 |
| James Bertrand Ophelia 1872 |
I.
Taustaa
Edellisessä kirjoituksessa käsittelin Juri Olešan romaania Kateus. Sitä tehdessä nousi esiin
Shakespearen Hamletista tuttu Ofelian
hahmo. Olešan Ofelia ei ole kylläkään
viattomuudessaan hulluuteen ajautuva nuori nainen vaan
tekniikan kehitystä parodioiva, tuhoa ympärilleen niittävä ihmeauto. Jätin
näiden kahden Ofelian vertailun tuossa jutussani tyystin tekemättä, mihin nyt ajatellen
ehkä olisi ollut aihetta.
Tämä juttuni sai alkunsa eräästä pikkukonsertista, jossa
laulavana Ofeliana oli sopraano Marjukka Tepponen. Olešan romaanilla oli
varmasti vaikutuksensa siihen, että ylipäänsä konserttiin hakeuduin. Siitä
innostuneena aloin tutustua Ofelia-teemaa käsittelevään laulumusiikkiin. Ja
tuli tarve selvittää, mistä koko jutussa on kyse. Niinpä siirryin Hamletin maailmaan, mikä olikin jo
päässyt unohtumaan. Ja pitihän vielä lopuksi googlata Ofelia-aiheiset maalauksetkin.
 |
| Uusimman Hamlet-suomennoksen kansi |
II.
Konsertti
Konsertti pidettiin viime viikolla Helsingissä Mikael
Agricolan kirkon siivessä sijaitsevassa Agricola-klubissa. Se osoittautui kodikkaan
intiimiksi paikaksi, jossa kuulija sai todellakin tuta rehevä-äänisen sopraanon
äänen voiman.
Konsertti oli otsikoitu Ofelian
laulu. Se kuului Aino Acktén kamarifestivaalin ohjelmistoon (http://www.ainoacktenhuvila.fi/kamarifestivaali/).
Agricola-klubi on pieni tila, jossa jonkin lukemani tiedon mukaan on paikkoja
enimmillään 80 hengelle. Laskin pikaisesti tämän konsertin yleisömäärän ja se
oli korkeintaan 40. Jos väkeä olisi ollut kaksinkertainen määrä, niin huone
olisi kyllä käynyt ahtaaksi. Olisi tarvittu erikoisjärjestelyjä, jotta
istumapaikat olisivat riittäneet. Ei siellä nimittäin nytkään mitenkään väljää
ollut.
Tila oli sopivan intiimi pienimuotoiselle lied-konsertille. Vaikka
monenmoisissa konserteissa olen elämäni aikana ehtinyt olla, niin kyllä tämä
oli saleista pienimpiä. Kun talousasioitakin nyt niin paljon ajatellaan, niin ihmettelin
minäkin, miten ylipäänsä tällaisen tilaisuuden järjestäminen on kannattavaa.
Kuten yllä jo viittasin, konsertin pääsolistina oli sopraano
Marjukka Tepponen. Olen hänen esitystään joskus nähnyt tv:ssä. Kyseessä oli
jokin teemallinen erityisprojekti, joten siitäkin päättelin, että Tepponen
rohkenee (tai mahdollisesti viitsii) ryhtyä myös tämänkaltaisiin
pikkuhaasteisiin.
Konsertin nimi viittaa loppuosan kahteen ohjelmanumeroon.
Richard Straussin laulusarjasta opus 67 Tepponen esitti pianistinsa kera kolme
Ofelian laulua, jotka on sävelletty suoraan Shakespearen Hamletin teksteihin, tosin saksaksi. Lisäksi konsertin huipentumana
oli pianotrion (piano, viulu, sello) kanssa esitetty Dmitri Shostakovitshin Seitsemän romanssia Aleksandr Blokin
runoihin (opus 127). Vain sen ensimmäisen laulun nimi viittaa Ofeliaan,
mutta kyllä hänen maailmansa välittyy koko laulusarjassa.
Konsertin alkuosassa elettiin hempeämmässä tunnelmassa. Se
on aivan kuin valmistelua lopun traagisiin hetkiin. Ensimmäisenä numerona oli viisi
Sergei Rahmaninovin yksinlaulua (translitteroin ne konsertin ohjelman
mukaisesti): V molchan’ji nochi tainoj op. 4 nro 3 (В
молчаньи ночи тайной ”Yön hiljaisuudessa”, sanat A. Fet), Zdes’ horošo op. 21 nro 7(Здесь хорошо ”Täällä on hyvä olla”,
sanat G. Galina), Ne poi krasavitsa op. 4 nro 4(Нe
пой красавица при мне ”Älä laula kaunotar”,
sanat A. Puškin), U moego okna op. 26,
nro 10 ( У моего окна ”Ikkunani
edessä”, sanat G. Galina), Vesennie vodi
opus 14 nro 11 (Весенние води ”Kevättulvat”, sanat
Fjodor Tjutšev). Sitten oli vuorossa Rahmaninovin eleginen trio nro 1 g-molli (pianolle, viululle ja sellolle), joka
on yksiosainen sävellys. Tämän jälkeen seurasi väliaika.
Rahmaninov on suosikkejani. Siksi alkuosan ohjelmavalinta oli
minulle kovasti mieleen. Lauluista lähes kaikki olivat minulle ennestään
tuttuja ja g-molli pianotrio on
erityisen läheinen. Alkuosa saattoi minut hyvään tunnelman. Väliajan jälkeen
oli sitten vuorossa minulle oudompaa, mutta aiheeltaan hyvin kiinnostavaa
musiikkia. Luulen, että ohjelman valintaa ei ole tehty pelkästään Ofelian
vuoksi. Siinähän on myös Sergei Rahmaninovin ja Dmitri Shostakovitshin
vastakkainasettelua. Lisäksi Straussin laulut olivat paitsi vastapainona myös sisällön
puolesta hyvänä johdantona Aleksandr Blokin runojen maailmaan. Tässäkin mielessä
kokonaisuus oli kiintoisa. Konsertti etenikin johdonmukaisesti Sergei
Rahmaninovin rakkautta pursuavista tunteikkaista lauluista Richard Straussin
Ofelia-laulujen kautta Dmitri Shostakovitshin dramaattiseen laulusarjaan, jossa
maailmaan katsotaan aivan erilaisin silmin.
Kaiken kaikkiaan konsertti oli miellyttävä kokemus. Marjukka
Tepponen on erinomainen sopraano eivätkä muutkaan esiintyjät mitään huonoja
olleet. Heihin kiinnitin vain nyt vähemmän huomiota. Nautin kokonaisuudesta ja
tunsin tarvetta perehtyä lähemmin esitettyihin kappaleisiin.
Raapaisen konserttia hieman pintaa syvemmältä. Tila oli
hyvin pieni, etäisyyttä esiintyjiin ei paljoa ollut. Tepposen ääni tuntui
luissa ja ytimissä. Vastapainoksi sitten
kuulijat saivat välillä nauttia korkeuksiin nousevista herkistä kohdista. Jo
alkusoinneista iho tuntui menevän kananlihalle. Varsinkin toisessa kappaleessa Zdes horošo (”Täällä on hyvä olla”) lopun korkealle nousevassa ohennuksessa
olin aivan sulosointujen vallassa ja ties mitä väristyksiä ruumiissani tunsin.
Seuraavana oli vuorossa toinen värinöitä nostattava laulu Ne poi krasavitsa pri mne (”Älä laula kaunotar”), joka tunnetaan
myös georgialaisena (gruusialaisena) lauluna. Siinä pianistin vahva osuus
lisäsi dramaattisuutta ja voimaa. Muut laulut olivat toki mieleen, mutta jäivät
hieman edellisten varjoon.
Ääntämyksessä olisi varmaan äidinkielenään venäjää puhuvilla
sanomista. Minua ääntämisen puutteet eivät liiemmin häirinneet. Toisaalta
laulajatar ei tarvinnut tuekseen nuotteja. Sanat olivat mielessä ja – mikä mielestäni
on ääntämistä tärkeämpää - esitys oli hallinnassa, se näkyi esityksestä. Toki
pienessä tilassa äänenkäyttö tuntui väliin turhan voimakkaalta, mutta sainpahan
kerrankin tuntea sydänjuurissani sopraanoäänen todellisen voiman.
Marjukka Tepposen ääni miellytti, häntä oli
nautinto kuulla. Ei ollut ihan sitä herkkyyttä, jota olisin joihinkin
yhteyksiin kaivannut, mutta vertailukohtanikin ovat maailmanluokan huippuja.
Pianon äänen voimakkuus tuntui välillä lähenevän ärsyyntymiskynnystä, ja konsertin
toisessa osassa se hieman ylittyikin, mutta ei minulla silti ole pianistin
osuudesta erityisen kriittistä sanottavaa. Tällainen kuuluu konserttiin. Tärkeintä
oli, että yhteistyö solistin kanssa tuntui toimivan. Väliin pianistin voimakkaiden
kontrastien käyttö innosti Tepposenkin hehkuttamaan koko voimallaan, mikä
saattoi jonkun yksittäisen kuulijan saada ajatuksissaan pitelemään korviaan.
Pienen yksityiskohdan Tepposen esityksestä vielä rohkenen
mainita. Laulajattarella oli yllään korea kirkkaan keltainen iltapuku. Hän oli
sorja kuin kukkanen ja sädehti kuin sopraanon pitääkin, pelkkää hymyä koko
nainen. Pienenä häiritsevänä maneerina hänellä oli tapana nostella välillä
mekkoaan rinnuksista ylöspäin. Ei se varmaankaan ollut putoamassa. Sorry,
minulla on paha tapa kiinnittää tällaiseen huomiota. No, ainakin se osoitti
laulajan vapautuneisuutta ja rentoa tunnelmaa.
Mutta palaan konserttiin. Rahmaninovin laulujen jälkeen Tepponen
poistui näyttämöltä ja paikalle tulivat
pianisti, viulisti ja sellisti esittämään Rahmaninovin
elegistä trioa. Kuuntelen sitä usein Beaux Art trion esittämänä. Se on
jäänyt minun mieleeni pehmeän hellänä ja sydämeen sulautuvana herkistävänä
tunnelmapalana. Nyt kuulin jotain muuta. Minulla ei ole aavistusta, miten
säveltäjä on ohjeistanut sävellystä soitettavaksi, mutta toivottavasti ei näin.
Se kuulosti raa’alta ja turhan kovalta, mihin lienee tilan pienuudella ja
akustiikalla ollut vaikutuksensa. Alku olisi voinut alkaa äärimmäisestä
hiljaisuudesta ja sen myötä olisi saatu kiinni sävellyksen herkkyydestä. Nyt se
töksähti siihen malliin, että minun tunnelmani oli jo ensi minuutilla kadonnut,
ja esityksen teho kadotettu. Tasaannuin
kuitenkin pian eikä siitä minulle mitään esteettistä kärsimystä tullut. Loppua
kohden soitto tuntui paranevan ja 15-minuuttinen meni huomaamattoman sujuvasti.
Väliajan jälkeen alkoi Richard Straussin laulujen osuus.
Siinä solisti joutui käyttämään nuotteja, todennäköisesti sanojen vuoksi.
Valitettavasti tämä hieman näkyi esityksen intensiteetissä. Olin tehnyt
pohjatöitä ja tiesin, että tämä Richard Straussin opus 67 oli valmistunut
vuonna 1918 ja että siihen kuului kaikkiaan kuusi laulua: kolme ensimmäistä
Shakespearen sanoihin ja kolme viimeistä Goethen sanoihin. Odotin kuulevani
kuusi laulua, mutta kolmen jälkeen laulut loppuivat. Ohjelmaan oli siis valittu
vain Ofelian laulut, mikä varmasti oli oikea ratkaisu. Pidin erityisesti toisesta
laulusta. Se on hyvin nopea - sanoisin rivakka - ja tunnelmaltaan kiihkeä.
Tepposen vahva intensiteetti tuli siinä hyvin esille.
 |
| Gamayun - naisenkasvoinen profeetallinen ennustajalintu |
Viimeisessä ohjelmanumerossa yleisön eteen astui koko
esiintyjäkaarti. Oli vuorossa seitsemästä osasta koostuva Dmitri
Shostakovitshin laulusarja. Sen osat ovat seuraavat (englanniksi ja venäjäksi):
1) Ophelia’s song - Песня Офелии, 2) Gamayun,
the bird of prophecy - Гамаюн птица вещая, 3) We were together (That troubled
night) - Мы были вместе, 4) The city sleeps (Deep in sleep) - Город спит, 5) The
storm – Буря, 6) Secret Signs
- Тайные знаки, 7) Music - Музыка (В ночи, когда уснет тревога…).
 |
| Dmitri Shostakovitshin laulusarjan runot englanniksi. Napsauta kuvaa. |
Laulut esitettiin eri kokoonpanoissa. Aluksi solistin
kumppanina oli sello. Välillä seurana oli piano, välillä viulu, välillä sello
ja piano jne. Vasta viimeiseen lauluun yhtyivät kaikki esiintyjät. Se olikin
konsertin eräänlainen loppuhuipennus. Pienen tilan akustiikka ehkä haittasi
hieman esitystä. Soittimet tavallaan valtasivat pienen tilan ja muutamassa
kohdin solisti oli jäädä ”kamppailussa” tappiolle.
Sarja lähtee liikkeelle Ofelian
laulusta, josta huokuu melankolinen surumielisyys. Sama tunnelma säilyy
koko sarjan ajan, mutta loppua kohden ainakin minä koin välillä myös hulluuden
kiihkoa. Blokin runot ovat siihen yhteydessä. Eri soittimien vuorottelu tuo
tunnelmaan dialogia. Viimeisessä laulussa, kun koko pianotrio yhtyy laulajan
kera soimaan, musiikkiin tulee seesteinen rauha.
Runojen mukana etenevä maailma on traagisuudessaan
koskettava. Marjukka Tepponen ja yhtye ovat tehneet tulkinnallaan siitä
eteenpäin soljuvaa draamaa, seesteiseen loppuunsa. Välillä Myrsky-laulussa musiikki räjähtää epätoivoiseen raivoonsa ja
vähitellen vaimenee rauhaansa, elämän tuntoja seuraten. Runot ovat koskettavia
ja Shostakovitshin kolkossa sävelkielessä on koko ajan kuolema läsnä. Joltain
ivalta tuntuu tuo romanssi-nimitys. Rakkauden tuska on tässä hyvästi jättöä elämälle.
Shostakovitsh sävelsi laulut vuonna 1967, aikana jolloin hän oli vasta itse
saanut sydänkohtauksen. Siksi kuoleman tuntemukset saattoivat heijastua
sävelkieleen.
Puuttuisin myös siihen, kun säveltäjä kutsuu lauluja ”romansseiksi”.
Itse katsoisin, että se tulisi näkyä myös laulutyylissä. Varsinkin alun
lauluihin odotin toisenlaista, ehkä herkempää otetta. Nyt laulu kuulosti liian
oopperamaiselta. Toisaalta otan sanojani hieman takaisin. Oli kyse
Shostakovitshin musiikista, johon pitää suhtautua ihan erityisellä tavalla. En
osaa oikein kuvitella Shostakovitshin sävellystä laulettavan kuin romanssia. Nimitys
kertoo, että laulujen taustalla on rakkaussuhde, mistä tässäkin on kyse. Jään
itse hienoisen epätietoisuuden valtaan, mutta totean, että jotain
tulkinnallisesta kokonaisuudesta jäi puuttumaan. Haluan kuitenkin kehua
esityksen rakentelua. Laulusarja eteni kuin draama. Siinä elettiin
ihmissuhdetta. Kolme viimeistä laulua soivat katkeamatta ja kehittyi traagiseen
loppuunsa. Tällaisen tyylin Tepponen näköjään osaa.
Kokonaisuudessaan Shostakovitshin laulut menivät varmasti
ohi monelta kuulijalta. Ei se ole suuren yleisön musiikkia. Shostakovitshin
tunnelma on välillä luotaantyöntävää. Sillä ei kosiskella yleisöä. Säveltäjä on
mennyt Aleksandr Blokin runojen maailmaan omalla intensiteetillään ja on
saattanut liittää musiikkiinsa varmasti viitteitä myös muiden säveltäjien
töistä, mutta ne jäävät minulle salaisuudeksi.
III.
Hamlet, Blok, Pasternak
Venäjän kirjallisuudessa Hamletia ja Ofelian hahmoa on
käsitelty verraten paljon. Tässä jutussani Aleksandr Blok (1880 - 1921) nousee keskiöön yllä
mainitun laulusarjan johdosta. Näkyvimmin Shakespeareen lienee perehtynyt
runoilija Boris Pasternak (1890 – 1960). 30-luvun loppupuolella hän keskittyi lähinnä
poliittisista syistä Shakespearen näytelmien kääntämiseen. Tohtori Zhivagossa on runo nimeltään Hamlet. Siitä on mieliin jäänyt ainakin suomeksi hienosti sointuva
lausahdus ”Ei elämää kuin peltoa voi ylittää”, jonka ensimmäisestä
suomennoksesta on kai vastannut Arvo Turtiainen. Ofelia esiintyy kuitenkin jo
aiemmin. Vuodelta 1917 häneltä on ilmestynyt runo nimeltään Englannintunteja. Siinä käsitellään Ofelian
ja Othellon vaimon Desdemonan lauluja koskettavalla tavalla. Tuossa runossaan Pasternak on sisäistänyt
noiden naishahmojen elämän ja kuoleman myyttisen merkityksen. Tämän on
havainnut myös runon suomentaja Marja-Leena Mikkola Pasternakin runojen
kokoelmassaan (Sisareni, elämä. Tammi
2003). Runo koskettaa syvältä. Vaikeaselkoista runokieltä on Mikkola pyrkinyt mahdollisuuksiensa
rajoissa avaamaan ja osin onnistunutkin. Tässä on hänen versionsa runon
loppusäkeistä:
”Intohimot he riisuivat yltään
kuin ryysyt
ja ääneti laskeutuivat, sydän
kurkussa,
avaruuksien altaaseen, ja
ruumiinsa rakastavat
huuhtoivat kuuroiksi
sfäärien kasteessa.”
Kun sitten noin kymmenen vuoden kuluttua Juri Oleša loi
romaanissaan parodisen Ofelia-hahmonsa, se ei todellakaan syntynyt tyhjän
päälle.
Aleksandr Blokin suhde Hamletiin ja
Ofelia-teemaan oli myös hyvin innostunut. Se ei jäänyt yhden runon varaan. Laulusarjan
runot ovat Blokin nuoruuden töitä, ilmestyneet 1890-luvulla. Tosin vuonna 1919
hän on muutamaa runoa parannellut. Varsinaisesti vain ensimmäisen taustalla on
Hamlet, mutta Blokin tässä Shostakovitshin kontekstissa runot voi liittää
Ofelian ja Hamletin rakkauden ympärille.
Runojen syntyaikoihin Hamlet oli Blokille hyvin läheinen
teos. Tämän artikkelin mukaan (http://ifi.rsuh.ru/vestnik_2005_1_4.html)
Blok lausui mielellään Hamletin monologeja ja vuonna 1898 kotipiirissä
järjestettiin näytös, jossa itse runoilija esitti Hamletia ja hänen
rakastettunsa (sittemmin näyttelijä) Ljubov Mendelejeva - maailmankuulun
kemistin tytär - Ofeliaa. Samalta vuodelta on peräisin laulusarjan ensimmäinen
runo Ofelian laulu. Ofelia-motiivi
esiintyy myös muissa Blokin runoissa. Hänen Ofeliansa ei kuitenkaan syöksy
hulluuteen, vaan painopiste on kadotetussa rakkaudessa. Ja runoissa pinnalla on
kuoleman ja kärsimyksen motiivit. Taustalla Ofelian
laulussa on perinteinen myyttinen ritariaihe, jossa komea ritari hyvästelee
kauniin neidon. Sankari lähtee kaukaiseen maahan, johon liitetään kuoleman
symboliikkaa. Hänen tuhonsa on tavallaan ennustettua. Laulun Ofelia näkee hänen
kuolemansa. Ofelian oma kuolema ei tähän liity.
Ljubov Mendelejeva oli runoilijan muusana. Noihin aikoihin
nuoripari eli kiihkeää rakkaussuhdetta, mikä heijastuu runoihin.
 |
| Aleksandr Blokin "Ofelia" Ljubov Mendelejeva |
Tässä on oma suomennokseni laulusarjan ensimmäisestä runosta:
Aleksandr Blok: Ofelian laulu
(1898)
Kun erosit, ystävä, neidosta
rakkaasta,/ minulle lempeä vannoit/ lähdit kolkoille seuduille/ luvaten valasi
pitää.
Kaukana Tanskasta onnellisesta,/
ovat rantasi sumun verhoamat,/ kuohuva tyrsky vihassaan/ kyyneleet huuhtoo
kalliolla.
Sotilas rakas ei koskaan palaa/ hän puettuna hopeaan/ruusuke ja musta höyhen/ murheessa haudan väräjää.
IV.
Hamlet ja Ofelia musiikissa
Jatkan Richard Straussin ja Dmitri Shostakovitshin
laulusarjojen käsittelyä. Myös viimeksi mainitun ”kiistakumppani” Sergei
Prokofjev tulee tapahtumiin mukaan.
Richard Straussin kolme laulua ovat siitä vaikuttavat, että
ne tosiaankin perustuvat Shakespearen teksteihin. Laulajalta odottaisi
näytelmään sopivaa tunnelmaa. Tässä suhteessa laulaja jää helposti oman genrensä
vangiksi. Löysin Straussin Ofelia-lauluista Elisabeth Schwarzkopfin ja Glenn Gouldin tulkinnan: https://www.youtube.com/watch?v=TYBAoKtrX0U. Siinä laulaja on
pystynyt täysin eläytymään Ofelian maailmaan. Ensimmäisestä laulusta huokuu
syvä masennus, loppua kohden tunnelma liukuu hulluuteen.
Musiikissa Hamlet ja Ofelia ovat myös suosittuja aiheita.
