Oikeudenmukaisuutta mielivallan sijaan! (lastensuojelusta ja toisestakin kipeästä aiheesta)

 

Kajoan nyt kahteen suomalaisen yhteiskunnan toimivuuden kannalta tärkeään aiheeseen, joista toisesta olen kirjoittanut aiemmin ja sitä toistakin olen ainakin sivunnut. Ensimmäisen osalta on kyseessä eräänlainen jälkikirjoitus reilu vuosi sitten kirjoittamaani juttuun. Jälkimmäinen aihe on puolestaan kiinnostanut jo vuosikymmenet, ja viime vuosien myötä järkytysten määrä on vain kasvanut.  

Molempia asioita yhdistää oikeudenmukaisuuden vaatimus. Yhteiskuntamme perusta – oikeusvaltio – on koetuksella. Mielivalta ja mahdollisesti myös korruptio syö yhteiskuntamme perustaa virkamieskuntamme tuella. Haluan painottaa sanaa ”mahdollisesti”, sillä on hyvä pitää kiinni suhteellisuuden tajusta.  Kissa on kuitenkin nostettava pöydälle. Olen kuitenkin vain ulkopuolinen tarkkailija. Kumpaankaan asiaan minulla ei ole omakohtaista tuntumaa esimerkiksi läheisteni kautta.

Kyse on rakkaudesta omaan isänmaahani. On hätä niiden puolesta, jotka ovat jääneet tai jäämässä mielivallan jalkoihin. Tuollaisissa prosesseissa tavallinen heikko ihminen joutuu kohtaamaan oman avuttomuutensa. Tukea ei heru ilman taistelua. Hieman hengettömästi ilmaisten kehityssuunta on väärä. Eniten suututtaa, että vuosien myötä mikään ei tunnu muuttuvan. Ongelmat on tiedostettu mutta karavaani jatkaa kulkuaan. Ehkä kielikuva on väärä, sillä mitään keidasta ei ole kohdalle odotettavissa.

Vilnan vanhassa kaupungissa ensilumen aikaan 2011

…

Aihe 1: Narkolepsian jälkipeliä

 

Tässä lähtökohtana on Yleisradion uutinen muutaman päivän takaa: https://yle.fi/uutiset/3-12667697 .  14-vuotiaana narkolepsiaan sairastunut Jere vaatii oikeusteitse valtiolta korvauksia. Kyse on suurista summista, ja ihan syystä. Oikeusistuimen ratkaisulla tulee olemaan suuri vaikutus myös kuudelle muulle narkolepsiaan lapsena tai nuorena sairastuneelle. Oikeudessa on kyettävä osoittamaan, että syynä sairastumiseen on Pandemrix-sikainfuenssarokote. Jere sai rokotteen vuonna 2009. Tuolloin hänellä olisi ollut kaksi vuotta aikaa tehdä vahinkoilmoitus. Hän sairastui vuonna 2010. Noiden korvausasioiden hoito ohjattiin tuolloin lääkevahinkovakuutuspoolin ratkaistavaksi. Ymmärrän Jereä täysin. Nuoren teini-ikäisen on vaikea tehdä nopeaa ratkaisua, kun ei tajua rajujen väsymyskohtauksien syytä eikä julkinenkaan puoli (kuten esimerkiksi kouluterveydenhoitaja) ole niistä kiinnostunut. Vaatii paljon, että teini-ikäinen koulupoika ottaa asian itse esille.

Aiheesta olen kirjoittanut vuosi sitten syyskuussa. Se löytyy täältä. Se avaa osaltaan meneillään olevan oikeusjutun taustoja. Kirjoitukseni otsikko (”Kun piikki toi narkolepsian – ajankuvaa rokotusten kääntöpuolelta”) kertoo jutun pääasian mutta sivutaanhan siinä toki hieman myös tuolloinkin jo ajankohtaista koronarokoteasiaa, sillä niihin liittyvistä haitoista ja myös korvauksista oli alettu pitää ääntä. Pääasia on kuitenkin kerrottu otsikossa.

Vuodentakainen kirjoitukseni käsittelee Päivi Ketolaisen vasta ilmestynyttä kirjaa nimeltään Piikki, jossa tekijä kertoo omakohtaisen kuvauksen perheen arjesta, kun oma lapsi sairastui narkolepsiaan. Lisäksi hän käsittelee avoimesti omaa viranomaistaisteluaan. Ja myös muut sairastuneet tai heidän omaisensa pääsevät ääneen. Ketolainen tuo kyllä esille monia seikkoja, jotka osoittavat kansalaisten avuttomuuden suurta virkamiesjoukkoa vastaan. Lisäksi hän kritisoi kovin äänenpainoin myös sosiaalisessa mediassa sitä, että korvausasia on ulkoistettu jollekin vakuutusyhtiöiden ”poolille”. Sehän ja ajaa tosiasiassa lääkeyhtiöiden intressejä ja toimii niin muodoin tavallisten kansalaisten intressejä vastaan, heidän kärsimyksiään vähätellen. Ketolainen osoittaa myös suomalaisten päättäjien avuttomuuden ja suoranaisen passiivisuuden asiain hoidossa. Nimiäkin hän mainitsee.

Kuuntelin erään nettikeskustelun lokakuulta 2021. Siinä Ketolainen kertoo, että kirja on myynyt hyvin. Hänen mukaansa se oli tuolloin jo lähes loppuunmyyty. Tarkistin Adlibriksen kirjakaupasta ja havaitsin, että kyllä sitä sieltä ainakin vielä saa. Tuossa keskustelussa Ketolainen toteaa, että kirjan tekoprosessi oli hänellä jonkinlaista puhdistautumista. Hän sai sen myötä koottua itsensä. Toinen tavoite oli aikaansaada yhteiskuntaan keskustelua ja ehkä muutostakin, mutta siinä hän on joutunut pettymään. Niin kirjasta kuin asiastakin on lähinnä vaiettu.

Uskoakseni oikeusjutussa ei ole kovin suuria mahdollisuuksia läpimenoon. Yleisradion jutusta käy selvästi ilmi, että poolia edustava lakimies on kannanotossaan ehdottoman luja. Ihmeitä ei tapahdu. Etujansa puolustaessaan pooli jyrää kansalaisten intressit ja oikeusturvan. Toivottavasti olen väärässä.

Lisään uutisesta vielä yhden hyvin subjektiivisen kommentin. Se koskee toimittajan asennetta. Hän on toki ammattitaitoinen ja asiallinen. Mutta korvauksia vaativan nuoren miehen henkilökuvaa luodessaan olin havaitsevani ”rivien välistä” jonkinlaista myötäelävää sääliä, josta ei puutu myöskään pikkuruista ylimielisyyttä. Ei kai vain sekin kerro jotain valtamedian sitoutuneisuudesta?

Viime vuonna asiaan yritettiin saada oikeutta myös kansalaisaloitteen kautta (linkki). Se ei johtanut tulokseen, mutta onneksi voimme tutustua sen perusteluihin.

 

Aihe 2: lastensuojelu huostaanotot, nimettömät ilmiannot

 

Olen seurannut lastensuojelun ja huostaanottojen kehitystä oikeastaan 80-luvulta lähtien. Joskus työsitoumusteni vuoksi hyvin passiivisesti mutta viime vuosina valveutuneemmin. Silloinkin toki lähinnä sosiaalisessa mediassa kohtaamieni keskustelujen ja kirjoitusten kautta. Palaan edempänä omaan kosketuskohtiini näissä asioissa.

Surukseni sain taas netissä eteeni juttua lasten huostaanotoista. Asia on järkyttävä, mutta tuskin pystyn enää järkyttymään. Valitettavasti toivottomuus on saanut vallan.  Aiheesta on yritetty jo kauan pitää ääntä mutta päättäjät tuntuvat elävän kuin umpiossa. Nimettömien ilmiantojen ja lastensuojelun hätiköityjen toimien ongelmat ja suoranaiset ihmisoikeusrikkomukset tunnetaan, mutta asialle ei ole tehty mitään. Byrokratia jyllää ja siinä vedotaan vain lainsäädäntöön. Viranomaiset aivan kuin yrittämällä yrittävät toimia silmät ja korvat kiinni, asianomaisia kuulematta. Nimettömät ilmiannot otetaan vastaan kuin jonakin jumalallisena käskynä äärimmäiseen huostaanottotoimeen. Eikä avioerokiistoihin liittyvät vieraannuttamisprosessitkaan laannu, vaikka sen haitat ja tuhovoima tiedetään. Viranomaistahot saavat siitäkin vain keinon esimerkiksi lasten isän kyykyttämiseen.

Suosittelen kovasti katsomaan tämän Youtubesta avautuvan keskustelun:  https://www.youtube.com/watch?v=e94I16jNQ-0. Se käsittelee lastenhuoltoon liittyviä väärinkäytöksiä, siihen liittyvää business-ajattelua ja suoranaista korruptiota. Se on osuva ajankuvaus, joka paljastuu yhteiskuntamme kääntöpuoli raadollisuuksineen. Jutun ensiesitys oli tämän vuoden syyskuussa, joten se on vielä ajankohtainen.  En ala sitä nyt yksityiskohtaisemmin setviä. Sen voi kukin käydä lävitse itsenäisesti.

Yksi keskustelija on entinen lapsiasianvaltuutettu, johon myös Leena Ketolainen sattui olemaan yhteydessä. Hän on hyvä argumentoimaan ja pyrkii olemaan ymmärtävä ja sovitteleva ottaessaan vastaan muiden keskustelijoiden avointa kritiikkiä nykyjärjestelmää vastaan. Hän pyrkii kyllä dominoimaan, mutta onneksi muut keskustelijat laittavat hänetkin lujille. Oikeastaan Ketolaisen kuvaus hänestä Piikki-kirjassa osuu aika lailla kohdalleen.

Itse asiassa käsittelen tuossa yllä jo mainitsemassani blogitekstissäni myös huostaanottokysymystä. Ketolaisen perhe joutui lapsen oikeuksia puolustaessaan myös sen ongelman eteen. Laitan siitä suoran lainauksen tämän juttuni loppuun.

Tätä keskustelua on aiheesta käyty vuosikaudet. Suuri kritiikki on kohdistunut siihen, että ongelmakysymykset ratkaistaan hallinto-oikeudessa. Siellä ne eivät oikeastaan etene mihinkään. Kyseessä saattaa kuitenkin olla jopa korruptio ja vastuullisen virkahenkilökunnan mielivalta.

Kahteen tuntiin sisältyy monia puolia. Toivottomuuden tunne kuitenkin jää päällimmäisenä mieleen. Ei tunnu hätään joutunut perhe tai yksinhuoltaja saavan ymmärrystä. Ihminen voidaan vaikeassa elämäntilanteessa nimettömien ilmiantojen myötä lyödä maanrakoon. Ja jos viranomainen jää jossain kohdin altavastaajaksi, niin seuraavassa yhteydessä hän saattaa koston kautta iskeä takaisin.

Keskustelussa nousee esille lainsäädännön puutteita, joka mahdollistaa mielivallan. Virkailijat suoranaisesti sanelevat herkässä tilassa oleville vanhemmille, määräävät ja ryöpyttävät. Inhimillinen suhde on kaukana. Ja oheisilmiöt seuraavat toistaan, itsemurhatkaan eivät ole harvinaisia. Jääviysseiakat on unohdettu. Vastaanottavat laitokset saavat neuvotteluoikeudet, he saavat päättää ja siinä toiminnassa valtio maksaa auliisti. Se on korruptiota.

Paljon huokeammalla selvittäisiin, jos perheitä tuettaisiin vanhalla kodinhoitajaperiaatteella. Mikä ihme meidän yhteiskuntaa vaivaa, kun laitoshoitoa vängätään kuin käärmettä piippuun. Oma perhe on kuitenkin loppujen lopuksi se lapselle turvallisin vaihtoehto.

Havahduin eilen illalla, kun tämä kirjoitukseni vielä odotti viimeistelyään. Eräs lasten parissa työskentelevä psykologi kertoi hyvin tuoreesta itsemurhasta. Hän oli järkyttynyt, silmät kyynelissä. Se kehitys, josta yllä esittelemäni videon loppupuolella keskustellaan, näyttäisi olevan todellisuutta.

                                                        

…

Kerron tähän yhteyteen oman kiinnekohtani lasten suojeluun. Nyt mennään 80-luvun alkupuolelle.

Suoritin noin 40 vuotta sitten siviilipalvelukseni eräässä lastenkodissa. Sinne tuotiin yllättäen juhannuksen aikoihin kaksi ”pikkutyttöä”, nuorempi vasta puolivuotias, toinen pari-kolme vuotta vanhempi. Kyseessä oli nopea toimi aikana, jolloin koko Suomi oli keskittynyt keskikesän juhlan viettoon. Satuin tuolloin olemaan yksin työvorossa. Ja minusta tuli ihan yllättäen vauvan hoitaja, ilman syvempää kokemusta.

Miksi tuo sijoitus tapahtui? Isä oli vankilassa ja äidin mieli oli järkkynyt niin paljon, että hänet vietiin hoitolaitokseen. Isovanhemmat asuivat lähistöllä. He kävivät seuraavina päivinä ja viikkoinakin siellä katsomassa lapsenlapsiaan. Heille ei tyttöjä kuitenkaan hoitoon suotu tai luotettu. Siihen lienee ollut omat syynsä. En sitä tuolloin pohtinut. Jälkeenpäin olen kyllä ymmärtänyt: tyttöjen äiti saattoi olla arvaamaton, eikä senkään vuoksi isovanhempiin luotettu.

Lapset olivat tuossa hoitopaikassa reilun kuukauden. Isovanhemmat kävivät siellä ainakin alkuvaiheessa aika tiuhaan. Koin itseni tuolloin vaivautuneeksi. Tilanne oli painostava, eikä vanhempi tytöistäkään heihin erityisen riemuisena tainnut reagoida. Kerran isoäiti seurasi silmä tarkkana, kun olin ruokkimassa puolivuotiasta. Siitä hän teki valituksen, että juotin tuttipullosta liian kuumaa maitoa, mikä ei todellakaan pitänyt paikkaansa. Ja lastenkodin vastuulliset työntekijätkin panivat nuo moitteet omaan arvoonsa.

Suurin yllätys tapahtui kerran, kun paikalle ilmestyi tyttöjen äiti. Hän oli kai karannut paikastaan, jonka käsitimme olevan suljettu. En ollut tuolloin yksin paikalla, mutta kuitenkin tein jotakin vauvan kanssa. Tilanne oli hämmentävä, myös isompi tyttö hämmentyi. Pari poliisia tuli pian paikalle. Heistä toinen sai puhumalla naisen lähtemään heidän mukaansa. Asia selvisi hyvin rauhanomaisesti. Jälkeenpäin olen ihastellut tuon poliisimiehen puhetaitoja ja arvostukseni poliisin toimia ja ammattitaitoa kohtaan nousi kertaheitolla. Ei äiti mitenkään vaaralliselta näyttänyt, mutta olihan se meille järkytys. Äiti toki ilahtui tyttärensä tavatessaan. Se oli hänen päällimmäinen tunteensa. Mitään aggressioita ei ollut eikä voimakkaita tunnepurkauksiaankaan.

Mutta täytyy kertoa muutamalla sanalla myös suhdettani noihin tyttöihin. Puolivuotias oli alusta alkaen todellinen ilopilleri. Tuntui, että hän vain hymyili. Muuta ei ole jäänyt minun muistiini. Isomman kanssa meni alussa hyvin, mutta ajan myötä hän hieman vieraantui.

Kerron vielä ensitapaamisen, kun kohtasimme puolivuotiaan kanssa kahden kesken. Yöhoitaja oli kertonut minulle tilanteen. Ja minun täytyi nopeasti valmistautua yllättävään tilanteeseen.

Menin aamutuimaan työpaikkaani. Tytöt oli sijoitettu perähuoneeseen. Vanhempi vielä nukkui.  Minun ensimmäinen tehtäväni oli mennä puolivuotiaan luo ja ruokkia hänet. Hän oli jo hereillä, ja katseli minua iloisesti jokellellen kuin vanhaa tuttua. Hän nautti kaikesta eikä tuntunut osaavan vierastaa. Otin hänet syliini ja teimme aamuaskareet. Isosiskokin heräsi ja seurasi toimiamme. Vauva imi tuttipulloa ahnaasti. Ja sitten jokelteli iloisesti. Niin tutustuimme. Se oli käsittämätön tilanne.

Pienempi sai sijaiskodin aiemmin. En ollut silloin työvuorossa, kun hänet noudettiin. Myöhemmin olen kuullut huhuja, että hänelle olisi käynyt hyvin. Hän siis on saanut kasvaa uudessa kodissa turvallisesti. En tiedä lainkaan, onko hänellä ollut lapsena yhteys omiin biologisiin vanhempiin. Luulen että ei ole.

Vanhempikin tyttäristä sai uuden kodin. Siinä minulla oli oma roolini. Olin häntä saattamassa. Minä olin siihen sopiva, koska tytöllä ei ollut minuun samanlaista tunnesidettä kuin naispuolisiin työntekijöihin. Hän sai luoda tunnesiteen siinä samassa uuden äidin kanssa. Se oli herkkä hetki kaikin puolin. Jännityksessä elettiin. Kaikki sujui niin kuin pitikin. Tyttö otti sijaisäidin omakseen ja lähdin kotiin.

Myöhemmin olen kuullut, että siinä kävi huonommin. Vaikka perhe oli todella fiksu ja ensitapaamisessa nousi vain lämpöisiä ajatuksia, niin ristiriidat nousivat kuitenkin pinnalle. En tiedä niistä tarkemmin. Mutta ei se sijaisvanhemmista ollut todellakaan kiinni.  Päinvastoin, olen todella ihaillut heitä, että he olivat valmiita sitoutumaan ja ottamaan kovia kokeneen lapsen perheeseensä. Tyttö oli kai jo sen verran kasvanut, että erilaiset yllättävät traumat nousivat pintaan. Omakin äiti oli hyvin muistissa. En tiedä, miten hänelle on käynyt. Hän saattoi saada uuden sijoituskodin, tai ehkä hän joutui laitoskierteeseen. Sitä olen miettinyt, kuinka isomman tytön kannalta rankalta tuntui joutua pikkusiskosta erilleen. Muuta vaihtoehtoa ei kuitenkaan ollut.

Noista vuosista on aika kuitenkin kulunut ja käsittääkseni käytäntö huostaanotossa on paljon muuttunut. Sen paljastaa myös yllä linkkaamani keskustelu.

Tuosta siviilipalveluaikaan liittyen kerron vielä hieman lastenkodista. Siellä asusteli lähinnä teini-ikäisiä. Nuo pikkulapset olivat poikkeus. Teinien kanssa oli kyllä hankalia ja yllättäviäkin tapahtumia. Oli myymälävarkauksia, ja puukkokin joskus heilui. Mutta kaikissa nuorissa oli myös toinen puoli: mukava ja seurallinen. Joidenkin kanssa jopa ystävystyin. Juttelimme asioista avoimesti. Luulin heidän kypsyvän aikuisuuteen. Ja sittemmin kuulinkin täysin päinvastaista. Ehkä se ystävyyskin voidaan laittaa lainausmerkkeihin. Olin vain työläinen, joka välitti, mutta kun palvelukseni loppui, jätin heidät, enkä voinut pitää yhteyttä. Minäkin siis hylkäsin heidät, mihin he olivat jo pienempänä tottuneet.

Ja tuohon palveluvuoteen sisältyy paljon keskusteluja muiden lastenkodeissa työskentelevien kanssa, myös raavaiden miesten kanssa, jotka toivat naisvaltaiseen hoitotätijoukkoon miehen mallia.

Se oli elämäni rikkaimpia kokemuksia. Tuo kokemus taustana olen seurannut huostaanottobisneksen kehitystä. Ja voin vain kauhistua.

Kiinalaista taidetta vuodelta 1924

                                                        

…

Liitän loppuun suoran lainauksen Piikki-tekstistäni. Siinä mainitaan Maria Syvälän (nykyinen Asunta) vuonna 2013 ilmestynyt kirja. Se on avannut minulla monia tärkeitä seikkoja lasten suojelusta. Olen seurannut Asunnan ulostuloja ja hän nostaa edelleen esille aiheeseen liittyviä asioita.  

Maria Asunta on nostanut asian esille Facebook-seinällään. Hänen vuonna 2013 luomastaan kirjasta on maininta yllä.

Kirjassa kerrotaan myös huostaanottotapauksesta. Se on kyllä mielestäni järkyttävä ylilyönti, mikä osoittaa sosiaaliviranomaisten ammattitaidottomuuden.

Oli kyse murrosikäisestä pojasta. Elämä kolhi, vanhemmat antoivat kaikkensa. Sattui tilanne, jossa äiti sai pojan unentokkuraisen käytöksen johdosta vammoja. Hän sattui siitä mainitsemaan koulun sosiaaliohjaajalle. Tämä päätyi tekemään lastensuojeluilmoituksen. Ja viranomaiset tekivät täysin älyttömän päätöksen - huostaanoton. Poika vietiin eroon kodistaan yli sadan kilometrin päähän nuorisokotiin. Siellä ei asiantuntemus riittänyt pojan auttamiseen, mutta onneksi perheen isä saattoi käydä siellä ja olla pojan tukena. Niinpä pojan vanhemmat jatkoivat työtään, miten kykenivät. Sosiaaliviranomaiset olivat jarruina mutta vanhemmat jatkoivat sitkeästi. He jatkoivat heidän omaehtoisesti järjestämäänsä hoitoa. Onneksi he pääsivät helposti kosketukseen poikansa kanssa ja saattoivat kuljettaa häntä hoitoon. Mutta se kolmas osapuoli oli koko ajan ”läsnä”. Huostaanotolla oli omat ehtonsa.

Jatkan vielä huostaanotosta yleisellä tasolla. Asia ei siis liity Ketolaisen kirjaan, mutta kerron näkemykseni, koska se ensiksikin osoittaa, millaisessa todellisuudessa narkolepsiasta kärsivän nuoren huostaanotto on tapahtunut. Toiseksi asia on minua kiinnostanut oikeastaan jo vuosikymmeniä. Nämä huostaanotot ovat tulleet minulle omakohtaisesti läheisiksi, koska suoritin 80-luvulla siviilipalveluksen lastenkodissa, jossa näiden kipeiden asioiden kanssa oltiin tekemisissä. Itsekin olin läheisesti kosketuksissa muutamaan tapaukseen. Luin asiasta jokunen vuosi sitten Maria Syvälän (nyk. Asunta) kirjan.

Maria Syvälä, Hukassa huostassa: kertomuksia lastensuojelun runtelemista perheistä. Radium-kirjat 2013.

Se on vaikuttava raportti huostaanoton virkavaltaisuudesta, jota tekisi mieleni kutsua lähes byrokratian mielivallaksi. Valitettavasti kirjan painos on loppu mutta kirjastosta sen löytää.

Lastensuojeluviranomaisten hampaisiin joutuneet perheet ja yksinhuoltajat ovat vain numeroita byrokratian listassa. Huostaan otettujen vanhemmat joutuvat turvattomaan asemaan, kun heiltä kaikkien muiden vaikeuksien ohella on viety vielä lapsikin. He voivat vain avuttomina seurata sivusta viranomaisten omavaltaisia toimia. Nousee pelko, että jos kehitys jatkuu samaan suuntaan, ollaan lähes dystopian tiellä. Onneksi nyt tuntuu, että suurimmista ylilyönneistä on alettu ottaa opiksi. Näen kuitenkin edelleen vaaroja kehityksessä.

On ensiksikin aiheettomien lastensuojeluilmoitusten vuoksi käynnistettyjä toimenpiteitä, joissa asioita ei tutkita tarkemmin vaan lapsi saatetaan ottaa huostaan suoralta kädeltä. Lastensuojeluviranomaisille se tuntuisi olevan se ensimmäinen ja ainoa toimenpide. Vaihtoehtoja ei ole. Sillä ei ole mitään väliä, kuinka tärkeää olisi pitää perhe kasassa, lapsi kosketuksessa äitiinsä. Ei minkään hataran ilmoituksen pohjalta saisi tehdä niin kipeitä toimia.

Tuntuisi olevan niin, että vastustus vain lisää halukkuutta vallankäyttöön. Vaihtoehtoja ei ole. Esimerkiksi kodin tukihenkilö olisi kannatettava ratkaisu, minkä myötä perhe pyrittäisiin pitämään kasassa. Johonkin levottomaan nuorisokotiin, lastenkotiin tai sijoitusperheeseen laittaminen vie lapsen eroon äidistään, ja äiti on kuitenkin se tärkein ihmissuhde. Voi jopa käydä niin, että vanhemmat eivät edes pääse tapaamaan lastaan. Mielenterveys siinä järkkyy.

Lisäksi on vielä oikeusvaltion kannalta kyseenalainen seikka. Valitus huostaanotosta on käytännössä mahdoton tehdä. Usein sen käsittelee hallinto-oikeus, jossa ei oteta kantaa itse päätökseen, pelkästään muodollisiin seikkoihin. Tätä ovat asiantuntijat kritikoineet.

Tällaiseen kehitykseen mennään julkisen sektorin kasvaessa, kun ihmiset oikeuksia puolustaessaan saavat vastaansa omaa kunniaansa puolustavan virkamieskunnan.

…

Päivitys 5.11.2022

Otsikkoa hieman muutettu

Sota ja rauha

 Olen monen muun mukana ihmetellyt, mihin diplomatia on nykyisin kadonnut. Ja missä on rauhanliike? ei ole rauhantekijöillä sijaa mediapoolimme dominoimassa tajunnassamme

Nykyinen sota alkoi vuonna 2014. Eräät (mm. elokuvantekijä Sergei Sokurov) ennustivat jo vuonna 2007, että sota on väistämätön – Ukrainassa kuin myös Kaukasuksella. Ja siitä sen on helppo levitä idemmäksi keskiseen Aasiaan. Tarkoitan Neuvostoliiton hajotessa syntyneitä tasavaltoja. Sitä on hekumoinut USA. Se maa on käynyt hegemoniasotaa, jossa tavoitteena on Venäjän valta-aseman tuhoaminen. Taitaa siinä samassa jätevedessä mennä myös Eurooppa.

Ukraina on oligarkkivaltio, kuten Venäjäkin. Ei sinne ole saatu rakennettua minkäänlaista demokratiaa. Se on tarpeeksi heikko ja hajanainen kansainväliseen hyväksikäyttöön.

Kiinan kansantasavallassa puoluekokous alkaa tänään 16. lokakuuta. Sen on määrä kestää viikon. Ratkaisevat päätökset julkistetaan kokouksen viimeisenä päivänä. Sen jälkeen tiedetään enemmän ainakin henkilövalinnoista. On taas tilaa spekulaatioille siitä, miten arvoituksellinen Kiina menettelee kireässä kansainvälisessä tilanteessa. Ei mene Kiinankaan taloudessa hyvin, mutta yksi kai on kuitenkin varmaa. Tulevaisuus on Aasian. Ehkä se kuitenkin selviää parhaiten maailmantaloutta uhkaavalta romahdukselta. Kiina toimii eri tavalla kuin kvartaalitalouteen sortunut länsi. Se rakentaa kaikessa rauhassa infraa (esim. silkkitiehanke), mikä näkyy myös Afrikassa.

Eräs valtamerentakainen suurvalta käy taistelua omasta kansainvälisestä hegemoniastaan. Maailman merkittävänä aseiden valmistajana se yrittää saada tasettaan kuntoon. Sodat ovat sille elinehto. On kai taustalla muutakin, mutta on asioita, joista on vaiettava.  

…

Suoritin aikoinani siviilipalveluksen. Olin siitä ylpeä. Isälleni valinta oli järkytys. Hän toivoi kunniankin tähden ainoan poikansa suorittavan kansalaisvelvollisuutensa toisella tavalla.

 Kului vuosia ja aloin jo itsekin uskoa, että olisi kuitenkin pitänyt valita perinteinen intti, pelkästään perinteiden vuoksi. Isänmaallisuus oli vahva voima. Haluan edelleen toimia suomalaisuuden puolesta.

Työ vei minut Venäjälle. Isäni arvosti valintojani. Hän alkoi olla valinnastani ylpeä. Maa, jossa hän oli aikoinaan sotinut, siellä minä olin rakentamassa suhteita. Sopu oli kuitenkin tärkeintä. Hänelle toki Neuvostoliitto oli uhka, jonka kanssa kylläkin oli tultava toimeen. Hän oli Kekkosen ulkopoliittisen linjan miehiä.

Sittemmin työ vei myös Kiinaan. Löysin sieltäkin ennen kaikkea yhteistyön ja sovun. Totta kai siellä on totalitaristinen hallinto, millä on vaikutuksensa myös mentaliteettiin. Mutta pääasia on ollut ystävällismielisyys. Erinäistä kieroilua on kaikkialla.

On tullut selväksi, että Suomemme on muiden vietävissä. Euroopan unionin olin nähnyt alun pitäen uhkana suvereniteetillemme. Ja meitähän on viety kuin pässiä narusta. Olemme yhä enemmän vain tahdoton myötäilijä, jolta kansallisomaisuuttamme on alettu kahmia pois.

Tällä hetkellä olen ylpeä, että kuitenkin valitsin kuitenkin siviilipalveluksen. Olkoonkin, että valintani taustalla oli tarkoituksenmukaisuuslaskelmia. Se ei ollut kuitenkaan pelkkä valinta. Siinä piti komission edessä perustella valintaa ja saada taakseni kahden ihmisen vakuutus vakaumukseni aitoudesta.

Oman vakaumukseni todisti kaksi naista. Komission edessä ensimmäinen kysymys tuli troikan puheenjohtajalta: Ymmärtävätkö naiset mitään sodasta? Se huvitti tuolloin kovasti ja huvittaa edelleen. Haastattelutilanteessa pidin kuitenkin pääni kylmänä ja vastasin mielestäni järkevästi perustellen. Komissionkin sotilashenkilöt tekivät pelkästään heille asetettua tehtäväänsä.

Tulee mieleen eräs kansallisesti merkittävä siviilipalvelusmies, joka on valinnut rauhan rakentamisen sijaan uhon. Kunnioitukseni häntä kohtaan on kyllä romahtanut.

…

Ukrainan kriisi ei todellakaan alkanut tämän vuoden helmikuussa erään Putinin päähänpistosta, niin kuin jotkut ”asiantuntijat” ovat antaneet ymmärtää. Vuonna 2014 Ukrainan laillisesti presidentti syöstiin vallasta. Putin teki oman ratkaisunsa Krimiin liittyen. Donbass kapinoi Kiovan ratkaisua. Lugansk ja Donetsk julistautuivat itsenäisiksi. Siitä lähtien maat ovat käyneet sotaa, jonka vaiheista ja käänteistä länsi on vaiennut. Nyt alueet ovat liittyneet Venäjään, ja tilanne on, mikä on.

Ympäri maailman anarkismi leviää, samoin despotia. Tulee mieleen Acemoglun ja Robinsonin kirja Kapea käytävä – Valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo (Terra Cognita 2020). ”Vahvaa valtiota tarvitaan väkivallan hillitsemiseksi, lakien valvomiseksi ja sellaisten elämälle ratkaisevien julkisten palveluiden tuottamiseksi, jotka antavat ihmisille voiman tehdä omat valintansa ja tavoitella niiden toteuttamista.” Tuo on lainaus teoksen esipuheesta. Elämme demokratian kapealla käytävällä, jossa on pysyttävä tasapainossa, sillä molemmin puolin on uhka: toisaalla anarkia, toisaalla despoottinen hallinto. Nyt huojumme eikä demokratiamme toimi.

”Kun taloudellisen, poliittisen ja sosiaalisen eliitin ja yhteiskunnan tasapaino horjuu toisen osapuolen vahvistuessa, vapauskin horjuu. Yhteiskunta poistuu kapeasta käytävästä ja despotismi tai anarkia syrjäyttää vapauden.”  

YLEn aamu-TV:ssä joku ns. asiantuntija toteaa, että Ukrainan sota on käytävä loppuun. Kuin lohtua tuoden hän yrittää vakuuttaa, että keväällä se saataneen päätökseen.

Minä antaisin tilaa diplomatialle ja neuvotteluille. Mutta neuvottelut olisi pitänyt aloittaa heti kriisin puhjettua. Siihen olisi ollut kahdeksan vuotta aikaa. Olisi ehkä säästynyt ihmishenkiä ja elämälle olisi tullut mahdollisuus.

Toivoisin keskinäistä kunnioitusta, en julkista parjaamista ja leimaamista, josta kärsivät kaikki. Rauhalle ja sovulle on annettava mahdollisuus. Pelkästään kulttuurivaihdon ja yhteisen historiamme vuoksi itärajaa ei pitäisi sulkea. Olen tehnyt oman elämäntyöni yrittäen edistää yhteistyötä ja hyviä kulttuurisuhteita, vapaata sanaa ja mielipiteiden vaihtoa. Olen halunnut syventää keskinäistä ymmärrystämme, jolle ei polemiikkikaan saa olla vierasta. Nyt ihmiset harhailevat orpoina jonkinlaisessa yksimielisyyttä vaativassa mediamaisemassa. On vähintäänkin turhautunut olo.

(Tämä purkaumani syntyi hetken mielijohteesta varhaisena sunnuntaiaamuna. Linkit jätin laittamatta.)

 

Aluevaalit

 

Tänään on Suomen historian ensimmäiset aluevaalit. Olen lähdössä äänestämään. Olo on kieltämättä turhautunut, koska vaikuttamisen mahdollisuuksia ei tunnu olevan. En kuitenkaan luovuta omaa ääntäni muille.  Tässä seuraavassa on hieman aiheeseen liittyvää ja siitä versovaa pohdintaa.

…

Aluksi laitan hieman taustatietoa, jonka pohjana on erään kansanedustajan suullinen Facebook-päivitys.

Virallisesti puhutaan aluevaaleista mutta rinnalla käytetään myös nimitystä maakuntavaalit. On puhuttu myös sote-vaaleista, koska niiden myötä sosiaali- ja terveyspalvelut siirtyvät kunnilta alueille.

Vaalien keskeisenä seurauksena tietty osa verokertymästä siirtyy kunnilta alueille. Osan suuruus vaihtelee kunnista riippuen, mutta se saattaa olla jopa kaksi kolmasosaa budjetista. Tuo määrä siirtyy valtion perittäväksi. Kansalaisilta peritään edelleen sama määrä veroja kuin ennenkin (ellei veroastetta muuteta), mutta nyt valtio perii suuremman osan ja kotikunnalle jää vähäisempi osuus. Valtion perimä rahasäkki jaetaan näille 21 ”hyvinvointialueelle”. Sillä niiden on pärjättävä ja järjestettävä nuo sotepalvelut.

Rahasumma on rajallinen, mutta on muistettava, että sitä tule seinästä. Siksi asiat pitää priorisoida, panna tärkeysjärjestykseen. Suomalaisten terveyspalveluihin pitää olla rahaa riittävästi eikä sitä ei saa kuluttaa mihinkään turhaan. Rahat eivät riitä kaikkeen. Siksi ei ole yhdentekevää, ketä valtuustoihin valitaan.

Maakuntavero on yksi malli. Se ei toimisi, koska alueissa on eroja. Valtiolla on iso rooli priorisoinnissa. Eduskunnan päästä maksetaan rahat. On tärkeää, että aluevaltuustoissa on myös kansanedustajia. Esimerkiksi talousvaliokuntakokemuksesta ja ylipäänsä talousosaamisesta on hyötyä. Toisaalta kuntavaltuustoissa vähenee vastuu. On iso riski, että kustannukset karkaavat.

Suomessa väki vanhenee, terveyspalveluiden tarve on lisääntymässä edelleen. Siksi pitää priorisoida. Rahaa ei saisi heittää valtion kassasta kaikkeen mahdolliseen vastuuttomasti.

…

Tätä kirjoitusta mukaillen hillotolppien ja tyhjien lupausten puolesta puhujia ei tarvita. Päätöksiä on tehtävä kansalaisten hyväksi, ei turhiin virkamiespalkkioihin. Äänestäminen kannattaa. Mikään ei muutu, jos muututaan välinpitämättömiksi.

…

Suurin näihin vaaleihin liittyvä uhka on se, että ollaan jälleen kerran luomassa turhia byrokratiahimmeleitä. Ja kansanvaltaa ikään kuin edustavat valtuustot alkavat valitettavasti yhä enemmän muistuttaa entisen Neuvostoliiton korkeinta neuvostoa. Aito kansanvalta hukkuu EU-byrokratiankin myötä virkakoneistojen ohjailuun. Valtuustoista tulee saneluautomaatteja. Nöyrästi vain siunataan byrokratiajärjestelmän luomat ratkaisut. Kun päätöksenteossa ikään kuin kaikki vaikuttaa kaikkeen, ei esitettyihin ratkaisuihin voi tehdä muutoksia.

Päätökset hyväksytään joko nuijankopautuksella tai kyllä siihen saatetaan järjestellä jotain teatterimaista hymistelyä, että saadaan ulospäin luoduksi illuusiota demokratiasta. Suurin uhka siis on, että byrokratia tekee demokraattisesta kansanvallasta tarpeettoman. Luvassa on lumedemokratiaa.

Näillä mennään, mutta on uskottava kansalaisten mahdollisuuksiin vaikuttaa. Siihen tarvitaan tahdon voimaa ja yhteisyyttä.

…

Tässä yhteydessä tulee mieleen kirja Acemoglun ja Robinsonin kirja (Acemoglu Daron, James A. Robinson: Kapea käytävä. Valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo. Terra Cognita, 2020). Siinä puhutaan demokratian kapeasta käytävästä despoottisen vallan ja anarkian välissä. Se saattaa alkaa käydä aika kapoiseksi poluksi. On huolehdittava, ettei pinnasta tule liian kaltevaa. Kirjan alaotsikossa aprikoidulle vapauden kohtalolle saattaa käydä huonosti.

Yksi kirjasta nouseva teema on ”punaisen kuningattaren” hypoteesi. Sen taustalla on Lewis Carrollin romaani Liisan seikkailut peilimaassa.  Siinä maassa ollaan loputtomassa kilpajuoksussa ja Liisa huomaa yllättyneenä, ettei liikkeestä huolimatta edetä mihinkään. Hirviö nimeltä Leviathan on toinen päähahmo. Se on valtio, joka on kansan voimasta kahlehdittava, ettei despotia pääse syömään yhteistä kansan tahtoa.

”Carrollin romaanissa juokseminen oli täysin tarpeetonta. Yhteiskunnan kamppailussa Leviathania vastaan niin ei ole. Jos yhteiskunta hellittää eikä juokse riittävän nopeasti pysyäkseen valtion kasvavan vallan rinnalla, kahlehdittu Leviathan voi nopeasti muuttua despoottiseksi. Yhteiskunnan kilpailun on pidettävä Leviathan kurissa, ja mitä vahvempi ja kyvykkäämpi Leviathan on, sitä vahvemmaksi ja valppaammaksi yhteiskunnan on tultava.” (s. 60.)

”Ihmisen edistys ja vapaus tarvitsevat punaista kuningatarta. Punainen kuningatar itse heiluttaa usein valtion ja yhteiskunnan vallan tasapainoa, kun osapuolet vuorotellen kirivät toistensa edelle.” (s. 61.)

Punaisen kuningattaren vaikutus tarkoittaa yhteiskunnan kykyä haastaa, rajoittaa ja valvoa valtiota ja poliittisia eliittejä. Sitä varten tarvitaan normeja, jotka auttavat yhteiskuntaa järjestäytymään, osallistumaan politiikkaan ja tarpeen vaatiessa kapinoimaan valtiota ja eliittejä vastaan. Valtion oma kapasiteetti on yhtä tärkeä, kunhan yhteiskunnalla on vastaava kyky säädellä sitä. (s. 173.)

On kyse vuorovaikutuksesta. ”Normien vankila on avattava sekä vapauden olosuhteiden luomiseksi että yhteiskunnan poliittisen toiminnan esteiden poistamiseksi” (174). Kahlehditusta Leviathanista ja sen voimasta on historiassa syntynyt taloudellisia kannustimia, jotka ovat vapauttaneet vaurautta edistäviä voimia (s. 179).

Punaisen kuningattaren voima tuo yhteiskuntaan käyttövoimaa. Sen vaikutus syntyy ”yhteiskunnan halusta valvoa valtiota tehokkaammin ja suojata itsensä paremmin yhä kyvykkäämmältä valtiolta ja vaativimmilta poliittisilta eliiteiltä” (390). Punaisen kuningattaren vaikutus on siis kansanvaltaa. Despoottiset voimat eivät pääse kirimään sen rinnalta kansalta karkuun. Leviathan on pidettävä kahleissa, demokratian kapeaa käytävää ei saa päästää kallistumaan.

…

Nyt aluevaalien myötä meneillään oleva muutos aiheuttanee uusia menoja, kuten byrokratiaa ja puoluetukia. Suurin uhka on, että aluevaltuustoihin valittavilla ei ole itsenäistä päätäntävaltaa. On kuitenkin estettävä kehitys, jossa valtuustoista tulee vain pelkkiä leimasimia. Byrokratian ja myös valtamedian vallan edessä joutuu helposti hiljennetyksi, mutta yhtä kaikki on uskallettava nostaa esille olennaisia asioita. Tervettä järkeä tarvitaan rohkeuden ohessa.

Uudistus on monien mielestä turha, mutta äänestämättä jättäminen ei byrokratiaan tuhlattavia menoja ainakaan vähennä.

Vanhoillislestadiolaisuus – syrjäisiä huomioita

 

Tuli kesällä hiukan kuunneltua vanhoillislestadiolaisten suviseuroja. Alempana analysoin sieltä ja vähän muualtakin kuulemaani. Yleensä ne on järjestetty massiivisina ns. peltoseuroina, joissa avaralla alueella on jopa 80 000 kuulijaa. Siellä se on toiminut talkoovoimin. Nyt ne järjestettiin koronan vuoksi nettitapahtumana liikkeen omistuksessa olevan Reisjärven opiston tiloissa. Vanhoillislestadiolaisuudellahan tarkoitan tässä Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen eli SRK:n toimintaa. Sen jäsenistö pitää kai edelleen itseään ainoina oikeina taivaspaikan lunastajina.

Tehdään heti selväksi oma suhteeni tuohon uskon suuntaan. En ole koskaan kuulunut vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen, mutta minulla on kyllä ollut välillä melko laajaltikin kosketuspintaa lestadiolaisuuteen ja lestadiolaisiin. Erinäisten hajaannusten jälkeen on olemassa eri suuntauksia. SRK on kuitenkin selkeästi keskeisin lestadiolaisen herätysliikkeen organisaatio. Ja mainitsen vielä senkin, että tuttavapiiriini ei ole vanhoillislestadiolaisia kuulunut. Siksi tarkkailen liikettä aivan kuin syrjästä.

Mutta johdattelen ensin asiaan. Aiheella on oma taustansa. Kerron omasta suhteestani lestadiolaisuuteen ja ylipäänsä herätyskristillisyyteen. Alla olevan Oulun tuomiokirkon alttaritaulua esittävän kuvan jälkeen siirryn noiden seurojen antiin.

…

Vaikka olenkin maallistunut, niin minua on herätyskristillisyys kiinnostanut tavalla tai toisella läpi elämän.  Olen uskonnollisesta kodista, mutta se ei ollut vanhoillislestadiolainen. Päinvastoin, olin siihen nuorena hyvin kriittinen. Olen kuitenkin kasvanut lestadiolaisessa ympäristössä, ja näin vanhempana elämässä tulee tehneeksi tiliä menneisyyden kanssa. Hieman ihmetellen tulee huomanneeksi, kuinka vahvasti vanhoillislestadiolainen uskonsuunta edelleen elää. Tällä tarkoitan tätä valtasuuntausta. Muilla lestadiolaisilla suuntauksilla elo on lähinnä sinnittelyä kehityksen juoksussa. 

Todetaan vielä sekin, että olen elämän saatossa varsinkin nuorempana joutunut painiskelemaan uskonnollisten kysymysten kanssa, jopa siinä määrin, että kipeääkin on välillä käynyt. Sitä en nyt tarkemmin erittele.

Olen pienestä asti kiinnostunut liikkeen historiasta ja erinäisistä hajaannuksista. Lars Levi Laestadiuksen elämästä ja urasta olen lukenut, hänen kirjoituksiaan läpikäynyt.  Esimerkiksi hänen tutkielmansa Hulluinhuonelainen oli aikanaan kiintoisa lukukokemus.

Paljon muutakin olen lukenut ja seurannut liikkeen eri vaiheet ovat tulleet tutuiksi, vaikka todettava on, että muistissa ei monikaan asia ole säilynyt. Moniin esille nousseisiin väärinkäytöksiin olen ahnaasti tutustunut. Liikkeestä eronneiden tuntoja olen yrittänyt myötäeläen ymmärtää. En kuitenkaan ole tuominnut vastapuoltakaan, niitä jotka ovat katsoneet paremmaksi jäädä liikkeen sisälle. Vieroksun kaikkea leimaamista ja ennakkoluuloista halveksintaa ja naureskelua. Haluan kunnioittaa jokaisen uskoa, ja ainakin jollain tapa ihailen liikkeen sisäistä yhteyttä monien myllerrysten keskellä. ”Koirat haukkuu, karavaani kulkee”. Siinä on jotakin sisäistä voimaa.

Kun elin pohjoisessa lapsuuttani ja nuoruuttani, lestadiolaisista puhuttiin monenlaista. Televisio oli synti, se oli kielletty, kerrottiin myös, että ikkunallinen pesukone oli synti, Joku kaverini vitsaili, että se johtui siitä, että sieltä saattoi näkyä naisten alusvaatteita, mikä nostaa syntisiä ajatuksia.

Nyt nettiaikana liike on sopeutunut aikaan, tai ainakin yrittää. Se hyödyntää nettiä ja nuorisoa on viimeisten havaintojeni perusteella pyritty ohjaamaan vastuulliseen ja järkevään netin ja sosiaalisen median käyttöön. Samalla uskon peruskysymykset ovat näköjään säilyneet samoina. On ollut ilo seurata, kun lestadiolaiset nuoret ovat alkaneet avoimesti pohtia elämisen haasteita eivätkä halua sulkeutua täysin ulkopuoliseksi valtavirrasta.

Kirjallisuudessa on nostettu esiin liikkeen varjopuolia. Pääsiäisen aikoihin kirjotin jutun Hiljaisen viikon matka 3, jossa nostin esiin Anna-Maija Ylimaulan romaanin Papintyttö vuodelta 1976.

Tässä on suoraa lainausta tekstistäni:

Muistan elävästi sen kohun, minkä heihin kuuluvan papin tytär Anna-Maija Ylimaula aiheutti romaanillaan Papintyttö. Vuosi oli 1976. Se paljasti vanhoillislestadiolaisuudesta nurjaa puolta. Minuunkin romaani vaikutti, luin sen ahnaasti – paikoittain se myös järkytti. Kirjailijalle se oli varmaan tärkeä teos, joka piti kirjoittaa. Se oli tavallaan puhdistautumisrituaali. Nuori urallaan jo etenevä nainen vapautui jostakin raskaasta lapsuuden taakasta. Sittemmin hän on luonut merkittävän uran arkkitehtina. Kirjailijan ura on jatkunut siinä sivussa, mutta uskaltaisin arvella, että vaikka kiitosta on tullut, niin esikoisromaani oli kuitenkin se tärkein työ. Nykyisin ei varmaan tajuta, kuinka rohkea se romaani oli silloin, jopa uhkarohkea.

 

Järkyttävämpää oli tutustua niin sanottuun korpelalaisuuteen, jota on muun muassa käsitellyt Bengt Pohjanen romaanissaan Kristalliarkki (1987) ja sen itsenäisessä jatko-osaan Kolmen kyynärän Jumalat (1988). Kristalliarkin pohjalta korpelalaisesta herätyksestä tehtiin myös Oulun kaupunginteatterissa näytelmä, joka taisi olla valtava yleisömenestys. Näytelmä sai nimen Jerusalemin tanssi ja kantaesitys oli vuonna 1990. Sitä esitettiin myös Tampereen teatteripäivillä. Romaanin taustalla oli siis 1930-luvulla Lapin maaseudun kansaa villinnyt uskonnollinen liike, joka kehittyi Vaasan läänistä Ähtärin kunnasta kotoisin olleen saarnamiehen Toivo Korpelan ympärille. Siinä ajauduttiin tietyssä vaiheessa voimakkaasti seksuaalispainotteisiin uskonnollisiin liikutuksiin. Varsinaisesti siinä taisivat kunnostautua Korpelan seuraajat. Tuosta liikkeestä voisi kertoa enemmänkin, mutta tällä kertaa en mene yksityiskohtiin.

Timo K. Mukan esikoisteoksessa Maa on syntinen laulu (1964), on yksi seurakohtaus, joka kehittyy suoranaiseksi irstailuksi. Siinä kirjailija kuvaa tyylitellysti juuri tuota korpelalaista seurahurmiota tai -hulluutta. Rauni Mollberg teki romaanista vuonna 1973 kohua aiheuttaneen elokuvan, jossa tuo seurakohtaus on kuvattu voimallisen naturalistisesti.

Pohjasen romaanit olivat minulle aiheesta jo tavallaan jälkilöylyjä. Näytelmä Jerusalemin tanssi oli tavallaan yleisön kalastusta uskontoon liittyvällä seksuaalisella hekumoinnilla. Se kävi kaupaksi siinä murroksessa. Oulun teatterilla meni hyvin.  Oli lisäksi syntynyt jonkinlaista ehkä alitajuistakin tarvetta painaa alas lestadiolaisten henkistä hegemoniaa.

Kyllä minun tutustumiseni korpelalaisuuteen ajoittuu 70-luvulle, mahdollisesti Mollbergin elokuvan myötä nousseisiin juttuihin. Pohjasen romaanit kuvaavat ennen kaikkea Ruotsin puolisen läntisen Lapin kansan kipuilua lestadiolaisuuden ja kommunismin ristitulessa. Ne olivat sen alueen uskonnollisia vaihtoehtoja, niin voi sanoa.

Yllä mainituista teoksista nousi esille Lapin uskonnon nurja puoli. Tietysti on myös monia muita teoksia ja tapahtumia. Nuo asiat aiheuttivat paljon pohdintaa, olinhan kodissani kasvanut herätyskristillisyyteen myönteisessä kunnioittavassa hengessä. Tuntui, että lapsi menee pesuveden mukana.

…

Nyt myöhemmin voin kiteyttää oman käsitykseni. Haluan uskoa, että lestadiolaisuus ja muutkin herätysliikkeet ovat kaiken kaikkiaan olleet omalle kansallisvaltiollemme siunaukseksi. 90-luvulla, kun Nokia teki nousuaan, kuului senkin kaltaisia äänenpainoja, että yrityksen noususta saa kiittää lestadiolaisuutta. Näet Nokia toimi Oulussa ja useat yrityksen tunnolliset työntekijät olivat laestadiolaistaustaisia. En tiedä, onko tuolle heitolle faktapohjaa, mutta se kertoo kuitenkin sen, että laestadiolaisessa herätysliikkeessä on arvostettu rehtiä tunnollista työntekoa. Maallinen elämä on kilvoittelua ja siitä pyritään selviämään kunniakkaasti. Tämä on yksi mieleen noussut näkemys. Ahkeruus on hyve, elämä ei ole nautintoja eikä turhanpäiväistä ajanvietettä varten. Sinä pyritään eteenpäin. Varsinainen palkinto on kuitenkin tulevassa. Elämän kiinnekohtana on tuonpuoleinen, joka antaa suuntaa myös maallisessa elämässä.

Kirjoitin aikoinani pitkän jutun Jordan B. Petersonin teoksesta 12 elämänohjetta – käsikirja kaaosta vastaan (2018). Juttuni otsikoksi kirkastui viime hetkellä ”Taakkana hyvä elämä”. Peterson on psykologian professori, joka on löytänyt ajattelunsa pohjaksi perusteluja myös uskonnollisesta perinteestä. Lestadiolaisuuden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, mutta tuo juttuni otsikko sopisi varmaan myös lestadiolaiseen herätyskristillisyyteen, jossa tosin turhan usein tiukka yhteisöllisyys ja myös henkinen painostus voivat tehdä tuosta taakasta ylitsepääsemättömän. Seuroja kuunnellessani oli tosin ilo panna merkille, että lestadiolaiset ovat jossain määrin havaitsemassa ongelmiaan. Tämä saattaa kyllä olla liian optimistinen päätelmä.

Tähän pitkään johdantoon nostan vielä yhden muiston varhaisesta nuoruudestani. Nyt jälkeenpäin ajatellen sillä on voinut olla yllättävän iso merkitys. Pappinakin toimineen Iikka Vuotilan romaani Virrensiru (1963) kirvoitti minua aikoinaan teinivuosina pohtimaan uskonasioita ja myös uskonyhteisöjen nurjia puolia. Siitä tehtiin myös TV-näytelmä, jossa pääosaa esitti nuori mies Heikki Kinnunen. Siinä opiskelijapoika painiskelee ja kipunoi uskoon tulon ja maailmallisten houkutusten välillä. Romaani on tietysti aikansa tuote ja kuvastaa myös pappina toimineen kirjailijan omia tuntoja. Taisin nähdä vielä kouluvuosina näytelmän ensin ja sitten piti hakea kirjastosta itse romaanikin.

TV-näytelmä ilmestyi vuonna 1969. ”Televisionäytelmä uskonnollisesta epäröinnistä, ympäristön paineesta, epävarmuudesta ja mukautumisesta.” Näin on kiteytetty tällä sivustolla näytelmän teemaa. Olin siinä vaiheessa keskikoulua käyvä nuori, jolle uskontoon ja uskoon liittyvät kysymykset olivat nousemassa pintaan. TV-näytelmä sai pysähtymään.  Siitä kai omaksuin sisimpääni ensi kerran jonkinlaisen epäilyn siemenen, joka on kulkenut elämäni seuralaisena - uskon rinnalla. Tämä on herkkä henkilökohtainen asia.

Palaan vielä yhteen vanhaan aiheeseeni. Kirjoitin keväällä Johann Sebastian Bachin Matteus-passiosta ja lainasin siihen Topi Linjaman teosta Matkaopas Matteus-passioon (2020). Tekijä on kasvanut lapsuutensa lestadiolaisympäristössä Pohjanmaalla mutta toteaa kirjassa hylänneensä sittemmin lapsuuden hengellisen kodin. Kristillisyyden tuntemus on sielun syvyyksissä. Bachin luterilaisuutta hän tulkitsee johdantoluvussa todeten, että ”Jumala kätkeytyy vaivaan ja kärsimykseen ja on pikemminkin hiljainen kanssakulkija kuin taivaiden valtias”. Bachin Matteus-passiossa taustalla on pietistinen uskonkäsitys, josta on juurtunut myös lestadiolainen usko. Elämää katsotaan kuolemaa vasten.

Linjama toteaa kirjoittaneensa kirjasen nykyhetkisten tuntemuksien pohjalta, se on kuin raportti, ei tieteellinen tutkimus. Tekijän omakohtaisuus sieltä nouseekin esiin. Äitinsä varhain menettänyt poika löysi turvan musiikista. Bachin passio toi lohdun tilanteeseen, jossa kuolemasta ja siihen liittyneistä tunteista vaiettiin. Siitä lähtien musiikki ja sinne sisältynyt kärsimyshistoria on kulkenut hänen seuranaan.

Siinä vaiheessa, kun Kristus kantaa passiossa omaa ristiään, tekijä tekee hienoisen syrjähypyn ja tulee paljastaneeksi myös suhteensa lestadiolaisuuteen. Hänen lapsuutensa kasvuympäristössä korostettiin, että elämässään kristitty joutuu kestämään pilkkaa, mutta sen hän kestää, koska tuonpuoleisessa odottaa palkinto. Maallinen elämä on siis ikuisen elämän odotusta. Siksi yksilö kestää valtavirrasta poikkeavat elämäntapanormit. Linjama toteaa kasvaneensa aikuisena tuosta käsityksestä erilleen. Tuonpuoleisuuteen hän ei löytänyt enää kosketuspintaa:

”… ainut todellisuus, josta saatoin jotakin edes jonkinlaisella varmuudella sanoa, on tämänpuoleinen.” (s. 75)

Lestadiolaisuudessa ja muussa herätyskristillisyydessä ytimessä on se, että ihminen ”tekee parannuksen”. Vanhoillislestadiolaisuudessa se ei tarkoita pelkästään sitä, että kokisi Jeesuksen tulleen sydämeen. Parannuksessa ihminen liittyy seurakuntaan ja sen uskonyhteisöön. Sen osana hän pystyy kestämään ulkopuolisten nuivaa asennetta ja siitä johtuvaa häpeää.  Linjamalle parannus alkoikin olla sisäistä tutkiskelua ja omantunnon kuuntelemista. Siten hän saikin kosketuksen ensi sijaisesti maanpäälliseen elämään.

Hänelle etääntyminen vanhoillislestadiolaisesta uskonyhteisöstä on varmaankin sujunut verrattain luontevasti, mutta monille omasta lapsuuden uskonyhteisöstä eroaminen voi olla ankaraa kipuilua, ehkä läpi elämän. Oman ristinsä kantaminen voi käydä yli voimien. Ystävät ovat kadonneet, apua ei löydy.

…

Luin Uusi tie -lehdestä kiinnostavan haastattelun. Helsingin yliopiston teologisesta tiedekunnasta professorin virasta vastikään eläkkeelle jäänyt Jouko Talonen on ollut nuoruudesta lähtien mukana lestadiolaisessa liikkeessä, tullut uskoon rippileirillä. Hän ei ole kuitenkaan vanhoillislestadiolainen vaan kuuluu lähetysyhdistys Rauhan Sanaan, jonka taustalla on aikoinaan 30-luvulla liikkeestä erkaantunut ryhmä. Hän on keskeisiä lestadiolaisuuden asiantuntijoita. Hän toteaa haastattelussa kylmäävää tietoa. Jutun otsikossa kysytään, onko kristinuskolla enää tulevaisuutta Suomessa. Sitä hän perustelee kasvavalla kirkon jäsenkadolla. Helsingissä enää puolet kuuluu kirkkoon. Toisaalta pohjoisessa on kuntia, kuten Reisjärvi, jossa kirkossa on 90 % asukkaista, mutta siellä väestö on ylipäänsä vähenemässä. Talonen puhuu romahduksesta, joka ei koske ainoastaan luterilaista kansankirkkoamme. Myös herätysliikkeiden aktiivijäsenistö on alkanut supistua. Hän mainitsee herännäiset ja myös vanhoillislestadiolaiset, josta nuorisoa on lähtenyt hänen mukaansa useita tuhansia.

Tämä on siis suunta. Sitä totuutta eivät lestadiolaiset itse ainakaan äänekkäin sananpainoin julki tuo, mutta tein kyllä vähintäänkin rivien välistä samankaltaisen havainnon. Syytä on siellä huoleen ja sen johdosta nuorten kysymyksiin ja pohdintoihin on alettu antaa tilaa. Toki on tiedettävä, että liike yhä edelleen on valtavan suuri, nuorisoa riittää ja kun heidän asioihin ja näkökulmiin halutaan yhä enemmän tilaa, niin ulospäin kuva voi näyttää myönteisemmältä. Uskon perusasioihin ei puututa, mutta nuorten ääntä ei haluta vaientaa.

….

                                                        

Tuon nyt esille seuroista kuulemaani. Haluan korostaa, että seurasin suviseurojen tapahtumia vain osittain.  Tutulta kaikki vaikutti, mutta jotain uutta ja kiintoisaakin sieltä nousi esille. Yritän avata, missä hengessä liikkeessä edetään kaiken maallisuuden ja uskontokielteisyyden nousun keskellä. Käsittelen myös erään suviseuroista erillisen konfirmaatiojumalanpalveluksen saarnaa. Haluan vielä korostaa ulkopuolisuuttani, en henkilökohtaisesti tunne ketään vanhoillislestadiolaista. Olen toki tavannut, mutta uskonasioista olen jutellut vain sellaisten kanssa, jotka ovat sen liikkeen hylänneet eivätkä pidä itseään uskovaisina.

Olen lapsena kuullut saarnoja, jotka ovat todella elävää kuultavaa. Myös nuori kuulija saattaa seurata raamattunsa tuntevan maallikkosaarnaajan herpaantumatonta vuodatusta. Myös aidot uskonnolliset korkealle kuin itkuvirsinä kaikuvat mummojen liikutukset ovat tulleet lapsena tutuiksi. Tuntuisi, että nykyisin niitä ei kai enää voi kokea.

Nyt kuulemani saarnat olivat verrattain punnittua sanailua, vanhan ajan lennokkuudesta ei löytynyt merkkejä. Havainnollistamista tulee siinä vaiheessa, kun puhuja kertoo jotakin omista kokemuksistaan, tavallaan ryydittää sanomaansa elävän elämän tapahtumilla. Yleensä niissä on hieman väkisin puserretun makua, yritetään tuoda puheeseen eloa. Mutta puheissa ei kuitenkaan sorruta pikkunäppäriin opillisiin saivartelulta vaikuttaviin tulkintoihin. Suuri linja ja laaja näkemys ovat koko ajan läsnä. Puhuja muistaa välillä viitata elävään elämään ja kuulijan oletettuihin tuntoihin.

Vanhoillislestadiolaisessa saarnan rakenteessa on pantava merkille Raamatun selityksen jälkeinen loppuhuipennus - syntien anteeksi julistaminen.

”Sinun on lupa tällä hetkellä tässä ja nyt uskoa kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja kalliisti vuodatetussa sovintoveressä…”

Ja lähes poikkeuksetta myös saarnaaja itse pyytää seurakuntalaisilta anteeksi omia syntejään. Se on kuin rituaali, jota muistetaan noudattaa. Tietyt sanamuodot ja kielikuvat toistuvat monissa kohdin mutta varsinkin tuossa loppuosassa. Tuo syntien anteeksi julistaminen on käsittääkseni Juhani Raattamaan perintöä. Hän oli Lars Leevi Laestadiuksen oppilas ja herätysliikkeen varsinainen perustajahahmo. Hänen toimintansa kautta liike lähti kasvamaan ja hänen paimenkirjeillään ohjattiin liikkeen alkuaikojen kehitystä. Raattamaa julisti, että syntejä on julistettava anteeksi päivittäin, jatkuvasti. Minulla ei ole tähän tietoon mitään lähdettä, mutta tuo käsitys on vain jäänyt päähäni.

Minulla on ollut sellainen käsitys, että oppineiden saarnamiesten ja pappien saarnat ovat jotenkin analyyttisempiä ja samalla puisevampaa Raamatun selitystä. Nyt en tätä huomannut. Eivät kouluja käyneet halua korostaa omaa oppineisuuttaan, eikä toisaalta niiltä todellisilta maallikoilta enää irtoa sellaista vapautunutta tunteiden purkautumista kuin lapsena joskus olen kuullut. Jokainen pyrkii tavalla tai toisella tuoda väriä puheeseensa ja irtautua Raamatun todellisuudesta omaan arkeemme. Se on havainnollistamista ja vertailukohtaa, jonka myötä saarnan sanoman on tarkoitus osua kuulijan omalletunnolle. Niissä sanasto on arkikielistä ja puheessa tuodaan mukaan omakohtaisuutta, johon myös muiden on mahdollista samaistua.

Otan esimerkiksi erään lääketieteen tohtorin saarnan. Hän ei tuo saarnaansa omaa ammatillista kokemustaan. Hän pyrki välttämään sitä kirjakielistä tieteellisväritteistä puhetyyliä, jollaista itse olin odottanut. Tosin puheessa sivuttiin kyllä korona-aikaa ja korona-virusta. Saarnassa edetään sitten kuitenkin tuttua rataa, voi kuulla tuttuja sanakäänteitä. Se on hienostelematonta puhetta, elämän makuista. Hän havainnollistaa saarnaansa kertoen jostakin perheensä yhteisestä kalastusretkestä. Hän päätyy aivan samaan loppuhuipennukseen kuin muutkin – syntien anteeksi antamiseen ja tulevan kuoleman jälkeisen elämän odotukseen. Yhden piirteen voisin mainita. Kyseessä on kuitenkin ihminen, joka joutuu ammatissaan paljon esiintymään erilaisissa tilanteissa. Se näkyy myös tässä saarnassa luontevuutena. Saarna etenee sujuvasti. Sitä on helppo kuunnella.

Saarnassa suunta on selvä. Oppia ei tarvitse korostaa, kristityn tie ja päämäärä ovat selvät. Puhuja ohjaa kuulijoita seurakunnan yhteyteen.

Seurasin jonkin verran myös toisen lestadiolaisuuden suuntauksen Rauhan Sanan suvijuhlia. Siellä kuulin kyllä paljon yksitotisempaa esiintymistä, vieressä oli myös tulkki hidastamassa esitystä. Se teki kaikesta katkonaisempaa. Mutta käsittääkseni sen liikkeen sisällä on paljon suurempi tarve opettaa kuulijoita siihen , miten ihminen tulee autuaaksi ja voi sitten lunastaa itselleen ikuisen elämän. Siinä tullaan ehkä tahtomattaankin korostaneeksi opillista puolta. Mutta vanhoillislestadiolaisessa pääsuuntauksessa lähestymistapa on toinen. Se on ”Jumalan lasten” yhteisö, johon kuuluvat lunastavat itselleen ikuisen elämän. Heillä on – näin kärjistäen todeten – Jumalan valtakunnan avaimet käsisään. Siellä pitäydytään vanhassa opissa eikä ole tarvetta mihinkään vakuutteluihin. Kuulijat on sn pidettävä tai heidät on saatava mukaan uskonyhteisöön, paikalliseen seurakuntaan. Sieltä löytyy tuki ja voima, joka kannattelee elämän matkalaista. ”Usko tulee kuulemisesta.” Tuon lausahduksen kuulen useasti. Seurojen kautta kuulijat pidetään mukana omassa yhteisössä, heille julistetaan synnit anteeksi ja he tuntevat olevansa Jumalan lapsia omassa yhteisössään. Se riittää. Pienemmässä liikkeessä ei yhteisö pysty kannattelemaan kristittyä matkalaista samalla voimalla. Näin itse järkeilisin kuulemani perusteella.

Siionin laulut kuuluvat hyvin olennaisena osana seuroihin. Niihin olen kummasti kiintynyt. Seuroissa oli esilaulaja, komeaääninen kanttori, jonka mukana oli varmasti nautinto laulaa itsekin. Minä jätin laulamisen väliin, mutta jos olisin ollut paikan päällä, niin olisin saattanut ainakin joissakin tutuissa melodioissa yhtyä. Tarkastelin hieman SRK:n Siionin laulujen kokoelmaa. Huomaan, että viime vuosikymmenen aikana – ja tietysti myös sitä aiemmin - laulujen kieliasua on paljon uudistettu. Mielestäni siinä prosessissa – vaikka uskon, että se on tehty tarkasti punniten - laulu saattaa menettää jotain alkuperäistä voimaansa. Tämä siitäkin huolimatta, että kieliasua uudistamassa on senkin tason runoilija kuin Niilo Rauhala.

Minulla tuli vastaan sellainenkin tilanne, että saarnaaja lainasi erään Siionin laulun sanoja käyttäen vanhempaa kieliasua. Runona se soi soljuvammin.

…

Muutamien seurojen ja raamattutuntien alussa puhuja luki lähetettyjä esirukouspyyntöjä. Niistä paljastui ainakin minulle kiintoisia asioita. Niissä tultiin maininneeksi yleensä piilossa pidettyjä asioita. Suunta näyttäisi olevan kohti avoimuutta. Ei asia minulle toki mikään uusi ole.

Tavanomaisimpia ovat sellaiset pyynnöt, joissa pyydetään esirukousta sen puolesta, että ”epäuskoiset läheiset saisivat parannuksen armon”. Muita tavallisia olivat sellaiset, joissa pyydetään uskon vahvistusta, apua työelämän tai työttömyyden haasteisiin ja voimia selvitä vaikeista sairastumisista. Mutta pyyntöjen takaa nousee esille myös todellisuuden karumpi puoli. Pyydetään apua seksuaalisesta hyväksikäytöstä johtuviin traumoihin. Isä, joka on haavoittanut omia lapsia, pyytää voimaa ja lapsilta anteeksiantavaa sydäntä. On myös pyyntö, että seksuaalivähemmistöön kuuluva jaksaisi kilvoitella. Nuori mies pyytää esirukousta pornoriippuvuudesta pääsemiseen. Nostetaan esille myös henkisen väkivallan satuttamia ja mielenterveysongelmista kärsiviä. Lasten kasvatustyöhön toivotaan armollisuutta. On esirukouspyyntöjä nuorten puolesta, minkä taustalla lienee pelko, että nuoret hylkäävät uskon ja seurakuntayhteyden. Myös henkinen väkivalta mainitaan.

Nuo seikat kertovat yhtäältä, että ongelmia ei salailla, ei pistetä vakan alle. Jumalalta pyydetään turvaa rohkeasti. Se on avain selviämiseen. Avoimuus on terve merkki, vaikka toki nuo pyynnöt on esitetty nimettöminä. Asioita kuitenkin kutsutaan niiden oikeilla nimillä.

….

Nuorten osuus vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä kiinnostaa. Olen viime aikoina huomannut avoimuuden nousua. Nuoretkin ovat saaneet esille oman äänenpainonsa. Siitä hyvänä esimerkkinä on suviseurojen yhteydessä ollut lähetys, jossa esiteltiin kirjauutuuksia. Erään kirjan tekijä on alle kaksikymppinen nuori nainen. Hän on kirjoittanut alustavasti tarinansa peruskoulun yhdeksättä luokkaa käydessään. Teoksella on hyvin lämminhenkinen nimi: Käsi enkelin kädessä.  Hänelle tuli tuolloin tarve saada paperille ajatuksia sen hetkisistä sisäisistä tunnoista. Kirjansa avulla hän haluaa opastaa ikäisiään nuoria löytämään kristittyinä oman tiensä ja auttaa heitä selviämään nykyajan haasteista. Kirjalle toivotaan myös aikuisia lukijoita, jotka voivat sen kautta ymmärtää nuorten kilvoittelua uskon kysymyksissä ja elämän suuntaa etsiessä. Kirja on ensi sijaisesti näkökulma liikkeen sisältä ja tavoitteena on se, että nuoret säilyisivät mukana liikkeessä.

Olen netin kautta seurannut joitakin vanhoillislestadiolaisten nuorten keskusteluja ja havainnut, että he kykenevät yllättävän avoimeen asioiden käsittelyyn. Missään umpiossa he eivät enää kykene elämään. Se on tietysti positiivinen seikka, mutta haasteet tulevat varmaan kasvamaan nuorten pysymiseksi uskon yhteisössä.

Netissä on haastateltu myös seuravieraita. Eräs heistä on nuorimies, käsittääkseni opiskelija. Teemana on maallinen elämä uskottomien seurassa ja uskon tunnustaminen. Nuori mies toteaa, että hän kyllä suostuu keskusteluihin uskoon liittyvistä kysymyksistä mutta toteaa, että keskustelu on vaikeaa, jos saa vastaansa päällekäyvyyttä ja jyrkkiä kysymyksiä. Niistä hänelle on muotoutunut sen verran ikävää kokemusta, että hän välttää sellaista sananvaihtoa, joka johtaa vain turhaan väittelyyn. Hänellä on kyllä myös hyviä kokemuksia kahdenkeskisistä keskusteluista ”uskottomien kanssa”. Ne ovat avoimia ja lämminhenkisiä. Niiden myötä hän on saanut voimaa keskustella ja kertoa omakohtaisesta uskosta. Eräs yksittäinen automatka on jäänyt erityisesti mieleen, kun kyytiin tuli epäuskoinen kaveri. Keskustelusta huokui vapaus ja luottamus.

Haastattelija kysyy, kokeeko hän, että usko näkyy ulospäin. Hän ei sitä myönnä, ei koe olevansa erityisen valoisa persoonallisuus eikä hänestä hänen kristillisyytensä näy ulospäin.  Mutta hän toteaa saaneensa palautetta muilta (joita hän kutsuu epäuskoisiksi). Nämä toteavat aavistaneensa, että hän edustaa jotakin uskontokuntaa, koska hän ei esimerkiksi koskaan kiroile. Lopussa on kysymys, onko hän uskaltanut tunnustaa uskonsa. Nuori mies vastaa muistaakseni tähän tapaan: ”Aina en ole uskaltanut, mutta kun olen, niin se on kannattanut.”

…

Nyt siirryn rippikoulun konfirmaatiotilaisuuden saarnaan. Se pidettiin myös tämän vuoden heinäkuussa Reisjärvellä. Jumalanpalveluksessa saarnannut nuorehko mies oli rippikoulun yksi vetäjä ja kertoi nuorten kanssa käymistään keskusteluista. Puhuja käsitteli rippikoulua pitäessään vastaan tulleita nuorten ongelmia ja heidän esittämiään kysymyksiä. Yksi kysymys oli esimerkiksi tällainen: miten voi säilyä uskossa ja samanaikaisesti olla mukana ”maallisissa menoissa”? Puhuja johdatteli saarnassaan nuoria ja kirkkokansaa sanan ääreen ja korosti ripin merkitystä. Siitä kerron enemmän hieman alempana.

Nostan esille toisen samankaltaisen kysymyksen, joka saarnaajan mukaan pysäytti koko rippikoulun henkilökunnan: Miten säilyä uskomassa, kun niin moni ystävä ja tuttu kieltää sen? Puhuja ei alkanut ojentaa eikä julistaa rippilapsille, vaan – mukailen hänen sanojaan - halusi antaa matkaevästä. Vastaamalla Raamatun lausein ei saa otetta nuoren sisäisistä tunnoista. Puhuja korostaa lestadiolaisten hyvin usein toistamaa lausahdusta: ”Usko tulee kuulosta”. Se on yksi peruste, miksi lestadiolaiskristityt kokoontuvat säännöllisesti seuroihinsa kuulemaan maallikoiden sanaa, jotka ulkopuolisista vaikuttavat saman toistolta.  Oman uskonyhteisön maallikoiden ja pappien kuuleminen vahvistaa uskoa. Siksi ”Jumalan sanaa” on kuultava mahdollisimman usein. Puhuja vetosi rippilapsille, että he hakeutuisivat sinne, missä ”elävän Jumalan sanaa puhtaasti saarnataan”.  Tuo on suora lainaus puheesta. Hän jatkaa todeten, että usko tekee työtään rakkauden kautta. Siksi hän kehottaa nuoria hakeutumaan oman ”Kotisiionin” tehtäviin. Puhuja siis vetoaa, että rippilapset oppisivat ylläpitämään yhteyttä omaan paikalliseen seurayhteisöönsä

Lisäksi puhuja haluaa nostaa esille kehittyvää uskontuntoa korostaen omantunnon herkkyyttä, josta kannattaa pitää kiinni. ”Voi tuntea vapaana armolapsena iloa, rauhaa ja rakkautta!” Tähän yhteyteen puhuja nostaa yllä jo mainitsemani lestadiolaissaarnan huipentuman: ”Kaikki saavat uskoa omat synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja kalliissa sovintoveressä.”

Puhuja kuitenkin haluaa mennä hiukan syvemmälle. Hän ei halua jäädä vain pintapuolisoksi anteeksiannon julistajaksi. Nyt päästään siihen rippiin.

 

Rippi on nähtävästi lestadiolaisuuteen keskeisesti liittyvä seikka. Lisään sitä tukemaan erään kohdan yllä mainitusta professori Jouko Talosen haastattelusta. Tämä toteaa, että

”rippi on verraton sielun voide. Vaikeiden asioiden jakaminen pitää pään veden pinnalla.”

Näin siis Rauhan Sanan liikkeen edustaja vahvistaa tuota samaa lestadiolaisuuteen liittyvää keskeistä opinkohtaa. Minusta kuitenkin tuntuu, että lestadiolaisilla tuosta ripistä on tullut lähinnä muodollinen seikka. Saarnaaja tähtää siihen, että julistaa synnit anteeksi. Se on kuin rituaali. Todelliseen uskonnolliseen puhdistautumiseen ei muotoseikoiksi kehkeytyneet tavat anna mielestäni eväitä. Rippilapsille konfirmaatiotilaisuudessa puhuva saarnaaja haluaa kuitenkin ainakin mennä syvemmälle.

”Kivi kengässä, se vie uskomisen iloa pois. Rippi on meille jokaiselle uskovalle kultaakin kalliimpaa.”

Saarnaaja vertaa syntiä kiveksi kengässä. Rippi on kultaakin kalliimpaa.

Seuraava puhujan esille nostama kysymys tarkentaa ripin merkitystä: ”Mitä jos haluaa olla uskomassa, mutta ei halua päästä irti maailman tavoista?”

Puhuja varoittaa hetkellisiä nautintoja, jotka vievät ihmistä vain kauemmaksi Jumalasta. ”Paatumuksen rauha on tila, jossa Taivaan isä ei meidän tunnollamme lue syntiä synniksi.” Puhuja julistaa yksikantaan: ”Kahden maan kansalaisena ei voi asua.” Tämä on lestadiolaista ehdottomuutta. Puhuja korostaa rukouksen merkitystä. Rukouksen kautta nuori voi pyytää kohdallensa ”uskonystävää, jolle voi käydä puhumaan murheistaan.” Puhuja toteaa, että uskovainen on kaidan tien kulkija, siinä ei omin voimin jaksa taivaltaa.

Hän korostaa tuttuun tapaan, kuinka rajuna syntielämä käy ihmisen kimppuun. Sitä vastaan ihminen ei jaksa muuta kuin Jumalan turvin: ”Taivaan isä on luvannut antaa uskomisen voimat.” ”Meillä on armon taivas keskellämme – Jumalan valtakunta.” Tästä ilmenee lestadiolaisen yhteisöllisyyden merkitys. Oma seurayhteisö on heille se aito kristillinen kosketuspinta.

Tähän puhuja liittää vielä sen lopullisen voittopalkinnon, jonka vuoksi ihminen on uskomassa.

Halusin ottaa esille tämän hieman seikkaperäisemmin, koska puhuja menee rippilapsille puhuessaan liikkeen ydinkysymyksiin. Kun totesin yllä, että monet lestadiolaisnuoret ovat jättäneet oman lapsuuden uskonyhteisönsä, niin totean samalla, että monet ovat myös jääneet. Ne jättäneet ovat varmasti jääneet jostakin yhteisöllisyyden voimasta paitsi. Täydellinen individualismi – itsekeskeisyys – voi käydä raskaaksi. Tästä kirjoittaa myös Owe Wikström teoksessaan Pyhän salaisuus. Kirja on kirjoitettu 90-luvulla, suomenkielinen laitos on vuodelta 2004.Wikström toteaa sen tosiseikan, että hyvin moni kristityksi itsensä tunnustava on luonut itse päässään oman uskonkäsityksensä. Hän haluaa uskoa omalla tavallaan. Se voi olla hyvä juttu, mutta tuollaisessa individualismissa ihminen jää aivan yksin, hän on itse olemassaolon keskus. En tiedä kumpi on parempi. Uskonyhteisön puuttuessa ihminen jää rammaksi,. Jos taas ympärillä on ahdistavaksi ja painostavaksi käynyt yhteisö, siitä irtautumisessa voi tarvita tueksi vähintäänkin jotain vertaistukea.

…

Menen lopuksi ajankohtaiseen teemaan. Käsittelen lestadiolaisten suhdetta politiikan kysymyksiin ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Siitä kertoo eräs kirjauutuus, ajankohtaisiin asioihin pureutuva vuosikirja. Se koostuu eri tekijöiden kirjoituksista ja kuulemassani keskustelussa päähuomion saa yhteiskunnallisiin asioihin paneutuva teksti, jossa toisena kirjoittajana on entinen kansanedustaja ja ministerinäkin toiminut Tapani Tölli.

Kirjoitusta en ole voinut lukea. Arvioni koskee käytyä keskustelua, jossa toimittaja juttelee sen kahden tekijän kanssa. Siinä annetaan suuntaviivoja lestadiolaisten kristittyjen toiminnalle yhteisten asioiden parissa. Samalla kosketellaan myös kipupisteitä, joista sangen mielenkiintoinen kysymys oli suhde sosiaaliseen mediaan. Luonnollisesti keskustelijat haluavat kannustaa kaikkia kristittyjä ottamaan vastuuta yhteiskunnassa korostaen kuitenkin, että kaikki toimisivat omien mahdollisuuksiensa mukaan välttäen loppuun palamista.

On mainittava eräs seikka. Loppujen lopuksi tuo keskustelu nimenomaan sysäsi minua luomaan tämän kirjoituksen. Sitten kirjoitusvaiheessa prosessi alkoi luonnollisesti elää omaa elämäänsä ja sen painopiste kehittyi toiseen suuntaan.

Keskustelussa Suomessa vallitseva oikeusvaltioperiaate saa hehkutusta. Suomen demokratiaa ylistetään.  Tölli nostaa hyvin korkealle suomalaisen yhteiskunnan oikeusvaltion merkitystä. Se pitää sisällään tärkeitä kansalaisvapauksia, joista keskeisenä hän pitää uskon vapautta, ja vapautta julistaa uskoa ja puhua uskosta. Mutta se on vain yksi monista vapauksista, mutta se mm. antaa uskovaisille mahdollisuuden osallistua seuroihin, mitä vanhoillislestadiolaiset arvostavat ylitse muiden. Tölli mainitsee myös muita asioita, kuten sanan vapauden ja oikeuden äänestää. Perustuslakimme takaa myös ihmiselle olennaisen suojan - oikeuden elämään. Ja lisäksi yhteiskuntamme vahvuuksiin kuuluvat sivistykselliset oikeudet, oikeus työhön, elinkeinovapaus, sosiaaliturva. Ne näkyvät Töllin mukaan elämässämme, turvaten kasvun lapsesta vanhuuteen.

Vapaudesta ja oikeuksista molemmat kirjoittajat korostavat myös vastuuta. Vastuun ja velvollisuuksien on kuljettava vapauden rinnalla. Tekijät haluavat kannustaa kristittyjä (viittaa oman liikkeen sisälle) ottamaan vastuuta yhteiskunnallisista asioista.

Tein heti kuunnellessani yhden huomion. Yhteiskuntamme kipupisteistä ei haluta mainita sanaakaan. Euroopan unionista en muista kuulleeni yhtään mainintaa. Viime aikaisiin sananvapauden ongelmiin – kuten Päivi Räsäsen saamat syytteet – ei hiiskahdustakaan.

Jokaisen kristityn pitäisi vapauksien ja oikeuksien ohessa muistaa oman vastuunsa omakohtaisesti. Olkoon kyse sitten lähimmäisestä tai yhteiskunnan asioiden hoidosta, päätöksenteosta.

Vanhempia kehotetaan tuntemaan vastuuta lapsistaan. Ylipäänsä perheen merkitystä korostetaan, mutta siinäkään yhteydessä ei kosketella yhteiskunnassamme sikiävää globaalia suuntausta heikentää kasvatuksessa perheen merkitystä. Mihinkään vinoutumiin ei puututa, vanhemmilta kyllä toivotaan määrätietoisuutta, mutta myös tervettä asennetta. Tölli korostaa erityisesti, että mitään ”kuriyhteiskuntaa” ei toivota. Tässä viitataan varmasti menneisyyden ylilyönteihin, josta vanhemmilla on varmasti omakohtaisia muistikuvia ja tuntemuksia.

Vastuusta ja velvollisuksista käy keskustelijoiden mielestä hyväksi esimerkiksi suviseurojen perinne, jossa on huolehdittu yhteisvastuullisesti toimintojen jouhevuudesta ja ympäristön siisteydestä.

Mutta vastuullisuudesta puhuttiin myös eräästä ajankohtaisesta asiasta: mielipiteen ilmaisusta sosiaalisessa mediassa. Se saa erityisen painotuksen. Vanhempien on tunnettava vastuunsa lapsista – siitä miten he käyttävät älypuhelinta ja osallistuvat sosiaaliseen mediaan. Joskus se – kuten television käyttö – haluttiin kieltää. Nyt on ilmapiiri muuttunut. Kieltomentaliteetin sijaan on korostunut avoimempi asenne – vastuuntunnon lisääminen ja kasvatustyö, mikä toki on mielestäni terve piirre.

 Hengellinen työ on toki tärkeintä:

”Me olemme Jeesuksen opetuslapsia ja viemässä sanomaa eteenpäin. Me voimme viedä sanomaa esimerkiksi verkon kautta.”

”Usko rakkauden kautta työtä tekee. Usko synnyttää rakkauden.”

Keskustelijoiden mukaan kristittyjen on tunnettava vastuunsa ja oltava aktiivisia, mutta vain omien voimavarojensa rajoissa. Vapaaehtoistyössä siis kehotetaan jonkinlaiseen maltillisuuteen, on varottava loppuun palamista, mikä niin ikään on kohtuullinen vaatimus. Yhteisestä toiminnasta pitää osata myös tarvittaessa irtautua. Kiteyttäisin tämän, että terveys edellä on mentävä.

Hengellisen työn ohessa painotetaan myös vastuuta yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Entinen kansanedustaja ja ministeri toki kehottaa siihen kaikkia osallistumaan. Ja siitä nousee esille kysymys yhteisen toiminnan haasteista ja myös tähän liittyy sosiaalinen media. On muistettava hyvä käytös. Se saa lopulta keskeisen sijan keskustelussa. Kristityiltä vaaditaan rakentavaa asennetta. On pakko löytää yhteinen sävel, ratkaisuja tehtäessä on osattava kuunnella toisten mielipiteitä.

Tölli korostaa, että oma näkemys on tuotava selkeästi esille, mutta hän muistuttaa, että ei saa missään nimessä olla hyökkäävä. Omalla käytöksellä voidaan päästä rakentaviin ratkaisuihin. Silloin tulee myös kuulluksi. Oma vakaumus on voitava tuoda rohkeasti ja avoimesti esille, mutta toisten näkemyksiä on kunnioitettava. Se ei tarkoita, että pitää olla samaa mieltä. On pystyttävä kuuntelemaan myös muita. Vakaumuksesta on pidettävä toki kiinni. Ja on osattava käyttäytyä vakaumuksen mukaisesti. Tässä viitataan kai lähinnä itsehillintään. Jos osaa kuunnella muita, se osoittaa, että ollaan asioistakin aidosti kiinnostuneita. Tölli korostaa sitä, että hänellä ei ole menneet välit poliittisten vastustajien kanssa poikki. Keskinäinen kunnioitus on säilynyt.

 Sosiaalisessa mediassa on tarkoituksena usein provosoida muita. Muiden kuuntelu ja heidän näkemystensä ymmärtäminen loistavat poissaolollaan. Sinne kaivattaisiin keskinäistä kunnioitusta ja yhteisymmärrystä. ”On tärkeää, että me sielläkin käyttäydymme rakentavasti.”

Helposti ihminen sortuu ilmaisemaan ajatuksensa liian kärkevästi ja sitten harmittaa, kun  lausumaansa ei voi enää perua. Niillä hetkellisillä virheillä rakentaa omaa profiiliaan tahtomattaan.  Tölli korostaa, että todellinen päätösvalta ei koskaan siirry sosiaaliseen mediaan. Sen kautta saatu negatiivinen maine vaikuttaa kuitenkin keskinäisessä vuorovaikutuksessa ja vaikeuttaa yhteistä päätöksentekoa. Kritisoinnin on oltava rakentavaa. On tärkeää muistaa kunnioitus. Töllin mukaan kärjekäs kritiikki ei ole rakentavaa.

Tuosta yllä olevasta mielestäni paljastuu vanhoillislestadiolaisten asenteesta ehkä tyypillistä. Käytös on hillittyä. On varmasti monia, jotka pitävät sitä pehmoiluna ja ehkä liiallisena sopuiluna, mutta se nousee kristillisestä vakaumuksesta. Samalla vältetään kipeiden asioiden avoin käsittely. Nostan esille erään asian, joka ei tässä keskustelussa varsinaisesti noussut esille. Lestadiolaiset ovat varmasti yhtä mieltä siitä, että avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto. Kovin kevyesti he tuntuvat kuitenkin ohittavan ne julkiset paineet, jotka kohdistuvat avioliitoinstituutioon ja sukupuolisuuden uudelleen määrittelyyn. Olisiko niin, että lestadiolaisia kristittyjä kiinnostaa ensi sijaisesti vain se, että nimenomaan heidän keskuudessaan avioliitto säilyy perinteisen muotoisena. Kun siihen kajotaan, niin sitten hekin varmasti havahtuvat. On muistettava, että lestadiolaisille myös luterilainen kirkko on maallinen organisaatio. Jos siellä päädytään siunaamaan saman sukupuoliset avioliittoon, niin siihen he varmaan taipuvat, kuten taipuivat myös naispappeuteen.

Viimeisenä asiana keskustelussa nostetaan esille Raamatun opetukset. Paavalin kirjeissä roomalaisille korostuu esivallan kunnioittaminen. Paavali joutui vankilaan, mutta hän kuitenkin sielläkin halusi kunnioittaa esivaltaa. On voitava olla kriittinen, mutta on myös tyydyttävä kuuliaisuuteen. Tämä kiteyttää aika selkeästi vanhoillislestadiolaisen näkemyksen. Ratkaisuja on kunnioitettava, vaikka päätökset olisivat vääriä. Rakentava kritiikki kantaa hedelmää. Rakentavalla asenteella voi vaikuttaa. Siihen on monia eri kanavia. Tölli kiteyttää, että kunnioittavasti ja rakentavasti esiintymällä voi myös tuoda asiansa esille.

Tämä oli yhtäältä parhaita kuulemiani keskusteluja, jos sellainen suviseurojen lähetyksistä pitäisi valita. Kuten jo mainitsin, ilman tätä keskustelua en olisi tähän kirjoitusprosessiin ryhtynyt. Olen toki eri mieltä siitä, että monet tärkeät asiat ja kipupisteet lakaistaan maton alle. Siihen syynä lienee olleet kuntavaalit, joita ennen teksti oli kirjoitettu. Niihin liittyen on haluttu saada liikkeen kannattajat Keskustapuolueen taakse.

Lopetan tämän ehkä turhan pitkäksi venyneen kirjoituksen omiin ajatuksiini ja omaan lainaukseeni Markuksen evankeliumista, luku 12. Siellä on keskustelu, jossa Jeesukselta kysytään verojen maksamisesta.

”Onko oikein maksaa keisarille veroa vai ei?”

Jeesus tiesi heidän teeskentelevän ja sanoi: »Miksi te yritätte saada minut ansaan? Näyttäkää minulle denaarin raha.» He ottivat esiin rahan, ja hän kysyi: »Kenen kuva ja nimi siinä on?» »Keisarin», he vastasivat.  Silloin Jeesus sanoi heille: »Antakaa keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu.» Tämä vastaus jätti heidät ymmälle.

No tuo kohtaus on uudesta testamentista niitä, joissa Jeesus puhekielellä ilmaisten panee leikiksi, lyö kommentillaan muut ällikällä. Asia ei voisi häntä vähemmän kiinnostaa. Häntä kiinnostavat suuremmat asiat. Tuo kohta tuli minulle Töllin ja kumppaneiden keskustelua kuunnellessani ja tuntuisi, että vanhoillislestadiolaiset ovat sen omalla tavallaan sisäistäneet. 

Kosketus, etäisyys – unkarilainen elokuva yksinäisyydestä ja kohtaamisesta

Testről és lélekről (”Sielusta ja ruumiista”) 2017; käsikirjoitus ja ohjaus: Ildikó Enyedi. Pääosissa Géza Morcsányi (Endre), Alexandra Borbély (Maria).

Katson nykyisin aika harvoin tuoreita elokuvia. Tuohon kuitenkin tartuin, koska minulla on unkarilaisista elokuvista hyviä kokemuksia ja lisäksi se tärkein - aihe tuntui sopivan. Enkä sitten selvinnytkään elokuvasta millään tyhjänpäiväisellä olankohautuksella. Se hämmensi ja kosketti, jäi sisimpääni pyörimään. Eikä elokuvan henkilöt lähteneet mielestä. Siksi päätin kirjoittaa, tutkailla, miksi koin sen läheiseksi.

Suomeksi elokuva tunnetaan nimellä Kosketuksissa. Se on esitetty YLEn Teema-kanavalla ja on ainakin tämän julkaisuhetkellä nähtävissä Areenalla: https://areena.yle.fi/1-4412360. Elokuvaan johdattava artikkeli löytyy täältä. Jutun otsikko on paljonpuhuva: ”Et ole turvassa – Kosketuksissa on elokuva kallisarvoisesta mahdollisuudesta.” Suosittelen siihen tutustumista. Totean myös, että käyttämäni kuvat eivät liity elokuvaan.

…

Otan alkuun hetkeksi etäisyyttä itse elokuvan sisältöön. Sekin osaltaan nosti ajatukseni vallitsevaan yhteiskuntamme kehityssuuntaan. Elämme kummallisessa kahtiajaossa. Yhtäältä keskuudessamme vallitsee äärimmäinen individualismi. Yksilöt ovat kuin kuplassa. Perhe instituutiona on alkanut menettää merkitystään. Lapsen suhteet vanhempiinsa irtautuvat, yhteiskunta saa heidät otteisiinsa yhä varhemmin. Ja kehityskulussamme äidistä ja isästäkään ei saisi virallisesti puhua, kun sattuvat tunnevoimaisina olemaan liian sitouttavia. Kun nuori jää helposti irralleen suvustaan ja sen turvasta. Ei ole velvoitteita, ei mitään henkistä perintöä, ei tukiverkkona toimivaa lähipiirinä. Nuori hapuilee kohti jotain abstraktia uranvalinta. Hän saattaa jäädä vuosiksi yhteiskunnan suoman tuen avulla yksiössään aprikoimaan, mitä elämällään tekisi.  Joutuu helposti sivuraiteille. Vanhemmilla ei ole sananvaltaa lapsiinsa, eikä sitä yhteiskunta sisäinen juridiikka katso hyvällä, jos edes vanhemmat puuttuvat omien lastensa itsemääräämisoikeuteen.

Toisaalta yksilö tarvitsee ympärilleen turvaverkkona toimivaa yhteisöä ja lähipiiriä. Niiden kautta nuori saattaa joutua aivan omanlaisensa ryhmähengen vaikutuspiiriin. Eletään kuin joukkohysteriassa. Ympärille halutaan vain samaa mieltä olevia. Yksilö ei kestä henkisesti sitä painetta, kun joutuu kohtaamaan eri lailla ajattelevia ja toimivia. Herkkähipiäisyydessä on alettu mennä liiallisuuksiin. Kaikki yhteydenotot leimataan henkiseksi painostamiseksi, jota vastaan yhteiskunnan oikeusjärjestelmäkin halutaan valjastaa. ”Paniikkinappulaa” on alettu käyttää aivan liian helposti. Maailmassa ollaan jonkinlaisen laumasuojan piirissä. Vapaaseen ajatusten vaihtoon ei ole mahdollisuutta. On vain oikein ja väärin ajattelevien ryhmiä. Jokainen yrittää kyräillen valvoa, ettei tule huomaamattaan loukanneeksi ketään.

Minulle elokuvasta nousi tuo kahtiajako mieleen, vaikkei sitä suoranaisesti käsitelläkään. Unkarilainen kulttuuri ja elämäntapa ovat minulle jossain määrin tulleet tutuiksi. Siksi ihmettelin, kun elokuvan toisella päähenkilöllä Marialla ei ole minkäänlaista yhteyttä perheeseensä ja sukuunsa. Elokuvan alkupuoliskolla hänellä ei edes puhelinta, jolla voisi pitää kehenkään läheiseksi kokemaansa ihmiseen yhteyttä. Myös miespuolisen päähenkilön Endren maailmassa on irtauduttu ”entisestä elämästä”. Siihen toki löytyy elokuvassa kosketuskohtia.

Kaiken lisäksi elokuvan yhteydessä on varoitettu, että se ei sovi herkille katsojille. Joku voi siitä järkyttyä. Se on kyllä totta. Elokuvassa eletään todella järkyttäviä hetkiä, jossa eläimiä teurastetaan ja ihmiselläkin hengenlähtö on lähellä. Minusta sen korostaminen tuntui kuitenkin kovin kummalta.

… 

Elokuvan alkuperäinen nimi viittaa ihmisen sielun ja ruumiin kahtiajakoon ja myös yhteyteen. Meidät on luotu ruumiiseemme, siihen sielumme on sopeuduttava. Elokuvan toisella päähenkilöllä keski-ikäisellä Endrellä on ruumiinvamma, hän on tavallaan yksikätinen, mutta hän elää sopusoinnussa oman vammansa kanssa. Toisaalta kyllä tapahtumien taustalta ikään kuin ilmenisi, että juuri on osasyynä miehen yksin elämiseen. Sielussa soi pettymys.

Maria on kaunis nuori nainen, joka on kuitenkin jäänyt umpioonsa oman yksinäisyytensä vangiksi. Hän ei ole löytänyt sieltä sielulleen ulospääsyä, jos näin rohkenisi kuvata. Maria tulee laaduntarkastajaksi teurastamoon, jossa Endre on talouspäällikkönä. Hän on työelämässä vielä kokematon. Endre puolestaan on seurallinen ja ulospäin suuntautunut mutta ikä tuntuu jättäneen häneen jo jälkensä.  Hän on päätynyt avioliiton jälkeen yksin elämiseen. Naisen kaipuuta näkyy. Molempien luonteessa havaitsin sarkasmia.

Elokuvan ilmapiiri on ainakin minulle välillä painostava. Sen inhorealistisuus saattaa kiusata. Alkuun se vaikuttaa hidassoutuiselta, mutta sitten juonessa lähdetään yllättäen mystiikan suuntaan. Teurastamossa tapahtuu varkaus, jonka selvittämiseen tarvitaan myös psykologin panosta. Tämän tehtävänä on selvittää keskustelujen kautta, kenellä on ollut tarvetta viedä teurastamon varastosta sonnien astutukseen käytetty lääkevalmiste. Hän keskustelee henkilökohtaisesti kunkin mahdollisen epäillyn kanssa. Kysymyksissä mennään hyvin intiimeille alueille. Käy ilmi, että Endre ja Maria näkevät täsmälleen samoja unia. Psykologi kutsuu heidät vielä erikseen luokseen luullen taustalla olevan jokin yhdessä sovittu jujutus. Se on alku päähenkilöiden lähemmälle tutustumiselle. 

Endren kautta Maria saa elämäänsä uutta suuntaa. Suhde kehittyy verkkaisesti, mutta jännittävin kääntein. Kumpikin tekee vuorollaan ulostuloja, on epävarmuutta ja empimistä. Jännitteisiin tulee kuitenkin ratkaisu. Prosessi etenee. Tutustumisen myötä Maria alkaa päästä ulos sielunsa umpiosta. Kun mennään siihen vaiheeseen, että Endre pyytää Marian puhelinnumeroa, Maria katsoo häntä pelokkaan hämillään. Endre huomaavaisena miehenä luulee käyttäytyvänsä tunkeilevasti. Tosiasiassa Maria elää niin syvällä omassa kuplassaan, ettei hänellä edes ole puhelinta. Toisaalta myös Endren reagoinnista tulee vaivihkaa esiin jotain menneisyyden traumoja. Marian tuijotus ei kuitenkaan ole pöyristymistä seksuaalisesta häirinnästä. Se on pelkkää hämmennystä. Hän hankkii puhelimen, mutta siihen ostoprosessiinkin hänen on tavallaan koottava itsensä, voitettava pelkonsa.

Totean jo tässä vaiheessa, että vaikka elokuvassa on rankkoja vaiheita, niin loppu on onnellinen. Mitään Happy end -fiilistä en siitä kuitenkaan löydä. Kovia kokeneet päähenkilöt voivat kuitenkin kääntää katseensa jo rehdisti eteenpäin. Portti on avattu uusille mahdollisuuksille. Ikisuhdetta siitä tuskin muodostuu. Sidos toisiin säilyy, mutta elämässä on rohkeutta mennä suuntaan tai toiseen, kun taustalla on turvalliseksi koettu ystävyys. Sitä ei ole käsikirjoituksessa kerrottu, mutta niin kuvittelen.

…

Olen Andrei Tarkovskin elokuvien ystävä, ja olin havaitsevani tässä Ildikó Enyedin ohjauksessa jotain sitä kautta tutuksi tullutta lähestymistapaa.  Tarkoitan sillä sitä, että katsoja muuttuu elokuvassa kohteesta subjektiksi. Hän alkaa elää elokuvan tapahtumissa mukana. Hän kohtaa elokuvassa oman elämänsä kipukohtia, elää niitä. Katsojalle löytyy sieltä tilaa. Eikä siinä välttämättä Tarkovskia tarvita. Tuntuisi, että ohjaaja Marian hahmoa luodessaan on tehnyt hänestä sellaisen, johon on helppo samaistua. Katsoja kääntyy Marian ja Endren maailman kautta myös itseensä. Niin sen itse koin. Elokuva osui minuun. Sen hahmoissa on jotain omasta todellisuudestani. Ne on voitu tuoda ehkä sopivan yliampuvastikin esille, jotta vaikutus menisi perille.

Koin elokuvaa katsoessani Marian tuntemukset itselleni läheisiksi. Osin samaistuin häneen hänen käydessään vaiteliasta sisäistä kamppailuaan. Ne peilautuivat omiini. Sittemmin kävi kyllä ilmi, että ei tuo samaistuminen ihan yksi yhteen mene.

Maria elää omassa sisäisessä maailmassaan. Hän ei varsinaisesti pelkää kontakteja, mutta hän elää niin umpiossa, että häntä on vaikea lähestyä ja hänen on ponnisteltava päästäkseen sieltä maailmastaan ulos. Hän ei osaa teeskennellä. Slovakialaistaustainen näyttelijä hänen roolinsa takana oli todella osuva valinta.

Elokuvan keskiössä on kosketus. Henkisestä sielunyhteydestä on tietysti todellisuudessa kyse, mutta menen täysin konkreettiseen koskettamiseen. Olen itse kasvanut pohjoisella Pohjanmaalla - kulttuuripiirissä, joka esimerkiksi karjalaisuuteen verrattuna on varsin jäyhää. Siellä ei ainakaan minun lapsuuden ja nuoruuden aikoihin juurikaan kosketeltu. Minulle on jäänyt elämäni seuralaiseksi jopa eräs trauma. Äitini kuoleman jälkeen aloin muistella, milloin häntä viimeisen kerran kosketin. Se saattoi olla melko nuorena, kenties jopa lapsuudessa.

Muistan joskus lukeneeni lehtihaastattelun eräästä historian alalta tohtoriksi väitelleestä pohjoispohjalaisesta miehestä. Se oli siinä mielessä poikkeuksellinen tapaus, että hän oli ollut psykiatrisessa hoidossa, mutta parantunut siinä määrin, että pystyi luomaan väitöskirjansa ja selvisi koko prosessista. Sairaus toki oli edelleen jossain muodossa seuralaisena. Lehtijutussa mies valitti yhtä erityistä seikkaa, jolla hän arvelee olleen vaikutuksensa omaan sairastumiseensa. Se oli juuri kasvuympäristö, jossa välteltiin kaikenlaista koskettamista. Hänenkään perheessä ei kosketeltu. Eikä senkään myötä elämässä saatu luontevia eväitä ihmissuhteisiin. Fyysisen etäisyyden oheen kasvoi myös henkinen eristäytyminen. Historia on tutkimusalana sellainen, että siinä ihminen joutuu tavallaan sitoutumaan yksinäisyyteen. Se vaatii keskittymistä lukemiseen ja eri aineistojen käsittelyyn. Ihminen on kääntynyt jo perusluonteisesti erilleen muista. Yksinäiselle ja sisäänpäin kääntyneelle se tuntuisi olevan sopiva ratkaisu, mutta nimenomaan hänen kaltaiselleen siinä piilee vaaransa.

Löydän Mariasta paljon itseäni varsinkin varhemmilta elämäni vuosilta. Se oli yksi syy, mikä piti minut kuvaruudun ääressä. Omia pelkotilojani on noussut elokuvan myötä kuin uudelleen pintaan. Koin syvää myötätuntoa Mariaa kohtaan hänen yrittäessään sopeutua uuteen työpaikkaansa. Elin sisimmässäni voimakkaasti ne arkuuden hetket, kun Maria kävi jossain syvällä itsessään kamppailuaan omien tuntojensa kanssa. Kun hänen oli työpaikan ruokalasta löydettävä istumapaikka, omaa selkäpiitäni karmi. Ulkopuolisesta se voi tuntua naurettavalta, mutta niin olen itsekin joskus joutunut suoranaisesti pelkäämään. Ehkä monille muille se olikin täysin merkityksetön tilanne. Marialla oli vahvuutensa, jonka ansiosta hän selvisi. Niin minullakin oli omani. Työkaverit yrittivät kyllä lähestyä Mariaa, mutta jo hänen täydellinen omistautumisensa työasioihin oli kuin törmäys suojakalvoon.

Mariasta löytyy myös ärsyttäviä piirteitä, esimerkiksi hänen ajoittainen sarkasminsa. Mutta läheisyys Marian hahmoon ei ole pelkkää omaa mentaalista samaistumistani. Tunnistin lähiympäristöstäni ”Marian”, tavallaan hänen kaksoisolentonsa, samanlaisen omaan kuplaansa vetäytyneen nuorehkon naisen. Ei hän ole mikään mielikuvitukseni luomus.

Todettakoon sekin, että myös Endren lakonisuudessa, muodollisessa anteeksipyytelyssä on ehkä jotain nykypäivän itseäni. Se kuvaa osaltaan miehen kyllästymistä elämään, irtautumista elämän virrassa. Niin tulkitsen.

Mariassa on paljon sellaisia ominaisuuksia, jotka minulta puuttuvat täysin. Hänellä on valokuvan tarkka muisti, minä en kykene muistamaan paljon lähimuistia kauemmas. Hänellä on myös erityisen hyvät laaduntarkkailijan työssä vaadittavat hoksottimet. Ja keskusteluissa hän osoittaa terävää reagointikykyä. Aloitteita Maria ei tee, mutta kun häneen ollaan yhteydessä, hän kykenee reagoimaan, ei mene ymmälle. Minä olen häneen verrattuna lähinnä flegmaattinen ja unelias.

Sekä Endre että Maria kykenevät kertomaan psykologille unensa valokuvantarkasti. Se yhdistää päähenkilöparia. Minä unohdan yleensä unet välittömästi, muistan korkeintaan jotain irrallista.

Valokuvamuisti aiheuttaa omat ongelmansa. Hän ei osaa kuunnella musiikkia, mikä vaatii erityistä tunne-elämystä. Minä puolestani kuuntelen, ja musiikki on tavallaan pakotie arjesta. Yksi laulu teki Marialle poikkeuksen mutta en pysty itse avaamaan, mikä sai hänet sitä kuunnellessa havahtumaan. Ehkä syy on se, että myyjä suositteli.  Tämä oli kutakuinkin Marian ikäinen nainen – sopiva samaistumisen kohde.

Maria käy myös psykiatrin vastaanotolla. Hän pyrkii noudattamaan tämän neuvoja, miten päästä koskettamisen pelosta. Maria kertoo katsovansa kovaa pornoa. Sitä psykiatri kehottaa välttämään, sen sijaan hän kannustaa löytämään emotionaalisen kohteen, kuten pehmolelun. Se ei Mariaa auta, mutta tietoisuus ongelmasta vie häntä eteenpäin. Naturalistiseen tyyliin Maria työntää kotona ruokaillessaan kämmenensä lautasella olevaan perunamuusiin.

Eristäytyneisyys, kanssaihmisten pelko, kosketusarkuus – ne ovat olleet osa elämääni, joista olen toki pyrkinyt pääsemään eroon, ja osittain onnistunutkin.  Etäisyys ihmisiin johti koskettamisen välttelyyn, tunnekylmyyteen, josta kykenin irtautumaan vain humalassa. Tunnepurkaukseni kohdistuivat musiikkiin. Ja silloin nuorena ehkä enemmän kirjoihin. Lukiovuosilta nousee ensimmäisinä mieleen Timo K. Mukka ja Hermann Hesse. Niin - siis minulla silloin joskus.

Kirjoista ei elokuvassa puhuta. Enkä edes muista nähneeni siinä yhtään kirjaa. Maria katsoi pornoa – tietysti ilmeettömänä ja mekaanisen tunteettomana, mutta ehkä ihmeissään. Ikään kuin sen vastapainona on sittemmin myös rakastelukohtaus Endren kanssa. Siinä Maria tuntuisi elävän vielä tuon pornon maailmassa. Liikkumaton ilme kuitenkin kertoo lähinnä uteliaasta ja onnellisesta tarkkailijasta.

Kun Endre tekee siihen mennessä rohkeimman ehdotuksensa, Maria yllättäen suostuu. Hän pyytää naisen kotiinsa ja he nukkuvat vierekkäin, mies tosin lattialla. Tarkoituksena on selvitellä unia. Nukahtamisesta ei kuitenkaan tule mitään. Endre ehdottaa kortinpeluuta. Maria ei tietenkään osaa pelata, mutta hän on taitava oppimaan. Hän osoittautuukin oivaksi peluriksi. Endre on hämmästynyt, kun ei pysty häntä hämäämään.

Siinä vaiheessa kaikki näyttää toiveikkaalta.

Kun alkaa jo tuntua, että lähestytään käännekohtaa, niin Endre turhautuu, kun mikään ei etene. Hän kääntyy menneisyytensä, yrittää yhden yön suhdetta jonkun entisen naisensa kanssa. Yöksi hän ei kuitenkaan salli tämän jäädä.

Ruokalassa Maria saa sitten Endreltä sanallisen iskun vasten kasvoja. ”Ollaan vain ystäviä!” Se lausahdus on ennenkin vienyt ihmisen itsetuhon partaalle. Marian kasvot eivät taaskaan reagoi. Maailma on kuitenkin hajonnut.

…

Kun Maria viiltää ranteensa auki, ja veri alkaa virrata suonesta kylpyammeen veteen ja seinämille, hän ei tunne mitään, hän tarkkailee tapahtumaa lakonisesti kuin ulkopuolinen, tunnekylmä ihminen, joka ei kykene eläytymään mihinkään, ei edes omaan elämäänsä. Minä katsojana olen järkytyksestä jäykkänä, mutta arvaan, että ei käsikirjoittaja tätä niin yksinkertaiseksi ole suunnitellut, eikä olekaan.  Maria havahtuu säpsähtäen puhelinsoittoon, ryntää vaistonsa herkistäen salamana ammeesta pöydän äärelle, johon oli puhelimensa jättänyt. Veri syöksyy pitkin lattiaa. Se on Endre. Mutta keskustelu etenee tuskastuttavan hitaasti. Lopulta mies saa sanotuksi, että tuskainen tunne kalvaa mieltä.

…

Mainitsin jo yllä Endren ja Marian rakastelukohtauksesta. Endre jynssää päällä, Maria alla silmät pyöreinä ilmeettömänä mutta uteliaana, kuin henkeään pidätellen. On hieman samaa ihmetystä, kuin aiemmin hänen katsoessaan pornoa. Hän aivan kuin odottaisi, että se on ohitse – tyytyväisenä toki. Luen silmistä, että sillä tiellä ovat edessäpäin vielä uudet maisemat. On toki vielä pitkä matka niihin hetkiin, kun arpi ranteessa häviää, kun iho on sileä ja käsi saa voimansa. Liekö se pahaa untani? Laitan Endren sieluun omat pettymykseni.

Elokuvan loppukohtaus on kuvaava. Kaksi yksikätistä yrittävät selvitä ruokailusta. Se on aitoa iloa. Elämä on edessä.

Taisi unohtua eräs merkittävä seikka, ehkä keskeinen. Vastapainona tuolle yllä kerrotulle on teuraaksi vietävät eläimet – avuttomat ja hyväksikäytetyt. Ihmisen maailmassa huutaa vapaus, selviytymisen tahto.