Päivi Ketolainen, Piikki.
Pro Bono kustannus 2021, 228 s.
…
Päivi Ketolaisen kirja ei liity koronarokotuksiin eikä ylipäänsä Covid-19 -pandemiaan, mutta kyllä se sitä koskettavasti pohjustaa. Se raportoi niitä prosesseja ja tuntemuksia, jotka lähtivät alkuun reilun kymmenen vuoden takaisesta sikainfluenssapandemiasta ja sitä varten kehitetystä Pandemrix-rokotteesta. Kirja on kertomus lasten ja nuorten kokemista vakavista rokotehaitoista, kun harmittoman rokotuksen jälkeen elämään arkeen aivan yllättäen putkahtaa ikuinen seuralainen. Suunnitelmat menevät uusiksi, kun joko oma tai oman rakkaan lapsen terveys alkaa yllättävästi reagoimaan. Koskettavaksi asian tekee myös se, että kirjan tekijällä on asiaan omakohtaisia kokemuksia. Hän käsittelee kuitenkin asiaa laajemmin tuoden esille rokotteesta kärsimään joutuneiden elämäntarinoita. Narkolepsia tulee tutuksi kaikkine oheisine häiriöineen.
Sikainfluenssan tarina itsessään on suhteellisen lyhyt. Sen
sijaan siitä aiheutuvia jälkiseuraamuksia joutuvat monet kantamaan
loppuelämänsä. Rokotehaitoista kärsivien elämäntarina jatkuu edelleen. On
tärkeää pitää asiaa esillä. Virheitä ei pitäisi toistaa.
Päivi Ketolainen esittelee kirjaansa ja kertoo omista
näkemyksistään muutamilla YouTube-videoilla: täällä, täällä ja täällä. Toisessa noista
hän muun muassa kritisoi päätöstä antaa koronarokotteita lapsille. Kolmas juttu
on Finnradion haastattelu. Käytännöt
koronarokotteessa ja sikainfluenssarokotteessa poikkeavat mm. siinä, että
toisessa rokotukset aloitettiin lapsista, toisessa vanhuksista. Covid-käytännön
Ketolainen näkee hyvänä: ikään kuin jostakin olisi otettu opiksi. Lapsille
koronarokotteesta voi olla arvaamattomia seurauksia, mikä on monissa maissa
otettu huomioon.
Sikainfluenssan ohessa Ketolainen nostaa esille myös toisen
rokotuskampanjan, joka alkoi vuonna 2013. Kyseessä oli niin sanottu ”tyttöjen
juttu” – HPV-rokotukset,
sukupuoliteitse tarttuvaa papilloomavirusta vastaan. Tuolloin uhkana oli kohdunkaulansyöpä,
joka on Suomessa seulontojen ansiosta kai suhteellisen harvinainen. Sekin on
aiheuttanut vakavia terveyshaittoja. Ketolainen tuo siitä kaksi
esimerkkitapausta. Kuinka paljon HPV on aiheuttanut haittoja, on Ketolaisen
mukaan mahdotonta sanoa. Nuo kaksi kirjan tapausta kyllä itsessään järkyttävät.
Kampanja kuitenkin jatkuu edelleen eivätkä viranomaiset katso rokotusten aiheuttavan
haittoja. Viime vuodesta lähtien HPV-rokotetta on alettu jakaa myös pojille.
Maallikko-tumpelona tulee mieleen, liekö siihen syynä yleinen
sukupuolineutraali ilmapiiri.
Ennen kirjan tarkempaa käsittelyä nostaisin esille muutamia
seikkoja, jotka eivät välttämättä liity kirjan sisältöön. Kun rokotteen haitoista
puhutaan tai esitetään kritiikkiä (esim. suunnitteilla olevasta
”rokotepassista”), niin heti eräillä tahoilla leimakirves heilahtaa. Rakkaassa
Suomessamme ollaan absurdissa tilanteessa, kun ihmiset katsovat parhaaksi
vaieta, etteivät joudu ongelmiin esimerkiksi työpaikoillaan. Kirjan tekijä
haluaa itse kaiken varalta korostaa, että hän ei ole rokotevastainen. En ole
minäkään. Se ei kuitenkaan estä käsittelemättä näitä asioita kriittisesti. Minua asia kiinnostaa ensiksikin, koska
itselläni on elämänurallani ollut uniongelmia, ei toki narkolepsiaa. Sekin
tekee uteliaaksi, koska rokotehaitoista halutaan ilmiselvästi valtamediassa ja
-politiikassa vaieta. Kyllä haitoista on puhuttava avoimesti ja julkisesti.
Virallisten tahojen salailumentaliteetti on inhottavaa.
Olen vahvasti samaa mieltä kuin kirjan tekijä sen suhteen,
että jos valtio on järjestänyt rokotuskampanjan ja sen virastot hehkuttavat
rokotusten puolesta, niin kyllä valtion on myös tutkittava mahdollisimman tarkkaan
kaikki ilmenevät haitat ja sairastumiset ja korvattava ne täysimääräisesti,
vaikkei rahalla voi terveyttä ja omia elämänunelmia korvatakaan. Nyt viranomaiset
ovat ikään kuin ajautuneet puolustamaan omaa kunniaansa, vähätellen sen myötä itse
ongelmia – ehkä huomaamattakin. Narkolepsiaan sairastuneiden korvauksia pantiin
hoitamaan eri vakuutusyhtiöiden pooli. Ja niinhän siinä on käynyt, että se
pyrkii korvaamaan elinikäisistä haitoista mahdollisimman vähän. Tämähän on
ylipäänsä vakuutusyhtiöiden tapa.
Finnradion haastattelussa toimittaja Marcos Kuusjärvi kysyy
kirjan vastaanotosta. Ketolainen ilmaisee pettymyksensä. Media on jäänyt
poteroonsa, hänen toivomaansa julkisuutta ei asialle ole tullut. Ketolainen on
kirjassaan varsin avomielinen ja vilpitön. Hän olisi senkin kautta halunnut
vapauttaa keskustelua, poistaa kyräilyn. Siinä ei tunnuta onnistuneen. Ihmisiä
joko leimataan tai ongelmia vähätellään. Median edustajat eivät uskalla nousta
valtavirtaa vastaan.
Osaltaan tilanteeseen on tietysti vaikuttanut sosiaalinen
media. Pelätään yhtyä erilaisiin ”laulukuoroihin”. Vapaa sana kirvoittaa
kärjistämään, ja asettumaan vastakkain, syvää vastuuta hetkittäisistä heitoista
ei kommentoijilla tunnu kehittyvän. On siis valittaen todettava, että syitä on
niin sysissä kuin sepissäkin. Mutta olen joka tapauksessa vahvasti sitä mieltä,
että valtamedian ja päätöksentekijöiden pitäisi kyetä tarkastelemaan ongelmia
vastakkainasettelun sijaan ulkopuolelta ja analyyttisesti.
Yhtä kaikki, kauhistelen vielä sitä, mihin yhteiskuntamme on
nimittelykiimassaan mennyt. Ketolainen toteaa haastattelussa, että sanomastaan
on käsittämättömästi kaivettu jopa natsiaatetta. Millä perusteella häntä ollaan
rinnastamassa joukkomurhaajiin? Se on
toki ääriesimerkki. Itse en pidä myöskään kaikenlaisista salaliittoteorioista
enkä ”foliohattusyytöksistä”. Tuohon viimeksi mainittuun taisi eduskunnassa
sortua jopa ministeritason henkilö keskusteltaessa rokotepassin ongelmista.
…
Kirjan varsinainen sisältö saa lähtölaukauksensa siitä, kun
meksikolaisesta kylästä löydettiin sikainfluenssaa ja sitä varten luotiin
pikaisesti rokote. Huhtikuussa 2009 tauti alkoi levitä maailmalle pikavauhtia. Maailman
terveysjärjestö WHO oli valppaana ja julisti pandemiauhan. Suomalaiset tutkijat
ja kansanedustajat kokoontuivat kesäkuussa. Tuolloin tautitapauksia oli löytynyt
26000. Suomessa oli löydetty neljä tapausta, kirjan tekijän sanoin
”matkatuliaisina”.
Kesäkuussa 2009 WHO julisti sikainfluenssan virallisesti
pandemiaksi. Tautitapauksia oli yllä mainittu määrä, mutta ne olivat pääosin
lieviä. Pandemian uskottiin olevan parissa vuodessa ohitse. Suomeen hankittiin
rokotetta ilman kilpailutusta kalliilla hinnalla. Valmistajilleen se oli
riskitön bisnes, tosiasiassa siis kultakaivos. Lokakuussa päästiin jo
rokottamaan ja pian ihmiset jonottivat piikkiä. Tavoitteena oli saada koko
kansakunta rokotettua. Rokotukset aloitettiin lapsista, mikä siis on
osoittautunut virheeksi. Kirjan tekijä toteaa, että ”THL lietsoi tautipelkoa”
ja samalla kehui rokotetta turvalliseksi. Rokotehaittoja alkoi kuitenkin tulla
jo pian, virallisesti vuoden 2010 alkupuolella.
Mediakin rummutti pandemiaa ja rokotusten tärkeyttä. Vuoden
2010 lopulla alkoi kuitenkin jo näkyä, että pandemia hiipuu. Suomessa
Pandemrix-rokotteita jäi 1,7 miljoonaa annosta THL:n varastoihin, samoin
terveysasemilla ja sairaaloissa oli puolisen miljoonaa käyttämätöntä annosta.
Niiden hävittäminen toi lisäkustannuksia. Kuten Ketolainen luonnehtii, oli ammuttu
tykillä kärpästä.
Kevättalvella 2011 kesken perheen perinteisen retken Ketolaisen
pojalle ilmestyi yllättäen vakavia oireita. Oli yli vuosi rokotteen
ottamisesta. Perheessä oli pohdittu,
kannattaako se ottaa. Pojalle piikki annettiin. Uniongelmien ilmestyttyä
päätöstä oli myöhäistä katua. Se oli sitten menoa. Haluttiin tehdä kaikki
terveyden eteen.
Tekijän perheen omakohtaiset kokemukset ovat toki vain
osanen kirjaa, mutta äidin ja isän taistelu oman poikansa puolesta tuo kirjaan
koskettavuuden. Pyyteetön pyrkimys pojan terveyden puolesta käy kyllä ilmi joka
hetkestä, jokaisesta kirjan rivistä. Ei jäädä toivomaan viranomaisten
heräämistä vaan etsitään itse kysellen ja hapuillenkin uusia keinoja, uusinta
tutkimustietoa, ongelmiin avoimesti suhtautuvia asiantuntijoita. Henkiset ja
valitettavasti fyysisetkin iskut eivät ole hänelle edes hidaste vaan lapsen
eteen on kaikki mahdollinen tehtävä.
Neurologi Markku Partinen Helsingin uniklinikalta oli se
tutkija, joka antoi Ketolaisen perheelle toivoa. Hän on tehnyt alallaan uraa uurtavaa työtä.
Ketolaisen perheessä saatiin hänen tutkimuksistaan tietoa satunnaisesti, kun joku
antoi vinkin erään aikakauslehden asiaa käsittelevästä artikkelista.
Kirjassa kuvataan myös muita tapauksia, joissa elämän
haasteet tuovat draamaa ja hämmentävää kosketuspintaa. Nuo rokotushaitoja
osakseen saaneet nuoret ja heidän läheisensä toimivat määrätietoisesti. He ovat
joutuneet kamppailemaan elämässään tilanteessa, jossa julkisuus ei ole antanut
heidän ongelmilleen tilaa. Viranomaiset
ovat saattaneet niitä jopa vähätellä. Kirjaa tulee lukeneeksi lähes kuin dekkaria,
jännityksellä odottaen tulevia tapahtumia.
Kun rokotehaittoja alkoi nousta enemmän ilmi, onnistuttiin
perustamaan vertaistukiryhmiä. Se oli eräänlainen käänne. Niin voitiin
kannustaa avuttomuuden rajoilla ponnistelevia perheitä ja nuoria pääsemään
elämän arjessa eteenpäin. Toisten kokemuksista ja ongelmista saatiin itse voimaa
jatkaa. Tunnelin päähän toivottiin löytyvän valoa.
Kun sitten valtio tavallaan pesi kätensä ja
vakuutusyhtiöiden pooli alkoi järjestää kärsineille korvauksia, oltiin
valveilla ja kyettiin edes jotenkin puolustamaan omia täysin oikeutettuja
vaatimuksia. Käsittämätöntä millaisella hehkutuksella selkeistä faktoista
piittaamatta viranomaiset ovat runnoneet asioita eteenpäin.
…
Otan esille muutamia minua hämmentäviä seikkoja. Aluksi
puutun tuohon valtion viranomaisten ja päättäjien rooliin. Valtion osana oli
olla jonkinlainen perälauta. Se ei ollut riippumaton toimija, ja tuohon
perälauta-sanaan pitäisi liittää sana ”olevinaan”. Toimittiin suurten
rokotteita valmistavien yritysten ehdoilla. Puolueetonta tutkimusta rokotteiden
haitoista oli mahdotonta tehdä, kun samat henkilöt istuivat milloin yhtiöiden
johdossa tai palveluksessa, milloin valtion tutkimuslaitoksissa. Piiri pieni
pyöri. Valtio lupasi kyllä korvata vahingot, mikäli niitä korvauksia ei muuten
saada. Kirjan mukaan ne olivat tyhjiä lupauksia. Poliitikoista siinä yhteydessä mainitaan
peruspalveluministeri Paula Risikko. Hän lupaili kyllä, mutta loppujen lopuksi
pesi asiasta kätensä. Kattavaa lakia korvauksista ei ole saatu aikaiseksi.
Eduskuntakin saa sapiskaa. Vuonna 2009 se päätti vapauttaa
rokoteyritykset vastuusta. Sama tapahtui koronarokotteen tullessa markkinoille.
Kun sitten reilun kymmenen vuoden kuluttua maailmalle iski Covid-19 -pandemia,
mitään ei ollut menneestä opittu. Suunnattomia rahavirtoja on tuhlattu
yritysten kassaan. Niiden liiketoiminta on täysin riskitöntä. Piikki on ollut auki.
Ketolainen toteaakin, että mitään eivät päättäjät ole oppineet kymmenen vuoden
takaisesta. Ja kansalaisten terveyttä valtio ei ole kyennyt takaamaan.
Nuo ”tyttöjen jutun” eli kohdunkaulan estoon tarkoitetun
HPV-rokotteen haitat herättävät myös ihmetykseni. Se prosessi jatkuu aivan kuin
ongelmia ei olisikaan. Siitä olen yllä jo maininnut enkä käsittele sitä
enempää.
Kirjassa on monta surullista lohdutonta ja myös kannustavaa
tarinaa. Viimeksi mainitulla tarkoitan, kuinka monet nuoret ovat jaksaneet
taistella sairautensa kanssa epävarmoista näkymistä huolimatta. Esimerkiksi ne kaksi
nuorta naista, jotka ovat joutuneet HPV-rokotteen uhreiksi.
Lasten koulunkäynnin ja opiskelun ongelmat kertovat
kärsivällisyydestä, sitkeydestä. On jouduttu etenemään hitaasti, pienin
askelin. Vanhemmat ja muut ulkopuoliset tukijat ansaitsevat myös kunnioituksen.
On niitä, joilla tauti on puhjennut täysi-iän kynnyksellä. Sinisilmäisesti on
menty rokotusjonoon ja sieltä on sitten viiveellä saatu tuliaisena vakava
sairaus, minkä myötä ovat kaikki tulevaisuuden suunnitelmat parisuhde mukaan
lukien romahtaneet. Elämää on täytynyt alkaa rakentaa täysin nollasta, vastassa
ajoittain kylmän kalseasti suhtautuva virkavalta ja julkinen terveydenhuolto.
Kerron tässä yhteydessä erikseen erään nuoren miehen tarinan.
Hän ei ole menettänyt uskoaan, vaan on löytänyt oman tiensä, vaikka umpikujaan
välillä joutuikin. Tammikuussa 2010 hän oli 16-vuotias ammattikoululainen, joka
otti rokotuksen julkisen painostuksen myötä. Alkuaan hän oli päätöstä kovasti
empinyt. Mutta hän taipui, kun ”media
rummutti sikainfluenssan vaaroja” ja ihmiset ympäri Suomea jonottivat
rokotetta. Piikin jälkeen alkoi tulla uupumuksen oireita, outoja
väsymyskohtauksia, oppitunnilla nukahtelua. Ja väsymyskohtaukset vain lisääntyivät.
Hänen tähtäimessään oli tulla isän perheyrityksen jatkaja. Kesällä ja syksyllä hänen
tilanteensa paheni. Hän alkoi tutkia itsenäisesti asioita. Kun lisäksi jalatkin
menivät välillä yhtäkkisesti alta, hän alkoi vahvasti aavistella narkolepsiaa,
sillä sen oli todettu liittyvän sairauteen. Kun samanaikaisesti myös uutisissa
kerrottiin narkolepsian olevan lisääntymässä, hän päätti mennä terveyskeskukseen
selvittämään oloaan.
”Lääkäri kuitenkin vastasi, että
kuules poika. Narkolepsia on niin harvinainen tauti, ettei se voi sinulla olla.
Hän lisäsi vielä, ettei pitäisi uskoa kaikkea, mitä netistä löytää.” s. 116
Lääkärin asenne jäi vaivaamaan ja nuorukainen hakeutui erikoislääkärin
vastaanotolle, joka otti epäilyn tosissaan. Tuolloin nuorukainen oli 18-vuotias.
Elämä oli taistelua. Autokoulun teoriatunneilla hän nukkui,
ratissa hän pysyi hereillä, koska ajaminen oli aktiivista toimintaa. Armeijaan hän
meni, mutta se oli rankka kokemus. Oireet pahenivat. Hän keksi keinoja, miten
pysyä hereillä. Yksi niistä oli kivun tuottaminen. Hän nipisteli itsensä
mustelmille. Armeijan jälkeen hän hakeutui unitutkimuksiin. Diagnoosi
vahvistettiin testeillä. Kyseessä oli narkolepsia-katapleksia. Onneksi hänen
virallisista terveystiedoista löytyi merkintä oireista alle kaksi vuotta
sikainfluenssarokotuksen jälkeen. Sen ansiosta hän oli oikeutettu
vakuutuspoolin maksamiin korvauksiin. Hän sai kertakorvauksena hieman yli
20 000 euroa koko elämää rajoittavasta vammasta. Myöhemmin hänelle alettiin
maksaa myös ansionmenetyskorvausta, mutta sen haun yhteydessä piti jo käydä
kovaa taistelua byrokratian kiemuroissa. Korvaus oli niukempi, mitä odotettiin.
Siinä vaiheessa 8-tuntista työpäivää oli jo jouduttu supistamaan neljään
tuntiin.
Onneksi korvausten hakemiselle oli edes tuo kahden vuoden
määräaika. Alkuaan pooli rajasi ilmoituksen kahdeksan kuukauteen rokotuksesta,
mutta päätöstä muutettiin.
Nuorukainen alkoi jatkaa opintoja erityisjärjestelyin.
Siihen kuuluu taukoja ja kävelyä kesken oppituntien, jotta vireystila säilyisi.
Hänellä on koulussa tila, jossa hän voi välillä käydä nukkumassa. Kirjassa
todetaan, että tuon kaltaisten erityisjärjestelyjen pitäisi olla
malliesimerkkinä kaikille sikainfluenssarokotteiden uhreille. Tuki on
räätälöity tilanne huomioon ottaen opiskelijan tarpeiden mukaisesti. Joku voi
tarvita esimerkiksi fysio- tai muuta terapiaa.
Lääkitys on järjestetty niin, että syvä uni saadaan
jatkumaan aamuun saakka. Nuorukainen pystyy itse tarkkailemaan unensa laatua.
Nyt tämän nuoren miehen tilanne on se, että hän on voittanut
pelkonsa ja hän voi katsoa elämässään eteenpäin. Tulevaisuuden suunnitelmat
ovat kuitenkin menneet uusiksi. Hän ei enää aio pyrkiä jatkamaan isänsä
perheyritystä. Hän on löytänyt oman tiensä. Hän opiskelee perinteistä
hirsirakentamista, noudattaa omaa erityistä terveellistä ruokavaliota. Hän
pyrkii elämässään kuuntelemaan entistä enemmän omaa kehoaan. Hänen unelmansa on
rakentaa joskus oma hirsitalo.
Narkolepsia aiheuttaa psyykkisiä oireita, väsymys nostaa
pintaan aggressioita ja ympäristön syyllistämistä. Murrosiässä ne voivat
purkautua voimallisesti. Jatkuva vihan tunne on seuralaisena. Myös muisti
häiriintyy. Jatkuvassa uupumuksen tilassa aivot eivät jaksa toimia. Myös
aktiivinen puheaika on hyvin lyhyttä. Keskittymiskyvyn hiipuessa myös puhe
hidastuu.
Kirjassa kerrotaan myös huostaanottotapauksesta. Se on kyllä
mielestäni järkyttävä ylilyönti, mikä osoittaa sosiaaliviranomaisten ammattitaidottomuuden.
Oli kyse murrosikäisestä pojasta. Elämä kolhi, vanhemmat
antoivat kaikkensa. Sattui tilanne, jossa äiti sai pojan unentokkuraisen käytöksen
johdosta vammoja. Hän sattui siitä mainitsemaan koulun sosiaaliohjaajalle. Tämä
päätyi tekemään lastensuojeluilmoituksen. Ja viranomaiset tekivät täysin
älyttömän päätöksen - huostaanoton. Poika vietiin eroon kodistaan yli sadan
kilometrin päähän nuorisokotiin. Siellä ei asiantuntemus riittänyt pojan
auttamiseen, mutta onneksi perheen isä saattoi käydä siellä ja olla pojan
tukena. Niinpä pojan vanhemmat jatkoivat työtään miten kykenivät. Sosiaaliviranomaiset
olivat jarruina mutta vanhemmat jatkoivat sitkeästi. He jatkoivat heidän
omaehtoisesti järjestämäänsä hoitoa. Onneksi he pääsivät helposti kosketukseen
poikansa kanssa ja saattoivat kuljettaa häntä hoitoon. Mutta se kolmas osapuoli
oli koko ajan ”läsnä”. Huostaanotolla oli omat ehtonsa.
Jatkan vielä huostaanotosta yleisellä tasolla. Asia ei siis
liity Ketolaisen kirjaan, mutta kerron näkemykseni, koska se ensiksikin
osoittaa, millaisessa todellisuudessa narkolepsiasta kärsivän nuoren
huostaanotto on tapahtunut. Toiseksi asia on minua kiinnostanut oikeastaan jo
vuosikymmeniä. Nämä huostaanotot ovat tulleet minulle omakohtaisesti
läheisiksi, koska suoritin 80-luvulla siviilipalveluksen lastenkodissa, jossa
näiden kipeiden asioiden kanssa oltiin tekemisissä. Itsekin olin läheisesti
kosketuksissa muutamaan tapaukseen. Luin asiasta jokunen vuosi sitten Maria
Syvälän (nyk. Asunta) kirjan.
Maria Syvälä, Hukassa huostassa: kertomuksia
lastensuojelun runtelemista perheistä. Radium-kirjat 2013.
Se on vaikuttava raportti huostaanoton virkavaltaisuudesta,
jota tekisi mieleni kutsua lähes byrokratian mielivallaksi. Valitettavasti
kirjan painos on loppu mutta kirjastosta sen löytää.
Lastensuojeluviranomaisten hampaisiin joutuneet perheet ja
yksinhuoltajat ovat vain numeroita byrokratian listassa. Huostaan otettujen
vanhemmat joutuvat turvattomaan asemaan, kun heiltä kaikkien muiden vaikeuksien
ohella on viety vielä lapsikin. He voivat vain avuttomina seurata sivusta viranomaisten
omavaltaisia toimia. Nousee pelko, että jos kehitys jatkuu samaan suuntaan,
ollaan lähes dystopian tiellä. Onneksi nyt tuntuu, että suurimmista
ylilyönneistä on alettu ottaa opiksi. Näen kuitenkin edelleen vaaroja
kehityksessä.
On ensiksikin aiheettomien lastensuojeluilmoitusten vuoksi
käynnistettyjä toimenpiteitä, joissa asioita ei tutkita tarkemmin vaan lapsi
saatetaan ottaa huostaan suoralta kädeltä. Lastensuojeluviranomaisille se
tuntuisi olevan se ensimmäinen ja ainoa toimenpide. Vaihtoehtoja ei ole. Sillä
ei ole mitään väliä, kuinka tärkeää olisi pitää perhe kasassa, lapsi
kosketuksessa äitiinsä. Ei minkään hataran ilmoituksen pohjalta saisi tehdä
niin kipeitä toimia.
Tuntuisi olevan niin, että vastustus vain lisää halukkuutta
vallankäyttöön. Vaihtoehtoja ei ole. Esimerkiksi kodin tukihenkilö olisi
kannatettava ratkaisu, minkä myötä perhe pyrittäisiin pitämään kasassa.
Johonkin levottomaan nuorisokotiin, lastenkotiin tai sijoitusperheeseen
laittaminen vie lapsen eroon äidistään, ja äiti on kuitenkin se tärkein
ihmissuhde. Voi jopa käydä niin, että vanhemmat eivät edes pääse tapaamaan
lastaan. Mielenterveys siinä järkkyy.
Lisäksi on vielä oikeusvaltion kannalta kyseenalainen
seikka. Valitus huostaanotosta on käytännössä mahdoton tehdä. Usein sen
käsittelee hallinto-oikeus, jossa ei oteta kantaa itse päätökseen, pelkästään
muodollisiin seikkoihin. Tätä ovat asiantuntijat kritikoineet.
Tällaiseen kehitykseen mennään julkisen sektorin kasvaessa,
kun ihmiset oikeuksia puolustaessaan saavat vastaansa omaa kunniaansa
puolustavan virkamieskunnan.
…
Palaan nyt Piikki-kirjan aiheeseen. Tärkeä virkamies asian
hoitoon liittyvä virkamies olisi ollut lapsiasiain valtuutettu, johon myös
kirjan tekijä on yhteydessä. Hän käy jopa keskusteluja tuolloin lapsiasianivaltuutettuna
toimineen Tuomas Kurttilan kanssa. Ketolaisen mukaan juttu kyllä luisti. Hän
pitää hyvänä, että virkamies ylipäänsä suostui ottamaan vastaan. Asiat eivät
kuitenkaan hänen kauttaan edenneet. Kaiken lisäksi henkilö vaihtui. Seuraajan
myötä onkin saatu hyvin kuvaava reaktio: ”Näihin yksittäisiin asioihin he eivät
voi ottaa kansaa”. Noin siis sanoo virkamies, jonka tehtävänä on valvoa, että
alaikäisten lasten oikeusturva toteutuu Suomessa. Tekijä kuitenkin toteaa
ristiriitaiseksi sen, että paljon pienempien lapsiryhmien asemaan tuo samainen
henkilö on ottanut kantaa.
…
Lopuksi lainaan kirjan tekijän näkemyksiä. Liikkeelle
pitäisi lähteä lainsäädännöstä. Siihen hallitus ja eduskunta suhtautuvat
kuitenkin haluttomasti. Mediakin voisi sysätä poliitikkoja liikkeelle, mutta - kuten
yllä jo todettiin – valtamedia ei ole osoittanut asiaan kiinnostusta.
Ihmisten on kuitenkin otettava vastuu itsestään. Ketolaisen
eräs painava viesti kohdistuu meihin jokaiseen. Kun joku kohtaa ongelmia,
esimerkiksi rokotuksen jälkeen, ei kannata jäädä yksin ongelmiensa ja aivojensa
kanssa. On etsittävä mahdollisimman nopeasti apua terveydenhuollosta ja
vertaistuen piiristä. Apua löytyy, kun lähtee liikkeelle.
Ketolaisen mukaan jokainen voi päättää itse, kuinka
tarpeelliseksi hän rokotteet kokee. Suurimmalle osalle jälkioireita ei tule.
Jos niitä tulee, niin pitää hakea apua. Koronaan liittyen hänen itsensä
mielestä lapsia ei olisi pitänyt rokottaa, mutta se on vain hänen kantansa.
Jokaisen tulisi painaa mieleensä Ketolaisen muistutus, jonka
hän toteaa yhdessä yllä linkitetyssä videopuheenvuorossaan: ”Jos sattuu
tulemaan rokotehaittoja, niin kirjauttakaa ne heti omakantaan jonkun
terveysviranomaisen kautta.” Sen kautta voidaan viedä asioita eteenpäin
virallisesti eteenpäin. Hän kehottaa ihmisiä taistelemaan oikeuksistaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti