Juri Oleša: Kateus

I.

Juri Oleša

Neuvostoliitto eli seitsemisen vuosikymmentä jättäen perinnökseen ajassaan mukana hengittävän kirjallisuuden monenlaisine ihmiskohtaloineen. Yksi merkittävä nimi on Juri Oleša (Юрий Олеша 1899 – 1960), jonka ura tuntuu joutuneen unohduksen rajamaille. Hänen elämänsä kaari ulottui Stalinin ajan yli. Kouluikäisenä runoilijan alkuna, vielä Odessassa asuessaan hän innostui vallankumouksesta. Hän muutti 20-luvun alussa Moskovaan ja loi tuona neuvostokirjallisuuden hedelmällisimpänä vuosikymmenenä suppeasta tuotannostaan olennaisimman. Kolmekymmentäluvulla hän irtisanoutui sosialistisen realismin esteettisistä periaatteista, joutui syrjään ja vaikeni vuosikymmenen puolivälissä kokonaan. Hän hävisi kuin tuuleen eikä hänestä hänen kotimaassaan puhuttu, kirjoitettu tai kuultu mitään. Kuin ihmeen kaupalla hän kuitenkin selvisi Stalinin puhdistuksista hengissä, joutumatta edes vankilaan. Sota-ajan hän eleli evakuoituna kaukana Ašhabadissa (Turkmenia). 50-luvulla suojasään aikaan hänen vanhat teoksensa palasivat kirjakauppojen hyllyille.  Mieskin palasi, mutta alkoholismi oli jättänyt jälkensä. Kirjoittajana hän ei paljoa enää saanut aikaan, jätti kuitenkin kuollessaan jälkeensä muistelmansa.

Oleša ei todellakaan paljoa julkaissut. Hänet tunnetaan lähinnä romaanistaan Kateus (Зависть 1927). Se syntyi NEP-kaudella, jolloin ilmestyi paljon muutakin kiinnostavaa. Sen on Esa Adrian suomentanut (WSOY 1967). Lisäksi on suomennettu jo 1924 kirjoitettu lastenkirja Kolme paksua (Три толстяка 1928), joka sai aikanaan kotimaassaan paljon lukijoita. Keskityn nyt hänen pääteokseensa, jonka suomentamisessa Adrian on jälleen kerran onnistunut loistavasti.

Kannessa on Ivan Babitšev knalli päässä tyynynsä kanssa 

Englanniksi romanista voi lukea täältä: http://www.sovlit.net/envy/ (summary in english).

Kateus on ilmestynyt vuonna 1927. Se on nuoren neuvostokirjallisuuden modernismia, uudenlaista lähestymistä ajankohtaisiin tapahtumiin mutta toisaalta kuitenkin vähintäänkin ohuella langalla kiinni venäläisen kertomakirjallisuuden ja toki myös maailmankirjallisuuden perinteessä. Olen sen lukenut joskus opiskeluaikoinani 70-luvulla. Se oli toisaalta villin kiehtova, toisaalta vaikeaselkoisuudessaan haastava lukukokemus. Olin aiemmin perehtynyt venäläisessä kirjallisuudessa lähinnä perinteiseen kertomaperinteeseen. Oleša tuokin sitten eteeni aivan erilaisen teoksen, josta käytännössä puuttuu selkeä juoni ja henkilöhahmot jäävät muutamalla vedolla ”huitaistuiksi” karikatyyrimaisiksi luonnoksiksi. Yhtä kaikki heidän kauttaan avautuu NEP-aikaa parodioiva absurdi, oman yhteiskuntansa mullistuksia heijastava maailma, jossa perinteitä kyseenalaistaen irvaillaan uuden ajan ilmiöitä.

Tuolta 70-luvulta muistan, että räväkän alun jälkeen en tahtonut millään päästä lukuprosessissani eteenpäin. Ei se johtunut modernismista, neuvostokirjallisuudesta minulla vain sattui olemaan toisenlaisia odotuksia. Sekavalta romaani tuntui, mutta sisu ei antanut periksi. Ja vauhtiin päästyäni vetovoima vain tihentyi. Henkilöhahmot jäivät kyllä hämäriksi, en jäänyt upoksiin, luku sujui lentäen. Se oli erikoista tajunnanvirtaa, jonka sisältöä en olisi tuolloin pystynyt analysoimaan (en toki paljoa nytkään). Eteenpäin minua auttoi nimenomaan tuo otsikossa mainittu kateus. Se oli ensinnäkin hyvä valinta romaanin nimeksi. Puhuttiinhan tuolloin, että kateus olisi myös suomalaiskansallinen ominaispiirre. Kiinnosti vilkaista asiaan myös venäläistä näkökulmaa. Tuolloin kateus tuntui huokuvan kaikkialta romaanin tapahtumista. Nyt uudelleen luettuani hieman ihmettelen noita tuntemuksiani.

Lukiessani romaania uudestaan kateuden lisäksi romaanista löytyy paljon muuta. Ensinnäkin romaanin kieli on todella herkullista. Kaikin aistein (tunto, maku, kuulo, haju ja näkö) sen mukana eletään ja koetaan. Lukeminen on nautintoa, vaikkei kaikkea pystyisikään vastaanottamaan. Meno on välillä hullua, eteenpäin kuitenkin kiidetään suurin odotuksin.

 Kateutta käsitellessään kirjailija on osoittanut kaukonäköisyytensä. TV-keskustelussa (http://tvkultura.ru/video/show/brand_id/20921/episode_id/283418/ ) joku asiantuntija sanoo, että romaanin nimenä pitäisi olla viha. Siitä olen eri mieltä. Kyllä vihan tuntemukset nousevat juuri kateudesta. Toki kateus on sanana myös myyvempi kuin viha. Tekijä on kuitenkin sanomansa sisäistänyt. Näkökulma laajentuu, osattomille jää vain kateus ja mitä siitä sitten versookin.

Toisaalta Kateus on romaani hullusta NEP-kaudesta, palanen historiaa, toisaalta päähenkilö Kavalerovin kautta romaani omalla satiirisella tavallaan liittyy venäläiseen kirjalliseen perinteeseen. Jo Nikolai Kavalerovin nimi sen kertoo. Siinä on sarkasmia: Kavalerov – ”kavaljeeri”. Se viittaa juuri tuohon ”liian ihmisen” tai ”turhan ihmisen” (лишний человек) kirjalliseen perintöön. Tämän perinteen edustajia ovat Puškinin Evgeni Onegin, Lermontovin Petšorin, Gontšarovin Oblomov, Turgenevin Bazarov ym.

Lisäksi siinä on jonkinlaista eskatologiaa (vai voisiko sitä kutsua ”kommunistiseksi parodiaksi”?). Tulevaisuus on kaikessa läsnä ja kademieli liittyy myös tulevaisuuden odotuksiin. Toiset osaavat katsoa eteenpäin. Ja annan ajatuksen viedä. Oleša aivan kuin ennakoisi, mihin kaikki johtaa. Ainakin Volodjan kirjeestä Andrei Babitševille voi aistia alustaa tulevaisuuden terrorille (katso alempana oleva lainaus sivulta 83).  Mutta nyt taidan mennä harhaan. Tulevaisuus on vain sivujuonne. Ei romaanissa varsinaisesti siitä ole kyse.

Hurjan menon jälkeen romaanissa palataan kiltisti venäläisittäin pullean leskirouvan huomaan. Seesteinen loppu nostaa välinpitämättömyyden tunteista tärkeimmäksi. Selviämisen strategia jää pintaan ja malja nostetaan välinpitämättömyydelle. Kaksi kademielistä kapinoitsijaa Ivan Babitšev ja Nikolai Kavalerov tyytyvät osaansa.

Romaani herätti aikanaan kovaa polemiikkia. Olisi ihme, jos se ei olisi herättänyt. Venäläinen kirjallisuus oli osa eurooppalaista kulttuuriperinnettä. Käytiin kovaa polemiikkia eri suuntausten välillä. 20-luvulla oltiin vielä ymmärtäväisiä rajuillekin kokeiluille. Romaani käsittelee aikansa arvoristiriitoja niin absurdisti kuin on aikakin. Ristiriidat kärjistyvät tappouhkauksiin. Kaksi romaanihenkilöä kuolee. Niistä toinen toteutuu sadussa, toinen unessa. Mutta väliin kaikki tuntuukin vain kuvittelulta. Ei kirjaa lukiessa tule aina selväksi, millaisessa todellisuudessa milloinkin liikutaan. Onneksi lopussa rauha palaa maailmaan.

II.

Menen syvemälle romaanin yksityiskohtiin. Romaanin keskeiset henkilöt ovat juoppo taiteilija Nikolai Kavalerov, johtaja Andrei Petrovitš Babitšev, hänen veljensä Ivan Petrovitš Babitšev, Andrein ottopoika Volodja Makarov, Ivanin tytär Valja ja Nikolain naapuri, leskirouva Anetška. 

Nikolai Kavalerov on 27-vuotias sopeutumaton uudesta yhteiskunnasta syrjäytynyt individualistinen taiteilijasielu, baareissa viihtyvä juoppo. Oleša itse on myöntänyt, että hahmossa on paljon kirjailijan omia piirteitä, vaikkei ihan täydellinen alter ego olekaan. Myös iät osuvat yksiin. Nikolai vihaa ja kadehtii kaikkia niitä, jotka ovat sopeutuneet uuteen yhteiskuntaan ja löytäneet itselleen elämäntehtävän. Hänessä on myös alemmuudentuntoa ja avuttomuutta, joka välillä nousee epätoivoksi.

Andrei Babitšev on Nikolain vastakohta, suuren makkarakonsernin johtaja. Hänen unelmansa on valtava ”Neljännesruplaksi” (четвертак) kutsuttu ruokala, jättiläistalo, jota ollaan parhaillaan rakentamassa. Hän poimii kadulta kapakan luota kodittoman, humalaisen Nikolain ja ottaa tämän turvaan asuntoonsa. Nikolai saa tyhjillään olevan sohvan majapaikakseen, kun siinä yleensä oleileva jalkapalloilija Volodja Makarov sattuu olemaan matkalla. Nikolai kokee olevansa vain Andrei Babitševin narri. Hän inhoaa auttajaansa, mutta huomaa kuitenkin olevansa hänestä riippuvainen. Viha yltyy, kun hän huomaa oman avuttomuutensa tämän rinnalla.

Volodja Makarov on urheileva, Nikolain silmissä asenteiltaan ylimielinen kommunistinuori ja rautatieläisen poika, jonka Andrei Babitšev on ottanut pikkupoikana hoiviinsa aikoen kasvattaa hänestä seuraajaansa. Hän on itsevarmuutta uhoava uuden ihmisen tyyppi. Hän on jalkapalloilija, joka valmistautuu urheilu-uransa suurimpaan koitokseen: Saksaa vastaan käytävään ystävyysotteluun.

