Ortodoksista kuoromusiikkia Pietarin Verikirkossa

Pietarissa sijaitseva Kristuksen ylösnousemuksen katedraali (Собор Воскресения Христова, Sobor Voskresenija Hristova) tunnetaan kai paremmin nimellä Verikirkko (Храм спаса на крови, ”Kirkko veren päällä”). Se on rakennettu paikalle, jossa tsaari Aleksanteri II joutui vuonna 1881 salamurhan uhriksi. Siitä kirkko on saanut lisänimensä. Se on rakennettu konkreettisesti ”veren päälle”. Sen sisälle länsipäätyyn on pystytetty katos paikalle, jossa tsaari haavoittui kuolettavasti ja jonka alla olevassa kiveyksessä kerrotaan olevan keisarin verta.

Tällä hetkellä kirkko on täydellisesti entisöity. Huonosti sille oli kuitenkin välillä käydä. Vuonna 1930 se suljettiin, piirityksen aikaan 1941 - 1944 se oli ruumishuoneena ja sen jälkeen varastotilana. 1970-luvulla kirkkoa alettiin sitten kunnostaa ja ne työt saatiin päätökseen vasta vuonna 1997.

Viime viikolla olin Verikirkossa kuorokonsertissa. Se oli toinen kerta, kun ylipäänsä olen ollut tuossa kirkossa. Edellisen kerran olin siellä viime vuoden heinäkuussa. Yhtä upean kauniilta ja suorastaan häkellyttävän vaikuttavalta se näytti nytkin. Mm. ikoneihin tutustuessa voi tehdä yllättäviä löytöjä, joissa vanhaa kaanonia on rikottu. Tietoa katedraalista löytyy myös suomeksi: https://fi.wikipedia.org/wiki/Kristuksen_yl%C3%B6snousemuksen_katedraali.

Verikirkon omaperäistä ikonimaalausta

Ulkoisesti kirkkosali on konsertille upea paikka. Samoin sijainti aivan Nevskin valtakadun liepeillä Gribojedovin kanavan varrella innostaa myös turisteja hakeutumaan konserttiin. Ohjelmansa puolesta konsertti oli kirkon henkeen kuin luotu. Smolnan katedraalin kamarikuoro esitti perinteistä ortodoksista kirkkomusiikkia. Kuoro on minulle jo ennestään tuttu. Vuosi sitten Pietarissa vieraillessani kävin kuuntelemassa samaa kuoroa Iisakin kirkossa, jolloin ohjelmistossa oli Sergei Rahmaninovin Vigilia. Siitä käynnistä syntyi tämä juttu: http://perttueemeli.blogspot.fi/2014/07/pietarin-kokemuksiani-i-vigilia.html. Iisakin kirkko lienee näkyvämpi (ja isompikin) turistikohde ja niinpä siellä musiikista vähemmän tietäviä turisteja oli pieneksi häiriöksi asti. Tässä Verikirkon konsertissa paikkoja oli vähemmän, mutta myös lipun hinta saattoi karkottaa osan potentiaalisesta yleisöstä. Lipun hinta oli 900 ruplaa eli noin 15 euroa. Sali oli nyt lähes täynnä. Itse odotin sen täyttyvän samaan tapaan kuin Iisakin kirkon.

Puoli tuntia ennen konsertin alkua sali on vielä lähes tyhjä

Tykästyin kuoroon ensi kuulemalta. Se on sopivan kokoinen (ei liian iso). Vielä vuosi sitten se vaikutti nuorekkaammalta. Nyt mukaan oli kai tullut vanhempaa porukkaa, koska pelkkä vanheneminen ei vaikutelmaani ole voinut olla syynä. Yhtä kaikki kuoron sointi on edelleen nuorekasta. Äänen käyttö on luonnollista. Teennäisyys ja se tietty, ennen muinoin neuvostoliittolaisia kuoroja vaivannut ”rintaääninen oopperasaundi” puuttuu. (Sorry, en nyt keksi parempaa nimeä tuolle vanhakantaiselle laulutyylille.) Eikä sopraanoissa kuule mm. opiskelijakuorojen kehittymättömille äänille tyypillistä ulinaa. Pehmeään sointiin saattaa kyllä vaikuttaa myös tilan oma akustiikka. Kuoro konsertoi Pietarissa melko usein ja voin tunnustaa, että olen sen fani: aina, jos satun olemaan paikalle, menen sitä kuuntelemaan. Tämä oli itse asiassa jo kolmas kerta. Toisesta kerrasta tämän vuoden maaliskuulta olen kirjoittanut täällä: http://perttueemeli.blogspot.fi/2015/04/sanat-aleksandr-puskin-saveltanyt.html.

 

Kuoro lauloi tällä kertaa poikkeuksellisessa asetelmassa. Bassot olivat eturivissä, tenorit toisessa ja naislaulajat olivat ylimmällä rivillä: sopraanot vasemmalla ja altot oikealla.  Alttarin portaikko oli sen verran jyrkkä, että pienikokoisempia naisia ei haitannut laulaa isojen miesten takana. Kuoronjohtaja Vladimir Begletsovilla (Владимир Беглецов) oli tällaiseen järjestykseen varmasti omat syynsä.

Kuoro valmiina konserttiin johtajaansa odottaen 

Esityksen ajan salissa huokui levollinen, rauhaisa tunnelma. Tämä on kuoron vahvuus. Se taitaa uskonnollisen musiikin esittämisen. Kuoro esittää sisältöjä. En konsertin aikana kokenut missään vaiheessa uupuvani. Musiikki eteni soljuen kuin puro, välillä rauhoittuen, välillä kosken kuohuja kokien. Yhteissointu toimi hienosti. Myöskään yleisön puolelta ei tullut häiriötä. Lähellä istunut pikkupoikakin istui koko konsertin ajan hiiren hiljaa.

Nyt tulee juttuni kriittinen osuus. Hakeuduin salin etuosaan, josta minulla oli oikein hyvä näppituntuma laulajiin. Tunnustan, että yritin tietoisesti löytää esityksestä puutteita, sen mitä minun maallikon taidoillani niitä pystyn huomaamaan. Päävaikutelma oli positiivinen, mutta yksittäisissä kohdissa toki ongelmiakin huomasin. Tällä kertaa kuoron naislaulajat tekivät minuun suurimman vaikutuksen. Sopraanojen ääni tuli kuin yhdestä suusta. Bassojen ongelmista taisin vihjata jo Iisakin kirkon konsertista kirjoittaessani. Nyt nuo ongelmat näkyivät minulle selvemmin. Nyt minulla oli erinomainen paikka seurata eturivin bassoja. Tuon tyylin musiikki kaipaisi kai järeämpiä bassoääniä. Nyt ne kuulostivat epäyhtenäisiltä. Välillä erään laulajan ääni tahtoi tulla hiljaisissa kohdissa ja äkillisissä crescendoissa läpi. Erään (luultavasti toisen) ääni kuulosti matalissa kohdissa muutaman kerran narinalta, mikä lienee johtunut siitä, että hän liikkui äänirekisterinsä alarajoilla ja myös sen alla. Huomasin, että muutama basso ei laulanut lainkaan matalia ääniä. Se on tietysti hyvä ratkaisu, että laulaja tuntee omat rajansa.

Hiljaa ja kovaa laulettaessa kuorolaisilla ei ollut teknisiä ongelmia. Osittainen epäyhtenäisyys saattoi näkyä laulettaessa siltä väliltä. Voimakkaassa tempon muutoksessa joku laulaja oli vähän liian terhakas ja ääni tuli läpi. Mainitsemani basson lisäksi oli myös eräs tenori. Mutta tämä kuuluu kuorolauluun, ei siihen normaali kuulija kiinnitä huomiota, ellei se ole häiritsevän erottuvaa. Täydellisyyteen ei taida pystyä yksikään kuoro. Ja tämähän on vain merkki tilan akustiikan haasteellisuudesta.

En halua kuitenkaan liikaa korostaa kritiikkiä. Enimmässä kohdin kuoron yhteissointi toimi. Kuoro pystyy laulamaan hiljaiset osat hyvin kevyesti, sanoisin jopa höyhenen kevyesti. Äänenmuodostus on luonnollista, kukaan ei puske. Musiikissa on eloa. Kuoro pystyy luontevasti nostamaan tai laskemaan äänen tasoa. Tempon vaihtelut eivät tuota suurempia ongelmia. Ääni tottelee kuin aaltona kuoronjohtajan kämmenen ”pyyhkäisyä” tai hillitsevää rauhoittelua. Tarvittaessa kuoro pystyy raikkaan jykevään forteen, ja hetken päästä laulu elää hiljaisuudessa kontemplatiivisena, mietiskelevänä.  

