nimiseksi Tolstoi oli alun perin teostaan suunnitellut. Hänelle Kaukasia oli ollut kuin pakomatka. Hän oli kyllästynyt Moskovan seurapiirielämään, mutta ennen kaikkea myös omaan itseensä. Hän oli levottomassa käymistilassa hakien perustaa omalle maailmankatsomukselleen. Lähdön konkreettiseksi syyksi on usein mainittu nuoren miehen pelivelat, mikä lienee osittain totta. Kortinpeluu riskeineen kuului tuolloinkin miesväen huvituksiin. Tolstoilla se hupi meni usein turhan rankaksi. Tolstoi oli jäänyt koukkuun haluten pelihimollaan osoittaa lähinnä halveksuntansa rahaa kohtaan. Sotilasuransa aikana hän ei kuitenkaan onnistunut pääsemään sitä pakoon. Voin paljastaa, ettei sen jälkeenkään.  

Leo mietti tuolloin 1850-luvun alussa kovasti, mitä elämässään tekisi. Hänellä oli jäänyt lakitieteen opinnot Kazanin yliopistossa kesken. Hän oli perinnönjaossa saanut omistukseensa Jasnaja poljanan kartanon maaorjineen ja myös sen hoitoon oli halu keskittyä. Mutta se antoi odottaa. Sotilasurakin kiinnosti. Ja kun Leon vanhin veli Nikolai palasi joulukuussa 1850 Kaukasiasta, ei Leo enää harkinnut. Hän halusi seurata isonveljensä jälkiä. Koska Leo oli aatelinen, hänelle avautui automaattisesti tie upseeristoon. Aateliset hyväksyttiin armeijaan junkkareina, mikä vastaa aliluutnantin arvoa. Esikuvina Tolstoilla lienevät olleet myös runoilijat Aleksandr Puškin ja Mihail Lermontov, joille Kaukasian kokemukset olivat olleet inspiraation lähteenä. Kuten jo totesin, Kaukasiassa Tolstoin kirjailijan ura pääsi toden teolla alkuun. Tekemisen puutteessa hän alkoi kirjoittaa ja esikoisteosta seurasi tarkkoihin havaintoihin nojautuvia kertomuksia, joista ensimmäinen oli vuonna 1853 valmistunut sotakuvaus Hyökkäys.

Näytelmän ja romaanin tapahtumat sijoittuvat Kaukasukselle Terek-joen rantamille, jossa asustaa kauan aikaa sitten seudulle paennut kasakkayhteisö. Joen toisella rannalla asuu islaminuskoiset tšetšeenit. Joki on rajana, mutta konflikteja on historian saatossa riittänyt.  Samalla kuvataan, kuinka jännitteistä huolimatta ryhmät kykenevät elämään sopusoinnussa. Tolstoin teos on kaiken muun ohessa myös kansatieteellinen katsaus alueen väestöön. Tolstoi on tehnyt asukkaiden elämäntavasta tarkkoja huomioita. Näytelmässä nuo seikat on huomioitu ja kasakkayhteisön kulttuuriset erityispiirteet saavat tärkeän painon, mutta ne eivät kuitenkaan rajoita liiaksi taiteellisia vapauksia. 

Esityksessä soi Terekin kasakoiden oma musiikki. Näyttelijät esittävät lauluja aidosti ja antaumuksella. Se tekee näytelmästä kaiken traagisuuden ohessa raikkaan ja eläväisen. Lopussa vietetään häihinsä valmistautuneen kasakkanuorukaisen hautajaisia mutta esitys jättää kuitenkin ilmaan elämän ja kulttuurin jatkumon.

Esittelytekstissä todetaan, että aivan kuin Tolstoi itse, myös teoksen päähenkilö Dmitri Olenin lähtee Kaukasiaan yrittäen aloittaa uuden elämän ja toivoen löytävänsä onnen. Hän haluaa itselleen aidompaa elämää, jossa ei tarvita virheiden tuomaa katumusta. Ohjaaja Aidar Zabbarov toivoo, että esityksestä tulisi katsojille läheiseksi juuri tuo itsensä etsimisen teema. Hän on halunnut suunnata sen nuoremmalle yleisölle. Valitettavasti vain minun katsomassani esityksessä ei nuorta yleisöä paljoa näkynyt.

Aidar Zabbarov kirjoittaa lisäksi seuraavaa (kyseessä on vapaa suomennokseni):

”Tolstoin palatessa Kaukasiasta hän oli 25-vuotias. Hän halusi löytää elämään tukipilarin, hän halusi löytää itsensä. Itse olen nykyisin saman kysymyksen äärellä. Tolstoin Olenin kokee tunteen, että hän on menettänyt oman persoonallisuutensa, yksilöllisyytensä. Näytelmän nimi on sama, jolla Tolstoi alun perin  halusi teostaan kutsuttavan. Päähenkilö valitsee pakopaikakseen Kaukasian ja kohteekseen kasakat, joita Tolstoi itse kutsui ”vapautta rakastaviksi kulkureiksi”. Häntä veti puoleensa heidän aitoutensa, vilpittömyytensä, naiiviutensa ja suoruutensa, heidän luonteva, muodollisuuksista vapaa olemuksensa. Suurin paradoksi oli kuitenkin siinä, että koettuaan romaanin tapahtumat teoksen päähenkilö ymmärtää, että itseään hän ei pääse pakoon. Jos ei itse kykene uudistumaan, maailma ympärillä ei muutu. Pakenemiselle ei löydy mieltä. Kaikki on sisässämme.”

Lensovet-teatterin pienen näyttämön tila sallii kokeilut. Se antaa vapauksia lavastukseen ja esitykseen. Nyt katsomot oli sijoitettu molemmin puolin salia. Lavastus oli pelkistetty. Keskelle salia oli viistoittain sijoitettu tuoreesta maalaamattomasta puusta kyhättyjä laatikoita, joiden päällä näyttelijät pystyivät kulkemaan. Laatikot saattoi avata ja sieltä näyttelijät ottivat kohtauksissa tarvitsemiaan esineitä ja vaatteita. Saliin saapuessani ne minusta ensi silmäyksellä vaikuttivat ruumisarkuilta, mikä taisi olla myös lavastajan pyrkimyksenä. Loppukohtauksessahan ajatus toteutuu, kun yksi romaanin ja näytelmän päähenkilö saa luodin vatsaansa ja kuolee. Lavastus kertoi osaltaan, kuinka juurtuneita kasakat olivat omaan maahansa, kuinka kiinni he olivat omassa elämässään ja elämäntavoissaan.

Näytelmän alussa tapahtuu kohtaus, joka iskostuu katsojan mieliin ja traagisuudessaan varjostaa näytelmän myöhempiä tapahtumia. Reipas nuori kasakka nimeltään Luka (Lukaška) – yksi näytelmän päähahmoista -  ampuu vartiossa ollessaan toiselta rannalta kasakoiden puolelle pyrkivän tšetšeenitaistelijan. Lukan omaksikin hämmästykseksi luoti osuu heti tarkasti oikeaan kohtaan. Näytelmässä tapausta painotetaan hidastuksella ja se jättää ilmaan painostavan tunnelman. Lukalle tapaus palautuu välillä tajuntaan kuin muistuttaen jostain. Hänellä on kuitenkin mielessä suurempi asia. Hänelle on jo valittu morsian. Hän on kylän kaunotar – Marjana. Molempien vanhemmat ovat keskenään sopineet oman perinteensä mukaisesti, että heidät vihitään. Marjanakaan ei halua vastustaa vanhempien ratkaisua. Lukan suhde neitoseen on viriämässä ja tuleva tapahtuma täyttää mielen. Toisaalta Luka on vain kevytmielinen nuori mies, jonka elämään kuuluu myös muuta kuin avioliitto. Se puoli hänestä korostuu ehkä romaanissa näytelmää enemmän.

Romaanissa tuo ampumistapaus on toki myös tärkeällä sijalla, mutta siinä se jää enemmän muiden tapahtumien peittoon. Näytelmän ohjauksessa se saa enemmän painoa. Romaanin keskiöön nousee selvemmin venäläinen upseeri Dmitri Olenin, joka saapuu kasakkakylään haluten vuokrata jostakin asunnon. Vapaa mökki löytyykin Marjanan vanhempien kotipihasta.

Olenin otetaan vastaan kylmäkiskoisesti mutta häneen totutaan, etenkin kun miehellä on rahaa. Kasakat ovat vieraanvaraista väkeä.  Siihen myötävaikuttaa myös Oleninin avoin ja auttavainen luonne. Hän hakeutuu kyläläisten seuraan. Näin käynnistyy tapahtumien vyyhti. Aluksi Olenin lähestyy yhteisöä kunnioittaen. Hän haluaa tutustua ihmisiin, saada heidän hyväksynnän. Hän kiinnittää kyllä huomiota Marjana-neitoon mutta pysyy kunnioituksesta hänestä etäällä tietäen Lukan ja Marjanan tulevasta avioliitosta. Tilanne kuitenkin kehittyy niin, että lopulta Olenin ei voi vastustaa kiusausta. Hän rakastuu Marjanaan ja haluaa pyytää tätä vaimokseen. Tuohon suunnan muutokseen vaikuttaa omalta osaltaan myös Oleninin Moskovan ajoilta tutun ystävän Beletskin ilmestyminen kylään.

Olenin muistuttaa kovasti Tolstoita itseään, sotilasarvoa myöten. Hän on Tolstoin tapaan kyllästynyt yläluokan värittömään ja sisällöltään tyhjään elämään ja kaipaa vaihtelua. Beletskin ilmestyminen sekoittaa hieman nuoren miehen maailmaa. Vanhasta ei olekaan kovin helppo irtautua. Ja tapahtumiin tulee säröä. Olenin vaivautuu, mutta ei voi ystäväänsä suoraan torjua. Beletski saa paikalliseen naisväkeen eloa ja sen myötä myös Olenin ottaa rohkeamman asenteen suhteessa Marjanaan. Tämä yrittää vielä torjua mutta antaa lopulta periksi. Vanhempien on kuitenkin annettava ensin suostumuksensa. Isä on työssä muualla opettajana ja Oleninin on odotettava. Tilanteeseen tulee kuitenkin sitä ennen käänne.

Kun Olenin tekee ratkaisunsa lähestyä Marjanaa, hän käyttää romaanissa ilmausta, joka merkitsee suitsien löyhentämistä. Olenin on pitänyt itseään suitsista kiinni, mutta hän päätyy löyhentämään niitä eli ottamaan itselleen enemmän vapauksia. Minulle jää kaikesta kuitenkin vaikutelma, että Olenin vain kuvittelee rakastuneensa. Myös Marjanan tunteet kertovat osaltaan hämmennyksestä.

Olenin löytää kasakoiden elämästä luonnollista yksinkertaisuutta ja havaitsee kiinteän suhteen luontoon. Hän ystävystyy vanhan kasakan Jeroškan kanssa, oppii tältä metsästyksen taitoja. Hän samoilee paljon ympäristössä yksikseen miettien samalla omaa suhdettaan ihmisiin ja omaa tilaansa. Hän kokee jonkinlaisen kirkastumisen. Etsiessään merkitystä omalle elämälleen ja olemiselleen hänelle tulee kiivas halu auttaa ihmisiä. Elämän mielekkyys ja merkityksellisyys on siinä, että hän voi uhrautua toisten hyväksi, osoittaa siten rakkautta heitä kohtaan.

Olenin tekee Lukalle hyvän tahdon eleen lahjoittaen Lukalle yhden hevosistaan. Luka ottaa lahjan vastaan, mutta jää hämmentyneeseen tilaan. Hän ei voi ymmärtää teon tarkoitusperiä. Lahjoittamiseen ei ole mitään syytä. Se vaikuttaa lähinnä mielistelyltä. Olenin yrittää vakuuttaa olevansa rikas. Lukan äiti ei näe venäläisessä upseerissa mitään hyvää pitäen varmana, että Olenin on sen varastanut. Luka käykin sen pian vaihtamassa toiseen hevoseen joutuen toki vaihtokaupassa hieman maksamaan. Olenin ei ole asiasta välittävinään, vaikka katsoja ja lukija ymmärtää, että venäläinen pitää lahjan pois luovuttamista loukkaavana eleenä.

Jeroškasta tulee Oleninille läheinen ystävä ja tämä palkitsee ukon kestitsemällä häntä runsaasti viinillä. Suhde luonnollisesti tiivistyy. Aivan lopussa Jeroška pyytää tältä lahjaksi pyssyä. Olenin luonnollisesti suostuu mutta palvelija ihmettelee isäntänsä käytöstä. Myös Marjanan isä huomaa tilaisuutensa tulleen ja hän päättää yhtäkkiä nostaa Oleninin mökin vuokraa. Olenin on tässäkin vilpitön ja avoin. Hän suostuu helpottuneena hymyillen.

Tilanne kärjistyy lopussa, kun häihinsä valmistautuva Luka haavoittuu taistelussa tšetšeenejä vastaan kuolettavasti vatsaan. Syyllinen on Lukan ampuman tšetšeenisotilaan veli. Verikosto siis elää. Taistelussa kyllä kasakat selvisivät voittajina mutta kyläyhteisö suree Lukan kohtaloa.

Näytelmässä vietetään jo hautajaisia mutta romaanissa Luka ei itse asiassa vielä kuole. Olenin yrittää ehdottaa, että paikalle haettaisiin venäläinen lääkäri. Kasakat kuitenkin torjuvat ehdotuksen. Hai turvautuvat omaan luonnonmukaisena pitämäänsä hoitomenetelmään – yrtteihin.

Lukan kohtalo tiivistää yhteisöä. Tässä vaiheessa Marjanakin torjuu yksiselitteisen selvästi Oleninin lähestymisen ja kosinnan osoittaen sillä tavoin luottamustaan omilleen. Kun Olenin ei saa ympäriltään enää vastakaikua, hänellä ei ole muuta keinoa kuin lähteä pois.

Näytelmä päättyy hautajaisiin ja kyläläisten suruun. Lukan äidin suru on käsin kosketeltava. Olenin on jäänyt yksin itsensä kanssa. Romaanin loppukohtauksessa vain Jeroška tulee jättämään jäähyväisiä. Se on kyllä lämminhenkinen kohtaus. Lähdettyään Olenin vilkaisee taakseen. Jeroška jutteli Marjanan kanssa omista asioistaan eivätkä he enää vilkaisseetkaan Oleninin valjakkoon.

Näytelmän puolivälissä yksi keskeinen kohtaus on Oleninin ja Lukan yhteenotto, jossa  kaksi eri kulttuuria ajautuu keskenään vastahankaan. Taustalla on Lukan kalseus venäläisupseeria kohtaan ja toisaalta Oleninin tarve tutustua kasakkayhteisöön. Myös Marjanan hahmo on kinastelun nimeämättömänä kohteena.

Sanailu näyttäisi kehittyvän kaksintaisteluksi mutta ohjaaja suuntaa sen humoristisempaan suuntaan ja lopussa jo lähelle akrobatiaa. Kisaillaan viinin juonnissa. Sitä ei juoda lasista tai tuopista vaan leilin korvaavasta valtavan isosta muovisesta pullosta. Osapuolet hörppivät viiniä vuoron perään. Tahti kiihtyy ja tunteet sen mukana. Se käy yhä aggressiivisemmaksi ja kiihkeämmäksi, jossa viini valuu pitkin leukapieliä ympäriinsä, kai roiskuen jo lähellä istuvan yleisönkin jaloille.  Kumpikaan ei anna periksi. Yleisö seuraa totista leikkiä hymyn häive suunpielessä. Sitten huvittaa jo enemmän, kun Olenin venäläiseen tyyliin alkaa kaivata jotain juomisen lomaan jotain syötävää. Tilanne laukeaa hetkeksi. Luka etsii aikansa ja löytää laatikon pohjalta kurkun. Sitten alkaa se hauskin ja samalla pelottavakin vaihe, kun Luka yrittää valtavalla miekallaan saada kurkun leikattua. Kohtauksella halutaan kuvata nuorten miesten jännitteistä tutustumisprosessia.

Palaan vielä pako-teemaan. Dmitri Olenin on tietysti paossa omaa elämäänsä mutta myös sivistystä ja suuren kaupungin houkutuksia. Hän löytää Kaukasian luonnosta rauhan, mutta ei pysty pakenemaan omaa sisimpäänsä. Näytelmän nimi ”Pakeneva” viittaa myös Lukaan. Näytelmän alussa hän ampuu tšetšeenitaistelijan. Tuo hetki palaa välillä välähtäen Lukan tajuntaan. Hän pelkää kostoa, tietää olevansa vaarassa ja kai tajuaa kohtalonsa. Kuolemaansa hän ei voi paeta. Mutta hän ei pakene Oleninin lailla itseään. Yhteisö tuo hänelle parhaimman turvan.

…

Näytelmä jättää jälkeensä tunteen, jossa Kaukasiassa elävän yhteisön perinteitä ja etnisiä erityispiirteitä pitää kunnioittaa. Sillä on oma viestinsä venäläiselle yleisölle. Näytelmän kaksi venäläistä hahmoa Olenin ja Beletski tuntuvat siinä kontekstissa enemmän tai vähemmän häiriköiltä. Teos syntyi aikana, kun Tolstoin ”vaellusvuodet” oli tuolloin jo takanapäin. Hän oli juuri avioitunut ja asettunut aloilleen. Kaukasian ”pakoretkeen” oli tullut jo perspektiiviä.  

Tolstoilla on Kaukasian vuosilta autenttisempaakin tuotantoa, myös päiväkirjamerkintöjä. Ensimmäinen Kaukasiaa käsittelevä teos oli kertomus Hyökkäys, jonka ilmestymisvuodeksi on merkitty 1853. Vuonna 1855 ilmestyivät kertomukset Metsänhakkuu ja Pyry. Tolstoille jäi Kaukasiasta hyvät muistot. Hän palasi myöhemmin aiheeseen. Vuonna 1872 hän kirjoitti lapsille tarkoitetun kertomuksen Vankina Kaukasiassa. Siinä hän myötäilee Aleksandr Puškinin samannimistä runoelmaa. Elämän ehtoolla syntyi vielä Hadži Murat, josta on ilmestynyt melko tuore uusi suomennos. Sekin on mielenkiintoinen teos mutten nyt siihen puutu. Leo Tolstoi lähti Kaukasiasta tammikuussa 1854. Hän siirtyi Tonavalle sotimaan Turkkia vastaan.

KASVUN VUOSIA

Ennen kuin siirryn Krimin sotaan, otetaan askel taaksepäin. Tutustutaan Leo Tolstoin elämään ennen Kaukasian vuosia. Olen käyttänyt  youtubesta löytämiäni dokumentteja ja keskusteluja. Varsinkin kirjailija Pavel Basinski on viime vuosina perehtynyt Tolstoin elämään. Netistä olen löytänyt hänen luentojaan ja haastatteluja. Basinskin vuonna 2016 ilmestynyt elämäkerta ”Leo Tolstoi – vapaa ihminen” (Лев Толстой – свободный человек) on minulle tärkeä teos ja se on saanut myös Venäjällä huomiota. Hän on kirjoittanut muutaman Tolstoita käsittelevän teoksen ja takana on ollut perusteellinen pohjatyö. Dokumenttifilmeistä tätä klikkaamalla löytyy eräs käyttämäni lähde. Se on mielenkiintoinen mutta tarkkana on oltava, sillä mutkia on saatettu hieman suoristaa.

…

Leo Tolstoi syntyi vuonna 1828. Isänsä oli kreivi Nikolai Tolstoi ja äiti ruhtinatar Maria Volkonskaja. Perheessä oli ennestään kolme poikaa – Nikolai, Sergei ja Dmitri. Viides lapsi oli tyttö. Äiti kuoli pian tyttären syntymän jälkeen Leon ollessa parivuotias. Isä kuoli vuonna 1837 Leon ollessa 7-vuotias.  Lapset joutuivat sukulaisnaisten kasvatettavaksi. Eikä Leo-pojasta tullut mikään kullannuppu.

Leo vietti lapsuutensa sukutilalla Jasnaja poljanassa, mutta huoltajan vaihduttua vuonna 1843 lapset joutuivat muuttamaan Kazaniin. Siellä isojen veljien kerrotaan järjestäneen 14-vuotiaalle Leolle jekun. He veivät hänet ilotaloon. Se olikin kokemus, josta alkoi nuorukaisen ylipitkä murrosikä.

Leo aloitti Kazanin yliopistossa lakitieteen opinnot, muttei saanut niitä koskaan päätökseen, mikä kertoo lähinnä keskittymiskyvyn puutteesta. Hänet erotettiin yliopistosta keväällä vuonna 1847.

