Otsikon valinta juttuuni oli melkoinen kompromissi. En keksinyt
muuta. Varsinainen peruste jutun teolleni on kansanedustaja Olli Immosen facebook-päivitys
eli ns. Immoskohu. Olen lukenut siitä kirjoitettuja juttuja hyvin paljon eikä
tapauksen seuraaminen ole ollut mitenkään mieltä ylentävää. Päätin, etten
juttuihin tässä kuitenkaan viittaa. Viimeisin lukemani juttu on Helsingin Sanomien
pääkirjoitus tältä aamulta (http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1440564224598?ref=hs-art-uusimmat-#4).
Mitään uutta se ei minulle antanut eikä tämän perusteella mitään hyvää ole
odotettavissa. Näkökulmani on nyt toinen ja olen antanut tekstin vapaasti rönsyillä.
Yksi juttu on kuitenkin koko kirjoitukseni pohjana, vaikka
siinä onkin pääpaino Suomen Venäjä-suhteilla ja Immosen kirjoitusta käsitellään
vain hiukan. Kyseessä on 25.8.2015 lähetetty alfatv:n keskustelu, jossa
dosentti Arto Luukkanen haastattelee hiljattain eläköitynyttä professori Timo
Vihavaista. Se löytyy osoitteesta http://alfatv.fi/arkisto/. Haastattelun voi katsella, kun kirjoittaa hakuun sanan dosentti.
…
Suurimman huomion Arto Luukkasen ja Timo Vihavaisen keskustelussa
saa Suomen ja Venäjän suhteet.
Kirjoituksessani Venäjä-vihassa arvostelin hieman Vihavaisen vähättelyä
asiasta. Nyt kanta selveni. Vihavainen pitää Suomen ja Venäjän suhteita moneen muuhun
naapuriin verrattuna esimerkillisinä ja suhteellisen hyvinä, joka antaa ja
jonka ainakin pitää antaa paljon mahdollisuuksia lähentymiselle. Hän toki
kauhistelee ympärillämme riehuvia vihan lietsojia ja kylväjiä.
Mutta kolmiosaisen haastattelun keskimmäisessä osassa
käsitellään tämän juttuni pääaihetta Immoskohua ja sen mukana sivutaan myös siihen
rinnastettavaa ns. hihamerkkikohua.
Luukkanen on huumorimiehiä ja toteaakin, että ”puhutaan
kieli keskellä suuta mutta kuitenkin aivan suoraan”. Tämä vihjaa siihen, mihin
näistä asioista puhuttaessa on totuttu: on asioita, joista on parasta vaieta,
ettei tulisi leimatuksi. Kyse on siis suut salpaavasta poliittisesta
korrektiudesta. Siihen suomalaiset tottuivat aikanaan neuvostoliittolaisten
kanssa toimiessa ja Vihavainen piikittelee ivallisesti, ettemme me kyenneet
siitä irtautumaan ennen kuin venäläiset itse aloittivat itseruoskintansa. Tästä
Vihavainen on kirjoittanut vuonna 1991 kirjan Kansakunta rähmällään, joka oli aikansa hitti mutta käsitteli sen
verran arkaluontoisia asioita, etteivät monet kriitikot tohtineet sitä edes
lukea.
Suomettuminen oli siis poliittista korrektiutta mutta
Vihavainen antaa kyllä palaa myös siitä nykyisin kirjoittaville, jotka eivät ymmärrä
asiaa ollenkaan. Saa siinä Sofi Oksanenkin osansa.
Nykyilmiönä poliittinen korrektius on Vihavaisen mukaan
lähtöisin USA:sta ja perustuu sikäläiseen poliittiseen rakenteeseen. Jos liikaa
jotakuta ärsyttää, voi joutua maksamaan miljoonakorvauksia ”täysin
järjettömistä syistä”. Eurooppaankin on
rantautunut tämä sama ilmiö. On tiettyjä etnisiä ja poliittisia ryhmiä, jotka ”on
otettu poliittisen korrektiuden huomaan”.
Heitä pitäisi kohdella erityisellä tavalla. On siis ajatuksia, joita ei
saa esittää, mitä sitten eräänlainen ”ajatuspoliisi” valvoo.
”Tämä on totalitaristista ajattelua, politiikka rajoittaa
ajattelua. Se on vastoin vanhoja
valistuksen periaatteita.” Näin Vihavainen kiteyttää viitaten vielä Immanuel
Kantin lausumaan ”Uskalla käyttää järkeäsi”, josta ollaan nyt lipsumassa.
Sitten aihe hypähtää 60-luvun lopussa ja 70-luvun alkupuolella
Suomessa vallinneeseen taistolaisuuteen ja stalinisteihin - ilmapiiriin, joka
tuli minullekin aikoinaan kovin tutuksi (siitä enemmän edempänä).
Luukkanen kysyy suoraan, jotta asiassa päästään eteenpäin:
Ovatko LGBT-intoilijat ja multikulturalistit jonkinlaisia nykyajan stalinisteja
tai taistolaisia? Kysymys palauttaa mieliini Vihavaisen kirjan Länsimaiden tuho (vuodelta 2009), jonka
tämä itsekin sitten pian mainitsee.
Vihavainen vastaa kysymykseen myöntävästi eikä pelkää sitä
sanoa, koska puhumisen vapaus kuuluu demokratiaan.
Luukkanen jatkaa Immoskohulla. Vihavainen toteaa, että kohu
oli täysin keinotekoisesti ja harkitusti aiheutettu, ei ollut minkäänlaista
kohun aihetta. David Cameron, Angela Merkel ja Nicolas Sarkozy ovat todenneet,
että multikulturalismi on epäonnistunut. Myrsky nostettiin, kun yksittäinen
suomalainen kansanedustaja kirjoitti facebook-päivitykseensä saman asian. Siitä
sitten alkoi kirjoitusten, puheiden ja mielenosoitusten vyyhti, joka ei ole
vieläkään päättynyt.
….
Tähän väliin kommentoin itse ja laitan myös Vihavaisen
lisähuomion. Vihavaisen mukaan lausuma julkaistiin ”sattumalta” (sarkastinen
painotus) ennen perussuomalaisten puoluekokousta ja hän myöntää sillä olleen
oma poliittinen merkityksensä. Minusta lausumassa ei ole mitään kohun aihetta,
mutta ärsyttävää on sen luoma pateettisuus, aivan kuin oltaisiin nousemassa pyhään
sotaan. Taistelu-sana kuuluu poliittiseen retoriikkaan eikä sen käytöstä
normaalijärkisen ihmisen pitäisi kiihottua.
Omalta kohdaltani totean vielä, että kritiikki monikulturismia
arvostelevia kohtaan menee usein hyvin tunteenomaiseksi. Aivan kuin eri
kansallisuuksien edustavien vanhempien lapsille haluttaisiin aiheuttaa jotain
pahaa ja aivan kuin kansainvälistä ruokaa kiellettäisiin syömästä. Monikulturismi
ei ole kuitenkaan lapsia tai ruokaa, vaan sillä on aatteellinen pohja.
…
Vihavainen ja Luukkanen ihmettelevät, että tällainen asia
nostettiin ”valtavaksi ajatusrikokseksi”.
”Eihän tässä ollut mitään tolkkua”, jatkaa Vihavainen. Tätä sietäisi
hävetä, miehet jatkavat.
”Onko sen takana jokin poliittinen tarkoitus?”
Sitä Vihavainen ei rupea spekuloimaan, mutta eihän hänen
mukaansa sellaiseen pitäisi vajota nostaen samalla esiin vastaavanlaisen
vyyhden, ns. hihamerkkikohun.
”Se on nolo juttu, vähän samaa kuin hihamerkkikohu, josta
tuli maailmanlaajuinen sensaatio.
Kyseessä oli vain hullunkurinen pakina,
ajatuskoe, jolla oli omassa yhteydessään selvä funktio.”
Turun Sanomat sen nosti esiin, ”toiset löi löylyä lisää eikä
kukaan sitten iljennyt astua pois kelkasta.”
Johtavat poliitikot kauhistelivat: ”onhan se törkeää, eihän
pidä vaatia ihmisiltä pitämään jotain hihamerkkiä, joka leimaa heidät.” Totuus
oli kuitenkin, ettei kukaan ollut sellaista edes ehdottanut.
Toteanpa saman. Kauheat mitat se asia sai, ulkomaita myöten
ihmeteltiin, kuinka tyhmiä ehdotuksia suomalaiset tekevät.
Nyt se asia näyttää naurettavalta, mutta anteeksipyyntöä tai
katumista ei ole näkynyt. On se ainakin
merkki epä-älyllisestä suhtautumisesta, mutta ”kansa saa mitä ansaitsee”.
Journalistit siinä töppäsivät todella pahasti, mutta eivät
he ole sitä katuneet, päinvastoin: näyttävät Vihavaisen mukaan vain olevan
ylpeitä siitä, millaisen kohun ovat tyhjästä nyhjäisseet.
Palataan Immoskohun salaman lailla nostamiin
mielenosoituksiin ja muihin ulostuloihin. Se on nykyajan noitavainoa. Mielenosoituksissa
on kyllä kaunis sanoma, mutta tuntuu tarkoitus pyhittävän keinot. Sananvapaus ja
demokratia ei siinä pelissä paljoa paina. Jos Vihavainen pääsisi sinne
esiintymään, hän kehottaisi kansaa ensin lukemaan, sitten miettimään ja sitten
häpeämään. Kyllä kansalla pitää olla oikeus taistella multikulturalismin
perusteita vastaan.
Entäs sitten se ”taistelu”? Onko se niin paha sana, että
pitäisi sanoa ”lievästi vastustetaan”? Sen sanan on vasemmisto ”patentoinut
itselleen”. Politiikka on kuitenkin taistelua demokratiasta.
Vihavainen on toiminut eräänlaisena unilukkarina ja aikoo
jatkaa entiseen tyyliin herättämässä ihmisiä ajatteluun. Sananvapaus on
vaarassa.
Viimeisenä esimerkkinä nostetaan esiin Tatu Vanhasen tapaus,
josta on kulunut muistaakseni seitsemän tai kahdeksan vuotta. Tuolloin
vähemmistövaltuutettu esitti asiasta tutkimuspyynnön. Absurdiksi sen tekee se,
että kyseessä oli tieteellinen tutkimus. Onko siis tieteellinen tutkimuskin ”kiihotusta
kansanryhmää kohtaan”?
Tuolloin poika Matti oli noussut pääministeriksi ja asian
taustalla oli varmasti poliittisia motiiveja. Poika sanoutui näkyvästi irti
isänsä toiminnasta.
Myös Stalinin vainojen aikaan monet lapset ilmiantoivat
vanhempiaan ja sanoutuivat näyttävästi irti heidän toimistaan (mm. kulakkien
lapset). Luukkanen ihmettelee, sillä onhan Soiniakin vaadittu irtisanoutumaan
puolueen jäsentensä ”rikoksista”. Onko kyse samanlaisesta stalinismista?
Vihavaisen mukaan sieltä se on suoraan omittu. Käytetään ns.
syyllisyysassosiaatiota: ”ihmisen ei tarvitse tehdä itse yhtään mitään, mutta
häntä vaaditaan vannomaan, ettei hän enää hakkaa vaimoansa”. Hän tunnustaa
ilmaisten samalla halunsa olla ”tästä lähtien vähän kiltimpi”.
Sen jälkeen keskustelussa perehdytään vielä Venäjän tilanteeseen
ja myös mahdolliseen NATO-jäsenyyteen. Minä jatkan omia pohdintojani.
…
Aluksi palaan historiaan. En pidä siitä, että näitä menneisyyden
harhapolkuja ja syntejä nostetaan esiin tietyin poliittisin mustamaalaamistavoittein.
Olen ihaillut eräitä venäläisiä, jotka
kokivat noita kauhun vuosia, mutta eivät halua tehdä siitä suurta numeroa.
Siinä oltiin kuin hulluuden vallassa, se oli joukkopsykoosia, josta ei
erityisiä henkilöitä tai tiettyjä kansallisuuksia pidä nostaa ristille.
Nykyisin niitä nostetaan esiin poliittisten ja muiden itsetarkoituksellisten
syiden vuoksi, hyötymismielessä.
Muistelen, kun tapasin Pekingissä nyt jo edesmenneen Berthan.
Hän oli vanha nainen, johon tutustuin, koska hän kansallisuudeltaan
suomalainen. Hän oli syntynyt Amerikassa,
jonne perhe oli muuttanut Viitasaarelta. Bertha puolestaan oli rakastamansa
miehen kera muuttanut Kiinan kansantasavaltaan 40-luvun lopussa uutta maailmaa
luomaan. Sain nauhoitettua hänen kanssaan pitkän haastattelun. Paljon
mielenkiintoista hän kertoi, mutta nyt lainaan hänen muistojaan
kulttuurivallankumouksesta.
Hänellä oli työväenliikkeen tausta. Hän meni mukaan
sellaisen taustan vaatimaan ryhmään. Se valtasi Britannian suurlähetystön,
sytytti sen palamaan. Kyseessä oli kaiken kaikkiaan ikävä tapaus. Jälkeenpäin
ryhmä joutui oikeuden eteen, mukana olleet joutuivat perustelemaan motiivejaan
ja katumaan tekojaan. ”Seurasin sokeasti muiden mukana” oli se mantra, jonka avulla
tilanteesta selvittiin. Bertha kertoi tapauksesta naureskellen. Monenlaista
hulluutta hän oli joutunut kokemaan ja tämä oli yksi muiden joukossa. Ei
sellaisesta voi jäädä katkeraksi tai potea huonoa omaatuntoa. Kaikki siinä
näytelmässä olivat mukana.
…
1970-luvun alkupuolella riehuneet taistolaiset ovat minulla hyvin
muistissa. Tulin opiskelemaan Jyväskylään vuonna 1974 ja ensimmäinen kämppäkaverini sattui
olemaan sinipaitainen taistolainen, täynnä aatteen hehkua. Hänen kanssaan jaoin
20 neliön huoneen ja vaikka minäkin olin neuvostoliittomielinen, niin
keskustelumme muuttuivat pian suoranaiseksi huutamiseksi.
Jouduin yliopistossa todistamaan monenlaista hölmöyttä,
joita en viitsi nyt erikseen mainita. Vähin äänin senkin liikkeen aatteellinen
pohja alkoi hiipua, hulluttelu jäi ja äänekkäimmät hölmöt siirtyivät
korrektisti takavasemmalle.
Muistan kun eräs kämppikseni entinen tyttöystävä kutsui
minut kahville. Hän kehui kirkkaan silmin varastavansa vessapaperia
yliopistosta. Siihen hänellä oli omien sanojensa mukaan oikeus, koska me elimme
tuolloin vielä kapitalistisessa yhteiskunnassa. Siihen reagoin nauramalla
emmekä me sen koommin enää tavanneet.
Osallistuin minäkin johonkin opiskelijoiden marssiin.
Joillakin oli varsin taistolaisia banderolleja: Neuvostoliitto maailmanrauhan tae, Eteenpäin Otto Ville Kuusisen viitoittamaa tietä. Minä pyrin
tietoisesti pysymään tällaisista lauseista mahdollisimman kaukana. Kulkue oli
todella pitkä ja sai eräät autoilijat hermostumaan, kun tukimme koko Jyväskylän
keskustan liikenteen. Muistini on sen
verran valikoivaa, ettei sinne paljon ole tästä tapahtumasta jälkiä jäänyt. Se
on jäänyt mieleeni, että Osuuspankin kohdalla huusimme OP-sopimus – PA-sopimus. Ja
noista neuvostomielisistä iskulauseista muistan vinoilleeni useamman kerran eräälle
tuttavalleni, joka joutui niiden takana marssimaan.
Itse asiassa oli oikein kiva marssia kaupungin halki,
ympärillä oli kansaa ja hermostuneita autoilijoita. Se oli täysin viatonta hauskanpitoa ja me vain nautimme yhdessäolosta. Marssin
tarkoitus oli aivan toissijainen juttu. Kunhan vain protestoitiin, ei sillä
väliä mitä. Ja kyllähän Berthankin puheesta kävi
ilmi, että kulttuurivallankumouksen aikana heillä oli kivojakin asioita. Sitten
vain jossain vaiheessa homma meni överiksi eikä sille voinut myöhemmin kuin
nauraa.
…
Mutta leikki sikseen. Maamme talous on pahassa kriisissä, mutta media nostaa
pintaan aivan toisarvoisia juttuja. Kuin joukkopsykoosissa vaaditaan rasisteja
tilille ja kaikki arvokonservatiivit kansallismieliset nostetaan kansainvälistymiseen
avartavan uuden maailmankatsomuksen vihollisiksi. Kun Urpilainen nousi SDP:n
puheenjohtajaksi, Erkki Tuomioja haukkui puoluejohdon ajatuksia unelmahötöksi,
jota itse puheenjohtaja oli ilmestynyt näyttävässä punaisessa mekossa ja
verkkosukkahousuissa mainostamaan. Nyt verkkosukkahousuja
ei näy, mutta unelmahöttö on tullut muulla tavalla arkeemme, sitä syydetään kansalle
joka tuutista.
Täysin tietoisesti hihamerkki- ja Immoskohut on nostettu
pystyyn. Näyttää, että joukkopsykoosin kaltaisella kiimalla synnytetään ainakin
vastakkainasettelua. Niistä me tiedämme historian perusteella, että seuraukset
voivat olla hyvinkin ikäviä. Olen läpi elämäni ihmetellyt, miten ihmiset ovat voineet
ajautua Stalinin vainojen ja juutalaisvainojen kaltaiseen hulluuteen. Viime
aikojen tapahtumien jälkeen, en ihmettele sitä ainakaan yhtä paljon kuin ennen.
Kaikki on mahdollista, joskin jotain lienee historiakin opettanut.
Kansainvaellukset ovat alkaneet, taloudessa kiehuu ja ympäri
maailmaa on konflikteja, sekä meneillään että kytemässä. Epätoivo ja viha
saattavat nousta pintaan yllättäen. Tästä voi syntyä pahaakin jälkeä.
Miten Suomen käy? Kun valtion velkakäyräkin sojottaa vain
ylöspäin eikä EU:sta taideta päästä eroon, niin ei kansallisvaltio Suomi taida
yksin selvitä. Joudutaan yhä kiinteämmäksi osaksi suurempaa liittoa ja
yhteisöä, jossa suuret päätökset tehdään muualla. Siinä tilassa saatamme reuna-alueena
joutua periferian kiroukseen. Haluan kuitenkin pitää vielä painon tuolla
saatamme-sanalla.
…
Loppuun lainaan pari katkelmaa Timo Vihavaisen kirjasta Länsimaiden tuho (Otava 2009). Se on
hänen tuotannostaan suosikkini.
”Miksi pitäisi huolestua … muiden
kulttuurien ekspansiosta länteen? Länsimainen kulttuurihan on vuosisatojen ajan
osoittautunut hämmästyttävän ekspansiiviseksi ja sitkeäksi ja sitä ihaillaan
koko maailmassa. Tämä pitää paikkansa, mutta se ei ole pätevä syy sulkea
silmiään selviltä tosiasioilta: kansanvaellukset ovat alkaneet ja ne ovat
perusteellisesti muuttaneet maailmaa jo yhden ainoan sukupolven aikana. Sitä
paitsi muutos on luonteeltaan peruuttamaton ja kiihtyvä.
Helleenis-kristilliseltä perustalta kasvaneen länsimaisen sivilisation
vastustuskyky ulkoisia kilpailijoita vastaan näyttää nykyisessä vaiheessaan
vähintäänkin yhtä huonolta kuin Rooman valtionuskonnon asema aikoinaan nousevan
kristinuskon edessä.” (s. 31.)
”Länsimainen kulttuuri kehitti
aikanaan hienon arvojärjestelmän, kuten muutkin kulttuurit ovat tehneet. Sen
perusteet ovat sivilisaatiomme kätköissä yhä olemassa ja niiden puolustamista
barbarian hyökkäyksiltä ja eroosiolta voi pitää itse kunkin velvollisuutena,
mikäli niitä kannattaa. Tämä velvollisuus ei riipu siitä, mikä
maailmanhistorian kulku tulee olemaan. Siihen emme voi vaikuttaa, mutta
lähipiiriimme voimme. Ja vähin, mitä voi tehdä, on ainakin sanoa mielipiteensä,
olla elämättä valheessa, kuten Aleksandr Solženitsyn aikoinaan vaati.” (s. 32.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti