Jatkan omiin muistoihini keskittyvää tekstisarjaa.
Aloitusjaksoni ilmestyi viime vuoden marraskuussa (8.11.). Siinä hehkutellaan hempeissä
tunnelmissa. Nyt ollaan 1980-luvun
Neuvostoliitossa. Eikä tunnelmia ei voi kuvata kovin hempeiksi. Eletään
vuosikymmenen alkupuoliskoa. Brežnev on poistunut näyttämöltä, Mihail
Gorbatšov
odottelee vilttiketjussa. Glasnostin ja perestroikan käsitteistä ei siis ole
vielä tietoakaan.
Ollaan Petroskoissa ja Leningradissa. Totean lyhyesti
perustelematta, että kaupungit tulivat noihin aikoihin tutuiksi. Leningradin
metropoliin verrattuna Petroskoi vaikutti pikkukaupungilta, vaikka asukkaita
oli tuolloin lähes 250 000. Nykyinen lukema on 280 000. Elintasoero
näkyi selvästi, vaikka se Neuvostoliitolle tyypillinen niukkuus ja ulkoinen
kurjuuskin kävivät molemmissa paikoissa ilmi.
Leningradin ja Moskovan tyyppisiin metropoleihin verrattuna
Petroskoi oli provinssia. Leningradista Petroskoihin pääsi (ainakin ulkomaalainen)
vain yöjunalla. Matkustin Helsingistä ensin Leningradiin, vietin siellä yön ja
seuraavan päivän, jatkoin matkaa iltasella. Saattoi olla, että olisi päässyt
ilman yöpymistä, en muista.
Elämä Petroskoissa oli rauhallisempaa, jäi ehkä
kiireettömämpi vaikutelma. Jäi sellainen vaikutelma, että kaupungin asukkaat
viihtyivät siellä Karjalan laulumailla. Luonto oli lähellä, ja vaikka talvi oli
kolkko, niin kesä oli vastaavasti ihanaa aikaa. Kalastusta ja kasvitarhaa –
siinäpä se elämän suola. Tosin todettava on, että ruuhka-aikoina bussit
täyttyivät samalla lailla molemmissa kaupungeissa.
Kun Leningradin kaltaisessa suurkaupungissa kauppojen myyjät
olivat usein suorastaan tylyjä, niin Petroskoin kaupoissa saattoi saada jopa
ystävällistä kohtelua. Lihasta oli kuitenkin puutetta ja paikalliset asukkaat
kävivät ostoksilla Leningradissa. He pakkasivat lihan kangaskassiin, jonka läpi
lihasta tippui junan käytäville verta. Ei se mitään kaunista katsottavaa ollut.
Itselleni kaupungista löytyi kyllä kaikki mitä tarvitsin.
Kaupungissa oli erityinen kauppa. Kansan suussa sitä
kutsuttiin ”syntymäpäiväkaupaksi”. Passia tai tarvittavan virallisen dokumentin
näyttämällä kansalaiset saivat suorittaa siellä juhlaostoksia merkkipäiviä
viettäessään. Sieltä löytyi hieman laadukkaampia elintarvikkeita ja monenlaisia
herkkuja. Kontrolli oli tarkkaa. Toisaalta olen varma, että oli etuoikeutettuja,
jotka pystyivät käyttämään kauppaa suhteittensa ansiosta. Luulisin, että
puolue-eliitillä oli erioikeuksia, mutta en tiedä siitä tarkemmin. Pitihän tuotteista
joka tapauksessa maksaa, eikä rahaa tuolloin tullut seinästä.
Ulkomaalaisuuteni ansiosta minulla oli oikeus käyttää tuota
kauppaa. En sitä etua paljoa hyödyntänyt. Yksi syy oli se, että siellä oli
jatkuva ruuhka. Lisäksi minulle riitti normaalit elintarvikekaupat. Olen
tottunut elämään vaatimattomasti. Hain sieltä silloin tällöin majoneesia, jonka
annoin paikalliselle tuttavalleni, koska majoneesista oli tuolloin pulaa. Haluan
vielä lisätä, että tuota kauppaa ei saa sekoittaa Leningradissa tuttuihin
valuuttamyymälöihin. Petroskoissa maksettiin ruplissa.
Ruoan ostin tavallisista kaupoista. Ostin usein
ravintoloiden ja ruokaloiden omista myymälöistä valmiita salaatteja. Ne olivat
ihan hyviä, vaikka joskus saattoikin osua sekaan jokunen hius. Onneksi
verrattain harvoin. Joskus myyjä kehotti olemaan ostamatta sanoen sen olevan
vanhaa. Silti hän ei tehnyt elettäkään poistaakseen pilaantuneen ruoan
tiskiltä. Se oli niitä neuvostomaan sosialistisen järjestelmän kummallisuuksia,
joita en tuolloin paljoa enää ihmetellyt. Kaikenlaiseen olin saanut tottua.
Myyjän valta oli rajallinen. Onneksi siinäkin tilanteessa sydän heillä oli
paikallaan. Se toi muuten kolkkoon syrjäseudun kaupunkiin myönteistä ilmettä.
Ruoan suhteen unohdin turhat hygienianormit, vaikka kyllä
joskus itsekseni kauhistelin ruokakauppoja kierrellessäni. Vatsani oli
kuitenkin kuin peltiä. Se kesti monet koettelemukset. Kerran sain kuitenkin
rajun ruokamyrkytyksen. Erehdyin näet ostamaan eräästä nuhjuisesta kaupasta
paistettua kalaa, jota oli itsepalvelumyymälän tavoin tarjolla asiakkaille.
Muutaman päivän kirvistelin kuumeessa ja tuskanhiessä. Selvisin ilman
sairaalamatkaa. Sen kokemuksen jälkeen en kalaa ostellut.
…
Nyt päästään otsikon aiheeseen. Eräässä vaiheessa nimittäin kansainvälinen
politiikka sotki myös tuon provinssikaupungin asukkaiden mielenrauhaa. Yhdysvalloissa
presidentiksi vuonna 1981 valittu Ronald Reagan oli käynnistänyt uuden
ohjuspuolustusjärjestelmän eli ns. Tähtien
sota -hankkeen (Strategic Defense Initiative), mikä lisäsi maitten
välillä jännitystä ja sodan uhkaa oli ilmassa, aivan kuin nytkin. Asevarustelu
oli kiihtymässä.
Elettiin siis kylmän sodan aikoja. Reagan oli hullaantunut hankkeestaan,
jota kansainvälinen lehdistö hehkutti miltei samaan tapaan kuin nykyisin
Ukrainan ja Venäjän konfliktia. Neuvostoliitossa paikallinen lehdistö hoki
näyttävästi antireaganilaisia iskulauseita. Teeveen ulkomaanuutiset loivat
kauhukuvia amerikkalaisesta militarismista. Uhkaa luotiin mutta itse en
menettänyt siitä yöunia.
Minulla oli muutama kaveri, joiden kanssa tapasimme silloin
tällöin. Saatoimme saunoa ja viettää sen jälkeen hauskaa iltaa. Maljojen
kohottelu kuului asiaan. Pohjanmaan kautta piti siemaista lasillinen tyhjäksi. Ja
sitten nuuskaistiin ruisleipää ja syötiin. Ruoka ei loppunut koskaan.
Istuessamme kerran votkalasin ääressä, juotiin malja
rauhalle: "…ettei tulisi sotaa!" (За мир!
Чтобы не было войны!). Kysyin pikkutuiskeessa:
"Miksi se on teille niin tärkeää? Eihän sen pitäisi teitä liikuttaa!
Täällähän ollaan kuin Jumalan selän takana.” Vastaus tuli välittömästi:
"Meitä se juuri koskee. Kun USA lisää rahoja asevarusteluun, täällä tehdään
samoin. Sen seurauksena kaupat ovat meillä taas tyhjillään.”
Tuota logiikkaa oli länsimaalaisen vaikea ymmärtää, mutta
niin se vaan silloin oli. Elintarviketuotanto kärsi, kun rahat ohjattiin
aseisiin. Huoli oli todellinen. Moskovassa ja Leningradissa saattoi
elintarvikkeita löytyä. Nehän olivat kuin näyteikkunoita maailmalle. Provinssissa
asia oli toisin. Mutta neuvokkuutensa ansiosta ihmiset selvisivät. ”Pahan
päivän varalle” ruokaa riitti. Noilta ajoilta on jäänyt mieleen samaa
merkitsevä ilmaus: «На черный день!» Siinä
puhutaan ”mustasta päivästä”.
Kyläillessäni paikallisten luona, ei kodeissa niukkuutta
näkynyt. Kuin taikaiskusta pöytä täyttyi monenlaisista herkuista. Sitä
kutsutaan vieraanvaraisuudeksi.
….
Kun olen alkuun päässyt, koskettelen hieman alkoholin
käyttöä. Edelleen pysyn Petroskoissa. Ja nyt päästään myös Gorbatšovin
aikaan.
Juoppoja Petroskoissa kyllä riitti, kuten myös paljon juopoista
miehistään ja pojistaan huolehtivia motkottavia naisia. Iltaisin oli tavallinen
näky, että pienikokoinen nainen yritti raahata ympärihumalaista miehenretkua
kotiinsa. Juhlapäivät olivat surullisia. Naistenpäivänä ryypättiin eniten.
Kerran naistenpäivä sattui muistaakseni tiistaille, jolloin juhlintaan jäi
todella paljon päiviä. Lähdin juoksulenkille lähistön teollisuusalueelle.
Lumihangessa nukkui yksi humalainen. Ulkona oli ainakin kahdeksan astetta
pakkasta. Yritin herättää häntä. Hän käski painua helvettiin. Aikani
ihmeteltyäni lähdinkin. En nähnyt ympärille muita ihmisiä, sillä olin hieman
syrjässä asumuksista tehdasalueella ja juhlapäivänä tehtaat oli suljettu. Juoksin pois tavallista reippaammin ja
unohdin asian.
Asuinpaikkani lähellä oli olutbaari. Siellä oli elämää,
jossa tavallinen kansa vietti aikaansa ja kaiken lisäksi tila oli aistikkaasti
kalustettu. Ei ollut mitään neuvostotyylistä ankeaa salia vaan kalusteina oli
luonnonpuiset keittiökalusteet ja seinäkoristeissakin oli ihan kohtuullisen
onnistuneella maulla käytetty puuta, ihan karjalaiseen perinteiseen tapaan. Kävin
joskus juomassa tuopillisen. Sain sen kanssa sillinpalan tai katkarapuja, jotka
kyllä jäivät useimmiten syömättä. Juttuseuraa oli tarjolla mutta en siellä
kuitenkaan erityisemmin viihtynyt. Tunnelma
oli eläväistä. Jotkut lorauttivat oluttuoppiinsa povitaskussa olevasta
votkapullosta hieman lisuketta.
Sitten tuli vuosi 1985. Konstantin Tšernenko kuoli oltuaan puolueen
pääsihteerinä vajaan vuoden. Hänen tilalleen nousi Mihail Gorbatšov.
Maassa säädettiin uusi alkoholiasetus, mistä oikeastaan maan sisäinen alamäki
alkoi. Elämän arki kyllä muuttui. Enää ei näkynyt kaduilla juoponretkuja.
Olutbaarikin käytännössä tyhjeni. Sisääntulijan piti maksaa heti sisälle
tullessaan etukäteismaksuna viidestä puolenlitran tuopista. Tuloksena oli se,
että kansa katosi paikasta enkä minäkään viitsinyt mennä sinne tyhjiä seiniä
katsomaan. Ja ylipäänsä viisi tuoppia oli meikäläiselle kohtuukäyttäjälle aivan
liikaa. Sehän se vasta oli humalahakuisuutta.
Kauppojen tarjontaan uusi alkoholiasetus ei paljonkaan
vaikuttanut. Vaihtoehdot votkalle olivat
vähissä. Alkoholittomia juomia ei ollut tarjolla. Viina ei kaupoista kadonnut. Tarjolle
tuli kalliimpia merkkejä. Kahden ruplan hedelmäviinit hävisivät kokonaan.
Juopot taisivat siirtyä korvikejuomiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti