(Roman Polanskin elämää ja elokuvia, osa VII)
Tätä Roman Polanskin elokuvaa on vähätelty ja haukuttu. Se
on lytätty hänen uransa huonoimpiin, ihmetelty, miten niinkin maineikas ohjaaja
on alentunut moiseen. Minäpä muutunkin nyt vastarannan kiiskeksi. Jotain siinä
täytyy olla. Ja vaikkei elokuva ihan raskaaseen sarjaan nousekaan, niin
Polanskihan oli jo tuolloin sekä työssään että muissakin elämänympyröissä sen
verran kovaksi keitetty ja itsenäisesti ajatteleva kaveri, että uskalsi ja näki
peräti tarpeelliseksi ottaa elokuvan teon välillä vähän kevyemminkin.
Monenmoiseen liemeen hän oli jo ehtinyt joutua, selvinnyt
kuiville, tai ainakin hengissä. Yhtä kaikki, hänellä oli urallaan ja elämässään
vain yksi vaihtoehto: eteenpäin. Ja hänen tasoiseltaan tekijältä huonostakin ideasta tai turhan kevyestä toteutuksesta
löytyy pintaa syvemmältä kuitenkin kiinnostavaa ajatusta.
No, myötäillään arvostelijoitakin. Vaikka se onkin välityö,
siihen tilanteeseen sitä tarvittiin. Vähättely ei tee sille oikeutta. Raotan heti
hieman ovea ja kerron, mitä minä siitä nyt löysin. Minusta tuntuu, että
pääosassa oleva naishahmo Nancy poikkeaa ratkaisevasti hänen aikaisemmista
naistyypeistä. Hän tuo aivan uudenlaisen, raikastavan tuulahduksen Polanskin maailmaan.
Vaimonsa raa’an kuoleman, sitä seuranneen henkisesti
murskaavan mediasirkuksen ja muidenkin menetysten jälkeen Polanski pääsi
nopeasti työn makuun. Melko lyhyen ajan sisällä valmistui kolme elokuvaa:
Macbeth (1971), Che? ja Chinatown (1974). Toki Polanski oli tehnyt muutakin kuin
ohjannut pitkiä elokuvia, mm. kuvannut Monacon 29. Grand Prix’ssä lyhytfilmin
Formula-1:n maailmasta keskiössä maailmanmestari Jackie Stewart (Formula-1 lähtöruudussa, 1972). Sitä
tehdessään Polanski pystyi vapautumaan massiivisen Macbethin aiheuttamasta stressistä. Verta ja väkivaltaa
(”yllättävästi” seksinkin ohessa) pursuava Macbeth
oli ollut Polanskille valtava koettelemus massiivisine joukkokohtauksineen.
Kaiken lisäksi se oli taloudellinen fiasko, joka maksoi myös ainakin yhden
tärkeän ystävyyssuhteen.
Elokuvatuotannossa kahden merkittävämmän, Rosemaryn painajaisen (1968) ja Chinatownin (1974), väliin osuu nuo kaksi
vähemmän menestynyttä: Macbeth ja What?. Niitä edelsi nuo vuoden 1969
traagiset ja traumaattiset tapahtumat, joista Polanskin ei uskottu henkisesti
palautuvan. Itse näen niin, että noilla kahdella elokuvalla on oma tehtävänsä
tuossa henkisessä palautumisprosessissa, myös tällä nyt käsiteltävällä tummanpuhuvan
Macbethin synkkyyden vastapainona.
Macbethin jälkeen Polanski halusi ottaa rennommin (mikä
näkyy mm. yllä mainitussa Formula-dokumentissa) ja kevyempi aihe sopi siihen
loistavasti. Che? kuvattiin Italiassa Rooman eteläpuolella pittoreskissa,
rentouttavissa merenrantamaisemissa, mikä lienee kirvoittanut tekijöitä myös
improvisaatiotilanteisiin. Se on saanut komediallisen leiman. Itse luonnehtisin
sitä groteskiksi parodiaksi. Voi tosin heti kysäistä, mitä siinä parodioidaan.
Yleensä sitä on kutsuttu Alice in
Wonderland –sadun absurdiksi mukaelmaksi. En valitettavasti tunne Liisa ihmemaassa–juttua, mutta
viittauksia siihen varmaankin löytyy, kun kerran niin on todettu. Ainakin yksi
yhteys Liisan ja Nancyn kokemuksissa on selvää: kumpikin tapaa omassa
seikkailussaan hyvin kummallisesti käyttäytyviä ihmisiä.
Nancy on nuori vaaleahko, maailmaa nähnyt ja seikkailuja
kaihtamaton liftarityttö. Häntä näyttelevä Sydne Rome näyttää ulkoisen
olemuksensakin puolesta sopivan erinomaisesti Polanskin elokuvien maailmaan.
Blondimaisuuden lisäksi Nancyn hahmossa on 60-luvulta Polanskille kovin tuttua
hippi-lookia. Lisäksi hän ei ujostele alastomuuttaan, mikä todennäköisesti on ollut
Polanskille mannaa. Hänhän valitteli mm. Inhoon
(Repulsion 1965) liittyen, että
Catherine Deneuve ei suostunut alastonkohtauksiin.
Nancy on olemukseltaan ja ulkonäöltään hyvin avoimesti ja
uteliaasti kaikkeen uuteen suhtautuva nuori nainen. Suuret siniset silmät,
avoin ympäristöä ihmetellen tutkiva ilme vie katsojan mukaan salaperäiseen
maailmaan, suoraan sanoen ehkä liiankin suurin odotuksin. Huvilan asukkaiden
yhä kummallisemmat oikut tuntuvat kauhistelujen ohella vain kiihdyttävän Nancyn
uteliaisuutta. Esimerkiksi Alexia masokistisine ja väkivaltaisine
seksifantasioineen Nancy katsoo kovin kirkkain silmin, mutta vain
tarkkaillakseen.
Elokuvan tuottaja on legendaarinen Carlo Ponti, joka
tunnetaan paitsi 140 tuottamastaan elokuvasta myös siitä, että oli Sophia
Lorenin puoliso. Elokuvan kuvaukset toteutettiin Pontin omistamassa loistohuvilassa
Rooman eteläpuolella. Huvilaan kuuluu myös uimaranta, jossa toteutettiin osa
kuvauksista.
Eräässä arvostelussa todetaan todennäköisesti leikillään,
että elokuva sai kummallisen nimensä Pontin reaktioista Polanskin esiteltyä
valmiin elokuvansa tuottajalle. Tosiasiassa nimensä elokuva sai aivan toisin
perustein. Siitä kerron edempänä.
…
Pitkitän vielä siirtymistä itse elokuvan sisältöön. Haluan
nimittäin kertoa, miksi tartun tähän elokuvaan juuri nyt. Olen viime aikoina
käynyt läpi VHS-videokasettejani, joissa on runsain mitoin lähinnä 90-luvulla
ja hieman sen jälkeen nauhoittamiani tv-ohjelmia. Joukosta löytyi myös tämä
elokuva. Muistelen katsoneeni elokuvaa kiinnostuneena ja pitäneeni siitä.
Valitettavasti vain alkuosa oli näkyvissä. Tuskin puolivälissä elokuvaa olen
alkanut nauhoittaa päälle kotimaista vuonna 1961 valmistunutta unten maailmaan
sijoittuvaa Matti Kassilan elokuvaa Tulipunainen
kyyhkynen, pääosassa jo vanhentunut Tauno Palo. Mainitsen tämän, koska se
on myös eräänlainen ”elämysseikkailu”, josta nyt sattumoisin löydän jotain
yhteyttä tähän Polanskin filmiin, vaikka ne kuvaavatkin aivan eri maailmaa. En
kuitenkaan puutu nyt siihen.
Ennen elokuvaa TV-2:n kuuluttaja Piia Mikkola kertoo
vienolla äänellään (alusta on muutama sana jäänyt pois):
”…huumorin
alueelle sijoittuva kertomus liftaritytöstä, joka päätyy loistokartanoon
omalaatuisen miljonäärin vieraaksi. Tämä elokuva on uusinta viime keväältä ja
sitä ei suositella alle 16-vuotiaille.”
 |
| Pia Mikkola. TV-2:n kuuluttaja 90-luvulta |
Katsoin filmin kasetilta ja onneksi löysin sen myös
youtubesta, joten saatoin katsoa sen loppuun (https://www.youtube.com/watch?v=zYCHffABIOE).
Joskin se on venäjäksi päälle äänitetty, mutta minuahan se ei haittaa. Eniten minua jäi haittaamaan mukavalta
maistuva suomennos. Suomentaja on osannut käyttää mielikuvistaan. Tässä
esimerkkinä muutama lause:
”Tikkunekku makasi reporankana.”
”Eikä se ole Alex vaan Tollo
Perunamuusi.”
”Ei sitä itikat kuppaa vaan oikea
kuppa.”
Marcello Mastroiannin esittämää Alexia elokuvan nuoret
miehet kutsuvat todellakin ”Perunamuusiksi” nimitellen tätä väliin myös
kuppatautiseksi hintiksi (”Se on hintti. Hajuvesi tuntuu jo matkan päähän.”).
Stereotypiat näyttävät olevan pinnalla. Paul Wernerin elämäkerrassa (Henkilökuva. Minerva 2014) Alex on ”kahjo-Coco”, Tikkunekku on
”Lollipop”. Elokuvassa on hyvin tärkeä rooli myös itse ohjaaja Polanskilla. Hän
esittää inhottavan äkäistä ilkimystä nimeltä Mosquito, joka TV-2:n suomentajan
kynässä on muuttunut ”Hyttyseksi”. Mahtaa olla Polanskin itseironiaa ja kai
myös jonkinlaista syyllisyyden tunnoista puhdistautumista.
…
Elokuva saa varsin lentävän lähdön. Hirtehishuumorin
puolella siinä liikutaan, mikä paljastuu oikeastaan ensimmäisen kahden minuutin
aikana. Liftarityttö Nancy on kolmen miehen kyydissä ja kertoo heille, missä
kaikkialla hän on matkaillut. Kehuu olleensa jopa Afganistanissa. Yksi miehistä
kysyy, onko häntä koskaan raiskattu, Nancy ei heti ymmärrä kysymystä, mutta
tarkennuksen jälkeen toteaa vilpittömän positiivisena vieraskoreasti, että hän
on tavannut vain fiksuja ihmisiä, ”niin kuin tekin olette”. Miehet siitä
innostuvat, pysäyttävät auton, pyörähtävät hässäkässä tienvarteen ja käyvät
päälle yrittäen samalla riisua housujaan. Yhdeltä putoaa silmälasit ja – pimeä
kun on – hän polkaisee ne samalla epähuomiossa jalallaan murskaksi. Sitä hän ei
sure vaan alkaa pimeässä kiihkossaan tökkiä edessään paistavaa pintaa. Siitäpäs
kaveri raivostuu, kun edessä sattuikin olemaan tämän paljas takamus. Syntyy
kaaos, miehet alkavat sättiä toisiaan. Naintihomma jää tyhjäksi hässimiseksi ja
Nancy pääsee paita revittynä heiltä karkuun. Laukut, passi ja lompakko jäävät
tosin autoon. Yksi mies yrittää juosta naisen perään käyttäen tukenaan
erinäisiä rivouksia (”Lutka! Huora! Narttu!”). Nancy onnistuu pakenemaan tien
ohessa olevaan automaattiseen köysihissiin, joka johtaakin elokuvan näyttämönä
olevan, lepokotina toimivan loistohuvilan pihaan. Siitä saa alkunsa Nancyn
seikkailu ”Ihmemaassa”. Ensin on vastassa äkäinen, päälle syöksyvä musta koira.
Siitä hän selviää, pääsee taloon, jossa
kukaan ei ole kiinnostunut hänen traumaattisesta kokemuksestaan mutta kyselyittä
hänet ohjataan huoneeseen, johon saapuu myös epämääräisistä työajoistaan
motkottava sisäkkö asettamaan vuodevaatteita paikalleen. Mukanaan Nancylla on päiväkirja ja kynä sekä
yllään kahakoinnissa repeytynyt sininen t-paita ja hippimäisesti ylhäältä
kireät, alaspäin levenevät farkut. Huvilahotellissa Nancy tapaa
eriskummallisia, oudosti käyttäytyviä ihmistyyppejä. Heidän seurassaan hän
pyörii aikansa, kokee monenmoista joutuen erilaisiin kommelluksiin, kunnes
kaikki loppuu aikanaan ja Nancy jättää jäähyväiset paikalle. Juoni ei ole
kummoinen. Mikään dekkarimainen jännitysleffa tämä ei ole, vaikka alku sitä
saattaa luvatakin. Jos katsoja asettaa siihen odotuksia, niin pettyy. Tilannekomiikassa
kuitenkin tapahtuu rajuja ulostuloja, mutta eivät nekään kaikkien huumorintajua
ruoki.
Päähenkilö Nancya esittää Sydne Rome, jonka Polanski löysi
koekuvausten jälkeen. Alastomanakin hän on hyvin vapautunut. Ja siitä
elokuvassa saakin nauttia. Yksi poikkeava seikka hänessä kuitenkin on. Hän ei halua
seksiä ja sitä hän myös välttelee. Alexin leikkeihin hän kuitenkin menee
mukaan, kun ei osaa niitä varoa. Yhtä kaikki, rusketuksesta vapaat hypähtelevät
rinnat pitävät mieskatselijan valppaana, ja varsinkin elokuvan alkuosassa tuuhea
pehko vilkkuu jalkovälissä 70-luvun alun malliin.
Yleensä Polanskin naiset suostuvat seksiin viimeistään siinä
vaiheessa, kun mies niin haluaa. Lisäksi he ovat usein kovia kokeneita, elävät
kriisiä ja saavat näin katsojien myötätunnon. Nancy on toista laatua. Hänellä
ei tunnu olevan traumoja. Hän on positiivinen, empaattinen ja myös vapautunut,
mutta sukupuolista kanssakäymistä hän ei kaipaa. Hän joutuu kyllä erilaisiin seksistisiin
sattumuksiin, mutta tahtomattaan tai ulkopuolisena havainnoitsijana, josta hän
sitten kirjoittaa havaintoja päiväkirjaansa. Miehet joutuvat Nancyn vastapainona
vähintäänkin epämääräiseen valoon.
Sinisilmäisyys merkitsee hyväuskoisuutta ja aitoa
vilpittömyyttä. Nancy ei halua loukata ketään ja hieman arvoitukseksi jää hänen
suhtautumisensa Alexin törkeän väkivaltaiseen toimintaan yhteisissä ”masokistisissa
seksileikeissä”.
Nancyn jälkeen seuraava tärkeä henkilö on Mastroiannin
esittämä Alex. Hän on vanhempi mies, johon väkisinkin yhdistyy näyttelijän
itsensä varjo. Marcello Mastroiannihan tunnetaan mm. Fellinin elokuvasta 8½. Alex on toiminut aikaisemmin sutenöörinä,
mikä saa Nancyn innostumaan. Hän kyselee lisää ja kirjoittaa sitten tuon
innostuksensa päiväkirjaansa.
Alex paljastuu jo alkuvaiheessa voyeristiksi ja seksuaalisilta
taipumuksiltaan oudoksi. Häntä haukutaan homoksi, mutta ”hintti minä en ole”,
hän vakuuttaa Nancylle. Hän löytyy
kyttäämästä Nancyn huoneen parvekkeen oven takana tämän riisuutuessa. Sittemmin
Nancy joutuu osalliseksi Alexin rankemmista sadomasokistisista taipumuksista,
Ensi alkuun Alex yllättää Nancyn tiikeriasuisena. Myöhemmin uimarannalla Alex
kaivaa maasta merirosvon hatun ja takin ja leikki on jo paljon rajumpi. Näiden
kautta Alexin ja Nancyn suhde kehittyy intiimiin suuntaan, mutta kovin
etäisiksi he kuitenkin toisilleen jäävät. Alex tarvitsee vain roolikaverin leikkeihinsä
ja Nancy lähinnä kai joutuu niihin antautumaan. Mitään inhimillistä suhdetta
heidän välilleen ei muodostu. Nancy jää ulkopuoliseksi ja muiden – myös Alexin
- ylenkatsomaksi. Joka tapauksessa elokuvan lopussa Alexin ja Nancyn kesken
käydään elokuvan lopussa kai sen tärkein keskustelu, mikä paljastaa koko
elokuvan nimen idean.
Nancyn ja Alexin uimarantakohtausta voisin avata tarkemmin.
Mielestäni se on kahden loistavan näyttelijän upea taidonnäyte. Alex aiheuttaa
lyönneillään Nancylle jo kipua. Nancy häkeltyy ja hyväuskoisuudessaan yrittää
lyödä kaiken leikiksi. Siitä Alex vaan innostuu ja lyö kovempaa, ikään kuin
yrittäisi rikkoa Nancyn sietokyvyn rajan. Siinä poliisileikissä Alex läpsäisee
poskelle jo niin kovaa, että saa järkyttyneen Nancyn itkemään. Enää ei ole kyse
leikistä, vaan Nancy selittää passinsa katoamista kuin oikealla
kuulustelijalle. Voitonriemuinen Alex nauttii, kun saa puhutuksi Nancyn pussiin.
Sitten itkevän Nancyn Alex vielä laittaa käsistään ja jaloistaan käsirautoihin,
epämukavan asentoon. Nancy on jo epätoivoinen. Hyväily-yrityskään ei saa Alexia
tyyntymään. Hän jatkaa julmaa leikkiään, nyt ruoskalla. Iskut tosin ovat
keveitä, mutta kuulustelu tiivistyy ja iskut kovenevat. Epätoivoisena Nancy
tajuaa leikin hengen ja voihkaisee kivusta jo aidosti kärsien tunnustaa rakastavansa
Alexia. Sitten kuva siirtyy rannalta taas huvilan sisätiloihin. Siellä asukkaat
ovat kokoontuneet pianistimiehen ympärille, joka on löytänyt Nancyn päiväkirjan
ja lukee sitä muille, muiden naurun säestämänä. Nancy alkaa menettää malttinsa.
Huvilan elämä ei olekaan enää niin kiinnostavaa kuin alussa vaikutti. Kaiken
lisäksi hänestä alkaa tuntua, että tapahtumat alkavat toistaa itseään. Aivan
kuin pyörisi sama filmi.
…
Hotellina toimivan huvilan omistaja on herra Noblart. Hänet
tavataan vasta elokuvan loppupuolella, mutta hyvin keskeisissä kohtauksissa.
Tosin jo alkuvaiheessa hänestä annetaan vihjeitä ja hänen huokauksensa ja tuskanhuutonsa
kuuluvat käytävälle. Ja lisäksi hänen pyjamansa takin Nancy sieppaa käytävän
pyykkikasasta ylävartalonsa suojaksi, kun Mosquito (eli Polanski itse) oli
siepannut entisen. Se päällä hän kulkee suurimman osan elokuvaa. Noblart on
vanha sairas mies, taidekeräilijä, joka liikkuu rullatuolissa ja oleilee
etupäässä vuoteessa.
Kerran Noblart kutsuu Nancya porsaaksi. Se antaa jo vähän
vihjettä elokuvan loppuun.
Herra Noblertin sairaanhoitaja on niin ikään kiireisesti
etenevä harmaan väritön tympeänoloinen vanha nainen, jonka oudoin
käyttäytymispiirre ilmenee yhteisellä aterialla, kun hän muiden syödessä kaivaa
esille kirjansa ja alkaa lukea muihin vilkuilematta. Kirja sattuu olemaan
Friedrich Nietscheä.
Lisäsi siellä on pari nuorehkoa miestä, joista toinen on
erikoistunut ruoanlaittoon ja tarjoaa Nancylle myös aamiaiseksi kala-aterian,
jonka Nancy kohteliaisuudesta syö. Heidän seksinkipeys näkyy monella lailla
sopivan tilanteen tullen. Sitten on kaksi naista, jotka eivät Nancyn kanssa
seurustele. Molemmilla on päässään hyvin leveälierinen hattu. Ainakin toinen
heistä on nudisti, koska hän parissa kohtauksessa kulkee ohitse alastomana. Niin
ikään Nancy joutuu tekemisiin oudon pappismiehen kanssa. Koska Polanskilla on
katolisuuteen vähintäänkin traumaattinen suhde, kyseessä on katolinen pappi. Kerran
Nancy kysyy häneltä jopa neuvoa, kun tästä tuntuu, että tapahtumat alkavat toistua
kummallisella tavalla. Papin neuvo on tyhjänpäiväinen, tyyliin ”kuuntele
kohtaloasi”.
Hotellin henkilökunnassa on sormien nivelrikkoa valittava
omalaatuinen pianisti, joka on ollut 22 vuotta Noblartin palveluksessa. Eräässä
kohtauksessa he soittavat Nancyn kanssa Mozartin pianoduoa, mistä Nancy on
huomattavan innostunut. Nancy tutustuu mieheen kuitenkin hieman aikaisemmin kaikkea
muuta kuin innostavasti. Nancy oli
nimittäin nukkumassa nojatuolissa samassa huoneessa. Se oli julkinen tila,
jossa oli mm. flyygeli. Nancy herää, kun mies on nuolemassa hänen jalkoväliään.
Se taisi olla ainoa kerta kuin Nancy raivostuu toden teolla, mutta pian hän
tässäkin tilanteessa leppyy, kun mies pääsee pianon pariin ja he alkavat soittaa
yhdessä Mozartia. Mozartin ensimmäiset
soinnit hellyttävät kulttuuritietoisen Nancyn ja jälleen hän joutuu innostuksen
valtaan. Nancy pystyy soittamaan miehen kanssa oikein mallikkaasti osoittaen
näin sivistyneisyytensä.
Avaanpa hieman tuon kohtauksen edeltäviä tapahtumia. Nancy
oli joutunut lähtemään huoneestaan ja etsimään itselleen nukkumapaikkaa, koska
sinne oli yhtäkkiä ilmestynyt saksalainen pariskunta. Hän löysi vilpoisan lepopaikan
meren rannalta. Siellä hän kuitenkin herää kylmään ja huomaa, että hänen
nukkuessaan hänen housunsa ovat kadonneet. Joku on ne vienyt suoraan jalasta ja
Nancy epäilee luonnollisesti Mosquitoa. Hän lähtee etsimään tätä nuorten
miesten huoneesta. Mosquitoa ei kuitenkaan löydy mistään. Mies tarjoaa Nancylle
paikkaa vierestään sohvalta, mutta Nancy ei siihen suostu. Hän lähtee etsimään lepopaikkaa sisätiloista.
Erinäisten tapahtumien jälkeen hän päätyy leveähköön nojatuoliin, jossa sitten
sattuu tuo vastenmielinen herätys.
 |
| Polanski Mosquiton roolissa |
Roman Polanskin itsensä näyttelemästä Mosquitostakin pitänee
kertoa vähän. Hän esiintyy elokuvassa vain muutaman kerran. Hän on huonokäytöksinen ilkimys, jolla on
rumat viikset ja ainakin yhdessä vaiheessa toinen silmä mustana. Siihen
syypäänä on Alex. Eräässä lukemassani
arviossa hänen kerrotaan olevan taipuvainen anaaliseksiin. Minulta tämä kohta
menee elokuvaa katsoessa ohitse.
Mosquito on todellakin kuin hyttynen, joka on ihmisten
kiusana. Alexin jalat ovat täynnä hyttysen puremia ja hän syyhyää niitä
jatkuvasti. Väkisinkin ajattelee Mosquiton kiusaavan häntä. Puheissaan hän on
ronski. Nancyn tavatessaan hän kertoo aluksi nähneensä tämän rinnat. Joku
muukin oli siis katsonut häntä salaa. Nancy havaitsee huoneestaan kadonneen T-paitansa
Mosquiton yllä, mutta tämä ei suostu luovuttamaan sitä takaisin.
…
Hassuja kohtauksia on jo elokuvan alkuvaiheessa. Kun
sisäkkönainen motkottaa yllättävää työtehtäväänsä. kun hän joutuu laittamaan
vuodevaatteet Nancyn huoneeseen. Kommunikaatio ei suju mitenkään. Nancyn
selittelyt raiskausyrityksestä ei mene perille. Kun Nancy alkaa ihastella
Francis Baconin maalausta. Tämä luulee naisen haluavan syödä iltapalaksi
pekonia. Sitten hän osoittaa sormella maalausta. Sisäkkö luulee Nancyn valittavan
hyttysistä . Tämä tappaa maalauksen pinnalla olevan hyttysen kämmenellään ja
hakee sitten kylpyhuoneesta aerosolipullon ja alkaa suihkuttaa. Valitettavasti
vain se osoittautuu partavaahdoksi ja vaahtoa sitten lenteleekin ympäri
huonetta, tai ainakin sisäkön kämmenselkään ja käsivarsille.
….
Musiikki
Elokuvassa soi kolme eri musiikkikappaletta. Franz
Schubertin jousikvartetto nro 14 D-molli
tunnetaan lisänimellä Tyttö ja kuolema
(Death and maiden). Sen taustalla on
vanha runo nuoresta työstä, joka joutuu kohtaamaan kuolemansa, muttei halua
vielä jättää tätä maailmaa. Nyt jälkeenpäin kiinnostavuutta lisää se, että pari
vuosikymmentä myöhemmin Polanski teki samannimisen elokuvan Death and Maiden (suomennettuna Yö ei tunne armoa), Etelä-Amerikan
diktatuuriin sijoitetun tarinan, jossa nainen kohtaa yllättäen miehensä luona
vierailevan entisen kiduttajansa ja raiskaajansa. Kun tätä aikaisempaa elokuvaa
katsoo nyt jälkeenpäin, niin musiikki antaa tilanteille dramaattisiakin sävyjä.
Mielestäni kvarteton taustalla olevaa kuoleman uhka kuuluu
elokuvaan. Kuolema on tässä tapauksessa ihmisten käytöksessä. Kyse on tietysti
hirtehishuumorista. Nancy on viaton, avomielinen nuori nainen, joka Alexin,
Mosquiton, Noblertin ja raiskausta yrittäneiden italialaismiesten kautta kohtaa
”kuoleman” eli tässä tapauksessa pahan kasvot. Nancy selviää näistä mutta
katsoo parhaimmaksi kadota maisemista.
Mozartin pianoduo nro 2 (piano sonata F major for 4 hands KV
497) on toinen kappale. Siitä kerroin jo yllä. Sitä Nancy soittaa yhdessä 22
vuotta herra Noblartin palveluksessa työskennelleen, sormien nivelrikoista
kärsivän miehen kanssa. Musiikki laukaisee hankalan tilanteen, kun mies oli
juuri jäänyt kiinni perverssistä käytöksestään Nancya kohtaan. Kohtaus toistuu loppuosassa lähes
samanlaisena, mikä herättää Nancyssa ihmetystä.
Kolmas musiikkikappale on romanttinen Beethovenin
kuutamosonaatti nro 14 cis-molli (Piano Sonata No. 14 in C-sharp minor Op. 27 ,
No. 2 ). Se tuo romanttista taustaa yöhön meren rannalla kuun loistaessa tumman
sinisellä taivaalla. Tapahtumat ovatkin sitten kaikkea muuta kuin
”romantiikkaa”, kun romanttiseen tunteeseen nukahdettuaan Nancy herää
kylmyyteen ja huomaa olevansa ilman housuja.
…
Tilan käyttö
Olen sen jo aiemmin todennut, että tilankäyttö on Polanskin
elokuvissa mielenkiintoista. Ilokseni huomasin, että Vimeossa on tehty tähän
katselmus: https://vimeo.com/29555570.
Nyt käsiteltävään kuvaan sillä ei ole kuitenkaan annettavaa. Huvila on
ahdistava tila. Se on täynnä sokkelomaisia käytäviä, joista on helppo
tarkkailla muiden toimia. Lisäksi yläkerroksista voidaan tarkkailla alakerran
toimia.
Aikaisemmissa kirjoituksissani olen käsitellyt Polanskin tilan
käyttöä. Hän kuvaa tilaa niin, että se luo ahdistavaa tunnelmaa, olkoon se
ahdas nurkkaus tai avara uimaranta.
Seinillä tuntuu olevan silmät ja korvat. Sen Nancy huomaa jo
ensi hetkessä huoneessaan. Noblart on taiteen kerääjä ja seinillä tuijottavat
muotokuvat ovat vielä ”lisäsilminä” tuomassa ahdistavuuden henkeä. Tilat ovat
ahtaita, huoneet myös. Kolmiulotteisuutta ei paljoa ole.
Myös äänet vahvistavat ahtautta ja ahdistavuutta. Nancyn
kengän kopinakin kaikuu äänekkäästi. Puhuessaan jonkun kanssa yöllä
äänekkäästi, heti kuuluu seinän takaa koputusta.
Sokkelossa liikkuessa tuntemattomaksi jäävät henkilöt herättävät
epäluuloja. Myös Nancy sortuu kurkkimaan luvattomasti ovien taakse.
Yksityisyyden heikon suojan näkee myös siinä, että Nancy tapaa talon muun väen
lukemassa hänen päiväkirjaansa ja naureskelemassa hänelle. Häntä tuijotellaan
välillä ruokapöydässä hymyillen ja kuiskutellen.
Avaran paikan ahdistus näkyy merirosvopäälliköksi
pukeutuneen Alexin ”poliisikuulustelussa” meren rannalla. Meri aukenee taustalla
avarana, mutta Nancy on avuton. Hänellä ei ole mahdollisuutta päästä mihinkään
suojaan. Kaiken lisäksi kuulustelu on niin aidon rajusti toteutettu, että aivan
kuin aistisin Polanskin kokemukset lapsuuden keskitysleirikuulusteluista.
Kohtaus herra Noblartin huoneessa
Nancy suhtautuu kaikkeen välillä innostuneen uteliaana,
loppua kohden hämillisenä ja vaivautuneena, muttei kuitenkaan inhoten.
Viimeinen niitti lienee kohtaus, jonka myötä Noblart kohtaa kuolemansa. Siinä Nancyn
hyväntahtoinen myötämielisyys saa vielä purkautumistiensä. Hän pääsee vielä
seikkailemaan mielihyvän ja vaivautumisen välimaastoon.
Noblart on iskenyt silmänsä nuoreen kauniiseen Nancyyn.
Yhtenä syynä on myös se, että hän huomaa Nancyn yllä hänen pyjamatakkinsa.
Yllättäen hän kutsuu tämän huoneeseensa. Noblart on vakavasti sairas ja lepää
huonokuntoisena vuoteessaan. Kohtaus alkaa kainouden hengessä. Nancy kurkottelee
ensin ikkunan edessä muistaakseni verhoa suoristaessaan, jolloin Noblart iskee
silmänsä Nancyn takamukseen. Huvilan omistaja ihastelee samalla Nancyn
siniseksi maalattua jalkaa (jonka eräässä absurdissa kohtauksessa eräs
remonttimies oli sotkenut), tämä antaa herran tunnustella sitä. Sitten herra
pyytää kainosti saada nähdä Nancyn toisen rinnan paljaana. Nancy suostuu. Ja
pyynnön kohteliaisuudesta helpottuneena näyttää molemmat rintansa. Ja nauttii
tilanteesta. Sitten seuraava pyyntö on vielä kainompi. Hän kuiskuttaa sen
korvaan. Hän pyytää Nancya nousemaan vuoteeseen ja vilauttamaan häpyään. Tässä
vaiheessa Nancyn ilme muuttuu jo jännittyneeksi, mutta Nancy tekee sen –
varovaisen hitaasti kuin valmiina pakenemaan, jos siihen olisi tarvetta.
Miehelle kokemus on vahvempi kuin mikään taide-elämys. Noblert huokaisee,
huutaa ”Halleluja!” - ja kuolee. Taiteen keräilijä oli nähnyt todellistakin
todellisemman taideteoksen. Menee hetki ennen kuin Nancy tajuaa tilanteen. Nancy on shokissa, mutta inhoa ja
vastenmielisyyttäkin on nähtävissä. Hän älyää poistua huoneesta pikapikaa eikä
kukaan huomaa hänen olleen siellä kuolinhetkellä. Käytävällä kuitenkin hän
huomaa kaksi salapoliisin näköistä valkoisessa puvussa olevaa miestä, jotka
lähtevät ajamaan Nancya takaa, kun tämä lähtee juoksemaan.
Sitten ollaankin yhtäkkiä kuin vakoilutarinassa. Miehet
ryntäävät Nancyn perässä, kuin jostakin epäillen.
Tilanne muuttuu kuin unessa. Luulen, että tässä tilanteessa
elokuva on vain pitänyt saada loppumaan ja on keksitty hieman keinotekoinen tapa
tehdä Nancysta takaa-ajettu. Kyseessä lienee improvisoitu kohtaus. Nancya
ajetaan takaa, muttei loppujen lopuksi tiedetä, miksi.
Tiet näyttävät ahtaassa huvilassa olevan tukossa. Edessä
siintävä merikään ei tuo mukanaan vapautta. Kaksi valkopukuista miestä ovat
ilmestyneet kuin toisesta maailmasta ja haluavat Nancyn kynsiinsä. Muut menevät
takaa-ajoon mukaan kuin joukkopsykoosissa. Kesken takaa-ajon kuuluu tuskanhuuto.
Joku on havainnut Noblartin kuoleman. Nancy päättää lähteä huvilasta.
…
Jutun loppu
Hirtehisyys saa kruununsa. Koira on pois lähtiessäkin
vastassa. Se repii Nancyn yltä viimeisenkin vaatekappaleen ja Nancy kipittää ilkosillaan
maantien varteen onnistuen hypähtämään hitaasti ohi kulkevan kuorma-auton
lavalle, jossa häntä odottaa lauma röhkiviä sikoja. Sieltä käsin helpottunut
Nancy käy häntä kaipaavan Alexin kanssa vielä viimeisen keskustelun, josta
sittemmin koko elokuva on kai tosiasiassa saanut nimensä.
Nancy huutaa Alexille menevänsä Turkkiin. Alex pyytää Nancya
jäämään. Nancy vastaa: ”Minä en voi.” ”Mikset voi?” ”Silloin elokuva ei koskaan
loppuisi” ”Mikä?” ”No, tämä, mehän olemme elokuvassa.”… ”Mikä elokuva?” ”Mikä?
- se on elokuvan nimi. Minä lähetän sinulle postikortin.”
Tuo sikopaimenen homma Nancylle osoittaa jonkinlaista
kekseliäisyyttä. Siinä lienee Polanskin itseruoskintaa. Kääntää samalla
päälaelleen huvilan tyyppien machoilun ja sovinismin. Nainen kokee olonsa
turvallisemmaksi sikojen keskellä.
Lattealtahan tämä loppu tuntuu, kun alussa oli odotuksia
jostakin suuremmasta. Mutta kuten Paul Werner kirjoittaa, latteudestaan
huolimatta sen tarkoitus onkin hämmentää katsojaa.
…
Vinkkejä ja viittauksia
Mainitsen loppuun muutamia elokuvia, joihin eräissä
lukemissani arvioissa on viitattu ja joihin toisaalta itse voisin tämän
elokuvan erityisen ohkaisella langalla liittää.
Ensiksihän se on kuvattu aikuisversioksi Liisa ihmemaassa –sadulle. Toiseksi itse
sattuman oikusta mainitsin Matti Kassilan ohjaaman ”unitarinan” Tulipunainen kyyhkynen. Tässäkin välillä tapahtumat tuntuvat etenevän
kuin painajaismaisessa unessa. Nancy ei kuitenkaan herää. Loppu osittaisesta
latteudestaan huolimatta vapauttaa joka tapauksessa katsojan jonkinlaisesta
harhasta todellisuuteen.
Itselläni mieleen tuli Louis Bunuel. Hänen surrealistinen Porvariston hillitty charmi ilmestyi
samoihin aikoihin 1972. Hänellä on samanlaista alitajunnan seksuaalisilla kieroutumilla
leikittelyä. Todetaan kuitenkin varmuuden vuoksi, että Bunuel tyylikkyyden
rinnalla Polanski jää selkeästi toiseksi.
Tässä on listaa elokuvista, joita itse en ole nähnyt:
Candy (1968) on
seksifarssi, jonka on ohjannut Christian Marquand ja perustuu Terry Southernin
romaaniin vuodelta 1958. Sen pitäisi olla samanmoinen seikkailu naiivista
tytöstä seksin maailmassa. Elokuvaa pidetään satiirina pornojuttujen
maailmasta. Näyttelijäkaarti koostuu mm. sellaisista tähtinäyttelijöistä ja
julkkisnimistä kuin Marlon Brando, Richard Burton, Ringo Starr, John Huston,
Charles Aznavour. Se pursuaa aikansa julkkiksia, joita en valitettavasti tunne.
Alejandro Jodorowskyn surrealistinen kulttielokuva The Holy Mountain (esp. La Montaña Sagrada)
vuodelta 1973 on myös päässyt vertailukohdaksi. Siinä ohjaaja on itse pääosan
esittäjänä. Elokuvan rahoittajana kerrotaan olleen itse John Lennon parinsa
Yoko Onon kanssa.
On mainittu myös Stanley Kubrickin Fear and Desire (1953). Lisäksi myös David Paul Cronenbergin nimi
on jossain mainittu (Fast Company
1979). Olisikohan vielä Godardkin jossakin mainittu? Minulle tutummista nimistä
mainittakoon Pier Paolo Pasolini ja hänen Sodoman
120 päivää (Salò, or the 120 Days of
Sodom, 1975). Nimi viittaa moraalin rapistumiseen ja hullun perverssiä
siinä meno onkin. Ja elokuvassa vilahtelee tuon tuosta nöyryytettyjä alastomia
blondeja ja muita kaunottaria. Ja kyllä siinä mieskin esittelee paljasta takamustaan.
Kaukana kuitenkin ollaan Polanskin maailmasta. Hänen komediallisuuteen
verrattaessa siinä on menty inhonaturalistiseen ääripäähän. Meno on välillä
yököttävää. Voi katsoa, jos sielu sietää: https://vimeo.com/68045309.
Tämän rinnalla Polanskin komedia tulee vain raikkaammaksi.
Vaikka etäällä ollaankin, niin nuo elokuvat kuvastavat
aikansa elokuvatuotannon ilmapiiriä. Yhtä jäin kuitenkin kaipaamaan. Ei ole
kukaan kuitenkaan maininnut Polanskin murhatun vaimon Sharon Taten viimeiseksi
jäänyttä hömppäkomediaa The Thirteen
Chairs vuodelta 1969 (tunnetaan myös nimellä 12 + 1): https://www.youtube.com/watch?v=IztU2dDqnwo.
Minä en ole elokuvaa kokonaisuudessaan katsonut, mutta ainakin yhden kohtauksen
perusteella sankarittarissa on jotain samaa.
Arvostelijat ovat löytäneet yhteyksiä myös Polanskin
aikaisempaan tuotantoon, kuten Inhoon
(Repulsion 1965).
…
Tässä on linkkejä arvioihin, joihin olen enemmän tai
vähemmän tutustunut:
Lähteitä:
Werner, Paul: Roman
Polanski. Henkilökuva. Minerva 2014.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti