Oikeudenmukaisuutta mielivallan sijaan! (lastensuojelusta ja toisestakin kipeästä aiheesta)

 

Kajoan nyt kahteen suomalaisen yhteiskunnan toimivuuden kannalta tärkeään aiheeseen, joista toisesta olen kirjoittanut aiemmin ja sitä toistakin olen ainakin sivunnut. Ensimmäisen osalta on kyseessä eräänlainen jälkikirjoitus reilu vuosi sitten kirjoittamaani juttuun. Jälkimmäinen aihe on puolestaan kiinnostanut jo vuosikymmenet, ja viime vuosien myötä järkytysten määrä on vain kasvanut.  

Molempia asioita yhdistää oikeudenmukaisuuden vaatimus. Yhteiskuntamme perusta – oikeusvaltio – on koetuksella. Mielivalta ja mahdollisesti myös korruptio syö yhteiskuntamme perustaa virkamieskuntamme tuella. Haluan painottaa sanaa ”mahdollisesti”, sillä on hyvä pitää kiinni suhteellisuuden tajusta.  Kissa on kuitenkin nostettava pöydälle. Olen kuitenkin vain ulkopuolinen tarkkailija. Kumpaankaan asiaan minulla ei ole omakohtaista tuntumaa esimerkiksi läheisteni kautta.

Kyse on rakkaudesta omaan isänmaahani. On hätä niiden puolesta, jotka ovat jääneet tai jäämässä mielivallan jalkoihin. Tuollaisissa prosesseissa tavallinen heikko ihminen joutuu kohtaamaan oman avuttomuutensa. Tukea ei heru ilman taistelua. Hieman hengettömästi ilmaisten kehityssuunta on väärä. Eniten suututtaa, että vuosien myötä mikään ei tunnu muuttuvan. Ongelmat on tiedostettu mutta karavaani jatkaa kulkuaan. Ehkä kielikuva on väärä, sillä mitään keidasta ei ole kohdalle odotettavissa.

Vilnan vanhassa kaupungissa ensilumen aikaan 2011

…

Aihe 1: Narkolepsian jälkipeliä

 

Tässä lähtökohtana on Yleisradion uutinen muutaman päivän takaa: https://yle.fi/uutiset/3-12667697 .  14-vuotiaana narkolepsiaan sairastunut Jere vaatii oikeusteitse valtiolta korvauksia. Kyse on suurista summista, ja ihan syystä. Oikeusistuimen ratkaisulla tulee olemaan suuri vaikutus myös kuudelle muulle narkolepsiaan lapsena tai nuorena sairastuneelle. Oikeudessa on kyettävä osoittamaan, että syynä sairastumiseen on Pandemrix-sikainfuenssarokote. Jere sai rokotteen vuonna 2009. Tuolloin hänellä olisi ollut kaksi vuotta aikaa tehdä vahinkoilmoitus. Hän sairastui vuonna 2010. Noiden korvausasioiden hoito ohjattiin tuolloin lääkevahinkovakuutuspoolin ratkaistavaksi. Ymmärrän Jereä täysin. Nuoren teini-ikäisen on vaikea tehdä nopeaa ratkaisua, kun ei tajua rajujen väsymyskohtauksien syytä eikä julkinenkaan puoli (kuten esimerkiksi kouluterveydenhoitaja) ole niistä kiinnostunut. Vaatii paljon, että teini-ikäinen koulupoika ottaa asian itse esille.

Aiheesta olen kirjoittanut vuosi sitten syyskuussa. Se löytyy täältä. Se avaa osaltaan meneillään olevan oikeusjutun taustoja. Kirjoitukseni otsikko (”Kun piikki toi narkolepsian – ajankuvaa rokotusten kääntöpuolelta”) kertoo jutun pääasian mutta sivutaanhan siinä toki hieman myös tuolloinkin jo ajankohtaista koronarokoteasiaa, sillä niihin liittyvistä haitoista ja myös korvauksista oli alettu pitää ääntä. Pääasia on kuitenkin kerrottu otsikossa.

Vuodentakainen kirjoitukseni käsittelee Päivi Ketolaisen vasta ilmestynyttä kirjaa nimeltään Piikki, jossa tekijä kertoo omakohtaisen kuvauksen perheen arjesta, kun oma lapsi sairastui narkolepsiaan. Lisäksi hän käsittelee avoimesti omaa viranomaistaisteluaan. Ja myös muut sairastuneet tai heidän omaisensa pääsevät ääneen. Ketolainen tuo kyllä esille monia seikkoja, jotka osoittavat kansalaisten avuttomuuden suurta virkamiesjoukkoa vastaan. Lisäksi hän kritisoi kovin äänenpainoin myös sosiaalisessa mediassa sitä, että korvausasia on ulkoistettu jollekin vakuutusyhtiöiden ”poolille”. Sehän ja ajaa tosiasiassa lääkeyhtiöiden intressejä ja toimii niin muodoin tavallisten kansalaisten intressejä vastaan, heidän kärsimyksiään vähätellen. Ketolainen osoittaa myös suomalaisten päättäjien avuttomuuden ja suoranaisen passiivisuuden asiain hoidossa. Nimiäkin hän mainitsee.

Kuuntelin erään nettikeskustelun lokakuulta 2021. Siinä Ketolainen kertoo, että kirja on myynyt hyvin. Hänen mukaansa se oli tuolloin jo lähes loppuunmyyty. Tarkistin Adlibriksen kirjakaupasta ja havaitsin, että kyllä sitä sieltä ainakin vielä saa. Tuossa keskustelussa Ketolainen toteaa, että kirjan tekoprosessi oli hänellä jonkinlaista puhdistautumista. Hän sai sen myötä koottua itsensä. Toinen tavoite oli aikaansaada yhteiskuntaan keskustelua ja ehkä muutostakin, mutta siinä hän on joutunut pettymään. Niin kirjasta kuin asiastakin on lähinnä vaiettu.

Uskoakseni oikeusjutussa ei ole kovin suuria mahdollisuuksia läpimenoon. Yleisradion jutusta käy selvästi ilmi, että poolia edustava lakimies on kannanotossaan ehdottoman luja. Ihmeitä ei tapahdu. Etujansa puolustaessaan pooli jyrää kansalaisten intressit ja oikeusturvan. Toivottavasti olen väärässä.

Lisään uutisesta vielä yhden hyvin subjektiivisen kommentin. Se koskee toimittajan asennetta. Hän on toki ammattitaitoinen ja asiallinen. Mutta korvauksia vaativan nuoren miehen henkilökuvaa luodessaan olin havaitsevani ”rivien välistä” jonkinlaista myötäelävää sääliä, josta ei puutu myöskään pikkuruista ylimielisyyttä. Ei kai vain sekin kerro jotain valtamedian sitoutuneisuudesta?

Viime vuonna asiaan yritettiin saada oikeutta myös kansalaisaloitteen kautta (linkki). Se ei johtanut tulokseen, mutta onneksi voimme tutustua sen perusteluihin.

 

Aihe 2: lastensuojelu huostaanotot, nimettömät ilmiannot

 

Olen seurannut lastensuojelun ja huostaanottojen kehitystä oikeastaan 80-luvulta lähtien. Joskus työsitoumusteni vuoksi hyvin passiivisesti mutta viime vuosina valveutuneemmin. Silloinkin toki lähinnä sosiaalisessa mediassa kohtaamieni keskustelujen ja kirjoitusten kautta. Palaan edempänä omaan kosketuskohtiini näissä asioissa.

Surukseni sain taas netissä eteeni juttua lasten huostaanotoista. Asia on järkyttävä, mutta tuskin pystyn enää järkyttymään. Valitettavasti toivottomuus on saanut vallan.  Aiheesta on yritetty jo kauan pitää ääntä mutta päättäjät tuntuvat elävän kuin umpiossa. Nimettömien ilmiantojen ja lastensuojelun hätiköityjen toimien ongelmat ja suoranaiset ihmisoikeusrikkomukset tunnetaan, mutta asialle ei ole tehty mitään. Byrokratia jyllää ja siinä vedotaan vain lainsäädäntöön. Viranomaiset aivan kuin yrittämällä yrittävät toimia silmät ja korvat kiinni, asianomaisia kuulematta. Nimettömät ilmiannot otetaan vastaan kuin jonakin jumalallisena käskynä äärimmäiseen huostaanottotoimeen. Eikä avioerokiistoihin liittyvät vieraannuttamisprosessitkaan laannu, vaikka sen haitat ja tuhovoima tiedetään. Viranomaistahot saavat siitäkin vain keinon esimerkiksi lasten isän kyykyttämiseen.

Suosittelen kovasti katsomaan tämän Youtubesta avautuvan keskustelun:  https://www.youtube.com/watch?v=e94I16jNQ-0. Se käsittelee lastenhuoltoon liittyviä väärinkäytöksiä, siihen liittyvää business-ajattelua ja suoranaista korruptiota. Se on osuva ajankuvaus, joka paljastuu yhteiskuntamme kääntöpuoli raadollisuuksineen. Jutun ensiesitys oli tämän vuoden syyskuussa, joten se on vielä ajankohtainen.  En ala sitä nyt yksityiskohtaisemmin setviä. Sen voi kukin käydä lävitse itsenäisesti.

Yksi keskustelija on entinen lapsiasianvaltuutettu, johon myös Leena Ketolainen sattui olemaan yhteydessä. Hän on hyvä argumentoimaan ja pyrkii olemaan ymmärtävä ja sovitteleva ottaessaan vastaan muiden keskustelijoiden avointa kritiikkiä nykyjärjestelmää vastaan. Hän pyrkii kyllä dominoimaan, mutta onneksi muut keskustelijat laittavat hänetkin lujille. Oikeastaan Ketolaisen kuvaus hänestä Piikki-kirjassa osuu aika lailla kohdalleen.

Itse asiassa käsittelen tuossa yllä jo mainitsemassani blogitekstissäni myös huostaanottokysymystä. Ketolaisen perhe joutui lapsen oikeuksia puolustaessaan myös sen ongelman eteen. Laitan siitä suoran lainauksen tämän juttuni loppuun.

Tätä keskustelua on aiheesta käyty vuosikaudet. Suuri kritiikki on kohdistunut siihen, että ongelmakysymykset ratkaistaan hallinto-oikeudessa. Siellä ne eivät oikeastaan etene mihinkään. Kyseessä saattaa kuitenkin olla jopa korruptio ja vastuullisen virkahenkilökunnan mielivalta.

Kahteen tuntiin sisältyy monia puolia. Toivottomuuden tunne kuitenkin jää päällimmäisenä mieleen. Ei tunnu hätään joutunut perhe tai yksinhuoltaja saavan ymmärrystä. Ihminen voidaan vaikeassa elämäntilanteessa nimettömien ilmiantojen myötä lyödä maanrakoon. Ja jos viranomainen jää jossain kohdin altavastaajaksi, niin seuraavassa yhteydessä hän saattaa koston kautta iskeä takaisin.

Keskustelussa nousee esille lainsäädännön puutteita, joka mahdollistaa mielivallan. Virkailijat suoranaisesti sanelevat herkässä tilassa oleville vanhemmille, määräävät ja ryöpyttävät. Inhimillinen suhde on kaukana. Ja oheisilmiöt seuraavat toistaan, itsemurhatkaan eivät ole harvinaisia. Jääviysseiakat on unohdettu. Vastaanottavat laitokset saavat neuvotteluoikeudet, he saavat päättää ja siinä toiminnassa valtio maksaa auliisti. Se on korruptiota.

Paljon huokeammalla selvittäisiin, jos perheitä tuettaisiin vanhalla kodinhoitajaperiaatteella. Mikä ihme meidän yhteiskuntaa vaivaa, kun laitoshoitoa vängätään kuin käärmettä piippuun. Oma perhe on kuitenkin loppujen lopuksi se lapselle turvallisin vaihtoehto.

