Elämästä, kuolemasta, uskosta …

Ideani tähän juttuun syntyi pyhäinpäivän tienoilla. Kirjoitin sen jo periaatteessa valmiiksi, mutta jätin sen kuitenkin lepäämään odottaen, että jospa siitä muotoutuisi jotenkin toisenlainen.  Päivien kuluessa lisäilin sinne aina jotakin, kunnes huomasin sen rönsyilleen niin paljon, että katsoin paremmaksi palata alkuperäisen suuntaan.

Jutun otsikon kolme ensimmäistä sanaa olivat selvät jo alusta alkaen. Halusin kuitenkin vielä lisätä jotain. Päädyin sitten kompromissiin. Ajattelin lisätä sanan ”yhteys”, koska se sana ainakin tulee jutussani mainituksi.

Lähtösysäyksenä jutulleni oli eräs kristillinen lehti, joka on siteenä lapsuus- ja nuoruusvuosiini.  Olin jatkanut tilaustani vuodesta toiseen, vaikka en ole enää tekemisissä sen uskonnollisen liikkeen kanssa, jota tuo lehti edustaa.  Olin kotini kautta mukana siinä liikkeessä jo pienestä lapsesta alkaen. Ja kun ylioppilaaksi tulon jälkeen tein tietoisen valinnan ja muutin pois kotoa ja kotikaupungistani, jätin myös tuon liikkeen. Sanon sen heti, en vihaa hehkuen, vaan pelkästään siksi, että en tuntenut sitä omakseni. Eroprosessiakin kävin, mutta en mene nyt siihen.

Itse asiassa isäni oli tilannut lehden minulle lahjana, mutta jatkoin tilaamista sittemmin itse omasta tahdostani hänen poismenonsa jälkeen. Tein sen aivan perinteen vuoksi. Usein lehti jäi täysin lukematta, joskus selailin sitä hieman, kävin sen nopsasti läpi ja saatoin ehkä lukea jotakin. Pelkästään lehden ilmestyminen oven kynnykselleni oli yhteyttä menneisyyteeni. Korostan, etten tuntenut katkeruutta, olin vain jatkanut omaa tietäni eri suuntaan. Arvostin niitä eväitä, jotka olin lapsuudestani saanut ja iloitsin, että liike vielä toimi ja olin varma, että sillä oli ja on pääosin myönteisiä seuraamuksia. Toki jotain oli jäänyt kaivelemaan ja ehkä se tulee juttuni kautta ilmi.

…..

Tarkennan hieman. Olen luterilainen. Jos kysytään uskostani, sanon, että kuulun kirkkoon ja olen kristitty. Uskostani en kuitenkaan ala keskustella, koska minulle siinä on kyse mysteeristä, josta puhumiseen sanani eivät riitä. Jotta voin mennä eteenpäin, minun on tehtävä yksi paljastus. En koe tuon liikkeen käyttämää uskonnollista kieltä omakseni. En vihaa sitä, mutta tulin siihen nuorena jotenkin allergiseksi. Tunnen itseni lähinnä vain vaivautuneeksi, jos joku käyttää sitä minua puhutellessaan. Olen aina vaivautunut, jos vastapuoli haluaa vaikuttaa minuun, jolle olen vain jokin tyhjä heijastinlauta. Siksi uskon asioista keskusteleminen on minulle ja minun kanssani varsin hankalaa. Jos joku käyttää tätä kieltä esimerkiksi kertoen omasta ilostaan, omista uskonnollisia tuntojaan välittäen, pystyn kyllä iloitsemaan hänen kanssaan ja aivan vilpittömin mielin, vaikken ehkä osaakaan välittää hänelle iloani hänen odottamallaan tavalla. Tällaisia ihmisiä tapaan kuitenkin hyvin harvoin. Useammin he haluavat vaikuttaa, ja kuten yllä kerroin, ei siitä hyvää seuraa. Toivon vain, että säilytän tyyneyteni ja erästä runoilijaa lainaten ”kirjoitan vastaukseni hiljaisuuden paperille”.

Nyt on viimein mentävä itse asiaan. Kerroin, että edessäni oli tuo lehti. Oli myöhäinen ilta, en saanut unta, ajattelin erinäisiä asioitani. Lehden tuore numero sattui olemaan lähellä ja otin sen käteeni. Sattui niin, että luin lehden kannesta kanteen. Eräät jutut kiinnostivat, varsinkin yksi. Jos luette tämän loppuun, tajuatte kyllä, mitä tarkoitan. Se sai minut mietteisiin. Ja niinhän siinä kävi, että tuona yönä en montaa tuntia pystynyt nukkumaan.

Minulla tuli idea.  Halusin tehdä lähinnä itselleni testin. Yritän kertoa tuon lehden sisällön tiivistäen. Kerron lähes jokaisesta jutusta jotakin, joka tarttuu minuun, mutta jätän tietoisesti uskonnollisen kielen minimiin, silläkin uhalla, että se vääristäisi jutun sisältöä.  Pyrin myös etäännyttämään lukijan juttujen tapahtumista jättämällä yksityiskohtia mainitsematta. Lisäksi lupaan etsiä itseni kannalta myönteisiä sisältöjä, en halua tietoisesti loukata ketään. Kun jokin juttu herättää minussa henkilökohtaisia muistoja, kerron ne niin avoimesti kuin tässä tilanteessa katson pystyväni.  Mielestäni voin sen tehdä, koska olen hyvin kaukana noista ihmisistä ja heidän läheisistään.  

Ennen kuin aloitan, kerron yhden asian, joka lehden sivuilta huokuu. Se on se yhteyden tunne. Lehden lukijat tuntevat olevansa yhteydessä toisiinsa. En tarkoita vain sitä tuonpuolista yhteyttä, vaan yhteyttä tässä ja nyt.

Olen hieman muuttanut juttujen järjestystä ja saattanut liittää useampia juttuja saman luvun alle.

I.

Kirjoittaja on halunnut etsiä viestitulvan keskeltä ydinasioita, jotka sanovat jotakin tärkeää lyhyesti ja ytimekkäästi. Hän haluaa jakaa lukijoille neljä hänen mielestään tärkeää kohtaa Raamatusta, jotka voivat olla lukijoille eräänlaisena eväspakettina elämän taipaleella. En mainitse tässä noita Raamatun kohtia, vaan omia periaatteitani seuraten etsin tekstistä oman ydinkohtani. Sieltä löytyi tällainen kehotus: rakas ystävä, älä pelkää – usko ainoastaan!

II.

Tämä sisältää kaksi kirjoitusta. Ne molemmat liittyvät erääseen maallikkosaarnaajaan, jonka kuolemasta on 40 vuotta.  Lehden numero sisältää maallikkosaarnaajan kirjoituksen vuodelta 1962 ja hänen hyvän ystävänsä nyt laatiman muistokirjoituksen.  Pidin siitä muistokirjoituksesta. Saarnaajan sanoma sen sijaan edustaa sellaista lähestymistapaa, josta en pidä ja joka nykypäivänä voisi saada ikävän leiman. Olen kuitenkin tavannut joskus lapsena tuon saarnamiehen ja – jos lyhyesti kuvaisi – hänessä oli karismaa.  Tämä saarnaaja kuoli sittemmin auto-onnettomuudessa 66-vuotiaana. Minä olin jo siinä vaiheessa muuttanut kotoa. Muistelija kertoi, kuinka mies oli sodasta palattuaan joutunut rakentamaan uuden kotitalon, koska entinen oli poltettu maan tasalle. Ansiot eivät pienviljelijälle riittäneet, joten erilaisten tilapäistöiden ansiosta elämästä selvittiin. Kristillinen usko oli hänen voimavaransa. Puhujana hän ei halunnut mielistellä kuulijakuntaa. Hän puhui niin kuin piti sydämessään oikeana ja Raamatun sanoman mukaisena. Häntä voi pitää mielipiteiltään jyrkkänä. Toisaalta hän oli huumorimies. Hän kertoi juttuja ja joskus huomasi menneensä liian pitkälle. Muistelijan mukaan hän aina kuitenkin korjasi ylilyöntinsä henkilökohtaisesti sen henkilön kanssa, jota arveli loukanneen.

III.

Lehdessä on juttu joka käsittelee Jeesuksen ja Pietarin suhdetta. Jeesus kysyy Pietarilta: ”Rakastatko sinä minua?”. Pietari vastaa: ”Sinä tiedät kaikki, sinä tiedät, että olet minulle rakas.” Kaikki vähänkin Raamattua tuntevat tietävät, mitä sen jälkeen tapahtui. Kirjoitus keskittyy parisuhteeseen ja perheeseen, perheen sisäisiin suhteisiin. Minulle jutusta jää mieleen ilmaus ”taivaallinen intohimo”, jolla viitataan uskoon. Se on käyttövoima elämässä ja ihmissuhteissa.

IV.

