Oikeudenmukaisuutta mielivallan sijaan! (lastensuojelusta ja toisestakin kipeästä aiheesta)

 

Kajoan nyt kahteen suomalaisen yhteiskunnan toimivuuden kannalta tärkeään aiheeseen, joista toisesta olen kirjoittanut aiemmin ja sitä toistakin olen ainakin sivunnut. Ensimmäisen osalta on kyseessä eräänlainen jälkikirjoitus reilu vuosi sitten kirjoittamaani juttuun. Jälkimmäinen aihe on puolestaan kiinnostanut jo vuosikymmenet, ja viime vuosien myötä järkytysten määrä on vain kasvanut.  

Molempia asioita yhdistää oikeudenmukaisuuden vaatimus. Yhteiskuntamme perusta – oikeusvaltio – on koetuksella. Mielivalta ja mahdollisesti myös korruptio syö yhteiskuntamme perustaa virkamieskuntamme tuella. Haluan painottaa sanaa ”mahdollisesti”, sillä on hyvä pitää kiinni suhteellisuuden tajusta.  Kissa on kuitenkin nostettava pöydälle. Olen kuitenkin vain ulkopuolinen tarkkailija. Kumpaankaan asiaan minulla ei ole omakohtaista tuntumaa esimerkiksi läheisteni kautta.

Kyse on rakkaudesta omaan isänmaahani. On hätä niiden puolesta, jotka ovat jääneet tai jäämässä mielivallan jalkoihin. Tuollaisissa prosesseissa tavallinen heikko ihminen joutuu kohtaamaan oman avuttomuutensa. Tukea ei heru ilman taistelua. Hieman hengettömästi ilmaisten kehityssuunta on väärä. Eniten suututtaa, että vuosien myötä mikään ei tunnu muuttuvan. Ongelmat on tiedostettu mutta karavaani jatkaa kulkuaan. Ehkä kielikuva on väärä, sillä mitään keidasta ei ole kohdalle odotettavissa.

Vilnan vanhassa kaupungissa ensilumen aikaan 2011

…

Aihe 1: Narkolepsian jälkipeliä

 

Tässä lähtökohtana on Yleisradion uutinen muutaman päivän takaa: https://yle.fi/uutiset/3-12667697 .  14-vuotiaana narkolepsiaan sairastunut Jere vaatii oikeusteitse valtiolta korvauksia. Kyse on suurista summista, ja ihan syystä. Oikeusistuimen ratkaisulla tulee olemaan suuri vaikutus myös kuudelle muulle narkolepsiaan lapsena tai nuorena sairastuneelle. Oikeudessa on kyettävä osoittamaan, että syynä sairastumiseen on Pandemrix-sikainfuenssarokote. Jere sai rokotteen vuonna 2009. Tuolloin hänellä olisi ollut kaksi vuotta aikaa tehdä vahinkoilmoitus. Hän sairastui vuonna 2010. Noiden korvausasioiden hoito ohjattiin tuolloin lääkevahinkovakuutuspoolin ratkaistavaksi. Ymmärrän Jereä täysin. Nuoren teini-ikäisen on vaikea tehdä nopeaa ratkaisua, kun ei tajua rajujen väsymyskohtauksien syytä eikä julkinenkaan puoli (kuten esimerkiksi kouluterveydenhoitaja) ole niistä kiinnostunut. Vaatii paljon, että teini-ikäinen koulupoika ottaa asian itse esille.

Aiheesta olen kirjoittanut vuosi sitten syyskuussa. Se löytyy täältä. Se avaa osaltaan meneillään olevan oikeusjutun taustoja. Kirjoitukseni otsikko (”Kun piikki toi narkolepsian – ajankuvaa rokotusten kääntöpuolelta”) kertoo jutun pääasian mutta sivutaanhan siinä toki hieman myös tuolloinkin jo ajankohtaista koronarokoteasiaa, sillä niihin liittyvistä haitoista ja myös korvauksista oli alettu pitää ääntä. Pääasia on kuitenkin kerrottu otsikossa.

Vuodentakainen kirjoitukseni käsittelee Päivi Ketolaisen vasta ilmestynyttä kirjaa nimeltään Piikki, jossa tekijä kertoo omakohtaisen kuvauksen perheen arjesta, kun oma lapsi sairastui narkolepsiaan. Lisäksi hän käsittelee avoimesti omaa viranomaistaisteluaan. Ja myös muut sairastuneet tai heidän omaisensa pääsevät ääneen. Ketolainen tuo kyllä esille monia seikkoja, jotka osoittavat kansalaisten avuttomuuden suurta virkamiesjoukkoa vastaan. Lisäksi hän kritisoi kovin äänenpainoin myös sosiaalisessa mediassa sitä, että korvausasia on ulkoistettu jollekin vakuutusyhtiöiden ”poolille”. Sehän ja ajaa tosiasiassa lääkeyhtiöiden intressejä ja toimii niin muodoin tavallisten kansalaisten intressejä vastaan, heidän kärsimyksiään vähätellen. Ketolainen osoittaa myös suomalaisten päättäjien avuttomuuden ja suoranaisen passiivisuuden asiain hoidossa. Nimiäkin hän mainitsee.

Kuuntelin erään nettikeskustelun lokakuulta 2021. Siinä Ketolainen kertoo, että kirja on myynyt hyvin. Hänen mukaansa se oli tuolloin jo lähes loppuunmyyty. Tarkistin Adlibriksen kirjakaupasta ja havaitsin, että kyllä sitä sieltä ainakin vielä saa. Tuossa keskustelussa Ketolainen toteaa, että kirjan tekoprosessi oli hänellä jonkinlaista puhdistautumista. Hän sai sen myötä koottua itsensä. Toinen tavoite oli aikaansaada yhteiskuntaan keskustelua ja ehkä muutostakin, mutta siinä hän on joutunut pettymään. Niin kirjasta kuin asiastakin on lähinnä vaiettu.

Uskoakseni oikeusjutussa ei ole kovin suuria mahdollisuuksia läpimenoon. Yleisradion jutusta käy selvästi ilmi, että poolia edustava lakimies on kannanotossaan ehdottoman luja. Ihmeitä ei tapahdu. Etujansa puolustaessaan pooli jyrää kansalaisten intressit ja oikeusturvan. Toivottavasti olen väärässä.

Lisään uutisesta vielä yhden hyvin subjektiivisen kommentin. Se koskee toimittajan asennetta. Hän on toki ammattitaitoinen ja asiallinen. Mutta korvauksia vaativan nuoren miehen henkilökuvaa luodessaan olin havaitsevani ”rivien välistä” jonkinlaista myötäelävää sääliä, josta ei puutu myöskään pikkuruista ylimielisyyttä. Ei kai vain sekin kerro jotain valtamedian sitoutuneisuudesta?

Viime vuonna asiaan yritettiin saada oikeutta myös kansalaisaloitteen kautta (linkki). Se ei johtanut tulokseen, mutta onneksi voimme tutustua sen perusteluihin.

 

Aihe 2: lastensuojelu huostaanotot, nimettömät ilmiannot

 

Olen seurannut lastensuojelun ja huostaanottojen kehitystä oikeastaan 80-luvulta lähtien. Joskus työsitoumusteni vuoksi hyvin passiivisesti mutta viime vuosina valveutuneemmin. Silloinkin toki lähinnä sosiaalisessa mediassa kohtaamieni keskustelujen ja kirjoitusten kautta. Palaan edempänä omaan kosketuskohtiini näissä asioissa.

Surukseni sain taas netissä eteeni juttua lasten huostaanotoista. Asia on järkyttävä, mutta tuskin pystyn enää järkyttymään. Valitettavasti toivottomuus on saanut vallan.  Aiheesta on yritetty jo kauan pitää ääntä mutta päättäjät tuntuvat elävän kuin umpiossa. Nimettömien ilmiantojen ja lastensuojelun hätiköityjen toimien ongelmat ja suoranaiset ihmisoikeusrikkomukset tunnetaan, mutta asialle ei ole tehty mitään. Byrokratia jyllää ja siinä vedotaan vain lainsäädäntöön. Viranomaiset aivan kuin yrittämällä yrittävät toimia silmät ja korvat kiinni, asianomaisia kuulematta. Nimettömät ilmiannot otetaan vastaan kuin jonakin jumalallisena käskynä äärimmäiseen huostaanottotoimeen. Eikä avioerokiistoihin liittyvät vieraannuttamisprosessitkaan laannu, vaikka sen haitat ja tuhovoima tiedetään. Viranomaistahot saavat siitäkin vain keinon esimerkiksi lasten isän kyykyttämiseen.

Suosittelen kovasti katsomaan tämän Youtubesta avautuvan keskustelun:  https://www.youtube.com/watch?v=e94I16jNQ-0. Se käsittelee lastenhuoltoon liittyviä väärinkäytöksiä, siihen liittyvää business-ajattelua ja suoranaista korruptiota. Se on osuva ajankuvaus, joka paljastuu yhteiskuntamme kääntöpuoli raadollisuuksineen. Jutun ensiesitys oli tämän vuoden syyskuussa, joten se on vielä ajankohtainen.  En ala sitä nyt yksityiskohtaisemmin setviä. Sen voi kukin käydä lävitse itsenäisesti.

Yksi keskustelija on entinen lapsiasianvaltuutettu, johon myös Leena Ketolainen sattui olemaan yhteydessä. Hän on hyvä argumentoimaan ja pyrkii olemaan ymmärtävä ja sovitteleva ottaessaan vastaan muiden keskustelijoiden avointa kritiikkiä nykyjärjestelmää vastaan. Hän pyrkii kyllä dominoimaan, mutta onneksi muut keskustelijat laittavat hänetkin lujille. Oikeastaan Ketolaisen kuvaus hänestä Piikki-kirjassa osuu aika lailla kohdalleen.

Itse asiassa käsittelen tuossa yllä jo mainitsemassani blogitekstissäni myös huostaanottokysymystä. Ketolaisen perhe joutui lapsen oikeuksia puolustaessaan myös sen ongelman eteen. Laitan siitä suoran lainauksen tämän juttuni loppuun.

Tätä keskustelua on aiheesta käyty vuosikaudet. Suuri kritiikki on kohdistunut siihen, että ongelmakysymykset ratkaistaan hallinto-oikeudessa. Siellä ne eivät oikeastaan etene mihinkään. Kyseessä saattaa kuitenkin olla jopa korruptio ja vastuullisen virkahenkilökunnan mielivalta.

Kahteen tuntiin sisältyy monia puolia. Toivottomuuden tunne kuitenkin jää päällimmäisenä mieleen. Ei tunnu hätään joutunut perhe tai yksinhuoltaja saavan ymmärrystä. Ihminen voidaan vaikeassa elämäntilanteessa nimettömien ilmiantojen myötä lyödä maanrakoon. Ja jos viranomainen jää jossain kohdin altavastaajaksi, niin seuraavassa yhteydessä hän saattaa koston kautta iskeä takaisin.

Keskustelussa nousee esille lainsäädännön puutteita, joka mahdollistaa mielivallan. Virkailijat suoranaisesti sanelevat herkässä tilassa oleville vanhemmille, määräävät ja ryöpyttävät. Inhimillinen suhde on kaukana. Ja oheisilmiöt seuraavat toistaan, itsemurhatkaan eivät ole harvinaisia. Jääviysseiakat on unohdettu. Vastaanottavat laitokset saavat neuvotteluoikeudet, he saavat päättää ja siinä toiminnassa valtio maksaa auliisti. Se on korruptiota.

Paljon huokeammalla selvittäisiin, jos perheitä tuettaisiin vanhalla kodinhoitajaperiaatteella. Mikä ihme meidän yhteiskuntaa vaivaa, kun laitoshoitoa vängätään kuin käärmettä piippuun. Oma perhe on kuitenkin loppujen lopuksi se lapselle turvallisin vaihtoehto.

Havahduin eilen illalla, kun tämä kirjoitukseni vielä odotti viimeistelyään. Eräs lasten parissa työskentelevä psykologi kertoi hyvin tuoreesta itsemurhasta. Hän oli järkyttynyt, silmät kyynelissä. Se kehitys, josta yllä esittelemäni videon loppupuolella keskustellaan, näyttäisi olevan todellisuutta.

                                                        

…

Kerron tähän yhteyteen oman kiinnekohtani lasten suojeluun. Nyt mennään 80-luvun alkupuolelle.

Suoritin noin 40 vuotta sitten siviilipalvelukseni eräässä lastenkodissa. Sinne tuotiin yllättäen juhannuksen aikoihin kaksi ”pikkutyttöä”, nuorempi vasta puolivuotias, toinen pari-kolme vuotta vanhempi. Kyseessä oli nopea toimi aikana, jolloin koko Suomi oli keskittynyt keskikesän juhlan viettoon. Satuin tuolloin olemaan yksin työvorossa. Ja minusta tuli ihan yllättäen vauvan hoitaja, ilman syvempää kokemusta.

Miksi tuo sijoitus tapahtui? Isä oli vankilassa ja äidin mieli oli järkkynyt niin paljon, että hänet vietiin hoitolaitokseen. Isovanhemmat asuivat lähistöllä. He kävivät seuraavina päivinä ja viikkoinakin siellä katsomassa lapsenlapsiaan. Heille ei tyttöjä kuitenkaan hoitoon suotu tai luotettu. Siihen lienee ollut omat syynsä. En sitä tuolloin pohtinut. Jälkeenpäin olen kyllä ymmärtänyt: tyttöjen äiti saattoi olla arvaamaton, eikä senkään vuoksi isovanhempiin luotettu.

Lapset olivat tuossa hoitopaikassa reilun kuukauden. Isovanhemmat kävivät siellä ainakin alkuvaiheessa aika tiuhaan. Koin itseni tuolloin vaivautuneeksi. Tilanne oli painostava, eikä vanhempi tytöistäkään heihin erityisen riemuisena tainnut reagoida. Kerran isoäiti seurasi silmä tarkkana, kun olin ruokkimassa puolivuotiasta. Siitä hän teki valituksen, että juotin tuttipullosta liian kuumaa maitoa, mikä ei todellakaan pitänyt paikkaansa. Ja lastenkodin vastuulliset työntekijätkin panivat nuo moitteet omaan arvoonsa.

Suurin yllätys tapahtui kerran, kun paikalle ilmestyi tyttöjen äiti. Hän oli kai karannut paikastaan, jonka käsitimme olevan suljettu. En ollut tuolloin yksin paikalla, mutta kuitenkin tein jotakin vauvan kanssa. Tilanne oli hämmentävä, myös isompi tyttö hämmentyi. Pari poliisia tuli pian paikalle. Heistä toinen sai puhumalla naisen lähtemään heidän mukaansa. Asia selvisi hyvin rauhanomaisesti. Jälkeenpäin olen ihastellut tuon poliisimiehen puhetaitoja ja arvostukseni poliisin toimia ja ammattitaitoa kohtaan nousi kertaheitolla. Ei äiti mitenkään vaaralliselta näyttänyt, mutta olihan se meille järkytys. Äiti toki ilahtui tyttärensä tavatessaan. Se oli hänen päällimmäinen tunteensa. Mitään aggressioita ei ollut eikä voimakkaita tunnepurkauksiaankaan.

Mutta täytyy kertoa muutamalla sanalla myös suhdettani noihin tyttöihin. Puolivuotias oli alusta alkaen todellinen ilopilleri. Tuntui, että hän vain hymyili. Muuta ei ole jäänyt minun muistiini. Isomman kanssa meni alussa hyvin, mutta ajan myötä hän hieman vieraantui.

Kerron vielä ensitapaamisen, kun kohtasimme puolivuotiaan kanssa kahden kesken. Yöhoitaja oli kertonut minulle tilanteen. Ja minun täytyi nopeasti valmistautua yllättävään tilanteeseen.

Menin aamutuimaan työpaikkaani. Tytöt oli sijoitettu perähuoneeseen. Vanhempi vielä nukkui.  Minun ensimmäinen tehtäväni oli mennä puolivuotiaan luo ja ruokkia hänet. Hän oli jo hereillä, ja katseli minua iloisesti jokellellen kuin vanhaa tuttua. Hän nautti kaikesta eikä tuntunut osaavan vierastaa. Otin hänet syliini ja teimme aamuaskareet. Isosiskokin heräsi ja seurasi toimiamme. Vauva imi tuttipulloa ahnaasti. Ja sitten jokelteli iloisesti. Niin tutustuimme. Se oli käsittämätön tilanne.

Pienempi sai sijaiskodin aiemmin. En ollut silloin työvuorossa, kun hänet noudettiin. Myöhemmin olen kuullut huhuja, että hänelle olisi käynyt hyvin. Hän siis on saanut kasvaa uudessa kodissa turvallisesti. En tiedä lainkaan, onko hänellä ollut lapsena yhteys omiin biologisiin vanhempiin. Luulen että ei ole.

Vanhempikin tyttäristä sai uuden kodin. Siinä minulla oli oma roolini. Olin häntä saattamassa. Minä olin siihen sopiva, koska tytöllä ei ollut minuun samanlaista tunnesidettä kuin naispuolisiin työntekijöihin. Hän sai luoda tunnesiteen siinä samassa uuden äidin kanssa. Se oli herkkä hetki kaikin puolin. Jännityksessä elettiin. Kaikki sujui niin kuin pitikin. Tyttö otti sijaisäidin omakseen ja lähdin kotiin.

Myöhemmin olen kuullut, että siinä kävi huonommin. Vaikka perhe oli todella fiksu ja ensitapaamisessa nousi vain lämpöisiä ajatuksia, niin ristiriidat nousivat kuitenkin pinnalle. En tiedä niistä tarkemmin. Mutta ei se sijaisvanhemmista ollut todellakaan kiinni.  Päinvastoin, olen todella ihaillut heitä, että he olivat valmiita sitoutumaan ja ottamaan kovia kokeneen lapsen perheeseensä. Tyttö oli kai jo sen verran kasvanut, että erilaiset yllättävät traumat nousivat pintaan. Omakin äiti oli hyvin muistissa. En tiedä, miten hänelle on käynyt. Hän saattoi saada uuden sijoituskodin, tai ehkä hän joutui laitoskierteeseen. Sitä olen miettinyt, kuinka isomman tytön kannalta rankalta tuntui joutua pikkusiskosta erilleen. Muuta vaihtoehtoa ei kuitenkaan ollut.

Noista vuosista on aika kuitenkin kulunut ja käsittääkseni käytäntö huostaanotossa on paljon muuttunut. Sen paljastaa myös yllä linkkaamani keskustelu.

Tuosta siviilipalveluaikaan liittyen kerron vielä hieman lastenkodista. Siellä asusteli lähinnä teini-ikäisiä. Nuo pikkulapset olivat poikkeus. Teinien kanssa oli kyllä hankalia ja yllättäviäkin tapahtumia. Oli myymälävarkauksia, ja puukkokin joskus heilui. Mutta kaikissa nuorissa oli myös toinen puoli: mukava ja seurallinen. Joidenkin kanssa jopa ystävystyin. Juttelimme asioista avoimesti. Luulin heidän kypsyvän aikuisuuteen. Ja sittemmin kuulinkin täysin päinvastaista. Ehkä se ystävyyskin voidaan laittaa lainausmerkkeihin. Olin vain työläinen, joka välitti, mutta kun palvelukseni loppui, jätin heidät, enkä voinut pitää yhteyttä. Minäkin siis hylkäsin heidät, mihin he olivat jo pienempänä tottuneet.

Ja tuohon palveluvuoteen sisältyy paljon keskusteluja muiden lastenkodeissa työskentelevien kanssa, myös raavaiden miesten kanssa, jotka toivat naisvaltaiseen hoitotätijoukkoon miehen mallia.

Se oli elämäni rikkaimpia kokemuksia. Tuo kokemus taustana olen seurannut huostaanottobisneksen kehitystä. Ja voin vain kauhistua.

Kiinalaista taidetta vuodelta 1924

                                                        

…

Liitän loppuun suoran lainauksen Piikki-tekstistäni. Siinä mainitaan Maria Syvälän (nykyinen Asunta) vuonna 2013 ilmestynyt kirja. Se on avannut minulla monia tärkeitä seikkoja lasten suojelusta. Olen seurannut Asunnan ulostuloja ja hän nostaa edelleen esille aiheeseen liittyviä asioita.  

Maria Asunta on nostanut asian esille Facebook-seinällään. Hänen vuonna 2013 luomastaan kirjasta on maininta yllä.

Kirjassa kerrotaan myös huostaanottotapauksesta. Se on kyllä mielestäni järkyttävä ylilyönti, mikä osoittaa sosiaaliviranomaisten ammattitaidottomuuden.

Oli kyse murrosikäisestä pojasta. Elämä kolhi, vanhemmat antoivat kaikkensa. Sattui tilanne, jossa äiti sai pojan unentokkuraisen käytöksen johdosta vammoja. Hän sattui siitä mainitsemaan koulun sosiaaliohjaajalle. Tämä päätyi tekemään lastensuojeluilmoituksen. Ja viranomaiset tekivät täysin älyttömän päätöksen - huostaanoton. Poika vietiin eroon kodistaan yli sadan kilometrin päähän nuorisokotiin. Siellä ei asiantuntemus riittänyt pojan auttamiseen, mutta onneksi perheen isä saattoi käydä siellä ja olla pojan tukena. Niinpä pojan vanhemmat jatkoivat työtään, miten kykenivät. Sosiaaliviranomaiset olivat jarruina mutta vanhemmat jatkoivat sitkeästi. He jatkoivat heidän omaehtoisesti järjestämäänsä hoitoa. Onneksi he pääsivät helposti kosketukseen poikansa kanssa ja saattoivat kuljettaa häntä hoitoon. Mutta se kolmas osapuoli oli koko ajan ”läsnä”. Huostaanotolla oli omat ehtonsa.

Jatkan vielä huostaanotosta yleisellä tasolla. Asia ei siis liity Ketolaisen kirjaan, mutta kerron näkemykseni, koska se ensiksikin osoittaa, millaisessa todellisuudessa narkolepsiasta kärsivän nuoren huostaanotto on tapahtunut. Toiseksi asia on minua kiinnostanut oikeastaan jo vuosikymmeniä. Nämä huostaanotot ovat tulleet minulle omakohtaisesti läheisiksi, koska suoritin 80-luvulla siviilipalveluksen lastenkodissa, jossa näiden kipeiden asioiden kanssa oltiin tekemisissä. Itsekin olin läheisesti kosketuksissa muutamaan tapaukseen. Luin asiasta jokunen vuosi sitten Maria Syvälän (nyk. Asunta) kirjan.

Maria Syvälä, Hukassa huostassa: kertomuksia lastensuojelun runtelemista perheistä. Radium-kirjat 2013.

Se on vaikuttava raportti huostaanoton virkavaltaisuudesta, jota tekisi mieleni kutsua lähes byrokratian mielivallaksi. Valitettavasti kirjan painos on loppu mutta kirjastosta sen löytää.

Lastensuojeluviranomaisten hampaisiin joutuneet perheet ja yksinhuoltajat ovat vain numeroita byrokratian listassa. Huostaan otettujen vanhemmat joutuvat turvattomaan asemaan, kun heiltä kaikkien muiden vaikeuksien ohella on viety vielä lapsikin. He voivat vain avuttomina seurata sivusta viranomaisten omavaltaisia toimia. Nousee pelko, että jos kehitys jatkuu samaan suuntaan, ollaan lähes dystopian tiellä. Onneksi nyt tuntuu, että suurimmista ylilyönneistä on alettu ottaa opiksi. Näen kuitenkin edelleen vaaroja kehityksessä.

On ensiksikin aiheettomien lastensuojeluilmoitusten vuoksi käynnistettyjä toimenpiteitä, joissa asioita ei tutkita tarkemmin vaan lapsi saatetaan ottaa huostaan suoralta kädeltä. Lastensuojeluviranomaisille se tuntuisi olevan se ensimmäinen ja ainoa toimenpide. Vaihtoehtoja ei ole. Sillä ei ole mitään väliä, kuinka tärkeää olisi pitää perhe kasassa, lapsi kosketuksessa äitiinsä. Ei minkään hataran ilmoituksen pohjalta saisi tehdä niin kipeitä toimia.

Tuntuisi olevan niin, että vastustus vain lisää halukkuutta vallankäyttöön. Vaihtoehtoja ei ole. Esimerkiksi kodin tukihenkilö olisi kannatettava ratkaisu, minkä myötä perhe pyrittäisiin pitämään kasassa. Johonkin levottomaan nuorisokotiin, lastenkotiin tai sijoitusperheeseen laittaminen vie lapsen eroon äidistään, ja äiti on kuitenkin se tärkein ihmissuhde. Voi jopa käydä niin, että vanhemmat eivät edes pääse tapaamaan lastaan. Mielenterveys siinä järkkyy.

Lisäksi on vielä oikeusvaltion kannalta kyseenalainen seikka. Valitus huostaanotosta on käytännössä mahdoton tehdä. Usein sen käsittelee hallinto-oikeus, jossa ei oteta kantaa itse päätökseen, pelkästään muodollisiin seikkoihin. Tätä ovat asiantuntijat kritikoineet.

Tällaiseen kehitykseen mennään julkisen sektorin kasvaessa, kun ihmiset oikeuksia puolustaessaan saavat vastaansa omaa kunniaansa puolustavan virkamieskunnan.

…

Päivitys 5.11.2022

Otsikkoa hieman muutettu

Kun piikki toi narkolepsian – ajankuvaa rokotusten kääntöpuolelta

 

Päivi Ketolainen, Piikki. Pro Bono kustannus 2021, 228 s.

…

Päivi Ketolaisen kirja ei liity koronarokotuksiin eikä ylipäänsä Covid-19 -pandemiaan, mutta kyllä se sitä koskettavasti pohjustaa. Se raportoi niitä prosesseja ja tuntemuksia, jotka lähtivät alkuun reilun kymmenen vuoden takaisesta sikainfluenssapandemiasta ja sitä varten kehitetystä Pandemrix-rokotteesta. Kirja on kertomus lasten ja nuorten kokemista vakavista rokotehaitoista, kun harmittoman rokotuksen jälkeen elämään arkeen aivan yllättäen putkahtaa ikuinen seuralainen. Suunnitelmat menevät uusiksi, kun joko oma tai oman rakkaan lapsen terveys alkaa yllättävästi reagoimaan. Koskettavaksi asian tekee myös se, että kirjan tekijällä on asiaan omakohtaisia kokemuksia. Hän käsittelee kuitenkin asiaa laajemmin tuoden esille rokotteesta kärsimään joutuneiden elämäntarinoita. Narkolepsia tulee tutuksi kaikkine oheisine häiriöineen.

Sikainfluenssan tarina itsessään on suhteellisen lyhyt. Sen sijaan siitä aiheutuvia jälkiseuraamuksia joutuvat monet kantamaan loppuelämänsä. Rokotehaitoista kärsivien elämäntarina jatkuu edelleen. On tärkeää pitää asiaa esillä. Virheitä ei pitäisi toistaa.

Päivi Ketolainen esittelee kirjaansa ja kertoo omista näkemyksistään muutamilla YouTube-videoilla: täällä, täällä ja täällä. Toisessa noista hän muun muassa kritisoi päätöstä antaa koronarokotteita lapsille. Kolmas juttu on Finnradion haastattelu.  Käytännöt koronarokotteessa ja sikainfluenssarokotteessa poikkeavat mm. siinä, että toisessa rokotukset aloitettiin lapsista, toisessa vanhuksista. Covid-käytännön Ketolainen näkee hyvänä: ikään kuin jostakin olisi otettu opiksi. Lapsille koronarokotteesta voi olla arvaamattomia seurauksia, mikä on monissa maissa otettu huomioon.

Sikainfluenssan ohessa Ketolainen nostaa esille myös toisen rokotuskampanjan, joka alkoi vuonna 2013. Kyseessä oli niin sanottu ”tyttöjen juttu” – HPV-rokotukset, sukupuoliteitse tarttuvaa papilloomavirusta vastaan. Tuolloin uhkana oli kohdunkaulansyöpä, joka on Suomessa seulontojen ansiosta kai suhteellisen harvinainen. Sekin on aiheuttanut vakavia terveyshaittoja. Ketolainen tuo siitä kaksi esimerkkitapausta. Kuinka paljon HPV on aiheuttanut haittoja, on Ketolaisen mukaan mahdotonta sanoa. Nuo kaksi kirjan tapausta kyllä itsessään järkyttävät. Kampanja kuitenkin jatkuu edelleen eivätkä viranomaiset katso rokotusten aiheuttavan haittoja. Viime vuodesta lähtien HPV-rokotetta on alettu jakaa myös pojille. Maallikko-tumpelona tulee mieleen, liekö siihen syynä yleinen sukupuolineutraali ilmapiiri.

Ennen kirjan tarkempaa käsittelyä nostaisin esille muutamia seikkoja, jotka eivät välttämättä liity kirjan sisältöön. Kun rokotteen haitoista puhutaan tai esitetään kritiikkiä (esim. suunnitteilla olevasta ”rokotepassista”), niin heti eräillä tahoilla leimakirves heilahtaa. Rakkaassa Suomessamme ollaan absurdissa tilanteessa, kun ihmiset katsovat parhaaksi vaieta, etteivät joudu ongelmiin esimerkiksi työpaikoillaan. Kirjan tekijä haluaa itse kaiken varalta korostaa, että hän ei ole rokotevastainen. En ole minäkään. Se ei kuitenkaan estä käsittelemättä näitä asioita kriittisesti.  Minua asia kiinnostaa ensiksikin, koska itselläni on elämänurallani ollut uniongelmia, ei toki narkolepsiaa. Sekin tekee uteliaaksi, koska rokotehaitoista halutaan ilmiselvästi valtamediassa ja -politiikassa vaieta. Kyllä haitoista on puhuttava avoimesti ja julkisesti. Virallisten tahojen salailumentaliteetti on inhottavaa.

Olen vahvasti samaa mieltä kuin kirjan tekijä sen suhteen, että jos valtio on järjestänyt rokotuskampanjan ja sen virastot hehkuttavat rokotusten puolesta, niin kyllä valtion on myös tutkittava mahdollisimman tarkkaan kaikki ilmenevät haitat ja sairastumiset ja korvattava ne täysimääräisesti, vaikkei rahalla voi terveyttä ja omia elämänunelmia korvatakaan. Nyt viranomaiset ovat ikään kuin ajautuneet puolustamaan omaa kunniaansa, vähätellen sen myötä itse ongelmia – ehkä huomaamattakin. Narkolepsiaan sairastuneiden korvauksia pantiin hoitamaan eri vakuutusyhtiöiden pooli. Ja niinhän siinä on käynyt, että se pyrkii korvaamaan elinikäisistä haitoista mahdollisimman vähän. Tämähän on ylipäänsä vakuutusyhtiöiden tapa.

Finnradion haastattelussa toimittaja Marcos Kuusjärvi kysyy kirjan vastaanotosta. Ketolainen ilmaisee pettymyksensä. Media on jäänyt poteroonsa, hänen toivomaansa julkisuutta ei asialle ole tullut. Ketolainen on kirjassaan varsin avomielinen ja vilpitön. Hän olisi senkin kautta halunnut vapauttaa keskustelua, poistaa kyräilyn. Siinä ei tunnuta onnistuneen. Ihmisiä joko leimataan tai ongelmia vähätellään. Median edustajat eivät uskalla nousta valtavirtaa vastaan.

Osaltaan tilanteeseen on tietysti vaikuttanut sosiaalinen media. Pelätään yhtyä erilaisiin ”laulukuoroihin”. Vapaa sana kirvoittaa kärjistämään, ja asettumaan vastakkain, syvää vastuuta hetkittäisistä heitoista ei kommentoijilla tunnu kehittyvän. On siis valittaen todettava, että syitä on niin sysissä kuin sepissäkin. Mutta olen joka tapauksessa vahvasti sitä mieltä, että valtamedian ja päätöksentekijöiden pitäisi kyetä tarkastelemaan ongelmia vastakkainasettelun sijaan ulkopuolelta ja analyyttisesti.

Yhtä kaikki, kauhistelen vielä sitä, mihin yhteiskuntamme on nimittelykiimassaan mennyt. Ketolainen toteaa haastattelussa, että sanomastaan on käsittämättömästi kaivettu jopa natsiaatetta. Millä perusteella häntä ollaan rinnastamassa joukkomurhaajiin?  Se on toki ääriesimerkki. Itse en pidä myöskään kaikenlaisista salaliittoteorioista enkä ”foliohattusyytöksistä”. Tuohon viimeksi mainittuun taisi eduskunnassa sortua jopa ministeritason henkilö keskusteltaessa rokotepassin ongelmista.

…

Kirjan varsinainen sisältö saa lähtölaukauksensa siitä, kun meksikolaisesta kylästä löydettiin sikainfluenssaa ja sitä varten luotiin pikaisesti rokote. Huhtikuussa 2009 tauti alkoi levitä maailmalle pikavauhtia. Maailman terveysjärjestö WHO oli valppaana ja julisti pandemiauhan. Suomalaiset tutkijat ja kansanedustajat kokoontuivat kesäkuussa. Tuolloin tautitapauksia oli löytynyt 26000. Suomessa oli löydetty neljä tapausta, kirjan tekijän sanoin ”matkatuliaisina”.

Kesäkuussa 2009 WHO julisti sikainfluenssan virallisesti pandemiaksi. Tautitapauksia oli yllä mainittu määrä, mutta ne olivat pääosin lieviä. Pandemian uskottiin olevan parissa vuodessa ohitse. Suomeen hankittiin rokotetta ilman kilpailutusta kalliilla hinnalla. Valmistajilleen se oli riskitön bisnes, tosiasiassa siis kultakaivos. Lokakuussa päästiin jo rokottamaan ja pian ihmiset jonottivat piikkiä. Tavoitteena oli saada koko kansakunta rokotettua. Rokotukset aloitettiin lapsista, mikä siis on osoittautunut virheeksi. Kirjan tekijä toteaa, että ”THL lietsoi tautipelkoa” ja samalla kehui rokotetta turvalliseksi. Rokotehaittoja alkoi kuitenkin tulla jo pian, virallisesti vuoden 2010 alkupuolella.

Mediakin rummutti pandemiaa ja rokotusten tärkeyttä. Vuoden 2010 lopulla alkoi kuitenkin jo näkyä, että pandemia hiipuu. Suomessa Pandemrix-rokotteita jäi 1,7 miljoonaa annosta THL:n varastoihin, samoin terveysasemilla ja sairaaloissa oli puolisen miljoonaa käyttämätöntä annosta. Niiden hävittäminen toi lisäkustannuksia. Kuten Ketolainen luonnehtii, oli ammuttu tykillä kärpästä.

Kevättalvella 2011 kesken perheen perinteisen retken Ketolaisen pojalle ilmestyi yllättäen vakavia oireita. Oli yli vuosi rokotteen ottamisesta.  Perheessä oli pohdittu, kannattaako se ottaa. Pojalle piikki annettiin. Uniongelmien ilmestyttyä päätöstä oli myöhäistä katua. Se oli sitten menoa. Haluttiin tehdä kaikki terveyden eteen.

Tekijän perheen omakohtaiset kokemukset ovat toki vain osanen kirjaa, mutta äidin ja isän taistelu oman poikansa puolesta tuo kirjaan koskettavuuden. Pyyteetön pyrkimys pojan terveyden puolesta käy kyllä ilmi joka hetkestä, jokaisesta kirjan rivistä. Ei jäädä toivomaan viranomaisten heräämistä vaan etsitään itse kysellen ja hapuillenkin uusia keinoja, uusinta tutkimustietoa, ongelmiin avoimesti suhtautuvia asiantuntijoita. Henkiset ja valitettavasti fyysisetkin iskut eivät ole hänelle edes hidaste vaan lapsen eteen on kaikki mahdollinen tehtävä.

Neurologi Markku Partinen Helsingin uniklinikalta oli se tutkija, joka antoi Ketolaisen perheelle toivoa.  Hän on tehnyt alallaan uraa uurtavaa työtä. Ketolaisen perheessä saatiin hänen tutkimuksistaan tietoa satunnaisesti, kun joku antoi vinkin erään aikakauslehden asiaa käsittelevästä artikkelista.

Kirjassa kuvataan myös muita tapauksia, joissa elämän haasteet tuovat draamaa ja hämmentävää kosketuspintaa. Nuo rokotushaitoja osakseen saaneet nuoret ja heidän läheisensä toimivat määrätietoisesti. He ovat joutuneet kamppailemaan elämässään tilanteessa, jossa julkisuus ei ole antanut heidän ongelmilleen tilaa.  Viranomaiset ovat saattaneet niitä jopa vähätellä. Kirjaa tulee lukeneeksi lähes kuin dekkaria, jännityksellä odottaen tulevia tapahtumia.

Kun rokotehaittoja alkoi nousta enemmän ilmi, onnistuttiin perustamaan vertaistukiryhmiä. Se oli eräänlainen käänne. Niin voitiin kannustaa avuttomuuden rajoilla ponnistelevia perheitä ja nuoria pääsemään elämän arjessa eteenpäin. Toisten kokemuksista ja ongelmista saatiin itse voimaa jatkaa. Tunnelin päähän toivottiin löytyvän valoa.

Kun sitten valtio tavallaan pesi kätensä ja vakuutusyhtiöiden pooli alkoi järjestää kärsineille korvauksia, oltiin valveilla ja kyettiin edes jotenkin puolustamaan omia täysin oikeutettuja vaatimuksia. Käsittämätöntä millaisella hehkutuksella selkeistä faktoista piittaamatta viranomaiset ovat runnoneet asioita eteenpäin.

…

Otan esille muutamia minua hämmentäviä seikkoja. Aluksi puutun tuohon valtion viranomaisten ja päättäjien rooliin. Valtion osana oli olla jonkinlainen perälauta. Se ei ollut riippumaton toimija, ja tuohon perälauta-sanaan pitäisi liittää sana ”olevinaan”. Toimittiin suurten rokotteita valmistavien yritysten ehdoilla. Puolueetonta tutkimusta rokotteiden haitoista oli mahdotonta tehdä, kun samat henkilöt istuivat milloin yhtiöiden johdossa tai palveluksessa, milloin valtion tutkimuslaitoksissa. Piiri pieni pyöri. Valtio lupasi kyllä korvata vahingot, mikäli niitä korvauksia ei muuten saada. Kirjan mukaan ne olivat tyhjiä lupauksia.  Poliitikoista siinä yhteydessä mainitaan peruspalveluministeri Paula Risikko. Hän lupaili kyllä, mutta loppujen lopuksi pesi asiasta kätensä. Kattavaa lakia korvauksista ei ole saatu aikaiseksi.

Eduskuntakin saa sapiskaa. Vuonna 2009 se päätti vapauttaa rokoteyritykset vastuusta. Sama tapahtui koronarokotteen tullessa markkinoille. Kun sitten reilun kymmenen vuoden kuluttua maailmalle iski Covid-19 -pandemia, mitään ei ollut menneestä opittu. Suunnattomia rahavirtoja on tuhlattu yritysten kassaan. Niiden liiketoiminta on täysin riskitöntä. Piikki on ollut auki. Ketolainen toteaakin, että mitään eivät päättäjät ole oppineet kymmenen vuoden takaisesta. Ja kansalaisten terveyttä valtio ei ole kyennyt takaamaan.

Nuo ”tyttöjen jutun” eli kohdunkaulan estoon tarkoitetun HPV-rokotteen haitat herättävät myös ihmetykseni. Se prosessi jatkuu aivan kuin ongelmia ei olisikaan. Siitä olen yllä jo maininnut enkä käsittele sitä enempää.

Kirjassa on monta surullista lohdutonta ja myös kannustavaa tarinaa. Viimeksi mainitulla tarkoitan, kuinka monet nuoret ovat jaksaneet taistella sairautensa kanssa epävarmoista näkymistä huolimatta. Esimerkiksi ne kaksi nuorta naista, jotka ovat joutuneet HPV-rokotteen uhreiksi.

Lasten koulunkäynnin ja opiskelun ongelmat kertovat kärsivällisyydestä, sitkeydestä. On jouduttu etenemään hitaasti, pienin askelin. Vanhemmat ja muut ulkopuoliset tukijat ansaitsevat myös kunnioituksen. On niitä, joilla tauti on puhjennut täysi-iän kynnyksellä. Sinisilmäisesti on menty rokotusjonoon ja sieltä on sitten viiveellä saatu tuliaisena vakava sairaus, minkä myötä ovat kaikki tulevaisuuden suunnitelmat parisuhde mukaan lukien romahtaneet. Elämää on täytynyt alkaa rakentaa täysin nollasta, vastassa ajoittain kylmän kalseasti suhtautuva virkavalta ja julkinen terveydenhuolto.

Kerron tässä yhteydessä erikseen erään nuoren miehen tarinan. Hän ei ole menettänyt uskoaan, vaan on löytänyt oman tiensä, vaikka umpikujaan välillä joutuikin. Tammikuussa 2010 hän oli 16-vuotias ammattikoululainen, joka otti rokotuksen julkisen painostuksen myötä. Alkuaan hän oli päätöstä kovasti empinyt.  Mutta hän taipui, kun ”media rummutti sikainfluenssan vaaroja” ja ihmiset ympäri Suomea jonottivat rokotetta. Piikin jälkeen alkoi tulla uupumuksen oireita, outoja väsymyskohtauksia, oppitunnilla nukahtelua. Ja väsymyskohtaukset vain lisääntyivät. Hänen tähtäimessään oli tulla isän perheyrityksen jatkaja. Kesällä ja syksyllä hänen tilanteensa paheni. Hän alkoi tutkia itsenäisesti asioita. Kun lisäksi jalatkin menivät välillä yhtäkkisesti alta, hän alkoi vahvasti aavistella narkolepsiaa, sillä sen oli todettu liittyvän sairauteen. Kun samanaikaisesti myös uutisissa kerrottiin narkolepsian olevan lisääntymässä, hän päätti mennä terveyskeskukseen selvittämään oloaan. 

”Lääkäri kuitenkin vastasi, että kuules poika. Narkolepsia on niin harvinainen tauti, ettei se voi sinulla olla. Hän lisäsi vielä, ettei pitäisi uskoa kaikkea, mitä netistä löytää.” s. 116

Lääkärin asenne jäi vaivaamaan ja nuorukainen hakeutui erikoislääkärin vastaanotolle, joka otti epäilyn tosissaan. Tuolloin nuorukainen oli 18-vuotias.

Elämä oli taistelua. Autokoulun teoriatunneilla hän nukkui, ratissa hän pysyi hereillä, koska ajaminen oli aktiivista toimintaa. Armeijaan hän meni, mutta se oli rankka kokemus. Oireet pahenivat. Hän keksi keinoja, miten pysyä hereillä. Yksi niistä oli kivun tuottaminen. Hän nipisteli itsensä mustelmille. Armeijan jälkeen hän hakeutui unitutkimuksiin. Diagnoosi vahvistettiin testeillä. Kyseessä oli narkolepsia-katapleksia. Onneksi hänen virallisista terveystiedoista löytyi merkintä oireista alle kaksi vuotta sikainfluenssarokotuksen jälkeen. Sen ansiosta hän oli oikeutettu vakuutuspoolin maksamiin korvauksiin. Hän sai kertakorvauksena hieman yli 20 000 euroa koko elämää rajoittavasta vammasta. Myöhemmin hänelle alettiin maksaa myös ansionmenetyskorvausta, mutta sen haun yhteydessä piti jo käydä kovaa taistelua byrokratian kiemuroissa. Korvaus oli niukempi, mitä odotettiin. Siinä vaiheessa 8-tuntista työpäivää oli jo jouduttu supistamaan neljään tuntiin.

Onneksi korvausten hakemiselle oli edes tuo kahden vuoden määräaika. Alkuaan pooli rajasi ilmoituksen kahdeksan kuukauteen rokotuksesta, mutta päätöstä muutettiin.

Nuorukainen alkoi jatkaa opintoja erityisjärjestelyin. Siihen kuuluu taukoja ja kävelyä kesken oppituntien, jotta vireystila säilyisi. Hänellä on koulussa tila, jossa hän voi välillä käydä nukkumassa. Kirjassa todetaan, että tuon kaltaisten erityisjärjestelyjen pitäisi olla malliesimerkkinä kaikille sikainfluenssarokotteiden uhreille. Tuki on räätälöity tilanne huomioon ottaen opiskelijan tarpeiden mukaisesti. Joku voi tarvita esimerkiksi fysio- tai muuta terapiaa.

Lääkitys on järjestetty niin, että syvä uni saadaan jatkumaan aamuun saakka. Nuorukainen pystyy itse tarkkailemaan unensa laatua.

Nyt tämän nuoren miehen tilanne on se, että hän on voittanut pelkonsa ja hän voi katsoa elämässään eteenpäin. Tulevaisuuden suunnitelmat ovat kuitenkin menneet uusiksi. Hän ei enää aio pyrkiä jatkamaan isänsä perheyritystä. Hän on löytänyt oman tiensä. Hän opiskelee perinteistä hirsirakentamista, noudattaa omaa erityistä terveellistä ruokavaliota. Hän pyrkii elämässään kuuntelemaan entistä enemmän omaa kehoaan. Hänen unelmansa on rakentaa joskus oma hirsitalo.

Narkolepsia aiheuttaa psyykkisiä oireita, väsymys nostaa pintaan aggressioita ja ympäristön syyllistämistä. Murrosiässä ne voivat purkautua voimallisesti. Jatkuva vihan tunne on seuralaisena. Myös muisti häiriintyy. Jatkuvassa uupumuksen tilassa aivot eivät jaksa toimia. Myös aktiivinen puheaika on hyvin lyhyttä. Keskittymiskyvyn hiipuessa myös puhe hidastuu.

Kirjassa kerrotaan myös huostaanottotapauksesta. Se on kyllä mielestäni järkyttävä ylilyönti, mikä osoittaa sosiaaliviranomaisten ammattitaidottomuuden.

Oli kyse murrosikäisestä pojasta. Elämä kolhi, vanhemmat antoivat kaikkensa. Sattui tilanne, jossa äiti sai pojan unentokkuraisen käytöksen johdosta vammoja. Hän sattui siitä mainitsemaan koulun sosiaaliohjaajalle. Tämä päätyi tekemään lastensuojeluilmoituksen. Ja viranomaiset tekivät täysin älyttömän päätöksen - huostaanoton. Poika vietiin eroon kodistaan yli sadan kilometrin päähän nuorisokotiin. Siellä ei asiantuntemus riittänyt pojan auttamiseen, mutta onneksi perheen isä saattoi käydä siellä ja olla pojan tukena. Niinpä pojan vanhemmat jatkoivat työtään miten kykenivät. Sosiaaliviranomaiset olivat jarruina mutta vanhemmat jatkoivat sitkeästi. He jatkoivat heidän omaehtoisesti järjestämäänsä hoitoa. Onneksi he pääsivät helposti kosketukseen poikansa kanssa ja saattoivat kuljettaa häntä hoitoon. Mutta se kolmas osapuoli oli koko ajan ”läsnä”. Huostaanotolla oli omat ehtonsa.

Jatkan vielä huostaanotosta yleisellä tasolla. Asia ei siis liity Ketolaisen kirjaan, mutta kerron näkemykseni, koska se ensiksikin osoittaa, millaisessa todellisuudessa narkolepsiasta kärsivän nuoren huostaanotto on tapahtunut. Toiseksi asia on minua kiinnostanut oikeastaan jo vuosikymmeniä. Nämä huostaanotot ovat tulleet minulle omakohtaisesti läheisiksi, koska suoritin 80-luvulla siviilipalveluksen lastenkodissa, jossa näiden kipeiden asioiden kanssa oltiin tekemisissä. Itsekin olin läheisesti kosketuksissa muutamaan tapaukseen. Luin asiasta jokunen vuosi sitten Maria Syvälän (nyk. Asunta) kirjan.

Maria Syvälä, Hukassa huostassa: kertomuksia lastensuojelun runtelemista perheistä. Radium-kirjat 2013.

Se on vaikuttava raportti huostaanoton virkavaltaisuudesta, jota tekisi mieleni kutsua lähes byrokratian mielivallaksi. Valitettavasti kirjan painos on loppu mutta kirjastosta sen löytää.

Lastensuojeluviranomaisten hampaisiin joutuneet perheet ja yksinhuoltajat ovat vain numeroita byrokratian listassa. Huostaan otettujen vanhemmat joutuvat turvattomaan asemaan, kun heiltä kaikkien muiden vaikeuksien ohella on viety vielä lapsikin. He voivat vain avuttomina seurata sivusta viranomaisten omavaltaisia toimia. Nousee pelko, että jos kehitys jatkuu samaan suuntaan, ollaan lähes dystopian tiellä. Onneksi nyt tuntuu, että suurimmista ylilyönneistä on alettu ottaa opiksi. Näen kuitenkin edelleen vaaroja kehityksessä.

On ensiksikin aiheettomien lastensuojeluilmoitusten vuoksi käynnistettyjä toimenpiteitä, joissa asioita ei tutkita tarkemmin vaan lapsi saatetaan ottaa huostaan suoralta kädeltä. Lastensuojeluviranomaisille se tuntuisi olevan se ensimmäinen ja ainoa toimenpide. Vaihtoehtoja ei ole. Sillä ei ole mitään väliä, kuinka tärkeää olisi pitää perhe kasassa, lapsi kosketuksessa äitiinsä. Ei minkään hataran ilmoituksen pohjalta saisi tehdä niin kipeitä toimia.

Tuntuisi olevan niin, että vastustus vain lisää halukkuutta vallankäyttöön. Vaihtoehtoja ei ole. Esimerkiksi kodin tukihenkilö olisi kannatettava ratkaisu, minkä myötä perhe pyrittäisiin pitämään kasassa. Johonkin levottomaan nuorisokotiin, lastenkotiin tai sijoitusperheeseen laittaminen vie lapsen eroon äidistään, ja äiti on kuitenkin se tärkein ihmissuhde. Voi jopa käydä niin, että vanhemmat eivät edes pääse tapaamaan lastaan. Mielenterveys siinä järkkyy.

Lisäksi on vielä oikeusvaltion kannalta kyseenalainen seikka. Valitus huostaanotosta on käytännössä mahdoton tehdä. Usein sen käsittelee hallinto-oikeus, jossa ei oteta kantaa itse päätökseen, pelkästään muodollisiin seikkoihin. Tätä ovat asiantuntijat kritikoineet.

Tällaiseen kehitykseen mennään julkisen sektorin kasvaessa, kun ihmiset oikeuksia puolustaessaan saavat vastaansa omaa kunniaansa puolustavan virkamieskunnan.

…

Palaan nyt Piikki-kirjan aiheeseen. Tärkeä virkamies asian hoitoon liittyvä virkamies olisi ollut lapsiasiain valtuutettu, johon myös kirjan tekijä on yhteydessä. Hän käy jopa keskusteluja tuolloin lapsiasianivaltuutettuna toimineen Tuomas Kurttilan kanssa. Ketolaisen mukaan juttu kyllä luisti. Hän pitää hyvänä, että virkamies ylipäänsä suostui ottamaan vastaan. Asiat eivät kuitenkaan hänen kauttaan edenneet. Kaiken lisäksi henkilö vaihtui. Seuraajan myötä onkin saatu hyvin kuvaava reaktio: ”Näihin yksittäisiin asioihin he eivät voi ottaa kansaa”. Noin siis sanoo virkamies, jonka tehtävänä on valvoa, että alaikäisten lasten oikeusturva toteutuu Suomessa. Tekijä kuitenkin toteaa ristiriitaiseksi sen, että paljon pienempien lapsiryhmien asemaan tuo samainen henkilö on ottanut kantaa.

…

Lopuksi lainaan kirjan tekijän näkemyksiä. Liikkeelle pitäisi lähteä lainsäädännöstä. Siihen hallitus ja eduskunta suhtautuvat kuitenkin haluttomasti. Mediakin voisi sysätä poliitikkoja liikkeelle, mutta - kuten yllä jo todettiin – valtamedia ei ole osoittanut asiaan kiinnostusta.

Ihmisten on kuitenkin otettava vastuu itsestään. Ketolaisen eräs painava viesti kohdistuu meihin jokaiseen. Kun joku kohtaa ongelmia, esimerkiksi rokotuksen jälkeen, ei kannata jäädä yksin ongelmiensa ja aivojensa kanssa. On etsittävä mahdollisimman nopeasti apua terveydenhuollosta ja vertaistuen piiristä. Apua löytyy, kun lähtee liikkeelle.  

Ketolaisen mukaan jokainen voi päättää itse, kuinka tarpeelliseksi hän rokotteet kokee. Suurimmalle osalle jälkioireita ei tule. Jos niitä tulee, niin pitää hakea apua. Koronaan liittyen hänen itsensä mielestä lapsia ei olisi pitänyt rokottaa, mutta se on vain hänen kantansa.

Jokaisen tulisi painaa mieleensä Ketolaisen muistutus, jonka hän toteaa yhdessä yllä linkitetyssä videopuheenvuorossaan: ”Jos sattuu tulemaan rokotehaittoja, niin kirjauttakaa ne heti omakantaan jonkun terveysviranomaisen kautta.” Sen kautta voidaan viedä asioita eteenpäin virallisesti eteenpäin. Hän kehottaa ihmisiä taistelemaan oikeuksistaan.