Ivan Babitšev on makkaratehtailija Andrein veli. Veljesten suhteet ovat kuitenkin hyvin tulehtuneet. Ivan on tragikoominen hahmo, jollainen lienee pystynyt kehittymään vain Neuvostoliiton 20-luvun kulttuuripoliittisessa sekamelskassa. Ivan on teknokraattisesti ajattelevan Andrein vastakohta. Hänestä on hyvin vaikea luoda yksioikoista kuvaa. Toisaalta hän on keksijä ja luova insinööri. Hän on kehittänyt tulevaisuuden auton Ofelian, joka kykenee monenlaisiin ihmeisiin.  Toisaalta hän on paikasta paikkaan rientävä provokaattori, jonka tarkoituksena on aikaan saada ihmisissä hämmennystä. Hänen teoriansa mukaan uudessa yhteiskunnassa perinteiset tunteet jäävät syrjään. Siksi hän suunnittelee tunteiden salaliittoa, jossa perinteisille tunteille annettaisiin vielä tilaa ennen viimeistä syrjään joutumistaan. Ivanin järjestämistä hullutteluista tulee mieleen tuon ajan taitelijaryhmä OBERIU, joka järjesti kaikenlaisia äärimmäisyyksiin meneviä tempauksia. Nikolai Kavalerov ja Ivan ystävystyvät, suhde on kuin mestarilla ja oppipojalla.

Valja on Ivanin teini-ikäinen tytär, josta isä on halunnut luoda viimeisen esimerkin perinteisestä naisesta. Hän on kuitenkin valinnut itse toisen tien ja mennyt setänsä Andrein mukaan. Hän rakastaa Volodjaa. Ivan kokee veljensä Andrein viekotelleen tytön luoksensa ja kantaa siitä kaunaa veljelleen.

Anetška Prokopovitš on leskirouva, joka asuu samassa talossa Kavalerovin kanssa ja itse asiassa samassa huoneistossa kuin Kavalerov. Kyseessä on ns. yhteisöasunto. Tuolloin oli Moskovassa aivan huutava asuntopula, ihmiset asuivat monenlaisissa koloissa.  Kavalerovilla on tuossa Anetškan naapurissa oma huone, mutta hän joutuu siitä häädetyksi. Sitten makkaratehtailija Andrei ottaa Kavalerovin omalle sohvalleen asumaan. Kun sitten Kavalerov Volodjan palattua sieltä karkotetaan, Nikolai hakeutuu Anetškan luo. Anetška on tyypillinen pullea venäläisnainen, joka huolehtii avuttomasta Nikolaista. Nikolai maksaa tälle vuokraa, että voi nukkua mieheltään perimänsä valtaisan sängyn takana. Nikolai inhoaa naista, mikä tulee kyllä romaanissa näkyviin kaikkien aistien kautta. 

Anetška on Nikolaille ongelmallinen tapaus, jota ilman hän ei selviä. Hän inhoaa tätä, mutta joutuu kuitenkin aina palaamaan tämän luokse. Nikolai sättimisestä huolimatta tämän rakkaus ja kiinnostus ei laannu. Anetška jopa hoitaa Nikolaita tämän sairastuttua.

Ofelia on Ivanin kehittämä ja rakentama ihmeellinen auto, kone joka pystyy kaikkeen mahdolliseen ja miltei mahdottomaankin. Mikähän tämä kone sitten konkreettisesti on? Järkevää selitystä sille ei voi antaa. Se on parodiaa. Elettiin teollistumisen ja koneiden voiman aikaa. Esimerkiksi Fritz Langilta oli samoihin aikoihin ilmestynyt koneiden valtaa ylistävä elokuva Metropolis (1927): http://fi.wikipedia.org/wiki/Metropolis_%28elokuva%29. Tätä ajan henkeä kuvaamaan Oleša tuo romaaniinsa Ofelian. Nimi tulee Shakespearen Hamletista, rakkaudesta hulluksi tulleelta tytöltä.

Toisaalta kone ”…pystyy räjäyttämään vuoria. Se osa lentää. Se nostaa esineitä. Se murskaa malmia. Se korvaa keittiön lieden, lastenvaunut ja kauaskantoisen tykin… Se on itse tekniikan nerous.” (s. 140) Toisaalta se ”…laulaa vanhan aikakauden typeriä romansseja… Se rakastuu, tuntee mustasukkaisuutta, itkee, näkee unia…” (s. 141)

Koneen luoja Ivan Babitšev ylistää sitä muttei näe siinä mitään pelastajaa.

Tekniikan suurimmalle luomukselle minä annoin ihmisen huonoimmat tunteet! Minä häpäisin koneen. Kostin aikakauteni puolesta, joka oli antanut minulle kalloni sisässä olevat aivot, minun aivoni jotka ovat keksineet tuon ihmeellisen koneen.” (s.141)

Ivan on vihastunut aikaan ja on tehnyt koneensa kostaakseen. ”Minä kostan tunteittemme puolesta”, hän julistaa Nikolaille ja jatkaa: ”Minun konettani ne eivät syö, minua ne eivät käytä, minun aivojani ne eivät syö.”

Kun alkaa pohtia tuota konetta tarkemmin, niin keskustelu siitä ei pitkälle vetäne. Romaania käsittelevässä TV-keskustelussa, johon olen yllä jo viitannut, eräs kriitikko esittää oman tulkintansa: Ofelia on huume, joka pystyy tekemään ihmistajunnassa ihmeitä. Olkoon vaikka näin, tulkitkoon jokainen sen oman mielikuvituksensa mukaisesti.

Ofelia saa lopulta pahaa aikaan. Se tuhoaa piikillään Andrein, sen voimasta hänen unelmansa ”Neljännesrupla” sortuu ja myöhemmin kone kääntyy Ivania itseään vastaan ja tappaa tämänkin, ei kuitenkaan aivan oikeasti, sillä molemmat ilmestyvät vielä tapahtumiin mukaan.

Otan esille vielä yhden luonnehdinnan:

”Minun koneeni on sokaiseva haistapaska, jonka kuoleva aikakausi syntyvälle sanoo. Niiltä valuu kuola suusta, kun ne sen näkevät. […]  Kone on niiden epäjumala… ja sitten… äkkiä koneista paras osoittautuu valehtelijaksi, joutavaksi sentimentaaliseksi vätykseksi!” (s.141)

On otettava huomioon, että nyt käytän Esa Adrianin käännöstä. Mikä tuo ”haistapaska” sitten on? Se on venäjäksi кукиш (kukiš), joka merkitsee etusormen ja keskisormen väliin työnnettyä peukaloa: https://en.wikipedia.org/wiki/Fig_sign. Käännös on osuva. Venäjässä se on ainakin periaatteessa julma ele, jolla ilmaistaan korkeinta mahdollista sanatonta halveksuntaa. Tosin se on alkanut saada humoristista sävyä. Wikipedia-artikkelin mukaan sormien välistä esiin tuleva peukalo viittaa sukupuolielimeen.

Itse tekemäni кукиш

III.

Romaanin suomennoksen esipuheessa (WSOY 1967) Oscar Parland luo asetelman jotensakin näin:  

Volodja ja Valja edustavat kommunistisen järjestelmän kasvattamaa uutta sukupolvea ja sen tulevaisuuden toivoa. Andrei haluaa kasvattaa Volodjasta seuraajansa. Ivan ja Nikolai edustavat vanhaa maailmaa.

Volodjan maailma on yksioikoinen. ”Volodjan elämänfilosofian mukaan ei hyvän ja pahan välillä oikeastaan ole eroa. On vain historian armoton logiikka.” Valja on puolestaan pettänyt isänsä toiveet, hänen edustamansa sivistyksen ja mennyt mukaan Volodjan ja Andrein leiriin.

Oscar Parland on tulkinnut romaanin asetelmia liian yksioikoisesti, vaikka hänen kirjoituksensa onkin sinällään erinomainen. Parodia huokuu romaanissa kaikkialla, ei siitä säästy kommunistiset ihanteetkaan. Hahmot ovat ristiriitaisempia, ei niitä voi luokitella pelkän kommunismi-kapitalismi –jaottelun mukaan. Toki Parlandkin joutuu sen huomaamaan todetessaan, ettei Ivan ole pelkkä kaavamainen pilakuva kapitalistisesta ihmisestä.

Myös Andrei pohtii isyyttä ja omaa asennoitumistaan Volodjaan, jonka hän on ottanut huollettavakseen. Hän ei ole pelkkä ”mielikuvitukseton byrokraatti”, niin kuin Kavalerov ajattelee. Hänelläkin on lopulta tunteet ja myötäelämisen ja empatian kyky. Hän syleilee Volodjaa eli osaa ilmaista aitoja tunteita. Ja ottaahan hän myös humalaisen Kavalerovin huostaan katuojasta tarjoten tälle ylläpidon. Sitten Kavalerov alkaa alemmuudentunnossaan vihata Andreita huomatessaan, että he elävät eri maailmoissa ja että hän on lähinnä vain sohvan täyte, jonka tulee häipyä tämän silmistä Volodjan palattua.

Hyviä ja huonoja puolia on romaanin jokaisella hahmolla. Sen pohdintaan Olešan romaani antaa näkökulman.  Kateus on kuitenkin se tunne, joka jää pintaan, kun yhteiskunnan perustukset mullistuvat ja on arvojen uudelleen määrittelyn aika. Se voi ilmetä vihana tai vaikka omistuksen haluna, kuten Volodjan kirjeestä ilmenevässä uhossa Andreita kohtaan. Ja esimerkiksi Nikolai Kavalerov kokee monin paikoin häpeää ja tuntee syyllisyyttä.

Arvoituksia lukijalle monissa kohdin jää, eikä niiden ratkaisuun tunnu löytyvän järkeviä syitä. Kaikki hahmot ovat monisyisiä. Esimerkiksi Volodja on uuden ajan kommunistinuori, joka haluaa olla robotti. Toisaalta hän on omistamisen halussaan häikäilemätön ja eikä hänen itsevarmuutensa herätä pelkästään positiivisia mielikuvia. Ironiaa ja piikittelyä kirjailijalla tuohon hahmoon varmasti on. Mutta löytyyhän Volodjasta myös rakkautta.

Nikolai Kavalerovin ja Ivan Babitševin suhde tuntuu välillä sekavalta. Virallisesti Nikolai ajautuu Ivanin oppipojaksi. Minulla käy välillä mielessä, että Ivan onkin jokin Nikolain sivupersoona, pilkkakirves, jonka kautta nöyryytetty Nikolai purkaa tuntojaan. Ihmettelin myös sitä, miksi Nikolai häpesi kertoa Ivanille, että tämän veli Andrei oli ajanut hänet luotaan. Ivan ei sitä tiedä, ja Nikolaita hämmentää, kun tämä kehottaa tappamaan kiusaajansa, joka sattuu olemaan tämän veli.

Nykynäkökulmasta tekisi mieleni todeta, että Ivan Babitšev on aikansa trolli - kiusanhenki, joka ei anna muille hetken rauhaa. Huhuja hänestä kiertää, mutta sietää kysyä, kuinka todellinen hän loppujen lopuksi on. Oma Ofelia hänet lopulta pettää, mutta ”virtuaalikuolemastaan” huolimatta hän jää henkiin, odottamaan valmiustilassa sopivaa hetkeä. 

IV. Juonen palasia

Romaanin alkua ylistettiin heti romaanin ilmestyttyä. Olen ymmärtänyt niin, että juuri tuo vetävä alku se ratkaiseva tekijä, joka sai julkaisusta päättäneen raadin innostumaan muuten kovin sekavalta tuntuvasta romaanista.

”Hän laulaa aamuisin klosetissa. Voitte kuvitella miten elämäniloinen ja terve ihminen hän on. Laulamisen halu herää hänessä vaistomaisesti. Nuo laulut, joissa ei ole sen enempää melodiaa kuin sanoja vaan ainoastaan pelkkä ”ta-ra-raa” ja jotka hän eri sävellajeissa kiljaisee, voidaan tulkita näin:

”Miten mukava minun on elää… ta-raa! ta-raa!... Suolistoni on joustava… ta-ra-ra-raa-ra-rii… Nesteet liikkuvan minussa oikein… ra-ta-ta-tuu-tu-tu-tuu…Supistu, suoli, supistu… ta-ram-pam-pum!”

Kun hän aamuisin kulkee makuuhuoneesta ohitseni (minä teeskentelen nukkuvani) ovelle, joka johtaa asunnon sisuksiin, veeseehen, minun mielikuvitukseni lähtee hänen mukaansa. Kuulen tungoksen veeseestä, joka on kapea hänen isolle ruumiilleen. Hänen selkänsä hieroo kiinni läimähtäneen oven sisäpintaa ja kyynärpäät tyrkkivät seiniä, hän siirtelee jalkojaan…” (s.17)

Andrei on siis tarjonnut kadulta humalassa löytämänsä Nikolain kotiinsa asumaan vapaana olevalle sohvalle, kun siinä vakituisesti oleileva Volodja Makarov on kotikaupungissaan tapaamassa omia varsinaisia vanhempiaan. Kuten yllä on selvinnyt, Nikolai joutuu lähtemään suojelijansa luota. Itse asiassa Nikolai vihassaan ja kateudessaan haluaisi lähteä jo aiemmin, muttei tiedä mihin mennä. Mitta tulee kuitenkin täyteen hänen tutustuessaan Volodjan todellisiin ajatuksiin.

Juuri kun Nikolai on lähtemässä asunnosta, Volodja Makarov palaa matkaltaan. Nikolai on kirjoittanut Andrei Babitševille katkeran skandaalinhakuisen jäähyväiskirjeen, ja laittanut sen valmiiksi pöydälle. Volodjan ilmestyminen saa Nikolain pään pyörälle.

Volodja Makarov ottaa itsevarman rauhallisena paikkansa Andrei Babitševin asunnon sohvalta. Nikolai kokee nöyryytyksen, sillä onhan se ollut myös hänen paikkansa. Nikolai yrittää lähestyä Volodjaa alkaen morkata talon isäntää. Tämä käyttäytyy kuitenkin hyvin ylimielisesti. Nikolai tajuaa, ettei Volodja ole samanlainen ”narri” vaan muistuttaa Andreita. Tästä suivautuneena Nikolai päättää olla jättämättä kirjettä, koska hän tajuaa, että se on kirjoitettu kateuden tilassa eikä siitä seuraa hyvää. Hän nappaa kirjeen nopeasti pöydältä ja häipyy tunnekuohuissaan kiireesti asunnosta.

Sitten hän kuitenkin huomaa, että hän on ottanut väärän kirjeen. Se on Volodjan kirje Andrei Babitševille.  Kirjeessä Volodja kirjoittaa Nikolaista hyvin halveksivasti. Tyyli ja sävy ovat sellaisia, että tuntuisi Volodjan määräävän Andreita eikä päinvastoin. Näin Volodja kirjoittaa:

”En pidä vasikoista. Minä olen koneihminen. Sinä et tunne minua enää. Minä olen muuttunut koneeksi. Täkäläiset koneet ovat tosi petoja! Rotuyksilöitä! Suurenmoisen välinpitämättömiä, ylväitä koneita. Toista maata kuin sinun makkarapajoissasi. Te näpertelette. Vasikoita te vain teurastelette. Minä tahdon olla kone. Haluan keskustella sinun kanssasi. Tahdon tulla ylpeäksi työstä, ylpeäksi siitä, että teen työtä. Ollakseni välinpitämätön kaikkea sitä kohtaan, mikä ei ole työtä, ymmärrätkö! Kadehdin konetta – sitä se on! Missä suhteessa olen sitä huonompi?” (s. 83)

Nikolai on vaikeassa tilanteessa jo senkin vuoksi, että hänellä ei ole paikkaa mihin mennä. Hän päättää palata ja polvistua anteeksipyytäen hyväntekijänsä edessä. Hän ei kuitenkaan polvistu. Sen sijaan hän joutuu vain raivoihinsa, kun hän kohtaakin asunnossa Valjan. Hän yrittää vielä sättimällä luoda Volodjaan mustasukkaisuuden ja vihan tunteita, mutta hänen sanansa jäävät ilmaan. Sättimisen vuoksi hänet heitetään asunnosta ja Nikolai joutuu täydellisen raivon valtaan. Hän haluaa tappaa Andrei Babitševin.

Tässä tilanteessa hän alkaa etsiä lohtua Andrein veljestä Ivan Babitševista. Hän tapaa kadulla oudonnäköisen knallipäisen miehen, jolla on kaiken lisäksi (ainakin joskus) takaraivollaan kummallinen tyyny. Tämä osoittautuu Ivaniksi. Miehet tutustuvat. Nikolai menee Ivanin kelkkaan alistuen tämän vaikutusvaltaansa. Hän kuulee Ivanin kehittelemästä superkoneesta Ofeliasta. Ivan haluaa luoda ”tunteiden salaliiton” vastapainoksi hengettömälle uudelle ajalle. Ivan hehkuu vihaa veljeään Andreita ja tämän ottopoikaa Volodjaa kohtaan, jotka kaiken lisäksi ovat vieneet häneltä hänen Valja-tyttärensä.

Romaani on kaksiosainen. Ensimmäisessä osassa kertojana on Nikolai Kavalerov. toisessa osassa on ns. objektiivinen kertoja, joka kyllä joutuu eräässä kohdassa järkyttyneenä vaikenemaan (mikä on osaltaan osoituksena romaanin muodon modernista rakenteesta). Toisessa osassa makkaratehtailija Andrei Babitšev siirtyy taka-alalle. Siinä kerrotaan paljolti Nikolain ja Ivanin ystävystymisestä, Nikolain ja Anetškan suhteista sekä myös Nikolain epätoivoisista yrityksistä lähentyä Valjaa. Mukaan tapahtumiin ilmestyy välillä myös Ofelia, joka saa tuhoa aikaan.

Nikolai on uhannut tappaa Andrein, ja siihen Ivankin häntä yllyttää (tietämättä että kyse on Andreista). Yritykset tyrehtyvät alkuunsa. Sen sijaan Ivanin kehittämä ihmeauto Ofelia tappaa lopulta kaksi romaanin hahmoa: Andrein ja Ivanin itsensä. Tapahtuu ”romaanihenkilön kuolema”, kuin Matti Pulkkisella ikään. Tosin nuo kuolemat tapahtuvat sadussa ja unessa.

Romaanin elävimpiä tilanteita on Neuvostoliiton ja Saksan jalkapallon ystävyysottelun kuvaus, mikä lienee kirjallisuuden historian ensimmäisiä jalkapallo-ottelujen kuvauksia. Urheilun kuvaamisen taitonsa Oleša osoittaa myös muistelmissaan, kertoessaan painiotteluista lapsuutensa Odessan sirkuksessa.

Romaanissa todellisuus, unet ja kuvitelmat menevät välillä sekaisin. Kun tätä alkaa liikaa pohtia, joutuu lähes umpikujaan. Oma lukuperiaatteeni ensimmäisellä lukukerrallani 70-luvulla taisi olla se oikea.

V.

Olen koonnut romaanista muutamia sen kieltä ja sisältöä kuvaavia kohtia. Ne valaiskoot lisää tarinan juonta.

(1)

Kavalerov on lähtenyt uuden ”ystävänsä” Andrei Babitševin kanssa lentonäytökseen. Sitten käy niin, että Andrei ei pääsekään sisään, koska häneltä puuttuu kutsukortti. Andrei on mennyt edellä ja tyrmistynyt Nikolai jää portille sotilaan pysäyttämäksi. Epätoivoissaan Nikolai yrittää huutaa Andreita apuun, hän tuntee olonsa nöyryytetyksi.

”Asetin käteni torveksi ja siihen huusin varpailleni nousten: - Andrei Petrovitš! Orkesteri vaikeni juuri. Rummun viimeinen jymähdys loittoni maanalaisena humuna. – Toveri Babitšev! Hän kuuli. Sota-asiain komissaari kääntyi myös. Kaikki kääntyivät.” (s.60)

Nikolai pelästyy tuntien oman mitättömyytensä (”Miten olin rohjennut häiritä heitä?”). Nöyryytys on kuitenkin Nikolaille täydellinen:

”...hän tiesi, hän näki, hän kuuli että minä häntä kutsuin. Sekunti vain ja kaikki oli ohi. Ryhmän jäsenet palasivat entisiin asentoihinsa. Olin valmis purskahtamaan itkuun.”

Nikolai ei kuitenkaan vielä lannistu. Hän nousee viimeiseen epätoivoiseen yritykseen.

”Silloin nousin uudelleen varpailleni ja saman huutotorven lävitse, sotilaan kuuroksi karjaisten, lähetin tuolle saavuttamattomalle puolelle helähtävän kirkaisun: - Makkarantekijä! Ja vielä kerran – Makkarantekijä! Ja vielä monta kertaa…” (s. 60 - 61)

Näin Nikolai Kavalerov – vanhan venäläisen kulttuuriperinteen arvokas edustaja – kokee olevansa syrjään tuomittu uuden ajan juhlallisuuksista. Kauna hyväntekijää kohtaan alkaa kypsyä.

(2)

Mainitsin jo, että Nikolai Kavalerov on kuva kirjailijasta itsestään. Lisäksi Babitševin veljeksien sukua käsiteltäessä on löydettävissä selkeitä yhteyksiä Vladimir Leninin sukuun. Ivan Babitševista on joku löytänyt yhteyksiä runoilija Vladimir Majakovskiin. Viittauksia on myös maailmankirjallisuuden merkkiteoksiin. Ofeliasta olen jo yllä kertonut. Myös Cervantesin Don Quijoteen löytyy romaanista viittaus. Oscar Parlandin mukaan Babitševin nimi viittaisi Sinclair Lewisin ’Babbittiin’, satiiriseen romaaniin, joka oli ilmestynyt hieman aikaisemmin. Seuraavassa esimerkissä Ivan Babitšev pitää puheen vastavihityille. Siitä voi selvästi löytää raamatullisia viitteitä.

”- Älkää rakastako toisianne. Älkää yhtykö. Sulhanen, jätä morsiamesi! Minkä hedelmän rakkautenne teille tuo? Te synnytätte maailmaan oman vihollisenne. Hän tulee syömään teidät.

Sulhanen kuulemma yritti aloittaa tappelun. Morsian romahti lattialle. Vieras lähti erittäin loukkaantuneena, ja samassa kuulemma paljastui että kaikissa juhlapöydän pulloissa portviini oli muuttunut vedeksi.” (s.113)

Ivan ottaa itselleen mielellään uuden ajan Jeesuksen roolin. Samanlaisia viitteitä on muissakin kohdissa. Tuo ”viinin muuttuminen vedeksi” on kuitenkin hupaisa alluusio.

(3)

Jalkapallo-ottelun kuvaus on päätähuimaavan lennokas. Tässä maalivahtina oleva Volodja Makarov yrittää saada palloa haltuunsa:

”…hän kieppui ikään kuin kiertyen pallo päälle: hän tarttui palloon koko ruumiillaan – polvillaan, vatsallaan, leuallaan heittäen painonsa pallon nopeutta vastaan niin kuin riepuja heitellään tulen leimahdusta tukahduttamaan. Pallon talttunut vauhti sinkosi Volodjaa pari metriä sivuun ja hän putosi kuin värikäs koiranpommi.” (s.165)

Tauolla väki ryntää tuijottamaan pelaajia. Volodja Makarovia heitellään ilmaan hurraa-huutojen säestyksellä. Kavalerov on uhoten aikonut tappaa pelin aikana Andrei Babitševin. Se on vain tyhjä lupaus, jonka Nikolai antaa Ivanille. Ujona hän seuraa väkijoukon takana Volodjaa, Andreita ja Valjaa. Sitten tuulenpuuska kääntää tapahtumat ylösalaisin. Puuska alkaa pyörittää ja lennättää Valjan mekon helmoja siihen tyyliin, että Kavalerovin silmät ja tunteet pyörivätkin siinä. Toisesta puoliajasta ei enää kerrotakaan mitään. Kavalerov menee itseensä. Hän jähmettyy tuskaansa. Hän tajuaa, että hänen unelmiensa Valja on saavuttamattomissa. Hän on valinnut Volodjan. Hän yrittää vielä kerjätä Valjalta sääliä, mutta se puha jää epätoivoisen miehen yksinhörinäksi. Valja kamppailee tuulen viettelemien helmojensa parissa.

”Tuuli puhalsi helman tytön kasvoille ja Kavalerov näki kasvojen piirteet viuhkaksi levittäytyneen kankaan loistossa ja kuullossa. Pölyn lävitse Kavalerov näki tämän ja vielä miten tyttö helmojaan pyydystäen pyörähti paikallaan ja sotkeutuen niihin oli vähällä kaatua kyljelleen. Hän yritti läimäyttää helman polviinsa ja puristaa siihen mutta ei onnistunut ja silloin hän säädyttömyyden lopettaakseen turvautui puolinaiseen toimenpiteeseen: hän syleili käsillään liiaksi paljastuneita jalkojaan, polvensa kätkien ja sykkyrään taittuen kuin uimasta yllätetty alaston nainen.” (s. 172 - 173)

Valja on eräänlainen Lolita-hahmo (vaikka Nabokovin Lolita ilmestyi yli 20 vuotta myöhemmin), johon Kavalerov on kiintynyt, rakastunut, jota hän ei saa mielestään. Kun hän sitten huomaa, että ei hänellä ole Valjaan mahdollisuuksia, hän masentuu:

”Kymmenesosan sekuntia katse kesti ja kylmeten Kavalerov ymmärsi heti miten parantumaton ikävä häneen ainaiseksi tulee jäämään siitä, että hän oli nähnyt Valjan, olennon toisesta maailmasta, vieraan ja harvinaisen, ja hän käsitti miten toivottoman armaalta tämä näytti, miten masentavan saavuttamaton tämän puhtaus oli – siksi että tämä oli tyttö ja siksi että tämä rakasti Volodjaa – ja miten selittämätön oli tytön houkuttelevuus.” (sivu 173)

Valja ei tuolloin vastaa Kavalerovin huutoon. Tämä sortuu juomaan ja palaa kotiin humalassa. Onneksi leski Anetška on hoivaamassa avutonta. Hän on hellällä mielellä, kuiskuttelee kutsuen ”pikkuvästäräkiksi”. Sitten hän vielä vertaa häntä ex-mieheensä. Kavalerov reagoi lyömällä.

”Kavalerov iski häntä muutaman kerran selkään, vyötäröön, jota ihra vyötti kuin autonrengas. Tuoli seisoi yhdellä jalalla.” (s. 176)

Se saa lesken vielä enemmän innostumaan, hän hymyilee kyynelten läpi: oma mies teki samoin. Kavalerov vaipui sänkyyn, ”makasi horteessa”, leski kuorsasi vieressä.

”Leski kuorsasi. Kavalerov näki hänen nielunsa käytävänä joka johti pimeyteen. Hän piiloutui käytävän holvien taakse. Kaikki vapisi ja tärisi, maa järisi. Kavalerov liukasteli ja kaatui kuilusta kohoavan ilmavirran voimasta. Nukkuja vaikersi. Äkkiä hän lakkasi vaikertamasta ja vaikeni, äänekkäästi maiskauttaen. Koko nielun arkkitehtuuri kiepsahti vinoon. Hänen kuorsauksensa muuttui ruudin ja seltterin hajuiseksi.” (s. 176)

Tästä kohtauksesta tuoksuu ummehtuneelta. Se on kuin vastakohta raikkaalle tuliselle jalkapallomaaottelun kuvaukselle.

Sitten ilmestyy Ivan kuin unesta ja vie Kavalerovin mukaansa. Taas ollaan juhlassa ja Valjakin sinne ilmestyy:

”…portailla johtavaa asfalttitietä kulki orkesteri ja sen yllä leijui Valja. Soittimien ääni piti hänet ilmassa. Ääni kantoi häntä. Hän vuoroin kohosi vuoroin painui torvien yllä, äänen korkeudesta ja voimasta riippuen. Hänen nauhansa lennähtivät pään yli, leninki hulmahteli ylös, hiukset sojottivat pystyssä.” (s. 179)

Valja oli hylännyt isänsä, tunsi elävänsä uuden maailman hehkussa. Vanhaa omistamisen halua edustavat Kavalerov ja Ivan Babitšev ovat jääneet taakse. Heidän ahtaisiin mielikuviin ei lennokas Valja sovi. Nikolain ja Ivaninkin toimet lähentelevät nykysilmin jo seksuaalista häirintää. Kun taas Volodjan ja Valjan suhde näyttää kehittyvän luontevasti nuorten ehdoilla.

(4)

Tämä reissu päättyy kauhukuvaan, josta olen yllä jo maininnut. Ivanin Ofelia kääntyy isäntäänsä vastaan. Koneen piikki naulitsee hänet seinään. Kavalerov yrittää saada epätoivoisena ”opettajalleen” apua. Hän huutaa Valjaa kuin kuolemantuskissaan. Kavalerov kokee jostain syystä häpäisseensä ja tuntee syyllisyyttä ystävänsä Ivanin kuolemasta. Hän vakuuttaa olevansa syytön. Kohtaus osoittaa, kuinka Nikolai vanhan ajan edustajana on jäänyt raastavien tunteittensa vangiksi.

Romaanissa on hyvin seesteinen loppu. Tapahtuu jonkinlainen katarsis. Kapinalliset Ivan ja Nikolai joutuvat perääntymään. He ajautuvat leskirouva Anetškan huoneeseen. He ovat vapautuneet vanhoista tunteistaan ja tuntuvat tyytyvän osaansa. He löytävät uuden tunteen, josta on tuleva heidän turvansa. Se on välinpitämättömyys.

”Anetška tuli huoneeseen. – Älä sinä ole mustasukkainen Kolja, hän sanoi syleillen Kavalerovia. – Hän on hyvin yksinäinen, samanlainen kuin sinä. Minä säälin teitä molempia.”(S. 184)

Nikolai Kavalerov ei aluksi tajua, miksi asunnossa on Ivan. Josta Ivan suutahtaa mutta leppyy hetkessä:

”Hän nousi vuoteesta alushousujaan kannatellen ja kaatoi Kavaleroville viiniä. – Juodaan, Kavalerov… Me puhuimme niin paljon tunteista… Ja tärkeimmän me unohdimme, ystäväni… välinpitämättömyyden. Luulen, että väölinpitämättömyys on ihmisjärjen tiloista paras. Ollaan välinpitämättömiä, Kavalerov! … Juokaa. Malja välinpitämättömyydelle. Hurraa!”

Ja lopussa Nikolaita odottaa palkinto:

”Kuulkaa, minä kerron teille miellyttävän uutisen. Kavalerov, tänään on teidän vuoro nukkua Anetškan kanssa. Hurraa!”

VI. Lopuksi

Nyt lukiessani löysin romaanista vielä uuden puolen. Se on lisäksi myös romaani sukupolvien konfliktista. Uusi sukupolvi tekee omat ratkaisunsa. Yhteiskunnan murroksissa on jotakin yhteistä. Libanonilaisen runoilijan Kahlil Gibranin (1883 – 1931) sanoja mukaillen: ”Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi” (Profeetta 1923). Sekin runo on peräisin samoilta ajoilta.

Myöhemmin  Oleša teki romaanistaan vielä näytelmäversion Tunteiden salaliitto( Заговор чувств) . Se poikkeaa jonkin verran sisällöltään romaanista.

Kuva Vahtangov teatterin esityksestä näytelmästä Tunteiden salaliitto vuodelta 1929

Lainaan loppuun vielä yhtä lähdettä, lähinnä osoittaakseni kuinka suppeasti Olešaa tunnutaan tulkittavan. Eräässä venäläinen ehkä koululaisille ja opiskelijoille tarkoitetussa ensyklopediassa on reilun puolen sivun mittainen artikkeli Olešasta. Yritän kiteyttää muutamalla sanalla sen sisältöä. Romaani Kateus on satiiri siitä, kun uudessa teollistuneessa yhteiskunnassa kaikki tunteet lakkaavat olemasta. Kirjailija jatkaa satiirista linjaansa ihmisen elämän henkisestä sisällyksettömyydestä. Oleša pohtii myös muistelmateoksessaan kysymystä, miten uusi teollinen vuosisata köyhdyttää ihmisen henkisyyttä.

Näin kirjailija pannaan lokeroonsa. En toki halua häntä nostaa häntä jalustallekaan. Siitä voi ainakin keskustella, ansaitseeko hän aseman kirjallisuuden kaanonissa.

Oleša vaimonsa ja tämän sisaren kanssa

Lopuksi linkki hieman erilaiseen Olešaan, jolla toki on yhteys myös nyt käsiteltävän romaanin henkilöhahmoihin. Vuonna 1936 ilmestyi Neuvostoliitossa kommunistisia ihanteita käsittelevä Abraam Roomin ohjaama elokuva Ankara nuorukainen (Строгий юноша), joka perustuu Juri Olešan näytelmään ja johon Oleša on myös laatinut käsikirjoituksen. Elokuvassa yritetään luoda ihannekuva komsomolilaisesta nuorukaisesta. Elokuva sai ilmestyessään täystyrmäyksen. Sen esittäminen kiellettiin, koska sen katsottiin vääristävän todellisuutta ja poikkeavan sosialistisen realismin periaatteista. Onneksi on Youtube. Elokuva on nähtävissä siellä: https://www.youtube.com/watch?v=aB6Bk_wfZgo. Jos vähänkin kielitaitoa riittää, niin suosittelen sen katsomista.Se on erikoinen ajankuva.

Tämän jälkeen Oleša vaikeni ja ilmestyi vaivihkaa maan pinnalle Stalinin kuoltua. Oscar Parland muistelee vierailuaan Neuvostoliitossa vuonna 1949:

”…johdatin keskustelun Olešaan, ne kirjailijat joiden puoleen käännyin sanoutuivat jokseenkin selvästi irti hänestä. Kerrottiin, että hän edelleen asui Moskovassa mutta oli täysin unohdettu tekijä.”

Millaisiakohan reaktioita saisi Venäjän nykykirjailijoilta?

Palaan myöhemmin vielä kirjailijan elämään, mm. hänen lapsuudenmuistoihin, Majakovski-suhteeseen ja muutamiin kirjallisiin pohdintoihin.