Leo alkoi kuitenkin osoittaa määrätietoisuuden piirteitä. Samana vuonna hän päätti alkaa kirjoittaa päiväkirjaa. Ensimmäisissä kirjoituksissaan hän asetti itselleen kysymyksen: ”Mikä minä oikein olen?” Hän alkoi tutkia itseään, tehdä perinpohjaisen selvityksen. Ensimmäisiä tavoitteita oli tehdä itsensä riippumattomaksi muiden tahdosta. Hän laati itselleen ohjelman, jota noudattamalla hän halusi kehittyä paremmaksi ihmiseksi. Se koostui säännöistä ja toimintaperiaatteista, joiden tarkoituksena oli kehittää häntä kurinalaisuuteen.  Hän ei hylännyt periaatteitaan, vaikka hairahtuikin ilotaloihin ja uhkapeleihin kerta toisensa jälkeen. Se taas johti katumiseen ja itsesyytöksiin. Päiväkirjan teon hän hylkäsi jo samana vuonna mutta alkoi kirjoittaa sitä kolmen vuoden kuluttua uudestaan.

Keväällä 1847 Tolstoille tapahtui Kazanissa vielä yksi nolo tapaus. Hän sai 18-vuotiaana tippurin ja joutui sairaalaan. Se hoidettiin kyllä kuntoon eikä jälkitauteja ilmennyt.

Sairaalassa oloon liittyy tarina, jonka totuudenmukaisuudesta en mene takuuseen. Kerrotaan, että sairaalassa Tolstoi tapasi henkihieveriin hakatun buddhalaismunkin, joka ei vakaumuksensa vuoksi ollut vastustanut väkivaltaa. Nuori Leo pääsi näin ensi kosketukseen väkivallattomasta vastarinnasta.  Se ei vielä tuolloin kantanut hedelmää. Vuosia myöhemmin Krimin sodassa Tolstoi joutui kohtaamaan sodan lohduttomuuden. Ne jäivät kokemuksina alitajuntaan ja kehittyivät kokemuksen karttuessa vakaumukseksi. Viimeisinä vuosinaan Leo Tolstoi kävi kirjeenvaihtoa Mahatma Gandhin kanssa. Kerrotaan, että elämänsä viimeisen kirjeen Tolstoi olisi lähettänyt juuri Gandhille. Tämä on mielenkiintoinen kehä. Tolstoi oli saanut siemenen myöhempään väkivallattomuuteensa buddhalaismunkilta, ja kuolemansa kynnyksellä hän opetti väkivallattomuuden ideaa intialaiselle Mahatma Gandhille.

Tuolloin vuonna 1847 tapahtui myös perheen perinnönjako. Leo halusi ja sai itselleen Tulassa sijaitsevan syntymäkotinsa Jasnaja poljanan, johon kuului kartano ympäristöineen sekä 300 sielua eli maaorjatalonpoikaa. Se oli perheen tiloista vähiten tuottoisa, mutta hän halusi itselleen oman lapsuudenkotinsa. Syyksi on kerrottu myös se, että hän halusi osoittaa halveksivansa rahaa.

Leo teki elämässään suunnitelman. Hän halusi kehittää itseään monipuolisesti. Ohjelmaan kuului musiikki, taide ja tiede. Hän halusi myös huolehtia maatilastaan, mikä vaati perehtymistä maatalouteen. Pyrkimys oli vilpitön mutta ei hän kyennyt toteuttamaan puoliksikaan suunnitelmiaan.

Nuori Leo oli muuttanut Jasnaja poljanaan mutta hänellä oli asunto myös Moskovassa. Siellä hän alkoikin viettää yhä enemmän aikaansa. Kaupungin seurapiirit, korttipelit ja naisseikkailut kiinnostivat yhä enemmän. Vuonna 1849 hän hävisi Orlov-nimiselle miehelle korttipelissä suuren summan rahaa. Tappio masensi häntä ja hän kirjoitti tuolloin eräälle sukulaiselleen olevansa kyllästynyt ja haluavansa palata pian takaisin Jasnaja poljanan maaseutuelämään. Hän ei kuitenkaan palannut vaan hän ”karkasi” kavereittensa kanssa Pietariin. Tämän voi todeta olevan Kaukasian matkan ohella yksi hänen pakoretkistään. Kun kerran näitä Tolstoin ”pakoretkiä” nyt käsittelen, niin en voi olla muistuttamatta, että hänen viimeinen pakomatkansa tapahtui vuonna 1910 ja päättyi kuolemaan Astapovon asemalle.

Pietariin lähtö oli pelkkä päähänpisto. Hänen kaksi moskovalaista kaveria olivat sinne lähdössä ja Leo istuutui postivaunuihin miesten seuraksi. Velkaansa hän ei kuitenkaan voinut Pietarissakaan paeta. Aatelismiehelle velan takaisinmaksu oli kunnia-asia. Sen ymmärsi hänen Sergei-veljensä, jolle Leo kirjoitti Pietarista epätoivoisen kirjeen. Siinä hän pyysi veljeään hankkimaan tarvittavat 1200 ruplaa. Veli ei niitä toki maksanut vaan tämän tehtävänä oli myydä Jasnaja poljanan tilalta viljaa ja kaataa metsää. Näin Leo alkoi heti hävittää isältä saamaansa perintöä.

Leo sai kootuksi velkarahat ja kunniavelka tuli maksetuksi. Se vei kuitenkin aikansa ja Leo oli Pietarissa ehtinyt tehdä jo uutta velkaa, tällä kertaa biljardissa. Nyt hän pyysi veljeään myymään yhden hänen tiluksilleen kuuluvan kylän. Leo oli  itsesyytösten vallassa ja katui tekoaan mutta korosti veljelleen, että velat oli maksettava, jotta kunnia ja maine säilyisi.  Katumuksen hetkinä Leo totesi, että ”tyhmyyksiä tehdään kerran elämässä” ja hän uskoi parantavansa tapansa.

Alkuaan Pietarin pakomatkasta tuntui olevan positiivinen vaikutus. Pietarin seuraelämä vaikutti erilaiselta ja nuori mies alkoi tulla järkiinsä.  Hän ihastui Pietariin niin, että aikoi jäädä sinne pysyvästi ja jopa suunnitteli opintojen jatkamista ja loppuun saattamista kaupungin yliopistossa. Hän mietti, että jos opintojen jatkaminen ei onnistu, niin hän astuu sotapalvelukseen. Tuolloin Venäjällä oli Unkarin tapahtumien vuoksi julistettu liikekannallepano. Sen myötä hänelle avautuisi upseerin ura.  

Opiskelusta ei tullut mitään. Leo palasi Pietarista ja upseerin ura avautui reilun vuoden kuluttua, kun hän tapasi sisarensa tilalla Kaukasiasta palanneen Nikolai-veljensä.

Vuonna 1850 päätti aloittaa uudelleen päiväkirjan kirjoittamisen.  Hän jatkoi aiemmin aloittamaansa itsensä kehittämisen ohjelmaa. Nyt kirjoittaminen jatkui säännöllisesti. Tolstoi oli päiväkirjassaan poikkeuksellisen avoin. Neuvostoliitossa sen julkeimpia kohtia ei päästetty julkisuuteen. Hän kuvasi siinä kaiken, jopa tekemisensä prostituoitujen kanssa. Kerrotaan, että kun hän syyskuussa 1862 tapasi tulevan vaimonsa Sofian, ehtona avioliitolle oli, että tämän oli ensin luettava hänen päiväkirjansa. Tolstoi oli tuolloin 34-vuotias, morsian vasta 18. Sen on täytynyt olla nuorelle neidolle shokki. Avioliitto kuitenkin solmittiin. Eikä nuorikko päässyt hääyöstäänkään helpolla. Sofia on kirjoittanut omaan päiväkirjaansa kutakuinkin siihen tyyliin, että hän koki tuolloin tulleensa raiskatuksi.

KRIMIN SOTA

Leo Tolstoi lähti Kaukasiasta tammikuussa 1854. Kahden ja puolen vuoden aika sotilaana ei ollut tuonut hänelle ylennystä sotilasuralla, vaikka hän niin odotti. Omien sanojensa mukaan oli hän vaaratilanteisiinkin joutunut ja ollut kerran lähellä kuolemaa. Tolstoi lähti rykmenttinsä mukana ensin Tonavalle sotimaan turkkilaisia vastaan. Sieltä tie vei loppuvuodesta Krimille.

Heinäkuussa vielä ennen Krimin koettelemuksia hän purkaa päiväkirjassaan turhaumaansa. Hän tuntui elävän jonkinlaista kriisiä. Voisi kai puhua myös riittämättömyyden tunteesta. Hän oli jäänyt 7-vuotiaana orvoksi, hän ei ollut kyennyt valmistumaan yliopistosta eikä hän ollut saavuttanut yhteiskunnallista asemaa. Hän oli onnistunut vain sekoittamaan entisestään asiansa. Hän oli lähtenyt Kaukasiaan pakoon velkojaan ja tottumuksiaan. Sieltä hän oli siirtynyt 26-vuotiaana Tonavan armeijaan pelkkänä vänrikkinä eläen palkkaansa lukuun ottamatta lähes varattomana, sillä olemassa olevat varat tarvittiin jäljelle jääneiden velkojen maksuun. Hän oli ”ilman suojelijoita, ilman kykyä elää, ilman sotilaallista tietämystä, ilman käytännön taitoja…” Mutta jotain hänellä oli: ”valtava itserakkaus!” Näin hän toteaa päiväkirjassaan. (Basinski, s. 93-94.)

Tolstoi ruoski itseään säälimättä. Hän oli ikävystyttävä, kärsimätön, suureellinen, laiska, päättämätön ja häpeilevä surkimus.  Hän ei kyennyt oman käsityksensä mukaan käytännön työhön ja siihen hän halusi muutosta. Vaatimukset olivat korkealla. Oman käsitykseni mukaan tuo oli normaalia nuoren miehen itseruoskintaa, sitä varten hän päiväkirjaansa kirjoitti. 

Mennään vertailun vuoksi ajassa kolme vuotta taaksepäin. Vuoden 1851 heinäkuussa - Kaukasian sotapalveluksen alkuvaiheessa -  hän oli kirjoittanut päiväkirjaansa näin: ”Kun herään aamulla, tunnen olevani kuin arka koira, joka tuntee syyllisyyttä isäntänsä edessä.” Kolme vuotta sotapalveluksessa eivät olleet saaneet miehessä aikaan minkäänlaista muutosta. Sisäisessä kriisissään hän jossain vaiheessa harkitsi jopa siirtymistä munkiksi, jolloin hän olisi voinut sisäisesti eheytyä.

Heinäkuisten pohdintojen jälkeen Tolstoi valitsi kuitenkin sodan. Hänen oli määrä osallistua Romanian ja Bulgarian rajalla sijaitsevan turkkilaisen Silistrian linnoituksen valloitukseen, mutta hyökkäys peruttiin viime hetkellä. Ollessaan syyskuun alussa Kišinjovissa hän sai tietää, että Ranskan, Englannin ja Turkin sotajoukot olivat astuneet maihin Krimillä. Se alkoi painaa hänen mieltään ja hän päätti anoa siirtoa sinne.

Kehun tässä yhteydessä Pertti Luntisen kirjaa Sota Venäjällä – Venäjä sodassa. Siinä on tietysti asiaa kaikista Venäjän historian eri aikoina käymistä sodista, ja omat sivunsa myös Krimin sodasta, jonka yhteydessä Luntinen lainaa muutamassa kohdin myös Tolstoin tekstejä. Kaiken kaikkiaan se oli älytön sota, joka lopulta kai vain loppui, kun länsimailta loppui puhti ja tahto. Ranskalaisten ja englantilaisten yhteistyö säröili ja Venäjä oli jo lannistettu. Kaikkiaan venäläisiä siinä kaatui tai kuoli puoli miljoonaa, suurin osa haavoittuneina tulehduksiin ja tauteihin - kuten lavantauti, kolera ja keripukki - osa nälkään ja kylmään. Väkeä kuoli tauteihin neljä kertaa enemmän kuin taisteluissa. Englantilaisilla ja ranskalaisilla oli tekninen ylivoima, takapajuinen maaorjavaltio ei pärjännyt kehittyneille teollisuusmaille.

Krimille siirtyessään ja siirryttyään Tolstoi koki sisimmässään voimakkaan patrioottisen tunteen. Sille oli muutamia syitä. Yhtenä syynä oli tilanne Krimillä. Hänen mielestään Englanti ja Ranska olivat toimineet kierosti ja alkuvaiheessa Venäjän armeija oli kärsinyt tappioita. Tolstoita suututti myös turkkilaiset, jotka olivat toimineet valloittamillaan alueilla julmasti. Esimerkiksi Bulgariassa tuhottiin kokonaisia kyliä, niiden asukkaita murhattiin ja nuoria naisia vietiin haaremiin. Lisäksi Tolstoin mieltä nostatti, kun bulgaarit kokivat Venäjän armeijan pelastajakseen.

Krimin ajoilta on Tolstoista olemassa ulkopuolisten tekemiä muistelmia. Niiden mukaan kuva Tolstoista ei todellakaan ollut niin lohduton, kuin hän itse on yllä kuvannut. Hän oli seurallinen ja älykäs, upseeriston kokoava hahmo. Seurassa hän kyllä joi mielellään muttei ollut koskaan humalassa. Hän kertoi vitsejä, soitti pianoa ja lauloi itse tekemiään hauskoja sota-aiheisia lauluja. Niihin mieltyivät ja niitä lauloivat sekä upseerit että tavalliset sotilaat. Hän oli myös urhoollinen ja hakeutui mielellään vapaaehtoiseksi vastuullisiin tehtäviin jopa vihollisen alueelle. (Basinski, s. 99-100.)

Krimin kokemuksista syntyi  Tolstoin sotakuvausten helmi – Sevastopolin kertomukset (v. 1855-56). Se käsittää kolmesta kertomusta: Sevastopol joulukuussa, toukokuussa ja elokuussa. Hienointa niissä on kuvauksen aitous. Se avaa sodan todellisuuden suoraan lukijan iholle. Lukija tuntee ja kokee sen kaikilla aisteillaan. Niihin suhtauduttiin kuin muistelmiin, vaikka eivät toki sellaisia olleet. Ensimmäinen osa on lyhyehkö reportaasimainen tilannekuvaus. Jälkimmäiset kertomukset ovat pitempiä ja niissä on jo juonellista sisältöä. Viimeinen kertomuksista on pisin. Ne voi löytää suomeksi vuonna 1963 ilmestyneessä Valittujen kertomusten kokoelman ensimmäisestä osasta Juhani Konkan suomentamana.

Ensimmäisessä kertomuksessa on näkyvissä vahvoja isänmaallisia tuntoja, joiden taustasta jo yllä kerroin. Hän haluaa nostattaa venäläisten taisteluhenkeä. Mutta todellisuutta hän ei kaunistele. Ilmestyessään se oli sensaatio ja lähetettiin nopeasti Ranskaan käännettäväksi. 

Hän tarkkailee aluksi Sevastopolin kaupungin elämää. Täysin sivullisena tarkkailijana hän kuvaa ihmisten tavallista arkea. Yritetään elää normaalia elämää sodasta huolimatta. Sitten tutustutaan sodan karumpaan puoleen. Kertoja siirtyy nyt sairaalana toimivaan seurahuoneen isoon saliin.  Lukija tuntee sairaalan löyhkän, voi lukea kauhukuvauksia ruumiinjäsenten amputoinneista ja haavoittuneen omat tuntemukset tämän saadessa osuman ja menettäessä hetkessä raajansa. Tolstoin kuvauksessa sodan kokevat ihmiset pääsevät ääneen.

Edelleen kertoja siirtyy paikoista kauheimpaan eli neljänteen vallinsarveen eli bastioniin, jossa rankimmat taistelut käytiin ja sen myötä syntyi rumaa jälkeä. Sotilaat joutuvat avuttomina ottamaan erilaisten äänten sekamelskassa vastaan vastustajan tykinkuulia toivoen laukausten menevän ohitse.

Joulukuisesta Sevastopolista syntyy tiivis tilannekuva. Sodan maailma avautuu monipuolisena. Myöhemmissä kertomuksissa sodan edetessä isänmaalliset tunnot katoavat. Sotilaan ylpeydestä ei ole enää jälkiä. Teksteistä välittyy lohduttomampi tunnelma. On mielenkiintoista, kuinka aidosti Tolstoi on kyennyt välittämään sodan ilmapiiriä ja sen muutosta.

Ensikuukaudet Tolstoi oleskeli  maan sisäosissa Belbek-joen varrella, muutaman kilometrin päässä Sevastopolista. Siellä sijaitsi sotilaiden leiri. Siellä oleskeltiin ja välillä olo tuntui tylsältä. Se oli paikka, jossa Tolstoi sortui tuttuun paheeseensa – kortinpeluuseen. Ainakin kerran peli jatkui pari päivää keskeytymättä. Myöhemmin Tolstoi siirtyi itse taistelukentille. Huhtikuussa 1855 hänen patterinsa siirrettiin juuri yllä mainittuun vaarallisimpaan paikkaan -  neljänteen vallinsarveen.

Tolstoin elämää kuvaavassa dokumenttielokuvassa matkataan Sevastopoliin ja tutkijat kertovat käsityksiään sodasta ja Tolstoin tekemisistä. Kirjailija Boris Akunin kertoo siinä oman käsityksensä Tolstoin Sevastopolin kokemuksista. Hänen mielestään Tolstoi oli ensimmäinen kirjailija, joka kykeni käsittelemään sotaa ”kuin aikuinen”. Kirjailijat häntä ennen kykenivät kyllä kirjoittamaan kiinnostavasti tai myös huvittavasti mutta Akuninin mielestä se on ”keskenkasvuisuutta”. Hänen mukaansa Tolstoi kirjoitti jo uransa alkuvaiheessa kypsästi -  ”kuin aikuinen”. Hän kirjoitti omasta elämästään, mitään peittelemättä. tai salaamatta.  Hänen varhaiset kertomukset sodasta Kaukasiassa tai Sevastopolissa eroavat edukseen esimerkiksi Charles Dickensin, Aleksandr Puškinin tai Mihail Lermontovin teksteistä. Tolstoi kirjoittaa todellisesta elämästä.

Kolmannesssa kertomuksessa kuvataan korttipeliä, joka on johtaa tappeluun. Tolstoi itse ei voinut sodassakaan vastustaa kiusausta ja sortui pelaamaan nähtävästi hyvin usein. Se oli upseerien keskuudessa tyypillistä ajanviettoa, jolla saatiin ikäväksi kehittyvä sota ja mahdollinen kuolema pois mielestä.  Korttipeli oli nimeltään ”pisto”. Sevastopolissa – tai tarkemmin sanoen Belbek-joen rannalla sijaitsevassa sotilaiden leirillä – Tolstoille tapahtui se tunnettu tappio, jolloin Tolstoin kerrotaan hävinneen Jasnaja poljanassa sijainneen kotitalonsa. Basinski kuvaa tapausta ja toteaa asiassa olevan vääristelyä.

Talo myytiin jo aikaisemmin, Tuolloin Leo Tolstoi oli vielä Kaukasiassa. Ennen Krimiin siirtymistä Kišinjovissa ollessaan hän suunnitteli oman sotaan liittyvän aikakauslehden julkaisemista. Rahat oli tarkoitus käyttää siihen. Tuo hanke kuitenkin jäi toteutumatta, koska valtiovalta ei sitä suvainnut. Se harmitti Tolstoita kovasti. Asian varmistuttua hän oli siirtynyt jo Krimille. Kun rahalle ei näyttänyt olevan muuta käyttöä, hän sijoitti ne ”pistoon”. Ja huonostihan siinä kävi.

Eräs Krimin sotaan osallistunut on muistellut Tolstoin pelaamista. Hänen mukaansa Tolstoi pelasi niin huonosti, että sai jopa osakseen sääliä. Oli upseereita, jotka kieltäytyivät pelaamasta hänen kanssaan.  

Tolstoi lähti Sevastopolista marraskuun alussa 1855. Viimeinen Sevastopolin kertomus valmistui seuraavana vuonna. Kaupungin raunioissa vaellellessaan Tolstoi koki sodan ja kuoleman mielettömyyden siinä määrin, että hän suunnitteli jopa uuden uskonnon perustamista, joka ei painottuisi tuonpuoliseen maailmaan. Hänen kerrotaan käyneen Krimillä keskusteluja papin kanssa. Hän alkoi myöhemmin veljensä kuoleman jälkeen kehittää tuota ajatusta (katso alempana).