Pari juttua käsittelee lähetystyötä. Se kuvataan uskovan ihmisen sydämen asiaksi. Vaikka jutuissa puhutaan julistamisesta, minä itse ymmärrän sen tässä lähinnä yhteyden pitämisenä muissa maissa asuviin ihmisiin, jotka ajattelevat asioista samalla tavalla. Jutuista huokuu positiivinen vire ja uskallus mennä lähelle toista ihmistä.

V.

Jutussa haastatellaan erästä yksinäistä miestä, joka on joutunut kärsimään mm. sairautensa vuoksi. Sen vuoksi hän on ollut lapsuudessa ja nuoruudessa myös koulukiusattu. Tähän koulukiusaamiseen vaikutti myös hänen uskonnollinen taustansa. Jutun otsikko kertoo miehen syvimmän tunnon: yksinäisyys on vaikeinta. Haastateltava haluaa korostaa kaikille ihmisille, ettei yksinäisiä unohdettaisi: ”nähdään, tervehditään ja pysähdytään hetkeksi juttelemaan yhdessä”.

Lisäksi lehdessä oli juttu rippikoululeiristä ja nuorten vaellusretkestä. Vaellusretkeen osallistujat kokivat olevansa keskellä Jumalan luomistyötä: ”Luonnosta löytää kaiken tarvittavan”. Retkeen sisältyi uimista, saunomista, nuotioiltoja, hartaushetkiä ja pitkiä päivittäisiä kävelytaipaleita. Osallistujat kokivat retkensä jälkeen ystävyytensä lujittuneen.

VI.

Oli siellä myös perheteemaan liittyvä kirjoitus. Perheessä voidaan riidellä, mutta elämänarvot jaetaan yksimielisesti ja pidetään yhtä. Kodissa voi olla vajavaisuutta, mutta jokainen perheenjäsen on toisilleen rakas. Juttu korostaa perheen yhteyttä ja keskinäistä anteeksiantoa. Vaikka puhutaankin tavallisesta perheestä, kirjoituksen päätarkoituksena on korostaa myös kristillistä yhteyttä.

VII.

Ennen kuin siirryn lehden koskettavimpaan juttuun, pohdiskelen hieman omalta pohjaltani arkaa aihetta – kuolemaa. Tätä en ole poiminut lehdestä.  Kuolema on mysteeri. Se voi tulla elämänvoimaa ja -iloa uhkuvalle nuorelle yhdessä hetken väläyksessä. Toisaalta olen joutunut seuraamaan, kuinka erään sairaalan vanhusten hoito-osastolla noin 95-vuotias mies riutui kuin luuranko vuodesta toiseen. Hänellä ei ollut sukulaisia, jotka olisivat käyneet häntä katsomassa, ja jos olisikin ollut, ei hän olisi heitä kai tunnistanut. Sodassa mukana ollut isäni avautui minulle sota-ajan muistoistaan vasta vanhalla iällä. Hän piti selviytymistään ihmeenä. Kaverit kaatuivat vieressä, hän odotti vain omaa hetkeä. Sitä ei tullut vielä silloin. Se tuli paljon myöhemmin, hitaasti kituen.

Nyt siirryn juttuun. Siinä kerrotaan naisesta, joka sai surmansa toimiessaan lähetystöntekijänä ulkomailla kaukana Suomesta tämän vuoden heinäkuussa. Häntä ammuttiin viereisestä autosta ja siirtyi lyhyessä silmänräpäyksessä tästä ajasta toiseen maailmaan. Kyseessä on muistokirjoitus. Minulle tästä kirjoittaminen on tekstini vaikein asia. Olen joskus tuntenut tuon henkilön. Siitä on kuitenkin yli 40 vuotta. Minä olin sen verran vanhempi, että emme koskaan ole keskenämme jutelleet.

Kerron ensin oman muistoni tästä henkilöstä. Kutsun tätä naista nyt Erjaksi. Se on siis tekaistu nimi.

Kun asuin vielä kotona ja kävin lukiota, olin seurakunnan nuorten kanssa viikonloppuretkellä eräässä leirikeskuksessa. Muistan noista ajoista todella vähän, mutta tämä on jostakin syystä jäänyt mieleeni. Pidimme hauskaa, paistoimme makkaraa, keksimme ajanvietettä ja juttelimme kivoja. Erja oli mukana. Hän oli minua neljä vuotta nuorempi ja hän oli elämänsä ensimmäistä kertaa lähtenyt mukaan nuorten seurakuntalaisten joukkoon. Haluan todeta myös itsestäni, että olin harvoin mukana tämänkaltaisilla retkillä. Se oli ehkä ainoani. Taisin muuten itsekin olla ryhmän nuorimmasta päästä. Siirryn nyt kuitenkin takaisin Erjaan. Hän oli ujo, hiljainen ja jännitti aivan valtavasti. Jotenkin aistin, että se oli hänelle tärkeä askel lapsuudesta aikuisuuteen. Hän varmasti koki olonsa hyvin yksinäiseksi, sillä kaikki muut olivat vanhempia. Meillä oli kuitenkin illalla jonkinlainen hassu leikki, jonka yksityiskohtia en nyt saa mieleni. Siinä kuitenkin valituksi tullut henkilö joutui tekemään jonkin vaikean tehtävän. On olemassa esimerkiksi pullonpyöritysleikkejä, meillä taisi kuitenkin olla jonkinlaisia paperilappuja. Tunsimme toisemme hyvin ja jouduimme kaikenlaisiin kiperiin, leikkimielisiin tilanteisiin. Naurua riitti. Sitten yhtäkkiä kävikin niin, että arpa osui Erjaan, joka ei ollut paljoa suutaan avannut. Edellisen ”häviäjän” piti keksiä tehtävä. Erja meni valkoiseksi kuin lakana. Vieressä ollut hieman fiksummasta päästä oleva henkilö vinkkasi tehtävän antajalle, että nyt pitää olla tarkkana. Hän oli tilanteen tasalla eikä tehnyt kiusaa, vaan Erjalle annettiinkin suullinen tehtävä: kysymys. En muista sitä kysymystä sanatarkasti, mutta se koski tulevaisuutta tai tulevaisuuden suunnitelmia. Kysymys ei ollut ”mikä on tärkeintä elämässäsi?”. Ehkä se oli ”Mitä odotat tulevaisuudeltasi?” Ei sillä ole nyt väliä, tärkeintä on Erjan reaktio ja sitä seurannut hetki. Se on lähes ainoa asia, joka on jäänyt tuosta viikonlopusta mieleeni. Erja vastasi välittömästi hetkeäkään miettimättä, ujosti mutta varmasti. Tarkkaa sanamuotoa en muista, mutta luulen, että en vääristele, kun muotoilen sen näin: ”Että saan olla koko elämäni Jeesuksen oma.”  Huoneeseen valahti täysi hiljaisuus. Osa saattoi jopa vaivautua, mutta kristittyjä nuoria kun olimme, hiljaisuus tarkoitti, että sanat olivat puhutelleet.  Onneksi oli kuitenkin joku rohkea, joka otti hetken haltuunsa oikealla tavalla kiinni ja pääsimme hankalasta tilanteesta eteenpäin. Tämän viikonlopun jälkeen en tainnut Erjaa enää tavata. En ainakaan muista sellaista tilannetta. Vuosikymmeniä myöhemmin kuulin, että hän oli jossain vaiheessa omistautunut lähetystyöhön ulkomaille. Kun heinäkuussa kuulin uutisista tuon kauhean uutisen, mielessäni kyllä käväisi paha aavistus, koska tiesin missä maassa hän oli työskennellyt. Kun sitten tieto minulle tuli, tuo nuoruuden muisto palautui mieliini.

Nyt palaan taas tuohon lehteen. Lähetystyö oli kirjoittajan mukaan Erjan elämän syvin tarkoitus. Hän koki työn tuossa maassa kutsumuksekseen. Tekstissä viitataan erääseen Raamatun kohtaan, joka korostaa yhteyttä Jumalan rakkauteen. Lainaan erään kohdan muistokirjoituksesta: ”Työnsä kautta hän sai mahdollisuuden osoittaa, että vihan ja väkivallan, ihmisarvon riiston ja kahlitsemisen, tietämättömyyden ja köyhyyden toivottomuuden maailmassa on läsnä vieläkin väkevämpi todellisuus”. Sitten kuvataan hänen luonnettaan, joka oli aivan toista kuin minun muistelossani. Kuvauksesta näkyi, että Erja oli kypsynyt tehtäväänsä ja elänyt täysillä vakaumuksensa mukaisesti.

Muistokirjoituksen tekijä korostaa, että Erja sai olla toivon ja tulevaisuuden rakentaja niille lähimmäisille, jotka ”omassa ympäristössään eivät ole mitään, eivät omista mitään, eivät voi opiskella mitään, eivätkä voi halutessaan tavata ketään”.

Erja oli siis päätynyt työhönsä kristillisen vakaumuksensa pohjalta, ja valinta oli tehty jo varhain. Joku toinen voi päätyä samanlaiseen työhön muun vakaumuksen kautta.

…..

Palaan vielä alun pohdintoihini. Jätin tosiaan tuon uskonnollisen liikkeen. Juttuni alkuosasta pystynee päättelemään, miten tuon liikkeen ihmisiin nykyisin suhtaudun. Kasvoin siitä irti eikä minulla jäänyt erikoisemmin kaunaa. Jouduinhan minä tietysti hankaliin tilanteisiin, kun alettiin kysellä uskon asioista. Ne olivat tilanteita, joista oli selviydyttävä hienotunteisesti. Koen lapsuuteni ja nuoruuteni tuttaviin kuitenkin edelleen jonkinlaista henkistä yhteyttä, vaikka harvoin heitä tapaankin.

Muutin opiskelemaan toiseen kaupunkiin, mikä oli tietoinen ratkaisuni.  Uudessa asuinpaikassani menin kristilliseen opiskelijayhteisöön, joka oli uskonnolliselta sisällöltään mahdollisimman etäällä omasta lapsuuden uskonpiiristä. Vierastin liiallista hengellistä ”sanahelinää”.  Haavoja oli lapsuuden uskostani jäänyt, mutta aloin hoitaa niitä.

Opiskeluaikani selkeytti omaa maailmankatsomustani ja pidän sitä tärkeänä vaiheena elämässäni. Mutta kun opinnot loppuivat ja siirryin työelämään. Opiskeluajan uskonnolliset yhteydet jäivät taakse, niin pitikin. Olin saanut sieltä tarvitsemani. Olin irti kaikesta, mutta tarpeeksi vahva jatkamaan elämän tietäni eteenpäin.

Tänään ottamani kuva

Eräässä nettilehdessä oli kerran uutinen henkilöstä, joka oli lähtenyt ovet paukkuen eräästä toisesta uskonnollisesta liikkeestä. Hän tunsi kokeneensa rajua painostusta, mikä oli jättänyt häneen pahat jäljet. Silti hän jutussa toteaa, että liike on edelleen osa häntä, ”se ei lähde sielusta”. Löysin tuosta lainauksesta myönteisyyden henkeä, yhteisyyttä, joka sieltä jostakin pilkottaa pahuudesta ja väärinkäytöksistä huolimatta. Tietysti on aivan liian paljon niitä tapauksia, jolloin uskonyhteydestä irtautuminen voi ajaa itsetuhoon.

Haluan vielä käsitellä yhtä aihetta sivuavaa asiaa: uskonnollista kokemusta.  Monille ihmisille pelkkä kristillinen perinne riittää. Ja harvassa minunkin uskonnolliset kokemukset ovat. Joskus kauan sitten koin jotain sen tapaista Moskovassa Tretjakovin galleriassa nähdessäni Aleksandr Ivanovin maalauksen Kristus ilmestyy kansalle. Se vaati sen tietyn hetken. Musiikista otan esimerkin Andrei Tarkovskin elokuvasta Uhri (Offret). Sen loppukohtauksessa unkarilainen Julia Hamari laulaa aarian Johann Sebastian Bachin Matteus-passiosta Erbarme Dich. Laulu sinänsä ei tuo kokemusta, vaan se tilanne. Miehen maailma on sortunut. Hän on menettänyt kaiken. Hän voi vain huutaa armoa, jos jaksaisi. Elokuvan loppuhetkillä näkyy toivon pilkahdus. Niin minä sen koin.  Aariassa alton ja viulun vuoropuhelu on mykistävä. Se on kuultavissa ja nähtävissä täällä: http://www.youtube.com/watch?v=aPAiH9XhTHc . Tämä versio on mielestäni Tarkovskilta oiva löytö. Olen turhaan yrittänyt etsiä mitään henkistä ulottuvuutta muiden artistien versioista. Haluan näillä esimerkeilläni kertoa myös sen käsitykseni, että usko ja uskonnollisuus on kovin henkilökohtainen kokemus. Kun nyt katson wikipediasta Ivanovin maalausta, en koe mitään uskonnollista. Yritän ehkä saada kiinni taiteilijan ajatusta hänen saatua maalauksensa valmiiksi 20 vuoden työskentelyn jälkeen.

Loppuun päätin lopulta laittaa vain erään runon. Olen sen joskus kirjoittanut muistivihkooni. Se on runoilija Niilo Rauhalan kokoelmasta Aavistus ja ihme vuodelta 2005. Siinäpä meille itse kullekin miettimistä.

Tie ei tule kävellen valmiiksi.

Se on jo valmis,

kun lähdet liikkeelle.