Tämä juttu olisi pitänyt kirjoittaa ja julkaista
aikaisemmin. Se käsittelee Euroopan unionia. Ja tänään on eurovaalipäivä.
Lisäksi juttu perustuu kirjoitukseen, joka on kirjoitettu jo viime vuoden heinäkuussa.
Mutta nyt se on sitten tehty, eikä siitä sen enempää.
Kirjoitukseni pohjautuu Liettuassa ilmestyvässä venäjänkielisessä
Respublika-sanomalehdessä 15.
heinäkuuta 2013 julkaistuun artikkeliin.
Kirjoittaja on Vilnan yliopiston kansainvälisten suhteiden ja politiikkatieteiden
instituutin professori ja Euroopan politiikkaan keskittynyt tutkija filosofian
tohtori Vytautas Radžvilas. Radžvilasta voi nykyisin pitää arvokonservatiivina
EU-kriitikkona, jolla on tosin ennen EU-pettymystään ollut liberaalia taustaa.
Nyt ei siis tulla mairittelemaan EU:n liittovaltiokehitystä.
Aion referoida tekstiä. Se ei ole suora käännös. Sitä on
lyhennetty, olen mm. jättänyt pois suoranaisia viittauksia Liettuan
politiikkaan. Toisaalta Radžvilas käsittelee EU-historiaa sen verran
viitteellisesti, että olen tarkentanut eräitä seikkoja käyttäen muita lähteitä.
Lisäksi Neuvostoliittoa käsiteltäessä tuon lisävalaistusta muualta.
Pahiksia Radžvilasin kirjoituksessa ovat Euroopan komission
jäsen Viviane Reding, italialainen kommunisti Altiero Spinelli (1907-1986), ranskalainen valtiomies Jean Monnet
(1888-1979), filosofi Herbert Marcuse
(1898-1979), Euroopan unionin presidentti Herman van Rompuy, Euroopan unionin
komission puheenjohtaja Jose Manuel Barroso ja ehkä myös saksalainen filosofi Friedrich
Engels (1820 – 1895). Lisäksi tekstissä esiintyvät neutraalimmassa valossa liittokansleri
Konrad Adenauer(1876 - 1967) sekä ranskalainen poliitikko ja pääministeri Robert
Schuman (1886 – 1963). Jutussa sivutaan eräitä aatesuuntia, kuten valistuksen
aatetta, liberalismia, eurooppalaisuutta, kommunismia, bolshevismia, marxilaisuutta,
uusmarxilaisuutta, Frankfurtin koulukuntaa ja tietysti Euroopan unionin
ytimessä olevaa Euroopan yhdentymisen (integraation) aatetta.
…
Kirjoitus on lehden keskiaukeamalla ja jutun otsikossa professori
Vytautas Radžvilas varottaa Liettuaa Euroopan unionista: EU:n tavoitteena on tuhota perinteiset arvot, hajottaa perheet ja tehdä
ihmisistä maankiertäjiä (Задача ЕС – разрушать традиционные
ценности, семьи, а человека превратить в странника). Otsikko antaa ymmärtää, että kirjoittaja
arvostelee EU:ssa vallitsevaa työvoiman vapaan liikkuvuuden ideaa. Artikkelissa
kuitenkin liikutaan pääasiassa muulla tasolla. Keskeisin huoli liittyy kansallisen
itsemääräämisen menettämiseen.
Kirjoittaja lähtee liikkeelle eurokomissaari Viviane Redingin
Vilnan vierailusta. Hän ei voi yhtyä merkittävän vieraan käsityksiin.
Radžvilas toteaa alkuun, että kun Liettua reilut 10 vuotta
sitten liittyi Euroopan unioniin, niin se luuli liittyvänsä vapaiden kansojen yhteisöön.
Nykyinen kehitys Lissabonin sopimuksesta lähtien ei kuitenkaan vastaa tuota perusajatusta.
EU on joutunut ennalta arvaamattomaan liikkeeseen, joka on kaukana siitä
käsityksestä, joka Liettuassa siihen liityttäessä oli.
Reding antoi Vilnassa puhuessaan ymmärtää, että ellei jokin
yksittäinen Euroopan unionin maa noudata Unionin lakeja ja sopimuksia, Euroopan
Unioni ei sitä hyväksy ja pakottaa maat niiden taakse. Konkreettisesti tässä
oli kyseessä Unionin perhepoliittisista päätöksistä ja yksilönvapauksista.
Tämän jälkeen kirjoittaja esittää lyhyen katsauksen Euroopan
unionin historiasta. Vielä 40-luvulla Euroopan yhdentymisessä oli kaksi strategiaa
tai tulevaisuuden näkymää. Oli ranskalaisen Robert Schumanin ja saksalaisen
Konrad Adenauerin näkemys, jossa Euroopan integraatiota tuli kehittää vapaiden
valtioiden yhteisöksi. Esikuvana he näkivät Sveitsin. Samanaikaisesti
Euroopassa oli voimia, jotka toivoivat Euroopan yhdentymisessä radikaalimpaa kehitystä.
Esimerkiksi italialaisen kommunistin Altiero Spinellin mielestä Eurooppa voisi
yhdentyä marxilaisen tai liberaalin ideologian pohjalta. Tästä oli puhetta jo
ennen ensimmäistä maailmansotaa.
Sitten 1950-luvun alussa päädyttiin kompromissiin – Jean Monnet’n
neofunktionaaliseen ajatukseen. Tähänkin käsitykseen sisältyi kirjoittajan
mukaan liberaalisia ja marxilaisia periaatteita, mutta se alkoi ilmetä vasta
myöhemmin.
Kun Liettua 2000-luvun alussa liittyi Euroopan unioniin,
luvattiin, että unionissa ei kajota kulttuurisiin, uskonnollisiin eikä
eettismoraalisiin arvoihin tai perinteisiin. Kuitenkin jo Monnet’n
suunnitelmassa oli Radžvilasin mukaan sisäänrakennettuna toisenlainen
yhdentymisen idea.
…
Tässä yhteydessä hyppään hetkeksi sivuun Radžvilasin
tekstistä ja palataan vielä Euroopan unionin alkutaipaleeseen. Tarkastelen
hieman perusteellisemmin muista lähteistä käsin (wikipedian lisäksi mm. tämä) Euroopan
unionin taustoja.
Euroopan unioni kehitettiin 1950-luvun alussa Ranskan
ulkoministeri Robert Schumanin tekemän ehdotuksen pohjalta. Haluttiin luoda yhteiset hiili- ja
teräsmarkkinat ja saada tällä lailla taloudellinen integraatio käyntiin.
Taustalla oli pyrkimys kahlita teollisuuden käyttöä militarismin välineenä. Jean Monnet, joka omisti koko elämänsä
Euroopan yhdentymiselle, oli Schumanin ehdotuksen taustalla, niin kuin Radžvilaskin
sen toteaa.
Kun Hiili- ja teräsyhteisö lopulta vuonna 1952 syntyi, Monet toimi sen ensimmäisenä puheenjohtajana vuoteen 1955 asti. Integraation syventäminen alkoi, kun vuonna 1957 perustettiin EEC. Edelleen vuonna 1968 syntyi tulliliitto, jonka kanssa myös Suomi teki vapaakauppasopimuksen vuonna 1974. Alussa oli ollut vain kuusi perustajavaltiota, mutta 70-luvulta lähtien alkoi EEC:hen liittyä valtioita lisää.
Vähitellen alettiin tähdätä myös poliittiseen yhteistyöhön.
80-luvulla esitettiin vaatimus yhteisten sisämarkkinoiden luomisesta, mikä
edellytti myös poliittista integraatiota. Vuonna 1993 astui voimaan
Maastrichtin sopimus ja se merkitsi myös Euroopan unionin alkua. Tästä lähtien
integraatiokehitys alkoi elää omaa elämäänsä, ilman että jäsenmaiden omat
päätökset olisivat olleet sille esteenä.
…
Nyt palaan takaisin liettualaiseen tekstiin. Kuten jo
mainitsin, Radžvilas katsoo, että Jean Monnet’n idea pitää sisällään
liberaaleja ja marxilaisia ajatuksia. Nämä Monet’n ajamat ihanteet eivät
kuitenkaan alkaneet toteutua. Monet’n periaatteena oli, että Eurooppaa pitää
yhdistää alhaalta käsin,
talousyhteistyön kautta. Katsottiin, että vapaakauppa ja sittemmin myös
yhteinen raha voi edistää yhteistyötä myös muilla alueilla kuin taloudessa. Ajateltiin,
että yhteisö on kuin omena, joka kypsyy vähitellen poliittiseksi liitoksi. Tämä
tavoite ei kuitenkaan toteutunut itsestään. Kun huomattiin, että kehitys ei
etene alhaalta käsin, alettiin pyrkiä EEC:n yhdistämiseen ylhäältä käsin. Tällaisen ehdotuksen teki ensimmäisen kerran yllä mainittu
italialainen Altiero Spinelli. Tätä lähdettiin toteuttamaan luomalla yhteinen
perustuslaki Euroopalle. Kuitenkin Ranska ja Hollanti torjuivat tämän
ehdotuksen vuonna 2005. Tämän sopimuksen myötä alkoivat Radžvilasin mukaan paljastua
EU:n todelliset kasvot. Sittemmin jäsenmaat hyväksyivät vuonna 2009 Lissabonin
sopimuksen, joka muutti EU:n rakenteita perustuslakiluonnoksen suuntaan.
Tästä eteenpäin kirjoittaja lähtee purkamaan EU:n
aatteellista taustaa. Hän toteaa kärjistäen, että EU:n luominen on maailman
laajin yhteiskuntakokeilu, joka vain jatkaa Valistuksen aikana alkunsa saaneita
suuria poliittisia yhteiskuntakokeiluja. Tällainen kokeilu oli aikoinaan myös
kommunistisen yhteiskunnan rakentaminen Neuvostoliitossa. EU on uusi vaihe
poliittisten insinöörien kehitystyössä, jossa yritetään yhdistää kommunismi,
markkinatalous ja USA:n toteuttama demokraattinen globalisaatio. ”Kommunismi”
on tosin nyt muuttunut uusmarxilaiseksi kulttuuriohjelmaksi.
Nykyisessä kehitysvaiheessaan EU alkaa Radžvilasin mukaan saada
yhä rajumpia piirteitä. Perinteinen valtioiden liitto on mahdotonta toteuttaa
tilanteessa, jossa valtioiden on annettava EU:lle osa omasta päätösvallastaan.
USA:n kaltainen liittovaltio on kirjoittajan mukaan mahdotonta toteuttaa
Euroopassa.
Nyt teen jälleen syrjähypyn ja lisään, että keskustelijat Vesa Kanniaisen toimittaman kirjan Euron tulevaisuus julkistamistilaisuudessa olivat liittovaltion suhteen pääosin samaa mieltä: http://www.libera.fi/fi/euron-tulevaisuus/euron-tulevaisuus-suomen-vaihtoehdot/.
Radžvilasin mielestä EU:n yhtenä tavoitteena on luoda uusi
eurooppalainen ihmistyyppi, jollaista on pyritty luomaan niin Neuvostoliitossa
kuin Amerikassakin. Se on poliittisesti välttämätöntä.
EU:n johdossa olevat J.M.Barroso ja presidentti H. Van
Rompuy yrittävät vakuutella, että kansakunnat ja kansalliset arvot ovat vain
menneisyyden jäänne. Niin kauan kuin on olemassa kansoja ja kansallisia arvoja,
poliittisen lojaliteetin tärkeimmäksi kohteeksi tulevat Brysselin sijaan maiden
pääkaupungit. Sen vuoksi myös tässä asiassa on yhdentymisprosessiin pantu lisää
vettä myllyyn. On ruvettu luomaan uuden eurokansalaisen tyyppihahmoa, jonka
pitää omaksua eurooppalaiset arvot. Radžvilas
ei luonnollisesti tällaista ideaa hyväksy. Hänen mielestään esimerkiksi
demokraattinen hallinto tai ihmisoikeudet kelpaavat huonosti eurooppalaisiksi
arvoiksi, sillä ne ovat universaaleja asioita, jotka tunnustetaan myös muualla
kuin Euroopassa.
EU:n toiminnan taustalla muhivat poliittiset ja yhteiskuntafilosofiset
ajatukset perustuvat uusmarxilaisuuteen ja liberalismiin. Näiden aatteiden
pohjalta on kirjoittajan mukaan ryhdytty muokkaamaan Euroopan kansojen
kulttuuri-identiteettiä.
Tätä ”muokkausta” Radžvilas selvittää vertaamalla EU:n
kehitystä entisen Neuvostoliiton käytäntöihin. Neuvostoliitossa vallitsi malli,
jonka mukaan ”kulttuurin pitää olla muodoltaan kansallista, mutta sisällöltään
sosialistista”. Tämän periaatteen mukaan toimitaan myös EU:ssa.
Kirjoittajan mukaan sekä Neuvostoliitto että EU ovat saman
marxilaisuuteen perustuvan yhteiskuntakokeilun perintöä.
Euroopassa kommunistit menettivät 1900-luvun alkupuolella
sattuneesta syystä otteensa vallasta. Nyt ne ovat jälleen vallan kahvassa.
Kirjoittaja toteaa ironisesti omasta maastaan, että se pyrki kaikin keinoin
irti kommunistivallasta, mutta nyt sitä vedetään mukaan liittovaltioon, jonka
todellisena johtajana on portugalilainen kommunisti Jose Manuel Barroso.
Taas siirryn muualle Radžvilasin tekstistä. Professori Timo
Vihavainen avaa blogissaan Neuvostoliiton alkuvaiheen arvosekamelskaa:
”Kaikenkarvainen radikalismi
kommuuneista rikoslain liberalisointiin, vapaaseen rakkauteen, nudismiin,
hierarkioiden purkamiseen ja lasten kasvattamiseen yhteiskunnan toimesta on
Venäjällä jo kokeiltu. Kysymys ei siellä enää ole houkuttelevasta utopiasta,
vaan katkerasta kokemuksesta. Radikalismi villiintyi äärimmilleen ensimmäisen
viisivuotissuunnitelman aikana 1928-1932… …Se oli aikaa, jolloin kommunistinen
puolue oli todella aikeissa pakottaa ihmiset kommuuniin eli pakollisen
tasa-arvoiseen yhteiselämään ilman vähäisintäkään yksityisomaisuutta… …Samaan
aikaan suunniteltiin lasten kasvatuksen ottamista pois vanhemmilta eli siis
ydinperheen täydellistä tuhoamista.” ( http://timo-vihavainen.blogspot.fi/2013/09/stalin-ja-putin-aina-vaarassa.html#comment-form
)
Tämä sekamelska loppui kuin seinään, kun toveri Stalin ryhtyi
toimiin ja palautti perinteiset kulttuuri- ja perhearvot voimaan. Tosin tilalle
tuli verinen diktatuuri (niin kuin Saksassakin), mutta se on jo toinen asia.
Tähän voi liittää vielä Vladimir Putinin kannan, jonka voi lukea yllä olevasta lähteestä. Hän sanoo kannattavansa traditionalismia ja torjuu Lännen nykyiset liberaaliset muoti-ilmiöt. Annetaan Vihavaisen vielä jatkaa:
”…on syytä uskoa, että tuhansien
vuosien mittaan muotoutuneilla traditioilla ja arvoilla on takanaan enemmän vakuuttavuutta.
Asia koskee perhearvoja, vähemmistöjä ja etenkin enemmistöjä, joiden vakaumusta
pitäisi kunnioittaa.” (mts.)
Palataan pian uudelleen Radžvilasin käsitykseen samasta
aiheesta, mutta sitä ennen mennään muuhun
asiaan Radžvilasin tekstissä. 60-luvulla Uusmarxilaiset Frankfurtin
koulukunnan filosofit esittivät, että työväenluokka on liian taantumuksellinen
luokka, jotta sen varaan voisi rakentaa sosialistista vallankumousta.
Lähtökohdaksi valittiin taloudellisen ja poliittisen vallankumouksen sijaan
kulttuurinen lähestymistapa, jonka ideana on muuttaa todellisuuden ymmärtämistä
juurruttamalla ihmisiin aivan uudet itsetajunnan ja moraalin standardit.
Merkittävänä nimenä tässä yhteydessä on Herbert Marcuse,
jota mukaillen tämän vallankumouksen ytimenä pitää olla ns. seksuaalinen
vallankumous. Oli myös löydettävä uusi tehokkaampi keino ihmisten hallintaan,
sillä totalitarismiin ei ollut enää paluuta.
Tämä Frankfurtin koulukunnan alulle panema suuntaus on nyt
saamassa lisää vauhtia. Kun liittovaltiopyrkimykset lisääntyvät, merkitsee se
myös lisävetoa kulttuuriselle uudelleenkasvatukselle.
Nyt palaan kommunismiin Radžvilasin silmin. Friedrich
Engelskin halusi kirjoittajan mukaan tuhota perinteisen perhekäsityksen.
Neuvostoliitossa tuli voimaan täydellinen seksuaalinen vapaus. Avioliittoinstituutiosta
luovuttiin. Tämä suunta kuitenkin Neuvostoliitossa sittemmin hylättiin, ja syy
oli kirjoittajan mukaan hyvin käytännöllinen: sukupuolitautien määrä kasvoi
maassa rajusti, sekä myös heitteille jätettyjen ja katulapsien määrä alkoi
huolestuttavasti lisääntyä.
Samaan aatetaustaan pohjautuen ollaan nyt Euroopan Unionissa
hylkäämässä perinteisiä perhearvoja. Miksi? On kaksi syytä. Perinteinen perhe
sitoo ihmisiä liiaksi yhteen paikkaan.
Ihminen, joka ei ole sitoutunut vanhoihin perhearvoihin, on valmiimpi
liikkumaan ja tällä tavalla voidaan hyväksi käyttää halpaa työvoimaa. Vapaa
työvoima ei ole perheen kautta kahlehdittu yhteen paikkaan vaan häntä voidaan
siirtää maailmankolkasta toiseen.
Toinen peruste on sitten hieman outo, mutta yritän sen
mahdollisimman selväsanaisesti selostaa.
Radžvilas aloittaa perustelunsa ihmettelemällä, miksi
kysymys vähemmistön oikeuksista on noussut pinnalle vasta muutama vuosikymmen
sitten. Selitys on tieteen kehityksessä. On kehittynyt uusia
hedelmöityshoitomenetelmiä ja hedelmöityshoidosta on kehittymässä
miljardiluokan teollisuusala. Tätä varten on piirejä, jotka katsovat, että samaa
sukupuolta olevien avioliittojen lisääntyminen mahdollistaisi tämän alan
kehityksen.
Sekä miehellä että naisella on molempien sukupuolten
geenejä. Tästä syystä samaa sukupuolta olevat voisivat hankkia itselleen
yhteisen lapsen. Toisesta voidaan siirtää toiseen eri geenejä. Tämä on
kuitenkin hyvin kallis prosessi.
Kun saadaan yhteiskuntaan sukupuolineutraali avioliittolaki,
voidaan näitä hedelmöityshoitoja alkaa antaa yhteiskunnan kustannuksella. Kun
sukupuolineutraalista laista tehdään juridisesti pätevä, voidaan kalliisiin
hedelmöityshoitoihin vaatia veronmaksajat maksumiehiksi.
Radžvilas pitää nykyistä tilannetta hyvin vakavana. Hän
vetoaa ihmisiin. He voivat viime kädessä kuitenkin puuttua asioiden kulkuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti