Juudas Iskariot – Leonid Andrejev ja hänen näkemyksensä Jeesuksen kavaltajasta (1907)

 

Andrejev, Leonid: Juudas Iskariot. 1907. (Андреев, Леонид: Иуда Искариот.)

Leonid Andrejev (1871-1919) kirjoitti pienoisromaanin Juudaksesta vuonna 1907. Hän oli Venäjän ns. hopeakauden kirjailija, lähinnä symbolistiksi ja ekspressionistiksi luokiteltu, vaikka nousikin kirjailijana julkisuuteen realistien joukossa. Läheisenä tukijana oli Maksim Gorki, jolla on oma roolinsa myös Juudas Iskariotin synnyssä. Tekijän itsensä mukaan teos on ”Fantasia kavalluksesta (petoksesta), hyvästä ja pahasta”. Hän tuo näkökulman muuten niin epäuskoiselta vaikuttavaan myytilliseen kertomukseen. Muistan jostain lukeneeni, että Andrejev piti sitä läheisimpänä teoksenaan.  Siksikin on kiintoisaa tutkailla teoksen tarkastelun ohessa myös kirjailijan omia elämänvaiheita.

Mukana tarkastelussani on ollut kaksi teoksen suomennosta: V.K. Trastin suomennos vuodelta 1910 (153 s.) ja Eila Salmisen suomennos vuodelta 1980 (121 s.). Viimeksi mainittu on oikeastaan parikymmentä vuotta aikaisemman Juhani Konkan suomennoksen korjattu versio. On ilmestynyt myös pienoisromaaniin pohjautuva Andrei Bogatyrjovin ohjaama elokuva vuodelta 2013: ”Juudas - on asioita, jotka on selvitettävä itse” (Иуда. Есть вещи, в которых нужно разобраться самому). Se on pelkästään venäjänkielinen.  Olen liittänyt siitä kirjoitukseni oheen pari kuvaa.

…

Venäjän kirjallisuudessa Andrejev luokitellaan kuuluvaksi ns. pieniin klassikoihin. Hän nousi suosioon kertomuksillaan 1900-luvun alkuvuosina. Hän uskalsi käsitellä rankkoja aiheita raiskauksista lähtien. Lukijamäärät olivat suuria, ja hän sai poikkeuksellisen paljon lukijakirjeitä osallistuen itsekin keskusteluihin. Se oli uudenlaista kirjallista kulttuuria. Hän kirjoitti myös näytelmiä luoden uutta näyttämöllistä ilmaisua. Hän oli myös kuvataiteilija. Monipuolisuutta kertoo sekin, että häntä pidetään värivalokuvauksen yhtenä pioneerina. Pääteoksena pidetään toista pienoisromaania Kertomus seitsemästä hirtetystä (1908), josta löytyy myös suomennos.

Andrejevin kerrotaan kypsytelleen teostaan kauan. Mikä sitten sai hänet toteuttamaan suunnitelmansa? Sitä voisi kai pohtia laajemminkin. Venäjän vallankumous (1905), vaimon kuolema, tai sitten vaan se yksinkertainen tosiseikka, että Juudaksen hahmo kiinnosti häntä. Siihen voi olla uskonnollisia motiiveja tai sitten ylipäänsä kiinnostus kuoleman ja itsemurhan teemaan. Tuo uskonnollinen motiivi voisi olla merkitsevä. Teoksensa myötähän kirjailija tavallaan palaa (ortodoksisen) kirkon piiriin, toki omalla poleemisella tavallaan. Todettakoon, että Andrejev on kirjoittanut novellin myös toisesta uuden testamentin hahmosta Lasaruksesta - miehestä, jonka Jeesus herätti henkiin. Siinäkin näkökulma on myyttiä rikkova.

