Diandran joulukonsertissa (Kuusankosken kirkko 18.12.2021)

Tämän vuoden jouluni alkoi lauantaina Diandran konsertista. Niin voisi kiteyttää. Joulunahan eletään osin menneisyydessä, palataan aitoihin lapsuuden kokemuksiin ja myös myöhempiin muistoihin. Menneet ovat mielessä - lapsuudesta lähtien, jolloin kirkossa käynti oli jouluaaton kohokohtia.  Ja kun nyt konsertin paikkana oli tutuksi tullut kirkko, ei voi unohtaa myöskään vajaan kymmenen vuoden takaisia hetkiä, kun hakeuduin Kuusankosken kirkkoon jouluaattoillan hartaustilaisuuteen. Siellä on ollut perinteenä kokoontua aattoiltana kello 22. Iso kirkko on ollut joskus täpösen täynnä. Muistissa on, kun hartaus päättyi kanttori Kukkosen esitykseen ”Oi, jouluyö”. Uruilla säestäen hän antoi laulun tulla koko sydämestä.

Korona-ajan masentavien hetkien keskellä yhtäkkiä huomaan istuvani täpötäydessä kirkossa, kovalla puupenkillä odottamassa konsertin alkua, nelisenkymmentä minuuttia toiveikasta odotusta. Sen odotuksen jälkeen koin täyttymyksen. Itse asiassa kyllä me kuitenkin nyt istuimme suhteellisen väljästi. Jokin häveliäisyys esti meitä menemästä liian lähelle. Ainakin viisi paikkaa olisi helposti edestäni löytynyt. Mutta niin täyttä en ollut saanut kokea muutamaan vuoteen. Se toi myös yhteisyyden tunteen, herätti henkiin jotakin, joka ennen viime vuotta oli vielä tavanomaista.

Maallisen laskelmoidussa konsertissa toki oltiin, mutta sisältö oli hengellistä ja kyse oli todellakin hartauden harjoittamisesta, jos mittarina on laulujen sisältö ja sanoma.

Miksi Diandra? Ei hän minulle mikään idoli ole ollut. Hänen Idols-hommia en ollut seurannut. Tykästyin häneen, kun näin Alfa-TV:n konsertissa hänen laulavan Uralin pihlajaa, myös venäjäksi. Ajattelin, että jopa tyttö lauloi kauniisti. Sen jälkeen alkoi vähitellen paljastua, kenestä oli kyse.

Lainasin kirjastosta hänen levyjään ja yritin kuunnella. Ei kiinnostanut lainkaan. Toisaalta asiantuntijoidenkin suusta kuulin, että hänellä on lahjoja. Hän on suurten estradien laulaja, minulle ennustettiin. Edelleenkään eivät hänen Tv-esityksensä erikoisemmin sytyttäneet.  

Kun kerran mahdollisuus avautui, halusin kokea hänet livenä. Myös konserttipaikalla oli merkitystä. Tuskin olisin muualle mennyt, en ainakaan jäähalliin.

Odotin uteliaana lauantaita.  Mitään valtavaa elämystä en odottanutkaan kokevani. Niin sitten kävi, että konsertti ylitti odotukseni. Olen ympäri maailman kokenut monenlaisia huippuesityksiä. Siitä huolimatta nostan lauantain konsertin aivan kärkipäähän. Kyllä Diandran luonnollisen vapautunut olemus sai yleisön mukaansa. Rutiini ja tavanomaisuus oli kaukana, hän oli aitona itsenään joka hetkessä.

Kyllä minua muutamat asiat kiusasivatkin, mutten niihin nyt paljoa puutu. Ne jäivät hyvien asioiden varjoon. Välillä kiusasi myös liika puhuminen, joka oli vähällä mennä höpöttämisen asteelle. Mutta se loi toisaalta välittömyyden tunnelman. Diandra tuli samalle tasolle yleisön kanssa. Oltiin kuin samassa olohuoneessa. Hän oli niin vapautunut, väliverhot olivat poissa. Ja kun sitten tämä ”oman perheen tyttö” aloitti, oltiin kuin huomaamatta häikäisevissä tunnelmissa. Tuli yllätyksiä yllätysten perään. Välillä tuntui selkäpiissä. Uskon vakaasti, että minä en ollut ainoa.

Konsertti oli yllättävän pienimuotonien. Luotettiin pieneen pelkistettyyn akustiseen kokoonpanoon. Emmi Schwartz pianossa oli konsertin toinen koossapitävä voima. Kolmantena lenkkinä oli Diandran isosisko Deirdre Flores. Siitä koostui illan tyttötrio. Lisäksi miksaaja ja valaistuksesta huolehtinut henkilö, joita Diandra ei unohtanut esitellä. Emmi ja Deirdre olivat taustalaulajina ja soittivat Diandran ohella myös viulua. Diandra esitteli jännästi systerinsä: ”Olemme tunteneet toisemme jo 24 vuotta.” Sillä tapaa sain tietää Diandran iän. Istuin salin keskiosassa. Minulla oli hyvä näköyhteys Diandran kasvoihin ja pianisti Emmin sivuprofiiliin. Myös Deirdren näin kun hieman kurkotin päätäni sivulle. En kuitenkaan voinut seurata, mitä hän teki muuta kuin lauloi ja soitti viulua. Esittelyssään Diandra viittasi kyllä tamburiiniin.

 

On ilmiömäistä, miten tuoreena ja voimallisena Diandran ääni soi. Tuntui kuin hän olisi vasta aloittamassa kiertuettaan. Ei ollut mitään merkkejä siitä, että hänen kiertueensa oli alkanut jo marraskuussa. Takana oli jo 13 konserttia, kaikki loppuunmyytyjä. Kuusankosken konsertti oli ainoa, jota ei ollut loppuunmyyty, mutta kyllä kirkko oli lähes viimeistä paikkaa myöten täynnä. Kansaa alkoi virrata sisälle jo kuuden jälkeen. Ja takamus siinä puupenkillä istuessa puutui, kun minuutit etenivät kovin hitaasti.

Kuusankosken konsertin jälkeen virallisessa ohjelmassa olisi ollut vielä kaksi konserttia, mutta toinen niistä – Valkeakosken Sääksmäen kirkossa - oli jouduttu koronarajoitusten vuoksi viime hetkellä peruuttamaan. Joten Diandran kiertue päättyi Tyrvään kirkkoon. Onneksi oli vain tuo yksi peruutus.

…

Konsertti alkoi pehmeästi tunnelmoiden. Hartaassa hiljaisuudessa yleisön eteen astuivat Emmi ja Deirdre. Emmi alkoi verkkaisesti soittaa tuttua jouluista melodiaa. Aloituskappaleen suhteen muistini valitettavasti hieman pettää. En ole yhtään varma, mutta tuntuisi kuin se olisi ollut sekoitus kahdesta sävelmästä: Mendelssohnin Hark! The Herald Angels sing ja vanha tuttu 1600-luvulta peräisin oleva ranskalainen joulusävelmä Kuului laulu enkelten (”Gloria in excelsis Deo”). Yhtä kaikki, Emmin piano viritti hiljentynyttä yleisöä konserttiin, odotusta oli ilmassa, kunnes sieltä sivuovesta putkahti esille illan päätähti hyvin arkisen oloisesti, kuin omaan olohuoneeseemme, mutta samalla yhtä aurinkoisena kuin Facebookin kuvissa. Niin pääsimme alkuun, rauhaisan akustisten sointujen kera.

Jo ensimmäisestä kappaleesta lähtien pyhyyden ilmapiiri oli aito, tai ainakin lähellä sitä. Teennäisyyttä ei tietenkään voi täysin välttää, mutta eivät ne ainakaan missään vaiheessa konserttia korostuneet.  Yllättävän aidon joulutunnelman ja nimenoman kristillisen joulutunnelman Diandran trio kykeni luomaan.

Ensimmäinen numero esitettiin englanniksi. Tämän lisäksi vain konsertin kolmanneksi viimeisenä kappaleena kuultu Leonard Cohenin Hallelujah oli englanninkielinen.

Teen tiivistäen katsauksen konsertin muihin ohjelmanumeroihin. Lähes kaikki kappaleet taitavat tulla tavalla tai toisella mainituiksi, toki eri järjestyksessä kuin konsertissa kuulimme.

Perinteisin, nimenomaan suomalaiseen jouluun liittyvä kappale oli Sibeliuksen En etsi valtaa loistoa Topeliuksen sanoin. Jo koulusta tuttu, kuten Diandra totesi sitä esitellessään. Tässä vaiheessa oltiin vielä virittäytymässä konsertin huippunumeroihin.

Virittäytymisnumerona oli lisäksi jo nimensäkin perusteella hieman tuoreempaa perinnettä edustava Pekka Simojoen Tulkoon joulu. Sen tunnelma vei Diandran herkän tulkinnan myötä kuulijansa joulun varsinaisen sanoman äärelle. Kirkkosali alkoi elää upeassa akustiikassaan musiikin hengen mukana.

Yllättävin ohjelmanumero oli Adventtilaulu (”Tiellä ken vaeltaa…”). Takanani joku vanhempi rouva kuiskasikin puolisolleen, että eipä ole kuullut tuota laulua kuin joskus muinoin lapsena. Minullakin tuo laulu vei muistikuvat nuoruuteen. Oli hienoa, että yleisö tuli laulun kertosäkeeseen mukaan rytmin mukana taputtaen.

Ennestään tuntematon oli minulle kappale, josta koko kiertue oli saanut nimensä: Kerran joulukuun aikaan. Se oli kiva pieni kappale, joka esitettiin valssin tahdissa. Kuten Diandra kertoi, se ei varsinaisesti ole joululaulu. Mutta niin kuin hän taisi myös lisätä, että se tuo vaihtelua joulun perinteeseen. Se on peräisin vuonna 1997 valmistuneesta animaatioelokuvasta Anastasia. Diandralla itsellään on elokuvasta lämpimät muistot ja kappaleella on hänelle tunnearvoa. Laulun alkuperäinen nimi on Once Upon A December. Se oli minulle kiva tuttavuus ja kirkon kiviseinät saivat imeä sisäänsä herkkäsointuisen valssin tunnelmaa.

Tuntematon oli myös Carola Häggkvistin Tähti luo valoaan, joka jäi tuntemattomaksi konsertin jälkeenkin. Ja mainitsen samalla myös toisen kappaleen, josta en saanut konsertissa otetta. Se oli suomenkielinen versio ruotsalaisesta laulusta Jul, jul strålande jul. Suomeksi se taisi olla Joulu loisteen luo.

Itselleni rakkain joululaulu on Sylvian joululaulu. Se osuu sydämeen. Syy on ehkä sen sanat, koska olen viettänyt monet joulut ulkomailla. Rakas Suomeni on tuolloin siintänyt jossain kaukaisuudessa ja Sylvia tuo sen lähelleni. Sen esitystä oikeastaan eniten odotin. En tullut pettymään, vaikka sitä ei laulettukaan. Se esitettiin kolmen viulun instrumentaaliesityksenä. Sovitus oli mielenkiintoinen, se oli varta vasten luotu tähän hetkeen. Kun esiintyjätrio koostui loistavista viulisteista, niin tuon kaltainen numero tarvittiin. Sekin osaltaan kertoo konsertin ainutlaatuisuudesta.

Tähän väliin nostan esille konsertin koskettavimman esityksen. Se oli Carola Häggkvistin säveltämä ja tietenkin omalla äidinkielellään tunnetuksi tekemä Taivas sylissäni. Melodia on kaunis, mutta monet aikaisemmin laulusta kuulemani tulkinnat eivät ole erityisemmin sytyttäneet. Aivan kuin jotain olisi puuttunut. Nyt kävi niin, että ei Diandra tyytynyt tavanomaisen iskelmälaulajan osin keinotekoisesti tunnelmoimaan muottiin. Hän toi lauluun oman panoksensa – koko sydämestään. Se oli ihana tulkinta, upea kokonaisuus. Hän otti viulun käteensä, aloitti sillä. Sointi levisi tumman salaperäisen sävyisenä kirkkosalin korkeuksiin, leijui yläpuolellamme. Sitten tuli laulu mukaan. Kuin pohdiskellen se kertoi meille sanomaansa. Huipentumana olivat nämä tutut säkeet:

Olet toisten kaltainen, lapsi lupauksien
Tuotko lapseni nyt toivon maailmaan
Olet aarre sydänten, miten sinut suojelen
Helmassani kantaa itse taivastako saa

Laulullisesti improvisoiden, eläen täydestä jokaisen fraasin, hän avasi Jeesuksen äidin Marian tuntemuksia. Minun mielikuvissani palanen hänen sydäntään jäi leijumaan kirkkosalin akustiikkaan. Uskon, että siellä minä sen kohtaan aina Kuusankosken kirkossa vieraillessani. Diandran ääni soi upeana kirkon kauniissa kaiussa. Tämä laulu toi minun sisimpääni sitä todellista värinää, jota koskettavasta konsertista toivoo.

Laulussa Varpunen jouluaamuna kosketti ennen muuta sen kaunis sovitus. Siinäkin Diandra päästi viulunsa valloilleen, niin kuin monessa muussakin kappaleessa. Tuskin hän ehti saada soitintaan kaulaltaan, kun jo laulu alkoi soida. Minulle tuo laulu alkaa olla hieman liian tuttu.

Virallisen ohjelman viimeisessä laulussa riitti vauhtia. Se oli konsertin suuria yllätyksiä, sillä me olemme tottuneet kuuntelemaan ja laulamaan itsekin sitä hyvin rauhallisesti ja hiljaa. Heinillä härkien kaukalon toi mukanaan aivan uudenlaisen kansanmusiikkisaundin. Viulut loivat osaltaan tuota tunnelmaa. Kappale alkoi kolmen viulun triona. Se oli upea johdanto, josta siirryttiin sitten itse lauluun ja tuttu melodia herätti yleisön. Vauhdin kiihtyessä yleisö tuli mukaan. Itse asiassa – aloin miettiä – miksei tuota laulua voisi noinkin esittää. Kyllähän ihmiset kuitenkin riensivät kiirehtäen Jeesus-lasta katsomaan. Se oli ilon päivä.

Mutta konsertti odotti edelleen huipennustaan. Sen me koimme ylimääräisessä numerossa, joka oli mikäs muu kuin Adolphe Adamin Oi jouluyö. Eikä siinäkään Diandra tyytynyt totuttuun loppuhehkutukseen laulun toisen säkeistön lopussa. Hänellä oli oma koskettava jatko-osio vielä sen jälkeen. En pysty sanoin kuvaamaan sitä taitoa, kuinka hän osasi hyödyntää kirkon loistavan kaiun. Kappaleen keskeisimmällä kohdalla hän vaikeni – ja kaiku jäi yksin soimaan avaruudessa kiirien. Olin tunteiden vietävissä, ja lähes haukoin henkeä.  Uskon, että saman koki myös muu konserttiväki. Ikimuistoinen konsertti!

 Kyllä Diandra on suurten estradien laulaja.  Hän on vielä lahjakkuus, mutta vastuulliset tehtävät odottavat.  Hän osasi ottaa yleisönsä. Ja sädekehä kehittyy ajan myötä. On turhaa vertailla häntä kehenkään. Hän on oma itsensä. Olkaamme ylpeitä, että meillä Suomessa on hänen kaltaisensa artisti.

Lopuksi haluan viitata Diandrasta kertovaan Wikipedian artikkeliin. Sieltä löytyy kiintoisaa tietoa. Sen mukaan ”hänellä on synestesia, josta johtuen hän näkee musiikin väreinä ja muotoina”. Muistaakseni myös Jean Sibeliuksella oli samanlaisia taipumuksia.

Kiitos Diandralle ainutlaatuisesta kokemuksesta! Nyt eletään jo jouluviikkoa. Hyvää joulun odotusta!

Moskovalaisen orkesterin hieno ohjelmavalinta Suomen itsenäisyyspäivän aattona

 

Olen aiemmin jo kertonut, että seuraan ahkerasti tiettyjen konserttisalien ja orkestereiden suoria nettilähetyksiä. Lauantai-iltana syvennyin kuuntelemaan Moskovan filharmonian konserttisalista lähetetyn Venäjän kansallisen nuoriso-orkesterin (Russian National Youth Symphony Orchestra) konserttia. Paikka tunnetaan paremmin Tšaikovski-salina. Mainitaan oheen, että saman orkesterin samassa salissa pidetystä konsertista olen kirjoittanut tämän vuoden maaliskuussa. Tuolloin ohjelmassa oli Sergei Prokofjevin pianokonsertto nro 2, solistina ranskalainen lahjakkuus ja Tšaikovski-kilpailun voittaja Alexandre Kantorow (löytyy täältä).  

Nyt kyseessä oli kuukausittainen vakiokonsertti orkesterin kausikortin hankkineille. Teema liittyi pohjoismaihin. Porkkanaa oli kuitenkin yleisölle tarjolla. Konsertin ensimmäisessä osassa Edvard Griegin pianokonserton solistina oli venäläinen yleisön suosikki Denis Matsujev. Siihen esitykseen en itse kovasti syttynyt, mutta yleisö hukutti solistin suosionosoituksiin ja tämä kiitti siitä esittämällä muutaman ylimääräisen numeron. Hänen vakionumeroihinsa kuuluu Jean Sibeliuksen Piece for Piano No 2, Op 76, jonka voi katsoa ja kuunnella täällä. Nyt hän soitti sen ensimmäisenä tietäen, että konsertin jälkimmäisen osan säveltäjänimenä oli juuri Sibelius. Itse olen kuullut sen hänen esittämänään aika monta kertaa.

Matsujev oli siis konsertin vetonaula, mutta minulle sykähdyttävä hetki oli saada konsertin toisessa osassa Jean Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia (nro 1 e-molli op. 39). Vasta sitä kuunnellessani tajusin, että valinta liittyi totta kai edessä olevaan itsenäisyyspäiväämme. Kokemuksesta tiedän, että aiemmin Neuvostoliitossa ja nyt Venäjällä se on aiemminkin huomioitu. Se tuntuu olevan siellä perinteenä. Nykyisin ilmassa olevasta suoranaisesta vihamielisyydestä ja epäluottamuksesta huolimatta Venäjän kulttuurielämässä elää lämmin suhde pohjoiseen naapurimaahan. Venäläisten sydämissä elää Suomea kohtaan positiivisia tuntemuksia, ajoittaisista pettymyksistä tai mahdollisista huonoista kokemuksista huolimatta. Itse koen, että taustalla on syvemmät kulttuurisiteet, jonka hedelmistä olen saanut itsekin nauttia. Pienet kolhut eivät niitä nujerra.

Kapellimestarina toimi Valentin Urjupin, minulle ennestään tuntematon nuorekkaan oloinen mies. Hän tuntui olevan sinfonian esitykseen erityisen latautunut johtaen orkesteria palavasieluisesti eläytyen. Hetkittäin hän tuntui olevan suoranaista tulta ja purppuraa. Esitys vaikutti minuunkin, vaikka kaipasinkin eräisiin kohtiin lisäsävyjä, joihin olen tottunut suomalaisilta huippuorkestereilta kuulemaan. Mutta salissa vaikutelma olisi varmasti ollut syvempi. Yleisö siitä piti ja palkitsi orkesterin ja johtajansa runsain suosionosoituksin, joille ei tuntunut tulevan loppua.

Arvelin, että orkesteri tekee vielä kunnianosoituksen ja esittää Finlandian, mutta sitä ei nyt tullut. Joskus nimittäin olen sen yllätyksekseni kuullut ylimääräisenä numerona esitettävän. Ymmärrän että se olisi ollut kohtuutonta, koska ilta oli jo myöhä, aikaa oli kulunut Matsujevin ylimääräisiin.

Konsertin aikana Youtube-kanavalla oli livestriimi, jossa keskustelu kävi kuumana. Kävi selväksi, että Sibeliuksen musiikilla on Venäjällä ihailijansa. Sangen harvoin hänen sinfonioitaan kuitenkin esitetään.

Erään rouvan kommentti on ehkä tyypillisintä: ”Kun kuuntelen Sibeliusta ja Griegiä, näen aina edessäni loppumatonta metsää, järviä, kallioita, kaukana siintää meri, ja aivan kuin kaukana pohjoisella taivaalla liitelisi lintu!”

Ja myös Helsingissä sijaitseva Sibelius-monumentti muistetaan: ”Helsingissä on Sibelius-monumentti, jonka putkissa tuuli luo musiikkiaan.”

Eräs kuulija sekoitti kyllä Norjan ja Suomen, kun liitti maahamme vuonot. Se kuitenkin sallittakoon.

Lopetan lyhyen kirjoitukseni innostuneeseen toteamukseeni.  Venäjän kansalliselta nuoriso-orkesterilta oli hieno ele esittää Sibeliuksen sinfonia nimenomaan itsenäisyydenpäivämme aattona. Minulle hetkeä juhlisti sekin, että ohjelmassa oli oma suosikkini hänen sinfonioistaan.

Tykkäsin seurata nuorekasta orkesteria totisessa työssään. Laitankin loppuun kuvasarjan nuorekkaasta orkesterista urakan aikana ja sen jälkeen kukituksessa. Konserttimestarin olemukseen olen erityisen viehättynyt. Hänet kyllä tunnistatte joukosta. On siellä yksi kuva myös yleisöstä, jossa eräs nuori nainen selaa ohjelmalehtistä, jonka kuvasta pilkistää tuttu herrasmies.

Tuon konsertin kuultuani on hienoa hiljentyä jälleen kerran viettämään rakasta itsenäisyyspäivän juhlaamme.

Konsertti on ainakin toistaiseksi kuultavissa ja nähtävissä täällä. Sibeliuksen sinfonia alkaa kohdassa 1:33:40. Sen on myös joku Sibelius-fani laittanut kommenttiosastoon.

…

Lisäys 7.12.2021

Nuo kuvat liitän myös innostuneena siitä, kuinka korkeatasoisia nuo konserttien livestriimit ovat. Kameroiden kuvauskulmia on runsaasti, näkymät vaihtuvat, konsertti elää. Lisäksi ääni ja kuva synkkaavat tarkasti yhteen. Näin ei ole aina. Esimerkiksi eilisesä myöhäisillassa Wigmore Hallin pienimuotoisessa pianon ja laulajan konsertissa kuva ja ääni kulkivat aivan omia reittejään. Se oli tuskaista seurattavaa. Ongelmia on toki ollut joskus myös Moskovan lähetyksissä. Silloin on kuitenkin suorien lähetysten ongelmat saatu jälkeenpäin nopeasti korjattua. Etäkatsojaa ei ole hylätty, ja hän on voinut palata konsertin hetkiin ehkä uusin innoituksen tuntein.

Klassista musiikkia: live-konsertteja YouTube-kanavalta

 

Kuuntelen paljon musiikkia, päivittäin. Ilman sitä en kai elämästä selviäisi. Klassinen musiikki on minulle se ykkösvaihtoehto mutta kuunteluintoni ei missään tapauksessa rajoitu siihen.

Vuosia sitten innostuin menemään mukaan maksulliseen palveluun Medici-sivustolle. Siitä olen kuitenkin luopunut. Tärkein syy oli se, että suoria lähetyksiä tuli lopulta seurattua yhä harvemmin. Ja muistakin arkistoiduista ohjelmista kiinnostavimmat tuli jo käytyä läpi. Kun sitten tarjontakin väheni ja yhteydetkään eivät toimineet moitteettomasti päätin olla jatkamatta tilausta.

 Viime aikoina on koronarajoitusten myötä nettiin tullut paljon näkyville suoria konsertteja. Käytän nykyisin lähes yksinomaan YouTuben palveluja. Venäjä on vanhaan tapaani ollut minulle se ykkösvaihtoehto. Marinskyn konserttitalon suorat lähetykset ovat nyt supistuneet olemattomiin. Mutta Moskovan konservatorio ja filharmonia lähettävät suoria konsertteja säännöllisesti. Sitä kautta voin seurata välillä todellisia helmiä. Händelin konserttiversiot muutamasta oopperasta olivat eräitä todellisia helmiä. En ole ollut barokkioopperoiden ystävä mutta noissa konserttiesityksissä mielestäni musiikillinen vetovoima nousi jopa paremmin esille. Olen saanut kokea siellä aivan huippuluokan oopperatähtiä. Eräs heistä on iranilaistaustainen USA:ssa käsittääkseni asuva kontratenori. Siis Moskovassa ovat esiintyneet maailmanluokan tähdet. Matkustelua ei korona ole estänyt. Tällä tavalla musiikkimakuni on laajentunut. Moskovan uudesta Zaryadye-konserttisalista on niin ikään silloin tällöin lähetetty konsertteja.

 Lontoon Wigmore Hall oli minulle eräs todellinen löytö. Siellä esitettävät iltapäivä ja iltakonsertit kuuluvat vakituiseen seurantaani. Sieltä saa kuunnellakseen aivan mainiota kamarimusiikkia! Jousikvartettoja sekä piano- ja viulumusiikkia tarjotaan paljon, ja minä myös pidän niistä. Ja barokkia, totta kai. Ykkössijalla on kuitenkin laulumusiikki. Tosin aivan ultramoderniin nykymusiikkiin ei tahdo enää löytyä edes uteliaisuutta.

Yksittäisiä konsertteja on tullut silloin tällöin katsottua ympäri maailman. Yhteen aikaan katselin esimerkiksi Japanista tulevia lähetyksiä, myös Israel on tullut tutuksi. Mainitsen kuitenkin vielä kaksi mainitsemisen arvoista sivustoa. Ensimmäinen on Varsovassa sijaitseva Chopin instituutti. Sen kautta on välitetty viime päivinä pianokilpailun alkueriä. Niitä en ole kuitenkaan nyt intoutunut seuraamaan, ehkä lähinnä ajan puutteen vuoksi. Muutama pienimuotoinen pianokonserttituokio on kuitenkin instituutin sivustolta aina silloin tällöin osunut kohdalle ja sen myötä minun kiintymykseni Chopinin nokturnoihin, valsseihin, sonaatteihin, bagatelleihin ym. on lisääntynyt ja tuonut maailmaani valoa romanttisine tunnelmapurkauksineen.

Tämän hetken ykkössuosikki on kuitenkin Lizst Akademia Budapestissa (https://www.youtube.com/c/LisztAcademyBudapest). Sen enempiä vertailematta totean subjektiivisen käsitykseni, että siellä on kaunein konserttisali, mikä näiden suorien lähetysten kautta on vastaani osunut. Siellä on ollut upeita solisteja. Musiikkinautinnot eivät kuitenkaan ole olleet aivan solistien varassa. Myös orkesteri on erinomainen! Tuorein musiikkinautintoni tulee nimenomaan sieltä, eilisillalta. Tosin nyt paikalla oli vieraileva orkesteri, kapellimestarina Andrés Orozco-Estrada.  Hän sytytti orkesterinsa aivan upeaan vireeseen. Illan alkuvaiheessa esitettiin Prokofjevin viulukonsertto (opus 19), jossa solistina oli saksalainen minulle ennestään tuntematon Arabella Steinbacher. Se oli luonnollisesti hieno kuuntelukokemus. Kuitenkin konsertin sykähdyttävimmät hetket koin viimeisen ylimääräisen kappaleen hehkuissa. Siinä kapellimestari orkesterin nostattamana tuskin malttoi pysyä paikallaan. Sellaista sykettä harvoin saa kokea. Orozco-Estrada on syntyjään kolumbialainen, mutta hänellä on myös Itävallan kaksoiskansalaisuus. Hän on myös tunnettu viulisti. Orkesterista totean vain, että sillä on pitkä nimi:  Orquesta Sinfónica Freixenet de la Escuela Superior de Música Reina Sofía. Laitan tähän myös suoran linkin konserttiin. En sitten tiedä, kuinka kauan se on kuunneltavissa ja nähtävissä.

Suosittelen seuraamaan muiden ohessa myös Budapestissa sijaitsevan Lizstin Akademian konsertteja.

BEETHOVENIN KAHDEKSAS (juttua eräästä konsertista)

Sibeliustalo, Lahti to 11.4.2019

Sinfoniakonsertti. Sinfonia Lahti, kapellimestarina Dima Slobodeniouk.

Lahden Sibeliustalo on upea rakennus. Sen konserttisalissa on erityisen hieno akustiikka ja lisäksi siellä soittaa laadukas kaupunginorkesteri viralliselta nimeltään Sinfonia Lahti.  Minulla on harvoin mahdollista päästä käymään siellä konsertissa, mutta torstaina sattui sellainen ilta. Konsertti oli pituudeltaan tavallista suppeampi, sillä virallisia ohjelmanumeroita oli kaksi, joista kumpikin kesti alle puolituntia. Mutta konsertin suunnittelijat olivat ottaneet musiikin janoiset huomioon. Virallisen konserttiohjelman jälkeen oli halukkaille ns. encore-esitys, jossa saimme kuulla Ralph Vaughan Williamsin Pianokvinteton. Sen esittämiseen ei tarvittu orkesteria vaan soittajina oli viiden loistavan muusikon ryhmä.

Illan pääsolisti tuli Latviasta. Hän oli urkuri  Iveta Apkalna. Hän soitti yhdessä orkesterin kanssa minulle täysin tuntemattoman ranskalaissäveltäjän Alexandre Guilmantin Sinfonian nro 1 uruille ja orkesterille. Istuin sivuparvella ja pystyin seuraamaan esityksen aikana Apkalnan soittoa. Kiinnitin erityistä huomiota hänen jalkiotyöskentelyyn. En siksi, että se olisi ollut jotenkin erityistä vaan hänen kenkiensä vuoksi. Niihin yksinkertaisesti silmä tarttui. Se johtui myös osin siksi, että olin vastikään Pietarissa, ja siellä Petrikirchessä kirkon urkuri esitteli meille opastuskierroksella urkujensoittoon sopivien kenkien ominaisuuksia. Tuosta käynnistä olen kertonut edellisessä kirjoituksessani. Iveta Apkalnan upeat kengät ovat ainakin toistaiseksi näytillä urkurin verkkosivuilla täällä.

Täytyy heti mainita, että tietysti kuuntelin myös hänen soittoaan. Mutta en ihan turhan päiten tuota kenkäepisodia tähän kirjoitukseeni laittanut. Pieni vihje siihen nimittäin sisältyi. Vaikka olenkin mielelläni vieraskorea, niin Guilmantin sinfonia ja Apkalnan sinänsä hieno solistisuoritus ei ollut minulle kuitenkaan konsertin tärkein elämys. Kyllä se oli Ludwig van Beethovenin Sinfonia nro 8 (F-duuri, op. 93).  Toiselle sijalle nostan tuon yllä jo mainitsemani Vaughan Williamsin kvinteton.

Miksi ihmeessä vähättelen konsertin päänumeroa? Se johtuu pelkästään siitä, että en oikeastaan arvosta noita Ranskassa 1800-luvun loppupuolella luotuja orkesterin ja urkujen yhteisiä sinfonioita. En toki ole niitä paljon kuunnellutkaan. Ne taisivat olla tuolloin Ranskassa vallinnut muoti-ilmiö. Nimekkäin ja minullekin tuttu on Camille Saint-Saënsin (1835-1921) Sinfonia nro 3 c-molli, joka tunnetaan nimellä ”urkusinfonia”. Urut ovat jo sinällään kuin orkesteri eivätkä ne mielestäni istu luontevasti varsinaisen orkesterin solistisoittimeksi. Tämä ei kyllä koske edellisellä vuosisadalla kamariorkesterille luotua barokkimusiikkia, esimerkiksi tällaista.

Menen nyt itse konserttiin. Käsittelen sitä esitysjärjestyksessä. Ensimmäisenä ohjelmassa oli illan solisti ja Guilmantin vuonna 1874 valmistunut Sinfonia nro 1 d-molli, op. 42 uruille ja orkesterille.  Alexandre Guilmant (1937-1911) tuntuu olleen lähes Camille Saint-Saënsin ikätoveri. Sinfoniassa on kolme osaa ja se kestää vain 23 minuuttia. Ensimmäisestä osasta Introduction et Allegro en saanut suoraan sanoen mitään otetta. Se kuulosti lähes hälyltä. Siksi keskityinkin seuraamaan urkurin liikkeitä.

Toisessa osassa (Pastorale. Andante quasi allegretto) muuttui ääni kellossa. Sointi oli kaunista, herkkää, väliin luotiin lähes utuista tunnelmaa. Erityisesti painoin mieleen vuoropuhelun orkesterin ja urkujen välillä. Se oli välillä kuin herkkää ja mietiskelevää ajatusten vaihtoa. Löysin sieltä haaveilua. Viulut soittivat kauniisti teemaa. Se oli pelkistettyä musiikkia, jossa aika tuntui pysähtyvän.

Konserttiohjelman esitteessä todetaan, että sinfoniassa on ”selkeää rakennetta, hienostuneen romanttista soinnutusta sekä eräiden arvioiden mukaan myös haaveellista mystiikkaa”.  Myötäilen kirjoittajaa ja totean, että ehkä juuri tuota viimeksi mainittua eli mystiikkaan viittaavaa syväluotaavaa tunnelmointia löytyi toisesta osasta.

Kolmas osa (Final. Allegro assai – Andante maestoso – Tempo primo) alkoi voimallisella urkuosuudella. Konsertin ohjelmaesitteessä mainitaan, että Guilmantin musiikista voi ”aistia Bachin hengen”. Minä aistin sen nimenomaan tässä. Orkesteri lipui soittoon mukaan yhä vahvemmin. Tunsin siinä olevan hyvin jäsenneltyä yhteistyötä. Musiikki huokui ranskalaisittain romanttista tunnelmaa. Sinfonian päätti todella uljas lopetus, minkä jälkeen yleisön oli helppo purkaa tiivistunnelmaista musiikkielämystään raikuvin aplodein. Solisti oli tuohon valmistautunut ja hän palkitsi yleisön ylimääräisellä numerolla.

Illan solisti Iveta Apkalna ottaa vastaan suosionosoituksia

Tuli väliaika. Huomasin, että osa yleisöstä päätti jättää Beethovenin väliin ja poistui jo tässä vaiheessa paikalta. Minä kävin juomassa kupin kahvia ja söin sen kanssa erittäin maukkaan savulohta sisältävän leivonnaisen. Olin nimen jo unohtanut mutta sitkeän etsinnän jälkeen se löytyi netistä - ja löytyi kuvakin. Kyseessä on kylmäsavulohileivos. Se on leivonnaisista kallein, mutta joka tapauksessa suosittelen sitä, jos satutte menemään Sibeliustaloon. Kyllä konserttimatka ansaitsee parasta. Tuo välipala piristi ja pääsin kuuntelemaan Beethovenin kahdeksatta sinfoniaa, mitä olinkin odotellut koko päivän. Se muuten taisi olla torstai-iltaan asti ainoa Beethovenin sinfonia, jota en ollut koskaan kuullut live-esityksenä. Toki valmistautuessani edellisenä päivänä konserttiin ja olin kuunnellut sen netistä.

Kerron aluksi kahdeksannen sinfonian taustoista.  Beethoven valmisteli sitä osin yhtä aikaa seitsemännen kanssa. Se valmistui lokakuussa vuonna 1812. Seitsemännen sinfonian ensi-ilta oli joulukuussa 1813. Kahdeksannen vuoro oli seuraavana vuonna helmikuussa. Kuuroutunut Beethoven johti sen itse. Olen tosin lukenut, että konserttimestarilla oli esityksessä tärkeä rooli.

Seitsemäs sinfonia sai hyvän vastaanoton. Kahdeksannen sinfonian kohtalona oli jäädä sen varjoon. Säveltäjän omat odotukset olivat päinvastaiset. Hän uskoi kahdeksannen laajaan suosioon ja taisi jopa toivoa, että se löisi suosiossa seitsemännen. Mutta hän sai pettyä. Eikä suosiota ole tähän päivään mennessä tullut.

On kerrottu, että Beethovenilla oli ollut sävellysprosessin aikoihin rakkaussuhde erääseen naiseen, neljän lapsen äitiin. Sen ja suhdetta seuranneiden sydänsurujen ei kuitenkaan katsota vaikuttaneen sinfonian sisältöön.

Olen käynyt joskus läpi Beethovenin elämänvaiheita ja muistelen, että vuosina 1815-17 puolivälin paikkeilla hänen elämässään olisi alkanut fyysinen ja henkinen kriisi.  Saattoi olla, että siitä alkoi näkyä merkkejä jo sinfonian ensiesityksen jälkeen. Tietysti kuuroutuminen masensi mutta myös erilaiset sairaudet vaivasivat. Elämässä meni huonosti. Mies rupesi viihtymään kapakassa ja siistiytyminenkin unohtui. Hänen tuohon aikaan sijoittuvat sävellystyöt ovat lukemani mukaan sisällöltään vaikeaselkoisia ja poikkeavia. En muista lähdettä enkä viitsi alkaa sitä nyt kaivella. En myöskään ole tarkemmin tutustunut hänen noiden vuosien sävellystuotantoonsa. Vähäistä se taisi joka tapauksessa olla. Pilkahti vain mielessä, olisikohan tuossa kahdeksannessa ja sen nuivassa vastaanotossa voinut olla masennuksen alkusiemen. En kuitenkaan väitä niin.

Beethovenin kahdeksannen sinfonian pituus on ohjelmalehtisen mukaan 26 minuuttia. Tarkkaan se oli laskettu, ei tämänkertainen esitys ainakaan pitempi ollut. Kyseessä on hyvin tiivis ja samalla vauhdikas sinfonia.  Esityksessä ei turhia hidastella tai venytellä, vaikka toki välillä rauhoitutaan eikä soitosta jää lainkaan hengästyttävää tunnelmaa. Sinfonia on reipashenkinen, se sisältää erilaisia veikeitä kohtia. Soittajien on keskityttävä työhönsä, pysyttävä hereillä, ettei vain mikään yksittäinen koukkaus tai kiemura jää soittamatta. Johtajan on pidettävä orkesterinsa tiukassa otteessa. Ja kyllähän kapellimestari Dima Slobodeniouk niin tekikin.

Kapellimestari Dima Slobodeniouk orkesterinsa kanssa

Sinfonian osat ovat seuraavat:

I. Allegro vivace e con brio

II. Allegretto scherzando

III. Tempo di Menuetto

IV. Allegro vivace

Kiinnitin esityksen aikana huomioni patarumpuihin, koska eräässä lukemassani englanninkielisessä kirjoituksessa ne oli erikseen mainittu.  Ne tulivat soittoon mukaan jo ensimmäisessä osassa. Ja siellä taustalla ne välillä kertoivatkin olemassaolostaan soiden hyvin vienoina ja värähdellen herkkinä.  Mistään jyrinästä en nyt todellakaan voinut puhua. Se oli paremminkin kaunoista hyrinää. Musiikki soi alusta alkaen lähinnä keveän veikeänä. Siinä oli yllättäviä painotuksia, satunnaiset iskut yllättivät kuulijan ja antoivat menoon vauhtia ja liikuttivat tarinaa. Siinä oli reipasta elämän makua. Musiikki liikehti eteenpäin kiihtyvässä rytmissä. Olin lukenut, että tähän sinfoniaan liittyy parodisia piirteitä. Sen kyllä tunnistin yleisilmeestä, muttei sitä ainakaan tässä esityksessä tuotu liikoja esille. Enkä osannut kohdistaa sitä mihinkään erityiseen asiaan tai kohtaan. Oli tosiaankin yllättäviä iskuja ja sitä seurasi pitkää linjaa, joka näkyi kapellimestarin käsien laajassa kaaressa. Hän teki aktiivisena töitä päästämättä muusikkoja hetken lepoon. Heille varmaankin tuo 25-minuuttinen tuntui pitemmältä kuin itse asiassa oli.

Toinen osa alkoi vaskien tiukan rytmin hallinnassa. Tuolloin oli metronomi vastikään keksitty ja osaa onkin luultu metronomin parodiaksi. Siihen en osaa ottaa kantaa. Joka tapauksessa alku on rytmillä leikittelyä, mikä vie myös kuulijat mukanaan. Tuo leikittely kyllä loppuu, tilanne tasaantuu. Yhtä kaikki orkesteri on jatkuvassa liikkeessä eikä lepoa suoda. Noissa kohdin kapellimestari ojentelee hetkittäin käsivarsiaan sivulle, eteen ja ylöskin siihen tyyliin, että esitys taisi käydä hänelle lähes venyttelyharjoituksesta.

Kuulijalle musiikkiin sisältyvät pikkuyksityiskohdat tekevät esityksen seuraamisesta kiintoisaa ja tuovat väriä musiikin luomaan mielikuvamaailmaan.

Kolmas osa oli menuetti. Sinfoniasta puuttui varsinaisesti hidas osa. Sen vuoksi siinä oli sijaa sekä toisen osan scherzolle että kolmannen osan menuetille. Tämä osa toi musiikkiin tanssillista kepeyttä. Itse elin sen verran intensiivisesti musiikissa, että taisin kertoa tästä osasta jo yllä mainitsemassani tunnelmakuvauksessa. Siksi siirrynkin neljänteen.

Neljättä osaa on pidetty yllätyksellisesti sinfonian painokkaimpana osiona. Beethoven on yllättänyt tässäkin suhteessa. Lopussa ei olekaan kepeää ilon purkausta vaan tihentyvän crescendon sisältävä voimannäyte. Siinä tunnistin tutun beethovenilaisen soundin. Aivan loppuun asti voimakkuus ei kasva mutta lepoa ei taaskaan kuulijalle suoda. Elämä jatkuu katkeraan ja myös veikeään loppuunsa. Hempeät patarummut muistuttavat olostaan myös sinfonian loppuhetkillä, mikä kertoo minulle – ja ehkä vain minulle - elämän jatkuvuudesta.

Tässä englanninkielisessä kuvauksessa todetaan finaaliosasta hienosti. Se on luonteenomaisinta ja persoonallisinta Beethovenia. Siinä on yllätyksiä ja odottamattomia tehokeinoja. Siinä on tragedia ja komedia yhdistettyinä toisiinsa sisältäen myös farssimaisia aineksia. Siksi Beethovenin musiikki on ihmiselämän todenmukainen peili. Jutun kirjoittaja vertaa Beethovenin musiikin maailmaa Shakespearen näytelmiin. Aivan niin, uskokaa minua! Tajusin olleeni shakespearelaisessa todellisuudessa, jossa elämä on yllätyksiä täynnä ja pieni ihminen on ajettuna suureen peliin.

Lopussa oli encoren vuoro. Ralph Vaughan Williamsin (1872-1958) pianokvintetossa oli seuraavat osat: Allegro con fuoco, Andante ja kolmantena ”Fantasia, quasi variazioni: Moderato”. Sen kesto oli noin puoli tuntia. Kyseessä oli varsin mielenkiintoista musiikkia. Soittajat johdattivat kuulijansa aivan erityiseen musiikilliseen elämykseen. Minut se valloitti, ja varmasti monet muutkin. Se oli kuunteluelämyksenä kiinnostava myös kokoonpanonsa vuoksi. Se ei ollut perinteinen pianokvintetto, koska siinä oli kontrabasso mukana, ja II viulu puuttui.

Ohjelmaesitteessä kerrotaan muutamia sangen mielenkiintoisia seikkoja Vaughan Williamsin elämästä ja sävellystyöstä. En ala niitä nyt selostaa. Totean vain, että hänellä tuntui olevan itseluottamuksen puutetta. Esimerkiksi tämänkin kvinteton hän sävelsi kyllä nuorena. Säveltäjä muokkasi sitä useaan otteeseen ennen kuin sitä alettiin esittää. Sillä oli suosiota ja sitä sovitettiin jopa jousiorkesterille. Kuitenkin vuonna 1918 säveltäjä laittoi sen pöytälaatikkoon ”mappi ö:hön”. Se julkaistiin vasta kauan säveltäjän kuoleman jälkeen vuonna 2002. Kyllä ainakin minun mielestäni kyseessä on mestariteos. Ja myös muusikot saavat suuren kiitoksen. Säveltäjän teoksiin voisin tutustua enemmänkin.

Iltanäkymä järvelle päin Sibeliustalon sydämestä - Metsähallista

Loppusanoja:

Minua alkoi kiehtoa tuo ajatus, jossa Beethoven rinnastaan Shakespeareen. Siinä tuntuisi olevan ideaa. Lisäksi jäin aprikoimaan, jääkö tuo kahdeksas sinfonia minullekin kuuntelukokemuksena ainutkertaiseksi. Uskaltaisinkohan esimerkiksi kuunnella siitä Herbert von Karajanin version? Saattanee konsertista jäänyt lumo haihtua.

Lähteitä on täällä ja täällä. 

Sibeliustalo iltavalaistuksessa

Dave Lindholmin konsertin jälkeen

Laulava kitaristi ja lauluntekijä Dave ”Isokynä” Lindholm oli opiskeluvuosieni suosikkeja. Kiinnostus häneen heräsi kahdesta piisistä. Laulu Jazzikansa tulee jäi heti soimaan päässäni, varsinkin kohta ”Minne jäi Astor Martin GT? – Edelliseen elämään.” Sisäistin sen niin syvälle, etten edelleenkään omista autoa. Toinen  oli se hassu rallatus, jossa toistettiin fraasia ”Minun nimi on nimes sun”.

Ostin hänen vuonna 1974 ilmestyneen Orfeus-yhtyeen kanssa tehdyn levynsä Musiikkia. Se tuli kuunneltua puhki.  Minulle levyn helmi oli tunnelmallinen pikkuballadi nimeltään Linnut vei hiljaisuuden. Muutkin kappaleet osasin tuolloin melkein ulkoa, vaikken enää niitä paljoa muistakaan. Levyn päätöskappale, yli kymmenminuuttinen Kuinka yö meni pois, tarttui minuun kuin huume. Se oli rajua itsetilitystä, jonka kuuntelemisessa aika menetti merkityksensä ja ajatukset kaartelivat elämän eksistentiaalisessa tyhjyydessä.

Siitä lähtien olen yrittänyt seurata Dave Lindholmin uraa. Tällä vuosituhannella olen hänet kyllä lähes unohtanut. Viimeinen mieleen jäänyt hitti oli Pieni ja hento ote. Ostin vielä 1999 ilmestyneen CD:n Valkoinen &, mutta jo siinä vaiheessa kiinnostukseni tähän nuoruuteni innostukseen oli alkanut hiipua. Seurasin sitten kyllä vielä televisiosta hyvin myötäsukaisesti hänen yhteistyöprojektiaan Henrik Otto Donnerin kanssa.

Nyt sitten vanhat muistot taas nostivat päätään. Huomasin keskiviikkona (16.5.2018) kadun varrella ilmoituksen, jossa näkyi vanhentuneen Daven kuva. Hänellä oli samana iltana soolokonsertti, paikkana entinen elokuvateatteri. Nostalgian siivittämänä päätin mennä kuuntelemaan, miten Dave nykyisin soittelee.

Väkeä oli sali puolillaan tai hiukkasen enemmän. Enemmistö taisi olla minun ikäluokkaani. "Minun nimi on nimes sun", lauloi Dave nytkin.  Se kuului tosin konsertin ylimääräisenä numerona. Daven laulu jäi minusta häiritsevän äänekkään kitarasäestyksen varjoon.  Sanat hukkuivat ja korvani eivät kompista tykänneet. Eniten miellytti englanninkieliset bluesit. Niiden kanssa hän käytti eri kitaraa, jossa oli mukava saundi. Sen kanssa laulussakin tuntui olevan enemmän eloa ja Daven kitaristin taidot taisivat päästä eniten oikeuksiinsa. Suomenkielisissä ääni tuntui jotenkin väkinäiseltä, vaikka ei tuo sana taida kuvata sitä ihan oikein. En vain saanut sanoista selvää.

Suomenkielisistä tykkäsin eräästä vanhasta tutusta hitistä: noin sata vuotta vanhasta irlantilaisesta pelastusarmeijan laulusta Tupakka, viini ja villit naiset. Se on hauska laulu, jota olen joskus itsekin ilokseni lauleskellut. Mutta kun tausta soi liian kovalla, ei sekään tunnelmaa nostattanut pilviin. Muutamat vanhat lempparinikin siellä soivat, mutta niitä kuunnellessani yritin lähinnä vain palauttaa muistojani.  Oli Voi kun riittäis pieni taivas, oli Puhtaat laivat, oli Sitähän se kaikki on, ja taisi olla myös Linnut vei hiljaisuuden. Hieman vaivautuneena niitä kuitenkin kuuntelin. Ei ollut "pieni ja hento ote" niin hento, kuin olisin toivonut. Aloin muistella ehkä 90-luvulta erästä soolokonserttia järvenpääläisessä kapakassa Puistobluesien aikoihin. Paikka oli hieman meluisa baari, mutta tunnelma oli kuitenkin niin intiimin herkistävä, että yleisö aivan kuin leijaili musiikin mukana.

Odotukset ja todellisuus eivät ihan kohdanneet, mutta jäi konsertista nostalgisten muistojen lisäksi jotain hyvääkin. Dave on edelleen tosi taitava kitaristi ja artistina mestari. Mutta kun kotimatkallakaan en vielä palautunut siitä hakkaavasta kompista, niin ristiriitaiset ajatukset painoivat mieltäni. Kotona tuntui hiljaisuus ja rauha oikein hyvältä vaihtoehdolta.  Seuraavana aamuna heräsin aivan oikeaan linnun liritykseen.

KONSERTTEJA PEKINGISSÄ

 

Pekingin oopperatalo NCPA

I.                    Aluksi

Käväisin pääsiäisenä Pekingissä.  Kerron jutussani kahdesta matkalla kokemastani konsertista ja niiden herättämistä ajatuksista. Lisäksi muistelen paria muutakin konserttia vajaan kymmenen vuoden takaa. Enkä onnistu rajaamaan kirjoitustani pelkkiin konsertteihin.  Musiikkielämyksistä tahtoo versoa muitakin muisteloita sen verran, että itse musiikki meinaa välillä jäädä toiseksi.

Edellisestä Kiinan reissustani olikin vierähtänyt jo viitisen vuotta. Asuin lähellä keskustaa vaatimattomassa pikkuhotellissa, jossa ympärillä kaikui vain kiinan kieli. Se oli ns. hutong-aluetta, matalia harmaan sävyisiä pikkutaloja tiiviisti yhdessä vieri vieressä. Televisiosta näkyi vain kiinalaisia ohjelmia, pääasiassa kamalia sarjafilmejä, paikallisia uutisia, liikenteen seurantaa ja lähinnä nuorisolle suunnattuja tieto- ym. kilpailuja.  En jäänyt kuitenkaan emämukavaan koppiini tv-lähetyksiä seuraamaan, päivät ja illat olivat täynnä erilaista ohjelmaa. Paitsi että hengitin suurkaupungin saasteita, tapasin tuttuja ja kävin monissa itselleni läheisissä paikoissa, ne ovat minun Pekingiäni ja niiden takia haluan kaupunkiin aika ajoin palata.

En tälläkään matkalla jäänyt ilman musiikkielämyksiä. Pekingin konserttisalit ovat tulleet minulle jo ennestään tutuiksi ja valmistautuessani yritin löytää itselleni sopivaa konserttiohjelmistoa. Kahtena iltana sellainen mahdollisuus löytyi. Molempina kertoina paikkana oli se suurin ja kaunein konserttitalo, vuonna 2008 valmistunut, Tiananmen-aukion ja Kielletyn kaupungin liepeillä sijaitseva ”Muna”, National Centre for the Performing Arts (国家大剧院 ), joka tunnetaan myös kirjaimista NCPA  (http://www.chncpa.org/ens/).  Se on siis virallisesti ”Kansallinen esittävän taiteen keskus”, jota suomeksi kutsutaan Pekingin oopperataloksi. Lempinimensä rakennus on saanut ulkomuodostaan. Se on rakennettu tekolammen keskelle ja on munan muotoinen.  Käynti rakennukseen menee tunnelin kautta veden alitse.

Rakennuksessa on neljä eri salia. Niistä suurimmat ja tärkeimmät ovat oopperanäyttämö ja konserttisali, joissa molemmissa on yli 2 000 istumapaikkaa. Sen lisäksi on kaksi pienempää tilaa: lähinnä perinteisiin kiinalaisiin oopperaesityksiin tarkoitettu teatterisali (paikkoja yli 1 000) ja sitten on vielä alakerrassa sijaitseva vieläkin pienempi ns. monikäyttötila (Multi-functional Theatre). Minun konserttivalinnoistani ensimmäinen osui tuohon pienempään ”multifunktionaaliseen” tilaan, toinen oli varsinaisessa konserttisalissa.

Lisään heti tähän johdantolukuun huomioni virallisesta kuulutuksesta ennen molempien konserttien alkua. Yleensä kaikkialla maailmalla konserttien alussa monitoreista kuuluu tervetulotoivotuksen jälkeen ilmoitus, jossa kielletään videointi ja valokuvaus konserttien aikana. Niin tapahtui myös täällä, sekä kiinaksi että englanniksi. Mutta se oli vasta toisella sijalla. Aivan alkuun kuuluttaja muistutti, että tupakointi konsertin aikana on kielletty. Yllättihän tuo minut, vaikka toki tiedän, että kiinalaiset ovat kovia sauhuttelemaan ja että joskus heidän on vaikea omaksua uudenlaista tapakulttuuria. 

Laitan tähän muutaman kuvan konserttitalosta, yllä on jo yksi. Todettakoon, että ensimmäisellä kerralla sain vietyä kameran sisälle. Toisella kerralla se ei enää onnistunut. Ihmiset ottivat kyllä molemmilla kerroilla kuvia puhelimillaan, joita rajoitukset eivät siis koske.

Ennen konsertin alkua yleisöllä oli mahdollisuus kuunnella perinteistä kiinalaista musiikkia

II.                  Oopperakuoro

NCPA-kuoro

Konserttiohjelman kansilehti

Lauantaina suuntasin alakerran pikkusaliin, jossa olen ollut kerran aiemminkin. Molemmilla kerroilla esittäjä on ollut sama - NCPA-kuoro.  Kuoro on perustettu vuonna 2009, pian sen jälkeen kun konserttitalo valmistui. Minulla on kuorosta kokemusta vuodelta 2010. Tuolloin se esiintyi samassa tilassa. Ohjelmassa oli ensimmäisessä osassa kiinalaista musiikkia ja toisessa osassa kansainvälisiä kuoroteoksia. Tuolloin kuoron taidokkuus ja monipuolisuus yllättivät positiivisesti. Kiinalainen osio oli minulle kiinnostava jo eksoottisuudellaan ja toisessa osassa yllätyin, kuinka aikaansa seuraten ohjelmistoon oli valittu sekä kuoromusiikin uutuuksia että hauskasti sovitettuja kevyen musiikin helmiä. Nyt odotin samanlaista linjaa, mutta suoraan sanoen hiukan petyin, kun teemana olikin oopperamusiikki. Ymmärtääkseni kuorolla on selkeitä kansainvälisiä ambitioita ja tämänkaltainen ohjelmisto on valittu ulkomaankiertueita silmällä pitäen. Motivaatio on suuri ja se näkyi toteutuksessa.

Konsertin ohjelmistossa oli tunnettuja ooppera- ja oopperasävelmiä, jotka esitettiin pianon säestyksellä. Konserttista oli tehty juonellinen kokonaisuus, jossa kuoroesitysten väliin oli sijoitettu sooloja ja duettoja. Konsertilla oli oma juontajansa, joka kertoi valikoiden lauluihin sisältyvää tarinaa. Länsimaiset oopperat ja operetit eivät ole kiinalaiselle yleisölle lainkaan tuttuja. Sen vuoksi juontaja oli sinällään järkevä ratkaisu. Ja hän selvisikin tehtävästään mallikkaasti. Tarkoitus oli tehdä konsertin seuraamisen helpommaksi, sillä kiinalaiset ovat tottuneet tarinoihin ja niiden myötä länsimaisen oopperan maailman uskotaan kai tulevan tutummaksi. Tarkoitus oli hyvä, mutta arvelenpa, että ei tuo hyvä aikomus tainnut täysin toteutua.

Konsertin alussa oli katkelmia Gaetano Donizettin oopperasta Lemmenjuoma  (L'elisir d'amore). Sitä seurasi muidenkin säveltäjien tuotantoa.  Yksittäisistä aarioista jäivät ensimmäisinä mieleen Una furtiva lagrima Lemmenjuomasta ja La donna e mobile  Verdin Rigoletosta.  En ole mikään hyvä oopperan tuntija, minkä vuoksi osa ohjelmanumeroista jäi minulta tunnistamatta. Operettinumeroista mieleen jäi duetto Vait’ on huulet Franz  Leharin Iloisesta leskestä (Die Lustige Witwe), toki alkuperäiskielellä esitettynä.

Esitykset olivat kyllä ihan hyviä, laulajat lahjakkaita. Eräs baritoni jäi erityisesti mieleeni. Mutta ongelmana oli yleisö. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun klassisen musiikin konsertissa tai ylipäänsä oopperassa petyin kiinalaiseen yleisöön. Länsieurooppalainen konserttikulttuuri sattuu vain olemaan kiinalaisille täysi vieras. Perinteisessä kiinalaisessa Peking-oopperan esityksessä yleisö ei suinkaan istu hartaana ja hiljaa, vaan katsojat jutustelevat ja kommentoivat äänekkäästi suorituksia ja tapahtumia, tai mistä minä tiedän, vaikka juttelevat vain omista asioistaan. Nyt olin hankkinut kalliin, 200 yuania eli noin 30 euroa maksavan lipun ja odotin, että voisin keskittyä kuuntelemaan taiteilijoiden esityksiä. Sen sijaan molemmin minua juteltiin niin äänekkäästi, että läheltä piti, etten siitä huomauttanut. 

Vasemmalla puolellani syypää oli eräs vanhempi nainen, joka oli jopa tuonut mukanaan konserttiin evääksi muovipurkkiin paloiteltuja hedelmiä. Ne hän kuitenkin söi nuoremman seuralaisensa kanssa jo ennen konsertin alkua. Toisella puolella kommentoijana oli vielä vanhempi mummeli, jonka puhekumppanina oli teini-ikäinen nuorimies, todennäköisesti lapsenlapsi.   Konsertin ajan kävi salissa jonkinmoinen kuhina, syvää hiljaisuutta oli vain pieninä hetkinä. Se ei kuitenkaan tuntunut häiritsevän ketään. Länsimaalaisia ei konsertissa ollut minun lisäkseni montakaan, en huomannut kuin korkeintaan pari-kolme. Oli kuitenkin tiettyjä hetkiä, kun kansa hiljeni. Alkulaulun koreogradfia oli niin jännästi toteutettu, että yleisö keskittyi sen seuraamiseen.  Yksittäisistä aarioista herkkä ja pysähdyttävä Una fugriva lagrima meni tuolle yleisölle toisesta korvata sisään ja toisesta ulos. Se sai vain laimeat aplodit. Sen sijaan La donna e mobile sai jo paljon myrskyisämmät suosionosoitukset. Siihen oli selkeä syy. Laulun esitti jykevä baritoni, joka osasi laulun loppunousun esittää niin voimallisesti, että siinä äänivirrassa yleisökin mykistyi. Lopetus oli yleisölle kuin kehotus runsaisiin aplodeihin. Samoin kävi eräälle sopraanon esittämälle aarialle, jossa kiinalaisittain kimakasti esittävä laulaja osasi taitavasti korottaa äänivarojaan juuri sopivasti loppuun. Myrskyisät aplodithan siitä seurasi. Todettava on, että yleisö ei aina oikein jaksanut keskittyä laulujen maailmaan. Enkä syytä siitä laulajia.

Näyttää siltä, että kiinalaisyleisö odottaa näyttämöllä jonkinlaista ”rähinää” ja voimaa. Kun ääntä riittää, niin huomiokin kääntyy vierustoverista pois. Tämä on tietysti sarkasmia. Rehellisyyden nimissä on todettava, että kyllä siellä kuitenkin jonkinlainen kuuntelurauha oli. Minun viereeni oli sattunut vain tulemaan pari äänekkäämpää pulinatätiä.

Väliajan aikana kuoro ehti vaihtaa vaatteita. Uudet asut toivat tapahtumiin väriä. Toisen osan loppunumero oli mielestäni todella hienoa kuultavaa ja nähtävää. Kuorolaiset olivat juhla-asuissa esteettisen hienosti esiintymislavalle asettautuneina ja yhteissointi oli vaikuttava. Se ei kuitenkaan saanut koko yleisöä mukaansa. Tarvittiin vielä ”se ylimääräinen numero”, jonka tarkoitus oli saada yleisö viimeistään valloitettua, minkä jälkeen konserttivieraat voivat lähteä hyvin mielin kotimatkalleen. Tuona ylimääräisenä oli koko konsertin ainoa kiinaksi esitetty laulu. En tunnistanut laulua, mutta arvatenkin kyseessä on joku kuoroa varten sovitettu tunnettu iskelmä. Kauniisti se sointui, mutta noiden tunnettujen oopperasävelten rinnalla se jäi minulle kovin valjuksi. Paikallinen yleisö otti kuitenkin esityksen vastaan riemumielin hurraten. Kuoro pystyi yllättämään yleisönsä ja se lähes hukkui aplodeihin. Uutta ylimääräistä ei kuitenkaan tullut. Oli kotiinlähdön aika.

Konsertissa pitää kiinnittää huomiota vielä yhteen erikoiseen seikkaan. Moni isä tai äiti tai isovanhempi oli tuonut konserttiin mukanaan pikkulapsensa tai lapsenlapsensa. Alle kymmenvuotisten osuus yleisöstä oli huomattava. Oli tietysti hellyttävä näky, kun isoisä tulee konserttiin juuri koulunkäyntinsä aloittaneen tai pian aloittavan lapsosen kanssa.  Lapsellekin se on varmasti suuri tapahtuma. Konsertin ohjelmanumeroiden sisältö lemmenseikkailuineen oli kuitenkin kaikkea muuta kuin pikkulapsille sopivaa. Tämä on minulle tuttu ilmiö jo aikaisemmilta ajoilta, josta kerron alempana. Tulkitsen ilmiön niin, että vanhemmat haluavat saattaa lapsiaan länsimaisen kulttuurin ääreen, sillä he tajuavat, että länsimaisen kulttuurin tuntemus on heidän tulevan menestyksensä ja pärjäämisensä perusehtoja. Aikuiset ovat läsnä konsertissa siis pelkästään lastensa vuoksi. Ristiriitaiseksi tämän tekee se, että eivät nuo lapsetkaan pysty sisäistämään itseensä oopperoiden ja operettien henkilöhahmojen lemmentuskaa.

Kuitenkin nuo lapset eivät varsinaisesti olleet konsertissa häiriöksi. Heidän kimakkaa huutoaan ei kuulunut lainkaan. Edessäni istui kaksi pienokaista aivan hiljaa, kuin ihmetellen outoa ohjelmistoa ja kieltä.

 

Kuoron naislaulajista onnistuin ottamaan kuvan virkailijoiden sitä huomaamatta.

Kuten yllä totesin, ei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun näin pikkulapsia konsertissa. Mm. jazzia kiinalaiset pitävät jostain syystä lasten musiikkina. Tuon toisen esimerkin.  Seitsemän vuotta sitten olin lyömäsoitintaiteilija Li Biaon konsertissa Kielletyn kaupungin konserttisalissa aivan Tiananmenin kupeessa Kielletyn kaupungin länsipuolella. Kyseessä on varsin merkittävä taiteilija, joka esiintyi kuuden muun eri puolilta maailmaa kotoisin olevan perkussionistin kanssa.  Li Biao tunnetaan siitä, että hän hallitsee lukemattoman määrän eri lyömäsoittimia rummuista ja kelloista vibrafoniin ja ksylofoniin. Siksipä konserttisali oli aivan täynnä kalleimpia eturivin paikkoja lukuun ottamatta, paikalla ei ollut kuitenkaan pitkätukkaisia hippejä tai länsimielistä opiskelijaälymystöä, vaan nuoria äitejä alle kolmivuotiaan lapsensa kanssa. Häly oli välillä kuin lastenkonsertissa. Li Biao oli kuitenkin suunnitellut kaiken paljon kypsemmälle yleisölle. Hiljaiset ja herkät osiot vetivät vesiperän äidin kullannuppujen hälinässä. Itse asiassa tässäkin nuo äidit hälisivät enemmän, kun he yrittivät pitää pienokaisia paikoillaan. 

Tuossa konsertissa sattui varsin erikoinen tapaus. Edessäni istui muutama nuori äiti kullannuppunsa kanssa. Siinä istuvalle pojalle tuli ”yllättäen” pissihätä.  Äiti ei ruvennut raahaamaan poikaa vessaan, keskeltä penkkiriviä sinne pääsy olisi käynyt liian hankalaksi. Mutta hän oli tilanteeseen valmistautunut. Hän kaivoi laukustaan esille muovipussin, johon poika siten lorautti pippelinsä tyhjäksi. Taisi siinä samassa pirahtaa jotain lattiallekin, mutta väliäkös sillä. Sitten äiti sulki pussin ja taas jatkettiin taidenautintoa.

Konsertti sinällään oli minulle ikimuistoinen elämys myös musiikillisesti. Ostin väliajalle taiteilijan uuden levyn, mutta ei tuo lyömäsoitintaide kuulosta levyllä yhtään miltään. Väliajan jälkeen ujuttauduin permannon eturivien kalliimmille tyhjiksi jääneille paikoille, joten pääsin lopulta minäkin nauttimaan maailman kuulun lyömäsoitintaiteilijan luomistyöstä.

III.                Perinteistä kiinalaista musiikkia ja vähän muutakin

Sunnuntain pääsylippuni

Mutta palaan viime viikonloppuun. Sunnuntaina suuntasin NCPA:n suureen konserttisaliin, jossa oli vuorossa perinteistä kiinalaista musiikkia. Siellä esiintyi pipataiteilija Wu Yuxia, joka on luonut merkittävän uran ja saanut myös kansainvälistä mainetta esiintyen mm. Wienin Golden hallissa ja New Yorkin Carnegie hallissa. Hän taitaa olla alansa ykkösnimiä.

Ennen kuin kerron itse konsertista, hypähdän taas hieman muistelemaan. Tämä konserttisali on nimittäin ehtinyt tulla minulle hyvin läheiseksi.  Siellä olen saanut kokea monenlaisia musiikkielämyksiä – kansainvälisistä tähtiorkestereista ja länsieurooppalaisista kuoroista perinteiseen kiinalaiseen kansanmusiikkiin. Myös suomalaisia esiintyjiä olen saanut siellä muutamaan otteeseen seurata.

Konserteissa aina sattuu ja tapahtuu. On tasokasta ja usein myös valitettavasti vähemmän tasokasta. Olkoonpa kyseessä vaikka taiteellisesti merkityksettömämpi esitys, niin aina löydän tapahtumasta jotain kiinnostavaa.

Ehkä laadun puolesta ensimmäisenä on muistissa Amsterdamin kuninkaallinen Concertgebouw Orchestra. Parempaa en ole kuullut ikinä. Huonoista paikoistakin on karvaita kokemuksia. Kerran ostin viimeisiä lippuja ja jouduin istumaan orkesterin selän taakse aivan salin eteen, kasvot muuhun yleisöön päin. Orkesterin nimeä en muista, mutta Mahlerin viides sinfonia oli konsertin päänumero. Siitä kuulin oikeastaan vain puhaltimet. Samassa konsertissa alkunumerona oli Richard Straussin Vier letzte lieder, josta solistin ääntä ei paikalleni kuulunut juuri mitään. 

Eräs joulunajan konsertti vaatii vielä erikoismaininnan, kun pääsin kuuntelemaan ”oman kylän tyttöä” sopraano Helena Juntusta. Hän esiintyi parin muun solistin kanssa kiinalaisen orkesterin solistina. Tuolloin taisi olla jouluaaton aatto – ehkä vuonna 2009 - ja koin, että Helena toi pirteällä olemuksellaan minulle Pekingiin suomalaisen joulun.

Helena lauloi hyvin ja uskalsi tuoda muuten niin kovin jäykkään tunnelmaan myös hiukkasen vauhtia. Hän nimittäin erään esitysnumeronsa aikana jopa tanssahti kapellimestarin kanssa valssia muutaman tahdin verran.  Tuolloin oli kuitenkin aika kylmä sää, ja pitkä rivi kiinalaisyleisöä istui eturivillä värikkäät toppatakit yllä. Kiinassa on ihan tavallista, että sisällä istutaan talvisin päällystakit yllä. Vanhemmasta väestä oli kyse, kasvot olivat kylmän ilmeettömät niin kuin kiinalaisille usein. Aariat ja operettisävellykset eivät näyttäneet heihin vaikuttavan. Minä olin jälleen vakiopaikallani eli sivuparvella. Siitä katsottuna tilanne näytti huvittavalta. Solistit yrittivät välittää ympärille iloa ja suuria tunteita ja eturivin yleisö mökötti kuin värjötellen talvitoppiksissaan.  Helenankin iltapuku oli kaiken lisäksi hyvin avonaista mallia. Lieköhän ollut taiteilijallekin kalsea kokemus?  Tuo muutaman tahdin valssin pyörähdys sopraanosolistin ja kapellimestarin kesken sai tuolloin kuitenkin illan suurimmat aplodit ja saattoi pelastaa koko konsertin.

 

Wu Yuxian konsertin ohjelman kansilehti

Palaan sunnuntain konserttiin. Nytkin konsertissa koin jo ennen musiikin alkua eräs miellyttävä yllätys. Olin valinnut paikakseni tuttuun tapaan ensimmäisen parven toiselta sivulta. Pidän paikasta, koska siitä käsin on kiva seurata orkesteria ja esitystä ja myös yleisöä, vaikkei se kuuntelun kannalta olekaan paras mahdollinen. Nytkin paikka oli hieman liian edessä, minkä vuoksi solisti jäi ajoittain hieman pimentoon. Tulin paikalleni hyvissä ajoin ja viereisellä paikalla istui joku nainen, joka oli levittänyt laukkunsa minun paikalleni. Hän ei näyttänyt kiinalaiselta, eikä ollutkaan. Sattui nimittäin sellainen ihme, että hän oli suomalainen. Se kävi ilmi, kun vaihdoimme muutaman sanan englanniksi. Hän näki ylläni Marimekon paidan ja kysäisi sen perusteella, olenko mahdollisesti käynyt joskus Suomessa. Ihme tämä on siksi, koska konsertissa oli väkeä reilusti yli tuhat, niiden joukossa oli tuskin montakaan ei-kiinalaista, varmasti alle kymmenen. Ja heistä kaksi suomalaista sattuivat jonkin ihmeen sattuman kautta viereisille paikoille. Konsertti muuttui yhteiseksi elämykseksemme, kun pystyimme vaihtamaan ajatuksiamme. Molemmat olimme musiikista, taiteilijan intensiteetistä ja ylipäänsä pipan soitannasta varsin innoissamme. Naisen seurassa ollut kiinalainen rouva kertoi hieman tarkemmin konsertin musiikista ja esittäjistä.

Pipa on kiinalainen luuttu, peräisin joko Keski-Aasiasta ja Intiasta ja tullut Kiinaan kolmannella tai neljännellä vuosisadalla (jKr.). Soittimen tenho tulee vangitsevana esiin eräästä Tang-dynastian aikaisesta runosta. Vuosina 772 – 846 elänyt runoilija Bai Juji – tai toisin translitteroituna Po Chü-i – kirjoitti pitkän runomuotoisen tarinan pipaa soittavasta naisesta, joka valtasi soitollaan hänen ja hänen ystävänsä sydämen. Nainen oli päätynyt kauppiaan vaimoksi. Pertti Nieminen on sen suomentanut kokonaisuudessaan (nimeltään Laulu luutusta). Lainaan tähän siitä pari katkelmaa.

                             Hän viritti soittimensa ja heläytti muutaman sävelen

                             ja näistä jo hänen tunteensa soivat julki.

                             Kielet värisivät ja aaltoilivat; jokainen sävel oli ajatus:

                             hän soitti elämänsä täyttymättömät unelmat,

                             sitten suru laskeutui hänen otsalleen, hän levitti sormensa

                             ja paljasti sydämensä salaisuudet.

                             Hän hiveli luutun kieliä,

                             pyyhkäisi kevyesti, hitaasti punoi ja poimi…

                             Paksut kielet humisivat kuin kärsimätön sade,

ohuet kuiskailivat salaa, kiihkeästi…

…sävelet kietoutuivat toisiinsa,

isot ja pienet helmet putoilivat jademaljaan,

hsien-kuan solisi kuhankeittäjän laulu kukkien alla;

lähteen vesi syöksyi kosken tummaan nieluun

ja peitti kielet jäähän:

ne hiljenivät vähitellen

ja uusi tumma suru verhosi sävelet. Vaimeten

ne paljastivat yhä enemmän …

Äkkiä hopeamalja murtui, vesi syöksähti pois,

haarniskoidut ratsumiehet ryntäsivät esiin,

tikarit ja peitset kalskahtivat –

laulu loppui. Ennen kuin hän laski luutun rinnaltaan

neljästä kielestä värähti viimeinen sointu:

kuin silkki olisi revennyt. …

Soittaja kertoo katkerana elämän tarinansa ja kun kuulijat pyytävät, hän soittaa vielä lisää:

                             Hän seisoi hetken liikuttuneena,

                             istahti sitten, painoi luutun rinnalleen ja soitti:

                             jokainen kieli soi entistä kiihkeämmin,

                             tuskaisesti, koleasti, toisin kuin ennen.

                             Kuulijat peittivät kasvonsa ja itkivät.

                             Ja kiihkeimmin itki Chiu-chiangin virkamies,

                             itki sinisen viittansa märäksi.

(suom. Pertti Nieminen, kirjasta Veden hohde, vuorten värit, Otava 1988)

Tuo katkelma kertoo, että pipa ei ole pelkkä romanttisten tunteiden tulkki, sen neljä kieltä pystyvät kertomaan voimakkaista tunteista, sodasta ja kärsimyksistä. Myös Wu Yuxian ohjelmisto kertoi pipan monipuolisuudesta. Soitinta käytetään soolosoittimena ja sitä voidaan käyttää myös eri kokoonpanoissa, on olemassa myös länsimaisille orkestereille sävellettyjä pipakonserttoja ja  –sävellyksiä. Niistä saimme nytkin nauttia.

Konsertin alussa oli kaksi soolonumeroa, joista molemmat kuuluvat pipa-repertuaarin perinteisimpiin. Laitan nimet englanniksi ja suluissa kiinaksi: Blossoms on a Moonlit River in Spring  (春江花月夜 ) ja Ambush from all Sides (十面埋伏). Sen jälkeen kuultiin jatsahtavasti soiva kvartetti, jossa ”jazzkompin loi” kontrabasso ja jossa yhtenä voimahahmona oli kiinalaista ”bongorumpua” soittava nuori mies. Sitten oli duetto muinaisen kiinalaisen harpun eli konghoun kanssa.

Konghou poikkeaa ainakin ulkonäöltään siitä harpusta, jonka me olemme länsimaisessa orkesterissa tottuneet näkemään. Täällä voi tutustua soittimeen: https://www.youtube.com/watch?v=XqT7nfXTp5c, http://www.harpspectrum.org/folk/Chinese_Harp_Konghou.shtml, http://www.joyuharp.com/video.html.

Tämän jälkeen oli vuorossa kappale pienimuotoisen kamariyhtyeen kanssa. Yhtyeen soittimisto koostui pääosin kiinalaisista perinteisistä soittimista. Väliajan jälkeen lavalle tuli Pekingin sinfoniaorkesteri (Beijing Symphony Orchestra) ja kuulimme kaksi pienimuotoista pipakonserttoa.  Niistä ensimmäinen oli nuoren säveltäjän tuore luomus. Toisen takana on jo kokeneempi säveltäjä, jonka em. kiinalainen rouva tunsi siinä väärin hyvin, että löysi hänet yleisön joukosta.  Molemmat edustivat kuitenkin uutta tuotantoa, jälkimmäinenkin oli peräisin 1990-luvulta. Itse pidin kovasti jälkimmäisestä sävellyksestä, se soi välillä varsin melodisesti ja kokonaisuus oli tasapainoinen. Pipa tuntui varsin hyvin sopivan soolosoittimeksi ison orkesterin kanssa. En kuitenkaan satu pitämään uudesta kiinalaisesta klassisesta musiikista sen vuoksi, koska puhaltimia käytetään niissä turhan voimallisesti. Tähän sorruttiin mielestäni nytkin.

Orkesterin kapellimestarina toimi Tan Lihua, joka on Kiinan tämän hetken kapellimestari numero yksi. Ainakin täällä on hänestä esittely: http://www.bmf.org.cn/en/yinyuejie14_yishujia_xiangxi_19.html.

Tan Lihua, Pekingin sinfoniaorkesterin kapellimestari

Suomalainen seuralaiseni oli hyvin innostunut konsertista ja varsinkin sen solistista. Hän teki mielestäni oivan vertauksen. Kuvitellaan, että joku eurooppalainen tähtiviulisti tulisi konsertoimaan. Hän esittäisi ensin muutaman sonaatin ja jousikvarteton ja lopuksi vielä viulukonserton. Harvalta se onnistuisi. Wu Yuxia oli kuitenkin teräsrouva, joka tähän pystyi. On otettava huomioon, että pipa on varsin fyysinen, voimaa ja energiaa vaativa suurten tunteiden ja myös aggressioiden soitin.

Käsittelen hieman tarkemmin paria ensimmäistä soolokappaletta, koska sen myötä voi päästä syvemmälle kiinalaiseen perinteiseen musiikkiin. Kiinalaisessa perinteessä usein myös musiikin taustalla on jokin tarina. Aloitan jälkimmäisestä eli ”Piirityksestä”, joka lienee tunnetuin pipasävellys.

Ambush from all Sides (https://en.wikipedia.org/wiki/Ambush_from_Ten_Sides) on sotakuvaus, ei mikään rakkaustarina, vaikka kyllä se rakkauskin kappaleen taustatarinassa traagisena kuohuu. Kappale kertoo Gaixian taistelusta, joka tapahtui 200-luvulla ennen ajanlaskumme. Tuon taistelun myötä Kiinassa valtaan tuli Han-dynastia ja keisariksi nousi talonpoikaistaustainen Liu Bang, joka tunnetaan keisari Gaozuna (256/247 – 195).

Gaixian taistelussa vastakkain olivat Han-kansa ja Chu-kansa.  Chu-kansakunnan joukkojen sotapäällikönä  Xiang Yu(232 – 202), 30-vuotias voimakastahtoinen sotilas, jonka joukot olivatkin alussa niskan päällä. He joutuivat kuitenkin Liu Bangin joukkojen piirittämiksi. Piirittäjät lannistivat Xiang Yun joukkojen taistelutahdon hyvin erityisellä tavalla.  He alkoivat laulaa Chu-kansan kotiseudun lauluja. Kovia kokeneet sotilaat joutuivat huikean koti-ikävän valtaan. Monet sotilaat siirtyivät vastustajan puolelle, taistelutahto oli mennyttä. Sotapäällikkö Xiang Yu olisi voinut paeta kotiseudulleen, mutta tappio oli niin suuri häpeä, ettei hän voinut kasvoja menettämättä palata kotiin.

Tuo rakkauden tuska tulee esille, kun Xiang Yu kohtaa rakkaan jalkavaimonsa Yu Jin. Sotapäällikön rakas hevonen on kieltäytynyt laukkaamasta ja sotapäällikkö on epätoivoinen. Toisen rakkaan,  Yu Jin kanssa käydään katkera välien selvittely.  Jalkavaimo näkee tappion olevan varma eikä löydä mitään mielekkyyttä elämälleen. Hän tappaa itsensä.  Xiang Yu yrittää paeta muutaman jäljelle jääneen sotilaansa kanssa ja pääsee Wu-joelle asti. Siellä hän tajuaa, että kotiinpaluulle ei ole mitään mieltä. Kaiken lisäksi viimeisetkin uskolliset sotilaat saavat taistelussa Han-sotilaiden kanssa surmansa.  Xiang Yu päättää päivänsä miekallaan oman käden kautta.

Xiang Yun ja Yu JinTästä katkerasta rakkaustarinasta on luotu suosittu perinteinen Peking-ooppera Farewell to my Concubine (Jäähyväiset jalkavaimolle), jota ei pidä sekoittaa Chen Kaigen samannimiseen elokuvaan. 

Tuon taistelun myötä Kiinassa valtaan nousi neljäksi vuosisadaksi Han-dynastia. Se antoi nimensä myös Kiinan kansalle (Han-kansa; sana näkyy myös kiinan kieltä merkitsevässä sanassa hanyi).

Laitan alle Gaixian taistelusta englanninkielisen sarjakuvan, jonka olen löytänyt  kirjasta Origins of Chinese music (Asiapack books, 2007). Kirjan kuvittaja on Fu Chunjiang.

 

Tarina sävellyksen takana, suurenee hiirtä napsauttamalla

Konsertin aloittanut kappale Blossoms on a Moonlit River in Spring  on sitten sisällöltään romanttisempi ja filosofisempi. Todetaan heti, että kappaleen nimestä on erilaisia englanninkielisiä versioita. Sitä esitetään nykyisin yhä enemmän isommissa kokoonpanoissa. Sen taustalla on Tang-dynastian aikainen Zhang Ruoxun (660 – 720) runo, jonka englanninnokset ovat saaneet erilaisia nimiä. Edellisen lisäksi esiintyy myös mm. tällainen: Spring, River and Flowers on a Moonlit Night. Runosta en ole löytänyt suomennosta.  Itse asiassa yritin sitä itse kääntää, mutta luovuin. Tässä alla on samaisesta Origins of Chinese music –kirjasesta poimittu englanninkielinen katkelma. Katkelma on ihan edustava ja käännös toimii, joskin tästä otsikkoversiosta en itse pidä. Sävellys toki heijastaa vain runon tunnelmaa, tuon nimen se on saanut myöhemmin. Runo kuvaa viittä kauneinta seikkaa Kiinan luonnosta. Ne ovat kevät, joki, kukat, kuu ja yö. Runoilija kertoo kauniista naisesta kukkien keskellä kuutamossa kevätyönä. Hän ajattelee rakastaan purjehtimassa joella. Näin luonnon kauneus ja rakkaus sekoittuvat.

Runo on siis pitempi. Tässä versiossa on esillä vain runon alkuosa. Minua itseäni miellyttää tuon katkelman viimeisen runosäkeen elämänfilosofia. Vertailun vuoksi laitan linkin toiseen käännökseen: http://www.thedrunkenboat.com/zhang.html.

Tällaisia mielleyhtymiä voi kiinalaisen musiikin konsertti tuottaa. Laitan loppuun muutaman linkin. Kappaleen  Ambush from All Sides voi kuulla täällä: https://www.youtube.com/watch?v=0MJTeR1JZZc . Täällä Wu Yuxia kertoo pipasta: https://www.youtube.com/watch?v=6QpeXGZ7DBQ .

Konsertin avausnumerona olleen sävellyksen Blossoms on a Moonlit River in Spring voi kuulla täällä Liu Dehain esittämänä: https://www.youtube.com/watch?v=pVAI7C4C9Eg .