ELÄMÄSSÄ ETEENPÄIN

Tolstoi meni Krimiltä suoraan Pietariin. Siellä hän tapasi hänen tuotantoaan julkaisseen Sovremennik-kirjallisuuslehden päätoimittajan Nikolai Nekrasovin. Hän asettui asumaan jo maailmanmaineeseen nousseen kirjailija Ivan Turgenevin luokse. Ei hän ollut Turgeneviakaan aikaisemmin tavannut, vaikka toki oli ollut kirjeenvaihdossa. Turgenev oli vaikuttunut Tolstoin esikoisteoksesta ja kertomuksista. Hän halusi kannustaa nuorta kirjailijakykyä eteenpäin. Tolstoi asui Turgenevin kodissa lähes kuukauden ja oli sen verran erikoinen vieras, että tuona aikana isännän mielikuvat lahjakkaasta kirjailijan alusta ehtivät jo muuttua. Turgenev tunsi ennestään Tolstoin sisaren. Hän oli kyläillyt tämän luona ja heidän välille oli muotoutunut jonkinlainen platoninen ystävyyssuhde, joka ei sitten kehittynyt mihinkään.

Turgenev oli Tolstoita kymmenen vuotta vanhempi. Hän oli ollut tälle kirjallinen esikuva jo Kazanin ajoilta. Pietarissa Tolstoin veri veti seurapiireihin ja hän yllättikin Turgenevin juhlimalla yöt ja nukkumalla päivät. Ja prostituoidut kuuluivat taas ohjelmaan. Korjaan heti, ettei hän varmaankaan ihan jokaisena yönä juhlinut. Jälkipolvet sortuvat helposti liioitteluun.

Nikolai Nekrasov tajusi myös Tolstoin kirjalliset lahjat. Tosin kerrotaan, että hän ihastui Tolstoin persoonaan jopa enemmän kuin tämän teoksiin. Nekrasov oli juuri julkaissut Tolstoin Sevastopolin kertomuksia, kolmas kertomus odotti vielä vuoroaan.  Aikaisemmin Nekrasov oli julkaissut Tolstoin esikoisteoksen Lapsuus, jonka Tolstoi oli lähettänyt Kaukasiasta Nekrasoville veljensä kautta. Nekrasov ei halunnut päästää Tolstoita käsistään. Hän halusi pitää tämän Sovremennikin kirjallisessa ryhmässä. Yhteistyö toimikin aluksi, vaikka Tolstoi kyllä heti alkuun osoitti kiivaan luonteensa. Keskusteltiin aluksi Lapsuus-teoksesta. Tolstoi kiukutteli hieman sitä, että Nekrasov oli muuttanut sen nimeä. Kaikki muut Tolstoin asettamat ehdot Nekrasov oli kuitenkin täyttänyt eikä siitä riitaa kehittynyt. Sovremennikissa julkaistiin sittemmin koko Tolstoin trilogia Lapsuus, poikaikä, nuoruus.

Yllä olen jo kertonut, että myöhemmin 60-luvulle tultaessa Tolstoi alkoi tehdä yhteistyötä M. Katkovin julkaiseman Ruski vestnik -lehden kanssa. Yhtenä syynä on se, että Sovremennik alkoi kehittyä yhä radikaalimpaan suuntaan.  Ensimmäisen Tolstoin teoksen Katkov julkaisi vuonna 1859. Se oli pienoisromaani ”Perheonni” (Семейное счастье). Sitten Russki vestnikissä ilmestyi myös Kasakat.

Jatkan vielä Tolstoin ja Turgenevin suhteista. Suhteisiin alkoi tulla säröjä, eikä ihan pieniäkään. Ensimmäinen riita kehkeytyi parin kuukauden kuluttua tutustumisesta. Se syntyi keskustelun yhteydessä ja koski ranskalaisen feministikirjailijan George Sandin tuoretta kirjaa. Mukana oli muun muassa myös päätoimittaja Nekrasov. Tolstoi käytti teoksesta tökeröä kieltä, ja Turgenev asettui vastahankaan. Nekrasov yritti olla mielin kielin, koska hän kustantajana halusi pitää sopua yllä. Riita unohtui nopeasti. Seuraavana vuonna Tolstoi oli Turgenevin vieraana Pariisissa.  

Lopullisesti ne kuitenkin katkesivat vasta 60-luvulla, jolloin harkittiin jopa kaksintaistelun mahdollisuudesta, en tiedä kuinka tosissaan. Asia liittyi Turgenevin au-tyttäreen, jonka tämä äidin maaorjana ollut ompelijatar oli tälle synnyttänyt. Tolstoi alkoi vain jostain pikkuasiasta puhua sen verran rajusti, että Turgenev tyrmistyi. Sitä ennen Tolstoi oli oikutellut Turgenevin kotona, kun isäntä oli lukemassa uusinta teostaan Isät ja lapset. Tuolloin Tolstoi alkoi mielenosoituksellisesti nukkua kesken luennan.

Näin jälkeenpäin ajatellen riidat tuntuvat lapsellisilta mutta tuolloin kunnian loukkaus koettiin herkemmin. Tolstoista elämänkerran kirjoittanut Basinski pohdiskelee välirikon todellisia syitä. Hän arvelee Tolstoi ei ehkä sisimmässään hyväksynyt Turgenevin liberaaleja katsomuksia. Tolstoi poikkesi Nekrasovin piirin muista kirjailijoista siinä, että hän oli kreivi ja tilanherra, joka omisti kolmisen sataa maaorjatalonpoikaa. Hän ei ehkä sulattanut Sovremennikin yksioikoisia poliittisia tavoitteita maaorjuuden lakkauttamisesta. Toisaalta myös Turgenev alkoi irtautua Sovremennikista sen kehittyessä radikaalimpaan suuntaan. Hänkin siirtyi Katkovin kirjallisuuslehden piiriin. Toinen mahdollinen syy Basinskin mukaan on saattanut olla pelkkä ammattikateus. Turgenevhan oli jo saanut kansainvälistä mainetta. Olisin kyllä vielä yksioikoisempi ja selittäisin perimmäiseksi syyksi nykyisin niin myyttisesti käytetyn henkilökemian. Jokin  Tolstoita vain sattui niin kovin eurooppalaiseksi kehittyneen Turgenevin olemuksessa ärsyttämään.

Mielestäni hauska yhdistävä tekijä kirjailijoilla on se, että molemmilla oli avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi, tosin Tolstoin isyydestä ei ole varmuutta. Turgenev piti kyllä tyttärestään hyvää huolta. Hän vei tämän lapsena Ranskaan, jossa se sai hyvän sivistyksen. Nähtävästi Tolstoikin teki vuonna 1858 erään maaorjansa raskaaksi. Tolstoi ei ollut lapsen äidin kanssa sen jälkeen tekemisissä mutta tapasi vanhana miehenä lapsensa. Tämä muistutti huomattavan paljon Tolstoita itseään.

Vuonna eli 1857 Tolstoi teki elämänsä ensimmäisen ulkomaan matkan. Se kohdistui Keski-Eurooppaan. Hänen ensisijaisena tavoitteenaan oli nähdä Pariisi. Se ei ollut hänelle pelkkä turistinähtävyys. Hän halusi muistella isäänsä, joka oli ollut siellä vangittuna vuosina 1813-1814. Hän tutustui perusteellisesti kaupungin pääkirjastoon, museoihin, kirkkoihin ja teattereihin. Hän kävi myös kuuntelemassa luentoja Sorbonnen yliopistossa. Ja kävipä hän myös kauhistelemassa valtavaa Napoleonin sarkofagia. (Basinski, s. 119.)

Eikä Tolstoi halunnut pysyä erossa kiistakumppanistaankaan. Ivan Turgenev oleili Ranskassa ja Tolstoi oli hänen erityisvieraana. He istuivat yhdessä Pariisin oopperassa kuunnellen Turgenevin naisystävän, mezzo-sopraano Pauline Viardot’n esiintymistä.

Tolstoi vietti Pariisissa kaksi kuukautta. Sieltä hän matkusti ensin Sveitsiin ja sitten Saksaan. Saksassa Baden-Badenissa hän hävisi ruletissa 3 000 ruplaa. Mutta apu oli melko lähellä. Hän joutui kirjoittamaan Turgeneville, että tämä lähettäisi hänelle 500 frangia. Turgenev matkusti oitis Baden-Badeniin ja löysi ”ystävänsä” hyvin huonossa kunnossa. Tällä hän tarkoitti miehen ulkonäköä. Hän oli jonkin tartunnan tai taudin, mistä ei ole tarkempaa tietoa. Tolstoi pääsi jatkamaan matkaansa kunniaansa menettämättä.

Samoihin aikoihin Tolstoi sai kotimaastaan tiedon, että hänen sisarensa Maria oli muuttanut kotoaan ja jättänyt miehensä, joka oli ratkennut ryyppäämään ja käyttäytyi inhottavasti mm. pettäen vaimoaan kotona tämän silmien edessä. Tolstoille se oli shokki ja hän palasikin heti Saksasta kotiinsa ja edelleen sisarensa luo. Hän tuki tätä kaikin keinoin. Avioero ei tuolloin Venäjällä lähes mahdoton toteuttaa, jos hakijana oli nainen eikä mies suostunut eroon. Maria-sisarella oli lisäksi miehensä kanssa kaksi lasta.  Virallisesti ero toteutui vasta seitsemän vuoden kuluttua.

Matkalla Venäjälle Tolstoi poikkesi vielä Drezdenissä käyden kaupungin taidemuseossa. Hän  ihastui siellä ikiajoiksi Rafaellon maalaukseen sikstiiniläismadonnasta, joka tunnetaan alareunan pulleista pikkuenkeleistä. Kuva tuosta maalauksesta on edelleen nähtävillä Tolstoin työhuoneessa Jasnaja poljanassa.

Palaan vielä Tolstoin viimeistä edelliseen päivään Pariisissa. Hän oli aamulla seuraamassa julkista teloitusta. Murhaan ja varkauksiin syyllistynyt nuorehko mies joutui giljotiiniin. Se oli tuolloin Pariisissa aivan normaalia. Monet tuon ajan oikeusoppineet pitivät julkista tuomion täytäntöönpanoa moraalisesti oikeana ratkaisuna. Leo Tolstoin moraali ei sitä kuitenkaan hyväksynyt. Hän kirjoitti päiväkirjaansa: ”Paksu, vaalea, terve kaula ja rinta. Suuteli Evankeliumia ja sitten – kuolema, järjetöntä!” Hän närkästyi siinä määrin, että hän tosiaan päätti lähteä heti kaupungista. Eräässä kirjeessään hän perusteli ratkaisuaan näin:

”Olen nähnyt sodassa ja Kaukasiassa monenlaista kauheutta, mutta ihmisen räjäyttäminen palasiksi minun silmieni edessä ei ollut niin vastenmielistä kuin tuo taidokkaasti rakennettu hieno laite, jolla silmänräpäyksessä murhattiin vahva, tuorevoimainen, terve ihminen… Ja ihmisjoukko ympärillä oli inhottava. Isä selittää tyttärelleen, kuinka taitavalla mekanismilla se toteutetaan… Ihmisten laki on hölynpölyä!”

Edelleen hän toteaa kirjeessään, että valtiollisella salaliitolla pyritään ”turmelemaan kansalaisia”.  Hän tekee periaatteellisen päätöksen, ”ettei koskaan eikä missään aio palvella mitään hallitusta”. (Basinski, s. 120.)

Toisen Euroopan matkansa Tolstoi teki vuosina 1860-61.  Sille oli traaginen syy. Hänen vanhin veljensä Nikolai oli Saksassa sairastunut keuhkotautiin. Leo matkusti hänen luokseen ja vei kuolemansairaan veljensä Nizzan lähelle kylpylään hoidettavaksi. Luultavasti kyseessä oli Hyeres’n lomakeskus Etelä-Ranskassa Välimeren rannalla. Siellä veli kuoli Leon silmien edessä. Neljä vuotta aikaisemmin Dmitri-veli oli menehtynyt samaan tautiin Orjolissa Venäjällä. Siellä Leo ei voinut olla paikalla.

Tolstoin mukaan veli kärsi elämänsä viimeisinä päivinä kovasti, mutta hän osoitti vahvaa luonteenlujuutta ja piti tuskansa sisällään. Kuolinpäivänä Nikolai oli noussut itse aamulla ylös, peseytynyt ja pukeutunut. Leo laittoi hänet lepäämään nojatuoliin. Myöhemmin Nikolai oli veljensä avustuksella mennyt vuoteeseen. Leon mukaan veli oli kuollut rauhallisin mielin.

Nikolain kuolema oli Leolle kova isku. Veljesten menetettyä varsinaisen isänsä isoveli oli ollut Leolle kuin toinen isä. Veljensä kuoleman hetkellä Tolstoi pohti elämän merkityksettömyyttä. Hänen mieliin nousi jälleen ajatus ”uudesta uskonnosta”, jota hän oli pohtinut Krimin sodan loppuvaiheissa. Hän halusi luoda ”materialistisen evankeliumin”, koska Nikolai-veli oli ateisti.

Mitä tuohon materialistiseen evankeliumiin tulee, niin ranskalainen filosofi Ernest Renan kirjoitti sellaisen, ja nimenomaan 1860-luvulla. Hän matkusti Lähi-itään arkeologiryhmän kanssa ja siellä hänelle syntyi ajatus kirjoittaa Jeesuksesta elämäkerta, josta oli poistettu kaikki ihmeteot. Se päättyi ristinkuolemaan. Kirja julkaistiin venäjäksi vuonna 1902, samana vuonna jolloin Tolstoi erotettiin ortodoksisesta kirkosta ja hänen kaikki uskonnolliset tekstinsä joutuivat sensuurin alle. Se oli paradoksi. Se mikä sallittiin ranskalaiselle, kiellettiin venäläiseltä, toteaa Pavel Basinski.

LÄHTEITÄ:

Басинский, Павел                     Лев Толстой - Свободный человек. Молодая гвардия  2016.

(Basinski Pavel. ”Lev Tolstoi – Vapaa ihminen”)

At War with himself (dokumenttifilmi Leo Tolstoista). https://www.youtube.com/watch?v=aiYc7i-yoFI .