Kuoleman ajatus oli kirjailijan elämässä mukana jo varhaisesta nuoruudesta lähtien. Isän varhaisen yllättävän kuoleman vuoksi perheessä oli vaikeaa. Sisaruksista kaksi taisi joutua mielisairaalaan. Leonidilla oli itsemurha-ajatuksia.  Hän yrittikin päästä muutaman kerran elämästään ja joutui turvautumaan aikuisiässä psyykkiseen hoitoon, mikä johtui hänen omien sanojensa mukaan henkisestä väsymyksestä. Hän uhmasi kerran nuorempana elämää mm. siten, että asettui makuulle junan raiteiden väliin ja juna kulki hänen ylitseen. Kerrotaan myös, että eräässä yrityksessä hän sai harhalaukauksen myötä elimistöönsä pysyvän vamman.

 Yhtenä arviona teoksen taustavaikuttimesta on esitetty, että Andrejev pettyi venäläisen älymystön takinkääntöön vuoden 1905 vallankumouksen jälkipyykissä. Hän eli palavahenkisesti mukana vallankumouksen tunnelmissa, halusi kaataa tsaarin vallan. Hänen kerrotaan olleen Helsingissä vierailulla ja vaatineen Senaatintorin tapahtumassa tsaarin kuolemaa. Sitten hänen kerrotaan häipyneen paikalta vähin äänin ja poistuneen saman tien myös Suomesta, koska pelkäsi tulevansa pidätetyksi.

Lopulta edettäessä vuoteen 1917 mies käänsi itse takkinsa. Hän vastusti ja kai vihasikin Leniniä ja bolševikkien valtaa siinä määrin, että yritti jopa luoda kansainvälistä liikettä bolševikkivallan kaatamiseksi. Hän oli tuolloin jo siirtynyt pysyvästi asumaan Suomen puolelle Kannakselle huvilaansa.  Sieltä käsin hän toimi, mutta kuolema keräsi hänet sitten lopullisesti tästä maailmasta ja suunnitelmat jäivät ilmaan.

Vuoden 1917 tapahtumat olivat Andrejevin elämän suuri tragedia. Ylipäänsä hänen kirjallinen elämänsä oli hiipumaan päin ja tuotannossa elettiin synkissä teemoissa. Aikanaan huippuvuosina Andrejevin teosten levikki nousi huimiin määriin. Hän eli näyttävästi. Huvilan lähettyvillä Suomenlahdella hän harrasti veneilyä eli näyttävästi eikä säästellyt rahavarojaan. Ja hän kuolikin lopulta köyhänä kuin kirkon rotta.

Kuten jo totesin, kuoleman teema oli hänelle läheinen ja hän liikkui teoksissaan usein kuoleman kohtaamisen tilassa. Seuraavana vuonna Juudaksen jälkeen häneltä ilmestyi toinen keskeinen pienoisromaani, pääteokseksi luokiteltu Kertomus seitsemästä hirtetystä, jossa vallankumoukselliset kohtaavat kuolemansa. Osoittautuu, että uhrien mielessä on muutakin kuin aseellinen kapina ja luokkataistelu. Hän paneutuu ihmiselämän syviin tuntoihin.

…

Mennään nyt kirjoitukseni pääaiheeseen. Teos on puhutteleva. Jollain tapaa se katsoo Raamatun myytin taakse. Kirjailija pystyy luomaan uskottavan persoonallisuuden, elämänjanoisen ihmisen, joka kamppailee sisällään vaikuttavien voimien keskellä. Sen realistisuutta en määrittele, mutta uskon, että lukijat ovat voineet samaistua tai eläytyä Andrejevin Juudaksen sisäisiin tuntoihin paremmin kuin uuden testamentin myyttiin.

Olen lukenut ´sen ensi kerran joskus vuosikymmeniä sitten, silloin se jätti etäiseksi ja ulkoisesti rujoksi kuvattu tyyppi herätti lähinnä vastenmielisyyttä. Vertailun vuoksi todettakoon, että tuolloin luin myös Seitsemän hirtetyn tarinan ja se kosketti. Kykenin eläytymään kuolemaansa kohtaavien maailmaan. Mutta maailma muuttuu. Tartuin Juudakseen nyt uudelleen ja olin kai jo valmis hylkäämään lapsuudesta itseeni iskostetun myytin. Otin hänet sieluni syvyyksissä vastaan täysin erilaisin aatoksin. Rujouden takaa paljastui ristiriitaisissa tunteissaan elävä aito ihminen, joka etsii karun elämänsä keskellä muiden hyväksyntää ja toimilleen mielekkyyttä. Kun kokee toisten torjunnan. Välillä sisimmässä kapinoi ja säkenöi. Paineen allakin hän pyrkii kulkemaan omaa tietään elämässä eteenpäin.

Kirjailija ryhtyi kirjoittamaan teostaan rakkaan vaimonsa äkillisen kuoleman jälkeen. Vaimo kuoli synnytyksen yhteydessä edellisen vuoden marraskuussa. Andrejev tavallaan pakeni hiljentymään ystävänsä Maksim Gorkin huvilalle Caprille, kirjoitti varmaankin jo valmiiksi pureskellun teoksensa siellä pikatahtiin, tapansa mukaisesti. Juuri Gorki oli ensimmäinen henkilö, joka antoi käsikirjoituksesta palautetta. Andrejev otti ystävänsä havainnot huomioon mukauttaen tapahtumia hieman lähemmäksi uuden testamentin tapahtumia. Teoksen hieman pitemmäksi suunniteltu nimikin pelkistyi nykyiselleen.

Vaimon kuoleman järkyttävyyden huomioiden hän palautui todella nopeasti. Hän julkaisi vuonna 1907 myös näytelmän Ihmisen elämä, joka suomennettiinkin hetimmiten. Näytelmäkirjailijana Andrejev edusti kokeilevaa teatteria. Teos ei näyttämöllä tainnut menestyä ajoittaisista kiitoksista huolimatta. Sen alussa on nainen synnyttämässä, hirmuisin tuskanhuudoin hän päästää maailman pienen lapsosen. Oven takana suku odottaa ja sitä jutustelua kuvataan absurdein sanakääntein. Ja kuoleman varjo seuraa lastakin pienestä pitäen. Kyseessä on erikoinen näytelmä, rankka kuvaus synnytyksestä ja kuoleman läsnäolosta. Siinä synnytys todellakin kuvataan tuskaisen kivuliaana prosessina, mikä kuvastaa tuon ajan todellisuutta. Näytelmän absurdi tunnelma poikkeaa totutusta. Sitä voi rinnastaa kai tuon ajan symbolistisiin kokeiluihin.  Helsingissäkin sitä esitettiin kirjailijan vielä eläessä mutta vastaanotto oli siinä määrin tyrmistyttävä, että murskakritiikin jälkeen kirjailija pyrki välttelemään kaupunkia. Andrejevin näytelmiä on esitetty kai harvakseen, lähinnä kai pienemmissä kokeilevissa teatteriryhmissä.

Juudaksen hahmo on tietysti uuden testamentin hahmoon verrattaessa tyrmistyttävä. Kuten yllä totesin, Andrejevia kiehtoi itsemurha ja myös tämä teos huipentuu Juudaksen hirttäytymiseen. Jeesuksen ristiinnaulitseminen jää toissijaiseksi. Juudas seuraa sitä sivusta yhtenä muiden joukossa. Vaikka se on vain kertomuksen sivujuonne, niin kyllä lukijana koin lähestulkoon itsessäni Jeesuksen tuskan, kun kämmeniä hakattiin nauloilla kiinni ristiin. Sekin tuska välittyy Juudaksen tuntemusten kautta. Hänkin kärsi ja eli mukana.

Käsitykseeni vaikuttaa myös teokseen pohjautuva ja yllä jo mainittu Andrei Bogatyrjovin elokuva. Elokuvan Juudas poikkeaa Andrejevin teoksen maailmasta. Enkä voi välttää sitä, että omissa pohdinnoissani ne menevät sekaisin. Laitan pari huomiota. Ulkonäkö on ensimmäinen seikka. Andrejevin Juudas on kuin Zombie, muiden silmissä lähinnä inhoa herättävä. Kasvot ovat puolittain halvaantuneet. Toinen silmä on halvaantumisen vuoksi sokea ja silmämuna valkoisena välkkyen jatkuvasti levällään, mikä korostaa miehen ulkoista rujoutta ja herättää hämmennystä. Elokuvan Juudas puolestaan herättää kauhun tai inhon tunteita lähinnä epäsiisteytensä vuoksi. Hänellä on hoitamaton tukka ja huono ryhti. Hän näkee molemmilla silmillään. Kielenkäytön rujous korostuu varmaan elokuvassa enemmän kuin teoksessa.

Teoksessa Juudas haluaa Jeesukselta huomiota, pyrkii pääsemään häntä lähelle ja auttamaankin, mutta Jeesus ei hänelle puhu. Elokuvassa hän taitaa hiukan puhuakin Juudakselle. Sama etäisyys kuitenkin säilyy.

Andrei Bogatyrjovin elokuvasta

Andrejevin Juudas kuvataan hyväntahtoisena, vilpittömänä vaikka toisaalta arvaamattomana ja käytökseltään raakana, alemman luokan edustajana, jota muut oppilaat halveksivat ja vähättelivät. Juudas hivuttautuu Jeesuksen ryhmään pikkuhiljaa mukaan. Häntä vieroksuttiin, hän hävisi näkyvistä, mutta pian hän ilmestyy taas paikalle, yhä lähemmäksi. Se kuuluu hivuttautumiseen.

”Hänen äänensä oli vaihteleva: milloin miehekäs ja kaikuva, milloin kirkuva kuin vanhan naisen, joka haukkuu miestään, milloin harmillisen vetelä ja korvalle vastenmielinen; usein Juudaksen sanat teki mieli kiskoa korvista kuin märkivät tikut.” (s. 8, suom. 1980)

”… tuollaisen kallon sisällä ei voinut vallita rauha ja sopu, tuollaisen kallon sisällä oli aina melua, joka ennusti verisiä ja armottomia taisteluja.” (s. 9)

”Kun Juudas arkuuden tai levottomuuden puuskassa sulki näkevän silmänsä ja pudisteli päätään, sokea silmä keinahteli pään liikkeiden mukaan ja katseli ilmeettömästi.” (s. 9)

Oppilaat yrittävät varoittaa Jeesusta Juudaksesta, mutta tämä ei heitä kuuntele.  Käy aivan päinvastoin. Juudas saa jopa vastuullisen luottamustehtävän huolehtia Jeesuksen ja hänen oppilaittensa yhteisestä rahalippaasta. Hän saa siis tehtävän, johon maailma on historian saatossa juutalaisia liittänyt. Andrejevin Juudas on tulevien pankkiirien esikuva. Hänelle sälytetään ryhmän kaikki taloushuolet, paitsi ostokset, myös almut sekä vaellusten aikaiset levähdyspaikat. Hän toimii tehtävässään pääasiassa hyvin onnistuen saamaan muilta oppilailta myötätuntoa. Kuitenkin kerran hänen todetaan käyttäneen rahoja väärin, annettuaan rahaa portolle. Hän saa raa’at syytökset niskaansa, mutta Jeesus ei valituksiin reagoi. Hän luottaa Juudaksen vilpittömyyteen.

 Jeesuksen oppilaat torjuvat Juudaksen paljolti hänen ruman ulkonäkönsä vuoksi. Hän on heille vastenmielinen. He aloittavat mykkäkoulun, joka päättyy aikanaan. He joutuvat sopeutumaan uuteen kumppaniinsa. Eräät oppilaat ottavat asian ihan julkeasti Juudaksen kanssa puheeksi. Eikä edes fiksuna pidettyä Pietaria – sitä apostoleista uskollisinta - voi pitää hienotunteisena. Kalastaja kun on, hän yrittää rakentaa sopua Juudakseen vertaamalla tätä mustekalaan. Jos se osuu verkkoon, se näyttää iljettävältä, mutta syötäessä se on maukasta. Juudas ottaa kaiken tyynenä vastaan. Puhuvatpa muut mitä hyvänsä, hän näkee itsensä kuitenkin kauniina.   

Jeesus sen sijaan suhtautuu Juudakseen salaperäisesti pyrkien alun jälkeen kiinnittämään häneen yhä vähemmän huomiota. Se on Juudakselle vaikeaa, sillä hän luonteensa mukaisesti lähes pyrkimällä pyrkii saamaan itseensä Jeesuksen huomion. Jeesuksella on lämmin katse, mutta hän pitää etäisyytensä. Juudasta vaivaa se, kun Jeesus ei puhu hänen kanssaan. Hän tulee sittemmin vielä etäisemmäksi, Hän tavallaan tarkkailee Juudasta, vaikka ulkoisesti kääntääkin hänelle selkänsä. Näin Juudas asian kokee.

Juudas kokee olevansa alempiarvoinen, ikään kuin häntä väheksyttäisiin. Toisaalta hän pyrkii toimillaan tekemään vaikutuksen. Nykypäivän mediamaailmassa häntä voisi pitää uhriutujana. Siitä merkkinä on sekin, että hän alkaa jopa teeskennellen valittaa omia sairauksiaan. Pari kertaa hän jopa pelastaa Jeesuksen ja muut oppilaat pinteestä, kun he saavat vihanpuuskan niskaansa. Niistäkin toisella kerralla hän tekee muiden mielestä väärin, kun intoutuu suoltamaan vihanlietsojille valhetta Jeesuksesta.

Juudas pysyy ryhmässä. Muut tottuivat häneen. Yhteiselo tasaantuu hetkittäisten purkausten jälkeen. Kun Juudas on kerran katkeroituneena muista erillään, muut jopa pyytämällä pyytävät häntä seuraansa kisailemaan kivenheitossa. Yhteistä iloa ja nauruakin saadaan välillä aikaan.

Bogatyrjovin elokuvasta

Juudaksesta jää kaksisuuntainen mielikuva. Toisaalta hän on joskus rääväsuinen höpöttelijä, suorasanainen ja alkuvoimainen. Suusta voi tulla mitä tahansa. Itsehillinnän kanssa on ongelmia, myös valheen ja totuuden ero hämärtyy. Mutta joskus miehestä paljastuu erityinen lämminhenkisyys. Hänellä on ajoittain myös nerokas tilannetaju.  Hän kykenee punnittuun puheeseen ja nopeaan reagointikykyyn. Kerran eräs oppilaskaveri yrittää saada häntä lankaan, piikitellä ja kiusoitella. Juudas tiuskaisee vastaan ja nollaa sarkasmillaan tilanteen, tunteensa halliten. Se on kuin nykykielessä kutsuttua ”jauhotusta”. Ja kertomuksen loppua kohden hän muuttuu yhä punnitsevammaksi ja määrätietoisemmaksi. Sitä voi kutsua kai sisäiseksi kasvuksi.

Bogatyrjovin elokuvasta

Vaikka Juudas sortuu välillä ylilyönteihin, hänessä on inhimillinen puolensa. Nostan tähän esimerkkinä Maria Magdalenan tapauksen. Hän on siinä vaiheessa jo sopinut ylipappi Hannaksen (uuden testamentin Hannah) kanssa kolmestakymmenestä hopearahasta. Kertomatta siitä Marialle hän alkaa udella tämän ilotyttöaikoja ja siihen liittyviä raha-asioita. Siinä Juudas iskee tabuun, asiaan jonka Maria haluaisi unohtaa. Punastuminenhan siitä on tuloksena. Mariasta se on synti, josta ei saisi enää puhua. Nousee syvällinen keskustelu synnistä.

”Ei, Maria, ei sitä tarvitse unhoittaa. Miksi? Unhoittakoot toiset, että sinä olet ollut portto, mutta muista sinä itse sitä…” (Trastin suomennoksesta, s. 93)

”Synti pelottaa sitä, joka ei vielä ole syntiä tehnyt. Mutta mitäpä pelättävää sillä olisi, joka jo on tehnyt sitä? Pelkääkö kuollut kuolemaa, mutta elävä ei? Kuollut nauraa elävälle ja hänen kauhulleen.” (s. 93-94)

Näin vierähtää kaikessa ystävyydessä tuntikausia:

”Juudas vanhana, kuivettuneena, rumana kyhmyisine päineen ja luotaantyöntävine kaksijakoisine kasvoineen, Maria nuorena, häpeilevänä, lempeänä, ihastuneena elämään kuin satuun, kuin kauniiseen uneen.” (Eila Salmisen suomennos, s. 73)

Tuon keskustelun aikaan ollaan jo lähellä sitä, kun Jeesus ratsastaa aasintammalla Jerusalemiin ja häntä tervehditään Hoosianna-huudoin. Tuolloin Juudaksen saamat kavallusrahat ovat jo piilossa kiven alla. Se että sopimus ylipappi Hannaksen kanssa syntyi, tarvittiin useampi käynti. Vasta kolmannella kerralla hän taipui. Summa jäi kuitenkin mitättömäksi Juudaksen yrityksistä huolimatta. Se oli Ota tai jätä -tilanne. Juudaksen oli suostuttava, mikäli tahtoi päästä tavoitteeseensa.

Kun pohtii Juudaksen päätymistä ratkaisuunsa, tulee jopa mieleen, että kyse olisi jopa katkeruudesta tai huomionkipeydestä. Hän toteaa vilpittömästi rakastavansa Jeesusta, voisi siis ajatella, että hän toimii vastarakkauden puutteesta. Tuolta pohjalta ei Juudaksen toimia voi kuitenkaan leimata. Ei Juudas kuitenkaan vaikuta olevan traumojensa vanki. Juudas kykenee ajattelemaan myös punnitusti.  Hän kokee ottavansa vastuun Jeesuksen sanoman eteenpäinviemisestä. Hän haluaa ilmiantonsa kautta viedä liikettä eteenpäin. Hän luottaa Jeesuksen kykyyn voittaa maallinen valta. Samalla hän joutuu pettymään, kun toiset oppilaat piiloutuvat, pakenevat pelon vallassa näkyvistä.

Tulee hetki, kun Juudas suutelee Jeesusta ja tämä vangitaan. Sitä ennen oli Juudas tarjonnut muille oppilaille miekkoja voidakseen puolustaa mestariaan. Nämä torjuivat. Ja yhtäkkiä sotilasjoukot ilmestyvät, Jeesus viedään, hänen oppilaansa katoavat kuin tuuleen, pakenevat paikalta kuin pelokkaat lampaat. Pietari yrittää seurata mutta sitten tiuskittaessa kieltää tuntevansa koko miestä. Lopulta vain Juudas on silminnäkijänä. Oikeudenkäynnissä hän uskoo, että kansanjoukko armahtaa Jeesuksen, uskoo Jeesuksen voittoon. Toisin käy.

Juudas näkee Jeesuksen kuoleman. Sitä seuratessa hänen oma tiensä on jo valmiiksi suunniteltu. Vielä ennen lopullista lähtöään, hän käy tapaamassa muita Jeesuksen oppilaita. Käydään tilintekoa menneestä.

Hirsipuu odottaa vuorella rotkon reunalla. Juudas uupuu noustessaan, vuori henkäilee takaa kylmyyttään. Hän kiroaa ääneen, mutta alkaa sitten puhua Jeesukselle. ”Olen tulossa luoksesi.” Siinä käy kuin Andrejevin kertomusten maailmassa yleensä käy: Jumala on läsnä, mutta hän vaikenee. Juudas tietää – tai ainakin toivoo -  että Jeesus kuuntelee. ”Ota minut hellästi vastaan, olen väsynyt.” Hän on valmis vaikka helvettiin mutta silloinkin hänen toiveenaan on palata Jeesuksen kanssa yhdessä maan pinnalle: ”käsi kaulalla kuin veljeksillä”. Sitten tuulikin hyvästelee lempeästi hyräillen…

Kun köysi kiristyy kaulan ympärille ja kaula venyy, Juudas muuttuu muotopuolesta kuin normaaliksi. Molemmat silmät loistavat valkoisina ammollaan. Hän näyttää elävän. Se on kuoleman täyttymys.

Alhaalla loistavat Jerusalemin valot. Sieltä hänet aamun tullen huomataan.

…

Päätäntö:

Laitan loppuun pari irrallista sivujuonnetta muitakin mielessä pyöriviä seikkoja.

Yllä mainitsinkin jo Lasaruksesta, josta Andrejev on luonut pienoisen novellin. Häntä tulee väkisinkin verratuksi Juudakseen. Jeesus herätti Lasaruksen henkiin ja tavallaan tuomitsi hänet ainakin Andrejevin maailmassa elämään. Kertomuksesta välittyy miehen lohduton kohtalo. Hän harhailee jonkinlaisena zombie-hahmona yksin maailmassa. Kaikki häntä vierastavat eikä hän löydä omaa paikkaansa ”toisessa elämässään”. Juudas lähtee maailmasta tehtävänsä täytettyään kirkkain silmin. Hänen osanaan oli täyttää ennalta määrätty tehtävä.

 

Andrejev sai elämässään juutalaisyhteisöltä myönteistä huomiota. Hänet palkittiin toiminnastaan juutalaisen kulttuurin hyväksi. Myös Juudas Iskariot sai tuolloin kiitosta. Juudaksesta ovat kirjoittaneet monet kirjailijat. Neuvostoliitossa elänyt Juri Nagibin on heistä yksi. Hänen kuvansa on kuitenkin selkeästi siloisempi.

Juudasta on käsitellyt myös israelilainen kirjailija Amos Oz (1939-2018). Hänen romaanissaan Juudas (julkaistu 2014, suomennos 2018) tuo uuden testamentin hahmon kohtalo avautuu allegorian kautta. Hän on saanut perinteisen juutalaisen kasvatuksen mutta on kuitenkin sittemmin itse tutkinut uutta testamenttia.  Oz on luonut kuvan Juudaksesta oman kulttuurinsa kautta. Hän pitää uuden testamentin kertomusta epätotena ja ristiriitaisena, koska hänen mukaansa Juudas Iskariot oli varakas, ei hänen olisi tarvinnut vaivaisen 30 hopearadan vuoksi ilmiantaa Jeesusta. Hän kuvaa Juudaksen persoonaa erässä venäläisessä lehdessä julkaistussa haastattelussa seuraavasti, suomennos on omani:

Tarina Juudaksen suudelmasta ja 30 hopearahasta on vaikuttanut minusta valheelliselta. Aloin tehdä pientä tutkimusta. Nimittäin Juudas – toisin kuin muut apostolit – ei ollut köyhä. Hän oli vallanpitäjiä lähellä ja hänellä oli riittävästi rahaa. 30 hopearahaa on nykyarvossa noin 600 euroa. Se on mitätön summa. Siksi aloin pohtia, mitä todella tapahtuikaan. Ymmärsin, että Juudas ei ollut kavaltaja, vaan fanaatikko, joka uskoi Kristukseen ja toivoi saavansa hänen kauttansa nopeasti pelastuksen. Itse asiassa hän järjesti asian siten, että itsensä uhraamisen ja Jeesuksen ylösnousemuksen näkisivät mahdollisimman monet.

Todetaan, että hän ei tuntenut ennestään Andrejevin pienoisromaania. Hän kuuli siitä ensi kerran vieraillessaan Venäjällä.