Menen nyt illan ohjelmaan. En tunne paljoa ortodoksista kirkkomusiikkia ja perinnettä. Minun kaltaiselleni ohjelman säveltäjänimet ovat melko outoja. Paitsi että en tunne riittävästi säveltäjiä myös laulujen uskonnollis-kulttuurilliset taustat saattavat jäädä osin tiedostamatta, minkä katson isommaksi puutteeksi. Jos esimerkiksi laulun nimi on Ныне отпущаеши (Nyne otpuštšaješi; Nyt päästät palvelijasi; Lord, now lettest Thou Thy servant), pitäisi tietää, että sen nimisiä lauluja on luonut useampi säveltäjä ja missäyhteyksissä sitä esitetään. Tunnen kyllä laulun sanomaan sisältyvän raamatullisen taustan, mutta sävellysten pohjalla oleva ortodoksinen perinne ei läheskään aina ole minulle avautunut.  

Konsertin säveltäjänimet edustavat musiikkia 1700-luvun lopulta 1900-luvun alkupuolelle. Tunnetuin nimi oli Pjotr Tšaikovski. Yleisö sai kuulla katkelmia hänen liturgiastaan, joka on minullekin jotakuinkin tuttu.  Toiseksi tunnetuin nimi minulle oli Pavel Tšesnokov.  Hän lienee suosituimpia ortodoksiseen kirkkomusiikkiin perehtyneitä säveltäjiä. Useat kuorot esittävät hänen sävellyksiään, minkä vuoksi minäkin olen hankkinut hänen musiikkiaan itselleni.

Laitan oheen linkin, jonka kautta lukija voi halutessaan kuunnella kyseistä sävellystä. Kyse on lähinnä itse suosittelemastani esityksestä. Jos löydän esityksestä puutteita, mainitsen siitä erikseen. Laitan oheen myös sävellyksen ja säveltäjän alkukielisen nimen. Näin lukijan on helppo löytää sävellyksestä eri versioita youtubesta tai spotifysta.

Konsertin ohjelma englanniksi

Konsertti alkoi Dmitri Bortjanskin (Дмитрий Бортянский 1755 – 1825) konsertilla kuorolle nro 34  Да воскреснет Бог (Ylösnouskoon Jumala). Se oli eräänlainen tervetulolaulu, jonka myötä kuoro pääsi tilan herraksi ja konserttiyleisö sai alkumakua kuorosta alkutaputusten jälkeen. Täältä voi seurata erään mieskuoron esitystä samasta laulusta: https://www.youtube.com/watch?v=H4Yu8WrfJk4.

Aleksandr Arhangelskin (Александр Архангельский 1846 – 1924) Господи, услыши молитву мою (Herra, kuule rukoukseni) alkoi baritonin soololla. Totean nyt vain, että se kuulosti hyvältä, sopiva vastapaino alun hienoiselle voimakastempoisuudelle.

Kolmantena ohjelmanumerona on Dmitri Bortjanskin Скажи ми, Господи, кончину мою (Kerro minulle Herra loppuni). Esitys oli toteutettu mielestäni upeasti. Ääni soljui rauhassa. Minulla oli tunne, että kuulijakunta kuunteli musiikkia levollisin mielin rauha sydämessä. Aloin itsekin päästä henkisesti musiikin sisälle. Lopussa kuoron tempo hieman tiivistyi ja tunnelma kiihtyi. Täällä on samasta laulusta hieman erilainen mieskuorotulkinta: https://www.youtube.com/watch?v=ehlzgaBGY1I. Pidän siitäkin todella paljon.

Pavel Tšesnokovin (Павел Чесноков 1877 – 1944) Во дни брани (Taistelun päivinä) on ohjelman mukaan isompi kuoroteos, josta tässä yhteydessä esitettiin kolme laulua. Tässä vaiheessa sopraanot saivat minut niin heltymään, että konsertin ensimmäiset kylmät väreet pyrähtivät pitkin selkäpiitä kehoon, ja ympäri koko ruumiin. Voimaa löytyi, ja vahva yhteissointi vain lisäsi sen energisyyttä. Kolmannen laulun lopussa esiin tunkeva bassoääni hieman häiritsi kokonaisuutta.

Myös seuraavana oli vuorossa myös katkelma.  Säveltäjänä oli Pjotr Tšaikovski (Петр Чайковский 1840 - 1893) ja kyseessä oli hänen liturgiansa Литургия Святого Иоанна Златоуста, suomeksi ”Pyhän Johannes Khrysostomoksen liturgia”.  Suoraan käännettynä pitäisi puhua ”pyhästä Johannes Kultasuusta”. Kuunnellessa huomasin, että sävelmä on kuorolle hyvin tuttu. Kokonaisesitys oli minun korvaani kaikin puolin kypsä ja tasapainoinen.

Konsertin loppuosassa kypsyys vain vahvistui. Virallisen ohjelman viimeisenä säveltäjänä oli Viktor Kalinnikov  (Виктор Калинников 1870 – 1927). Kuoro esitti kolme kappaletta: Камо пойду от Духа Твоего, Ныне отпущаеши, Свете тихий. Ensimmäisessä sai ihastella sopraanoja. Toisessa laulussa nimenomaan tenorit tekivät minuun vaikutuksen. Kolmannen laulun nimeäisin hiljaisuuden ylistykseksi. Kun kuoro osaa laulaa hiljaa aivan luonnollisesti, en voi muuta kuin kumartaa syvästi. Kuoro pystyi laulamaan myös täysillä ja sai tempon vaihdoksilla esitykseen eloa ja tehoa. Kalinnikovin laulut olivat todella hieno valinta ohjelman päätökseksi.

Laulun Камо пойду от Духа Твоего (Where shall I go from Thy Spirit) sanat tulevat Raamatun psalmin nro 139 jakeesta 7: ”Minne minä voisin mennä, kussa ei sinun henkesi olisi, minne paeta sinun kasvojesi edestä?” Jostain kummasta syystä venäjänkielisessä ortodoksisessa Raamatussa kyseessä on psalmi 138. Kyseessä on varsin haastava laulu mm. tempon muutosten vuoksi. Bassojen osuus on tärkeä ja juuri tässä heiltä olisin odottanut hieman varmempaa esitystä. Sopraanojen valoisa nousu eräässä laulun huipennuksessa kohotti mielen kuitenkin pilviin. Lopputuloksena oli yhtä kaikki hyvin kauniisti soiva eläväinen kokonaisuus.

Minun oli vaikea löytää mallikasta versiota verkosta. Äänitteessä musiikki joko puuroutuu tai siinä on muita ongelmia. Tässä sen esittää Venäjän valtion akateeminen kuoro: https://www.youtube.com/watch?v=o4PaSJWnDkk. Se kuulostaa kuoron nimen mukaisesti hyvin ”akateemiselta”, ja äänen laatu on jotenkin nuhjuinen. Täältä löytyy yhden pienen lauluryhmän hauska harjoitteluvideo: https://www.youtube.com/watch?v=U1vIId4RyXw.

Ныне отпущаеши (Nyt päästät meidät; Lord, now lettest Thou Thy servant) soi kirkon hienossa akustiikassa hyvin herkkänä. Lopussa laulu saa lisää voimaa. Kuten yllä mainitsin, tenorien osuus teki minuun vaikutuksen. Ja mikä sen mieluisampaa, kun itse olen tenori.

Tämä versio (St. Petersburg Chamber Choir) on Smolnan kuoroa akateemisempi, mutta kuitenkin koskettava ja rauhallisen levollinen: https://www.youtube.com/watch?v=puKmPdgDy0Q. Laulun musiikillinen voima kuuluu versiosta, mutta siitä ehkä puuttuu Smolnan katedraalin kamarikuoron esityksen raikkaus. Tässä on mielenkiintoinen vertailukohta Venäjän ulkopuolelta: https://www.youtube.com/watch?v=ID2_-7hCbeU. Sen esittäjä on indianalainen yliopistokuoro, kaukana slaavilaisesta kielialueesta.  Toteutus voi kuulostaa karummalta, mutta yritys on kunnianhimoinen eikä se minusta olosuhteet huomioon ottaen hassumpi ole. Senkin voi todeta, että tempo on nopeampi ja jonkun mielestä varmaan myös hätäisempi.

Свете тихий (O gladsome light) oli  toteutukseltaan henkevä ja herkkäkin päätös konsertin varsinaisessa ohjelmistossa. Loppua kohden sekin on hyvin vaativa tempon ja voimakkuuden muutosten vuoksi. Kirkon akustiikka ei toisaalta anna mitään anteeksi. Toisaalta se palkitsee herkästä toteutuksesta. Näin kävi nyt. Sopraanot ja altot saavat välillä siinä kauniisti hehkuttaa.

Laulun taustalla on ortodoksisen kirkon ehtooveisu Phos hilaron, josta Kalinnikov on siis tehnyt oman versionsa. Se on 300-luvulta peräisin oleva Uuden testamentin kreikankielinen kristillinen hymni, joka kuuluu ortodoksisen kirkon ehtoopalvelukseen (sanat: http://www.ortodoksi.net/index.php/Ehtooveisu) ja myöhemmin on otettu käyttöön myös anglikaanisessa ja luterilaisessa kirkossa (virsi 755 Oi, ilon lähde ja aurinkomme).

Tässä on Kalinnikovin laulusta Pietarin kamarikuoron esitys: https://www.youtube.com/watch?v=U3yVsPHTZ0o. Valitettavasti loppua kohden äänityksen taso heikkenee. Tässä on toisen kuoron Vitebskin asemalla äänitetty esitys: https://www.youtube.com/watch?v=SFwveVjMgTc. Siinä tulee hyvin esiin yllä mainitsemani sopraanojen ja alttojen yhteinen hehkutus, mutta kyllähän tuo esitys korvaa välillä riipii. Verikirkon tunnelma on kaukana.

Tässä kuoro konsertin jälkeen. Kuoronjohtaja on saanut kukkakimppunsa.

Palaan vielä konserttiin.

Kuten arvata saattoi, aplodit olivat auliit eikä kuoro niin helpolla päässyt. Lopussa tuli vielä ylimääräinen. Ja kun sekin herkisti yleisön entistä tunteikkaampiin suosionosoituksiin, tuli vielä toinen ylimääräinen. En valitettavasti tunne tämänkaltaista musiikkia, joten en tiedä niiden nimiä. Laulajat tunsivat ne kuitenkin erittäin hyvin: nuotteja ei tarvittu, kuoro lauloi vapautuneesti ilman ylimääräisiä jännitteitä. Rentous toi myös tulkintaan syvyyttä.

Ensimmäisessä kappaleessa kirkkosalin täytti sielun rauha. Sopraanovetoisessa sävellyksessä teema lepäsi levollisena muiden, vakaasti kantavien äänten varassa. Hiljaisuus oli käsin kosketeltava. Yleisölle tuli turvallinen mieli. Rauhan pystyi aistimaan paitsi kirkkomaalauksissa myös yleisön kuuliaisessa syventymisessä.

Viimeinen ylimääräinen oli sitten riemun ja voiman ylistys. Nopea ja kovaa mentiin. Runsassanaisen laulun muistamisessa ei laulajilla ollut ongelmia. Sanoista saanut selvää. Kuvittelin, että lähtötoivotuksia siinä jaetaan. Siihen oli konsertti hyvä lopettaa. Mieli oli kirkas ja luulen yleisön kokeneen jonkinlaisen puhdistautumisen elämyksen.

…

Lopuksi yritän vielä valaista konsertin herkimpien hetkien tuntoja. Kokemus oli yliluonnolliseen viittaavaa. Musiikin säkeet levisivät aaltoina kaikkialle. Sen tunsi koko ruumiissa, ja myös sielussa, sillä siellähän se asustaa. Musiikki oli ortodoksista kirkkomusiikkia, muttei silloin ajattele yleisöä joka puolelta ympäröivien ikonimaalausten voimaa. Kokemus ei ollut välttämättä uskonnollinen, ei ainakaan ortodoksinen. Jotain yhteyksiä sillä voisi olla buddhalaisuuteen ja idän mietiskelyn transsendentaaliseen meditaatioon. Aivan kuin olisimme leijuneet kaiken täyttävässä ajattomuudessa. Maailman myrskyt ovat jääneet jonnekin, menettäneet merkityksensä. Leijun tuossa ulottuvuudessa, annan musiikin viedä, joudun sen kantamaksi enkä vastaan hangoittele.

Minusta henkilökohtaisesti tämä ainakin kertoo sen, kuinka tärkeä musiikillinen elämys on. Nyt tämän konsertin yhteydessä hahmotin sen näin. Ansio siitä kuuluu myös loisteliaalle konserttipaikalle ja sen akustiikalle.