”…ettei tulisi sotaa!” (Muistiinpanoja vuosikymmenten takaa 2)

 

Jatkan omiin muistoihini keskittyvää tekstisarjaa. Aloitusjaksoni ilmestyi viime vuoden marraskuussa (8.11.). Siinä hehkutellaan hempeissä tunnelmissa.  Nyt ollaan 1980-luvun Neuvostoliitossa. Eikä tunnelmia ei voi kuvata kovin hempeiksi. Eletään vuosikymmenen alkupuoliskoa. Brežnev on poistunut näyttämöltä, Mihail Gorbatšov odottelee vilttiketjussa. Glasnostin ja perestroikan käsitteistä ei siis ole vielä tietoakaan.

Ollaan Petroskoissa ja Leningradissa. Totean lyhyesti perustelematta, että kaupungit tulivat noihin aikoihin tutuiksi. Leningradin metropoliin verrattuna Petroskoi vaikutti pikkukaupungilta, vaikka asukkaita oli tuolloin lähes 250 000. Nykyinen lukema on 280 000. Elintasoero näkyi selvästi, vaikka se Neuvostoliitolle tyypillinen niukkuus ja ulkoinen kurjuuskin kävivät molemmissa paikoissa ilmi.

Leningradin ja Moskovan tyyppisiin metropoleihin verrattuna Petroskoi oli provinssia. Leningradista Petroskoihin pääsi (ainakin ulkomaalainen) vain yöjunalla. Matkustin Helsingistä ensin Leningradiin, vietin siellä yön ja seuraavan päivän, jatkoin matkaa iltasella. Saattoi olla, että olisi päässyt ilman yöpymistä, en muista.

Elämä Petroskoissa oli rauhallisempaa, jäi ehkä kiireettömämpi vaikutelma. Jäi sellainen vaikutelma, että kaupungin asukkaat viihtyivät siellä Karjalan laulumailla. Luonto oli lähellä, ja vaikka talvi oli kolkko, niin kesä oli vastaavasti ihanaa aikaa. Kalastusta ja kasvitarhaa – siinäpä se elämän suola. Tosin todettava on, että ruuhka-aikoina bussit täyttyivät samalla lailla molemmissa kaupungeissa.

Kun Leningradin kaltaisessa suurkaupungissa kauppojen myyjät olivat usein suorastaan tylyjä, niin Petroskoin kaupoissa saattoi saada jopa ystävällistä kohtelua. Lihasta oli kuitenkin puutetta ja paikalliset asukkaat kävivät ostoksilla Leningradissa. He pakkasivat lihan kangaskassiin, jonka läpi lihasta tippui junan käytäville verta. Ei se mitään kaunista katsottavaa ollut. Itselleni kaupungista löytyi kyllä kaikki mitä tarvitsin.

Kaupungissa oli erityinen kauppa. Kansan suussa sitä kutsuttiin ”syntymäpäiväkaupaksi”. Passia tai tarvittavan virallisen dokumentin näyttämällä kansalaiset saivat suorittaa siellä juhlaostoksia merkkipäiviä viettäessään. Sieltä löytyi hieman laadukkaampia elintarvikkeita ja monenlaisia herkkuja. Kontrolli oli tarkkaa. Toisaalta olen varma, että oli etuoikeutettuja, jotka pystyivät käyttämään kauppaa suhteittensa ansiosta. Luulisin, että puolue-eliitillä oli erioikeuksia, mutta en tiedä siitä tarkemmin. Pitihän tuotteista joka tapauksessa maksaa, eikä rahaa tuolloin tullut seinästä.

Ulkomaalaisuuteni ansiosta minulla oli oikeus käyttää tuota kauppaa. En sitä etua paljoa hyödyntänyt. Yksi syy oli se, että siellä oli jatkuva ruuhka. Lisäksi minulle riitti normaalit elintarvikekaupat. Olen tottunut elämään vaatimattomasti. Hain sieltä silloin tällöin majoneesia, jonka annoin paikalliselle tuttavalleni, koska majoneesista oli tuolloin pulaa. Haluan vielä lisätä, että tuota kauppaa ei saa sekoittaa Leningradissa tuttuihin valuuttamyymälöihin. Petroskoissa maksettiin ruplissa.  

