ROMAN POLANSKIN VUOKRALAINEN – LA LOCATAIRE 1976

I.                    Taustaa – Miksi Vuokralainen?

En voi kehua tuntevani Roman Polanskin tuotantoa mitenkään hyvin, mutta hänen vuonna 1976 ilmestyneeseen elokuvaansa Vuokralainen minulla on aivan erityinen suhde. Se on tavalla tai toisella pysynyt mielessäni siitä lähtien, kun sen joskus 70-luvun lopulla jyväskyläläisessä elokuvateatterissa näin. Siitä olisi varmaan tullut suosikkielokuvani, ellen olisi pettynyt sen surrealistiseen loppuratkaisuun.

Elokuva sai ilmestyessään melko vaatimattomat arviot. Sitä pidettiin yleisesti epäonnistuneena, mikä minua tietysti harmitti, koska olin puutteista huolimatta siitä kovin vaikuttunut.  Alusta alkaen koin, että elokuvan vuokratalo on totalitarismin allegoria. Yksilö yrittää epätoivon vimmalla rimpuilla yhteiskunnan paineen alla ja viimein romahtaa. Lopun absurdi ja tragikoominen ”itsemurhaprosessi” jätti pintaan kuitenkin ristiriitaisia ajatuksia .

Omaan tykästymiseeni on varmaan monia selittämättömiä syitä. Ehkä vain satuin sen katsomaan sopivalla hetkellä. Saatoin olla sellaisessa mielentilassa, josta syystä eläydyin päähenkilöön ja hänen kohtaloonsa poikkeuksellisen voimakkaasti. Ja taideteoksethan koetaan subjektiivisesti.

Kun jokin päivä sitten Vuokralainen tarttui kuin itsestään kirjaston hyllyiltä käsiini, päätin että on aika yli 35 vuoden jälkeen palata tuon mieltäni vaivanneen elokuvan pariin. Aluksi elokuvaa katsellessa tuntuivat vain vanhat muistikuvat verestyvän. Paljoa uutta ei löytynyt. Mutta kyllä ajan henki katsojaan jälkensä jättää. Nyt emme elä sellaista aikaa, että tulkinnoissa korostuisi yhteiskunnallinen näkökulma. Nykypäivän keskusteluissa tärkeä teema on kiusaaminen, johon tämäkin elokuva on huomionarvoisa lisäpuheenvuoro.

Halusin hahmottaa tarkemmin omia 70-luvun tuntojani ja samalla tutustua, miten muut ovat tuon elokuvan kokeneet. Halusin myös täydentää tietojani Polanskin elämän vaiheista. Siitä syntyi tämä juttu.

II.                  Roman Polanski pähkinänkuoressa

Roman Polanski on syntynyt vuonna 1933 Pariisissa puolanjuutalaiseen perheeseen. Perhe muutti vuonna 1936 takaisin Puolaan, Krakovaan. Kun saksalaiset miehittivät maan, Romanin vanhemmat joutuivat keskitysleirille ja hänen äitinsä sai siellä surmansa. Roman pakeni Krakovan ghetosta ja pelastui kuolemalta maalaisperheiden suojissa. Sodan jälkeen Roman kasvoi aikuisuuteen kommunistisessa Puolassa, opiskeli taidetta ja elektroniikkaa sekä alkoi näytellä. Hän on näytellyt mm. Andrzej Wajdan elokuvissa. Samalla hän opiskeli elokuvan tekoa. Hän loi oman absurdin näkemyksensä, johon hän sai vaikutteita Franz Kafkalta, Samuel Beckettiltä ja Harold Pinteriltä. Ensimmäinen pitkä elokuva Veitsi vedessä valmistui vuonna 1962. Tämän jälkeen Polanski lähti poliittisten ristiriitojen vuoksi Puolasta. Mielen hajoamisen kuvaus Inho (1965), pääosissa ranskalainen kaunotar Catherine Deneuve, tehtiin Iso-Britanniassa. Vuokralaista pidetään Inhon rinnakkaisteoksena. Varhaistuotannosta itselleni ovat edellisten lisäksi tuttuja kauhuelokuvan klassikko Rosemaryn painajainen (1968) ja Hollywoodissa tuotettu Chinatown (1974). Vuonna 1976 Polanski sai Ranskan kansalaisuuden. Myöhemmistä elokuvista itselleni on jäänyt mieleen vuonna 1994 valmistunut Death and Maiden (suomeksi Yö ei tunne armoa 1994), pääosissa mm. Sigourney Weaver. Arvostuksensa huipulle Polanski nousi elokuvallaan Pianisti (2002), joka perustuu Wladyslav Szpilmanin muistelmiin siitä, miten hän pelastui holokaustilta. Minulta se on jäänyt näkemättä, mutta aihe kiinnostaa.  Polanskin omat lapsuuden kokemukset juutalaisvainoista ovat hyvin traumaattisia. Niiden on täytynyt jättää jälkensä myös laajemmin hänen tuotantoonsa. Polanskin on myös myöhemmässä elämässään kokenut kovia (vaimon murha, raiskaussyytökset). Niihin en nyt enempää puutu. (Lähde: Alanen Antti Elokuvan tekijät, Otava 2012, s. 536-7.)

