Lyhyt juttu jumalanpalveluksesta

 Nyt valmistaudutaan huomiseen vappupäivään, mutta minäpä nostankin esille hengellisen teeman.

Netissä on sitten koronan puhkeamisen ollut sunnuntaisin kuunneltavissa ja seurattavissa jumalanpalveluslähetyksiä. Vaikka olenkin maallistunut, niin toisinaan syvennyt niitä kuuntelemaan. Itse kirkkotila on valinnalleni aika ratkaiseva. Vanhan ajan puukirkko vetää minua usein puoleensa. Yleensä se sijaitsee jossain syrjäisessä pikkukunnassa. Tällä kertaa kohdalleni osui Oulun liepeillä sijaitsevan Lumijoen seurakunnan messu. Siitä tuli iltapäivälleni pieni piriste. Kirkko näyttää jostain syystä typötyhjältä, jumalanpalveluksen seuraajia on netissä kuitenkin runsaasti. Kyseisessä kunnassa en ole koskaan käynyt.

Ensitutustumiseni Lumijoen kirkkoon tapahtui pääsiäisaamuna, jolloin taisin seurata lähetystä suorana. Valinta oli puhdasta sattumaa. Youtuben algoritmi vain heitti sivun kohdalleni. Huomasin, että saarnaaja oli vanhoillislestadiolainen. Hänen saarnansa kiinnosti ja siihen sitten syvennyinkin. Mainittakoon, että muutkin tekijät vaikuttavat valintaani. Mainitsen yhden kiinnostukseni kohteen. Se on Pyhän sydämen kappeli Helsingissä. Siitä saa tietoa mm. täältä. Keskiaikaiset kivikirkot ovat yksi intohimoni. Niiden seinä- ja alttarimaalaukset sävähdyttävät. Valitettavasti vain usein nettilähetyksissä esitellään aika vähän itse kirkkotilaa. Jos saarnaamassa on joku nuori pappi, en kyllä pääse puhujan kanssa laisinkaan samalle aaltopituudelle. Tunnelmakuvaukset eivät kiinnosta, vaan saarnassa on oltava perinteinen ydinsanoma. Sen voi tarjota vanhakantainen herätyskristillisyyteen sidoksissa oleva puhuja.

Joskus menen itse kirkon jumalanpalvelukseen. Siihen pitää olla jokin erityinen syy. Toisinaan haluan vain mennä laulamaan virsiä muiden seurassa. Pettymykseni on suuri, jos virret ovat tuoreempaa tuotantoa ja melodiat outoja. Haluaisin siellä veisata vanhoja, lapsuudesta tuttuja virsiä.

Yllä mainitsin Lumijoen kirkon. Siellä pääsiäisaamuna pidetyssä jumalanpalveluksessa veisattiin virsi nro 105: ”Aurinkomme ylös nousi…” Se on yksi suosikeistani. Sen kolmas säkeistö saa sydämen värähtämään. Tässä hieman alkua:

”Kesälinnut taivaan alla

iloisina lentävät.

Sulaneella sydämellä

laulaa toukomettiset…”

Siinäpä meille mieltä kohottavaa riemun tunnetta.

Mutta nyt tulen kirjoitukseni ytimeen. Tämän aamun (30.4.2023) jumalanpalveluksessa Lumijoella saarnaajana oli sama pappi kuin pääsiäisaamuna, mutta nyt minut sävähdyttänyt tekijä istui urkuparvella. Hyvin nuori urkuri soitti sekä alku- että loppusoiton. Tuskin jalat ylettyivät jalkioon mutta varmasti hän toteutti tehtävänsä. Soittajan nimikin kerrottiin: Matteus Säily. Valitettavasti kirkkoherra ei tervehdyspuheessaan kertonut tarkemmin sävellyksistä. Mutta ei sen väliä. Menkää ja kuunnelkaa. Linkki on tässä.

Hienoa, kun lapset ja nuoret saadaan musiikin pariin. Kesää odotellessa toivotaan ja myös rukoillaan maailmalle rauhaa.

BEETHOVENIN KAHDEKSAS (juttua eräästä konsertista)

Sibeliustalo, Lahti to 11.4.2019

Sinfoniakonsertti. Sinfonia Lahti, kapellimestarina Dima Slobodeniouk.

Lahden Sibeliustalo on upea rakennus. Sen konserttisalissa on erityisen hieno akustiikka ja lisäksi siellä soittaa laadukas kaupunginorkesteri viralliselta nimeltään Sinfonia Lahti.  Minulla on harvoin mahdollista päästä käymään siellä konsertissa, mutta torstaina sattui sellainen ilta. Konsertti oli pituudeltaan tavallista suppeampi, sillä virallisia ohjelmanumeroita oli kaksi, joista kumpikin kesti alle puolituntia. Mutta konsertin suunnittelijat olivat ottaneet musiikin janoiset huomioon. Virallisen konserttiohjelman jälkeen oli halukkaille ns. encore-esitys, jossa saimme kuulla Ralph Vaughan Williamsin Pianokvinteton. Sen esittämiseen ei tarvittu orkesteria vaan soittajina oli viiden loistavan muusikon ryhmä.

Illan pääsolisti tuli Latviasta. Hän oli urkuri  Iveta Apkalna. Hän soitti yhdessä orkesterin kanssa minulle täysin tuntemattoman ranskalaissäveltäjän Alexandre Guilmantin Sinfonian nro 1 uruille ja orkesterille. Istuin sivuparvella ja pystyin seuraamaan esityksen aikana Apkalnan soittoa. Kiinnitin erityistä huomiota hänen jalkiotyöskentelyyn. En siksi, että se olisi ollut jotenkin erityistä vaan hänen kenkiensä vuoksi. Niihin yksinkertaisesti silmä tarttui. Se johtui myös osin siksi, että olin vastikään Pietarissa, ja siellä Petrikirchessä kirkon urkuri esitteli meille opastuskierroksella urkujensoittoon sopivien kenkien ominaisuuksia. Tuosta käynnistä olen kertonut edellisessä kirjoituksessani. Iveta Apkalnan upeat kengät ovat ainakin toistaiseksi näytillä urkurin verkkosivuilla täällä.

Täytyy heti mainita, että tietysti kuuntelin myös hänen soittoaan. Mutta en ihan turhan päiten tuota kenkäepisodia tähän kirjoitukseeni laittanut. Pieni vihje siihen nimittäin sisältyi. Vaikka olenkin mielelläni vieraskorea, niin Guilmantin sinfonia ja Apkalnan sinänsä hieno solistisuoritus ei ollut minulle kuitenkaan konsertin tärkein elämys. Kyllä se oli Ludwig van Beethovenin Sinfonia nro 8 (F-duuri, op. 93).  Toiselle sijalle nostan tuon yllä jo mainitsemani Vaughan Williamsin kvinteton.

Miksi ihmeessä vähättelen konsertin päänumeroa? Se johtuu pelkästään siitä, että en oikeastaan arvosta noita Ranskassa 1800-luvun loppupuolella luotuja orkesterin ja urkujen yhteisiä sinfonioita. En toki ole niitä paljon kuunnellutkaan. Ne taisivat olla tuolloin Ranskassa vallinnut muoti-ilmiö. Nimekkäin ja minullekin tuttu on Camille Saint-Saënsin (1835-1921) Sinfonia nro 3 c-molli, joka tunnetaan nimellä ”urkusinfonia”. Urut ovat jo sinällään kuin orkesteri eivätkä ne mielestäni istu luontevasti varsinaisen orkesterin solistisoittimeksi. Tämä ei kyllä koske edellisellä vuosisadalla kamariorkesterille luotua barokkimusiikkia, esimerkiksi tällaista.

Menen nyt itse konserttiin. Käsittelen sitä esitysjärjestyksessä. Ensimmäisenä ohjelmassa oli illan solisti ja Guilmantin vuonna 1874 valmistunut Sinfonia nro 1 d-molli, op. 42 uruille ja orkesterille.  Alexandre Guilmant (1937-1911) tuntuu olleen lähes Camille Saint-Saënsin ikätoveri. Sinfoniassa on kolme osaa ja se kestää vain 23 minuuttia. Ensimmäisestä osasta Introduction et Allegro en saanut suoraan sanoen mitään otetta. Se kuulosti lähes hälyltä. Siksi keskityinkin seuraamaan urkurin liikkeitä.

Toisessa osassa (Pastorale. Andante quasi allegretto) muuttui ääni kellossa. Sointi oli kaunista, herkkää, väliin luotiin lähes utuista tunnelmaa. Erityisesti painoin mieleen vuoropuhelun orkesterin ja urkujen välillä. Se oli välillä kuin herkkää ja mietiskelevää ajatusten vaihtoa. Löysin sieltä haaveilua. Viulut soittivat kauniisti teemaa. Se oli pelkistettyä musiikkia, jossa aika tuntui pysähtyvän.

Konserttiohjelman esitteessä todetaan, että sinfoniassa on ”selkeää rakennetta, hienostuneen romanttista soinnutusta sekä eräiden arvioiden mukaan myös haaveellista mystiikkaa”.  Myötäilen kirjoittajaa ja totean, että ehkä juuri tuota viimeksi mainittua eli mystiikkaan viittaavaa syväluotaavaa tunnelmointia löytyi toisesta osasta.

Kolmas osa (Final. Allegro assai – Andante maestoso – Tempo primo) alkoi voimallisella urkuosuudella. Konsertin ohjelmaesitteessä mainitaan, että Guilmantin musiikista voi ”aistia Bachin hengen”. Minä aistin sen nimenomaan tässä. Orkesteri lipui soittoon mukaan yhä vahvemmin. Tunsin siinä olevan hyvin jäsenneltyä yhteistyötä. Musiikki huokui ranskalaisittain romanttista tunnelmaa. Sinfonian päätti todella uljas lopetus, minkä jälkeen yleisön oli helppo purkaa tiivistunnelmaista musiikkielämystään raikuvin aplodein. Solisti oli tuohon valmistautunut ja hän palkitsi yleisön ylimääräisellä numerolla.

Illan solisti Iveta Apkalna ottaa vastaan suosionosoituksia

Tuli väliaika. Huomasin, että osa yleisöstä päätti jättää Beethovenin väliin ja poistui jo tässä vaiheessa paikalta. Minä kävin juomassa kupin kahvia ja söin sen kanssa erittäin maukkaan savulohta sisältävän leivonnaisen. Olin nimen jo unohtanut mutta sitkeän etsinnän jälkeen se löytyi netistä - ja löytyi kuvakin. Kyseessä on kylmäsavulohileivos. Se on leivonnaisista kallein, mutta joka tapauksessa suosittelen sitä, jos satutte menemään Sibeliustaloon. Kyllä konserttimatka ansaitsee parasta. Tuo välipala piristi ja pääsin kuuntelemaan Beethovenin kahdeksatta sinfoniaa, mitä olinkin odotellut koko päivän. Se muuten taisi olla torstai-iltaan asti ainoa Beethovenin sinfonia, jota en ollut koskaan kuullut live-esityksenä. Toki valmistautuessani edellisenä päivänä konserttiin ja olin kuunnellut sen netistä.

Kerron aluksi kahdeksannen sinfonian taustoista.  Beethoven valmisteli sitä osin yhtä aikaa seitsemännen kanssa. Se valmistui lokakuussa vuonna 1812. Seitsemännen sinfonian ensi-ilta oli joulukuussa 1813. Kahdeksannen vuoro oli seuraavana vuonna helmikuussa. Kuuroutunut Beethoven johti sen itse. Olen tosin lukenut, että konserttimestarilla oli esityksessä tärkeä rooli.

Seitsemäs sinfonia sai hyvän vastaanoton. Kahdeksannen sinfonian kohtalona oli jäädä sen varjoon. Säveltäjän omat odotukset olivat päinvastaiset. Hän uskoi kahdeksannen laajaan suosioon ja taisi jopa toivoa, että se löisi suosiossa seitsemännen. Mutta hän sai pettyä. Eikä suosiota ole tähän päivään mennessä tullut.

On kerrottu, että Beethovenilla oli ollut sävellysprosessin aikoihin rakkaussuhde erääseen naiseen, neljän lapsen äitiin. Sen ja suhdetta seuranneiden sydänsurujen ei kuitenkaan katsota vaikuttaneen sinfonian sisältöön.

Olen käynyt joskus läpi Beethovenin elämänvaiheita ja muistelen, että vuosina 1815-17 puolivälin paikkeilla hänen elämässään olisi alkanut fyysinen ja henkinen kriisi.  Saattoi olla, että siitä alkoi näkyä merkkejä jo sinfonian ensiesityksen jälkeen. Tietysti kuuroutuminen masensi mutta myös erilaiset sairaudet vaivasivat. Elämässä meni huonosti. Mies rupesi viihtymään kapakassa ja siistiytyminenkin unohtui. Hänen tuohon aikaan sijoittuvat sävellystyöt ovat lukemani mukaan sisällöltään vaikeaselkoisia ja poikkeavia. En muista lähdettä enkä viitsi alkaa sitä nyt kaivella. En myöskään ole tarkemmin tutustunut hänen noiden vuosien sävellystuotantoonsa. Vähäistä se taisi joka tapauksessa olla. Pilkahti vain mielessä, olisikohan tuossa kahdeksannessa ja sen nuivassa vastaanotossa voinut olla masennuksen alkusiemen. En kuitenkaan väitä niin.

Beethovenin kahdeksannen sinfonian pituus on ohjelmalehtisen mukaan 26 minuuttia. Tarkkaan se oli laskettu, ei tämänkertainen esitys ainakaan pitempi ollut. Kyseessä on hyvin tiivis ja samalla vauhdikas sinfonia.  Esityksessä ei turhia hidastella tai venytellä, vaikka toki välillä rauhoitutaan eikä soitosta jää lainkaan hengästyttävää tunnelmaa. Sinfonia on reipashenkinen, se sisältää erilaisia veikeitä kohtia. Soittajien on keskityttävä työhönsä, pysyttävä hereillä, ettei vain mikään yksittäinen koukkaus tai kiemura jää soittamatta. Johtajan on pidettävä orkesterinsa tiukassa otteessa. Ja kyllähän kapellimestari Dima Slobodeniouk niin tekikin.

Kapellimestari Dima Slobodeniouk orkesterinsa kanssa

Sinfonian osat ovat seuraavat:

I. Allegro vivace e con brio

II. Allegretto scherzando

III. Tempo di Menuetto

IV. Allegro vivace

Kiinnitin esityksen aikana huomioni patarumpuihin, koska eräässä lukemassani englanninkielisessä kirjoituksessa ne oli erikseen mainittu.  Ne tulivat soittoon mukaan jo ensimmäisessä osassa. Ja siellä taustalla ne välillä kertoivatkin olemassaolostaan soiden hyvin vienoina ja värähdellen herkkinä.  Mistään jyrinästä en nyt todellakaan voinut puhua. Se oli paremminkin kaunoista hyrinää. Musiikki soi alusta alkaen lähinnä keveän veikeänä. Siinä oli yllättäviä painotuksia, satunnaiset iskut yllättivät kuulijan ja antoivat menoon vauhtia ja liikuttivat tarinaa. Siinä oli reipasta elämän makua. Musiikki liikehti eteenpäin kiihtyvässä rytmissä. Olin lukenut, että tähän sinfoniaan liittyy parodisia piirteitä. Sen kyllä tunnistin yleisilmeestä, muttei sitä ainakaan tässä esityksessä tuotu liikoja esille. Enkä osannut kohdistaa sitä mihinkään erityiseen asiaan tai kohtaan. Oli tosiaankin yllättäviä iskuja ja sitä seurasi pitkää linjaa, joka näkyi kapellimestarin käsien laajassa kaaressa. Hän teki aktiivisena töitä päästämättä muusikkoja hetken lepoon. Heille varmaankin tuo 25-minuuttinen tuntui pitemmältä kuin itse asiassa oli.

Toinen osa alkoi vaskien tiukan rytmin hallinnassa. Tuolloin oli metronomi vastikään keksitty ja osaa onkin luultu metronomin parodiaksi. Siihen en osaa ottaa kantaa. Joka tapauksessa alku on rytmillä leikittelyä, mikä vie myös kuulijat mukanaan. Tuo leikittely kyllä loppuu, tilanne tasaantuu. Yhtä kaikki orkesteri on jatkuvassa liikkeessä eikä lepoa suoda. Noissa kohdin kapellimestari ojentelee hetkittäin käsivarsiaan sivulle, eteen ja ylöskin siihen tyyliin, että esitys taisi käydä hänelle lähes venyttelyharjoituksesta.

Kuulijalle musiikkiin sisältyvät pikkuyksityiskohdat tekevät esityksen seuraamisesta kiintoisaa ja tuovat väriä musiikin luomaan mielikuvamaailmaan.

Kolmas osa oli menuetti. Sinfoniasta puuttui varsinaisesti hidas osa. Sen vuoksi siinä oli sijaa sekä toisen osan scherzolle että kolmannen osan menuetille. Tämä osa toi musiikkiin tanssillista kepeyttä. Itse elin sen verran intensiivisesti musiikissa, että taisin kertoa tästä osasta jo yllä mainitsemassani tunnelmakuvauksessa. Siksi siirrynkin neljänteen.

Neljättä osaa on pidetty yllätyksellisesti sinfonian painokkaimpana osiona. Beethoven on yllättänyt tässäkin suhteessa. Lopussa ei olekaan kepeää ilon purkausta vaan tihentyvän crescendon sisältävä voimannäyte. Siinä tunnistin tutun beethovenilaisen soundin. Aivan loppuun asti voimakkuus ei kasva mutta lepoa ei taaskaan kuulijalle suoda. Elämä jatkuu katkeraan ja myös veikeään loppuunsa. Hempeät patarummut muistuttavat olostaan myös sinfonian loppuhetkillä, mikä kertoo minulle – ja ehkä vain minulle - elämän jatkuvuudesta.

Tässä englanninkielisessä kuvauksessa todetaan finaaliosasta hienosti. Se on luonteenomaisinta ja persoonallisinta Beethovenia. Siinä on yllätyksiä ja odottamattomia tehokeinoja. Siinä on tragedia ja komedia yhdistettyinä toisiinsa sisältäen myös farssimaisia aineksia. Siksi Beethovenin musiikki on ihmiselämän todenmukainen peili. Jutun kirjoittaja vertaa Beethovenin musiikin maailmaa Shakespearen näytelmiin. Aivan niin, uskokaa minua! Tajusin olleeni shakespearelaisessa todellisuudessa, jossa elämä on yllätyksiä täynnä ja pieni ihminen on ajettuna suureen peliin.

Lopussa oli encoren vuoro. Ralph Vaughan Williamsin (1872-1958) pianokvintetossa oli seuraavat osat: Allegro con fuoco, Andante ja kolmantena ”Fantasia, quasi variazioni: Moderato”. Sen kesto oli noin puoli tuntia. Kyseessä oli varsin mielenkiintoista musiikkia. Soittajat johdattivat kuulijansa aivan erityiseen musiikilliseen elämykseen. Minut se valloitti, ja varmasti monet muutkin. Se oli kuunteluelämyksenä kiinnostava myös kokoonpanonsa vuoksi. Se ei ollut perinteinen pianokvintetto, koska siinä oli kontrabasso mukana, ja II viulu puuttui.

Ohjelmaesitteessä kerrotaan muutamia sangen mielenkiintoisia seikkoja Vaughan Williamsin elämästä ja sävellystyöstä. En ala niitä nyt selostaa. Totean vain, että hänellä tuntui olevan itseluottamuksen puutetta. Esimerkiksi tämänkin kvinteton hän sävelsi kyllä nuorena. Säveltäjä muokkasi sitä useaan otteeseen ennen kuin sitä alettiin esittää. Sillä oli suosiota ja sitä sovitettiin jopa jousiorkesterille. Kuitenkin vuonna 1918 säveltäjä laittoi sen pöytälaatikkoon ”mappi ö:hön”. Se julkaistiin vasta kauan säveltäjän kuoleman jälkeen vuonna 2002. Kyllä ainakin minun mielestäni kyseessä on mestariteos. Ja myös muusikot saavat suuren kiitoksen. Säveltäjän teoksiin voisin tutustua enemmänkin.

Iltanäkymä järvelle päin Sibeliustalon sydämestä - Metsähallista

Loppusanoja:

Minua alkoi kiehtoa tuo ajatus, jossa Beethoven rinnastaan Shakespeareen. Siinä tuntuisi olevan ideaa. Lisäksi jäin aprikoimaan, jääkö tuo kahdeksas sinfonia minullekin kuuntelukokemuksena ainutkertaiseksi. Uskaltaisinkohan esimerkiksi kuunnella siitä Herbert von Karajanin version? Saattanee konsertista jäänyt lumo haihtua.

Lähteitä on täällä ja täällä. 

Sibeliustalo iltavalaistuksessa

Petrikirche, Pietari: konsertista, uruista ja kirkon historiasta

Viikko sitten käväisin jälleen Pietarissa. Hotellini sijaitsi kaupungin vanhassa suomalaiskorttelissa inkeriläisten Pyhän Marian kirkon lähellä ja aivan Nevski prospektin eli Nevan valtakadun kupeessa. Hotelliini oli käynti sisäpihalta. Oli noustava vanhan talon portaita neljänteen kerrokseen, sillä hissiä ei ollut.  Aivan tuon tuon rakennuksen liepeiltä löytyy tämän kirjoitukseni pääkohde – Petrikirche, Pietarin saksalainen luterilainen kirkko. Pääsin pihalta puikkelehtimaan kirkon vieritse suoraan Nevskille.

Kirkon julkisivu on Nevskille päin, alkupäästä katsottuna vasemmalla puolella numerossa 22-24. Sitä lähes vastapäätä sijaitsee maineikas Kazanin tuomiokirkko. Petrikirchen puolella on ns. Zingerin talo, jossa sijaitsee tunnettu kirjakauppa Dom knigi.

Oheinen kartta kertoo kirkon sijainnin. Napsauttamalla kartta suurenee.

Kirkko sijaitsee kahden kadun - Bolšaja konjušennajan ja Malaja konjušennajan - välissä. Suomessa niistä käytetään myös nimien käännöksiä: ”iso tallikatu” ja ”pieni tallikatu”. Kaduista pienempi toimii kävelykatuna ja sinne kääntyessään kulkija saa vastaansa kirjailija Nikolai Gogolin patsaan. Isommalla kadulla sijaitsee hyvin suosittu satiiriteatteri ja tuo yllä mainittu inkeriläiskirkko.

Tuosta korttelista ja sen kirkoista kirjoittaa myös toimittaja Arvo Tuominen kirjassaan Sankarikaupunki Pietari (ilmestynyt vuonna 2018). Hän kertoo mm. hotellini vieressä sijaitsevasta koulusta nimeltään Petrischule.  Se on peräisin 1760-luvulta ja sen menneisyys liittyy olennaisesti Petrikirchen historiaan.

Koulua ovat aikoinaan käyneet monet merkkihenkilöt Ensimmäiseksi on mainittava suomalainen runoilija Edith Södergran. Muita koulun oppilaita ovat Tuomisen mukaan olleet säveltäjä Modest Musorgski, arkkitehti Karl Rossi, neuvostoajan kirjailijat Daniil Harms ja Joseph Brodski sekä myöhemmin Tarton yliopistossa vaikuttanut semiootikko ja Puškin-tutkija Juri Lotman. Ne ovat kulttuurisesti merkittäviä nimiä, ja minun on todettava, että kulkiessani tuon koulun pääoven ohitse ja samalla katsoessani sinne astelevia lapsia ja nuoria tunsin historian lehtien havinaa. Toki rakennus on vuosisatojen aikana läpikäynyt useita muodonmuutoksia, mutta yhtä kaikki kyseessä on historiallisesti tärkeä paikka.

 

Petrischule

Samassa korttelissa ”pienen tallikadun” päässä sijaitsee pohjoismaalaisittain ajatellen vielä yksi mainitsemisen arvoinen kirkko. Se on ruotsalainen Pyhän Katariinan kirkko, joka kieltämättä on komeampi rakennus kuin inkeriläisten pyhättö. Noita kolmea kirkkoa yhdistää eräs seikka. Ne kaikki toimivat neuvostoaikana muissakin tehtävissä kuin kirkkoina. Aluksi niistä tehtiin varastotiloja. Ne tuntuivat sopivan hyvin vihannesvarastoiksi. Marian kirkko toimi ainakin neuvostoajan viimeisinä vuosina näyttelytilana ja minulla on hatara muistikuva, että olen siellä joskus käynyt jossakin näyttelyssä.

Petrikirchen kirkkosali toimi vuodesta 1962 alkaen 30 vuoden ajan uimahallina. Kerron siitä tarkemmin alempana. Mainittakoon, että kadun toisella puolella oleva Kazanin tuomiokirkko sai hieman arvokkaamman tehtävän: siitä tehtiin ateismin museo.  

Kun kävin joskus 70-luvun lopussa Leningradissa, niin muistan nykyisen Petrikirchen nimenomaan uimahallina. En käynyt koskaan siellä sisällä mutta muistan katselleeni, kun rakennuksesta astui ulos suihkunraikasta väkeä. Kuulin kyllä paikallisilta, että rakennus on entinen kirkko. Otin sen vain pikkutietona, joka meni toisesta korvasta ulos. Ei tullut mieleenikään pohtia niitä inhimillisiä kärsimyksiä, joita tuon kirkon työhön omistautuneet henkilöt olivat joskus joutuneet kokemaan. Nuoruudessa elettiin historiatonta aikaa. Varsin utopistiselta tuntui ajatus, että joskus minulla olisi mahdollisuus käydä tuossa rakennuksessa ja silloin paikka toimisi todellakin kirkkona ja urkukonserttisalina.

Petrikirchen virallinen nimi on jäänyt minulle hieman epäselväksi. Eräissä yhteyksissä puhutaan Pyhän Pietarin ja Paavalin luterilaisesta kirkosta, kuten esimerkiksi täällä.  Saksaksi se on vain Pyhän Pietarin kirkko eli kansanomaisemmin ”Petrikirche”. Virallisesti kirkkoa hallinnoi seurakunta viralliselta nimeltään Pyhän Annan ja Pyhän Pietarin luterilainen seurakunta. Kirkon edustalla portaiden molemmin puolin on Pietarin ja Paavalin patsaat. Hieman sivummassa on runoilija Johann Wolfgang von Goethen pysti.

Päätin ohi kulkiessani vilkaista kirkkoon. Aulassa vastaani osui kirkon historiaa käsitteleviä kuvia ja selostuksia. Ne herättivät mielenkiintoni. Näin myös, että seuraavana iltana kirkossa oli urkukonsertti. Olin itse asiassa tuolloin menossa hankkimaan konserttilippua filharmoniaan. Minulle tuli pieni tenkkapoo: jospa viettäisinkin urkuillan.  Lyhyen harkinnan jälkeen päätin valita urkukonsertin. Se osoittautui hyvin onnistuneeksi valinnaksi.

Konsertti oli mielestäni loistava. Solisti Konstantin Volostnov tuli Moskovasta.  Hän on suhteellisen nuori kaveri, joka toimii konserttiurkurina. Hän on opiskellut Saksassa, pitää mestarikurssia Italiassa ja on menestynyt urkukilpaluissa. Levytyksiä on useita. Suomea ei ansioissa mainittu, joten saattaa olla, ettei hän ole täälläpäin koskaan konsertoinut. Hän on sen sijaan levyttänyt lähistöllä sijaitsevassa ja yllä jo mainitsemassani inkeriläisten Pyhän Marian kirkossa. Sinne on rakennettu paljon kehutut suomalaiset myöhäisbarokkia edustavat Porthan-urut.  

Olin todella onnekas, sillä konsertin jälkeen oli mahdollisuus päästä urkuparvelle esittelykierrokselle. Ennen konserttia kerrottiin, että sinne pääsisi korkeintaan kuusitoista henkeä. Enempää paikalle ei mahtuisi, sillä tarkoitus oli tutustua myös urkujen sisätiloihin. Konsertin jälkeen riensin jonoon, pääsin aivan viimeisten joukossa mukaan. Muutama halukas joutui jäämään ulkopuolelle.

Tuo esittely järjestettiin, koska kirkossa on uudet urut. Ne ostettiin toki käytettyinä mutta ne on saatu vastikään asennettua paikalleen. Urut saatiin Tukholmasta, sen vanhassa kaupungissa sijaitsevasta Pyhän Gertrudin kirkosta (Sankta Gertruds kyrka). Tukholmassa käynyt kyllä tunnistaa kirkon siitä, että sen torni yltää 96-metrisenä korkeammalle kuin mikään muu vanhan kaupungin torneista.

Urut ovat valmistuneet 1970-luvulla. Ne on valmistettu Saksassa ja ovat merkkiä Willi Peter. Jostain syystä tukholmalaiset halusivat päästä niistä eroon. Ainakin esittelyn vetänyt Petrikirchen urkuri on niistä tosi iloinen ja innostunut ja toivoo urkujen kestävän ainakin seuraavat sata vuotta. Kooltaan ne ovat selkeästi pienemmät kuin kirkon kukoistuksen kautena siellä olleet urut, mutta kuitenkin kirkkosalin nykykoon kannalta ne ovat sopivan kokoiset.

Esittely oli antoisa. Kuten jo totesin, sen veti kirkon virallinen urkuri, joka kertoi olevansa ensisijaisesti musiikkitieteilijä. Pienen tutkinnan jälkeen löytyi nimikin: Sergei Silajevski. Urkuparven seinälle oli asetettu kirkossa toimineiden urkureiden valokuvia, ja Silajevski oli siinä kavalkadissa viimeisenä. Hän on vielä nuori mies, syntynyt 80-luvun alkupuolella. Vaikka elinvuosia oli reilusti yli kolmekymmentä, niin henkisesti hän vaikutti nuorekkaalta ja hän oli todella innostunut asiaansa. Ryhmästä suurin osa oli nuorta tiedonjanoista väkeä. Hän osasi ottaa yleisönsä huomioon ja kertoi ihailtavan selkeästi ensin kirkon ja urkujen historiasta sekä sen jälkeen urkujen toimintaperiaatteista ja erikoispiirteistä.

Esittelyn piti kestää vajaan tunnin, mutta kyllä siinä meni ehkä puolitoista tuntia. Ja pois lähtiessäni paikalle jäi vielä muutama nuori eikä opas tuntunut väsyneeltä. Ihailin niitä nuoria. He osasivat tehdä asiallisia kysymyksiä ja urkuri osasi vastata selkeästi.  Ja koska vastaukset osoittautuivat hyviksi, niin kysymyksiäkin riitti.

Yksi kysymys koski digitaali- ja mekaanisten urkujen eroja. Hän puolusti mekaanisia, sillä niiden kanssa urkuri tuntee hallitsevansa täysin soittimensa. Tosin hän lisäsi, että viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana urkujen rakenteissa on tapahtunut paljon teknisiä uudistuksia. Myös Petrikirchen urkuihin on myöhemmin rakennettu digitaalinen osa. Se tarkoittaa, että konserttia ennen urkuihin on mahdollista ohjelmoida ennakkosäätöjä. Alun perin uruissa on ollut vain neljä säätömahdollisuutta, nyt niitä on 15 000 eli käytännössä lähes rajattomasti. Urkuri voi konserttia ennen ohjelmoida eri kappaleisiin liittyvät säädöt. Ohjelmanumerosta toiseen voi selvitä napin painalluksella. Apureita ei tarvita. Ja jos on hyvät silmät, selviää myös ilman nuottien kääntäjää, kun levittää nuotit eteen tarpeeksi pienessä koossa. Illan solisti selvisi konsertistaan yksin.

Opas korosti olevansa musiikkitieteilijä ja totesi ettei uskaltaisi konsertoimaan. Hän kuitenkin esitti meille erään Bachin kappaleen. Hän tuntui hienosti hallitsevan työkalunsa.

…

Tässä vaiheessa esittelen konsertin sisältöä ja omia vaikutelmiani musiikista. Sen jälkeen syvennyn tarkemmin kirkon historiaan.

Aluksi on todettava, että kirkkosali herättää hieman mietteitä. Takana on kyllä loistava menneisyys, mutta neuvostovuosina kirkkosali toimi uimahallina, mikä ei ole voinut olla jättämättä omia jälkiään kirkkosaliin. Sivustassa olevat penkkirivit toivat mieleen uimastadionin katsomon. Akustisestikin salin luonne on muuttunut, mutten osaa sanoa, miten se vaikuttaa urkujen sointiin. Puhuttaessa on kuitenkin käytettävä mikrofonia. Akustiikkaongelman perussyyt ovat siinä, että betonista valettua uima-allasta ei ole voitu poistaa ja neljä metriä sen yläpuolelle laitettiin uusi lattia. Kirkkovieraat siis kävelevät uima-altaan päällä, toki tyhjennetyn.

Kirkossa oli väkeä suomalaisittain katsoen runsaasti, mutta se ei ollut ihan täynnä. Toki sivustalle sopisi suurikin joukko, mutta varsinaisessa katsomossakin oli hieman väljää. Se on kuitenkin selkeästi parempi vaihtoehto seurata konserttia, sillä urkurin työskentely striimattiin alttarin ylle ja pystyimme seuraamaan soittoa selkä suorana. Striimaus oli hieno ratkaisu.

Täytyy rehellisyyden nimissä todeta, että vaikka tila ei esteettisesti häikäissyt, niin urut soivat joka tapauksessa upeasti. Ehkä tuo kirkkotilan karuus tekee sen verran luotaantyöntävän vaikutelman, että se saattaa vaikuttaa katsojamäärään. Konserttiin tulevat lähinnä todelliset urkumusiikin harrastajat.

Konsertissa kohtasi kaksi urkutraditiota: saksalainen ja ranskalainen. Konsertin alkunumerona oli François Couperinin (1668-1733) Offertoire sur les Grands Jeux (messusta Messe pur les Paroisses). Se oli solistin valitsema alkutervehdys kirkkoon saapuneille: taipuisan herkkää ja hetkittäin jopa tanssiin vievää iloista soitantaa.

Ranskalaisesta maailmasta siirryttiin Johann Sebastian Bachiin (1685-1750). Kappaleena oli Fantasia ja fuuga c-molli (BWB 537). Alussa tempo on rauhallinen, sointi todella kevyttä ja kerronta sujuvaa. Se on oiva jatke Couperanille. Kuulija jää samanlaisen levollisen mielennautinnon valtaan.

Fuuga alkaa jykevänä. Tempo pysyy samana mutta voima päästetään irti, siirrytään kuiskauksesta pois. Lopussa tempo alkaa kasvaa, lähes hengästyttäväksi. Se oli tietysti vain oma tuntemukseni.

Seuraavaksi soi kaksi osaa Georges Bizet’n (1838-1875) orkesteriteoksesta Arlesitar (L'Arlesienne). Osat olivat Menuetto (Minuet) ja Farandola (Farandole). Osat oli uruille muokannut saksalainen urkuri ja musiikkitieteilijä Jörg Abbing. Bizet (1838-1875) tunnetaan ennen muuta oopperoistaan Carmen ja Helmenkalastajat. Myös Farandole on suurelle yleisölle tuttu melodia. Youtubesta löytyy useita eri versioita.

Volostnovin tulkinta oli konsertille hieno jatke. Menuetto oli kevyt, läpikuultavan huokoinen. Volostnovin tulkinnassa menuetto oli todellakin tanssimainen, sisältäen kevyitä juoksutuksia. Siinä eli tanssin hengitys ja tyyli. Hän kykeni luomaan musiikkiin oikean rytmin.

Farandola soi jykevänä. Siitä jäi erityisesti mieleen loppuosa, jossa tahti tihentyi ja crescendo nousi voimaansa. Minulla siitä nousi mieleen myös joskus nuoruudessani kuulemani rock-versio. Samanlaista meininkiä siinä tuntui olevan.

Seuraavana soi selkeästi urkusäveltäjäksi profiloituneen César Franckin (1822-1890) musiikki. Sitä olen urkukonserteissa kuullut Bachin jälkeen ehkä eniten. Asiantuntijat arvostavat hänet korkealle, mutta minun sisässäni hänen urkusävellyksensä kuulostavat ainakin joskus jostain syystä lähinnä puuromaiselta jyrinältä. Ehkä liioittelen, ja täytyy lisäyksenä mainita, että ei kuitenkaan läheskään aina. Pidän hänen jousikvartetostaan tosi paljon ja nytkin huomasin, että hänen sävellyksissään tuntuvat samat teemat toistuvan.

Mielestäni nyt kuultu Koraali nro 2 h-molli oli parasta tai ainakin hengeltään levollisinta Franckia, mitä olen kirkossa kuullut.  Siinä oli oivasta tasapainottavaa tunnelmaa jykevän Farandolan jälkeen. Istun hiljaa, suljen silmäni, olo on rauhallinen, hengitän syvään. Sävel vie jonnekin kauas. Uinun niityllä, mikä armollinen paikka! Ollaan luonnon maisemassa mutta kuitenkin sään armoilla. Aivan kuin nousisi ukkonen. Jyrisee ja salamoi. On sadetta ja tuulenpuuskia. Mieli kuohuu, aprikoi. Musiikissa on selkeästi eloa. Mietin, mistä se voisi johtua. Löydän siitä painotuksia. Se on itse asiassa kuin tarinaa kertoisi. Soittoa voisi luonnehtia hyvin jäsennellyksi.

Alkaa hiljetä, ilta kai lähenee. Ei kuitenkaan. Taas alkaa voima soida. Urut jylläävät voimallisesti improvisoiden. Seuraan, kun sormet jatkavat koskettimilla elämäänsä, vievät mukanaan mielen syvyyksiin. Tuntuu jo rauhoittuvan mutta vielä noustaan. Viimein vaivutaan kuohuista levolliseen tilaan. Musiikki vei mukanaan, palasin matkalta levänneenä.

Franckin jälkeen säveltäjänimenä oli Charles-Marie Widor (1844-1937). Kuulimme hänen urkusinfoniastaan nro 5 kaksi ensimmäistä osaa: I. Allegro vivace ja II. Allegro cantabile. Se oli minulle ennestään tuttu sävellys mutta soittotyyli tuntui uudelta. Tässäkin soiton rytmi tekee vaikutuksen. Ja sointivärien puolesta välillä tuntuu kuin oltaisiin tivolissa. Soitto vaikuttaa akrobatialta. Ajoittaan noustaan jännittäviin sfääreihin. Uskallan arvioida, että tässä oli illan paras numero.

Toinen osa alkaa sujuvasti heti edellisen loputtua. Se on kuin utuinen outo tarina. Tuohon mystiseen tunnelmaan vaikuttaa myös illan hämärtyminen. Alttaripöydällä palaa vain pieni kynttilä, urut loistavat taustalla, mutta ne eivät valoa juurikaan eteen heijasta. Ilta pimenee, mikä vaikuttaa osaltaan tunnelmaan. Hämärässä näemme vain urkurin soittamassa striimissä alttarin yllä. Katsojana koen olevani yhä yksinäisempi.

Illan viimeinen ohjelmanumero on Johann Sebastian Bachin Passacalia c-molli BWV 582. Kuulin myöhemmin kirkon omalta urkurilta, että sitä varten urkuihin jouduttiin tekemään erityisiä virityksiä. Se onnistuu hyvin nykytekniikalla.

Alussa se kuulostaa utuisen mietiskelevältä, itse asiassa jopa ponnettomalta. Lopussa soittoon tulee voimaa, ilmaisu tiivistyy. Soitossa on tasaisesti nouseva crescendo. Se oli suvereenia soitantaa. Sävellys on tuttuakin tutumpi, mutta tämä tulkinta oli ainutkertainen.

Urkuesittelyssä kirkon oma urkuri Silajevski näytti esimerkkinä, miten eri lailla tuota kappaletta voidaan soittaa. Hän totesi, että Volostnov soitti romanttisella tyylillä. Hän antoi siitä pienen esimerkin. Sitten hän painoi jotakin nappia ja näytti, miten samoilla uruilla voi soittaa kappaleen kuin Bach itse soitti eli barokkityylillä. Sen jälkeen hän esitteli Bachin musiikkia paljon käyttäneen Max Regerin (1873-1916) tyylin mukaisen tulkinnan. Lopuksi hän esitteli vielä hypoteettisena vaihtoehtona, miten Bachia soitettaisiin ranskalaisittain.  Tuo oli mielenkiintoista vertailua. Minun täytyy todeta, etten pysty välttämättä erottamaan eri tyylejä. Barokki olisi helpointa.

Yhteenvetona konsertista totean, että minulle Konstantin Volostnov osoitti olevansa loistava urkuri.

…

Kirkon historiasta

Kirkon historia kertoo paljon myös Pietarin menneisyydestä, siitä kuinka kansainvälinen ja kosmopoliittinen kaupunki se ennen vallankumousta oli. Moni neuvostoajan kokenut on todennut, että kaupunki aivan kuin vaipui vallankumouksen jälkeen uneen.

Ensimmäinen luterilainen kirkko avattiin Pietarissa jo vuonna 1704, mutta Petrikirchen nykyiselle paikalle kirkon peruskivi muurattiin vuonna 1728, kun tsaari Pietari II oli lahjoittanut kaupungin saksalaisyhteisölle paikan kirkkoa varten. Kahden vuoden kuluttua kirkko otettiin käyttöön Augsburgin tunnustuksen 200-vuotisjuhlapäivänä.  Sinne mahtui 1500 henkeä, mikä kertoo ainakin siitä, että tuolloin suhtauduttiin hyvin luottavaisesti Pietarin saksalaisväestön kasvavaan määrään.  

Vuonna 1762 kirkon taakse rakennettiin kaksikerroksinen koulu, josta olen jo yllä maininnut. Se on Pietarin vanhin edelleen pystyssä ja käytössä oleva koulu, toki se on kokenut vuosisatojen myötä monia peruskorjauksia.

Kirkko kesti noin sata vuotta, vuonna 1833 se jouduttiin huonon kuntonsa vuoksi purkamaan. Uusi kirkko vihittiin käyttöön uskonpuhdistuksen juhlapäivänä lokakuussa 1838. Tuo sama kirkko on edelleen pystyssä, tosin monenmoisia kunnostuksia ja muodonmuutoksia se on historian saatossa läpikäynyt. Esimerkiksi 1880-luvulla sen perustuksia jouduttiin vahvistamaan.

Kirkon on suunnitellut Aleksandr Brjullov (1798-1877) – tunnetun taidemaalarin Karl Brjullovin (1799-1852) veli. Rakennus ei edusta puhtaasti mitään tyyliä. Sen arkkitehtuurissa on jäljitelty romaanista basilikaa ja venäläistä klassisismia.

Mark Netšajev kirjoittaa kirjassaan Minun Pietarini (Otava 1994):

”Yrittäessään luopua klassisismista arkkitehti päätyi epäselvään, osittain romaaniseen tyyliin, joka samalla henki myös lontoolaista gotiikkaa.” (s. 169)

Hän toteaa, että myös muutamassa muussa Aleksander Brjullovin työssä on havaittavissa samaa epämääräisyyttä ja ”arkkitehtonisten muotojen voimattomuutta”.

Kirkon sisustuksen tyylillistä eheyttä harmonisoitiin 1800-luvun lopulla, koska kirkon katsottiin olevan eri tyylien sekamelska. Samoihin aikoihin kirkon eteen portaiden sivustalle pystytettiin apostolien Pietari ja Paavali patsaat. Ne olivat toki kopioita.

Kirkkoon tarvittiin isot urut ja ne saatiin vuonna 1840 Ludwigsburgista Würthenbergistä.  Ne olivat merkkiä Walcker. Samasta tehtaasta on urut mm. Riikan tuomiokirkossa Latviassa, tosin isommat.  Uudet urut oli mitoitettu kirkkosalin koon mukaisesti. Siinä oli yli 40 rekisteriä.

Tällä seurakunnan omilla verkkosivuilla on nähtävissä kuvia kirkosta eri historian vaiheissa. Tekstit sivulla on venäjän lisäksi myös saksaksi. Kyllä vanhat Walcker-urut ovat näyttäneet komeilta! Ne remontoitiin perusteellisesti vuonna 1910. Kirkon sisätilat oli restauroitu 1890-luvulla. Nykyisiin Willi Peter -urkuihin verrattuna Walcker-urut olivat huomattavasti isommat, sekä volyymiltaan että kooltaan.  Muistaakseni opas kertoi, että ne olivat kolme metriä korkeammat nykyisiin verrattuna. Tuolloin kirkkosalissa oli tyyliä. Kirkkosaliin mahtui eräiden tietojen mukaan jopa 3000 henkeä. Urut toimivat vuoden 1937 loppuun asti, jolloin kirkko suljettiin.

Petrikirchestä tuli uuden kirkon myötä Pietarin suurin luterilainen kirkko. 1860-luvulla kirkko sai omat kellonsa. Niiden kutsua sain itse kuulla viime sunnuntaina hotellihuoneessani.  

Seurakuntalaisten määrä kasvoi ja kirkon toiminta laajeni. Saksalainen koulu toimi aktiivisesti. Kirkon yhteyteen perustettiin myös lasten orpokoti, aluksi pojille ja myöhemmin tytöille. Vuonna 1862 seurakunnassa oli 17600 jäsentä. Sen jälkeen lukumäärä ei enää kasvanut. Vuonna 1910 määrä oli 15 000. Bolševikkivallankumouksen jälkeen määrä alkoi huomattavasti laskea. Vallankumouksen myötä seurakunnan tilat ja omaisuus konfiskoitiin.

Kaikesta huolimatta kirkko jatkoi toimintaansa, kunnes koitti surullisen kuuluisa vuosi 1937. Seurakuntaväki oli tulossa jouluaattona jumalanpalvelukseen mutta kirkko oli suljettu. Seuraavana vuonna kirkon kaksi pappia – isä ja poika – vangittiin ja seuraavana vuonna heidät teloitettiin. 

Alkuun kirkkorakennus toimi lavastevarastona, myöhemmin vihannesvarastona. Kirkon koristuksista ja maalauksista ei jäänyt mitään jäljelle. Tila vaurioitui. Kirkon urkuri kertoi, että eräässä vaiheessa moni eri taho yritti saada kirkkotilan käyttöönsä. Yksi yrittäjä oli Satiiriteatteri, joka sijaitsee aivan kirkon lähellä. Lopulta sen sai hallintaansa Baltian merilaivasto, joka rakennutti kirkkotilaan uimahallin. Opastuskierroksella oli mukana eräs vanhempi herra, joka on aikoinaan käynyt tuossa hallissa uimassa. Hän oli kuin kummajainen, sillä ryhmä koostui lähinnä nuorisosta, joka oli syntynyt Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.

Pari asiaa tarvitsevat vielä selvennystä. Ensiksi kerron alttaritauluista.  Jo 1700-luvulla ensimmäisen kirkon aikana seurakunta oli saanut lahjoituksena renessanssitaiteilija Hans Holbein nuoremman (n. 1497-1543) maalauksen, joka kuvaa Jeesusta ja Tuomasta.  Se toimi alttaritauluna ja oli esillä kirkossa sen sulkemiseen asti.  Olen lukenut, että tuo Holbeinin maalaus sijaitsee nykyisin Eremitaašissa. Se ei ole kuitenkaan siellä osunut silmiini enkä löydä netistäkään siitä mitään kuvaa. Sen sijaan vuonna 1838 vihityn kirkon alttaritaulu on tutumpi. Se on Karl Brjullovin luoma kuva ristiinnaulitusta Kristuksesta. Maalaus siirrettiin Venäläiseen museoon ja siellä se on edelleen. Olen siitä sattumoisin ottanut pari vuotta sitten kuvan. Se on nähtävissä ohessa. Nykyisin Petrikirchen alttarilta löytyy tuon maalauksen jäljennös.

Toinen kiinnostava asia koskee urkuja. Mitä tapahtui vanhoilla Walcker-uruille? Niiden tarinan sain kuulla kirkon urkurilta. Kun kirkko suljettiin, urut jäivät hoitamattomina lojumaan paikalleen. Ne menivät hyvin huonoon kuntoon. Jossakin vaiheessa ne päätettiin siirtää Moskovan filharmoniaan. Siellä niitä käytettiin jonkin aikaa, mutta urut olivat menneet jo niin huonoon kuntoon, ettei niitä voitu niin vaativassa paikassa käyttää. Filharmonia hankki toiset urut Tšekkoslovakiasta. Walcker-urkuja ei kuitenkaan vielä tuhottu. Ne on edelleen olemassa ja nykyinen olinpaikka on Donetsk. Siitä, miten ne toimivat vai toimivatko ne ylipäänsä, ei oppaamme osannut kertoa mitään.

Kun Neuvostoliitto romahti, myös Pietarin saksalainen seurakunta sai kirkkorakennuksen takaisin hallintaansa. Saksasta saatiin restaurointitöissä paljon apua.  Rakennus saatiin uudistettua kirkoksi, vaikkei vanhaa uima-allasta voitukaan hajoamisvaaran vuoksi poistaa. Paljon pieniä asioita oli korjattava. Kun katsoo julkisivua, osuu silmiin katon rajassa oleva enkelihahmo. Se oli ensimmäisiä restauroinnin kohteita.

Ruotsista tuoduista Willi Peter -uruista olen jo kertonut.  Ne on kuitenkin saatu vasta 2017. Kun kirkko aloitti 90-luvun lopulla toimintansa, sinne saatiin vuonna 1998 Saksasta lahjoituksena pienet kuoriurut. Ne toimivat edelleen ja ovat ahkerassa käytössä, kun on kyse pienimuotoisista tilaisuuksista ja kamarimusiikkikonserteissa, joissa tarvitaan orkesteriurkuja. Ne eivät kuitenkaan vastanneet isossa kirkkosalissa tarkoitustaan. Tarvittiin salin kokoon soveltuvat isommat urut. Onneksi Tukholmassa Pyhän Gertrudin kirkossa oltiin sopivasti uusimassa urkuja. Petrikirche osti ne, ja hinnankin oppaamme paljasti. Se oli 35 000 euroa, mutta siinä ei ollut koko summa. Kuljetuksineen ja asennuksineen lopulliseksi hinnaksi tuli 200 000 euroa. Urkujen pitäminen ei siis ole halpaa leikkiä. Mutta kuten taisin yllä jo mainita: oppaamme uskoi, että seurakunta voi nauttia niistä uruista seuraavat sata vuotta, saman ajanhan palveli myös vanhat Walcker-urut.

Kirjallisuutta

Netšajev Mark: Minun Pietarini. Inkerinmaan suo, eurooppalainen järki ja venäläisten ennakkoluulot. Suom. Kari Klemelä. Otava 1994.

Tuominen Arvo: Sankarikaupunki Pietari. Reuna 2018

Друзь Александр: Петербург. Пешком по городу. АСТ 2018.