Havahduin eilen illalla, kun tämä kirjoitukseni vielä odotti viimeistelyään. Eräs lasten parissa työskentelevä psykologi kertoi hyvin tuoreesta itsemurhasta. Hän oli järkyttynyt, silmät kyynelissä. Se kehitys, josta yllä esittelemäni videon loppupuolella keskustellaan, näyttäisi olevan todellisuutta.

                                                        

…

Kerron tähän yhteyteen oman kiinnekohtani lasten suojeluun. Nyt mennään 80-luvun alkupuolelle.

Suoritin noin 40 vuotta sitten siviilipalvelukseni eräässä lastenkodissa. Sinne tuotiin yllättäen juhannuksen aikoihin kaksi ”pikkutyttöä”, nuorempi vasta puolivuotias, toinen pari-kolme vuotta vanhempi. Kyseessä oli nopea toimi aikana, jolloin koko Suomi oli keskittynyt keskikesän juhlan viettoon. Satuin tuolloin olemaan yksin työvorossa. Ja minusta tuli ihan yllättäen vauvan hoitaja, ilman syvempää kokemusta.

Miksi tuo sijoitus tapahtui? Isä oli vankilassa ja äidin mieli oli järkkynyt niin paljon, että hänet vietiin hoitolaitokseen. Isovanhemmat asuivat lähistöllä. He kävivät seuraavina päivinä ja viikkoinakin siellä katsomassa lapsenlapsiaan. Heille ei tyttöjä kuitenkaan hoitoon suotu tai luotettu. Siihen lienee ollut omat syynsä. En sitä tuolloin pohtinut. Jälkeenpäin olen kyllä ymmärtänyt: tyttöjen äiti saattoi olla arvaamaton, eikä senkään vuoksi isovanhempiin luotettu.

Lapset olivat tuossa hoitopaikassa reilun kuukauden. Isovanhemmat kävivät siellä ainakin alkuvaiheessa aika tiuhaan. Koin itseni tuolloin vaivautuneeksi. Tilanne oli painostava, eikä vanhempi tytöistäkään heihin erityisen riemuisena tainnut reagoida. Kerran isoäiti seurasi silmä tarkkana, kun olin ruokkimassa puolivuotiasta. Siitä hän teki valituksen, että juotin tuttipullosta liian kuumaa maitoa, mikä ei todellakaan pitänyt paikkaansa. Ja lastenkodin vastuulliset työntekijätkin panivat nuo moitteet omaan arvoonsa.

Suurin yllätys tapahtui kerran, kun paikalle ilmestyi tyttöjen äiti. Hän oli kai karannut paikastaan, jonka käsitimme olevan suljettu. En ollut tuolloin yksin paikalla, mutta kuitenkin tein jotakin vauvan kanssa. Tilanne oli hämmentävä, myös isompi tyttö hämmentyi. Pari poliisia tuli pian paikalle. Heistä toinen sai puhumalla naisen lähtemään heidän mukaansa. Asia selvisi hyvin rauhanomaisesti. Jälkeenpäin olen ihastellut tuon poliisimiehen puhetaitoja ja arvostukseni poliisin toimia ja ammattitaitoa kohtaan nousi kertaheitolla. Ei äiti mitenkään vaaralliselta näyttänyt, mutta olihan se meille järkytys. Äiti toki ilahtui tyttärensä tavatessaan. Se oli hänen päällimmäinen tunteensa. Mitään aggressioita ei ollut eikä voimakkaita tunnepurkauksiaankaan.

Mutta täytyy kertoa muutamalla sanalla myös suhdettani noihin tyttöihin. Puolivuotias oli alusta alkaen todellinen ilopilleri. Tuntui, että hän vain hymyili. Muuta ei ole jäänyt minun muistiini. Isomman kanssa meni alussa hyvin, mutta ajan myötä hän hieman vieraantui.

Kerron vielä ensitapaamisen, kun kohtasimme puolivuotiaan kanssa kahden kesken. Yöhoitaja oli kertonut minulle tilanteen. Ja minun täytyi nopeasti valmistautua yllättävään tilanteeseen.

Menin aamutuimaan työpaikkaani. Tytöt oli sijoitettu perähuoneeseen. Vanhempi vielä nukkui.  Minun ensimmäinen tehtäväni oli mennä puolivuotiaan luo ja ruokkia hänet. Hän oli jo hereillä, ja katseli minua iloisesti jokellellen kuin vanhaa tuttua. Hän nautti kaikesta eikä tuntunut osaavan vierastaa. Otin hänet syliini ja teimme aamuaskareet. Isosiskokin heräsi ja seurasi toimiamme. Vauva imi tuttipulloa ahnaasti. Ja sitten jokelteli iloisesti. Niin tutustuimme. Se oli käsittämätön tilanne.

Pienempi sai sijaiskodin aiemmin. En ollut silloin työvuorossa, kun hänet noudettiin. Myöhemmin olen kuullut huhuja, että hänelle olisi käynyt hyvin. Hän siis on saanut kasvaa uudessa kodissa turvallisesti. En tiedä lainkaan, onko hänellä ollut lapsena yhteys omiin biologisiin vanhempiin. Luulen että ei ole.

Vanhempikin tyttäristä sai uuden kodin. Siinä minulla oli oma roolini. Olin häntä saattamassa. Minä olin siihen sopiva, koska tytöllä ei ollut minuun samanlaista tunnesidettä kuin naispuolisiin työntekijöihin. Hän sai luoda tunnesiteen siinä samassa uuden äidin kanssa. Se oli herkkä hetki kaikin puolin. Jännityksessä elettiin. Kaikki sujui niin kuin pitikin. Tyttö otti sijaisäidin omakseen ja lähdin kotiin.

Myöhemmin olen kuullut, että siinä kävi huonommin. Vaikka perhe oli todella fiksu ja ensitapaamisessa nousi vain lämpöisiä ajatuksia, niin ristiriidat nousivat kuitenkin pinnalle. En tiedä niistä tarkemmin. Mutta ei se sijaisvanhemmista ollut todellakaan kiinni.  Päinvastoin, olen todella ihaillut heitä, että he olivat valmiita sitoutumaan ja ottamaan kovia kokeneen lapsen perheeseensä. Tyttö oli kai jo sen verran kasvanut, että erilaiset yllättävät traumat nousivat pintaan. Omakin äiti oli hyvin muistissa. En tiedä, miten hänelle on käynyt. Hän saattoi saada uuden sijoituskodin, tai ehkä hän joutui laitoskierteeseen. Sitä olen miettinyt, kuinka isomman tytön kannalta rankalta tuntui joutua pikkusiskosta erilleen. Muuta vaihtoehtoa ei kuitenkaan ollut.

Noista vuosista on aika kuitenkin kulunut ja käsittääkseni käytäntö huostaanotossa on paljon muuttunut. Sen paljastaa myös yllä linkkaamani keskustelu.

Tuosta siviilipalveluaikaan liittyen kerron vielä hieman lastenkodista. Siellä asusteli lähinnä teini-ikäisiä. Nuo pikkulapset olivat poikkeus. Teinien kanssa oli kyllä hankalia ja yllättäviäkin tapahtumia. Oli myymälävarkauksia, ja puukkokin joskus heilui. Mutta kaikissa nuorissa oli myös toinen puoli: mukava ja seurallinen. Joidenkin kanssa jopa ystävystyin. Juttelimme asioista avoimesti. Luulin heidän kypsyvän aikuisuuteen. Ja sittemmin kuulinkin täysin päinvastaista. Ehkä se ystävyyskin voidaan laittaa lainausmerkkeihin. Olin vain työläinen, joka välitti, mutta kun palvelukseni loppui, jätin heidät, enkä voinut pitää yhteyttä. Minäkin siis hylkäsin heidät, mihin he olivat jo pienempänä tottuneet.

Ja tuohon palveluvuoteen sisältyy paljon keskusteluja muiden lastenkodeissa työskentelevien kanssa, myös raavaiden miesten kanssa, jotka toivat naisvaltaiseen hoitotätijoukkoon miehen mallia.

Se oli elämäni rikkaimpia kokemuksia. Tuo kokemus taustana olen seurannut huostaanottobisneksen kehitystä. Ja voin vain kauhistua.

Kiinalaista taidetta vuodelta 1924

                                                        

…

Liitän loppuun suoran lainauksen Piikki-tekstistäni. Siinä mainitaan Maria Syvälän (nykyinen Asunta) vuonna 2013 ilmestynyt kirja. Se on avannut minulla monia tärkeitä seikkoja lasten suojelusta. Olen seurannut Asunnan ulostuloja ja hän nostaa edelleen esille aiheeseen liittyviä asioita.  

Maria Asunta on nostanut asian esille Facebook-seinällään. Hänen vuonna 2013 luomastaan kirjasta on maininta yllä.

Kirjassa kerrotaan myös huostaanottotapauksesta. Se on kyllä mielestäni järkyttävä ylilyönti, mikä osoittaa sosiaaliviranomaisten ammattitaidottomuuden.

Oli kyse murrosikäisestä pojasta. Elämä kolhi, vanhemmat antoivat kaikkensa. Sattui tilanne, jossa äiti sai pojan unentokkuraisen käytöksen johdosta vammoja. Hän sattui siitä mainitsemaan koulun sosiaaliohjaajalle. Tämä päätyi tekemään lastensuojeluilmoituksen. Ja viranomaiset tekivät täysin älyttömän päätöksen - huostaanoton. Poika vietiin eroon kodistaan yli sadan kilometrin päähän nuorisokotiin. Siellä ei asiantuntemus riittänyt pojan auttamiseen, mutta onneksi perheen isä saattoi käydä siellä ja olla pojan tukena. Niinpä pojan vanhemmat jatkoivat työtään, miten kykenivät. Sosiaaliviranomaiset olivat jarruina mutta vanhemmat jatkoivat sitkeästi. He jatkoivat heidän omaehtoisesti järjestämäänsä hoitoa. Onneksi he pääsivät helposti kosketukseen poikansa kanssa ja saattoivat kuljettaa häntä hoitoon. Mutta se kolmas osapuoli oli koko ajan ”läsnä”. Huostaanotolla oli omat ehtonsa.

Jatkan vielä huostaanotosta yleisellä tasolla. Asia ei siis liity Ketolaisen kirjaan, mutta kerron näkemykseni, koska se ensiksikin osoittaa, millaisessa todellisuudessa narkolepsiasta kärsivän nuoren huostaanotto on tapahtunut. Toiseksi asia on minua kiinnostanut oikeastaan jo vuosikymmeniä. Nämä huostaanotot ovat tulleet minulle omakohtaisesti läheisiksi, koska suoritin 80-luvulla siviilipalveluksen lastenkodissa, jossa näiden kipeiden asioiden kanssa oltiin tekemisissä. Itsekin olin läheisesti kosketuksissa muutamaan tapaukseen. Luin asiasta jokunen vuosi sitten Maria Syvälän (nyk. Asunta) kirjan.

Maria Syvälä, Hukassa huostassa: kertomuksia lastensuojelun runtelemista perheistä. Radium-kirjat 2013.

Se on vaikuttava raportti huostaanoton virkavaltaisuudesta, jota tekisi mieleni kutsua lähes byrokratian mielivallaksi. Valitettavasti kirjan painos on loppu mutta kirjastosta sen löytää.

Lastensuojeluviranomaisten hampaisiin joutuneet perheet ja yksinhuoltajat ovat vain numeroita byrokratian listassa. Huostaan otettujen vanhemmat joutuvat turvattomaan asemaan, kun heiltä kaikkien muiden vaikeuksien ohella on viety vielä lapsikin. He voivat vain avuttomina seurata sivusta viranomaisten omavaltaisia toimia. Nousee pelko, että jos kehitys jatkuu samaan suuntaan, ollaan lähes dystopian tiellä. Onneksi nyt tuntuu, että suurimmista ylilyönneistä on alettu ottaa opiksi. Näen kuitenkin edelleen vaaroja kehityksessä.

On ensiksikin aiheettomien lastensuojeluilmoitusten vuoksi käynnistettyjä toimenpiteitä, joissa asioita ei tutkita tarkemmin vaan lapsi saatetaan ottaa huostaan suoralta kädeltä. Lastensuojeluviranomaisille se tuntuisi olevan se ensimmäinen ja ainoa toimenpide. Vaihtoehtoja ei ole. Sillä ei ole mitään väliä, kuinka tärkeää olisi pitää perhe kasassa, lapsi kosketuksessa äitiinsä. Ei minkään hataran ilmoituksen pohjalta saisi tehdä niin kipeitä toimia.

Tuntuisi olevan niin, että vastustus vain lisää halukkuutta vallankäyttöön. Vaihtoehtoja ei ole. Esimerkiksi kodin tukihenkilö olisi kannatettava ratkaisu, minkä myötä perhe pyrittäisiin pitämään kasassa. Johonkin levottomaan nuorisokotiin, lastenkotiin tai sijoitusperheeseen laittaminen vie lapsen eroon äidistään, ja äiti on kuitenkin se tärkein ihmissuhde. Voi jopa käydä niin, että vanhemmat eivät edes pääse tapaamaan lastaan. Mielenterveys siinä järkkyy.

Lisäksi on vielä oikeusvaltion kannalta kyseenalainen seikka. Valitus huostaanotosta on käytännössä mahdoton tehdä. Usein sen käsittelee hallinto-oikeus, jossa ei oteta kantaa itse päätökseen, pelkästään muodollisiin seikkoihin. Tätä ovat asiantuntijat kritikoineet.

Tällaiseen kehitykseen mennään julkisen sektorin kasvaessa, kun ihmiset oikeuksia puolustaessaan saavat vastaansa omaa kunniaansa puolustavan virkamieskunnan.

…

Päivitys 5.11.2022

Otsikkoa hieman muutettu

Juudas Iskariot – Leonid Andrejev ja hänen näkemyksensä Jeesuksen kavaltajasta (1907)

 

Andrejev, Leonid: Juudas Iskariot. 1907. (Андреев, Леонид: Иуда Искариот.)

Leonid Andrejev (1871-1919) kirjoitti pienoisromaanin Juudaksesta vuonna 1907. Hän oli Venäjän ns. hopeakauden kirjailija, lähinnä symbolistiksi ja ekspressionistiksi luokiteltu, vaikka nousikin kirjailijana julkisuuteen realistien joukossa. Läheisenä tukijana oli Maksim Gorki, jolla on oma roolinsa myös Juudas Iskariotin synnyssä. Tekijän itsensä mukaan teos on ”Fantasia kavalluksesta (petoksesta), hyvästä ja pahasta”. Hän tuo näkökulman muuten niin epäuskoiselta vaikuttavaan myytilliseen kertomukseen. Muistan jostain lukeneeni, että Andrejev piti sitä läheisimpänä teoksenaan.  Siksikin on kiintoisaa tutkailla teoksen tarkastelun ohessa myös kirjailijan omia elämänvaiheita.

Mukana tarkastelussani on ollut kaksi teoksen suomennosta: V.K. Trastin suomennos vuodelta 1910 (153 s.) ja Eila Salmisen suomennos vuodelta 1980 (121 s.). Viimeksi mainittu on oikeastaan parikymmentä vuotta aikaisemman Juhani Konkan suomennoksen korjattu versio. On ilmestynyt myös pienoisromaaniin pohjautuva Andrei Bogatyrjovin ohjaama elokuva vuodelta 2013: ”Juudas - on asioita, jotka on selvitettävä itse” (Иуда. Есть вещи, в которых нужно разобраться самому). Se on pelkästään venäjänkielinen.  Olen liittänyt siitä kirjoitukseni oheen pari kuvaa.

…

Venäjän kirjallisuudessa Andrejev luokitellaan kuuluvaksi ns. pieniin klassikoihin. Hän nousi suosioon kertomuksillaan 1900-luvun alkuvuosina. Hän uskalsi käsitellä rankkoja aiheita raiskauksista lähtien. Lukijamäärät olivat suuria, ja hän sai poikkeuksellisen paljon lukijakirjeitä osallistuen itsekin keskusteluihin. Se oli uudenlaista kirjallista kulttuuria. Hän kirjoitti myös näytelmiä luoden uutta näyttämöllistä ilmaisua. Hän oli myös kuvataiteilija. Monipuolisuutta kertoo sekin, että häntä pidetään värivalokuvauksen yhtenä pioneerina. Pääteoksena pidetään toista pienoisromaania Kertomus seitsemästä hirtetystä (1908), josta löytyy myös suomennos.

Andrejevin kerrotaan kypsytelleen teostaan kauan. Mikä sitten sai hänet toteuttamaan suunnitelmansa? Sitä voisi kai pohtia laajemminkin. Venäjän vallankumous (1905), vaimon kuolema, tai sitten vaan se yksinkertainen tosiseikka, että Juudaksen hahmo kiinnosti häntä. Siihen voi olla uskonnollisia motiiveja tai sitten ylipäänsä kiinnostus kuoleman ja itsemurhan teemaan. Tuo uskonnollinen motiivi voisi olla merkitsevä. Teoksensa myötähän kirjailija tavallaan palaa (ortodoksisen) kirkon piiriin, toki omalla poleemisella tavallaan. Todettakoon, että Andrejev on kirjoittanut novellin myös toisesta uuden testamentin hahmosta Lasaruksesta - miehestä, jonka Jeesus herätti henkiin. Siinäkin näkökulma on myyttiä rikkova.

Kuoleman ajatus oli kirjailijan elämässä mukana jo varhaisesta nuoruudesta lähtien. Isän varhaisen yllättävän kuoleman vuoksi perheessä oli vaikeaa. Sisaruksista kaksi taisi joutua mielisairaalaan. Leonidilla oli itsemurha-ajatuksia.  Hän yrittikin päästä muutaman kerran elämästään ja joutui turvautumaan aikuisiässä psyykkiseen hoitoon, mikä johtui hänen omien sanojensa mukaan henkisestä väsymyksestä. Hän uhmasi kerran nuorempana elämää mm. siten, että asettui makuulle junan raiteiden väliin ja juna kulki hänen ylitseen. Kerrotaan myös, että eräässä yrityksessä hän sai harhalaukauksen myötä elimistöönsä pysyvän vamman.

 Yhtenä arviona teoksen taustavaikuttimesta on esitetty, että Andrejev pettyi venäläisen älymystön takinkääntöön vuoden 1905 vallankumouksen jälkipyykissä. Hän eli palavahenkisesti mukana vallankumouksen tunnelmissa, halusi kaataa tsaarin vallan. Hänen kerrotaan olleen Helsingissä vierailulla ja vaatineen Senaatintorin tapahtumassa tsaarin kuolemaa. Sitten hänen kerrotaan häipyneen paikalta vähin äänin ja poistuneen saman tien myös Suomesta, koska pelkäsi tulevansa pidätetyksi.

Lopulta edettäessä vuoteen 1917 mies käänsi itse takkinsa. Hän vastusti ja kai vihasikin Leniniä ja bolševikkien valtaa siinä määrin, että yritti jopa luoda kansainvälistä liikettä bolševikkivallan kaatamiseksi. Hän oli tuolloin jo siirtynyt pysyvästi asumaan Suomen puolelle Kannakselle huvilaansa.  Sieltä käsin hän toimi, mutta kuolema keräsi hänet sitten lopullisesti tästä maailmasta ja suunnitelmat jäivät ilmaan.

Vuoden 1917 tapahtumat olivat Andrejevin elämän suuri tragedia. Ylipäänsä hänen kirjallinen elämänsä oli hiipumaan päin ja tuotannossa elettiin synkissä teemoissa. Aikanaan huippuvuosina Andrejevin teosten levikki nousi huimiin määriin. Hän eli näyttävästi. Huvilan lähettyvillä Suomenlahdella hän harrasti veneilyä eli näyttävästi eikä säästellyt rahavarojaan. Ja hän kuolikin lopulta köyhänä kuin kirkon rotta.

Kuten jo totesin, kuoleman teema oli hänelle läheinen ja hän liikkui teoksissaan usein kuoleman kohtaamisen tilassa. Seuraavana vuonna Juudaksen jälkeen häneltä ilmestyi toinen keskeinen pienoisromaani, pääteokseksi luokiteltu Kertomus seitsemästä hirtetystä, jossa vallankumoukselliset kohtaavat kuolemansa. Osoittautuu, että uhrien mielessä on muutakin kuin aseellinen kapina ja luokkataistelu. Hän paneutuu ihmiselämän syviin tuntoihin.

…

Mennään nyt kirjoitukseni pääaiheeseen. Teos on puhutteleva. Jollain tapaa se katsoo Raamatun myytin taakse. Kirjailija pystyy luomaan uskottavan persoonallisuuden, elämänjanoisen ihmisen, joka kamppailee sisällään vaikuttavien voimien keskellä. Sen realistisuutta en määrittele, mutta uskon, että lukijat ovat voineet samaistua tai eläytyä Andrejevin Juudaksen sisäisiin tuntoihin paremmin kuin uuden testamentin myyttiin.

Olen lukenut ´sen ensi kerran joskus vuosikymmeniä sitten, silloin se jätti etäiseksi ja ulkoisesti rujoksi kuvattu tyyppi herätti lähinnä vastenmielisyyttä. Vertailun vuoksi todettakoon, että tuolloin luin myös Seitsemän hirtetyn tarinan ja se kosketti. Kykenin eläytymään kuolemaansa kohtaavien maailmaan. Mutta maailma muuttuu. Tartuin Juudakseen nyt uudelleen ja olin kai jo valmis hylkäämään lapsuudesta itseeni iskostetun myytin. Otin hänet sieluni syvyyksissä vastaan täysin erilaisin aatoksin. Rujouden takaa paljastui ristiriitaisissa tunteissaan elävä aito ihminen, joka etsii karun elämänsä keskellä muiden hyväksyntää ja toimilleen mielekkyyttä. Kun kokee toisten torjunnan. Välillä sisimmässä kapinoi ja säkenöi. Paineen allakin hän pyrkii kulkemaan omaa tietään elämässä eteenpäin.

Kirjailija ryhtyi kirjoittamaan teostaan rakkaan vaimonsa äkillisen kuoleman jälkeen. Vaimo kuoli synnytyksen yhteydessä edellisen vuoden marraskuussa. Andrejev tavallaan pakeni hiljentymään ystävänsä Maksim Gorkin huvilalle Caprille, kirjoitti varmaankin jo valmiiksi pureskellun teoksensa siellä pikatahtiin, tapansa mukaisesti. Juuri Gorki oli ensimmäinen henkilö, joka antoi käsikirjoituksesta palautetta. Andrejev otti ystävänsä havainnot huomioon mukauttaen tapahtumia hieman lähemmäksi uuden testamentin tapahtumia. Teoksen hieman pitemmäksi suunniteltu nimikin pelkistyi nykyiselleen.

Vaimon kuoleman järkyttävyyden huomioiden hän palautui todella nopeasti. Hän julkaisi vuonna 1907 myös näytelmän Ihmisen elämä, joka suomennettiinkin hetimmiten. Näytelmäkirjailijana Andrejev edusti kokeilevaa teatteria. Teos ei näyttämöllä tainnut menestyä ajoittaisista kiitoksista huolimatta. Sen alussa on nainen synnyttämässä, hirmuisin tuskanhuudoin hän päästää maailman pienen lapsosen. Oven takana suku odottaa ja sitä jutustelua kuvataan absurdein sanakääntein. Ja kuoleman varjo seuraa lastakin pienestä pitäen. Kyseessä on erikoinen näytelmä, rankka kuvaus synnytyksestä ja kuoleman läsnäolosta. Siinä synnytys todellakin kuvataan tuskaisen kivuliaana prosessina, mikä kuvastaa tuon ajan todellisuutta. Näytelmän absurdi tunnelma poikkeaa totutusta. Sitä voi rinnastaa kai tuon ajan symbolistisiin kokeiluihin.  Helsingissäkin sitä esitettiin kirjailijan vielä eläessä mutta vastaanotto oli siinä määrin tyrmistyttävä, että murskakritiikin jälkeen kirjailija pyrki välttelemään kaupunkia. Andrejevin näytelmiä on esitetty kai harvakseen, lähinnä kai pienemmissä kokeilevissa teatteriryhmissä.

Juudaksen hahmo on tietysti uuden testamentin hahmoon verrattaessa tyrmistyttävä. Kuten yllä totesin, Andrejevia kiehtoi itsemurha ja myös tämä teos huipentuu Juudaksen hirttäytymiseen. Jeesuksen ristiinnaulitseminen jää toissijaiseksi. Juudas seuraa sitä sivusta yhtenä muiden joukossa. Vaikka se on vain kertomuksen sivujuonne, niin kyllä lukijana koin lähestulkoon itsessäni Jeesuksen tuskan, kun kämmeniä hakattiin nauloilla kiinni ristiin. Sekin tuska välittyy Juudaksen tuntemusten kautta. Hänkin kärsi ja eli mukana.

Käsitykseeni vaikuttaa myös teokseen pohjautuva ja yllä jo mainittu Andrei Bogatyrjovin elokuva. Elokuvan Juudas poikkeaa Andrejevin teoksen maailmasta. Enkä voi välttää sitä, että omissa pohdinnoissani ne menevät sekaisin. Laitan pari huomiota. Ulkonäkö on ensimmäinen seikka. Andrejevin Juudas on kuin Zombie, muiden silmissä lähinnä inhoa herättävä. Kasvot ovat puolittain halvaantuneet. Toinen silmä on halvaantumisen vuoksi sokea ja silmämuna valkoisena välkkyen jatkuvasti levällään, mikä korostaa miehen ulkoista rujoutta ja herättää hämmennystä. Elokuvan Juudas puolestaan herättää kauhun tai inhon tunteita lähinnä epäsiisteytensä vuoksi. Hänellä on hoitamaton tukka ja huono ryhti. Hän näkee molemmilla silmillään. Kielenkäytön rujous korostuu varmaan elokuvassa enemmän kuin teoksessa.

Teoksessa Juudas haluaa Jeesukselta huomiota, pyrkii pääsemään häntä lähelle ja auttamaankin, mutta Jeesus ei hänelle puhu. Elokuvassa hän taitaa hiukan puhuakin Juudakselle. Sama etäisyys kuitenkin säilyy.

Andrei Bogatyrjovin elokuvasta

Andrejevin Juudas kuvataan hyväntahtoisena, vilpittömänä vaikka toisaalta arvaamattomana ja käytökseltään raakana, alemman luokan edustajana, jota muut oppilaat halveksivat ja vähättelivät. Juudas hivuttautuu Jeesuksen ryhmään pikkuhiljaa mukaan. Häntä vieroksuttiin, hän hävisi näkyvistä, mutta pian hän ilmestyy taas paikalle, yhä lähemmäksi. Se kuuluu hivuttautumiseen.

”Hänen äänensä oli vaihteleva: milloin miehekäs ja kaikuva, milloin kirkuva kuin vanhan naisen, joka haukkuu miestään, milloin harmillisen vetelä ja korvalle vastenmielinen; usein Juudaksen sanat teki mieli kiskoa korvista kuin märkivät tikut.” (s. 8, suom. 1980)

”… tuollaisen kallon sisällä ei voinut vallita rauha ja sopu, tuollaisen kallon sisällä oli aina melua, joka ennusti verisiä ja armottomia taisteluja.” (s. 9)

”Kun Juudas arkuuden tai levottomuuden puuskassa sulki näkevän silmänsä ja pudisteli päätään, sokea silmä keinahteli pään liikkeiden mukaan ja katseli ilmeettömästi.” (s. 9)

Oppilaat yrittävät varoittaa Jeesusta Juudaksesta, mutta tämä ei heitä kuuntele.  Käy aivan päinvastoin. Juudas saa jopa vastuullisen luottamustehtävän huolehtia Jeesuksen ja hänen oppilaittensa yhteisestä rahalippaasta. Hän saa siis tehtävän, johon maailma on historian saatossa juutalaisia liittänyt. Andrejevin Juudas on tulevien pankkiirien esikuva. Hänelle sälytetään ryhmän kaikki taloushuolet, paitsi ostokset, myös almut sekä vaellusten aikaiset levähdyspaikat. Hän toimii tehtävässään pääasiassa hyvin onnistuen saamaan muilta oppilailta myötätuntoa. Kuitenkin kerran hänen todetaan käyttäneen rahoja väärin, annettuaan rahaa portolle. Hän saa raa’at syytökset niskaansa, mutta Jeesus ei valituksiin reagoi. Hän luottaa Juudaksen vilpittömyyteen.

 Jeesuksen oppilaat torjuvat Juudaksen paljolti hänen ruman ulkonäkönsä vuoksi. Hän on heille vastenmielinen. He aloittavat mykkäkoulun, joka päättyy aikanaan. He joutuvat sopeutumaan uuteen kumppaniinsa. Eräät oppilaat ottavat asian ihan julkeasti Juudaksen kanssa puheeksi. Eikä edes fiksuna pidettyä Pietaria – sitä apostoleista uskollisinta - voi pitää hienotunteisena. Kalastaja kun on, hän yrittää rakentaa sopua Juudakseen vertaamalla tätä mustekalaan. Jos se osuu verkkoon, se näyttää iljettävältä, mutta syötäessä se on maukasta. Juudas ottaa kaiken tyynenä vastaan. Puhuvatpa muut mitä hyvänsä, hän näkee itsensä kuitenkin kauniina.   

Jeesus sen sijaan suhtautuu Juudakseen salaperäisesti pyrkien alun jälkeen kiinnittämään häneen yhä vähemmän huomiota. Se on Juudakselle vaikeaa, sillä hän luonteensa mukaisesti lähes pyrkimällä pyrkii saamaan itseensä Jeesuksen huomion. Jeesuksella on lämmin katse, mutta hän pitää etäisyytensä. Juudasta vaivaa se, kun Jeesus ei puhu hänen kanssaan. Hän tulee sittemmin vielä etäisemmäksi, Hän tavallaan tarkkailee Juudasta, vaikka ulkoisesti kääntääkin hänelle selkänsä. Näin Juudas asian kokee.

Juudas kokee olevansa alempiarvoinen, ikään kuin häntä väheksyttäisiin. Toisaalta hän pyrkii toimillaan tekemään vaikutuksen. Nykypäivän mediamaailmassa häntä voisi pitää uhriutujana. Siitä merkkinä on sekin, että hän alkaa jopa teeskennellen valittaa omia sairauksiaan. Pari kertaa hän jopa pelastaa Jeesuksen ja muut oppilaat pinteestä, kun he saavat vihanpuuskan niskaansa. Niistäkin toisella kerralla hän tekee muiden mielestä väärin, kun intoutuu suoltamaan vihanlietsojille valhetta Jeesuksesta.

Juudas pysyy ryhmässä. Muut tottuivat häneen. Yhteiselo tasaantuu hetkittäisten purkausten jälkeen. Kun Juudas on kerran katkeroituneena muista erillään, muut jopa pyytämällä pyytävät häntä seuraansa kisailemaan kivenheitossa. Yhteistä iloa ja nauruakin saadaan välillä aikaan.

Bogatyrjovin elokuvasta

Juudaksesta jää kaksisuuntainen mielikuva. Toisaalta hän on joskus rääväsuinen höpöttelijä, suorasanainen ja alkuvoimainen. Suusta voi tulla mitä tahansa. Itsehillinnän kanssa on ongelmia, myös valheen ja totuuden ero hämärtyy. Mutta joskus miehestä paljastuu erityinen lämminhenkisyys. Hänellä on ajoittain myös nerokas tilannetaju.  Hän kykenee punnittuun puheeseen ja nopeaan reagointikykyyn. Kerran eräs oppilaskaveri yrittää saada häntä lankaan, piikitellä ja kiusoitella. Juudas tiuskaisee vastaan ja nollaa sarkasmillaan tilanteen, tunteensa halliten. Se on kuin nykykielessä kutsuttua ”jauhotusta”. Ja kertomuksen loppua kohden hän muuttuu yhä punnitsevammaksi ja määrätietoisemmaksi. Sitä voi kutsua kai sisäiseksi kasvuksi.

Bogatyrjovin elokuvasta

Vaikka Juudas sortuu välillä ylilyönteihin, hänessä on inhimillinen puolensa. Nostan tähän esimerkkinä Maria Magdalenan tapauksen. Hän on siinä vaiheessa jo sopinut ylipappi Hannaksen (uuden testamentin Hannah) kanssa kolmestakymmenestä hopearahasta. Kertomatta siitä Marialle hän alkaa udella tämän ilotyttöaikoja ja siihen liittyviä raha-asioita. Siinä Juudas iskee tabuun, asiaan jonka Maria haluaisi unohtaa. Punastuminenhan siitä on tuloksena. Mariasta se on synti, josta ei saisi enää puhua. Nousee syvällinen keskustelu synnistä.

”Ei, Maria, ei sitä tarvitse unhoittaa. Miksi? Unhoittakoot toiset, että sinä olet ollut portto, mutta muista sinä itse sitä…” (Trastin suomennoksesta, s. 93)

”Synti pelottaa sitä, joka ei vielä ole syntiä tehnyt. Mutta mitäpä pelättävää sillä olisi, joka jo on tehnyt sitä? Pelkääkö kuollut kuolemaa, mutta elävä ei? Kuollut nauraa elävälle ja hänen kauhulleen.” (s. 93-94)

Näin vierähtää kaikessa ystävyydessä tuntikausia:

”Juudas vanhana, kuivettuneena, rumana kyhmyisine päineen ja luotaantyöntävine kaksijakoisine kasvoineen, Maria nuorena, häpeilevänä, lempeänä, ihastuneena elämään kuin satuun, kuin kauniiseen uneen.” (Eila Salmisen suomennos, s. 73)

Tuon keskustelun aikaan ollaan jo lähellä sitä, kun Jeesus ratsastaa aasintammalla Jerusalemiin ja häntä tervehditään Hoosianna-huudoin. Tuolloin Juudaksen saamat kavallusrahat ovat jo piilossa kiven alla. Se että sopimus ylipappi Hannaksen kanssa syntyi, tarvittiin useampi käynti. Vasta kolmannella kerralla hän taipui. Summa jäi kuitenkin mitättömäksi Juudaksen yrityksistä huolimatta. Se oli Ota tai jätä -tilanne. Juudaksen oli suostuttava, mikäli tahtoi päästä tavoitteeseensa.

Kun pohtii Juudaksen päätymistä ratkaisuunsa, tulee jopa mieleen, että kyse olisi jopa katkeruudesta tai huomionkipeydestä. Hän toteaa vilpittömästi rakastavansa Jeesusta, voisi siis ajatella, että hän toimii vastarakkauden puutteesta. Tuolta pohjalta ei Juudaksen toimia voi kuitenkaan leimata. Ei Juudas kuitenkaan vaikuta olevan traumojensa vanki. Juudas kykenee ajattelemaan myös punnitusti.  Hän kokee ottavansa vastuun Jeesuksen sanoman eteenpäinviemisestä. Hän haluaa ilmiantonsa kautta viedä liikettä eteenpäin. Hän luottaa Jeesuksen kykyyn voittaa maallinen valta. Samalla hän joutuu pettymään, kun toiset oppilaat piiloutuvat, pakenevat pelon vallassa näkyvistä.

Tulee hetki, kun Juudas suutelee Jeesusta ja tämä vangitaan. Sitä ennen oli Juudas tarjonnut muille oppilaille miekkoja voidakseen puolustaa mestariaan. Nämä torjuivat. Ja yhtäkkiä sotilasjoukot ilmestyvät, Jeesus viedään, hänen oppilaansa katoavat kuin tuuleen, pakenevat paikalta kuin pelokkaat lampaat. Pietari yrittää seurata mutta sitten tiuskittaessa kieltää tuntevansa koko miestä. Lopulta vain Juudas on silminnäkijänä. Oikeudenkäynnissä hän uskoo, että kansanjoukko armahtaa Jeesuksen, uskoo Jeesuksen voittoon. Toisin käy.

Juudas näkee Jeesuksen kuoleman. Sitä seuratessa hänen oma tiensä on jo valmiiksi suunniteltu. Vielä ennen lopullista lähtöään, hän käy tapaamassa muita Jeesuksen oppilaita. Käydään tilintekoa menneestä.

Hirsipuu odottaa vuorella rotkon reunalla. Juudas uupuu noustessaan, vuori henkäilee takaa kylmyyttään. Hän kiroaa ääneen, mutta alkaa sitten puhua Jeesukselle. ”Olen tulossa luoksesi.” Siinä käy kuin Andrejevin kertomusten maailmassa yleensä käy: Jumala on läsnä, mutta hän vaikenee. Juudas tietää – tai ainakin toivoo -  että Jeesus kuuntelee. ”Ota minut hellästi vastaan, olen väsynyt.” Hän on valmis vaikka helvettiin mutta silloinkin hänen toiveenaan on palata Jeesuksen kanssa yhdessä maan pinnalle: ”käsi kaulalla kuin veljeksillä”. Sitten tuulikin hyvästelee lempeästi hyräillen…

Kun köysi kiristyy kaulan ympärille ja kaula venyy, Juudas muuttuu muotopuolesta kuin normaaliksi. Molemmat silmät loistavat valkoisina ammollaan. Hän näyttää elävän. Se on kuoleman täyttymys.

Alhaalla loistavat Jerusalemin valot. Sieltä hänet aamun tullen huomataan.

…

Päätäntö:

Laitan loppuun pari irrallista sivujuonnetta muitakin mielessä pyöriviä seikkoja.

Yllä mainitsinkin jo Lasaruksesta, josta Andrejev on luonut pienoisen novellin. Häntä tulee väkisinkin verratuksi Juudakseen. Jeesus herätti Lasaruksen henkiin ja tavallaan tuomitsi hänet ainakin Andrejevin maailmassa elämään. Kertomuksesta välittyy miehen lohduton kohtalo. Hän harhailee jonkinlaisena zombie-hahmona yksin maailmassa. Kaikki häntä vierastavat eikä hän löydä omaa paikkaansa ”toisessa elämässään”. Juudas lähtee maailmasta tehtävänsä täytettyään kirkkain silmin. Hänen osanaan oli täyttää ennalta määrätty tehtävä.

 

Andrejev sai elämässään juutalaisyhteisöltä myönteistä huomiota. Hänet palkittiin toiminnastaan juutalaisen kulttuurin hyväksi. Myös Juudas Iskariot sai tuolloin kiitosta. Juudaksesta ovat kirjoittaneet monet kirjailijat. Neuvostoliitossa elänyt Juri Nagibin on heistä yksi. Hänen kuvansa on kuitenkin selkeästi siloisempi.

Juudasta on käsitellyt myös israelilainen kirjailija Amos Oz (1939-2018). Hänen romaanissaan Juudas (julkaistu 2014, suomennos 2018) tuo uuden testamentin hahmon kohtalo avautuu allegorian kautta. Hän on saanut perinteisen juutalaisen kasvatuksen mutta on kuitenkin sittemmin itse tutkinut uutta testamenttia.  Oz on luonut kuvan Juudaksesta oman kulttuurinsa kautta. Hän pitää uuden testamentin kertomusta epätotena ja ristiriitaisena, koska hänen mukaansa Juudas Iskariot oli varakas, ei hänen olisi tarvinnut vaivaisen 30 hopearadan vuoksi ilmiantaa Jeesusta. Hän kuvaa Juudaksen persoonaa erässä venäläisessä lehdessä julkaistussa haastattelussa seuraavasti, suomennos on omani:

Tarina Juudaksen suudelmasta ja 30 hopearahasta on vaikuttanut minusta valheelliselta. Aloin tehdä pientä tutkimusta. Nimittäin Juudas – toisin kuin muut apostolit – ei ollut köyhä. Hän oli vallanpitäjiä lähellä ja hänellä oli riittävästi rahaa. 30 hopearahaa on nykyarvossa noin 600 euroa. Se on mitätön summa. Siksi aloin pohtia, mitä todella tapahtuikaan. Ymmärsin, että Juudas ei ollut kavaltaja, vaan fanaatikko, joka uskoi Kristukseen ja toivoi saavansa hänen kauttansa nopeasti pelastuksen. Itse asiassa hän järjesti asian siten, että itsensä uhraamisen ja Jeesuksen ylösnousemuksen näkisivät mahdollisimman monet.

Todetaan, että hän ei tuntenut ennestään Andrejevin pienoisromaania. Hän kuuli siitä ensi kerran vieraillessaan Venäjällä.

 

Percy Bysshe Shelley (1792-1822): runoja ja elämää

 

Shelleyn runoja. Suomentanut Jaakko Tuomikoski. Helsinki 1929, 95 s.

Maurois, Andre: Ariel eli Shelleyn elämä. Suomentanut E. Hagfors. Helsinki 1925, 263 s.

 

Aluksi

Tämä juttuni sai alkunsa muutama viikko sitten, kun aloin tutkia erään laulun sanoitusta ja sen tekijäksi oli merkitty Percy Bysshe Shelley. Siinä yhteydessä nimi ei kertonut minulle mitään ja yllätyin, kun kävi ilmi, että tuo Englannissa syntynyt mies oli elänyt lyhyen elämänsä kaksi sataa vuotta sitten.

Laulu oli nimeltään Good Night, ja varsinainen yllätys tässä oli se, että se sisältyy aikoinaan Neuvostoliitossa julkaistuun kokoelmaan. Olen nimittäin eräänlainen ”neuvosto-rockin” harrastaja ja aloin kuunnella vuonna 1976 julkaistua säveltäjä David Tuhmanovin levyä ”Muistini aallossa” (По волне моей памяти), joka osittain kesystä sisällöstä huolimatta luokitellaan ns. neuvostorockin pioneerilevytyksiin.  Se oli aikoinaan sensaatio, ja edelleen se nostattaa entisten 70-luvun nuorten mieliä. Siitä otettiin kahden ja puolen miljoonan ensipainos, joka ei alkuunkaan vastannut kysyntää. Sitä oli käytännössä mahdotonta löytää musiikkikaupoista, ja levyn musiikki kiersikin kädestä käteen. Se oli valtavirrasta poikkeavaa tuotantoa, ja sellaisellehan oli uhkana julkaisukielto. Mutta se kuitenkin julkaistiin.

Levyllä oli useita esittäjiä. Good Night -kappaleen esittää nuori mies nimeltä Mehrdad Badie, joka on kokoelman muista laulajista ylitse muiden. Lisään senkin, että myös tuo piisi on mielestäni levyn valopilkku, minkä vuoksi siihen huomioni kiinnittyikin. Mehrdad Badie ansaitsisi itsessään oman blogitekstinsä. Nyt totean lyhyesti, että hän on kyllä syntynyt Neuvostoliitossa (v. 1954), mutta hänen vanhempansa olivat paenneet Iranista Shaahin hallintoa. Badie ei ollut Neuvostoliiton kansalainen, ja hän muuttikin vuonna 1977 maasta Lontooseen, jossa hän on luonut muusikon uraansa. Myöhemmin hän on palannut Venäjälle ja nähdäkseni esiintyy edelleen eri klubeissa. Häntä voi äänivarojensa perusteella luonnehtia heavy-laulajaksi mutta myös lyyristen balladien tulkiksi, kuten täältä voi kuulla ja samalla seurata kuvakavalkadia. 

Levyä Muistini aallossa on luonnehdittu konseptialbumiksi ja sen katsotaan edustavan ns. ”taiderockia” (engl. art-rock). ”Konseptialbumissa” kappaleet muodostavat yhdessä teemallinen kokonaisuus. Esikuvana on pidetty Beatlesien Sgt Pepper’s Lonely Hearts Club Band. Konseptialbumit ovat kuuluneet rockmusiikkiin ja varsinkin ns. progressiiviseen rockiin. Tuhmanovin levy esiintyi Neuvostoliitossa, jossa ”rock-musiikki” oli hyvin omanlaistaan. Tuhmanov liitti kokonaisuuteen myös klassisen musiikin elementtejä. Se lähestymistapa auttoi saamaan levylle julkaisuluvan. Oli vältettävä jäljittelemästä liikaa länsimaista viihdettä. ”Taiderock” on taas musiikkia, jolle on Wikipediassa esitetyn määritelmän mukaan ominaista kunnianhimoiset ja avandgardistiset sanoitusaiheet. Tuhmanovin levyllä teemana on klassinen runous. Levyjen sanoitukset tulevat klassisesta runoudesta. Good Night poikkeaa muista siinä mielessä, että se on kokoelman ainoa kappale, jota ei lauleta venäjäksi. Muiden sanoitukset ovat käännöksiä, paitsi kahdessa kappaleessa, jotka on sävelletty alkuaan venäjänkieliseen runoon.

Good Night-kappale on kuunneltavissa täällä. Esityksestä on löydetty yhteyksiä muutama vuosi aiemmin julkaistuun Elton Johnin kappaleeseen Saturday Night's Alright For Fighting. Se on kuultavissa täällä. Ei se kyllä mikään kopio ole mutta kyllä taustarytmissä on havaittavissa vaikutusta.

Mennään Shelleyn runoon. En tiedä sen julkaisuvuotta. Se ei kuitenkaan sisälly Jaakko Tuomikosken suomennoskokoelmaan. Yritin suomentaa sen itse, mutta kriittisyyteni estää sitä julkaisemasta. Apuna oli myös vuosisata sitten eläneen symbolistirunoilijan Konstantin Balmontin venäjännös. Ei sykkinyt minulla kuitenkaan runosuoni. Laulullisuutta siihen olisin kaivannut. Shelleyn tekstin takaa paljastuu rakkauteen intohimoisesti omistautuva herkkä sielu. Se riitti minulle. Riensin kirjastoon ja lainasin yllä otsikon alla mainitut 20-luvulla suomennetut Percy Bysshe Shelleyn elämää ja lyriikkaa enemmän avaavat teokset.

 

Good-Night

Good-night? ah! no; the hour is ill

Which severs those it should unite;

Let us remain together still,

Then it will be good night.

 

How can I call the lone night good,

Though thy sweet wishes wing its flight?

Be it not said, thought, understood --

Then it will be -- good night.

 

To hearts which near each other move

From evening close to morning light,

The night is good; because, my love,

They never say good-night.

…

Percy Bysshe Shelleystä ja hänen lähipiiristään saa kattavaa faktatietoa parhaiten Wikipediasta ja muualta netistä. Se saattaa monelle riittää. Laitan tähän yhden linkin, joka voi jäädä etsivältä huomiotta. Se on Shelleyn ja hänen toisen vaimonsa Mary Godwinin sukupuu, joka löytyy täältä. Se kertoo karua kieltä siitä, kuinka kuolema korjasi satoa. Elämän ehdot olivat tuolloin toiset.

Nettitiedosta huolimatta halusin ehdottomasti tutustua myös noihin 1920-luvun suomennoksiin. Tuolloin Shelleyn elämä ja runoilijan ura olivat näyttävästi esillä ja kiinnostuksen on täytynyt olla laajaa. Maurois’n elämäkerta ilmestyi ranskaksi vuonna 1923 (Ariel, ou La vie de Shelley, Paris: Grasset), englanninkielinen versio näki päivänvalon seuraavana vuonna amerikkalaisen kustantamon julkaisemana (Ariel: The Life of Shelley, New York: D. Appleton and Company).

Maurois’n elämäkertateos on paljon enemmän ”romaani” kuin tarkkaa historiankirjoitusta. Kuvailevaa tyyliään toteuttaessaan hän lienee ottanut melkoisia vapauksia. Hän on kuitenkin luotettava tekijä, joka on perehtynyt eri lähteisiin. Minulle tärkeintä on, että lukukokemuksena tyyli on vapauttavaa.

Nyt voin todeta, että kirjan suosio ei ollut mikään ihme. Shelleyn elämäntarinan ohessa on loistavaa silmäilyä 1800-luvun Britanniaan ja ylipäänsä Eurooppaan. Varmaankin elämäkerran suosion imussa päätyi myös Jaakko Tuomikoski luomaan Shelleyn runosuomennosten kokoelmaa. Siihen on koottuna Shelleyn lyhyen elämän loppuaikojen runoja vuodesta 1815 eteenpäin. Kokoelma ansaitsee tunnustuksen. Tuomikoski itse tuntuu esipuheensa perusteella suhtautuvansa kovin vaatimattomasti luomuksiinsa pitäen niitä alkuperäisiin verrattuna ”kalvenneina”. Itse totean, että hän onnistuu saamaan Shelleyn lyriikan eloon. Tuomikoski on työskennellyt kunnianhimoisesti, pyrkinyt luomaan ehyen kokonaisuuden löytäen aitouden. Se oli minulle positiivinen elämys. Runoista avautuu aivan erityinen runomaailma. Alkuperäiset ovat hyvin laulullisia, ja on tärkeää, että suomennoksissakin elää sama sointuvuus.

Näyttäisi, että Shelley oli 20-luvulla Suomessakin suhteellisen kovassa huudossa. Kysyntää oli runokokoelmaan ja elämäkertaan. Jaakko Tuomikoski (1885-1971) oli toimittaja, joka teki varsinaisen ammattinsa ohessa suomennostöitä. Hän toimi Aamulehden päätoimittajana 25 vuotta. Immanuel Kantin Ikuiseen rauhaan on yksi merkittävä käännöstyö. Siitä on tehty neljä painosta, joista viimeisin vuonna 2000. Runosuomennoksista on mainittava John Keatsin runojen kokoelma. Keats ja Shelley ovat eläneet lähes identtisesti samoihin aikoihin, syntyneet ja kuolleetkin samassa maassa. Shelley hukkui, Keats menehtyi tuberkuloosiin. (Todettakoon lisäksi miehiä yhdistävänä seikkana, että kun Shelleyn ruumis nostettiin merestä, taskusta kaivettiin avonainen Keatsin runojen nidos.)

Shelleyn elämänvaiheita tarkastellessa olen hämmentynyt niihin sisältyvästä levottomasta liikehdinnästä. Aina oltiin johonkin lähdössä. Oltiin menossa ja tulossa kaiken aikaa. Rahavaroja riitti niin kauan kuin sitä oli, mutta niiden loppuminenkaan ei tuntunut olevan menoa estämässä. Kirjoitin jokin aika sitten tekstin 1800-luvun Euroopan kulttuurielämästä, jossa käy ilmi, miten rautateiden myötä matkustaminen helpottui huomattavasti, mikä vilkastutti kulttuurielämää ja -vaihtoa sekä tietysti turismia. Shelleyn aikana ei rautateitä vielä ollut, mutta se ei ollut esteenä. Italiasta tulee Shelleylle keskeinen paikka. Siellä hän kohtasi myös kuolemansa. Sveitsiinkin pysähdytään jossakin vaiheessa, ja eräässä vaiheessa ”pakopaikaksi” osuu Pariisi. Rahaa oli niukasti mutta matkustamista se ei haitannut. Kulkutaudit olivat tavallisia. Kuitenkin jää vaikutelma, että matkoilla suorastaan uhmattiin kuolemaa. Naiset saattoivat matkata raskaana, mukana oli pikkulapsia, jotka altistuivat sairauksille ja vilustumiselle. Kuolema näytti tuolloin olevan elämässä läsnä, vakituisena seuralaisena itsemurhista lähtien. Ylhäisön elämän rinnalla kohdataan lisäksi äärimmäistä köyhyyttä.

Shelleytä pidetään aikansa anarkistina ja vapaan rakkauden edustajana. Häntä syytettiin aikanaan myös ateismista. Andre Mauroisin kirjoittama elämäkerta tuo lukijoiden eteen arjen dramatiikkaa, kuvan ailahtelevasta nuoresta miehestä, joka tuntui välillä joutuvan tunteittensa viemäksi. Siitä avautuu paitsi herkkä taiteilija myös ajassaan aatteitaan vilpittömästi toteuttamaan pyrkinyt ja todellisuuden sovinnaisuuksista irtautunut nuori idealisti.  Hänen elämäänsä liittyy monia aikansa kulttuuripersoonia. Hänen toinen vaimonsakin oli tunnettu kirjailija. Kuulu runoilija Lordi Byron tuo teokseen myös oman värinsä. Tietyistä Shelleyn elämään tiiviisti liittyneistä henkilöistä on luotu historiallisia TV-sarjoja ja kai myös dokumentteja. Niitä en ole nähnyt eikä minulla niin muodoin ollut mitään ennakkokäsitystä.

Shelleyn elämään ja maailmankatsomukseen ehkä eniten vaikuttanut henkilö oli filosofi William Godwin. Eikä se välttämättä ollut pelkästään positiivisessa mielessä.  Siinäkin mielessä hän vaikutti, että hänen toinen vaimonsa Mary oli Godwinin tytär. Ilman kiinnostusta Godwinin filosofiaan he eivät olisi koskaan tavanneet.

Tuon tässä yhteydessä myös Shelleytä parhaiten kuvaavan luonteenpiirteen. Hän oli erityisen empaattisesti kokeva nuori mies. Siinä ehkä syy myös siihen, että varsin rikkaassa kodissa kasvaneena hän syyti rahojaan pohjattomaan kaivoon, esimerkiksi yllä mainitulle William Godwinille. Minulle olennaisempi asia oli kuitenkin hänen naissuhteensa, josta esimerkkinä on hänen rakkautensa 16-vuotiaaseen Harriet Westbrookiin. Hän tavallaan pelasti tämän perheensä kynsistä. Suhde oli lapsenomaista ilontäytteistä yhdessäoloa. Esimerkiksi ravinnokseen he halusivat vain kasviksia, koska kokivat vastenmieliseksi lisätä eläinten kärsimyksiä. Uskottiin vilpittömästi parempaan maailmaan. Ajan myötä suhde ei kuitenkaan kestänyt. Shelleylle se ei ollut älyllisesti eikä emotionaalisestikaan rakentava. Niitä tarpeita vastasi William Godwinin Mary-tytär. Kun he tapasivat, alkoi lähtölaskenta, vaikka Shelleyn tuoreeseen liittoon oli jo syntynyt esikoinen ja jonkin ajan kuluttua oli toinenkin jo tuloillaan. Marysta Percy löysi älyllisesti antoisamman suhteen. Maryn äiti oli ollut aktiivinen naisasianainen ja Marylla itsellään oli kirjallisia taipumuksia. Hän pakeni hankalaa tilannetta Maryn kanssa yhdessä Pariisiin, jossa tämä kirjoitti tunnetuimman romaaninsa Frankensteinin. Harriet jäi heitteille mutta – vilpitön kun oli – uskoi pitkään miehensä vielä palaavan. Eroa hän ei lopulta kestänyt. Jonkin irrallisen miessuhteen jälkeen hän päätyi itsemurhaan vuonna 1816.

Laitan oheen kaksi aukeamaa elämäkerrasta. Siinä Percyn ja Harrietin rakkaus vielä hehkuu. He ovat matkustaneet Irlantiin välittämään elämäntäytteistä ilosanomaansa. Nuoret kokivat sielussaan maailman tuskan. Sivuilta avautuu heidän suhteensa valoisa puoli.

…

Annetaan runojen puhua. Tuomikosken luomassa kokoelmassa on runoja vuodesta 1815 alkaen. Runoilijan todella värikkäisiin elämänvaiheisiin ne tuskin raapaisevat, mutta niistä paljastuu Shelleyn sisäinen maailma. Tuolloin alkaa oikeastaan hänen lyriikkansa ja lyhyeksi käyneen elämänsäkin viimeinen vaihe. Kokoelman alussa on runo Alastorin alkusäkeet ( Alastor, or The Spirit of Solitude). Alkuperäinen on luettavissa täällä. Kommentoin runoa sen verran, että siitä ehkä paljastuu se Wikipediassakin todettu puoli, että hän ei ollut varsinaisesti ateisti, vaikka sellaiseksi häntä on luonnehdittu. Kyllä sieltä avautuu panteisti.

Runon synty osuu juuri niihin vaiheisiin, jolloin suhde Harrietin kanssa oli katkeamassa ja Shelleyn elämässä tapahtui dramaattisia muutoksia. Hän löysi yhteiselosta Maryn kanssa sisäisen vapautumisen. Uuden rakkauden myötä Shelley alkoi avartua maailmalle. Laitan runosta katkelman.

 

”Maailman äiti, äärettömän alku,

puhalla henkes lauluun, jonka luon!

Sua vain on rakkauteni seurannut,

sun hahmoas ja suuruutt’ askeltes

ja syvyyttäs ja tutkimattomuuttas

mun sielunsilmän’ aina luotaavat.”

[…]

”Mut viel’ et mulle paljastanut koskaan

sisintäs, pyhintäs, ja kylliks ovat

jo unet, joita sanoiksi en saa,

hämärän näyt ja päiväin arvoitukset

mua seuranneet.

”[…] suuri äiti – suo

mun olla tulkki tuulen huminan

ja metsien ja meren rytmin, soida

elävän luonnon äänet, hymnit yön

ja päivän, sykkeet ihmissydämen.”

 

Lainaan myös hiukan Wikipedian luonnehdintaa:

”Syksyllä 1815 kirjoitettu ensimmäinen suuri runoelma Alastor or The Spirit of Solitude (’Alastor eli Yksinäisyyden henki’) kuvaa luonnon kanssa tasapainossa elävä nuorta runoilijaa, joka nauttii filosofiasta ja runoudesta. Runon sankarihahmo vaeltaa vierailla mailla ihannettaan tavoitellen, mutta kuolee lopulta yksinäisenä vuoristossa. Alastor-runoelman sanotaan ennakoineen Shelleyn kohtaloa. Hän kuoli veneonnettomuudessa 8. heinäkuuta 1822, kuukautta ennen 30-vuotissyntymäpäiväänsä.”

Lainauksessa mainittuun veneonnettomuuteen palaan alempana.

….

Intialaisessa serenadissa (The Indian Serenade) vuodelta 1819 soi Shelleyn rakkauden intohimo, saman tyyppinen kuin Good Night -runossa.

 Sinusta ma unta näin –

uni silmistä jo karkaa.

tuolla tähdet loistavat,

tuulen hengitys on arkaa.

Sinusta ma unta näin –

joku askeleeni ajaa

kuin taian tenhoomat

kohti kaivattua majaa.

 

Yötuuli raukee jo

ja tumma on virta tuo,

joka yrttein tuoksuja

kuin unelmia juo,

satakielen soittelo

sen sammuu rantoihin, -

näin sua janoten,

oi armain, ma kuolisin!

 

Mä janoon akkunaas,

ma sammun, raukenen!

Anna lempesi, oi suo

suudelmies satehen

vuotaa huulilleni taas!

Sydäntän’ ahdistaa,

se laske sydämesi luo,

jossa särkyä se saa.

 

Maurois’n elämäkerrassa ei ole paljon mainintoja Shelleyn runotuotannosta. Intialainen serenadi on kuitenkin mainittu. Palataan tapahtumiin muutama kuukausi ennen Shelleyn kuolemaa.

Ariel-pursi oli Shelleyn ylpeys. Hän vietti aikaa siellä ystäviensä kanssa. Hän purjehti mielellään Arielilla kuutamossa. Vaimo Mary oli toki mukana istuen hänen polvillaan. Elämäkerrassa on kuvaus, kun peräkeulassa istuu Williamsien ystäväpariskunnan Jane-vaimo laulaen Intialaista serenadia ja säestäen itseään kitaralla. Hänen puolisonsa Edward menehtyi samassa veneonnettomuudessa onnettomuudessa Shelleyn kanssa. Mary oli hieman vaivautuneen mustasukkainen Shelleyn lumoutuessa Janen laulusta.

”Shelley katseli kuun lempeässä kirkkaudessa välkkyviä pilvien reunoja kesäkuun rauhallisella taivaalla. Hän ei ajatellut. Hän tunsi sielunsa sulavan puhtaan ja kylmän valon säteisiin, yön lauhkeisiin tuoksuihin. Hänen ruumiillinen olentonsa hälveni suloiseen hurmiotilaan. Hän ei ollut enää muuta kuin hehkuva sumupilvi, joka hilpeästi liiteli avaruudessa. Illan tuoksut, kuun säteet, Janen ääni yhtyivät salaperäiseksi harmoniaksi, tukemaan soinnuillaan taivaallista sisäistä musiikkia. Poistuen maan päältä sulavampien ja puhtaampien muotojen maailmaan hän oli kohonnut niitten kauniitten haavekuvien luo, niihin kristallikirkkaisiin palatseihin, niitten läpikuultavien usvien piiriin, jotka jo kauan olivat hänelle olleet ainoa todellisuus. Hän tiesi nyt, että oli olemassa toinen maailma, tyly ja taipumaton, mutta näissä yläilmaisissa seuduissa, joissa eli vain laulun aaltoileva ja sulava viehkeys sekä valoisien avaruuksien näkymätön liike, näyttivät hänestä naisten mustasukkaisuus, rahahuolet, poliittiset riidat niin vähäpätöisiltä asioilta, etteivät ne voineet vähentää hänen uskomatonta onneaan. Hän olisi tahtonut mennä tainnoksiin nautinnosta ja sanoa kuin Faust ohikiitävälle hetkelle: ”Oi, jää; olet niin kaunis!” (s. 247)

Näin kauniisiin mietteisiin vajosi Shelley istuessaan veneessä ja kuunnellessaan Janen laulua ja kitaran soittoa. Tuota ilon hetkeä oli edeltänyt suru, kun Mary-vaimon sisarpuolen Clairen viisivuotias Allegra-tytär oli kuollut lavantautiin (20.4.1822). Hän oli itse asiassa Lordi Byronin avioton lapsi, eikä sitä edes saanut haudata tuon vuoksi kirkkomaahan. Claire syytti kuolemasta Byronin välinpitämättömyyttä. Shelley oli tutustunut Byroniin alkuaan Sveitsissä. Välit eivät kuitenkaan olleet kehittyneet suotuisasti. Tässä vaiheessa heidän välillään oli jo täysi välirikko. Samoin Clairen ja Byronin välit olivat katkenneet jo aikaisemmin. Allegra-tyttären Byron oli järjestänyt hoitopaikkaan, jossa lapsesta ei huolehdittu. Sen katsotaan aiheuttaneen enkelimäisen suloisen tytön kuoleman.

Ei liity tähän asiaan, mutta todetaan, että myös Clairella ja Shelleylläkin oli ollut suhde. Siitäkin Claire sai lapsen, joka ei elänyt pitkään. Clairen ja Percyn ystävyys oli Mary-vaimolle vaikea asia. Hänen vapaamielisyytensä rajoja koeteltiin. Clairesta on tietoa Wikipedian lisäksi myös täällä.

Maryn ja Percyn elämä oli todella kuin vuoristorataa. Muutama kuukausi tuon Shelleyn unelmoinnin jälkeen heinäkuussa samasta purresta tuli Shelleylle ja Williamsille purjehdusmatkallaan lopullinen surman loukku.

…

Katkaisen draamojen käsittelyn ja jatkan lyriikan tarkastelua. Lyhykäinen Vihalaulu (A Hate-song, 1817) paljastaa erilaisen Shelleyn:

 

Ojan partaalla istui mies vihassaan,

                             ja vanha luuttu, jo halki-lauta,

siin’ yhtyi lauluun raatelevaan

                             naisesta, joka oli nauta.

 

Alun perin miellyin kovasti runoon Stanzas written in dejection (1818), joka on suomennoksessa saanut nimen Merenrannalla. Runoa pidetään yhtenä Shelleyn parhaimmista. Tuomikosken suomennoskin miellyttää.

Runosta heijastuu tuon ajan elämä, joka on hyvin ohuen langan varassa. Kuolema oli joka hetkessä läsnä. Meidän nykyinen ”pandemiamme” on siihen verrattaessa aivan mitätöntä. Valitsen pitkästä runosta kaksi säkeistöä:

 

Vaan toivoa ma löydä en,

en mielen rauhaa, rattoa,

en tyytymystä viisasten,

jok’ antaa hengen kirkkaana

maan varjoist’ ylös kohota.

On onnen aika, lemmen kevät,

on voiman päivät toisilla

jotk’ elävät ja hymyilevät, -

mun vähät iloni jo pohjaa lähenevät.

 

Mut tääll’ on epätoivokin

kuin suvituuli leppeä.

Nyt lapsen lailla tahtoisin

täss’ itkeneenä levätä

ja tuta, kuinka elämä

ja murheet hiipis hiljaa pois

ja kuolon käsi viileenä

mua hyväilis, ja meri sois –

se viihdyttävä viime laulu kuulla ois.

 

Alkuperäinen on luettavissa täällä.

Runo Vapaus (Liberty) vuodelta 1820 avaa Shelleyn ajan poliittista vastakkainasettelua ja sodan maailmaa. Liitän sen tähän kokonaisuudessaan. Mielestäni suomentaja saa pidettyä koossa runon eheyden.

 

Vapaus

Tulivuoret vastaavat toisillensa

ja kauas jyriseepi ja kaikuu maa,

meri heittää merelle myrskysoittimensa,

ja talven jäinen valtikka vavahtaa

taifunin kohinaa.

 

Yksinäinen pilvi iskee tulta,

sadat saaret laajalta valkenee,

maan järistessä hautaa multa

kylät allensa, kaupungit kaatuilee,

manan portit vapisee.

 

Vaan sun silmäs on kirkkaampi salamaa

ja askeles maan yli voittamaton,

meren raivon sun mahtisi mykäksi saa,

tulivuorten lieska ja auringon

sun valossas virvaa on.

 

Kuin kiito tuhannen auringonsäteen

läpi tuulten ja usvain ja aaltojen vie,

niin kansasta kansaan ja kädestä käteen

ja kylästä toiseen on kirkkautes tie,

ja orjat ja tyrannit hiipivät pois

saatosta aamunkois.

 

Kokoelman viimeisestä runosta tuon hieman kriittistä näkökulmaa. Suomennoksessa runo on saanut nimen Surulaulu (A Dirge). Runo on myöhemmin innoittanut muutamia tunnettuja säveltäjiä ja on tullut tunnetuksi lauluna. Runon luonnetta kuvaa ehkä se, että se toimii kuin karjalainen itkuvirsi. Siinä runoilija purkautuu surustaan ja saa sen myötä kai lohtua elämäänsä. Shelley loi runonsa kokiessaan raskasta surua läheisten kuoleman johdosta. Laitan oheen alkuperäisen.

A Dirge

Rough wind, that moanest loud
Grief too sad for song;
Wild wind, when sullen cloud
Knells all the night long;
Sad storm whose tears are vain,
Bare woods, whose branches strain,
Deep caves and dreary main,—
Wail, for the world's wrong!

Surulaulu

Tuuli, sa tuskan voihkija

   laulajatta jääneen,

sade, jok’ yhtä vuolaana

   yön kaiken itket ääneen,

 

myrsky kyynelin murheisin,

puu paljas oksin alastomin,

suon silmä, meri vaahtopää –

maan vääryytt’ itkekää! (1822, julkaistu v 1824)

Runon rakennetta tarkasteltaessa voi havaita, että suomennoksessa ei ylletä samaan tunnelmaan. Kyse on riimistä ja sananvalinnoista. Suomennoksen runomitta poikkeaa hieman alkuperäisestä. Tarkoitan loppusäkeen nousua. Alkuosan lohduton tunnelma kyllä välittyy. ”Maan vääryytt’ itkekää” on jää ainakin minulle soimaan kuin korkealentoinen julistus. Sen loppunousu ei tässä yhteydessä toimi. Alkuperäinen rauhoittaa, tuo hiljaisuuden ja sen mukana lohdun. Se painaa pään alas suuren voiman edessä. Suomennoksen hehku on tavallaan kehotus. Se sortuu jambihehkutukseen, jota vanhassa suomenkielisessä lyriikassa kyllä tapaa, mutta ei se itse asiassa ole kielellemme kovin luontevaa.

Runon toisen puoliskon kolme alkusäettä ja niiden rytmi loppusointuineen lisäävät jännitettä, jota loppusäe osaltaan purkaa. Tämä ei siis suomennoksessa mielestäni toimi. Runon ilmapiiri on synkkä. Sen nimi A Dirge viittaa suruun, hautajaisiin. Shelley kirjoitti runonsa hänen kahden läheisen henkilön kuoleman jälkeen. Siinä viitataan myös Shelleyn oman pienen pojan kuolemaan. Shelley on surussaan sanaton. On hiljenemisen hetki.

…

Tutustuminen Shelleyn elämään ja lyriikkaan on ollut minulle koskettava romantiikan täyteinen matka. On kiinnostavaa päästä tutustumaan aivan eri aikakauden ihmisten ajatus- ja kokemusmaailmaan. Poimin vielä muutaman mieleeni jääneen kohdan elämäkerrasta.

Shelleyn vapaan rakkauden idea tuo kuitenkin mukanaan kärsimystä. Shelley keräsi ympärilleen naisia. Mary-vaimo oli itsekin hyvin vapaamielinen mutta rajansa kaikella. Hän pyrki piilottamaan todelliset tunteensa, yritti lähinnä peittää oman mustasukkaisuutensa, mutta tuli vaihe, jolloin itsellisyytensä ja voimakkaan tahtonsa ansiosta kykeni saamaan mieheensäkin ryhtiä.

Lainaan Shelleyn ja hänen perheensä tunnelmia Italian matkalta. Se kuvastaa välillä hyvin levottomaksi käynyttä ilmapiiriä, jonka vallassa pariskunta eli. Kulkutaudit ja epidemiat jylläsivät. Varsinkin pienet lapset olivat kuoleman vaarassa. Siitä ei tunnuttu välittävän. Perheen pienokainen William-poika oli tuolloin vielä hengissä.

”Tyytymättöminä, kyllästyneinä Napoliin, he päättivät palata takaisin Roomaan. Alituinen vaihtelun tarve vaivasi heitä, niin kuin sairasta, joka turhaan etsii vuoteessaan viileätä paikkaa ja siirtää siihen kuumeensa ruumiin mukana. Rooman kevään lämpö näytti rasittavan pikku Williamia. Lääkäri neuvoi heitä viemään hänet nopeasti pohjoisempaan. He olivat lähtemäisillään, kun lapsi yhtäkkiä sai ankaran punatautikohtauksen.” (s. 194)

Tuo kuvaus Italian matkalta Mary-vaimon ja heidän yhteisen lapsensa kanssa kertoo osaltaan varsin neuroottisesta liikkumisen vimmasta. Elämänkerran kirjoittaja Andre Maurois osaa välittää nuoren parin levottoman tunnemaailman. Pyöritään tuntemusten ja elämysten keskellä. Paetaan uhkia, ei osata asettua paikalleen. Tuo Williamin sairastuminen johti hänen kuolemaansa. Se oli järkytys äidille. Se kyllä tuntuu vaikuttaneen myös isään. Siitä on merkkinä yllä mainittu suomennoskokoelmaan sisältyvä Surulaulu. Hän kuitenkin elämäkerran perusteella vaikuttaisi suhtautuneen asiaan kylmäkiskoisemmin. Prioriteetti oli hänellä ehkä kuitenkin muissa taiteessa ja kulttuurissa. Kuolema oli tuolloin elämän arjessa hyvin konkreettisesti läsnä.

Maryn sisarpuolen Clairen elämää voi kutsua villiksi seikkailuksi. Kaiken se nainen kesti. Hän eli yli 80-vuotiaaksi ollen muutaman vuoden jopa Venäjällä kotiopettajattarena. Sielläkin hänen kerrotaan saaneen muutaman venäläisen miehen päät sekaisin.

Monet yksittäiset tapaukset ovat jääneet päähäni pyörimään. Liitän loppuun erään koskettavan kohtauksen, jonka myötä avautuu myös Shelleyn naissuhteisiin sisältyvä harha. Se on tietysti Italiasta, josta jostain syystä muotoutui tuolloin muutaman muunkin englantilaisen runoilijan koti.

Asia ei alun perin liity Shelleyn perheeseen. Se on kertomus perheestä, jossa on kaksi kuvankaunista ja älykästä nuorta neitoa. Perheen äiti kuoli ja isä – vanha kreivi -  otti itseään paljon nuoremman vaimon. Hänestä tuli tytärten äitiuoli. Liekö sitten nuori äitipuoli tuntenut kalpenevansa tytärten rinnalla, kun hän sai painostettua miehensä sijoittamaan tyttäret luostariin. Tavoitteena oli se, että tytöt viettävät aikansa kolkossa luostarissa siihen asti, että joku suostuu ottamaan heidät puolisokseen ilman myötäjäisiä.

Luostari oli viheliäinen paikka. Lainaan Maurois’ta tilanteessa, jossa Shelleylle kerrotaan paikasta: ”Tuo Pyhän Annan luostari on kamala paikka; tällä hetkellä kasvatit siellä värisevät vilusta, eikä heillä ole lämmitelläkseen muuta kuin vähän tuhkaa saviastioissa.” Shelleyn kuultua asiasta hän järkyttyi ja halusi ehdottomasti käydä tapaamassa luostarissa asuvia neitoja. Sehän järjestyi. Paikka osoittautui todella kolkoksi ja tavattuaan siellä neidot hän järkyttyi entisestään.

Älykkäillä tyttärillä ei ollut siellä mitään järkevää tekemistä, korkeintaan kastella jotain yksittäistä kukkaa. Sitten hän kävi siellä useammin ja vei mukanaan myös vaimonsa Maryn ja tämän sisarpuolen Clairen. Molemmat auttoivat neitoja, miten voivat. Esimerkiksi Claire opetti heille englannin kieltä

Maurois laittaa tuossa yhteydessä Shelleyn pohtimaan omia naissuhteitaan. Hän oli ihastunut aikoinaan Maryyn ja pitänyt häntä jumalattareen verrattavana kumppanina. Hän oli kuin haavekuva. Vuosien myötä tuo kuva oli haihtunut, ja hän alkoi havaita vaimostaan kylmiäkin piirteitä sen myötä, kun Mary ja Percy olivat oppineet tuntemaan toisensa lähemmin. Percy havaitsi Maryssa suoranaista tunnekylmyyttä, pikkumaisuutta ja mustasukkaisuutta, mikä Shelleytä häiritsi erityisen paljon. Nyt kohdatessaan luostarissaan nuoremman tyttären Emilian hän havaitsi tässä samankaltaisia jumalattaren piirteitä kuin aikoinaan omassa vaimossaan. Ensi kertaa nähdessään hän tunsi tapaavansa ”hurmaavan ja katoavaisen ihannekuvan, jota hän oli etsinyt nuorukaisvuosistaan asti.” Siihen mennessä aina kun hän oli luullut sen tavoittaneensa, tuo kuva ”häipyi tyhjiin”. Jäljelle jäi ”nainen, joka oli lihaa ja verta ja loukkasi hänen tunteellisuuttaan”.

Shelley kertoi myös Marylle tuntemuksistaan. Hän havaitsi, että neidon italiankielinen puhetyyli kuitenkin alkoi hälventää tuota kuvaa. Mary totesi kyynisesti, että kuvan ei pitäisi puhua.

Shelley oli alkanut luoda runoelmaa omasta jumalattaren mielikuvastaan, jonka hän näki siis Emiliassa.   Lopulta kävi niin, että Emilialle löytyi kosija. Hän meni naimisiin. Avioliitossa Emilia osoittautui kuitenkin hyvin hankalaksi persoonaksi. Tuo ”jumalattaren kuva” osasi myös puhua ja sen myötä hänestä löytyi inhottavia piirteitä. Shelleyn runoelmahanke romahti. Hän ei saattanut sitä julkaisukuntoon.

Hiljaisen viikon matka 3 - Juudas Iskariot, hyljätty ja ylenkatsottu

 

Nuoruusaikana pohjoisessa minulla oli jonkinlainen kosketus vanhoillislestadiolaisiin. Muistan elävästi sen kohun, minkä heihin kuuluvan papin tytär Anna-Maija Ylimaula aiheutti romaanillaan Papintyttö. Vuosi oli 1976. Se paljasti vanhoillislestadiolaisuudesta nurjaa puolta. Minuunkin romaani vaikutti, luin sen ahnaasti – paikoittain se myös järkytti. Kirjailijalle se oli varmaan tärkeä teos, joka piti kirjoittaa. Se oli tavallaan puhdistautumisrituaali. Nuori urallaan jo etenevä nainen vapautui jostakin raskaasta lapsuuden taakasta. Sittemmin hän on luonut merkittävän uran arkkitehtina. Kirjailijan ura on jatkunut siinä sivussa, mutta uskaltaisin arvella, että vaikka kiitosta on tullut, niin esikoisromaani oli kuitenkin se tärkein työ. Nykyisin ei varmaan tajuta, kuinka rohkea se romaani oli silloin, jopa uhkarohkea. En tiedä yhtään, mitä se vaikutti naisen omiin sukulaissuhteisiin. Minkä taakan tyttären vanhemmat siitä saivat? Ehkä ei mitään, siitä ei kerrota, en ole ainakaan lukenut.  Itse kuitenkin ajattelin tuolloin juuri tuota, koska kävin noina vuosina lävitse omaa kriisiäni vanhempiini.

Minulle tuo Ylimaulan paljastuksessa ei ollut paljoa uutta. Lestadiolaisyhteisön ahdasmielisyys ja sen tiukat normit olivat tuttua. Tuon romaanin tultua julkisuuteen ajattelinkin ensin, minkä ylenkatseen kirkkoherraisä saa osakseen, joutuuko hän peräti kokonaan syrjään läheiseksi kokemiensa kristittyjen yhteisöstä. Moni muu ei varmaan tuota ryhtynyt pohdiskelemaan. Oli tarinoita, että jos jossain suljetussa lestadiolaisyhteisössä joku yksittäinen ”synnintekijä” joutui eroon seurakunnastaan, hän jäi vainoharhaiseen tilaan. Kadulla kävellessään entiset ystävät siirtyivät toiselle puolelle tietä. Häntä ei tervehditty, hänelle ei puhuttu. Hänestä tuli vain ylitse kuljettava varjo. Sosiaalista mediaa ei tuolloin ollut, johon olisi voinut omaa tuskaansa purkaa. Itsemurhia tehtiin paljon. Uskonyhteisö silti jatkoi voimallista oloaan. Jatkaa edelleen. Epäilemättä se on ainakin yrittänyt uudistua ja korjata virheitään, mistä on syytä olla iloinen. Mitään ”valkoisen miehen taakan” kaltaista painolastia en haluaisi nykypäivän lestadiolaisiin heittää.

Edellisessä tekstissäni Matteus-passiosta kirjoitin, että aaria Armahda minua (Erbarme dich) on minulle keskeisiä. Sen luoma vapautumisen tunne luo mahdollisuuden puhdistautumiselle ja myös jostain syystä tyrehtyneelle luovuudelle. Aarian melodia hivelee korvia, hiljentää sisimmän.

Jeesuksen kärsimyshistoriassa ja myös Matteus-passiossa on kuitenkin yksi henkilö, jolle ei armoa suotu. Ja häpeän tunne oli Juudas Iskariotissa niin syvällä, ettei hän olisi väärästä teostaan ikinä vapautunut. Kun pienestä pojasta lähtien olen evankeliumin kertomuksiin perehtynyt, niin Juudasta minua on käynyt sääli. Olen halveksinnan sijaan yrittänyt myötäelää. Hänen maailmaansa on perehdytty kaunokirjallisuudessa ja pelkästään hänestä olen katsonut myös ainakin yhden elokuvan. Ne eivät ole minua valaisseet yhtään.

Juudas jäi surussaan niin totaalisen yksin. Hän tajusi tehneensä huonon diilin. Hintakin oli surkea, ja paitsi että hän aiheutti teollaan Jeesuksen kuoleman, hän menetti myös muuta arvokasta, ehkä elämässä kaikkein kalleimman asian - yhteyden ystäviinsä.

Juudas menee ylimmäisten pappien luokse katumaan tekojaan.  Matteus-passiossa kuullaan hetki Erbarme dich-katumusaarian melodiaa. Huilut ilkkuvat Juudakselle. Bach oli nerokas. Passio sisältää tuonkaltaisia leimauksia. Juudaksen katumus kaikuu tyhjyyteen. Hän näkikin sitten vain yhden vaihtoehdon.

Passiossa on myös basson esittämä Juudaksen katumusaaria Antakaa Jeesukseni minulle takaisin. Topi Linjaman teoksesta luin, että siinä vaiheessa Juudas on jo riistänyt hengen itseltään. Kuka on aarian minä-hahmo, Linjama kysyy. Se voisi olla kuka tahansa meistä, joka hyljättynä toivoo pääsevänsä takaisin omaan kotiin ja yhteisöönsä.

Linjama tuo taustaa itsemurhaan tuon ajan roomalaisessa ja juutalaisessa kulttuurissa. Sitä pidettiin kunniallisena tapana hyvittää häpeällinen teko. Sama perinne on vallinnut myös mm. Japanissa. Varhaiskeskiajalla suhtautuminen alkoi muuttua. Enää ei itsemurhaajan ruumista saanut haudata siunattuun maahan. Kun käytäntö muuttui, niin alkoivat myös tulkinnat saada kirjavuutta.