Ruoan ostin tavallisista kaupoista. Ostin usein ravintoloiden ja ruokaloiden omista myymälöistä valmiita salaatteja. Ne olivat ihan hyviä, vaikka joskus saattoikin osua sekaan jokunen hius. Onneksi verrattain harvoin. Joskus myyjä kehotti olemaan ostamatta sanoen sen olevan vanhaa. Silti hän ei tehnyt elettäkään poistaakseen pilaantuneen ruoan tiskiltä. Se oli niitä neuvostomaan sosialistisen järjestelmän kummallisuuksia, joita en tuolloin paljoa enää ihmetellyt. Kaikenlaiseen olin saanut tottua. Myyjän valta oli rajallinen. Onneksi siinäkin tilanteessa sydän heillä oli paikallaan. Se toi muuten kolkkoon syrjäseudun kaupunkiin myönteistä ilmettä.

Ruoan suhteen unohdin turhat hygienianormit, vaikka kyllä joskus itsekseni kauhistelin ruokakauppoja kierrellessäni. Vatsani oli kuitenkin kuin peltiä. Se kesti monet koettelemukset. Kerran sain kuitenkin rajun ruokamyrkytyksen. Erehdyin näet ostamaan eräästä nuhjuisesta kaupasta paistettua kalaa, jota oli itsepalvelumyymälän tavoin tarjolla asiakkaille. Muutaman päivän kirvistelin kuumeessa ja tuskanhiessä. Selvisin ilman sairaalamatkaa. Sen kokemuksen jälkeen en kalaa ostellut.

…

Nyt päästään otsikon aiheeseen. Eräässä vaiheessa nimittäin kansainvälinen politiikka sotki myös tuon provinssikaupungin asukkaiden mielenrauhaa. Yhdysvalloissa presidentiksi vuonna 1981 valittu Ronald Reagan oli käynnistänyt uuden ohjuspuolustusjärjestelmän eli ns. Tähtien sota -hankkeen (Strategic Defense Initiative), mikä lisäsi maitten välillä jännitystä ja sodan uhkaa oli ilmassa, aivan kuin nytkin. Asevarustelu oli kiihtymässä.

Elettiin siis kylmän sodan aikoja. Reagan oli hullaantunut hankkeestaan, jota kansainvälinen lehdistö hehkutti miltei samaan tapaan kuin nykyisin Ukrainan ja Venäjän konfliktia. Neuvostoliitossa paikallinen lehdistö hoki näyttävästi antireaganilaisia iskulauseita. Teeveen ulkomaanuutiset loivat kauhukuvia amerikkalaisesta militarismista. Uhkaa luotiin mutta itse en menettänyt siitä yöunia.  

Minulla oli muutama kaveri, joiden kanssa tapasimme silloin tällöin. Saatoimme saunoa ja viettää sen jälkeen hauskaa iltaa. Maljojen kohottelu kuului asiaan. Pohjanmaan kautta piti siemaista lasillinen tyhjäksi. Ja sitten nuuskaistiin ruisleipää ja syötiin. Ruoka ei loppunut koskaan.

Istuessamme kerran votkalasin ääressä, juotiin malja rauhalle: "…ettei tulisi sotaa!" (За мир! Чтобы не было войны!). Kysyin pikkutuiskeessa: "Miksi se on teille niin tärkeää? Eihän sen pitäisi teitä liikuttaa! Täällähän ollaan kuin Jumalan selän takana.” Vastaus tuli välittömästi: "Meitä se juuri koskee. Kun USA lisää rahoja asevarusteluun, täällä tehdään samoin. Sen seurauksena kaupat ovat meillä taas tyhjillään.”

Tuota logiikkaa oli länsimaalaisen vaikea ymmärtää, mutta niin se vaan silloin oli. Elintarviketuotanto kärsi, kun rahat ohjattiin aseisiin. Huoli oli todellinen. Moskovassa ja Leningradissa saattoi elintarvikkeita löytyä. Nehän olivat kuin näyteikkunoita maailmalle. Provinssissa asia oli toisin. Mutta neuvokkuutensa ansiosta ihmiset selvisivät. ”Pahan päivän varalle” ruokaa riitti. Noilta ajoilta on jäänyt mieleen samaa merkitsevä ilmaus: «На черный день!» Siinä puhutaan ”mustasta päivästä”.

Kyläillessäni paikallisten luona, ei kodeissa niukkuutta näkynyt. Kuin taikaiskusta pöytä täyttyi monenlaisista herkuista. Sitä kutsutaan vieraanvaraisuudeksi.

….

Kun olen alkuun päässyt, koskettelen hieman alkoholin käyttöä. Edelleen pysyn Petroskoissa. Ja nyt päästään myös Gorbatšovin aikaan.

Juoppoja Petroskoissa kyllä riitti, kuten myös paljon juopoista miehistään ja pojistaan huolehtivia motkottavia naisia. Iltaisin oli tavallinen näky, että pienikokoinen nainen yritti raahata ympärihumalaista miehenretkua kotiinsa. Juhlapäivät olivat surullisia. Naistenpäivänä ryypättiin eniten. Kerran naistenpäivä sattui muistaakseni tiistaille, jolloin juhlintaan jäi todella paljon päiviä. Lähdin juoksulenkille lähistön teollisuusalueelle. Lumihangessa nukkui yksi humalainen. Ulkona oli ainakin kahdeksan astetta pakkasta. Yritin herättää häntä. Hän käski painua helvettiin. Aikani ihmeteltyäni lähdinkin. En nähnyt ympärille muita ihmisiä, sillä olin hieman syrjässä asumuksista tehdasalueella ja juhlapäivänä tehtaat oli suljettu.  Juoksin pois tavallista reippaammin ja unohdin asian.

Asuinpaikkani lähellä oli olutbaari. Siellä oli elämää, jossa tavallinen kansa vietti aikaansa ja kaiken lisäksi tila oli aistikkaasti kalustettu. Ei ollut mitään neuvostotyylistä ankeaa salia vaan kalusteina oli luonnonpuiset keittiökalusteet ja seinäkoristeissakin oli ihan kohtuullisen onnistuneella maulla käytetty puuta, ihan karjalaiseen perinteiseen tapaan. Kävin joskus juomassa tuopillisen. Sain sen kanssa sillinpalan tai katkarapuja, jotka kyllä jäivät useimmiten syömättä. Juttuseuraa oli tarjolla mutta en siellä kuitenkaan erityisemmin viihtynyt.  Tunnelma oli eläväistä. Jotkut lorauttivat oluttuoppiinsa povitaskussa olevasta votkapullosta hieman lisuketta.

Sitten tuli vuosi 1985. Konstantin Tšernenko kuoli oltuaan puolueen pääsihteerinä vajaan vuoden. Hänen tilalleen nousi Mihail Gorbatšov. Maassa säädettiin uusi alkoholiasetus, mistä oikeastaan maan sisäinen alamäki alkoi. Elämän arki kyllä muuttui. Enää ei näkynyt kaduilla juoponretkuja. Olutbaarikin käytännössä tyhjeni. Sisääntulijan piti maksaa heti sisälle tullessaan etukäteismaksuna viidestä puolenlitran tuopista. Tuloksena oli se, että kansa katosi paikasta enkä minäkään viitsinyt mennä sinne tyhjiä seiniä katsomaan. Ja ylipäänsä viisi tuoppia oli meikäläiselle kohtuukäyttäjälle aivan liikaa. Sehän se vasta oli humalahakuisuutta.   

Kauppojen tarjontaan uusi alkoholiasetus ei paljonkaan vaikuttanut.  Vaihtoehdot votkalle olivat vähissä. Alkoholittomia juomia ei ollut tarjolla. Viina ei kaupoista kadonnut. Tarjolle tuli kalliimpia merkkejä. Kahden ruplan hedelmäviinit hävisivät kokonaan. Juopot taisivat siirtyä korvikejuomiin.

Yhdysvaltain presidentinvaaleja odotellessa (II)

Tuo otsikossa oleva kakkonen viittaa siihen, että olen aiemmin tänä vuonna jo kirjoittanut Yhdysvaltain presidentinvaaleista ja otsikko sattuu olemaan sama.  Kyseessä ei ole kuitenkaan mikään jatko-osa. Tämä juttuni on syntynyt lähinnä yhden illan herätteenä.

Juttua Donald Trumpista ja Hillary Clintonista tulee nyt joka tuutista. En aio sitä linjaa nyt jatkaa, en ainakaan paljoa. Itse asiassa koko vaalien seuraaminen on minusta yhä vastenmielisempää, koska olennaiset kysymykset ovat jääneet täysin median kylvämän krääsän ja leimaamisen peittoon. Eikä syyksi kelpaa yhden ehdokkaan eli Trumpin esiintymiset ja provosoinnit. Medialta jos miltä haluaisin odottaa rehdimpää analyysia, pysyttäytymistä ulkopuolisena tarkkailijana, en tunnevaltaista asettumista toisen pääehdokkaan puolelle. Amerikkalaisethan ovat nyt presidenttiä valitsemassa, emme me. Mutta globaali talous on pannut hullunmyllyn pyörimään ja sen edessä olemme avuttomia. Eliitti haluaa Clintonin eikä siinä propagandasodassa säästetä meitä sivullisiakaan.  

Ensin siirryn kuitenkin vuoteen 1980, jolloin marraskuun neljäntenä päivänä pidettiin Amerikan Yhdysvalloissa presidentinvaalit. Tuolloin republikaanien ehdokas, Kalifornian kuvernööri Ronald Reagan voitti istuvan presidentin Jimmy Carterin. Tulos oli selvä. Reagan sai 50,7 prosenttia äänistä (lähes 44 milj. ääntä) ja taakseen 489 valitsijamiestä.  Demokraatti Jimmy Carter onnistui keräämään vain 49 valitsijamiestä. Ääniä hän sai kuitenkin 41 % (noin 35,5 milj. ääntä). Tuo kertoo senkin tosiseikan, että valitsijamiesten määrä ei ole suinkaan samassa suhteessa saatuun äänimäärään, sillä osavaltioissa suurimman äänisaaliin saanut ehdokas saa taakseen kaikki valitsijamiespaikat. Tuolloin katsottiin, että vaalit ratkaisi Reaganin hyväksi kauan kestänyt Iranin panttivankikriisi, joka kesti 444 päivää vuoden 1979 marraskuusta tammikuuhun 1981.

Nyt siirryn pikkuruiseen Vermontin osavaltioon, joka sijaitsee maan koilliskolkassa. Siellä republikaanit voittivat kaikki osavaltion kolme valitsijamiespaikkaa. Republikaanit saivat äänistä 44 prosenttia, demokraatit 38. Lisäksi kolmanneksi tullut riippumaton ehdokas John Andersson sai lähes 15 % äänistä, mikä on yllättävän paljon. Saattaa olla, että jotkut demokraattien äänestäjät olivat hylänneet vaisun Carterin ja antaneet äänensä Anderssonille. Tuolloin republikaanit olivat vielä osavaltiossa vielä niskan päällä mutta vuodesta 1992 lähtien on siellä vallinnut demokraattisen puolueen hegemonia.

Todetaan tähän samaan yhteyteen, että tänä vuonna 2016 Vermontissa demokraattisen puolueen enemmistö olisi asettanut Bernie Sandersin Hillary Clintonin edelle.

…

Neuvostoliitosta karkotettu kirjailija Aleksandr Solženitsyn asettui vuonna 1976 asumaan Vermontin osavaltioon ja siellä pieneen Cavendishin kaupunkiin, jossa oli tuolloin vain vajaat puolitoistatuhatta asukasta. Kärjistetysti todeten jonkinlaisesta amerikkalaisesta ”Impivaarasta” taisi olla kyse. Ainakin alla olevan tekstinlainauksen perusteella niin voi päätellä.  Solženitsyn sai tuolloin maailmanlaajuisen huomion aina korkeimmalla poliittisella taholla. Vuonna 1980 kirjailija alkoi jo tuntea tarvetta syventyä julkisuuden sijasta enemmän kirjalliseen työhön. Hän asui omakotitalossa perheensä kanssa, johon kuului vaimon lisäksi kolme poikaa. Pihan ympärille oli rakennettu aita suojaamaan perhettä sivullisilta kiusantekijöiltä. Se osoittautui kuitenkin ennen pitkää hataraksi turvaksi.

Nyt menen lainaukseen, josta jo ylläkin vihjasin. Se on Erkki Vettenniemen kirjasta  Solženitsyn - Elämä ja eetos. (TEOS 2015):

Keväällä 1979 Solženitsynin englantilainen ihailija Margaret Thatcher voitti parlamenttivaalit ja nousi Britannian pääministeriksi; sitten hänen amerikkalainen ihailijansa Ronald Reagan nujersi Carterin  ja valmistautui muuttamaan Valkoiseen taloon.

Yhdysvalloissa äänestettiin 4. marraskuuta 1980. Vaalipäivän jälkeisenä aamuna Stepan, Ignat ja Jermolai Solženitsyn kuuntelivat kyläkoulussaan rehtorin surupuhetta.  Yhdysvaltoja uhkasi ”fasismin synkkä yö”, kun sotaisa ”B-luokan näyttelijä” oli valittu valkoisen talon isännäksi, rehtori jyrisi. Vai oliko joku oppilaista eri mieltä? Kolme kättä kohosi. Nuoret toisinajattelijat komennettiin siltä seisomalta hyytävään pakkaseen, ikään kuin koululeirin karsseriin, jossa he pitivät tunnin ajan seuraa puolitankoon lasketulle lipulle. (Pojat kokivat perinteistäkin kiusaamista ”kommareina” ja ”vakoojina”.) (s. 255.)

Koulun rehtori ja kai myös opettajakunta kuului siihen eliittiin, joka oli tottunut äänestämään demokraatteja ja jonka oli äärimmäisen vaikea hyväksyä Reagania. Hänhän kaiken lisäksi edusti aivan toista ulkopoliittista näkemystä kuin mihin siihen asti oli totuttu. Eivätkä pikkukaupungin asukkaat kai olleet aivan nielaisematta ottaneet vastaan heidän omaa idylliään häiritseviä maahanmuuttajia.

Solženitsynin Reagan-sympatioiden taustalla oli tietysti kirjailijamestarin pyrkimys vaikuttaa poliittisiin päättäjiin, jotta nämä aktivoisivat toimia Neuvostoliittoa vastaan. Carter ei ollut sovinnaisuuspolitiikallaan Solženitsynin mieleen. Sen sijaan Reagan oli presidenttikampanjassaan vaatinut avoimesti poliittisia toimia Neuvostoliittoa ja kommunismia vastaan, minkä odotettiin kiristävän idän ja lännen suhteita. 

Samana vuonna 1980 ilmestyi kirjailijan muistelmateos englanniksi. Kirjailija ja hänen perheensä saivat osakseen huomiota. Kuten yllä jo mainitsin, Solženitsyn oli alkanut välttää julkisuutta. Sitä hänelle ei kuitenkaan sallittu. Perhe oli joutunut julkiseksi silmätikuksi. Paparazzit pyrkivät kuvaamaan kotipihaa salaa ja joitakin kuvia levisikin maailmaan (Vettenniemi, s. 256.) Tuolloinhan ihmiset pyrkivät vielä jotenkuten suojaamaan yksityiselämäänsä ja myös median edustajat tahtoivat pääsääntöisesti ihmisten tahtoa kunnioittaa.

Sittemmin Reagan söi sanansa, hän luopui lupaamastaan kovasta linjasta. Ehkä myös sillä oli vaikutuksensa, että Reagan joutui murhayrityksen kohteeksi pian valintansa jälkeen. Presidentin taustavaikuttajissa oli henkilö, joka karsasti venäläisiä isänmaanystäviä (s. 257). Kommunismin annettiin heiketä omaa vauhtiaan, Reagan ei lyönyt bensaa liekkeihin.

…

Nyt 36 vuoden kuluttua maailma on muuttunut. Nykyisin ei ole enää samanlaista yksityisyyttäkään kuin ennen. Kaikki yksityinen on samalla poliittista. Raja on hälvennyt. Mutta ymmärrän kyllä tavallisen ihmisen tarpeen peittää todelliset mielipiteensä. Tuossa yllä kertomassani kouluesimerkissä venäläisen kirjailijan lapset uskalsivat nostaa kätensä Ronald Reaganin puolesta. Luulen, että he eivät olleet ainoita Reaganin kannattajia, mutta ne muut katsoivat paremmaksi vaieta.  Nyt vuonna 2016 ymmärrän vielä paremmin sen, että ihmiset saattavat leimaamisen pelossa salata todelliset ajatuksensa ja näkemyksensä, jos ne ovat ristiriidassa valtavirran kanssa. Heihin kuuluvat monet Donald Trumpin kannattajat.   

Trump on demonisoitu. Media vetää showta kaikenlaisine ilmiantoineen. Viimeksi useat naiset ovat nostaneet esille todennäköisesti tekaistuja syytöksiä, että Trump on yrittänyt raiskata heitä tai ainakin he ovat joutuneet kokemaan seksuaalista häirintää.  Eikä toki Venäjä-korttiakaan ole unohdettu. Eräässä vaalikeskustelussa Clinton syytti Trumpia ”Venäjän sätkynukeksi”. Vastikään Putin joutuikin Valdai-kokouksessa toteamaan sen ilmiselvältä tuntuvan totuuden, ettei hän pysty vaikuttamaan, kenet Yhdysvaltojen kansa valitsee presidentikseen. Vaalien lähetessä vauhti vain kiihtyy.

Olemme median suitsimia ja sen varassa on maailman tapahtumia seurattava. Mikä sitten on todellinen tilanne, se nähdään vaalien jälkeen. Viikon päästä keskiviikkona olemme jo viisaampia. Itse olen kyllä alkanut jopa epäillä ääntenlaskennan rehellisyyttä.

…

Sanna Ukkola kertoo aika hauskasti kolumnissaan tapahtumaa Emory-yliopistolla Atlantassa Georgiassa. Aikamoista peliä siellä pelataan. Tuosta pöyristymisestä ja närkästymisestä ja kauhistelusta on tullut aikamme jonkinlainen tavaramerkki. Kyyneliä vuodatetaan ja kauhistellaan. niin Suomen valtakunnan politiikassa (Janit, Evat ym. päätoimijoina), Norjan hiihtomaajoukkueessa ja nyt siis myös Yhdysvaltain presidentin vaalien yhteydessä. Näin Guardian siteeraa opiskelijoita, lainaus tulee Ukkolalta:

...joku oli kirjoittanut liidulla “Trump 2016” ympäri kampusta, kymmenet opiskelijat vaativat rangaistusta tekijälle. “Pelkäsin henkeni edestä!” “Se oli väkivaltainen teko!” “Olemme tuskissamme”

Yliopisto on joutunut lehtitietojen mukaan järjestämään terapiaa järkyttyneille.

Eräässä Collegessa oli meksikolais-amerikkalaisen opiskelijan ovessa olevaan tauluun kirjoitettu ”Trump-2016”. Tekoa pidettiin rasistisena ja samalla väkivallan merkkinä.  Ukkolan mukaan opiskelijat ovat vaatineet itselleen turvahuoneita, joissa he saavat olla suojassa pahoilta vaikutteilta. Voi hyvänen aika!

Maailma tuntuu vajonneen jonkinlaiseen hulluuteen. Vai onko tuo vain jonkun luomaa teatteria, jolla halutaan vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen? En vain voi ymmärtää sitä, miten helposti niin monet menevät siihen mukaan. Kärjistyksiä ja vastakkainasetteluja aivan tietoisesti haetaan. Toisen vakaumuksen kunnioittaminen ei kuulu enää vallitseviin hyveisiin.

Kun seuraa suomalaista mediakeskustelua, niin voi vain todeta, että asioista voidaan nykyisin puhua vain samanmielisten kesken. Meidän ikioma Ylemmekään ei enää salli toisinajattelijoita kuin silloin, kun he varmasti ovat studiossa selvänä vähemmistönä, jolloin ”väärän” mielipiteen edustaja saadaan paremmin nolattua ja tarvittaessa jopa demonisoida äärimmäiseen helvettiin.

Yllättäen Ukkola osoittaa jotain ymmärrystä demonisoitua Trumpia kohtaan. Sosiopaatti, homofobi, misogyyni tai Hitler ilman ideologiaa –mm. nämä löytämänsä nimitykset Ukkola mainitsee.

Ja äärimmäiset reaktiot tietysti ruokkivat toisiaan. Vastakkainasettelu on kiihtynyt täysin maaniseksi hulluudeksi.

Poliittista korrektiutta ei Ukkolan mukaan ole enää olemassa. Ei sitä toki ollut myöskään vuonna 1980 Solženitsynin perheen asuinpaikkakunnalla, kun Reagan päihitti vastustajansa.

On mielenkiintoista tämän päivän uutisia Suomessa ja Venäjällä.  Ilta-Sanomat hehkuttelee etupäässä Trumpiin kohdistuneilla raiskaus- ja häirintäsyytöksillä. Jopa miss Suomi kertoo Trumpin kourineen häntä. Ria novostin jutussa puolestaan etusijalla on Hillary Clintonin sähköpostiviestit. Venäläinen tietolähde toteaa, että amerikkalaiset liberaalit metsästävät FBI:n hallinnosta ”Kremlin agentteja”. Tässä uutispaineessa tavallisen pulliaisen pitäisi sitten yrittää muodostaa oma kantansa.

…

Yhdysvaltain presidentinvaalit 2016

Lopuksi kerron hieman perustietoa ensi viikolla järjestettävistä vaaleista. Tiedot olen hankkinut wikipediasta. Sieltä löytyvät myös yllä kertomani tulokset vuoden 1980 vaaleista.

Vaalit järjestetään tiistaina 8. marraskuuta. Tuolloin valitaan 538 valitsijamiestä, jotka kokoontuvat 17. joulukuuta valitsemaan maalle presidentin seuraavaksi vaalikaudeksi. Tullakseen valituksi ehdokas tarvitsee taakseen 270 valitsijaa. Osavaltiot voivat lähettää valitsijoita väkilukunsa mukaan. Pienimmistä lähtee 3 edustajaa, suurimmasta 55. Suurimmat osavaltion ovat Kalifornia (55 valitsijaa), Texas (38) sekä Florida ja New York (molemmissa 29). Näiden osavaltioiden vaalituloksella on tuloksen kannalta suurin merkitys, koska voittanut ehdokas saa aina taakseen osavaltion kaikki valitsijamiesmandaatit. Tulos julistetaan kongressin istunnossa 6. tammikuuta 2017. Vaaleissa valitaan Yhdysvaltain historian 45. presidentti ja 48. varapresidentti.

On huomattava myös sekin, että vaalien yhteydessä valitaan 34 senaattoria ja kaikki 435 edustajainhuoneen jäsentä.

Vaaleissa on kuusi ehdokasta (wikipedian tietojen mukaan). Republikaaneilla ehdokkaana on Donald Trump, demokraateilla Hillary Clinton. He ovat ns. pääehdokkaita, jotka ovat mm. käyneet vaalikampanjan aikana kolme keskinäistä vaaliväittelyä. Tämän tietävät käsittääkseni kaikki jollain lailla uutisia seuraavat suomalaiset.

Libertaaripuolue on asettanut ehdokkaaksi Gary Johnsonin. Johnson on entinen republikaani, joka toimi New Mexicon kuvernöörinä vuosina 1995 - 2003. Libertaaripuolueeseen hän siirtyi vuonna 2011. Hänen tavoitteena on lähinnä lyödä kapuloita kaksipuoluevallan ylivallan rattaisiin:

   

By winning just one key state, we can prevent Hillary and Trump from getting 270 electoral votes. By getting just 5% of the national vote, we help end two-party control of our elections. (https://www.johnsonweld.com/)

Jill Ellen Stein on Vihreän puolueen ehdokas. Hän on siviiliammatiltaan sisätautilääkäri. Hän oli ehdokkaana myös neljä vuotta sitten, jolloin hän sai 0,3 % äänistä. Mm. tunnettu yhteiskuntakriitikko, poliittinen aktivisti ja kielitieteilijä Noam Chomsky on ainakin edellisissä vaaleissa ollut hänen tukijansa. Ja nytkin Steinin varapresidenttiehdokkaansa on ihmisoikeusaktivisti Ajamu Baraka.

Perustuslakipuolueen ehdokas on Darrell Castle Tennesseestä. Hän on ammatiltaan lakimies.  Hän on ollut aikaisemmin puolueen varapresidenttiehdokkaana. Oli mukana Vietnamin sodassa merijalkaväen palveluksessa.

Evan McMullin on sitoutumaton ehdokas ja tulee mormonien valta-alueelta Utahista. Hän on toiminut vuosina 1999-2011 CIA:ssa lähinnä agenttina. Se jälkeen hän on työskennellyt mm. pankkialalla ja vuodesta 2015 edustajainhuoneen republikaanisen ryhmän palveluksessa. McMullin on itsekin uskonnoltaan mormoni. Hän on toiminut mm. lähetyssaarnaajana Brasiliassa. Lokakuussa hän nousi joidenkin kannatusmittausten mukaan Utahissa suosituimmaksi ehdokkaaksi. Utah on ollut edellisissä 12 presidentinvaaleissa republikaanien vankkaa tukialuetta. Nyt McMullin saattaa rikkoa tuon kannatussuuntauksen. Jos niin tapahtuisi, se olisi ensimmäinen kerta 40 vuoteen, kun joku muu kuin kahden suurimman puolueen ehdokas voittaisi taakseen yksittäisen osavaltion valitsijamiehet.