III.                Hieman elokuvan henkilöistä ja sisällöstä

Lienee hyvä tutustua eräisiin elokuvan keskeisiin henkilöihin, koska heihin aion kirjoituksessani kuitenkin viitata. Päähenkilö on ujo ja epävarma poikamies, arkistovirkailijana työskentelevä Trelkovski, kansallisuudeltaan puolalainen.  Häntä esittää itse ohjaaja Polanski. En kuule kertaakaan kutsuttavan häntä etunimeltä.

Simone Choule on itsemurhan tehnyt huoneiston edellinen asukas. Hän harrasti egyptologiaa, mikä tulee elokuvassa näkyvästi ilmi. Simonen paras ystävätär on nimeltään Stella. Tässä roolissa on ranskalainen tähtinäyttelijä Isabelle Adjani. Portinvartija (eli talonmies) on tympeänoloinen rouva, joka asuu häijyn pikkukoiransa kanssa. Hän luo olemuksellaan ensimmäisen mielikuvan elokuvan päätapahtumapaikasta, vuokratalosta. Herra Zy on talon omistaja, vuokraisäntä, joka asuu samassa talossa.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Pariisiin. Keskeinen tapahtumapaikka on kerrostalo, johon päähenkilö Trelkovski muuttaa asumaan. Edellinen asukas on juuri hypännyt ikkunasta ja on alkuvaiheessa vielä kuolemankielissä sairaalassa.  Talo osoittautuu Trelkovskille varsin ahdistavaksi paikaksi. Erityisesti häntä hämmentää talon WC, joka sijaitsee käytävän toisessa päässä. Hän näkee ikkunastaan sinne ja huomaa asukkaiden seisovan siellä paikallaan mitään tekemättä. Alusta alkaen Trelkovskia kiinnostaa edellisen asukkaan Simone Choulen itsemurha. Asuntoon on jäänyt hänen tavaransa ja vaatteensa ja niiden sekä Stellan kautta Simone tulee tutummaksi. Trelkovski huomaa vähitellen samaistuvansa häneen. Siihen vaikuttaa myös asiointi vastapäisessä kahvilassa, jossa myös Simonella oli tapana käydä.  Trelkovski istuu tietämättään samaan paikkaan, jossa Simonella oli tapana istua. Kahvilanpitäjä tuo hänelle kaakaota, jota Simone aina joi, vaikka hän on tottunut kahviin. Savukemerkkiä hän ei aluksi vaihda Simonen käyttämään Marlboroon, mutta huomaakin ennen pitkää polttavansa sitä. Vähitellen hän alkaa kokea, että talon asukkaat vainoavat häntä. Mieli alkaa järkkyä ja Simonen elämä tulee niin läheiseksi, että myös persoonallisuus alkaa jakaantua. Hän pukeutuu Simonen mekkoon, alkaa käyttää hänen meikkejään, hankkii peruukin. Kirkkaan punainen väri tuo Marlboron, kynsilakan ja huulipunan kautta kuviin veren symboliikkaa. Vainoharhaisuus laajenee lopulta myös talon ulkopuolelle. Trelkovski kokee myös Stellan olevan häntä vastaan. Tie loppuratkaisuun alkaa olla siloinen.

IV.                Elokuvan arviointeja

Tutustuin Googlen avulla, miten elokuvaa on arvioitu. Tässä on lyhyt katsaus. Jätän lähteet tällä kertaa mainitsematta.

Alussa jo mainitsin, että elokuva ei ilmestyessään ollut mikään arvostelumenestys. Elokuva on kuitenkin saanut vaihtelevia tulkintoja. Pääsääntöisesti Polanskia arvostetaan kauhun mestarina. Hän kykenee luomaan taitavasti voimakkaita tunnetiloja. Kritiikissä yleensä korostetaan, että Vuokralainen ei kuulu ohjaajan parhaisiin töihin. Jonkun mielestä se on paikoin jopa tahattoman koominen. Eräässä arviossa mennään jopa niin pitkälle, että elokuva lähinnä vain ”esittelee ohjaajan perverssiä puolta”.

Myönteisissä arvioissa kiitosta saa ensiksikin kuvaaja Sven Nykvistin (1922 – 2006) panos. ”Vuokralaisessa leikitellään taidokkaasti kuvasommitteluilla ja kuvakokojen haastavuudella.” Nykvisthän oli Ingmar Bergmanin luottokuvaaja. Nykvistin mukana ”elokuvaan tulee bergmanilaista selkeyttä”. Myös elokuvan musiikkia huomasin Youtuben yleisökommenteissa kehuttavan. Eräässä arviossa Vuokralainen rinnastetaan David Lynchin (s. 1946) elokuviin. ”Kumpaakin tekijää yhdistää ainakin hieno käsitys pikimustan huumorin ja myös satiiristen elementtien merkityksestä elokuvien maailmoissa”.  Eräs kriitikko esittelee Polanskille ominaista näkökulman rajaamisen tekniikkaa, jota kautta avautuu hienosti päähenkilön maailma. Lisäksi Polanski hyödyntää taitavasti pieniä yksityiskohtia lavastuksessa ja kuvastossa.

Eniten Polanskia kiitetään kyvystä luoda jännitettä. Psykologisena trillerinä Polanskin elokuva on aivan kärkeä. Elokuva tavoittaa ihmisen pelon ja tuskan tarkemmin kuin muissa elokuvissa.

V.                  Polanskin oma käsitys

Omaelämäkerrassaan (Roman, WSOY 1984, suom. Risto Mäenpää; Roman Polanski, Roman by Polanski, William Morrow and Company: New York City 1984) Polanski kertoo Vuokralaisen valmistumisprosessista ja suhtautumisestaan sen saamaan vastaanottoon. Hän mainitsee sen olevan hänen elämänsä nopeimmin tehty elokuva ( 8 kk), mistä hän kehuu työryhmäänsä.  Elokuvaan suhtauduttiin kuitenkin jo alusta alkaen nuivasti ja syynä oli Polanskin mielestä siitä julkaistu ilkeämielinen kirjoitus ennen elokuvan ensi-iltaa. Se vaikutti katsojien ennakkoasenteisiin.

Nuhjuinen Isabelle Adjani

Arvostelijat teilasivat elokuvan eikä Polanski ollut katsojamääriinkään tyytyväinen. Polanski kuitenkin puolusti elokuvaansa sillä, että se oli hänelle mielenkiintoinen kokeilu. Hän oli mm. siinä ensi kertaa samalla kertaa ohjaaja ja pääosan esittäjä. Positiivisena vastaanotossa hän näkee sen, että monille siitä muotoutui kulttielokuva. Ranskassa kritiikkiä sai Isabelle Adjanin esittämä nuhjuinen Stellan hahmo, kuin myös ranskalaisten ja amerikkalaisten näyttelijöiden esiintyminen samassa elokuvassa. Polanski kuitenkin syyttää eräistä ratkaisuista itseään: ”Jälkeenpäin ymmärsin, että Trelkovskin mielisairaus ei etene kyllin asteittain, että hänen harhanäkynsä ovat liian hätkähdyttäviä ja odottamattomia” (Polanski, Roman 1984, s. 348). Lisäksi Polanski ryöpyttää itseään eri tyylien (tragedian ja komedian) sekoittamisesta.

VI.                Syvemmälle elokuvan maailmaan

Haluan palata omaan ensivaikutelmaani elokuvasta  ja verrata yllä oleviin arviointeihin. Arvioinneissa pitäydytään Trelkovskin psyykeen kuvaamisessa, seurataan sitä, miten hänen mielen järkkyminen edistyy tai miten elokuvassa luodaan kauhuefektejä. Missään ei ole mainittu yhteiskunnallista puolta, viittausta totalitarismiin, mihin minä elokuvan yhdistin.

Tuolloin 70-luvulla halusin kovasti löytää elokuvista ja muustakin taiteesta yhteiskunnallista sanomaa. Sellaiset olivat silloin mieltymykseni.  Oletettavasti sitä vahvisti Polanskin ja elokuvan päähenkilön Trelkovskin puolalaisuus. Odotin elokuvalta kai yhteyttä Itä-Eurooppaan ja puolalaiseen elokuvaan.  Mm. Andrzei Wajdan yhteiskunnallisesti latautunut Marmorimies ilmestyi samoihin aikoihin. Lisäksi luin tuolloin paljon Neuvostoliiton lähimenneisyyteen ja stalinismiin liittyvää kirjallisuutta, kuten Solzhenitsynia. Mieli yhdisti myös Polanskin jossain määrin samoihin viitekehyksiin. Ja vaikka kyseessä olikin kauhuelokuva, halusin löytää siitä realistisia viitteitä. Kun sitten lopussa ulkoinen todellisuus välillä hämärtyy ja elokuvassa aletaan leikkiä Trelkovskin hallusinaatiolla, pettymys on ilmeinen.

Elokuvan kuvauspaikat tuovat korostetusti esiin, että ollaan Pariisissa. Kuitenkin Trelkovskin asuintalo tuntuu olevan hyvin kaukana ranskalaisesta yhteiskunnasta.  Se on kuin toinen yhteiskunta yhteiskunnan sisällä.  Ihmisiä vainotaan ja kiusataan, kerätään nimiä jonkun asukkaan häätämiseksi, tehdään aiheettomia syytöksiä antamatta ihmisille mahdollisuutta puolustautua. Kun varkaat tyhjentävät Trelkovskin asunnon, tekoa vähätellään eikä hänelle ei suoda mahdollisuutta tehdä rikosilmoitusta, ettei talon maine kärsisi. Lisäksi Trelkovski ei voi kutsua luokseen vieraita, koska muut asukkaat voisivat häiriintyä. Tästä huolimatta Trelkovski on häirikkö, kun hänet on kerran sellaiseksi leimattu. Hän joutuu siitä syystä jopa poliisikuulusteluun. Siinäkin Trelkovskia nöyryytetään ja lisäksi häntä ylenkatsotaan myös hänen kansallisuutensa vuoksi.

Jo ensivaikutelma talosta ja sen asukkaista on tyly. Talonmiehen ja vuokraisännän käytös antavat aiheen olettaa, että ollaan muussa todellisuudessa.  Kaiken ”kruununa” on kerroksen yhteinen WC, jonne on suora näkymä asunnon ikkunasta.  Trelkovski ihmettelee, miksi ihmiset oleilevat WC:ssä tuntikausia seinää tuijottaen. Loppupuolella paljastuu, että seinät ovat täynnä egyptiläisiä hieroglyfejä, mikä luo salaperäisen yhteyden egyptologiaa harrastaneeseen Simoneen.

Mieleeni tulee mm. Luis Bunuelin klassikko Vapauden aave (1974), jossa myös WC nousee keskiöön. Bunuelilla on kohtaus, jossa seurapiiri seurustelee pöydän ympärillä vessanpöntössä istuen, ja toisaalta nälän yllättäessä katoaa keittiön kautta pieneen koppiin aterioimaan. Olin löytävinäni elokuvasta viitteitä myös  Bunuelin toiseen elokuvaan, Porvariston hillittyyn charmiin (1972).

Rohkenen väittää, että elokuvan arvioissa mennään pieleen, jos kerrotaan sen vain kuvaavan mielenterveyden järkkymistä ja persoonallisuuden jakaantumista. Elokuvassa on kyse myös yksilön ja yhteisön suhteesta. Trelkovski yrittää alusta alkaen hankkia yhteisön eli talon muiden asukkaiden hyväksyntää.  Jo asuntoon tutustuessaan Trelkovski talonmiestä kuin uskollinen koira. Lisäksi hänen pyrkimyksistään kertovat hauskalla tavalla myös hänen hienovaraisesti myötäilevät pikkueleensä ja ilmeensä. Toisaalta muut asukkaat ovat jo alusta alkaen epäluuloisia torjuen kaikki yritykset. Turhaan hän odottaa vastakaikua. Uusi vuokralainen jää ulkopuoliseksi.

Otan esimerkiksi venäjänkielisen wikipedian. Sen mukaan kaikki lähtee siitä, että Trelkovski itse alkaa syyttää talon muita asukkaita Simone Choulen itsemurhasta. Mielenhäiriöön joutuva Trelkovski olisi siis itse syypää. Asia on nimenomaan päinvastoin. Juuri yhteisö torjuu, leimaa ja eristää uuden asukkaan ja saa hänen mielensä järkkymään ennen kuin tämä ehtii esittää mitään syytöksiä.  Tässä yhteydessä alkaa miettiä, miksi vuokralainen jää taloon eikä pakene. Hän on kuin sidottu asuntoonsa. Poislähtö ei ole edes vaihtoehto. Tätä odottaisi psykologien tutkivan.

Trelkovski ei ole ainoa vainottu. On vanhempi nainen rajarikkoisen tyttärensä kanssa. Heidät tavataan ensi kerran jo kirkossa Simone Choulen hautajaistilaisuudessa. Tytär jää tuolloin tuijottamaan Trelkovskia. Myöhemmin he poikkeavat Trelkovskin luona kysymässä, onko hän valittanut heistä. Tulee nimenkeräys adressiin, jossa vaaditaan perheen häätämistä. Trelkovski ei allekirjoita, josta tulee kuin naula Trelkovskin arkkuun. Sitten perhe häädetään. Rouvan pieni kostotoimi menee miltei Trelkovskin kontolle. Tulee mieleen arvelu, että jospa häädön syynä ovatkin rouvan yhteydet edelliseen asukkaaseen Simone Chouleen.

VII.              Kohti uutta lähestymistapaa

Jotta asiassa voi mennä eteenpäin, on palattava Roman Polanskin lapsuuteen ja nuoruusvuosiin. Polanskin elämässä on lapsuudesta asti ollut hyvin traumaattisia kokemuksia nimenomaan yksilön ja yhteisön suhteesta. On natsien miehitys, juutalaisten ghetto, keskitysleiri. On kommunistinen Puola, jonka Polanski kokee taiteen tekemisen kannalta ahdistavaksi. Myös katolisesta kirkosta Polanski vieraantuu jo nuorena. Muistelmissaan (s.66-68) Polanski kertoo suhteestaan isä Grzesiakiin, mikä sai hänet kääntämään lopullisesti selkänsä katolisuudelle. Se on kuin elämää herra Zyn omistamassa vuokratalossa. Nuoruuden kokemukset luovat varmasti taustaa vuokratalon tapahtumille ja yksilön traumaattisille tuntemuksille yhteisön puristuksissa.

Yllä olevan pohdintani ei ole täysin lähtöisin itseltäni. Inspiraation ajatuksiini sain eräästä blogista, jonka satuin hiljattain löytämään. Se antoi minulle uutta näkökulmaa, joka tukee myös omia vaikutelmiani elokuvasta. Kyseessä on pietarilainen blogisti nimimerkiltään Jean Melkovsky, joka on kirjoittanut laajasti Roman Polanskista ja hänen elokuvistaan: http://polanski-oddmanout.blogspot.fi/2011/03/tenant.html . Hän on nähnyt paljon vaivaa osoittaakseen, että Polanskia vastaan tehdyt raiskaussyytökset ovat vähintäänkin kohtuuttomia. Siitä voi lukea täältä: http://romanpolanskiblogathon.blogspot.fi/2011/03/roman-polanski-blogathon-day-one.html. Myös Youtubessa on olemassa tähän liittyvä pätkä (http://www.youtube.com/watch?v=BETVNdbISto&lc=kbaQgO6XfqCQwIlXyRUgho8slaFNTWytQUfxQ8JK5w8&context=C3edf9ebADOEgsToPDskK-3GbirzRF_0xblJpSyQAC).

Tutustuttuani Jeanin blogiin, ilahduin ainakin kahdesta syystä. Oli ensiksi löytynyt joku, joka oli elokuvaa katsoessaan kulkenut samoilla vesillä kuin minä. Toiseksi oli kiva huomata, että Polanskin elokuvista juuri Vuokralainen on hänen suosikkinsa. Minunkin suosikkini se on, mutta lisään, että hänen 2000-luvun elokuviaan en ole nähnyt.  Seuraavaksi haluan ehdottomasti nähdä toisen Jeanin suosikin, Pianistin. Jean on perehtynyt aiheeseensa. Ilman häntä en olisi oivaltanut, että elokuvaa voi tulkita Polanskin omien elämänvaiheiden pohjalta.                

Roland Topor

Juutalaisuuteen löytyy yhteys paitsi Polanskista itsestään myös elokuvan taustalla olevasta romaanista. Elokuva perustuu Roland Toporin (1938 – 1997) romaaniin. Hän on Polanskin tapaan ranskalainen Puolan juutalainen. En ole romaania luonnollisestikaan lukenut eikä minulla ole aavistusta, kuinka väljästi tai tiiviisti elokuva siihen pohjautuu.

Totalitarismiin on elokuvassa selkeitä viitteitä. Mitä se on muuta kuin kommunistista todellisuutta, kun painostetaan allekirjoittamaan adressi toisen tuomitsemiseksi ilman kieltäytymisen mahdollisuutta. Jos kieltäytyy, sulkeutuvat kaikki portit. Lisäksi yhteisön säännöt ovat niin epämääräiset, että niiden pohjalta voidaan kuka tahansa tuomita tai teilata, jos yhteisö kokee hänet omalta kannaltaan uhkana. Tosin todettava on, että ei tähän kommunismia tarvita. Myös EU:n kaltainen valtaimperiumi voi tällaiseen tukeutua.

Sitten se kirkko ja uskonto on salaperäisempi asia. Trelkovski käy kirkossa yhden kerran. Hän menee Simone Choulen hautajaisiin. Papin inhorealistinen, mätänevillä ruumiinosilla herkutteleva ja kuolemalla pelotteleva puhe saa Trelkovskin paniikkiin. Hän pakenee paikalta, vaikka olisi varmaan halunnut jäädä tilaisuuden jälkeen Stellan seuraan. Elokuvassa on kuitenkin myös toinen viite kirkkoon, mutta tämä tulkintani on melko rohkea. Käsittääkseni tuo Trelkovskin ikkunanäkymästä avautuva asukkaiden yhteinen WC on kuin katolisen kirkon rippituoli. Polanski koki Puolassa, että katolinen kirkko on kaikkialla läsnä, vaikka sen itse asiassa pitäisi olla yksityisasia. Läsnä se on myös Trelkovskin kotona, vaikkei hän sitä haluaisikaan. Trelkovski yrittää välttää siellä käymistä, mutta kerran yön pimeydessä sekin hetki tulee. Hän valvoo ahdistuksessaan, hiipii sinne ”turvaa hakemaan” ja hämmästyy: yksi seinä on täynnä egyptiläisiä hieroglyfejä. Niitä asukkaat olivat tuntikausia tuijottaneet. Ovatko sitten hakeneet puhdistusta omalle tunnolleen Simone Choulen kuoleman johdosta?

Nyt tuon esille Jeanin näkökulman. Hänen mielestään siis Vuokralainen kuvaa muutakin kuin vain yksinäisen miehen mielenhäiriötä, vainoharhaisuutta, persoonallisuuden jakaantumista ja oman identiteetin katoamista. Tässä voi tulla hieman toistoa, mitä pahoittelen.

Olen jakanut Jeanin näkemyksen osiin, jotka tiivistän tähän alkuun teeseiksi. (1) Elokuvassa on kyse yksilön suhteesta yhteisöön. (2) Talon sääntöjä on mahdoton tietää ja niin muodoin niitä on mahdoton myös noudattaa. (3) Polanskin keskeinen teema on uhrin ja kiusaajan suhde. (4) Yhteisöön kuuluvat myös tarkkailijat.

Yksilö on täysin voimaton taistelussa yhteisöä vastaan. Tämä saattaa näkyä kaikissa Polanskin töissä, mutta erityisen selvästi se näkyy Vuokralaisessa.  Ryhmän perusluonteeseen kuuluu, että se suhtautuu yksilöön vihamielisesti. Erityisen selvästi sen ovat tajunneet kommunistimaissa asuneet. Heillä on tämän suhteen tarkempi havaintokyky. Asia liittyy kuitenkin kaikkiin yhteiskuntajärjestelmiin.

Trelkovski yrittää kaikin voimin säilyttää mielentasapainonsa yrittäen sopeutua uuden yhteisönsä sääntöihin. Hänellä ei ole kuitenkaan siinä mitään mahdollisuuksia onnistua.  Hän käyttää hyvin hienovaraisia keinoja: myötäilevä katse, hätääntynyt vilkaisu kelloon tai mielistelevä anteeksipyyntö vuokraisännän moittiessa.

Haluan lisätä tähän oman esimerkkini. Se on kaikkein mystisin tapaus. Mielestäni se myös kuuluu tähän yhteyteen. Edellisenä iltana työkaverit ovat olleet tupaantuliaisissa ja aiheuttaneet talossa häiriötä. Aamulla Trelkovski raahaa kaksin käsin jäte- ja roskapusseja portaita alas, kun samalla sattuu vuokraisäntä herra Zy paikalle. Pussit ovat hajoamaisillaan ja putoamaisillaan sylistä. Yksittäisiä ruoantähteitä, kuten hedelmien kuoria, tipahtelee portaisiin ja käytävälle. Tilanne on vakava ja samalla koominen. Herra Zy puhuttelee, Trelkovski pahoittelee yrittäen samalla pitää roskat käsissään. Viimein tilanne päättyy ja Trelkovski pääsee jatkamaan matkaa. Hän palaa kiireesti takaisin tarkoituksena kerätä pudonneet roskat ja tähteet. Trelkovski kokee yllätyksen: käytävä ja portaat on puhdistettu. Hämmästyneenä Trelkovski palaa asuntoonsa.  Tässäkin yhteisö perii voiton selittämättömällä tavalla. Jäi kiitollisuudenvelka mutta jäi myös syyllisyys.

Jean mainitsee oivan esimerkin tohveleista. Herra Zy: ”Edellinen asukas käytti kello 22:n jälkeen tohveleita. Se oli paljon mukavampaa hänelle… ja naapureille.” Ohjeita kyllä annetaan, mutta niiden noudattaminen ei voinut estää itsemurhaa. Simone Choule päätyi kuitenkin hyppäämään ikkunasta kuolemaan. 

Talon sääntöjä on mahdoton tietää ja niin muodoin niitä on mahdoton myös noudattaa. Jos niitä vastaan kapinoi, sillä on tuhoisat seuraukset. Ainoa mahdollisuus olisi pakeneminen. Tästä Jean mainitsee esimerkkinä Szpilmanin elokuvassa Pianisti. Tämä on kuiteinkin aivan erilainen tilanne. Szpilman karkasi ghetosta säästyen näin keskitysleiriltä. Paljon enemmän sinne ihmisiä kuitenkin jäi, ja tuhoutui.

Jean lainaa Polanskia itseään. Tämä käsittelee aihetta, miten on mahdollista, että juutalaiset eivät pystyneet välttämään holokaustia.

”Saksalaisten menetelmä oli tuudittaa ihmiset passiivisuuteen, pitää yllä toivoa, vakuutella juutalaisille, että asiat eivät loppujen lopuksi ole niin pahasti. Omat tunteeni olivat sellaiset, että jos vain joku olisi voinut heille selittää, että me emme ole tehneet mitään väärää, saksalaiset olisivat oivaltaneet kyseessä olevan valtava väärinkäsitys.”

Kaikki, myös Polanski, oppi ajan myötä hyvin pian, että kaikki selittäminen oli mahdotonta, sillä ei ollut mitään vaikutusta.

Kiusattu voi kiusaamisen jatkuessa joutua sellaiseen psykologiseen tilaan, jossa hän alitajuisesti alistuu kaikkeen siihen, mitä kiusaajat hänelle tekevät. Hän alkaa patologisesti hyväksyä sen, että heillä on oikeus kaikkeen siihen, mitä he voivat tehdä.

Polanskin keskeisiä teemoja on uhrin ja kiusaajan suhde.  Hän on elokuvissaan pyrkinyt tuomaan esille uhrin näkökulman (myös esim. Inho, Death and Maiden). Polanski samaistuu vahvasti uhrin tunteisiin.

Uhrius sitoo ihmiset kiusaajaan.  Trelkovski voisi periaatteessa paeta, mutta hän ei sitä tee. Hän on liiaksi kiinni omassa uhriudessaan pystyäkseen tekemään mitään sen kaltaisia ratkaisuja. Hän mukautuu ensin siihen, että hänet sekoitetaan edelliseen asukkaaseen Simone Chouleen (kaakao, Marlboro-savukkeet, posti ym.). Tilanne menee elokuvan edetessä hankalaksi, koska hänen persoonallisuutensa alkaa jakautua. Hän huomaa muuttuvansa yhä enemmän Simonen kaltaiseksi. Taistelu oman identiteettinsä puolesta menee elokuvan loppupuolella epätoivoiseksi. Läheisessä kahvilassa hänelle tuodaan kysymättä kaakaota (jota Simonella oli tapana juoda), ja savukkeita ostaessaan hänelle annetaan Marlboroa (jota Simonella oli tapana käyttää). Raivokohtaus on viimeinen epätoivoinen yritys pitää kiinni omista vähäisistä oman arvon rippeistään. Sekään ei auta, kun tarjoilija kertoo, että kahvikone on rikki eikä ole muuta merkkiä kuin Marlboroa.

Sitten elokuvaan kuuluvat vielä tarkkailijat, jotka valvovat mitä ympärillä tapahtuu. Senkin voi katsoa kuuluvan uhriuteen. Häntä tarkkaillaan kaikkialla. Kun Stella ja Trelkovski menevät yhdessä elokuviin, heitä  tuijottaa vieras mies. Tuijotus jatkuu aulassa vielä elokuvan jälkeenkin. Vuokraisäntä Zy alkaa moittia Trelkovskia siitä, että hänellä on ollut asunnossaan nainen. Kyseessä oli Trelkovskin oma Simone Chouleksi jakaantunut persoonallisuus, mutta sitäkään Trelkovski ei voi pitää salassa. Ja – jos pitemmälle mennään – onhan Trelkovskilla itselläänkin oma ”tarkkailijan” roolinsa (WC).

Kun viimein sitten tulee tilanne, jossa Trelkovski päätyy Simoneksi pukeutuneena kohtalon pakottamaan hyppyynsä, on talon ikkunat täynnä yleisöä. Tosin se on vain vainoharhaisen kuvittelun tuotetta, sillä tässä vaiheessa todellisuus ja kuvitelmat ovat jo menneet sekaisin ja hän kokee olevansa kaikkien vainoajiensa edessä näyttämöllä. Hän hyppää ”oopperayleisön” edessä raikuvien aplodien saattelemana.  Mutta siinä samassa myös todellinen yleisö ilmestyy paikalle.

VIII.            Lopuksi

On keskiyö. Talonmiehen koira alkaa haukkua. Ikkunoita avautuu. Ihmisiä tulee katsomaan, talonmies ensimmäisenä. Myös vuokraisäntä herra Zy tulee. Trelkovski alkaa nousta ylös. Itsemurha on epäonnistunut. Zy: ”Meidän on parasta soittaa ambulanssi.” Vaimo poistuu. Zy: ”Teidän ei pitäisi liikkua.” Trelkovski: ”Vannon, etten ole Simone Choule”. Herra Zyn tekohampaat hypähtelevät paikaltaan: ”Hakekaa hänelle huopa.” Trelkovski verta vuotavana: ”Murhaaja!” Asukas: ”Katsokaa hänen asuaan. Hän on varmaan hullu.” Talonmies: ”Saimme juuri katon korjattua.”  Asukas (häätöadressia kerännyt rouva) hiuksiaan korjaten: ”Tiesin heti kun näin hänet, että hänessä on jokin vialla.” Myös kahvilan pitäjä tulee paikalle apulaisensa kanssa. Zy: ”Hyvä luoja, herra Trelkovski, olkaa järkevä ja odottakaa  ambulanssia!” Mutta Trelkovski alkaa kiivetä raajarikkoisena portaita asuntoonsa. Harhanäyt seuraavat häntä, peruukki putoaa: ”Te senkin murhaajat. Minä näytän teille verta. Halusitte siistin kuoleman. Siitä tulee sotkuinen. Ikimuistoinen. Se sujui viime kerralla paremmin, eikö vain? Minä en ole Simone Choule. Minä olen Trelkovski.” Trelkovski kömpii portaita ylös. Yleisö seuraa. Poliisi tulee paikalle, ei ambulanssi. Heille selvitetään tilanne, tällä kertaa asiallisesti. Siten tapahtuu katsojille yllätys. Trelkovski hyppää ikkunasta uudestaan. Seuraavassa kuvassa ollaan jo sairaalassa. Trelkovski on samanlaisissa kääröissä kuin Simone Choule elokuvan alussa. Ollaanko elokuvan alussa, vai onko se vain kuvitelmaa?

...

TÄYDENNYS 8.5.2014

Huomasin, että suomeksi on juuri ilmestynyt Paul Wernerin kirjoittama tuore henkilökuva Roman Polanskista. Kustantaja on Minerva. Se avaa varmaan uusiakin puolia ohjaajan elämästä. Itse sain lisäksi eilen käsiini englanninkielisen Christopher Sandfordin Polanski-elämäkerran (Arrow Books, 2009). Sisällysluettelon perusteella kirja vaikuttaa kiinnostavalta. Mennään peremmälle Polanskin maailmaan ja palataan myöhemmin uudelleen asiaan.