TULE JA KATSO

TULE JA KATSO, 1985 (ИДИ И СМОТРИ, COME AND SEE)

I.

Viime perjantaina Venäjällä vietettiin Voiton päivän juhlaa. Sen kunniaksi katsoin Elem Klimovin 1980-luvun puolivälissä valmistuneen elokuvan Tule ja katso. Itse asiassa elokuva ei täysin sataprosenttisesti sopinut päivän henkeen. Olisi pitänyt katsoa joku perinteinen, neuvostopatriotismin paatosta huokuva elokuva, niin kuin venäläisillä on tapana. Tämä on hengeltään toisenlainen, uudenlaiseen ilmaisuun pyrkivä paluu menneen sodan kokemuksiin. Tosin vaikka siinä rikotaan vanhoja stereotypioita, se pohjautuu tositapahtumiin Valko-Venäjällä. Toisen maailmansodan aikana 628 valkovenäläistä kylää poltettiin asukkaineen. Tässä poltetaan yksi. Eletään vuotta 1943.

Päähenkilönä on noin 15-vuotias partisaaneihin liittyvä poika Fljora.  Toinen tärkeä henkilö on ehkä hieman vanhempi tyttö Glasha. Elokuvassa seurataan muutaman päivän ajan Fljoran elämää. Noiden päivien aikana tuosta iloisesta kirkassilmäisestä pojasta tulee harmaapäinen vanhus.

Elokuva sai ilmestyttyään kotimaassaan paljon merkittäviä palkintoja ja se on pantu merkille myös ulkomailla. Onhan sitä rinnastettu mm. Steven Spielbergin elokuvaan Pelastakaa sotamies Ryan (Saving Private Ryan, 1998; http://www.timeout.com/london/film/classic-film-club-come-and-see-1). Itse en voi yhteyttä arvioida, koska en ole Spielbergin työtä nähnyt, ainakin sekä Spielberg että Klimov pyrkivät käyttämään liikkuvaa kameraa, minkä ansiosta katsoja joutui mukaan tapahtumien keskelle eikä ollut vain staattinen sivusta seuraaja. Kirjallisuuskriitikko Timo Hännikäinen ihmettelee, että sitä ei ole listattu maailman parhaiden sotaelokuvien luetteloon ja pitää sitä itse maailman parhaana pasifistisena sotaelokuvana (http://thannikainen.wordpress.com/2007/02/22/eraan-taistelun-kuvaus/) .  Hänen mielestään sen vahvuus on siinä, että siinä pyritään kuvaamaan sotaa sielullisena kokemuksena eikä pyritä ehdoin tahdoin realistiseen esitystapaan.  Toisena samankaltaisena elokuvana Hännikäinen mainitsee Coppolan ohjaaman elokuvan  Ilmestyskirja. Nyt. (1979). Minustakaan Tule ja katso ei ole pelkkää realismia. Jotkut kutsuvat sitä ekspressionistiseksi. Elokuvassa mennään päähenkilön tajuntaan, katsoja elää tapahtumissa hänen kauttaan.

Elokuvan nimen kanssa käytiin aikoinaan oma pieni kiistansa. Elem Klimov olisi aluksi halunnut nimeksi ”Tappakaa Hitler”. Hitlerin nimeä ei sallittu elokuvan otsikkoon, mikä taisikin olla ainoa asia, jossa ohjaaja antoi sensuuriviranomaisille periksi. Lopullinen nimi löydettiin Ilmestyskirjasta (luku 6, jae 7). Näin ollen sillä on muukin yhteys yllä mainittuun Coppolan elokuvaan.  

Elokuvassa pyritään aitouteen. Elokuvakokemuksessa on todellisen tuntu. Muun muassa kameran käytön ansiosta elokuvassa ollaan ikään kuin tapahtumien keskellä. Elämyksestä tulee erilainen. Toinen olennainen vaikutin on ohjaaja itse. Hän on syntynyt Stalingradissa vuonna 1933 ja kokenut itse sodan kauhut. Hän halusi ikuistaa nimenomaan näitä lapsuuden kokemuksia. Fljora on tavallaan ohjaajan alter ego. Elokuvaa on arvosteltu siitä, elokuvassa ei aina täysin pysytä valkovenäläisen maalaispojan tajunnan tasolla. Se ei käsittääkseni olekaan ohjaajan tarkoitus.

Klimov pelkäsi, että jos hän kaiken kokemansa laittaisi elokuvaan, siitä tulisi niin raaka, etteivät katsojat ja tuskin edes hän itse pystyisi sitä katsomaan.  Kun Stalingradista ei elokuvaa jostain syystä voinut tehdä, hän löysi vastaavan kuvausidean Valko-Venäjältä. Ales Adamovich oli kirjoittanut paljon valkovenäläisen Hatynin kylän tapahtumista toisen maailmansodan aikana. Klimov teki yhdessä Adamovichin kanssa käsikirjoituksen. Yhtenä taustateoksena oli romaani Hatynilainen kertomus (Хаты́нская повесть, 1971). Elokuvan kuvauksissa oli mukana henkilöitä, jotka olivat olleet kokemassa Hatynin kylän todellisia tapahtumia vuonna 1943.Siksi Klimovin mukaan kuvausprosessi oli välillä hyvin haasteellinen tehtävä. Eräät kokivat ne kovin traumaattisina ja kauheat muistot nousivat syviltä unohduksen sopukoista uudelleen mieliin.

Adamovichin romaanin kansi. Kirjailija on ikuistanut tuotannossaan Hatynin kylän tapahtumia, joihin myös Klimovin työ perustuu.

Elokuvan merkitys on vain kasvanut vuosien kuluessa. Neuvostoliitossa ja Venäjällä sen ilmestymisen jälkeen ainakin merkittävien sotaelokuvien tuotanto tyrehtyi useaksi vuodeksi. Tosin syynä lienee myös maan epävakaat ajat.  Yhtä kaikki Klimov tuntui tyhjentäneen henkisen pajatson. Vanhaan ei ollut paluuta eikä uudenlaiseen tulkintaan ollut eväitä. Vasta 2000-luvun vaihteessa alkoi ilmestyä uudenlaista sotaelokuvaa. Esimerkkinä voisi mainita Suomessakin huomiota saaneen elokuvan Käki (2002), jossa pääosaa näytteli Ville Haapasalo.

Elokuvan tärkein merkitys Neuvostoliiton elokuvan historiassa on mielestäni siinä, että se purki maan sotaelokuvan stereotypioita ja tabuja. Se toi uuden näkökulman sotaan. Hahmot ovat poikkeavia. Ilmapiiri on perinteiseen neuvostoelokuvaan verrattuna outo. Tuntuu käsittämättömältä, että partisaanijoukon kuvauksessa on mukana ironiaa ja peiteltyä satiiria. Saksalaisten kuvauksessa satiiriin on jo kuvattu, mutta tässä sekin riisutaan liiasta poliittisesta asenteellisuudesta. Ilmapiiri on välillä hullu. Ihmiset ovat kuin puulla päähän lyötyjä. Ei ole aina edes selvää, kuka on saksalainen, kuka oman maan kansalainen.

II.

Elokuva alkaa. Kaksi poikaa on hiekkasannoilla kai luvattomissa puuhissa. Kylän johtohenkilö käy poikia varoittamassa. Pojat pitävät häntä pilkkanaan. Pienempi yrittää ronskilla kielenkäytöllään matkia miestä käyttäen saksalaista puhetapaa. Hän on kuin Hitler. Pojat hulluttelevat niin kuin ketkä tahansa pojat. Sota kuolemasta ja vainajista huolimatta on heille seikkailu. Isompi poika on elokuvan päähenkilö Florian eli Fljora.

Osoittautuu, että pojilla on tärkeä tehtävä. He ovat penkomassa maasta saksalaisten ruumiita. Fljora haluaa löytää kiväärin, jotta hänet hyväksyttäisiin partisaaneihin. Etsintä on epätoivoisen tuntuista hakuammuntaa. Alkaa kuulua uhkaavaa ääntä taivaalta. Pojat pelästyvät, mutta etsintä ja leikki jatkuu. Se tuottaa tuloksen. Fljora kaivaa maasta kiväärin. Ilme kirkastuu, hän voi päästä partisaaneihin sotimaan oikeaa sotaa. Samalla taivaalle ilmestyy vihollisen lentokone, uhkaava jyly toistuu kovempana. Mukaan  sekoittuu  saksalaista puhetta ja marssilaulua. Pojat katsovat ylös. Näkökulma siirtyy lentokoneesta poikia kohti. Pojat muuttuvat pienemmiksi.  Elokuvan nimi ilmestyy valkokankaalle kehottaen katsomaan, mitä tuleman pitää. ”Deutschland, Deutschland über alles” soi, pojat palaavat riemuissaan kylään. Fljora nilkuttaa jo tässä vaiheessa. Ehkä hänelle on jo jotain ehtinyt sodan vuoksi tapahtua.

Jo tästä alusta tajuaa, että ilmapiiri elokuvassa on toinen kuin perinteisessä neuvostosotaelokuvassa, jollaisia ennen Klimovin elokuvaa oli ilmestynyt solkenaan. Tässä vaiheessa ei vielä kuitenkaan tajunnut sitä, millaiseksi elokuvan kuvaama todellisuus muuttuu.

Elokuvan alun kyläpäällikkö kohdataan elokuvassa myöhemmin toisenkin kerran. Siinä vaiheessa tilanne on jo kehittynyt toiseksi. Hänet oli valettu bensiinillä ja poltettu palamaan. Viimeisillä hengen rippeillä hän yrittää vielä jotain sanoa. Se on karmaiseva näky, josta elokuvassa edetään kohti vielä kauhistuttavampia kuvia.

Musiikki ja ääniefektit nousevat elokuvassa tärkeäksi tehokeinoksi. Parissa vaiheessa Fljoran tärykalvot lukkiutuvat, jolloin kaikki häly, kauhunhuudot, ihmispuheet ja jopa linnun laulu ja muut luontoäänet muuttuvat huumaavaksi sekamelskaksi. Urkurinakin tunnettu elokuvan musiikista vastannut Oleg Jantshenko käyttää urkuja elokuvan jännitettä rakentamassa. Toisaalta välillä soi rauhoittavana teemasävel Mozartin Requiemista.

Fljoran kaksossisaret

Varsinaisesti ymmälle menin ensi kerran elokuvassa kun kaksi miestä tulevat noutamaan Fljoraa partisaaneihin. Kuva heistä on aivan toinen ja täysin vastakkainen kuin olisi odottanut. Toisen miehen saksalaisia jäljittelevä huumori antaa jo ymmärtää, että elokuvan osapuolet alkavat sekoittua. Onko se sarkastista huumoria vai pelkästään hulluttelua? Siinä vaiheessa kun pelokas ja ehkä kunnioituksestakin mielistelevä äiti tarjoaa vieraille isohkosta savikupista maitoa ja toinen – se saksalaista matkiva - juo kupin yhdellä siemauksella tyhjäksi, alan uskoa, että ollaan menossa kohti absurdia todellisuutta, jossa hulluus on saanut vallan. Eikä miehen sarkastinen hassuttelu ole alussa kirkkain silmin vieraita tuijottaville pienille kaksoistytöillekään enää hauskaa.  Ja kun puhe kovenee, myös äidin lipevyys muuttuu epätoivoiseksi vihanpurkaukseksi. Tässä todellisuudessa mitä tahansa voi olla edessä, ajattelen. Se varmistuu viimeistään silloin, kun hevosen kärryillä matkaavan Fljoran seuralainen puhuukin saksaa. Äiti jää kaksoset sylissään

huutamaan poikansa perään.

Sitten ollaankin jo keskellä partisaanileiriä, aivan toisessa maailmassa. Jollakin on Hitler-viikset, mitä en enää ihmettele mutta vastenmielisyyden tunteen se nostaa. Fljora yrittää ujon kohteliaasti kumartaen tervehtiä muita, kuin äitiään jäljitellen. Jokainen tuntuu olevan omissa touhuissaan. Kukaan ei reagoi, korkeintaan hän saa vastaansa ylenkatseista hymyä. Yhteisvalokuvaa otettaessa alkaa isänmaallinen sotilaslaulu soida taustalla, mutta tällä kertaa tilanne antaa paatokselle satiirisen sivumerkityksen.

Ensimmäinen joka hänet varsinaisesti huomaa, on kolhoosityttö Glasha. Sittemmin he ystävystyvät. Mutta Glasha onkin muiden hyväksikäyttämä sodan uhri. Tulee aluksi mieleen, että hän on sotilaiden lapsihuora, mutta se lienee liian voimakkaasti tulkittu. Hän on vain yksi sodassa häiriintynyt, rakkauden kipeä nuori nainen, joka etsii itselleen hyväksyntää ja näyttää senkin vuoksi olevan joukkueen johtajan ”kimpussa”. Kun vastakaikua ei tule, hän kokee itsensä entistä hylätymmäksi.

"Haluan rakastaa, haluan synnyttää"

Fljora kokee järkytyksen. Häntä ei huolita muiden mukaan. Maailma murenee. Kuva siirtyy siihen, että hän on yksin metsässä, kahlaa kosteikolla, tarkoituksena kai palata kotikyläänsä. Tai ehkä hän vielä yrittää epätoivoisesti itkua tuhertaen jäljittää muuta partisaanijoukkoa. Tilanne muuttuu, kun hän kohtaa Glashan.

Tämäkin itkee epätoivoisena. Kaksi hylättyä kohtaavat. Yhteinen itku muuttuu lähes hysteeriseksi nauruksi. Vasta nyt he varsinaisesti tutustuvat. Tyttö valehtelee nimensä: hän on Roza (Ruusu). Tulee mieleen, että hänhän on kuin roolinimeä käyttävä huoran alku. Pian hän kuitenkin sanoo oikean nimensä. Glasha katsoo viettelevästi Fljoraa suoraan silmiin. ”Haluan rakastaa, synnyttää”, hän sanoo tätä lähestyen. Fljora torjuu lähentelyn pitäen tyttöä mielipuolena.

Taivaalle ilmestyy lentokone ja laskuvarjohyppääjiä. Samalla kauhea pommitus yllättää heidät. He selviävät siitä vaivoin. Partisaanien asemapaikka tuhoutuu. Onneksi he eivät jääneet sinne.  Fljoran korvissa alkaa pommitusten jäljissä soida. Hän on shokin vuoksi kuuroutunut. Glasha ottaa häntä kädestä. He ryömivät maassa välttyäkseen osumilta.  He piiloutuvat ja katselevat, kun joukko sotilaita ohittaa heidät. Fljora rakentaa havumajan. He menevät sinne suojaan ja kietoutuvat toisiinsa, kuin sisar ja veli turvaa toisistaan hakien. ”Huomenna äiti ilahtuu, menen ja vien heidät turvaan”, Fljora toteaa tytölle. Kurkea muistuttava pitkäjalkainen kahlaajalintu vaeltaa yksinään, kuin jotakin etsien. Ehkä pesäänsä, jonka Fljora oli epähuomiossa aikaisemmin polkenut alleen.

Koittaa uusi aamu. He peseytyvät lehtimetsän aamukasteessa, leikittelevät, hulluttelevat. Iloisen naurun taustalla alkaa pauhata urut ja koneiden jylinä. Lintu ilmestyy uudelleen pesäänsä etsien.

Sitten tullaan jo Fljoran kotikylään. Kylä on aivan hiljainen. He menevät Fljoran kotiin. Talon savupiipusta nousee savu. Siellä ei ole ketään. Kaksostyttöjen nuket ovat lattialla, leikit ovat jääneet kesken.  Kärpäset pörisevät pahaenteisesti. Fljora löytää lämmintä keittoa. He syövät tajuamatta, että takapihalla on röykkiö kyläläisten ruumiita. He lähtevät juoksemaan läheiseen saareen, jonne Fljora tajuaa kaikkien piiloutuneen. Matkalla Glasha huomaa ruumiit, muttei pysty sitä kertomaan. Fljora uskoo vielä löytävänsä äitinsä ja sisarensa elävinä. Jyrinä voimistuu, Fljora alkaa taas menettää kuuloaan. Jylinän päällimmäisenä linnut visertävät omaa viestiään. Fljora ja Glasha kahlaavat kaulaa myöten liejussa, melkein uppoavat. Glasha yrittää turhaan selittää Fljoralle kylässä näkemäänsä. Vastustus on jopa niin raju, että tämä jopa yrittää kuristaa tytön. He saapuvat saareen, josta he löytävät kylän asukkaita. Silloin vasta Fljora tajuaa, että äiti ja kaksostytöt on teloitettu. Fljora joutuu järkyttävään syyllisyyden tuntoon, koska ei ollut jäänyt suojelemaan äitiään ja sisariaan. Hän yrittää tappaa itsensä, mutta hänet pelastetaan. Hän lähtee muutaman muun kanssa etsimään pelastuneille ravintoa. Tämän matkan aikana hänen kokemuksensa kasvavat järkyttävyydessään mittoihin, jotka lopullisesti murjovat hänen maailmansa.

Järkyttävin tapahtuma on se, kun koko kylä poltetaan. Kylän väki pakotetaan isoon aittaan, joka sitten sytytetään tuleen. Kuin ihmeen kaupalla Fljora onnistuu karkaamaan aitasta pikkuikkunan kautta. Se on sitä elokuvan epärealistista myyttisyyttä. Hänen täytyy jäädä henkiin.

Tähän kohtaukseen liittyen on elokuvan absurdia kauhukuvamaalailua myös arvosteltu. Joidenkin mielestä siinä mennään liiallisuuksiin, mikä saattaa muuttaa vaikutuksen päälaelleen. Eräs upseeri raahaa nuorta äitiä maata pitkin hiuksista ja pyytää samalla sarkastisen tunteettomasti kaveriltaan tulta tupakkaansa.

Glasha ilmestyy vielä kuviin. Tai ainakin tyttö muistuttaa Glashaa. Ulkonäöstä sitä ei voi varmasti päätellä.  Hänet on raiskattu, vaatteet ovat riekaleina, jalkoväli vuotaa verta, suu on revitty rikki. Harmaantunut Fljora tuijottaa häntä kykenemättä enää edes järkyttymään. ”Rakastaa…, synnyttää…”, hän toteaa hajamielisenä toistaen näin Glashan sanoja, jotka tämä oli lausunut metsässä kohtaamisen yhteydessä.

Kaikki kylässä tapetaan, kaikki rakennukset poltetaan. Sitten jatketaan matkaa. Tai ei ihan kaikkia tapeta. Fljora jää henkiin. Hän makaa maassa kuin kuollut. Joku tulee ja potkaisee varmistaen, että hän on kuollut. Ehkä Fljora ei edes teeskennellyt kuollutta, hän oli jo romahtanut. Ei tuntenut mitään, ei reagoinut mihinkään.

Toinenkin eloonjäänyt jää kylään – vanha liikuntakyvytön ikivanha ryppyinen dementoitunut mummo. Sotilaat kantavat hänen vuoteensa keskelle kylää. Mummo katselee ihmetellen hampaattomalla suullaan nauraen.

Hän palaa etsimään piilottamaansa asettaan. Pian ollaankin jo toisenlaisessa tilanteessa. Partisaanit ovat ottaneet osan saksalaisista vangiksi. Heille ollaan jakamassa tuomiota.

III.

Minulle Klimovin elokuvalla on eräänlainen ”sukulaiselokuva” , joka pitäisi katsoa rinnan sen kanssa. Se on Andrei Tarkovskin esikoiselokuva Ei paluuta (”Ivanin lapsuus”/ Иваново детство / Ivan’schildhood, 1961), josta olen kirjoittanut viime vuoden puolella. Molemmat kertovat lapsisotilaista, nuorista partisaaneista. Tyyliltään elokuvat ovat hyvin erilaisia, mutta olivat omana aikanaan hyvinkin moderneja. Tarkovskilla on hienovaraista symboliikkaa, Klimov räiskii todellisuutta mukailevissa joukkokohtauksissa. Henkilötkin ovat hyvin erilaisia. Samaa Fljorassa ja Ivanissa on se, että he molemmat ovat menettäneet sodassa äitinsä ja sisarensa (tosin Fljora menettää elokuvan aikana). Poikien luonteessa näyttäisi olevan eroa. Ivan on karskin kylmäpäinen toimija, joka pystyy liikkumaan vihollisen selustassa kuin kala vedessä. Fljora on sodan kokijana toisenlainen. Hän pelkää, tuntee, kokee, vapisee, tärisee, hän muuttuu ulkoisestikin aivan toiseksi. Tuska pannaan elokuvassa näkymään ulospäin. Hänen vääristyneet, elämän tunnon menettäneet kasvonsa jäävät kauhukuvana katsojan mieleen. Ivan puolestaan säilyttää lapsenomaisuutensa rajuista kokemuksistaan huolimatta. Tosin myös Ivanin kasvot vääristyvät välillä itkuun, mutta itku on vain pikkulapsen kiukuttelua.

Ivanissa ja Fljorassa on kuitenkin myös paljon samaa, pojista vain näytetään eri puoli. Molempia ajaa eteenpäin viha, katkeruus ja kostonhalu. Tarkovskilla äidin muisto elää Ivanin unissa. Klimovilla äiti on läsnä elokuvassa ihan nykyajassa, ja sittemmin syyllisyyden tuntona. Ivanin pelko ja herkkyys tulee esiin omiensa joukossa tai joskus painajaisissa. Klimov näyttää sisäisen tuskan räiskien todellisuuden katsojien eteen. Tarkovskin elokuva luo yhteyden katsojaan hiljaisuuden, niukan ilmaisun ja symboliikan kautta. Ehkä Ivankin on kokenut samaa kuin Fljora, mutta se jätetään näyttämättä. Filmissä käy ilmi, että Ivan on kokenut partisaanina lähes kaiken, selviytynyt jopa Trostenetsin kuolemanleiristä.

Lopussa Ivan teloitetaan, Fljora jää henkiin. Toisaalta Tarkovskin elokuvassa on nuori luutnantti Galtsev, jolla tulee elokuvan lopussa sama osa kuin Fljoralla. Vanhentunut Galtsev on mukana valtaamassa Berliiniä vuonna 1945. Elokuvassa näytetään Goebbelsin perheenjäsenten poltettuja ruumiita. Vastaavasti Klimovilla on kohtaus, jossa Fljoran silmien edessä kelataan historiaa taaksepäin aina Hitlerin lapsuuteen asti.  Fljoralle ja luutnantti Glatseville jää sodasta sama osa. He ovat näiden kauheuksien silminnäkijöitä, henkiin jääneitä, joiden tehtäväksi jää kertoa sodasta jälkipolville, ettei sama toistuisi.

Yhtenevyyksiä löytyy myös muista yksityiskohdista. Fljora palattuaan kotipihalleen vilkaisee kaivoon. Täsmälleen samanlainen kaivokuva on myös Tarkovskilla. Aivan kuin olisi ollut Klimovilta tietoinen ratkaisu luoda yhteys Tarkovskin elokuvaan ja Ivanin lapsuuden muistoihin. Fljora ja Glasha puhdistautuvat lehtimetsässä varhaisen aamukasteen kosteudessa. Se on kaunis kuva, samankaltainen kuin Tarkovskin elokuvan koivikko, joka myös on puhtauden ja sairaanhoitaja Mashan rakkauden symboli. Kolmantena esimerkkinä mainitsen luonnon. Molemmissa elokuvissa rämmitään suossa, kahlataan vetisessä metsässsä. Klimovin elokuva on tässä suhteessa rajumpi, sillä siinä ollaan välillä kaulaa myöten liejussa. Elokuvat kuvaavat samaa todellisuutta, mutta kovin eri puolilta ja kovin erilaisen keinoin.

Tekee vielä mieli mainita yksi asia, nimittäin niin Ivanin kuin myös Fljoran ”viattomuus” (en nyt keksi muuta sanaa). Ivanin lapsuuskuvissa näytetään kuvia vesileikeistä. Hänen viattomuutensa on jäänyt niihin leikkeihin. Fljorallakin on omat vesileikkinsä Glashan kanssa. Se on kaunis kuvaus kahden vielä aikuisuutensa kynnyksellä olevan nuoren puhdistumisesta. Elokuvan lopussa Glasha ilmestyy vielä Fljoran eteen. Tällä kertaa hän on raiskattuna, repaleisin vaattein sääret verisenä, suupielet verta vuotaen. Sekä Fljora että Glasha ovat menettäneet elämästä nuoruuden, he ovat rikki revittyjä, fyysisesti hengissä, mutta henkisiä vanhuksia kykenemättä enää normaaliin elämään. Saman asian kertoo Tarkovski Ivanin hahmossa. Sota on raiskannut Ivanin. Jos hän olisikin jäänyt henkiin, ei elämästä olisi tullut normaalia.

IV.

Adolf-poika

Palaan elokuvan loppukohtaukseen, josta jo mainitsin edellisessä luvussa. Maassa on vesilätäkköön heitettynä Saksan johtajan Adolf Hitlerin kuva. Fljora lähestyy kuvaa kiväärinsä kanssa. Valkokankaalla näkyy lähikuva hänen kasvonsa. Hän tuijottaa vedessä kelluvaa Hitleriä. Hän tähtää ja laukaisee. Samalla alkavat sodan tapahtumat pyöriä katsojien edessä. Filmi kelautuu ajassa taaksepäin. Fljora laukaisee uuden kuvan ilmestyessä. Tullaan sodan alkuun, natsi-Saksan uhoon, natsismin nousuun, Hitlerin valtaantuloon, kouluvuosiin. Fljora jatkaa. Sitten tulee eteen kuva äitinsä sylissään pitämästä Adolf-pojasta. Fljora pysähtyy. Tuntuu, että elämäkin pysähtyy. Fljora on kuin psykoosissa. Mozartin Requiem alkaa soida.  Fljora havahtuu, juoksee partisaanijoukkueensa perään rivin viimeiseksi. Elämä jatkuu, taivallus jatkuu.  On talvi tulossa. Tästä voisi alkaa uusi tarina, vaikka Tarkovskin tarina Ivanista.