Sergei Eisenstein - Panssarilaiva Potjomkinia katsellessa, elämäkertaa lukiessa

Aluksi:

Tämä on kirjoitus yhdestä elokuvaillasta. Se olisi varmasti päättynyt niin kuin yleensä. Huomasin kuitenkin tekstityksessä erään käännösvirheen.  Siitä sain kimmokkeen tutkia elokuvaa ja sen ohjaajan elämää tarkemmin. Tässä on sen tutkimusmatkan hedelmää. Jutusta selviää tuo pieneltä tuntunut käännösvirhe kuin myös monia muita seikkoja elokuvasta ja Sergei Eisensteinin (1898-1948) elämästä.

………

Kävin sunnuntaina 12.8. Lahden Kansantalon Vaahterasalissa katsomassa Sergei Eisensteinin klassikkoelokuvan Panssarilaiva Potjomkin.  Se ei ollut mikä tahansa elokuvanäytös. Se oli ensiksikin osana Lahden urkuviikkoa ja jo lähes perinteekseni on kuulunut osallistua aina johonkin urkuviikon tapahtumaan. Toiseksi kyseessä oli live-esitys, jossa katsojat saattoivat katsoa elokuvan elävän musiikin kanssa. Kolmanneksi Vaahterasalissa elokuvan saattoi katsoa aitona 35 mm:n filmiversiona. Oikea elokuvakone surisi taustalla, vaahterasalissa digiversioita vierastetaan.  Lähempiä tietoja tästä puolesta löytyy mm. täältä. Elokuvan alussa elokuva-alan tuntija Markku Koski kertoi elokuvan taustoja. Se oli tiiviisti kerrottu valaiseva johdanto Potjomkinin maailmaan.

Olen luonnollisesti nähnyt Potjomkinin muutaman kerran. Viime katsomisesta on kyllä aika monta vuotta aikaa. Nyt minut veti Lahteen elokuvan lisäksi myös elokuvaan liitetty urkusäestys. Urkurina oli Heikki Ruokonen. Musiikkina hän käytti eri säveltäjien teoksia. Tunnistin muutamia säveltäjiä ja kappaleita. Ruokonen itse kertoi alussa urkujenkäytön elokuvaesityksiin liitetystä historiasta, myös urkujen erityispiirteistä ja ominaisuuksista. Urkujen käytölle on olemassa vankat perinteet. Musiikista totean, että se toi elokuvaan aivan uuden ulottuvuuden ja nautittavuuden. Tosin minulle eräissä kohdin musiikki vei enemmän huomiotani. Elokuvaa esitellyt Koski suositteli katsojia istumaan salin etuosaan, jolloin elokuvan monet lähikuvat olisivat tulleet iholle. Ehkä sillä olisi ollut vaikutuksensa mutta minulle elokuva oli ennestään tuttu ja halusin nimenomaan keskittyä musiikkiin. Huomasin kuitenkin katsoessani, että elokuvan tapahtumat alkoivat elää aivan uudella lailla. Koski on oikeassa, kyllä iso valkokangas pienen TV-ruudun päihittää ja minunkin istumapaikaltani koin eläytymisen riemun.

Musiikki kuitenkin välillä etäännytti. Hieman kaksijakoisin tuntein katsoi elokuvaa, kun taustalla alkoi soida Moody Blues -hitti Nights in White Satin. Toisaalta se toi filmiin niitä uusia sävyjä, joita sen oli tarkoituskin tuoda. Perinteisesti taustalla on soinut Dmitri Šostakovitšin musiikki, jolloin elokuvan mahtipontisuus on saattanut korostua liikaakin. Se on itse asiassa lisätty vasta vuonna 1976, kun elokuvasta valmistettiin teknisesti uudistettu versio.

Elokuva on varmasti kokenut historian saatossa muutoksia, jotka eivät koske pelkästään taustamusiikkia. Ja on muistettava, että alkuperäisessä versiossa ei musiikkia ollutkaan. Se oli mykkäelokuva.  Yksittäisiä kohtia on saatettu poistaa. Stalinin aikana sensorit olivat valppaita. On kuitenkin pakko luottaa tuohon 1976 versioon, joka tässäkin tapauksessa oli kyseessä.

Nyt näkemässäni versiossa on kuitenkin yksi kohta, joka eroaa selkeästi alkuperäisestä. Eisenstein oli laittanut elokuvan alkuun motoksi lainauksen Lev Trotskin kirjasta. Trotski ja Eisenstein tunsivat toisensa, mistä syystä miehelle olikin 30-luvulla tulla ongelmia.  Nyt näkemässäni versiossa mottona oli kuitenkin Vladimir Leninin sanat, jotka tuntuvat kokonaisuuden kannalta irrallisilta. Pian elokuvan jälkeen Trotski joutui epäsuosioon ja viittaukset häneen piti kaikkialta poistaa.

Oheisissa kuvissa näkyy Leninin sanat englanniksi ja Trotskilta otettu lainaus venäjäksi. Selvitän hieman Trotskin tekstin sisältöä. Sen vallankumouksellinen retoriikka taipuu hieman huonosti suomen kieleen enkä käännä sitä aivan suoraan.

”Vallankumouksen henki on kantautunut Venäjän maaperän ylle. Valtava salaperäinen prosessi on toteutunut lukemattomissa sydämissä. Itseänsä tuskin tiedostaneet ihmismielet ovat sulautuneet yhdeksi joukoksi, joukko on sulautunut purkauksen kaltaiseen innostukseen.”

Ihmismielestä puhutaan kuin purkautuvasta luonnonvoimasta. Tuo luonnonvoima alkaa sitten purkautua elokuvan kolmannessa osassa panssarilaiva Potjomkinin kapinan yhteydessä tapetun matruusi Vakulintšukin hautajaistilaisuudessa. Väkijoukko kiihtyy, vihan tunteet yltyvät. Siinä vaiheessa eräs herra huudahtaa ehkä huumoriksi tarkoittamansa juutalaisviittauksen, mikä sai kansanjoukon raivoihin. Palaan siihen alempana. Totean nyt, että Stalinin ajan Neuvostoliitossa tuon lausahduksen on täytynyt olla tabu enkä usko, että sitä on julkisesti näytetty. 

….

Elokuva kuuluu elokuvahistorian klassikoihin siinä käytetyn montaasitekniikan ansiosta. Se on luotu juhlistamaan vuoden 1905 vallankumousta. Se on siis aatetta pursuava vallankumoustarina, minkä vuoksi sitä on aikojen kuluessa vierastettu. Se on myös aikansa avandgardistin taiteellinen manifesti, siitä huokuu uuden taiteenlajin kokeileva henki ja antaumuksellisuus. Elokuvan tekijät ja jokainen elokuvassa esiintyvä henkilö näyttää antavan aidosti kaikkensa. Sen aistii, kuinka kaikki ovat kuin syttyneet elokuvan henkeen ja suureen tehtävään. Elokuvassa näkyy runsaasti läheltä kuvattuja kasvoja. Tällä kertaa tajusin kiinnittää niihin erityistä huomiota, koska myös elokuvan esittelijä niistä kertoi. Kasvot tulivat lähelle, kuin kiinni ihoon. Se oli realismia, ei mitään ulkokohtaista myyttistä tarinaa kuin esimerkiksi Eisensteinin myöhäistuotantoon kuuluvassa Aleksanteri Nevskissä, jolla toki myös  on omat ansionsa. Potjomkin kertoo toisesta ajasta, luomisen vapaudesta ja kulttuurin tekijöiden riemusta. Ollaan uuden maailmanajan portilla. Nuorena opiskelijana otin vastaan elokuvan sanoman yksioikoisemmin. Nyt tällä kertaa elokuvan tarinan taustalla irvailee noita aikoja seurannut totalitaristinen kehitys. Eisenstein ei Potjomkinia tehdessään ollut vielä poliittisen ohjailun raakuutta vielä kokenut. Mentiin vielä taiteen ehdoilla, kirkassilmäisesti sosialismia rakentaen. 

Elokuva on itse asiassa viisiosainen klassinen draama. Elokuvan sisältöä en nyt kerro. Sen löytää kyllä wikipediasta ja muista runsaslukuisista lähteistä. Verkosta löytyy myös lainaus Peter von Baghin Elokuvan historiasta (vuodelta 1975), jossa käsitellään elokuvan vaiheita. Linkki tekstiin on tässä.  Tässä ovat otsikoituna elokuvadraaman viisi osaa:

Osa I: Ihmisiä ja matoja;

Osa II Draama takakannella;

Osa III: Kuollut mies vetoaa;

Osa IV: Odessan portaat;

Osa V: Eskaaderin kohtaaminen.

A.Rodtshenkon luoma juliste elokuvaan

Elokuvan tunnetuin kohtaus on tietysti Odessan portaat, jossa sotilaat järjestävät joukkohysterian ampumalla väkijoukkoon ja tappamalla viattomia ihmisiä. Elokuvajulisteen yksin vierivät lastenvaunut ovat julman tapahtuman yksi symboli. Elokuvan katsomista ei kannata kuitenkaan rajoittaa pelkästään tuohon yhteen kohtaukseen.

Peter von Bagh kirjoittaa, kuinka yksittäiset kohtaukset viittaavat useisiin muihin vastaaviin tapahtumiin:

”Vakulintshukin hautajaiset ovat kaiku niistä monista hautajaismenoista, joita mielenosoituksissa kuolleiden vallankumouksellisten kunniaksi on järjestetty. Porras-jakso sisältää Bakun teurastuksen, tammikuun yhdeksännen Pietarissa, tulipalon hävityksen Tomskin teattereissa.”

Eisensteinin taituruus näkyy siinä, että yhtä tapahtumaa kuvatessaan, hän kuvaa myös monia muita vastaavia.  Odessan portaista tuli vallankumouksessa symbolinen merkitys. Eisensteinin tehtäväksi tuli tehdä vuoden 1905 vallankumouksen 20-vuotisjuhlaa varten muistoelokuva. Hän päätyi pitkän pohdinnan jälkeen ratkaisuun kuvata yksi sinänsä vähäinen tapaus, jollaisia oli todellisuudessa useita. Usean tapahtuman kavalkadi ei olisi kyennyt tehoamaan katsojaan samalla voimalla.

Menen nyt elokuvan kohtaukseen, johon alkusanoissani viittasin ja joka minut havahdutti.  Aivan kuin olisin nähnyt sen ensi kerran, mutta totuus on, etten aikaisemmin ole osannut kiinnittää siihen huomiota. Nyt kiinnitin ja selvitän siihen syyn. Kohtaus tapahtuu kolmannen osan loppuvaiheessa, hieman ennen Odessan portaat -jaksoa. Matruusin hautajaisista on kehittynyt mielenosoitus. Muistopuheiden jälkeen on alettu vaatia kapinaa. Kansan joukosta kuuluu huudahduksia ” Alas pyövelit!” ja ”Alas itsevaltius!”. Valkokankaalla näkyy vaikuttavia lähikuvia surevista ja raivon partaalla olevista ihmisistä. Ei voi kuin ihaille, miten ihmeessä Eisenstein on saanut näyttelijänsä eläytymään tapahtumaan niin intensiivisesti ja aidosti.  Hän käytti kuitenkin rooleissa aivan tavallista kansaa.

Tilanteen normaalin kehityskulun saa muuttumaan eräs herra. Viha kumpuaa väkijoukossa, alkaa purkautua raivoksi. Juutalaisen näköinen naishahmo yrittää rakentaa sopua ja järjestystä. Hänen kasvojaan ja palopuhettaan näytetään muutamaan kertaan. Kasvot valkokankaalla vaihtuvat tiuhaan, jok’ikisen henkilön kasvot elävät tilanteen kuohuissa. Jännitys tuntuu tihentyvän.  Komean näköinen juutalaisnainen esiintyy rakentavasti: ” Äidit ja veljet! Älköön olko välillämme vihaa eikä eroja!” Rehvakkaan oloinen vaaleaan pukuun, tummaan liiviin ja vaaleaan hattuun pukeutunut mies seuraa tapahtumia ylimielisesti hymähdellen. Hän on niin sanotusti rinta rottingilla. Puvun takki on auki, peukalot ovat kainalon kohdalta liivin alla, sormet eteenpäin sojottaen. Kamera on aivan lähellä miehen kasvoja, kun hän töräyttää lausahduksensa:

”Бей жидов!”

Se tarkoittaa sananmukaisesti ”Lyö jutskuja!”, eli paremmalla suomella ”Jutskuille turpiin!” Havahduin noihin sanoihin ja ennen muuta havahduin kääntäjän virheeseen. Hän oli luullut sanaa ”Židov” sukunimeksi ja suomentanut ilmauksen kömpelösti ”Lyö Židov!”, joka näyttää katsojalle täysin irralliselta lausahdukselta. Katsoja alkaa vain ihmetellä, kenestä Židovista nyt puhutaan. Kaiken lisäksi tuo juutalaisviittaus on elokuvan kokonaisuudessa melko tärkeä yksityiskohta. Se laajentaa elokuvan moninaisuutta ja yhteiskunnallista kontekstia.

Mitä sitten tapahtuu, kun mies töräyttää tuon antisemitistisen lausahduksensa.  Väkijoukko hiljenee, kaikki kääntävät katseensa mieheen. Hän on ilmiselvästi tarkoittanut lausahduksensa sutkaukseksi, ajattelee kai näsäviisaana olevansa vain vitsikäs ja itsetyytyväisenä hymähtelee, kun on oivaltanut huutaa tuohon yhteyteen jotain sellaista. Mies häkeltyy nolona joutuessaan huomion keskipisteeksi, yrittää suojautua, painaa hattuansa päähän syvemmälle, yrittää taivuttaa liertä. Se ei auta. Väkijoukko syöksyy miehen kimppuun nyrkit ojossa.

Ilmaus on todellakin aikansa lentävä lause. Lauseen epäillään syntyneen kansalaissodan aikana, ehkä juuret ovat vielä etäämmällä. Antisemitismi on elänyt Venäjällä vahvasti ja tuo mies joutui elokuvassa sen ilmentymäksi. Eisenstein oli itse monen muunkin avandgardistisen taiteilijan tapaan juutalainen, joten ei ihme, että hän on nostanut esille myös juutalaisaiheen.   

Mielestäni suomalainen katsoja jää jostain paitsi, kun tuo kohtaus ei hänelle avaudu. Se jää toki hieman seuraavan kohtauksen varjoon. Väkijoukko saattelee Odessan portailta  panssarilaivan miehistöä matkaan. Kaikkialla on iloisesti hymyileviä ihmisiä, eri ikäisiä ja eri väestöryhmiin kuuluvia. Kunnes sitten kajahtaa ”Äkkiä!”. Alkaa Odessan portaiden jakso – draaman neljäs osa.  Sotilaat avaavat tulen, kuvissa näkyy tragediaa vaikuttavimmillaan: verinen lapsi, itkevä äiti todellinen pakokauhu, joka tuntuu leviävän valkokankaan lävitse katsomoon.

Elokuvan kuvakieli on voimallista, sillä korostetaan vastakkainasettelua. Tämä kuuluu Eisensteinin elokuvalliseen ideaan: hän puhuu elokuvan teoriassaan elokuvailmaisuun olennaisena kuuluvasta dialektiikasta, jolla hän tarkoittaa konfliktin läsnäoloa. Tietysti kyseessä on myös sosialistinen yhteiskuntanäkemys, mutta Eisenstein näkee dialektiikkansa syvemmin. Hieman huvittaviltakin nuo kuvalliset ilmaisut tuntuvat.  Alkuvaiheessa julistetaan ”Kostamme verenimijävampyyreille”. Kun elokuvan toisessa osassa laivalla on kapina, matruusi huudahtaa ”Lyö lohikäärmettä!”. Sana ”lohikäärme” (дракон) tuntuu tässä yhteydessä oudolta, mutta nyt ei ole kyse mistään leikkisästä lasten satukirjan olennosta. Ehkä vastineeksi sopii parhaiten liero tai hirviö: ”Anna sille ihmishirviölle turpiin!”

Elokuvan mustavalkoisessa ensi-illassa nähtiin myös värejä. Eisenstein värjäsi itse filmin 118 kuvaan laivan mastoon nostetun lipun punaiseksi. Käytännössä kuvauksessa lippu oli luonnollisesti valkoinen, jotta efekti olisi onnistunut. Se oli varmaan tuona aikana yllättävä tehoste. Tässä vaahterasalin esityksessä lippu taisi olla valkoinen. Youtubessa on kuitenkin versioita, joissa mastossa liehuu punalippu.

…

Aloin tuon Vaahterasalin esityksen jälkeen kiinnostua tarkemmin Eisensteinin elämän vaiheista. Olen kahlannut läpi Oksana Bulgakovan hänestä kirjoittaman elämäkerran. Sen myötä ohjaajasta alkoi avautua uusia piirteitä. On todettava, että en ole päässyt aiheesta irti niin helposti kuin luulin. On seikkoja, joihin haluan perehtyä syvemmin. Nyt annan niistä esimakua.

Minulla on käytettävissäni kirjan venäjänkielinen versio, julkaisuvuosi 2017 (Судьба броненосца: Биография Сергея Эйзенштейна. Санкт Петербург, 2017 – Panssarilaivan kohtalo: Sergei Eisensteinin elämäkerta). Kirja on ilmestynyt alun perin saksaksi ja siitä on vuonna 2001 ilmestynyt myös englanninkielinen laitos, josta venäjännös on käännetty:

Bulgakova, Oksana. Sergei Eisenstein: A Biography / Trans. Anne Dwyer. Berlin and San Francisco: PotemkinPress.

Tiivistäen Eisensteinin elämästä voi todeta, että hänellä oli monista vastoinkäymisistä huolimatta lähes uupumaton työtarmo. Sitä varjostivat tosin monet keskeneräiset suunnitelmat. Toisaalta hänellä oli henkilökohtaisia ongelmia, jonka myötä Sigmund Freudista ja psykoanalyysista tuli hänen koko elämänaikainen seuralainen.   Hänellä oli lapsuudessa vaikea isäsuhde. Aikuisena häntä seurasivat parisuhdeongelmat ja siihen liittyen ongelmat oman seksuaalisuutensa kanssa.

Eisensteinin urasta on aluksi mainittava se, että häneltä loppujen lopuksi valmistui vain seitsemän kokopitkää elokuvaa. Keskeneräisiä tai tuhoutuneita on kuitenkin muutama. Hän työskenteli myös elokuvateoreetikkona ja kirjallinen tuotanto on laaja. Myös teatterin alalla häneltä on vahvoja näyttöjä. Hän on ohjannut jopa Wagneria Bolšoi-teatteriin, mutta poliittisen kehityksen vuoksi se esitys poistettiin hyvin pian ohjelmistosta. Hänellä on paljon keskeneräisiä hankkeita ja pelkkiä suunnitelmia. Elokuvaohjaajan uraa hidasti elokuvan-alan hallinto ja sensuurikoneisto. Esimerkiksi vuosina 1934-36 nähtiin suurta vaivaa Bežinin niitty -elokuvan käsikirjoituksen valmistelussa ja elokuvan kuvausten toteuttamisessa. Suurin toivein ohjaaja luovutti työnsä mutta sensuuri kuitenkin vaati käsikirjoituksen uudelleenvalmistelua, jossa käsikirjoitusta muokkasi vähän myöhemmin teloitetuksi joutunut kirjailija Isaak Babel. Koko hanke lopulta hylättiin. Sergei Eisenstein sairastui siinä vaiheessa vakavaan masennukseen, josta selvitäkseen hän joutui turvautumaan psykoterapiaan, niin kuin monta muutakin kertaa elämänsä aikana. Masennusta ei ainakaan helpottanut suuren terrorin kausi. Ohjaaja sairasti tuolloin myös hoitoa vaativan isonrokon. Yhtä kaikki, masennuksesta selvittyään hän oli taas töittensä ja uusien suunnitelmien parissa.

Oheisessa kuvassa Eisenstein on kiinalaisen Peking-oopperan tähden Mei Lan Fangin kanssa. Peking-ooppera teki vierailumatkan Neuvostoliittoon vuonna 1935. Eisensteinillä oli tuolloin elokuvahanke meneillään, mutta hän kuitenkin kuvasi huolellisen pedanttisesti osia eräästä Peking-oopperasta. Kiinalaisille oli uutta Eisensteinin tarkkuus ja monet otokset. Se vaati sopeutumista. Kuvat olen ottanut Mei Lan Fangin kotimuseossa Pekingissä.

Elokuviaan hän ei aina kohdistanut katsojilleen vaan myös itselleen. Niin häntä tulkitsee Bulgakovan kirjaan esipuheen kirjoittanut Jan Levtšenko. Hänen mukaansa hän analysoi niissä omaa lahjakkuuttaan.  Lapsuudessaan kovin kiltti poika antoi myöhemmin teatterin ja elokuvan maailmassa persoonansa räiskyä. Hän loi valkokankaalle poliittista propagandaa mutta myös elokuvataiteen visuaalisia ja rakenteellisia rohkeita kokeiluja.  Elokuvan teon intohimoisen työskentelyn ohessa hän luki ja kirjoitti paljon, loi käytännön työnsä ohessa teoriaa.

Oma työnäky vahvistui jo 20-luvun alussa, kun hän aloitti toimintansa teatterin parissa ja elokuva-alalla. Hän hakeutui teatterin legendan Vsevolod Meyerholdin oppilaaksi, mutta heille tuli välirikko ja yhteistyö lopahti jo alkuvaiheessa. Sekin omalta osaltaan kertoo Eisensteinin tahdonlujuudesta ja vahvasta itsetietoisuudesta.

Eisenstein sai Panssarilaiva Potjomkinin valmistumisen jälkeen kokea karvaasti, kuinka vallanpitäjät alkoivat ohjata taidetta. Hän halusi pitää kiinni taiteellisista periaatteistaan, mutta sai lopulta antaa periksi. Tuotanto jäi suppeaksi. Myöhemmissä suurteoksissaan hän joutui sopeutumaan Stalinin valtakoneiston luomiin vaatimuksiin, toki pystyen elokuvien kautta välittämään myös omia taiteellisia tavoitteitaan.

Eisenstein oli taiteilijanakin vain ihminen. Hän oli elokuvan suuri teoreetikko, jolla oli 20-luvulla useita seuraajia ja oppilaita. 30-luvulla mies alkoi kuitenkin jäädä taustalle. Mukan tuli myös kateuden tunteita, kun omat oppilaat alkoivat saada kansan suosiota taiteellisesti hyvin pinnallisilla tekeleillään. Yksi 30-luvun tunnetuimmista elokuvista on vuonna 1934 valmistunut musikaali Iloiset pojat (Веселые ребята), jossa jäljitellään amerikkalaisia esikuvia.  Elokuvan ohjasi aikoinaan Eisensteinin oppilas ja läheinen yhteistyökumppani Grigori Aleksandrov. Elokuvan pääroolia näytteli Ljubov Orlova, jonka kanssa Aleksandrov myöhemmin avioitui. Eisenstein ei osannut pelkästään iloita entisen ystävänsä menestyksestä. Pinnalle nousivat vahvoina myös kateuden tunteet.  Oma oppilas sai nauttia julkisuuden säteilystä ja myös taloudellisesta menestyksestä. Itse oppi-isä joutui kamppailemaan pienillä tuloillaan pelkkänä opettajana. Eisenstein kävi tuolloin elämässään vaikeita vaiheita.

,,,

Mennään tarkemmin Eisensteinin lapsuuden traumoihin. Niiden vuoksi hän joutui turvautumaan läpi elämänsä psykoanalyyttiseen terapiaan, ensimmäisen kerran jo parikymppisenä. Vaikea isäsuhde varjosti häntä, lisäksi omat synkät pilvensä toi sekin, että hänen setänsä oli aikuisiässä menettänyt mielenterveytensä eli tullut hulluksi. Ja äidistäkin tuli hänelle lopulta taakka.

Eisensteinia on kuvattu homoseksuaaliksi. Se on kuitenkin liian yksioikoinen kuvaus. Hän omienkin toteamusten mukaan lähinnä biseksuaali. Asia on kuitenkin monimuotoisempi. Lapsuuden traumat jättivät jälkensä. Hän ei voinut koskaan kiintyä eroottisesti naiseen. Hänellä oli 20-luvulla pari naissuhdetta, jotka eivät saaneet tulta alleen. Niistä toisen kanssa hän taisi päästä yhdyntään asti. Hän solmi avioliiton vuonna 1934, mutta se oli ns. platoninen, pelkkään ystävyyteen pohjautunut suhde. Hänellä oli vanhempanakin ihastuksen kohteita. Kirjaa lukiessa tuli ainakin kerran vastaan tapaus, jossa hän elämänsä loppuvaiheissa ihastui nuoreen tyttöön.

Sergei syntyi ja kasvoi Riikassa Latviassa. Isä oli tunnettu arkkitehti, äiti rikkaan kauppiaan tytär Pietarista.  Isä oli kovalla työllä uransa luonut dominoivan itsevarma persoona. Avioelämä ei luonnistunut ja perheen ainoa lapsi Sergei joutui seinän takana kuuntelemaan vanhempiensa jatkuvaa riitelyä. Äiti purkautui sielunelämästään pojalleen, tuskaili isän julmuudesta. Poika oli kiltti ja sopuisa, uppoutui lukemiseen. Sitten äidille kehkeytyi suhde toiseen mieheen ja tapahtui tuolle ajalle hyvin harvinainen tapaus. Puolisot erosivat. Koska vaimo oli syyllinen, lapsi jäi isälle.

Yksinkertaistaen voi todeta, että isä oli Sergein vihan kohde, äitiä hän jumaloi. Asetelmasta kehittyi hyvin freudilainen. Sigmund Freudista tulikin Sergein elämän seuralainen jo nuoruudesta lähtien. Hän ihastui Freudin analyysiin Leonardo da Vincista, joka niin ikään oli kasvanut voimakkaan isän hoivissa. Leonardo oli aikansa nero ja Sergei samastui häneen. Toki Eisenstein tunsi da Vincin vain Freudin kautta. Tästä tuttavuudesta nuori Eisenstein sai kuitenkin varmuuden omasta lahjakkuudestaan. Hän tunsi olevansa nero ja kiltti poika löysi purkautumistien taiteesta.

Isä oli vallankumouksen aikoihin toisella puolella rintamaa. Hän pakeni vallankumousta sittemmin Saksaan. Siellä hän kuoli melko pian. Äiti jäi asumaan Neuvostoliittoon.

Vaikka äiti asui Leningradissa, hän takertui henkisesti yhä kiinteämmin poikaansa. Pojan oli vaikeaa pysyä hänestä erillään.  Äiti joutui vuosien myötä taloudellisesti yhä ahtaammalle, kun valtio konfiskoi hänen arvokorujaan ja omaisuuttaan. Poika yritti auttaa, mikä vain kiihdytti umpikujaa.

30-luvun alussa Eisenstein pääsi matkustamaan Amerikkaan ja Meksikoon. Hänen projektinsa Hollywoodissa ja Meksikossa kuitenkin keskeytyi vuonna 1932, kun hän joutui palaamaan kotimaahansa. Yhtenä tärkeänä syynä paluuseen oli Eisensteinin huoli äidistään. Poika pelkäsi äitinsä puolesta. Tämä oli tavallaan panttivankina. Näin tavallaan kiristettiin Eisensteiniä palaamaan kotimaahansa.  Näin katkesi mahdollisuus loistavaan kansainväliseen uraan.

Kotimaassaan hän joutui keskelle raakaa elokuvan tuotannon arkea, jota säestivät jatkuva kiistely sensuuriviranomaisten kanssa. Suurta terroria ei Eisensteinkään osannut odottaa. Uutta perustuslakia odotellessa oli jopa pieniä toiveita yhteiskunnan ilmapiirin vapautumisesta, mikä nykyisin tuntuu käsittämättömältä. Sitten kävi niin kuin kävi.   

30-luvun loppupuolella Moskovaan oltiin rakentamassa uutta elokuva-alan työntekijöille tarkoitettua asuinrakennusta. Eisensteinin oli tarkoitus saada sieltä haltuunsa kaksi asuntoa, yhden isomman itselleen ja pienen yksiön äidilleen. Hän käytti vaikutusvaltaansa. Lopulta kuitenkin molemmat anomukset hylättiin. Se kertoi osaltaan Eisensteinin arvovallan laskusta Bežinin niitty -projektin jäljiltä. Sitten kun Stalin kiinnostui Aleksanteri Nevski -hankkeesta, häntä tarvittiin jälleen. Tällä kertaa elämä oli jo koulinut itsetietoisesta taiteilijasta valtakoneiston nöyrän palvelijan. Terrori ei miestä kaatanut.

Eisensteinin isäsuhde näkyy kyllä myös tuotannossa. Bežinin niityssä taustalla on Pavlik Morozovin tarina. Tässähän on kyse pakkokollektivoinnin ajalta, jolloin Pavlik ilmiantaa neuvostoviranomaisille kulakki-isänsä. Isä tuomitaan kuolemaan. Pavlik puolestaan joutuu isoisänsä murhaamaksi. Nyt ajatellen aihe tuntuu hyvin riskialttiinsa tietäen, että Eisenstein halusi tuoda elokuvaan oman painotuksensa. Jokin sisäinen voima veti häntä kuitenkin tuohon aiheeseen. Lisäksi yhteiskunnassa oli tuolloin pieniä toiveita ilmapiirin vapautumisesta. Uutta perustuslakia odotettiin ja ihmisiä oli jopa vapautettu vankiloista. Myöhemmät historialliset elokuvaprojektit tuntuvat vain vahvistavan tuota samaa vetovoimaa.

Kun hän sitten uransa loppuvaiheessa sai valmistaa historiallisia elokuviaan Aleksanteri Nevskistä ja Iivana Julmasta, niin siinäkin tuota teemaa sivutaan paitsi elokuvan hahmojen kautta myös suhteessa Iosif Staliniin. Iivana Julmasta Stalin halusi luoda omanlaisensa kuvan. Sodan jälkeen Eisenstein sai valmiiksi trilogian toisen osan. Stalin vaati siihen selkeitä muutoksia. Eisensteinin Iivana oli liian despoottinen. Ohjaaja lupautui muutoksiin mutta ei käytännössä tehnyt yhtään mitään. Näin Eisenstein uskalsi nousta ”isähahmoaan” vastaan. Samoin aikoihin hän oli alkanut valmistella kolmatta osaa. Töiden etenemisessä oli ongelmia, sillä miehen sydän reistaili ja hän koki vakavan infarktin. Lopulta Iivana Julman toinen osa pääsi julkisuuteen vasta aikojen vapauduttua vuonna 1958. 

40-luvun lopussa maassa nousi uusi sisäinen terrori, kun alettiin kampanjoida kosmopolitismia vastaan. Syytettyinä ja uhan alla olivat melkein aina juutalaiset, ja myös Eisenstein odotti joutuvansa syytettyjen penkille. Uhka oli suuri, mutta kuolema ehti kuitenkin ennen.