ROMAN POLANSKIN ELÄMÄÄ JA ELOKUVIA: PIANISTI (THE PIANIST 2002).

Johdannoksi

Roman Polanski henkilönä ja elokuvaohjaajana kiinnostaa. Elokuvasta Vuokralainen  olen jo kirjoittanut:  http://perttueemeli.blogspot.fi/2014/05/roman-polanskin-vuokralainen-la.html .  Vuonna 2002 ilmestynyt Pianisti tulee mainituksi toisessa yhteydessä: http://perttueemeli.blogspot.fi/2014/05/i.html . Aloin kirjoittaa Pianistista, mutta loppujen lopuksi se jäi kesken. Monet asiat jäivät askarruttamaan mieltä ja päätin odottaa parempaa hetkeä. Aivan samanlainen tilannehan minulla on muutamien muiden kirjoitusten kanssa, mm. Andrei Tarkovskin Andrei Rublevin .

Miksi Polanski? Nuorempana katsoin hänen elokuviaan. Hän oli kiinnostava, mutta aina yksi muiden joukossa. Eivät ne mitään elämäni elokuvia olleet. Polanskin parhaimpiin katsottu Rosemaryn painajainen oli katsomisen arvoinen ja taitavasti tehty, mutta pidin sitä vain kauhuelokuvana.  Akira Kurosawan elokuvia näin paljon opiskeluaikana elokuvakerhossa ja kiinnyin niihin. Kun vuosi-pari sitten näin uudestaan Seitsemän samuraita, se iski suoraan sydämeen, paljon syvemmin kuin silloin nuorempana.  Niin ikään mieleeni ovat jääneet eräät Robert Bressonin elokuvat, mm. Balthazar-aasista kertova elokuva, jonka katsoimme kerran kahdestaan televisiosta uskonnollisen isäni kanssa.  Hän vaikuttui siitä kovasti, minulle se oli tuolloin jo toinen katsomiskerta. Lisäksi voisi suosikeistani mainita puolalaisen Andrzej Wajdan ja unkarilaisen Miklós Jancsón elokuvat.  Tämä veto Polanskiin on vain syttynyt uudestaan samaan aikaan, kun kirjoitan tätä blogiani. Lisäksi koen ehkä jonkinlaista sympatiaa häntä kohtaan, kun hän on joutunut nyt vanhempana niin paljon kärsimään ikivanhan raiskaustapauksen vuoksi. Polanski on käsitellyt tapauksen uhrin kanssa ja uhrikin pitää Amerikan oikeuslaitoksen ja myös median ajojahtia  paljon pahempana asiana kuin itse raiskausta.

Mutta mennään elokuviin.  Yö ei tunne armoa (Death and Maiden 1994) puhutteli minua paljon, mutta sen monitulkintainen loppuratkaisu kuin myös näyttelijöiden roolisuoritukset jäivät siinä määrin vaivaamaan, että siihen tuskin palaan, vaikka olen samasta aiheesta nähnyt 90-luvulla erään keskinkertaista vähän paremman näytelmän.  Olen vastikään katsonut elokuvan Bitter moon (Katkera kuu 1992), joka on hieman pimentoon jäänyt parisuhdetematiikkaan keskittynyt filmi. Siinä on hyvin ”polanskimainen” ilmapiiri, se yllättää ja shokeeraa.  Polanskin ihailijana olen tottunut, että mitään tavanomaista ei häneltä ole odotettavissakaan. Se on kiinnostava siitäkin syystä, että se liittyy Polanskin kolmanteen avioliittoon Emmanuelle Seignerin kanssa. Lisäksi siinäkin on viitteitä ohjaajan varhaisempaan tuotantoon, kuten Inhoon (1965).  Pöydälläni on odottamassa katsomistaan vuonna 2011 valmistunut Carnage.  Odotan uteliaana, sillä tämän jutun lopussa käsittelemäni Pianisti on uusin katsomani Polanskin elokuva.

Paul Wernerin Henkilökuvan Roman Polanskista (Minerva, 2014) hankin jo hyvissä ajoin, ja kirjahyllylläni se oli odottanut oikeaa hetkeä. Jokin päivä sitten otin sen käsiini. Aloin lukea satunnaisesta kohdasta keskipaikkeilta. Kirja vei eteenpäin. Ja nyt se on tullut kahlattua kutakuinkin kokonaan. 

Laitoin laajan otsikon, sillä ainakin aion kirjoittaa aiheesta muutaman jutun. En kuitenkaan aio syventyä hänen jokaiseen naissuhteeseen, en erinäisiin yksityiselämän hulluihin kausiin enkä villiin luomisen vimmaan monine toteutumattomine elokuvahankkeineen. En liioin kerro ikuisesta painimisesta rahapulan kanssa. Polanskihan nautti ylellisestä elämästä, tuhlasi sen vuoksi nopeasti pienet ansionsa ja oli välillä keppikerjäläisenä runsaslukuisten ystäviensä tuen varassa.

Toki eräitä naissuhteita aion käsitellä ja ehkä myös tätä skandaalia, johon yllä jo viittasin. Polanskin 

Puolassa vietetty nuoruus on myös jännittävä kausi pienikokoiselle miehelle, joka ensiksikin halusi elokuva-alalle ja joka tavoitteeseensa päästäkseen joutui tekemään paljon työtä. Ai niin, tuo pienikokoisuus saattoi haitata näkyvyyttä, mutta sen ansiosta nuorukainen sai kuitenkin luoduksi itselleen vahvan egon, joka näkyi hänen persoonassaan ja antoi voimia vastoinkäymisissä. Hän oli mm. ohjaajana diktaattori, joka riepotteli näyttelijöitään mielin määrin. Yksi kärsijä oli Inhossa näytellyt Catherine Deneuve.

Polanski on syntynyt vuonna 1933 ja hänen pitkään elämäänsä liittyy hyvin runsaasti erilaisia skandaaleja skandaalien perään, luovaa hulluutta ja taitoa selvitä epätoivoisista tilanteista kuiville. Ihme, että hän on ylipäänsä selvinnyt tulematta hulluksi. Siinä häntä lienee eniten auttanut hänen taiteensa. Hänellä on ollut jatkuvasti kuumeinen palo uusiin hankkeisiin. Se on ollut ainoa keino masennuksesta ja syyllisyyden tunnosta eroon. Hänen jok’ikinen elokuvansa ja muut ohjaustyönsä (mm. oopperassa) sekä lähes jokainen näyttelijän roolinsa olisivat kirjoittamisen arvoisia. Nyt Polanski on jo yli 80-vuotias. Hänen viimeisin elokuvansa La Venus A La Fourrure (Venus turkiksissa) ilmestyi viime vuonna. Mitäköhän voimme häneltä vielä odottaa?

On mainittava pari Romanin lapsuuteen liittyvää asiaa. Hänhän on syntynyt Pariisissa, mutta perhe pakeni sieltä isän entiseen kotimaahan, kun toimeentulo oli vaikeaa ja Saksassa valtaan noussut Hitler ja kansallissosialistit herättivät pelkoa.  Perhe joutui tällä tavalla ojasta allikkoon. Roman selviytyi Krakovan ghetosta, mutta pikkupoikaan jäi ikuinen arpi siitä, että hänen raskaana oleva äitinsä murhattiin kaasukammiossa. Isä ja äidin edellisestä avioliitosta oleva sisko selviytyivät. Sisko oli se, joka vei Romanin elokuvateatteriin. Siitä alkoi tuo kiintymys, joka on johtanut pitkään uraan elokuvan ja teatterin saralla ja joka on tehnyt Polanskista selviytyjän. Hänen lapsuutensa suosikkielokuvista mainitsen nyt vain kaksi Carol Reedin (1906-1976) työtä: Neljän tuulen talo (Odd Man Out 1947) ja  Kolmas mies (The Third Man 1949). Palaan niistä ensiksi mainittuun edempänä.

Se oikea Szpilman

Ensimmäinen kirjoitukseni käsittelee natsien miehittämään Puolaan sijoittuvaa elokuvaa Pianisti. Elokuva perustuu puolalaisen pianistin Władysław ”Władek” Szpilmanin (1911 – 2000) heti sodan jälkeen kirjoittamiin muistelmiin.

…..

PIANISTI (THE PIANIST 2002)

Tämä elokuva tulee ensiksi mieleen siitä, että se vei Aki Kaurismäen nokan edestä vuonna 2002 merkittävän Cannesin elokuvajuhlien pääpalkinnon Kultaisen palmun. Tuolloin elokuva jäi katsomatta ainakin kahdesta syystä. Siinä elämänvaiheessa elokuvien katselu ei suuremmin innostunut, toiseksi ei aihekaan tuntunut vetävän puoleensa. Lisäksi harmittelin, kun erinomaisena pitämäni Mies vailla menneisyyttä jäi vaille ykkössijaa, onneksi tuli Grand prix –palkinto.

Tänä vuonna olen katsonut tämän Polanskin muusta tuotannosta poikkeavan erikoisuuden ja totean ykskantaan, että elokuva oli katsomisen ja saamiensa palkintojen arvoinen. Ohjaaja ansaitsee syvän kumarruksen rohkeasta valinnastaan. Elokuva on Polanskin uran merkittävin käännekohta. Se kertoo tosiasioihin perustuen juutalaisen selviämistarinan natsien miehittämästä Puolasta. Näen elokuvan merkittävyyden jo siinä, että ohjaaja palaa menneisyyteensä, lapsuuden traumaattisiin aiheisiin ja miljööhön. Puolan juutalainen Polanski pakeni lapsena Krakovan ghetosta, pianisti Wladislaw ”Wladik” Szpilman selviää kuin ihmeen kaupalla Varsovan ghetosta ja elää sen jälkeen pitkän elämän siirtyen ajasta iäisyyteen 88-vuotiaana vuonna 2000. Polanskin perheestä vain raskaana oleva äiti joutuu kaasukammioon. Szpilman on ainoa selviytynyt perheenjäsen. Hän pääsee pakoon, mutta matka kaasukammioon on hyvin pienestä silmänräpäyksen pituisesta hetkestä kiinni.  Ghetossa hieman etäämpänä muusta perheestä ollut Wladek tulee paikalle, kun lastaukset ovat käynnissä. Hänellä olisi mahdollisuus paeta, mutta side perheeseen on viedä hänet tuhoon. Hän on lähtemäisillään hädissään perheensä perään suun taipuessa jo epätoivoiseen huutoon. Sattumalta hänen kohdallaan on kaukainen sukulainen ja hänen musiikkinsa ihailija, joka oli selviytyäkseen taipunut natsien apuriksi. Hän vetää miehen syrjään ja kehottaa juoksemaan nopeasti karkuun.  Wladek Szpilmanin pakomatka alkaa.

Tämä yllä olevan tilanteen voi katsoa olevan eräänlainen versio Polanskin usein varhaistuotannossaan käyttämästä keinosta, jossa Polanski ”leikittelee” katsojan odotuksilla ja peloilla. Ne on tilanteita, joissa katsoja kokee kauhun hetkiä niin aidosti, että tekisi mieleni huutaa roolihenkilöille järjen sanoja. 

Kauhun hetkiä elokuvassa kyllä riittää. Polanskin elämäkertakirjoittaja Paul Werner kertoo tästä ”leikittelystä” havainnollisemman esimerkin, joka tulee vastaan paljon myöhemmässä vaiheessa. Hän saa pakopaikan eräästä asunnosta, jossa on piano. Hän on vaarallisessa tilanteessa, sillä pienestäkin äänestä naapuri voi ilmiantaa hänet. Szpilman ei pysty vastustamaan kiusausta. Piano on hänen elämänsä eikä hän ollut nähnyt pianoa kuukausiin. Hän nostaa käsiään ja alkaa painaa sormiaan koskettimille.

”…katsoja tietää ja odottaa, että heti seuraavassa hetkessä naapurit kuulevat väistämättä hänen soittonsa, paljastavat hänet ja hänet pidätetään. Leikkaus ja muutettu kuvakulma onnistuvat vain harvoin tuomaan vastaavaa helpotusta kuin katsojan huomatessa, ettei Szpilman oikeasti paina koskettimia. Hänen sormensa soittavat kappaletta, mutta pari senttiä koskettimien yläpuolella – hän kuulee musiikin vain mielessään, katsojat oikeasti.” (s. 315)

Szpilmanin pitkää pakomatkaa ei voi selittää hänen erinomaisuudellaan selvitä hankalista tilanteista. ”Jumalan kone” (Deus ex machina) - tai kutsuttakoon sitä vain pelkäksi sattumaksi - vie häntä tilanteista elävänä eteenpäin. Viime kädessä paikalle ilmestyy sattumalta korkea saksalainen upseeri Hosenfeld, joka pelastaa Szpilmanin varmalta kuolemalta toivoen itse hävityn sodan jälkeen pääsevänsä kuulemaan pianistin soittoa. Jalomielisyys ei hänen elämässään kuitenkaan tuo pelastusta. Jumala – johon mies toivonsa perustaa – ei tuo sattumaa avuksi hänen kohdallaan. Hosenfeld kuolee 50-luvun alussa Neuvostoliitossa vankileirillä (http://fi.wikipedia.org/wiki/Wilm_Hosenfeld  ).

Szpilman joutuu piilehtimään Varsovassa auttajien järjestämissä asunnoissa lukkojen takana viikko- ja kuukausikaupalla, täysin riippuen auttajistaan. Auttajat toimivat erilaisin motiivein ja pienikin viive tai uhkatilanne voi keskeyttää avun, jolloin Szpilman nääntyisi elävältä kopissaan. Pienikin äännähdys voi paljastaa naapurille, jolloin ilmianto on todennäköinen. Sitten hän hoippuroi raunioissa ahmien aliravitun ahneudella kaiken ravintoa muistuttavan. Sitten hän kohtaa tuon upseeri Hosenfeldin, kahden kesken. Siinä kohtaavat toisensa silmästä silmään kaksi ihmistä, joista toinen uskoo jo loppunsa tulleen. Kuultuaan, että Szpilman on pianisti, Hosenfeld pyytää tätä soittamaan. Raunioitunut talo toimii saksalaisten työtilana ja siellä sattuu olemaan ehjänä säilynyt piano. Szpilman soittaa kuin henkensä kaupalla (http://www.youtube.com/watch?v=jHfQCfUTlXE ). Yhteys löytyy. Hosenfeld käy tuomassa ullakolla piileskelevälle Szpilmanille ruokaa, kertoo rintamalinjoista ja Saksan yhä lähenevästä tappiosta, antaa pois paetessaan lahjaksi oman upseerin manttelinsa, mikä melkein koituu hänen tuhokseen, kun puolalaiset sotilaat hänet löytävät. Siinäkin tilanteessa luodit lopulta kiertävät Szpilmanin.

Paul Wernerin muistelmista käy ilmi, että Hosenfeld oli auttanut lukuisia juutalaisia ja myös muita puolalaisia. Jerusalemin Yad Vashem –museo on nimittänyt hänet Oscar Schindlerin lailla ”Vanhurskaaksi kansojen keskuudessa” . Tosiasiassa Hosenfeld ei siis pelastanut Szpilmania tämän taiteen vuoksi, niin kuin elokuva antaa ymmärtää.

….

Elokuvan alkuvaiheessa – ennen kuin muureja juutalaisalueen ympärille oli alettu rakentaa – on mielenkiintoista nähdä Szpilmanin perheen sisällä näkyvä vilpitön optimismi. He eivät ole tietoisia tilanteen oikeasta kulusta. Natsi-Saksa ei ole vielä näyttänyt todellisia kasvojaan. Ylempään keskiluokkaan kuuluvan Szpilmanin perheen elämä tuntuu turvalliselta ja kaikkiin juutalaisvastaisiin uutisiin ja toimiin ei ymmärretä suhtautua vakavasti. Ne eivät vihjaa mitään. Elämä jatkuu. On tilanne, jossa Wladek vie tyttöystävänsä kahvilaan, häneltä evätään sinne pääsy juutalaisuutensa vuoksi. Tilanne järkyttää, mutta mitään ei ole tehtävissä. Se mitä pian holokaustissa ja ghetoissa on pian tapahtuva, on täysin käsittämätön vaihtoehto. Ei sellainen tule edes mieleen. Elokuvan vahvuus on juuri tässä, että se näyttää hyvin aidosti perheen naiiviuden ja sinisilmäisyyden. Kaikki tuntuu menevän hyvin, juutalaisvastaiseen ilmapiiriin – mikä on täytynyt olla hyvin näkyvästi esillä myös Puolassa – ei suhtauduta vakavasti.

Koin elokuvan heikkoudeksi sen, että kun toimiin juutalaisia vastaan ryhdytään, kauhukuvat lähes räjähtävät silmille ja viimein ihmisiä aletaan ohjata ghettoon, niin Szpilmanin perhe kuin kaikki muutkin juutalaiset tuntuvat alistuvan päätökseen hyvin välinpitämättömästi. Ehkä tekijät ovat kuitenkin olleen oikeassa.

Miksi juutalaiset alistuivat kohtaloonsa niin helposti? Määräystä noudatettiin vastaan panematta. Ihmiset tuntuivat olevan välinpitämättömiä. Ikään kuin he olisivat ansainneet sen. Tähän ongelmaan olen viitannut kirjoituksessani elokuvasta Vuokralainen. Käsittääkseni heillä oli voimakas tahto elää. He vain halusivat tällaisesta hulluudesta mahdollisimman nopeasti pois.  Mieli oli kai siinä, että he halusivat antaa periksi niin paljon kuin mahdollista, periksi antaminen ja sopeutuminen oli osoittautunut vuosisatojen aikana vieraissa kulttuureissa, erilaisissa ja erimittaisissa vainoissa järkeväksi tavaksi selviytyä. Ei odotettu, että se oli johtava mielettömään joukkotuhoon, holokaustiin, hulluuteen.

Elokuvan alkupuolella on kohtauksia, jotka kertovat juutalaisten närkästyksestä ja halusta protestoida, mutta lopulta alistumisesta. Kun luetaan uutinen hihamerkkien käytöstä, se tuntuu älyttömältä määräykseltä. Sitä ei ensi alkuun haluta tehdä, mutta kuitenkin pian kaikilla on hihamerkki. Toinen tapaus on rahan puute. Kallis ja arvokas piano halutaan myydä. Huijari maksaisi siitä vain pilkkahinnan. Miehelle huudetaan päin naamaa, kuitenkin sitten suostutaan, kun ei nähdä muuta vaihtoehtoa selviytyä.

Tämän kirjoitin muistiin elokuvaa katsellessa:

-          Miksi sallimme tehdä tämän? Meitä on […..]  ja sallimme viedä lahdattavaksi.

-          Taistellako tässä pitäisi.

En mene takuuseen, että tämä on aivan sanatarkka lainaus, mutta kokonaan mielikuvituksesta en tätä ole muistiin voinut panna. Enkä halua katsoa elokuvaa uudelleen, sillä se voi pilata ensivaikutelmani.

…..

Werner kertoo, että Carol Reedin elokuvat Neljän tuulen talo (1947) ja Kolmas mies (1949) tekivät Polanskiin lapsena suuren vaikutuksen. (s. 23). Neljän tuulen talosta tuli Wernerin mukaan sittemmin Polanskin koko elämää määrittävä elokuvakokemus. Sen hän oli katsonut ”niin monta kertaa kuin suinkin oli pystynyt” (s. 23).

”Siinä James Mason näyttelee haavoittunuta IRA:n sotilasta, joka pakenee vankilasta ja piileskelee englantilaisilta poliiseilta puolen vuoden ajan. Lopussa nähdään Belfastissa takaa-ajo, joka päättyy sotilaan kuolemaan.” (s. 311)

Werner löytää tästä yhteyden Pianistiin. Hän viittaa puolalaiseen elokuvakriitikkoon Maria Kornatowskaan, joka on kiinnittänyt huomiota siihen, että monet holokaustista selvinneet jakoivat erään yhteisen tunteen, kahden täysin vastakkaisen yhtäaikaisen pelon: klaustro- ja agorafobian (ahtaanpaikan- ja aukiokammon). Muurien ja aitojen ympäröimissä, usein täpötäyteen ahdetuissa ghetoissa he kokivat ahdistusta, ja avoimilla paikoilla he tunsivat olevansa eristettyjä muista vangeista ja suojattomia miehittäjiä kohtaan.

Puolalainen elokuvakriitikko oli varma siitä, että Polanskin oli pienenä poikana ghetossa täytynyt kokea samanlaisia tuntemuksia. Kornakowski on löytänyt nämä tuntemukset kaikista Polanskin alkukauden elokuvista vuoden 1976 Vuokralaiseen asti.  Vuokralaisen katson tuntevani hyvin. Olin siitä löytävinäni totalitarismin maailmaa.  Kun tarkemmin muistelee, niin esimerkiksi lähes tyhjässä kirkossa päähenkilö kokee selkeästi ahdistusta. Katsoin sen tosin johtuvan katolisuuden kritiikistä. Klaustrofobiasta tulee mieleen enemmänkin esimerkkejä, mutten niihin nyt puutu.

Werner toteaa, että Kornatowskan esittämä väite koskee myös Pianistia, jopa korostetusti. Tähän yhteyteen Werner tuo esille Carol Reedin Neljän tuulen talon: ”myös tässä elokuvassa on nähtävissä, miten vangin ahdistus neljän seinän sisällä muuttuu takaa-ajetun suojattomuuden tunteeksi” (s. 311). Jo lapsuudessa elokuva oli Polanskille keino työstää traumaattisia tilanteita. Näin on myös ohjaajan omassa tuotannossa.

…

Varsinainen Władysław ”Władek” Szpilman kirjoitti muistelmansa muistiin välittömästi sodan päättymisen jälkeen vuonna 1946. Wernerin mukaan hän teki sen pystyäkseen vapautumaan kokemuksistaan sisäisesti (s.301). Hän rakasti taidettaan ja halusi jatkaa uraansa. Szpilman ei ehtinyt nähdä Polanskin elokuvaa, sillä hän kuoli kaksi vuotta ennen sen valmistumista. Hän tapasi Polanskin ja oli iloinen elokuvahankkeesta. Kuitenkaan omiin muistelmiinsa hän ei halunnut enää vanhuksena palata.

Polanski koki luonnollisesti Szpilmanin muistelmat läheiseksi. Hänellä oli ollut samanlaisia kokemuksia, tosin pienenä lapsena eikä paikkana ollut Varsovan vaan Krakovan ghetto. Mutta sekä Polanski ja Szpilman ovat taiteilijoita. Werner korostaa, että juuri taiteensa vuoksi Szpilman pystyi säilyttämään henkensä (s.302). Taide oli Wladek Szpilmannille koko elämä. Ilman tuota elämän janoa hän olisi murtunut. Hän hoippui hulluuden rajoilla. Aivan kuin vertailun vuoksi elokuvassa näkyy myös näitä järkensä menettäneitä ihmisiä.

Lainaan vielä Werneriä:

”Szpilman ei ollut mikään yli-inhimillinen sankari, ei vastarintataistelija eikä pyyteetön toisten pelastaja. Hän oli [… ] mies, joka vain yritti selviytyä barbarismin ajasta: hän oli yksinkertaisesti hädässä oleva ihminen, joka saa enemmän apua kuin mitä pystyy itse muille antamaan. Hän ei pysynyt hengissä vain saamansa avun, sattuman ja uskomattoman onnensa vuoksi, vaan myös – tai Polanskin näkökulmasta: juuri – sen ansiosta, että uskoi vankkumattomasti taiteeseensa. Se oli kokemus, jonka Polanski pystyi ymmärtämään hyvin ja myös allekirjoittamaan oman elämänkokemuksensa osalta.” (s.302)

Werner toteaa, että ennen kaikkea Szpilmania ja Polanskia yhdisti vaistonvaraisuus. He reagoivat ulkoisiin oloihin vaistonvaraisesti pakenemalla ja piileskelemällä. Heillä oli kovin pienet mahdollisuudet vaikuttaa itse selviytymiseensä.

Elokuvasta olisi paljon kerrottavaa. Mieleeni on jäänyt Szalas-niminen mies, joka tekeytyy Szpilmannin auttajaksi. Hän kuitenkin vain kerää pianistin nimissä hyväuskoisilta ihmisiltä lahjoituksia, jotka hän pitää itsellään. Samaan aikaan Szpilman itse melkein nääntyy ravinnon puutteessa.  On tilanne, jossa hän on kuolla keltatautiin. Siinä avun tuo vanha ystävä Dorota. Hänen ja Wladekin romanssista annetaan elokuvan alussa viitteitä, ja yllä on mainittu esimerkki eräästä järkyttävästä kahvilakäynnistä.  Nyt Dorota on viimeisillään raskaana ja naimisissa toisen miehen kanssa.

Werner kirjoittaa Polanskista tämän omiin lapsuuden ghettokokemuksiin viitaten:

”Pakovaisto ankkuroitui syvälle hänen psyykeensä ja oli sen vuoksi myöhemminkin hänen ainoa reagointitapansa tilanteisiin, joihin hän ei tuntenut olevansa valmis ja jotka uhkasivat nujertaa hänet. Hän toimi näin välittämättä syyllisyyteen tai vastuuseen liittyvistä kysymyksistä.” (s. 303)

Tämä lainaus kertoo jotain olennaista Polanskin elämänvaiheiden yhteyksistä lapsuuden kauhukokemuksiin.

Lähteet:

Werner, Paul: Roman Polanski. Henkilökuva. Saksan kielestä kääntänyt Juho Nurmi. Minerva 2014.

Polanski, Roman: Roman. Suomentanut Risto Mäenpää. WSOY 1984.