Kansallisen yhtenäisyyden päivä - День народного единства

Venäjällä vietetään tänään 4.11. Kansallisen yhtenäisyyden päivää ( День народного единства). Päivää on vietetty nykynimellä vuodesta 2005, mutta tausta on pitkällä Venäjän historiassa.  Vuonna 1613 juhlaa alettiin viettää Venäjän puolalaisten miehityksestä vapautumisen päivänä (http://fi.wikipedia.org/wiki/Kansallisen_yhten%C3%A4isyyden_p%C3%A4iv%C3%A4). Neuvostovallan aikana juhlapäivästä luovuttiin ja sen tilalla 7. marraskuuta vietettiin Lokakuun suuren sosialistisen vallankumouksen vuosipäivää.

Uutena perinteenä tänä päivänä on järjestetty kansallismielisten poliittisten ääriryhmien marsseja ja mielenosoituksia. Yhteenotoilta ei ole vältytty.  

Tänä vuonna päivä aiheuttaa jännitteitä  lokakuun 10. päivänä  Moskovassa Birjuljevon lähiössä käynnistyneet tapahtumat.  Alueella sijaitsee huomattavan suuri hedelmä- ja vihannesvarasto ja suuri Birjuzka-tori, joissa työskentelee paljon Kaukasukselta tulleita ja osin laittomastikin maassa oleilevia työntekijöitä.   Vihaa ja muukalaisvastaisuutta on pesiytynyt lähiöön.

Tuolloin 10.10 azerbaidzanilainen siirtotyöläinen murhasi venäläisen nuoren miehen. Tuosta kolmen päivän kuluttua – 13. lokakuuta – lähiössä syntyi (muka) spontaani protesti ja mielenosoitus,  joka puhkesi mellakaksi aiheuttaen ikävää jälkeä. Poliisi joutui käyttämään voimaa väkivallan taltuttamiseksi. Useita venäläisiä pidätettiin. Muukalaisviha nousi jälleen pintaan. Järjestettiin näyttävät toimet murhaajan kiinni saamiseksi. Ja kun hänet viimein Moskovan ulkopuolelta löydettiin, hänet kuljetettiin helikopterilla Moskovaan. Haluttiin tavallaan näyttää, että kyse ei ollut mistään tavanomaisesta murhasta tai taposta. Ainakin toimittaja Maksim Shevtshenkon mielestä tällainen suurenteleva toimenpide vain kärjisti vastakkainasettelua kantaväestön ja Kaukasukselta tulleiden siirtotyöläisten välillä (http://www.youtube.com/watch?v=o-DMwIwZBLg, http://www.youtube.com/watch?v=WygaKjhDQCY  ) .

Maksim Shevtshenko on ainakin Youtubessa ollut hyvin näkyvästi tapahtumia kommentoimassa. Hänen mielestään vastakkainasettelua kantaväestön ja siirtotyöläisten välillä on kärjistetty. Lokakuun 13. päivän mellakat puhkesivat muutamien provokaattorien toimesta. Alun alkuaan kansa nousi kaduille protestoimaan kaupunginosan korruptoitunutta hallintoa vastaan. Shevtshenkon mielestä hallinto sallii laittomuudet ja kantaväestön tarpeet on unohdettu. Shevtshenko käsittääkseni edustaa näkemystä, jonka mukaan muukalaisviha ei kuulu venäläisyyteen eikä sen kristilliseen perintöön.  Sen on synnyttänyt 1990-luvulla maassa syntynyt liberaalikapitalismi, joka on synnyttänyt maassa korruptoituneen rahan vallan jättäen kansan omat tarpeet huomiotta. Shevtshenkon näkemys ansaitsisi perusteellisemman käsittelyn. Nyt tyydyn vain heikkoon raapaisuun.

Birjuljevon tapahtumista voi lukea ja katsoa esim. täältä http://ria.ru/incidents/20131013/969693444.html tai täältä http://www.bbc.co.uk/russian/russia/2013/10/131015_biryulevo_murder_suspect.shtml .

Tänään 4.11. mm. zhirinovskilaiset järjestävät oman marssinsa ja kokouksensa keskustassa Pushkinin aukiolla, jonne odotetaan 3 000 kannattajaa. Samoin  Eduard Limonov (Kansallisbolshevistinen puolue: http://fi.wikipedia.org/wiki/Kansallisbol%C5%A1evistinen_puolue )  kehottaa kannattajiaan Birjuljevoon  Toinen Venäjä  –puolueen (http://fi.wikipedia.org/wiki/Toinen_Ven%C3%A4j%C3%A4 ) järjestämään mielenosoitukseen.

Jään odottamaan uutisia.

Jouko Harjanne ja Pétur Sakari

Trumpetisti Jouko Harjanne ja urkuri Pétur Sakari (synt. 1992) konsertoivat perjantaina 1.11. Kouvolan keskuskirkossa. Kyseessä olin Kymi Brass –tapahtuman avajaiskonsertti.

Menin konserttiin hieman epäröivin mielin, koska paikka ei ole paras mahdollinen konserteille. Siitä minulla itsellänikin on huonoja kokemuksia. Yllätyin kuitenkin positiivisesti. Trumpetti soi salissa hyvin kauniisti. Suurin ansio tietysti kuuluu solistille, mutta kyllä salikin tuntui sopivan tämän tyyppiseen soitantaan.

Konsertin ohjelmassa oli etupäässä lyhyitä tunnelmapaloja, joissa Harjanteen sulava ja kauniisti sointuva soitanta pääsi oikeuksiinsa.  Välissä Pétur Sakarin urkusoolot olivat lähinnä vain hengähdystaukoja yleisön valmistautuessa kuulemaan seuraavaa klassisen musiikin ikivihreää, mutta kyllä Sakarinkin virtuositeetista saatiin nauttia.

Konsertin aluksi Sakari soitti Eugéne Gigoutin (1844-1925)Toccatan. Sen jälkeen Harjanne aloitti tunnelmoimalla herkän upeasti Oskar Lindbergin Vanhan virren Taalainmaalta. Urut ja trumpetti sointuivat hienosti yhteen. Tämän jälkeen oli vuorossa  Sakarin sävellys  Fantasia trumpetille ja uruille, jonka jälkeen Sakari soitti yksin pyhiinvaeltajien kuoron Wagnerin oopperasta Tannhäuser. Kumpikaan tulkinta ei minua sytyttänyt. Sakarin Fantasia saattoi olla teknisesti vaativa. Wagnerin sovitus olisi voinut olla vähän lennokkaampi, koska meinasi uni tulla silmään.

Onneksi uneliaisuus katosi, kun Harjanne tuli taas Sakarin seuraksi ja vuoroon tuli Tomaso Albinonin Konsertto B-duuri, joka sisälsi osat Allegro, Andante ja Allegro. Harjanteen sulava ja ilmaisullinen soitanta tuntui tässä osuvan suoraan sydämeen.  Minulle tämä oli koko konsertin huipennus.

Sitten oli jälleen vuorossa Sakarin soolo. Tällä kertaa hän improvisoi erään nuoren trumpetistin soittamasta teemasta. Tämä oli Sakarin sooloesityksistä ehdottomasti paras. Hän näytti todellisen virtuositeettinsa ja sai Kouvolan uruista irti enemmän kuin minä koskaan olen kuullut.  Muistan, että olin vuonna 2010 syksyllä samassa kirkossa Pétur Sakarin konsertissa ja myös tuolloin ohjelmassa oli improvisaatio annetusta teemasta. Tuolloin teemana oli jäätelöauton soittokello.

Lopuksi virallisessa ohjelmassa oli vielä kaksi numeroa, molemmat trumpetille ja uruille. Aluksi soitettiin osa J.S. Bachin Helluntaikantaatista ja sitten Alessandro Marcellon (1673-1747) Adagio. Molemmat olivat somia ja herkkiä pikku kappaleita ja katsovat varmasti nauttivat trumpetin upeasta soinnista. Eikä yhteissoitannastakaan ollut valittamista. Konsertin suurin ongelma oli kuitenkin juuri siinä, että se koostui kovin lyhyistä ja toisistaan irrallisista tunnelmapaloista.

Virallisten ohjelmanumeroiden jälkeen eräs pikkutyttö kävi tuomassa soittajille ei ruusuja, vaan paketit Kouvolan lakritsia. Se oli hauska idea, mikä lienee yllättänyt soittajat.  Sen jälkeen yleisö kinusi aikansa ylimääräistä ja tulihan se. En valitettavasti osaa kertoa, mistä kappaleesta oli kyse, mutta tutulta se kuulosti. Kyseessä oli kuitenkin jokin  uruille ja trumpetille sovitettu viihdemusiikin helmi. Se oli upea loppu konsertille ja sai varmaan illan komeimmat aplodit. Minullekin jäi hyvä mieli.

Teemu Keskisarja Kouvolan kirjastossa

TEEMU KESKISARJA: VIIPURI 1918    

Olin torstaina 31.10.2013 Kouvolan kirjastossa kuuntelemassa, kun paikallinen nimihenkilö ja Kouvolan historian tuntija Sakari Viinikainen keskusteli Helsingin yliopiston historian dosentin Teemu Keskisarjan kanssa tämän uusimmasta kirjastaan Viipuri 1918. En ole itse koskaan lukenut yhtäkään Teemu Keskisarjan kirjaa, joten kaikki päätelmät perustuvat yllä mainittuun tilaisuuteen.  Kerron tilaisuudesta omien muistikuvieni pohjalta. Sananvalintani eivät ehkä joka kohdassa osu yhteen vierailijan kanssa, mutta ainahan voi hankkia kirjan käsiin ja saada sitä kautta tarkempia tietoja. Kouvolan Sanomien esittelyn voi lukea täältä: http://www.kouvolansanomat.fi/Online/2013/10/29/Teemu+Keskisarja+avaa+Kouvolassa+sis%C3%A4llissodan+terroria+/2013216457444/4

Tilaisuus alkoi hyvin hauskasti, kun Keskisarja kertoi itsestään ja omasta urastaan. Hän sanoo päätyökseen kirjoittavansa pankkien ja muiden yritysten historiikkeja.  Hän kirjoittaa siis pääasiassa sodasta, rikollisuudesta ja liike-elämästä. Väitöskirjansa hän kertoi kirjoittaneensa eläimiin sekaantujista 1700-luvun Suomessa.  Kaikista hänen teemoistaan hän löytää kuitenkin yhdistäviä tekijöitä. Hänen kirjoituksensa liittyvät kaikki ihmisen elämään ja niissä ollaan aina lopulta tekemisissä ihmisen perustarpeiden eli viettien ja seksuaalisten halujen kanssa. Tällainen kevennys loi tilaisuuteen oikein rennon ja muutenkin mukavan tunnelman.

Haastattelija kehui tutkijan tyyliä. Hän osaa kertoa asioista kansan kielellä, selvästi ja havainnollisesti. Hän osaa löytää kerronnan keskiöön henkilöhahmoja, joiden elämää seuraamalla historian tapahtumista kerrotaan.  Viipuri 1918 –teoksessa tällainen henkilö on pankinjohtaja Rantakari. Keskisarja totesi, että mm. kansalaissodasta kirjoittaessaan hän voi käyttää apunaan sodan kokeneiden henkilöiden päiväkirjamerkintöjä, mutta  kun mennään vanhempaan historiaan, niin se ei enää ole mahdollista.

Keskisarja ei mielellään kirjoita historian merkkihenkilöistä. Pääpaino on tavallisessa kansassa.  Keskustelussa vilahtaa kuitenkin C.G.E. Mannerheimin nimi. Tässä nyt käsiteltävässä kirjassa häneen tuodaan uutta ja mielenkiintoista näkökulmaa. Valkoisten komentajana toiminut kenraalimajuri Ernst Löfström haukkui aikoinaan Mannerheimin.  Löfströmin mielestä hänen taitonsa olivat kyseenalaisia ja häntä arvostettiin Venäjälläkin vain hänen merkittävän sukutaustansa johdosta. Todettava kuitenkin on, että Teemu Keskisarja itse löysi Mannerheimista myös ansioita.  Netissä tähän puoleen Keskisarjan tutkimuksessa on jo reagoitu: http://www.uutisvuoksi.fi/Online/2013/09/30/K%C3%A4sitys+Mannerheimista+tarkentuu+Keskisarjan+kirjassa/2013516335357/16  .

 Sitten keskustelu etenee kirjan teemoissa. Välillä haastattelija lukee tekstin pätkiä ja kirjoittaja kommentoi. Käsittelen muutamia asioita, jotka jäivät mieleen.

Vaikka kansalaissodan pääpaikkana pidetään yleensä Tamperetta, niin Viipuri oli kuitenkin tärkein tapahtumapaikka. Sivumennen hän toteaa Kouvolan olleen merkittävä terroripaikka, mutta kyllä Viipurissakin tapahtui terroritekoja. Esimerkiksi Suomen historian suurin joukkoteloitus tapahtui nimenomaan Viipurissa.

Minulle mielenkiintoista oli se, kun Keskisarja kertoi venäläisistä palkkasotureista, joita oli Pietarista hyvin helppo saada. Ne olivat ensiksikin hyvin palkattuja.  Toiseksi suurimmat ennakkoluulot venäläisiä kohtaan oli nimenomaan suomalaisilla punakaartilaisilla. He ottivat samalla puolella taistelevien venäläisten kanssa aika usein yhteen.

Viipurin taisteluissa punaisten puolella esiintyi Suomen historian ensimmäiset naissoturit.  Taistelujen aikana he osoittautuivat kelposotureiksi, ja Keskisarja korosti, että naiset osoittivat sodassa vähintään samanlaista julmuutta ja pahuutta kuin miehetkin.

Kirjoittaja kertoi etsineensä joihinkin veritekoihin syvempiä motiiveja tai salaliittoja. Näitä ei kuitenkaan ollut. Suurin syy moniin veritekoihin oli alkoholi. Sitä käytettiin paljon ja se lietsoi terroriin. Kirjoittajan mukaan punaisilla viina ”nousi isännäksi”.

Tovi puhuttiin myös ns. upseerien uimakoulusta. Se oli venäläisten upseerien joukkoteloitus, joka  tapahtui syyskuussa  1917. Venäläisiä upseereja heitettiin sillalta jokeen. Tällä oli omat seurauksensa. Tapahtui murhia, joista kukaan ei joutunut vastuuseen. Ne loivat lisää terroria ja väkivaltaa kaupunkiin. Koko kaupunki meni ikään kuin tolaltaan.

Joukkoteloituksia tekivät myös suomalaiset ja mm. riikinruotsalaiset valkoiset upseerit. Saatettiin  teloittaa viattomiakin  paikallisia venäläisiä. Syynä tähän oli se, että muualta tulleet sotilaat eivät tunteneet monikansallisen Viipurin olosuhteita.

Loppuun keskusteltiin myös taiteilijoista, erityisestä säveltäjä Toivo Kuulasta.  Hänhän sai surmansa sodan jälkivaiheissa. Keskisarja totesi, että hänen käsityksensä Kuulasta muuttui tutkimuksensa aikana.  Kuula ei suinkaan ollut mikään ”marttyyri”, vaan hän osoittautui lähinnä jonkinlaiseksi ”ressukaksi”. Hän piiloutui sodan aikana kaupungin huvila-alueelle selkeästi vältellen osallistumasta sotatoimintaan. Eräässä vaiheessa hän oli jo joutua valkokaartilaisten ampumaksi, kun hän ei halunnut päästää heitä hänen huvilaansa yöpymään. ”He olisivat sotkeneet hienot paikat”. Loppujen lopuksihan Toivo Kuula kuoli sodan loputtua juomingeissa Viipurin seurahuoneella, kun hän aloitti humalassa tappelun.

Myös oopperalaulaja Väinö Solasta oli juttua - ja tämä olisi minua kiinnostanut - mutta valitettavasti se minulta meni ohi pienen häiriön vuoksi.

Olen itse siviilipalvelusmies enkä todellakaan mikään sota-asiantuntija. Sen verran miellyttävä vaikutelma kirjasta kuitenkin jäi, että haluaisin sen joskus myöhemmin lukea. Ja tutustua täytyy myös muihin Keskisarjan kirjoihin.

Oli siellä vielä mielenkiintoinen asia Keskisarjan tavasta työskennellä. Hänhän julkaisee vuosittain kaksi yleistajuista historiateosta, sellaisia niin kuin Viipuri 1918 on.  Se vaatii hyvin ripeätä työtahtia. Haastattelija Sakari Viinikainen totesikin, että Keskisarjalla on loistava keskittymiskyky.  Perheessä on kuulemma kaksi lasta ja koira eivätkä he kotona temmeltäessään hänen työtään häiritse. Keskisarja lisäsi vielä pökköä pesään kertomalla junamatkastaan Kouvolaan. Hän oli mennyt väärään vaunuun ja joutunut kai ainakin osan matkastaan seisomaan. Tästä huolimatta junassakin oli syntynyt 12 sivua valmista tekstiä.