Richard Strauss (1864 – 1949) ja Dmitri Shostakovitsh (1906 – 1975) ovat toki
tunnetuimpia. Myös Johannes Brahms on luonut Ofelia-liedejä, mutta niihin en
ole tutustunut. Shostakovitshin ohella Neuvostoliitossa Hamlet-teemaa käsitteli
Sergei Prokofjev (1891 – 1953). Hän loi vuonna 1938 orkesterille sekä
sopraanolla ja baritonille näyttämömusiikkia W. Shakespearen näytelmään. Se on
nimeltään Hamlet, opus 77. Siinä on
myös neljä Ofelian laulua.
Prokofjevin yhteistyökumppanina oli ohjaaja Sergei Radlov
(1892 – 1958), joka tunnetaan Shakespeare-tuotannostaan. Hän teki Prokofjevin
kanssa yhdessä balettia Romeo ja Julia (vuosina
1935 - 36). Hän oli mukana myös tässä vähemmän tunnetussa, kymmenen osaa
sisältävässä Hamlet-profuktiossa.
Äänilevyn esitteen mukaan Radlov sai aikaan mm. sen, että Hamletin isän
haamussa ei ollut mitään mystisiä tai kauhuelementtejä. Tehtävänä oli vain
saada Hamlet kostamaan syrjäytetyn isän puolesta. Myös Claudiuksen hahmoon
liittyvään musiikkiin hän sai tahtonsa läpi. Lisäksi Radlov oli välillisesti
mukana Ofelian lauluissa. Hänen vaimonsa Anna Radlova nimittäin venäjänsi
laulujen sanat alkuperäistekstistä. Prokofjev kertoo esitteen mukaan käyttäneensä
laulujen melodioissa Shakespearen ajan kansanmusiikkiteemoja.
Olen tuon Prokofjevin Hamlet-musiikin
kuunnellut. Ofelia-laulut soivat hyvin kauniina. Olen jopa kiintynyt niihin,
sillä itse asiassa ensimmäinen laulu soi tälläkin hetkellä mielessäni. Eivät
nuo Prokofjevin laulut minua kuitenkaan ole kovin paljoa sykähdyttäneet, jos
otetaan huomioon se, mitä niiden pitäisi ilmaista. Mielestäni ne ovat hieman
laimeita, vaikka musiikki toki onkin komeaa kuultavaa.
 |
| Alexandre Cabanel: Ophelia |
Liekö sitten Shostakovitshilla ollut alitajunnassaan
Prokofjevin Hamlet hänen ryhtyessään luomaan laulusarjaa Aleksandr Blokin
runoihin? Ensimmäisenä hän loi Ofelian laulun. Gerard McBurneyn mukaan (http://www.boosey.com/pages/cr/catalogue/cat_detail.asp?musicid=4080&langid=1.)
Shostakovitsh teki sen ystäviensä sellisti Mstislav Rostropovitšin ja tämän
vaimon sopraano Galina Višnevskajan pyynnöstä. Tästä idea sitten alkoi säveltäjän
päässä kehittyä. Oma osuus sävellettiin myös viulisti David Oistrahille.
Sävellysten ideana oli tehdä kukin laulu eri soitinkokoonpanolle ja viimeisessä
laulussa sopraanon taustalla soittaa pianotrio kokonaisena (niin kuin yllä olen
jo kertonut).
Todettakoon, että vastaani laulusarjan synnystä on tullut
aivan toisenlainenkin tarina, jossa mukana olisi ollut pianisti Svjatoslav
Richter.
Kantaesitys pidettiin Moskovan konservatoriossa lokakuussa
1967. Siinä pianoa soitti Moisei Vainberg. Tuo esitys on myös levytetty ja
levystä on tietoa täällä: http://rutracker.org/forum/viewtopic.php?t=2791135.
McBurneyn mukaan laulusarjasta tuli lopulta kunnianosoitus
hänen muusikkoystävilleen. Se on ”intensiivinen ja meditatiivinen kokonaisuus
rakkaudesta, läheisyydestä, ystävyydestä ja taiteen voimasta”. Runot olivat
pääosin nokturnoja ja musiikissa on mukana pimeyden ja myös kohtalon uhkaa.
 |
| Konstantin Makovski: Ophelia |
…
Löysin youtubesta Galina Višnevskajan version sarjan ensimmäisestä
laulusta. Kuuntelin sen ennen konserttia. Siksi konsertista minulla oli melko
suuria odotuksia. Yllä mainitsin, että olisin odottanut romanssin herkkyyttä.
Višnevskaja sen osaa luoda: https://www.youtube.com/watch?v=3FpYF3n2UbA.
Hänen äänestään henkii nuoren naisen syvä masennus ja suru. Tämän jälkeen olen
muitakin hänen esityksiään kuunnellut ja täytyy todeta, että huippusopraano on
kyseessä.
Tässä voi ihailla Višnevskajan tulkintaa Sergei Rahmaninovin
laulusta, jonka Tepponenkin esitti konsertissa (Ne poi krasavitsa ”Älä laula kaunotar” ): https://www.youtube.com/watch?v=EKmcGbUMWVo. Näin herkkään tulkintaan vain harva pystyy. Lisään kuitenkin:
mielestäni on hienoa, että on olemassa erilaisia versioita. Marjukka Tepposen
konsertissa mentiin täysillä. Siitä pianistikin piti huolen, että edettiin
dramaattisuuden ehdoilla. Sen yleisö koki sekä esitysten henkisessä jännitteessä
että fyysisessä voimassa.
V.
William Shakespeare(1564 – 1616): Hamlet (1599 –
1602). Ofelian laulut.
 |
| Hugues Merle: Hamlet and Ophelia |
Tässä vaiheessa lähestyn alkuperäistä Ofelian hahmoa, vain lähestyn.
Lähteenä on Shakespearen näytelmä, mutta näkökulma tulee suomenkielisen
käännöksen tulkinnasta. Ofelian hahmo paljastuu karumpana kuin musiikillinen
genren tai maalaustaiteen romantisoivat rajoitukset ovat poissa.
Hamletista on ilmestynyt tuore Matti Rossin suomennos
(William Shakespeare Hamlet. WSOY
2013). Teksti on räväkkää eikä Ofeliakaan avaudu minään pelkkänä
kaunosieluisena muusana tai romanttisena haaveilijana. Kääntäjä on pyrkinyt
menemään Shakespearen kielen syvärakenteisiin ja -merkityksiin. Piti aivan
etsiä alkuperäinen teksti käsiini, jotta olisin voinut jotenkin todentaa Rossin
ratkaisut. Netistä löytyi sen rinnalla myös nyky-englantiin mukailtu versio (http://nfs.sparknotes.com/hamlet/),
joka vahvistaa suomentajan olevan oikeilla jäljillä. Shakespearen suuruutta en
ole koskaan epäillyt, mutta nyt arvostukseni hypähtää uudelle tasolle. Hän on kiinni ajassaan. Menneisyydestä löytyy
kuitenkin ajaton yhteys meidän todellisuuteemme. Samassa raadollisessa maailmassa
mekin taivallamme.
 |
| Henrietta Rae: Ophelia |
Shakespeare kirjoittaa villisti kaksimielisyyksiäkään
kaihtamatta. Tämä näkyy myös Ofelian laulujen suomennoksissa. Tässä on Rossin
versio Ofeliaan ensimmäisestä laulusta (s. 183 - 184):
Mistä minä kultani tuntea voin,/
kun miehiä tulee vastaan?/ Sandaalikengistä, simpukkahatusta/ ja sauvasta
ainoastaan.
Tähän liittyen on Rossilla alaviite: ”Pyhiinvaeltajan
perinteiseen asuun kuuluivat sandaalit, Santiago di Compostelaan viittaava
simpukka ja sauva. Renessanssiajan runoudessa viitataan usein rakastettuun
pyhiinvaelluksen kohteena, ja vaeltajan tunnukset saivat uuden sävyn.”
Hän on kuollut,
rouva kulta,/ jo maa hänet omakseen sai;/ pääpuolessa vihreää turvetta/ ja
jaloissaan kivi vain.”
Kuningas saapuu paikalle. Puoliso Gertrude yrittää häntä
hillitä mutta Ofelia pyytää kuuntelemaan ja jatkaa:
Lumivalkeaan
liinaan käärittiin – /oli kukkia arkullaan,/ joka itkutta hautaan laskettiin,/
ilman kyyneltä kaipaavaa.
Laulu loppuu. Kuningas kysyy Ofelian vointia. Ofelia toteaa
muun muassa näin:
…Sanovat
huuhkajan olleen leipurin tytär. Herra, me tiedämme, mitä me olemme, mutta emme
tiedä, mitä meistä voi tulla. Luoja olkoon läsnä teidän pöydässänne!
Rossi selventää viitaten kansanlegendaan. Sen mukaan Kristus
muutti leipurintyttären pöllöksi, kun tämä moitti äitiään, joka antoi
nälkäiselle Kristukselle liikaa ruokaa. Pöllöön liittyi myös surun ja
onnettomuuden mielikuvia ja leipurin tyttäriä pidettiin kevytkenkäisinä, mihin
Rossin mukaan Ofelia saattoi myös viitata.
Toisessa laulussa Ofelian kieli muuttuu yhä rajummaksi. Kolmannessa
hoilaa jo mieleltään pahasti järkkynyt, elämästään mielekkyyden kadottanut
nuori nainen. Tämän jälkeen Ofelia hukuttautuu. Perinteisestä tavasta poiketen
hänet haudataan kuitenkin pyhitettyyn kirkkomaahan, mutta hautajaissaatosta
tulee vaatimaton.
Ofelian toisen laulun suomennos (184 – 185):
Pyhä Valentinus on huomenna,/ ja
jo ennen kuin aurinko nouseekaan/ minä varron sun ikkunas takana,/ että ystävä
sulle mä olla saan. (Kääntäjän kommentti: Perinteen mukaan ensimmäinen toisen
sukupuolen edustaja, jonka Valentinuksen aamuna näki, oli tuleva heila.)
Hän aukaisi ovensa seljälleen/ ja
neitosen, hei, hän kammariin vei,/ sen jälkeen enää tuo neitonen/ sieltä
neitseenä poistunut ei.
Varjele, Kiesus, sun lapsias,/ se
häpeä on niin suuri!/ Pojat ne panevat saadessaan,/ se on heidän syytään juuri.
Olin neitsyt, kun minut
kellistit/ ja lupasit naida minut./ ”jos et olis tullut mun sänkyyni,/ kyllä
olisin nainut sinut.”
 |
| Benjamin West: Laertes and Ophelia |
Ofelia poistuu. Ofeliaan veli Laertes saapuu ja alkaa vaatia
kuninkaalta totuutta isänsä kuolemasta. Laertes on raivoissaan ja syyttää tätä
kuolemasta vannoen kostoa. Yllättäen Ofelia ilmestyy paikalle. Laertes
järkyttyy huomatessaan sisarensa tilan (”Raivo kuivattakoon aivoni
ja seitsenkertaisesti suolautunut kyynelvesi kärventäköön silmistäni näön ja
voiman!”) vannoen kostavansa myös sisarensa hulluuden (s. 190 – 191). Laertes
jatkaa surren sisarensa kohtaloa:
…Oi kevään
ruusu, neitokulta, rakas sisko, suloinen Ofelia! Taivas, onko mahdollista, että
nuoren neidon järki sammuu kuin vanhan miehen elämä? Rakkaus ihmisluoneen
jalostaa, ja rakkauden viestein jalo luonne ilmoittaa kaipaavansa sitä, joka
meni pois.
Ofelia aloittaa kolmannen laulunsa (191-192):
Häntä kasvot paljaina
kannettiin,/ huh hah hei ja rallallei,/ ja haudalla kyyneleet virtasi niin – / jää
hyvästi, kyyhkysein.
Laertes huokaa: ”Jos järjissäsi olisit ja kannustaisit
kostoon, se ei minua näin kiihdyttäisi.” Ofelia jatkaa, mutta sanat eivät ole
runomuodossa. Tämä repliikki on kuitenkin liitetty Ofeliaan kolmanteen lauluun:
Laulakaa te ”donna donna do-o-na”
ja kutsukaa häntä donnadoonaksi”. Miten hyvin kertosäe sopii siihen! Olipa
kerran kavala vouti, joka varasti isäntänsä tyttären.
Laertes toteaa väliin kuin mielistelläkseen: ”Tuo tyhjä
höpötys on täyttä asiaa.” Ofelia jakaa muille kukkia (rosmariinia, orvokkeja,
fenkolia, akileijoja ym.) puhuen samalla sekavia. Laertes on välikommenttien
perusteella täysin sekaisin: ”Hulluuden luento, muistot ja houreet yhdessä
nipussa”, ”Synkkyyden, ahdistuksen, murheen, itse helvetin hän muuttaa sieviksi
ja suloisiksi asioiksi”. Ofelia jatkaa lauluaan (s. 192):
Sillä ainut iloni on kaunis
kiltti Robin.
Eikö hän palaa enää milloinkaan?/
Eikö hän palaa enää milloinkaan?/ Ei, hän on kuollut: hän palaa ei./ Mene
hautaasi, mene kuolemaan, hän ei palaa enää milloinkaan./ Oli partansa
lumivalkoinen, hiukset pellavanvaaleat,/ Hän on poissa ja mennyt matkalleen,/
turha meidän on valittaa./ Hänen sielunsa suuren armon saa!/ Sitä rukoilen
kaikille sieluille,/ Luoja suo sen armossaan. Herran haltuun.
Gertrude ja Ofelia poistuvat. Kuningas ja Laertes jäävät,
sopu alkaa löytyä. Tapahtumat etenevät. Laertes on paikalla kun aivan näytöksen
lopussa paikalle ilmestyy Gertrude ja ilmoittaa, että Ofelia on hukkunut. Kun
Laetes kysyy yksityiskohtia, Gertrude kertoo tarkan kuvauksen tapahtuneesta.
Minulle tulee väkisinkin mieleen, onko hän sittenkään hukuttautunut itse, jos
kerran Gertrudella on noin tarkka kuvaus tapahtuneesta. Tätä ei kuitenkaan
näytelmässä eikä muuallakaan ole käsitelty, ehkä se ei ole olennaistakaan.
Normaalit hautajaiset hänelle kuitenkin järjestetään (vaikkakin matalalla
profiililla), mitä ei kuitenkaan itsemurhan tehneelle kuuluisi tehdä.
….
Ralf Långbacka on kirjoittanut Rossin suomentamaan Hamletiin
esipuheeksi luokitellun artikkelin (Hamlet
– kysymyksiä, arvoituksia). Hän luonnehtii näytelmän naisia sivulla 28.
Ofelia (kuin myös Gretrude) on viaton hahmo, joka on ”paiskattu
käsittämättömään miesten maailmaan, jonka verisen kudelman loimilankoina ovat
kosto, sota ja kaksinaamaisuus. Ofelia on Långbackan mukaan viaton, Gertrude
”tietyin varauksin syyllinen”, koska on nainut uuden kuninkaan Claudiuksen.
Näitä naisia yhdistää yksi asia – rakkaus. Hamletin äiti Gertrude rakastaa
uutta miestään Claudiusta ja hän rakastaa myös poikaansa. ”Ofelia puolestaan
rakastaa Hamletia, vaikka yrittääkin velvollisuudentunnosta noudattaa veljensä
ja isänsä neuvoja.”
Långbacka mainitsee muutamia kohtia, jotka luovat lopun
Hamletin ja Ofelian suhteelle.
Toisessa näytöksessä Ofelia laitetaan koekaniiniksi, jotta
saataisiin selville, onko Hamlet oikeasti tullut hulluksi vai teeskenteleekö
hän (s. 21).
Tavatessaan Ofelian Hamlet käyttäytyy aluksi moitteettomasti,
mutta kun hän huomaa, että Ofelia toimiikin hänen vastustajiensa äänitorvena,
hänen puhetyylinsä muuttuu ilkeäksi: ”Ha ha! Oletteko siveä?” Lemmenkohtaukseksi
kaavailtu tilanne päättyy Hamletin syytöksiin: Mene luostariin, mene, hyvästi!”
Lausuman todellinen merkitys avautuu,
kun Långbacka lisää, että luostari oli tuohon aikaan peitenimi ilotalolle.
Viaton Ofelia-parka onkin yhtäkkiä ”petollinen, himokas naispaholainen”. Ofelia
kyllä pitää Hamletia hulluna, mutta hyväuskoisuudessaan hän kuitenkin puhuu
tästä hyvin myötätuntoisesti. (s. 24.)
…
 |
| Mihail Vrubel: Hamlet and Ophelia |
Risto Niemi-Pynttäri on käsitellyt maailmankirjat-sivulla
Matti Rossin Hamlet-suomennosta kirjoittaen oman artikkelin näytelmän kustakin
näytöksestä, joita siis on viisi. Hän pitää Rossin käännöstä erittäin hyvänä.
Käännöksen rinnalla hän on katsonut youtubesta myös Royal Shakespeare Companyn esitystä vuodelta 2010. Linkit ovat
tässä: http://www.maailmankirjat.ma-pe.net/?p=1805,
https://www.youtube.com/playlist?list=PL344104AF2256442C.
Niemi-Pynttärillä on
kiinnostava näkökulma myös Ofeliaan hahmoon. Hän tuo esille käsitteen Ofelia-syndrooma (Ophelia syndrome).
Hänen mukaansa se viittaa nuoriin naisiin, jotka ovat aina tehneet niin kuin on
käsketty. Siksi he eivät tiedä mitä haluavat sitten kun neuvojia ei ole.
”En tiedä mitä ajatella” sanoo
Ofelia näytelmän alkupuolella isälleen ja tämä vastaa ”Minä kerron mitä” (I.3.
142-143). Tämä oman tahdon heikkous on Ofelian syndrooma: hän sallii isänsä
kuuntelevan salaa tapaamista Hamletin kanssa. Siksi Hamlet pitää häntä vain
yhtenä vehkeilijänä muitten joukossa. (http://www.maailmankirjat.ma-pe.net/?p=1824.)
Ofelia jää yhtäkkiä
täysin yksin, kun hän on menettänyt isän, hänen rakastettunsa on hylännyt hänet
ja rakas velipoika on ulkomailla. Hän ei saa enää keneltäkään mitään tukea. Hän
alkaa laulaa hullun lauluja.
”Ofelia-syndrooma viittaa kyvyttömyyteen kasvaa tytöstä
naiseksi. Mielikuvituksen maailmaan paennut Ofelia ei osaa ilmaista tunnettaan
muuten kuin laulamalla balladeja ja jakamalla kukkia, ilmaisemalla jotain
niiden symbolikielen avulla.”
Ofelia on toteuttanut vain toisten tarpeita. Hän on ollut
isänsä vallanhimon kohde ja myös Hamletin rakastettuna hän on joutunut
hylätyksi. Hän yrittää hakea tukea toiselta naiselta, kuningattarelta, mutta
tämä ei halua tavata häntä. Hyljättynäkin hän tulee paikalle ja laulaa tytöstä,
”joka on menettänyt läheisensä, jota on käytetty hyväksi ja joka on raskaana”. ”Kertoo
mitä sattuu, mutta puhuu järkeäkin”, joku kommentoi.
Ofelian veli Laertes tulee paikalle. Nähdessään sisarensa
hulluuden hän joutuu epätoivoon. Surussaan hän lamaantuu ja on kyvytön
toimimaan. Tällöin kuningas voi käyttää häntä hyväkseen saadakseen Hamletin
surmatuksi.
Ofelian kerrotaan hukuttautuneen. Hänet kuitenkin haudataan
säädyllisin menoin.
 |
| Paul Albert Steck: Ophelia |
…
Tuon loppuun Långbackan artikkelin lopusta yhden
kiinnostavan seikan. Hän käsittelee sitä, miten jälkimaailma on kohdellut
Hamletia. Hän toteaa, että sitä on pyritty siistimään. Oli aikoja, jolloin
juuri viidennen näytöksen kohtia poistettiin esityksistä (esimerkiksi Ofelian
hautajaiset). Ranskassakin peräti Voltaire piti Hamletia ”rahvaanomaisena ja
raakalaismaisena näytelmänä”. Hamlet ja Shakespeare ylipäänsä on joutunut
historian saatossa välillä jonkinlaisen itsesensuurin kohteeksi. Vasta
1800-luvulla Shakespearen tekstejä on alettu palauttaa alkuperäiseen asuunsa.
Toisaalta tämänkin jälkeen se on joutunut runsaiden uudelleentulkintojen
uhriksi.
 |
| John Everett Millais: Ophelia |
VI.
Taiteilijat kuvaamassa Ofeliaa
Lopussa tutustuin taiteilijoiden näkemyksiin Ofeliasta. Mistäköhän
johtuu, että kovasti on tarjolla 1800-luvun maalauksia? En yritäkään nyt kajota
eri aikakausiin. Tunnetuimpia ovat englantilaisen
John Everett Millaisin (1829 – 1896), yhdysvaltalaisen Benjamin Westin (1738 –
1820) ja naishahmojen kuvaamiseen erikoistuneen John William Waterhousen (1849 –
1917) versiot. Ranskalaiset taiteilijat ovat hyvin hanakasti tarttuneet Ofelian
hahmoon. Heistä mainittakoon Hugues Merle (1823–1881) Alexandre Cabanel (1823 –
1889) ja Paul Albert Steck (k. 1924). Venäläisistä nostan esiin kaksi nimeä:
Mihail Vrubel (1856 – 1910), jota wikipedia vertaa Gallen-Kallelaan, ja
Konstantin Makovsky (1839-1915). Naistaiteilijoista nostan myös esiin kaksi
nimeä: ranskalainen Madeleine Jeanne Lemaire (1845–1928) ja englantilainen Henrietta
Emma Ratcliffe Rae (1859 – 1928). Lopuksi mainitsen vielä suosikkini, ts. sen
tekijän. Hän on ranskalainen James Bertrand (1823 – 1887). Osa näistä
maalauksista löytyy tämän kirjoitukseni lomasta.
 |
| James Bertrand: Ophelia |
Jos haluaa tarkastella erilaisia Ofelia-maalauksia, niin mm.
täältä löytyy: http://fiolette.diary.ru/p178471494.htm?oam.
 |
| John William Waterhouse: Ophelia |
 |
| Arthur Hughes: Ophelia |
 |
| Madeleine Lemaire: Ophelia |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti