Ensimmäinen: BORIS PASTERNAK (osa I)

Boris Pasternak. Runoilijan isän Leonid Pasternakin maalaus vuodelta 1910.

I. JOHDANTO

Aluksi on vastattava kysymykseen, miksi kirjoitan nyt Boris Pasternakista. Onhan kyse runoilijasta ja kirjailijasta, joka ei tunnu mitenkään ajankohtaiselta. Vuonna 1957 ilmestyi hänen romaaninsa Tohtori Zhivago. Tuolloin hän sai kotimaassaan Neuvostoliitossa isänmaan petturin maineen, kun rohkeni julkaista eräänlaiseksi kirjallisen tuotantonsa kruunuksi katsomansa romaanin ulkomailla. Ja jylinä yltyi seuraavana vuonna vaahtopäiseksi vihahuudoksi, kun Ruotsin akatemia myönsi hänelle Nobelin kirjallisuuspalkinnon, ei pelkästään tuosta romaanista mutta se ei lieventänyt raivoa. Kirjailijaliiton massakokous tuomitsi yhtäkkiä maan runouden elävän legendan ja lippulaivan, arvostetut kulttuurihahmot joutuivat jonkinlaisen joukkopsykoosin valtaan ja ilkeämielisiä sanamuotoja käyttäen olivat valmiit karkottamaan Boris Pasternakin kotimaastaan. Erinäiset työläiskollektiivit tuomitsivat Pasternakin teoksen, vaikkei heillä ollut mitään mahdollisuutta tutustua sen sisältöön. Lynkkausmielialaa luotiin koko laajassa neuvostovaltiossa. 70-luvun alussa Aleksandr Solženitsyn lähti eikä jäänyt sitä suremaan. Pasternakille maasta karkotus olisi merkinnyt yhtä kuin kuolema. Tästä syystä hän lopulta taipui kirjoittamaan maan johtajalle Nikita Hruštševille kirjeen, jossa hän kieltäytyi palkinnosta ja pyysi saada jäädä kotimaahansa, jolle hän uskoi itsellään olevan vielä paljon annettavaa. Sen verran rankan pauhinan tuo myrsky mieheen jätti, että syöpä vei pian miehen mukanaan. Hän alkoi huhtikuun alussa 1960 valitella outoja kipujaan. Lääkärit yrittivät niitä vähätellä, mutta Pasternak itse tajusi, mistä oli kyse. Toukokuun lopussa hän nukkui pois.

Omalta kohdaltani tässä on syitä, miksi Pasternak minua niin kovasti kiinnostaa.

(1) Boris Pasternakin lyriikkaan olen yrittänyt perehtyä jo opiskeluvuosista eli 70- ja 80-lukujen taitteesta lähtien. Se on osoittanut vaikeatajuiseksi. Jokin salaperäisyys on sanojen takaa niitä verhonnut. Eivätkä runot ole loppusoinnusta ja sisäisestä rytmistään huolimatta minusta soineetkaan samalla tapaa kuin monen hänen aikalaisensa tuotanto tai sata vuotta vanhempien Aleksandr Puškinin tai Mihail Lermontovin säkeet. Puolitiehen en ole kiinnostustani kuitenkaan jättänyt ja runojen luoja on alkanut yhä enemmän vetää puoleensa.

(2) Boris Pasternakin lapsuus ja hänen elinympäristönsä tulivat minulle vastaan jokin aika sitten tutustuessani säveltäjä Aleksandr Skrjabinin elämään. Hänen ja Pasternakien kesähuvilat olivat nimittäin vierekkäin ja perheiden suhteet läheiset. Vuonna 1990 syntynyt Boris Pasternak kasvoi älymystöperheessä. Isä Leonid oli merkittävä taidemaalari ja äiti (Roza Kauffmann) pianisti. Boris sai kasvaa virikkeiden keskellä. Perheessä vieraili tunnettuja taidemaalareita ja muita kulttuuripersoonia. Jo pienestä pitäen Boris-poika sai kuunnella älyllisesti haastavia keskusteluja. Vuonna 1994 erääseen kotona järjestettyyn konserttiin osallistui itse Leo Tolstoi (eräässä lähteessä kerrotaan hänen olleen tyttäriensä kanssa mutta ehkä myös vaimo Sofia oli mukana, nimittäin Turvakirjan ensi sivulla Pasternak muistelee runoilija Rainer Maria Rilken vierailua Moskovassa vuonna 1900, ja samalla toteaa, että Tolstoin vaimo Sofia kävi usein Moskovassa konserteissa ja ”oli hiljattain käynyt” heillä). Skrjabiniin Boris tutustui vuonna 2003. Hän ihaili tätä yli kaiken, tai oikeastaan jumaloi. Hän kuunteli haltioituneena pihalle kaikuvia kolmannen sinfonian säveliä, joita säveltäjä pianollaan soitti. Boris itse suunnitteli vakavissaan säveltäjän ja pianistin uraa, johon myös Skrjabin häntä kannusti.

(3) Kolmanneksi yllä mainitsemaani taustaa vasten on alkanut kiinnostaa Pasternakin suhde vallankumoukseen ja neuvostovaltaan. Kuinka syvästi hän oli sisäistänyt neuvostoyhteiskunnan ideologian? Hänhän päätti jäädä kotimaahansa, vaikka hänen vanhempansa ja sisarensa muuttivat vuonna 1921 maasta pois.

(4) Tohtori Zhivagon synnyn taustat ovat kiinnostaneet ja halusin selvittää niitä itselleni. Niin ikään arvoitukseksi on jäänyt, miksi Pasternak päätyi hullunrohkeaan ratkaisuun julkaista teos ulkomailla.

(5) Pietarissa liikkuessani eräässä kirjakaupassa käteeni osui Dmitri Bykovin lähes 900-sivuinen Boris Pasternakia käsittelevä elämäkertateos (Molodaja gvardija 2011). Se osoittautui hyvin kiinnostavaksi ja innosti minua tutustumaan Pasternakiin lähemmin ja etsimään vastauksia hänen elämänsä arvoituksiin. Bykov on nyky-Venäjällä hyvin viriili kulttuurihahmo, monipuolinen kirjallisuusihminen. Hän on sanavalmis tutkija, runoilija, journalisti, tv-kasvo ja myös innostava pedagogi. Venäjää taitamatonkin pystyy sen aistimaan, kun tutustuu hänen esiintymisiinsä vaikkapa vain youtuben kautta. Laittakaa hakuun nimi Дмитрий Быков, niin aineistoa löytyy liutanaan. Minä kiinnostuin hänestä katsoessani, kun hän piti koululaisille oppituntia kirjailija Juri Trifonovista.

Tämän johdantoluvun päätteeksi annan myös hieman esimakua siitä, mitä uutta tämä perehtymiseni Pasternakiin minulle on antanut. Ensiksi täytyy todeta se, kuinka hän saattoi kiintyä naisiin. Pasternakin harrastajat tietävät hänen naissuhteistaan kaiken, alkaen nuoruuden kiihkosta Ida Vysotskajaa kohtaan. Ja naissuhteita hänellä riitti tästäkin eteenpäin. Ne kertovat intohimosta tai muuten vain henkisestä kiintymyksestä. Ilman läheistä naissuhdetta ei runoja tuntunut syntyvän. Rakastuessaan Pasternak aivan kuin hullaantui. Kun intohimo sammui, uusi kohde tuli tilalle. Toinen puoli runoilijan naissuhteissa on puhtaat ystävyyssuhteet, joista voisi mainita runoilijat Marina Tsvetajeva ja Anna Ahmatova sekä muista henkilöistä salaperäinen ”Ljusja” (graafikko Olga Popova), joka oli kiintynyt Pasternakin runoihin, mitä kautta kehittyi läheinen ihmissuhde. Hänestä tuli merkittävä turva, kun Pasternakin nuori rakastettu Olga Ivinskaja vuonna 1949 vangittiin. Myös gruusialaisen vuoden 1937 puhdistuksissa kuolleen runoilijan Titsian Tabidzen leski Nina Tabidze oli Pasternakin tukena tämän viimeisinä vuosina ja kuolemankin lähestyessä.

Boris Pasternak ja Olga Ivinskaja

Tuolla hullaantumisella ja itsensä alttiiksi laittamisella on myös toinen puolensa – masennuskaudet, joissa käytiin välillä hyvin syvällä. Ainakin kerran Pasternak yritti tosissaan itsemurhaa. Tuolloin hänet pelasti hänen naisystävänsä. Ja tämän lisäksi vähintään kerran hän suunnitteli päättävänsä päivänsä, mutta niihin en mene nyt sen syvemmälle. Masennuskausista Dmitri Bykov toteaa, että ne olivat hänen sisäsyntyinen puolustusmekanismi. Niiden avulla hän pystyi selviytymään, kun yhteiskunnassa tai ihmissuhteiden pyörteissä meno tuntui menevän liian hurjaksi.

Vielä mainitsen Pasternakin kirjalliset kokeilut. Niistä on paljolti vaiettu, mutta yhden keskeisen piirteen ne Pasternakista kertovat. Hän oli koko ikänsä valmis uusiin, alkuun hulluilta tuntuviin kokeiluihin. Hän ei jämähtänyt missään vaiheessa vanhaan. Vielä kuoleman koittaessa hän oli luomassa täysin absurdilta tuntuvaa näytelmää.

II. NUORUUSVUODET

Boris Pasternak syntyi vuonna 1890 Moskovassa. Isä oli impressionistinen taidemaalari ja professori Leonid Pasternak, äiti oli pianisti Rosa Kaufman, syntyisi Odessasta. Boris oli perheen esikoinen. Hän sai vielä itselleen veljen ja kaksi sisarta.

Molemmilla vanhemmilla oli juutalainen tausta. Boris ei sitä kuitenkaan mitenkään tuonut esille. Päinvastoin, mm. Tohtori Zhivagon runoista tulee näkyvästi esille Kristus-symboliikka. Ja hänen kerrotaan todenneen, että juutalaiset voisivat sulautua muuhun väestöön.

Boris pääsi lukiosta erinomaisin arvosanoin vuonna 1908. Hän oli monilahjakkuus, joka päätti ensin seurata äitinsä jalanjälkiä. Hän oli hullaantunut musiikkiin. Vuonna 1903 hän oli aloittanut sävellysopinnot, mihin varsin suuri merkitys oli perhetuttu Aleksandr Skrjabinilla. Hän valmistautui koulun jälkeen konservatorion pääsykokeisiin, mutta vetäytyi lopulta suunnitelmistaan, kun huomasi, että häneltä puuttui absoluuttinen sävelkorva. Näin kerrotaan, mutta taustalla oli kuitenkin syvemmät pohdinnat. Hän totesi myöhemmin, että musiikki oli hänelle ”eräänlainen kultti” tarkoittaen kai, että hän oli siinä mukana lähinnä tunteen viemänä. Yhtä kaikki, tämä ratkaisu perusteluineen osoittaa, kuinka vakavasti Pasternak oman elämänuransa suunnitteluun suhtautui. Hän luopui mahdollisesta loistavasta säveltäjän ja muusikon urastaan, koska koki oman sisäisen kutsumuksensa olevan muualla.

Runous oli hänellä toki koko ajan lähellä sydäntä. Hän on kouluaikana innostunut mm. Rainer Maria Rilken runoudesta. Rilke tunsi hyvin Pasternakin lyriikkaa, sillä hän oli perhetuttuja.

Pasternak aloitti heti lukiosta päästyään opinnot Moskovan yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa, josta hän siirtyi kuitenkin pian historiallis-filologiseen tiedekuntaan. Sieltä hän valmistui vuonna 1913. Yliopistossa hän kiinnostui vakavissaan filosofiasta ja onnistui äitinsä keräämien varojen turvin lähtemään kesälukukaudeksi 1912 Marburgiin Saksaan opiskelemaan ja kuuntelemaan uuskantilaisen tutkimusalan johtohahmon Hermann Cohenin luentoja.

Pasternak vietti Marburgissa kolme kuukautta ja menestyi opinnoissaan hienosti. Hänen kuuluisa opettajansa Hermann Cohen (https://fi.wikipedia.org/wiki/Hermann_Cohen) kehotti häntä jatkamaan Saksassa filosofian opintojaan. Niin olisi saattanut käydäkin, mutta onneton rakkaus muutti nuoren miehen suunnitelmat. Neidon nimi oli Ida Vysotskaja. Hän oli rikkaasta kauppiasperheestä ja saanut hyvän kasvatuksen vanhan ranskalaisen kotiopettajattaren hoivassa. Boris oli tutustunut ja ihastunut häneen jo viisi vuotta aiemmin. Nyt hän saapui Marburgiin tapaamaan sisarensa kanssa Moskovan tuttavaansa. Uudessa kiehtovassa ympäristössä Pasternak hullaantui kosimaan ystäväänsä, mistä seurasi rukkaset. Pettymys iski nuoreen mieheen myrskyn lailla. Se oli lopullinen lähtölaukaus runoilijan uralle. Hän kykeni purkautumaan tuskan tunteistaan runojen kautta. Tästä kokemuksesta syntyi runo Marburg, joka julkaistiin vuonna 1916 kokoelmassa ”Yli esteiden” (Поверх барьеров).

Marburgin kaupunki teki monella tapaa nuoreen Pasternakiin voimakkaan vaikutuksen: goottilainen ympäristö, urkumusiikki, luonto ja kaupungin vuosisatoja vanha historia. Mutta torjuttu rakkaus pakotti jättämään kaupungille jäähyväiset. Edes paneutuminen filosofien opintoihin ja loistava opintomenestys ei laannuttanut sielua. Noista tunnoista voi lukea myös suomen kielellä Pasternakin Turvakirjassa (Охранная грамота), joka löytyy kertomuskokoelmasta Viimeinen kesä (Tammi, 1959). Elokuun alkupäivinä Pasternak huudahti kaupungille jäähyväisiksi: ”Hyvästi filosofia, hyvästi nuoruus, hyvästi Saksa!” Katkeruus jäi Marburgista päällimmäiseksi muistoksi. Hän poikkesi kyllä pari päivää nuoruutensa kaupungissa vuonna 1923 ollessaan Saksassa tapaamassa vanhempiaan. Kaupunki muistaa edelleen myöhemmin tunnetuksi tulleen vieraansa. Pasternakin asuintalon seinässä on muistokyltti, joka kertoo tämän asuneen siellä aikoinaan. Kylttiin on kirjoitettu ”Hyvästi filosofia!”

Marburgista hän teki matkan Italiaan (mm. Venetsiaan), joka on jättänyt syvät jälkensä Pasternakin runouteen, mm. myöhäiskauden runoihin, esimerkiksi tohtori Zhivagon runoihin. Venetsian tunnelmista ja tunnoista voi lukea mm. suomennetusta Turvakirjasta.

Boris Pasternak paneutui lyriikkaan toden teolla. Hän alkoi määrätietoisesti rakentaa omaa taiteellista näkemystään. Ensimmäiset runot julkaistiin vuonna 1913. Eräässä kirjallisuuskerhossa hän luennoi aiheesta ”Symbolismi ja kuolemattomuus”, jossa hän esitti nykytaiteen postsymbolistisen ohjelman. Vielä samana vuonna ilmestyi häneltä ensimmäinen runokirja ”Kaksonen pilvessä” (Близнец в тучах 1913), jossa liikutaan kosmologiassa ja astrologiassa. Se edusti uudenmuotoista symbolismia. Lähestymistapa sai positiivista palautetta mm. symbolisti V. Brjusovilta.

Seuraavana talvena Pasternak meni mukaan futuristiryhmään ja tutustui keväällä Vladimir Majakovskiin. Melko pian hän kuitenkin ajautui hänen periaatteistaan eroon. Tästä väännöstä syntyi kokoelma ”Yli esteiden”, jossa runoilija on torjunut Majakovskille ominaisen romanttisen maneerin mutta jossa on vielä näkyvissä futurismin leima. Suomeksikin tästä löytyy hyvä esimerkki Marja-Leena Mikkolan suomentamana (Ural ensi kertaa kokoelmassa Boris Pasternak, Sisareni, elämä. Tammi 2003, s. 55). Tässä on siitä katkelma:

…Valo hipaisi vahingossa vuorenhuippuja

ja kaasi kumoon pronssimassoja,

kolisevia järkäleitä.

Juna puuskutti rinteessä. Sen kulkua väistellen

kaatuilivat siperiankuusten haamut…

…

Turvakirjassa (s. 222) Pasternak kertoo omaa kompleksisesta suhtautumistaan Majakovskiin. Vuonna 1916 Pasternak asui Uralilla Vsevolodo-Vilvassa (https://fi.wikipedia.org/wiki/Vsevolodo-Vilva ) työskennellen kemiallisessa tehtaassa toimistotehtävissä. Hän palasi sieltä Moskovaan vuonna 1917 heti helmikuun vallankumouksen jälkeen. Hän tapasi välittömästi Majakovskin. Majakovskin puhuttua futurismista Pasternak teki hieman ilkeän kommentin (lainaus Turvakirjasta s. 222: ”Miten ihanaa olisi, jos hän nyt antaisi tuon kaiken painua helvettiin suoraa päätä”). Se lie ollut varsinainen taiteellinen välirikko.

Tämän jälkeen Pasternak pystyi keskittymään oman runollisen ilmaisunsa kehittämiseen. Pasternak koki tarvetta irrottautua Majakovskin vaikutuspiiristä. Hän koki tukahtuvansa ja päätti lähteä omalle polulleen. Samalla hän alkoi tehdä välirikkoa myös muihin suuntauksiin. Hän vapautui ulkoisista vaikutteista ja alkoi löytää lyriikalleen oman äänensä.

Vuonna 1917 Pasternak loi ehkä hänen yhden pääteoksensa Sisareni elämä (Сестра моя жизнь). Runot kirjoitettiin pääosin vuonna 1917, kirjana kokoelma ilmestyi vuonna 1922. Runojen taustalla oli rakkaus Jelena Vinogradin kanssa.

Jelena Vinograd , myöhemmin Dorodnova

Liitän tähän hieman sanallista leikittelyä Pasternak merkitsee ”palsternakka”, Vinograd on puolestaan ”viinirypäle”. Boris Pasternakin ja Jelena Vinogradin rakkaussuhde tuntui sukunimien merkitysten puolesta sointuvan hyvin yhteen. Yhtä kaikki, suhde ei kestänyt kauan. Se lopahti lopulta siihen, että Vinograd meni vuonna 1918 naimisiin ja otti itselleen miehensä nimen Dorodnova. Hänellä oli kuitenkin tärkeä muusan rooli Pasternakin yhden keskeisimmän runokokoelman syntyhistoriassa.

Anna Sergejeva-Kljatisin kirjassa on katkelma, jossa Jelena Dorodnova muistelee Pasternakia. Siinä on lainaus runosta nimeltään ”Taikauskosta”. Se kertoo rakastavaisten tapaamisesta. En kykene lyriikkaa kääntämään, mutta rohkenen kuitenkin runosta osan suomentaa raakakäännöksenä:

”Kädestä en päästänyt säppiä/ Sinä riuhtauduit irti/ Ja hiustöyhtö kosketti ihanaa otsatukkaa/ja huulet orvokkeja/Oi lellikkini/tälläkin kertaa asusi livertää kuin lumikello huhtikuulle: Hei!/On synti ajatella, et ole vestaaleja/ Astuit tuolin luo/kuin olisit hyllyltäni elämäni nostanut/puhdistaen sen samalla pölyistä.”

Tässä runoilijan muusa Jelena Vinograd muistaa tilanteen ja muistelee tapausta näin:

Tuo ”sinä riuhtauduit irti” on liian voimakas ilmaus, silla B.L. [Boris Leonidovitš] ei kyennyt minkäänlaiseen väkivaltaan, ei hän olisi kyennyt edes halaamaan tyttöä, jos tämä ei olisi sitä halunnut. Minä vain sanoin hieman soimaten: Borja! – ja ovi avautui välittömästi. Tuo tilanne sattui keväällä 1917. (Анна Сергеева-Клятис, Пастернак в жизни. Москва 2015, s. 146.)

Todetaan vielä sekin, että myös Vsevolod-Vilvassa oleillessaan Pasternakilla oli tyttöystävä, jonka hahmosta on merkkejä kokoelmassa ”Yli esteiden”. Hän oli nimeltään Nadežda Sinjakova. Myöhemmin Ural näkyy muutamissa muissakin teoksissa. Sinne sijoittuvat 20-luvun lopussa julkaistu runoromaani ”Spektorski” (Спекторский), kertomus Ljuversin lapsuus (suomennettu kokoelmassa Viimeinen kesä) ja laaja kertomus nimeltä Povest’ (Повесть , nimi tarkoittaa ”pienoisromaania”), joka on suomennettu nimellä Viimeinen kesä ja löytyy samasta kokoelmasta. Tuo viimeksi mainittu tavallaan täydentää runoromaani ”Spektorskia”.

Ja lisätään vielä sekin, mistä Dmitri Bykov muistuttaa. Tohtori Zhivagossa Pasternak lähettää päähenkilönsä vuonna 1918 Uralille. Pasternak itse pysyy kyllä tuon ajan Moskovassa, muttei koe minkäänlaista vallankumousromantiikkaa. Päinvastoin, Bykovin mukaan hän kärsi niin paljon välivallasta, että lähetti ”ihanteellisen sankarinsa” Uralille. Tuossa Bykovin kommentissa lienee ironiaa.

III. PASTERNAKIN LYRIIKASTA

Uuden vuosisadan alku enteili muutosta ja murrosta. Sen varmasti Pasternak koki jo lapsena. Olihan hänen isänsäkin uuteen ilmaisuun pyrkivä taidemaalari ja innostava pedagogi. Kodissaan vieraili tunnettuja taiteilijoita, minkä myötä väittelyt taiteesta ja sen kehityksestä tulivat pojalle tutuksi. Muutoksen tuulia Pasternak oli todistamassa myös seuratessaan kesällä naapurinsa Aleksandr Skrjabinin sävellystyötä ja kuunnellessaan hänen pohdintojaan säveltaiteen merkityksestä.

Kun vuoden 1905 tapahtumat vyöryivät, Pasternak oli vielä maailmankuvaansa hahmottava nuorukainen. Aikuistuttuaan se jätti jonkin jäljen hänen kehitykseen. Toisaalta tapahtumat vyöryivät nuoren maailmaansa hahmottavan miehen eteen aika äkkiä. Kuuluihan hänen perheensä kuitenkin keisarillisen Venäjän älymystöön. Dmitri Bykov on todennut, että ikänsä puolesta Pasternak oli kuin ”vasaran ja alasimen välissä”. Vuoden 1905 tapahtumien aikaan hän ei ollut tarpeeksi kypsä pystyäkseen niitä punnitsemaan. Ja 1917 tapahtumat vyöryivät sitten sellaisella voimalla, että tsaarin Venäjän älymystösuvun kasvatti jäi siinä ulkopuoliseksi. Yhtä kaikki, Pasternak – kuin monet muutkin nuoret taiteentekijät – kokivat uuden tilanteen mahdollisuutena. Hänelle uusi aika merkitsi taiteen kentän vapautumista. Se tuntui riittävän. Hän keskittyi omaan uraansa.

Pasternak päätti pysyä Neuvostoliitossa. Siellä oli hänen lukijansa, mikä oli hänen elämänsä tärkein asia.

Aleksandr Arhangelski löytää Boris Pasternakin runoudesta kolme keskeistä periaatetta. Ensiksi (1) hänen runoilijaminänsä on tapahtumien todistajana ja sivustakatsojana, ei osallistujana. Toiseksi (2) runouden muotoa ja sisältöä kehittäessään hän suuntautuu kohti yksinkertaisempaa ilmaisua. Nuoruuden runot ovat monimuotoisempia ja loppukauden runot ovat pelkistettyjä. Silti – kuten Bykov toteaa - tuo pelkistyneisyys ei tarkoita, että runot olisivat mitenkään helppotajuisempia.

Kolmas (3) vaikuttava periaate on jatkuva uudistuminen. Hän ei sallinut itselleen paikalleen pysähtymistä. Oli etsittävä uutta ilmaisua, pyrittävä uudistumaan. Tämä johti hänen elämässään myös virheisiin, mutta hän ei pysähtynyt niihin, hän jatkoi kokeiluaan. Siitä on hyvänä esimerkkinä vielä elämänsä loppuvaiheessa aloitettu näytelmäprojekti (Спящая красавица ”Nukkuva kaunotar”).

Nämä kolme periaatetta ovat nähtävissä hänen elämänsä eri vaiheissa. Jo uranvalinta kertoo paljon. Hän valitsi ensin säveltäjän uran, hylkäsi sen ja aloitti filosofian opinnot. Sitä vaihetta ei kestänyt kauaa, hän kääntyi lyriikkaan ja meni siihen täysillä. Arhangelski hahmottaa, että hän ensin kuoli musiikille, sitten hän kuoli filosofialle, ja syntyi runoudelle. Hän pystyi hylkäämään vanhan. Kuitenkin hänen lyriikassaan soi musiikki ja myös maalauksellisuus on selkeästi näkyvissä. Sivistystään hän ei hylännyt. Runous oli hänen alueensa, muulle hän ei tuhlannut energiaansa, mikä ei tietenkään sulkenut pois sitä, että hän istui joskus pianon ääressä.

Tämä liittyy myös rakkauteen. Hän hylkäsi vanhan rakkauden, johon hän ei löytänyt elinvoimaa, ja koki ylösnousun uudessa rakkaudessaan. Näin tapahtui mm. 30-luvun alussa, kun hän löysi uuden rakastetun, joka vielä sattui olemaan hänelle läheisen ihmisen vaimo. Sitten vuonna 1946 hän tapasi sattumalta Novyj mir -aikakauslehden toimituksessa häntä paljon nuoremman Olga Ivinskajan, taas maailma järkkyi. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Luovuudelle oli löytynyt uusi pohja. Hän tunsi tavanneensa tulevan romaaninsa Tohtori Zhivagon keskeisen naishahmon Laran. 15 vuotta kestäneestä rakkaudesta oli polte sammunut. Vaimo ymmärsi miehensä tarpeet ja hyväksyi tämän uuden rakkauden.

Eihän toki Pasternak Neuvostoliitossa eläessään tyytynyt pelkkään myötäilijän rooliin. Hän otti asioihin kantaa, mutta taiteen ehdoilla. Barrikadeille hän ei noussut. Ja kun 30-luvulla häntä oltiin sinne nostamassa, hän onnistui perääntymään. Aika hyvä esimerkki Pasternakin suhteesta vallankumoukseen on runo Itkevä puutarha (Плачущий сад), joka löytyy Marja-Leena Mikkolan suomentamana kokoelmasta Sisareni, elämä (2003). Runo on kirjoitettu vuonna 1917 ja on julkaistu vuonna 1922 (kokoelmassa ”Sisareni, elämä” Сестра моя жизнь). Suomennoksessa on kyetty välittämään runon tunnelma.

Vertailukohdaksi voi ottaa Majakovskin, joka oli mukana luomassa vallankumousta, sytyttämässä. Hänen vallankumousromantiikastaan Pasternak pyrki irtautumaan. Hän oli kadulla. Pasternak seurasi tapahtumia runoilijana pientareelta.

Kun sitten vuonna 1936 Pasternak sai käyttöönsä maaseudulta Peredelkinosta huvilan, hänen elämänsä muuttui. Tuo aivan konkreettinen muutto oli Arhangelskin mukaan samalla symbolinen siirtyminen keskuksesta syrjään, tarkkailijaksi.

Luonto oli hänelle keino irrottautua historiallisesta kehityksestä. Se oli voima, jonka avulla hän pystyi irrottautumaan sidonnaisuuksista. Peredelkinon maisemat saivat Pasternakin vaikuttumaan. Arhangelski toteaa, että ne ”avasivat runoilijalle tien ikuisuuteen”.

Luontorunoista oikein mallikas esimerkki on runo Männyt (Сосны, 1941). Siitäkin löytyy Marja-Leena Mikkolan suomennos. Mitä sitten tulee tuohon Arhangelskin mainitsemaan ”ikuisuuteen”, niin niihin voi tutustua Tohtori Zhivagon runoissa, joista on useita suomennoksia. Itse arvostan Helvi Juvosen ja Arvo Turtiaisen versioita, jotka löytyvät Juhani Konkan suomentaman Zhivago-romaanin yhteydestä. Erityisesti haluaisin nostaa esille runot Joulutähti ja Ihme, suomentajana Juvonen. Tuosta Joulutähti-runosta haluan kirjoittaa joskus vielä erikseen. Sitä pitää esimerkiksi Dmitri Bykov runoista parhaimpana, eikä hän rajoitu pelkästään Pasternakin tuotantoon. Myös pianisti Maria Judina ja runoilija Nikolai Zabolotski ovat sitä ylistäneet. Käännös ei valitettavasti pysty välittämään sen kaikkia nyansseja.

Viimeisimmässä runokokoelmassaan Nyt selkenee (Когда разгуляется) Pasternakin pelkistetty muoto tulee parhaiten esille. Marja-Leena Mikkola on suomentanut Sisareni, elämä –kokoelmaansa siitä yhdeksän runoa. Runot ovat syntyneet vuosina 1955 – 1959.

”Formalistinen” kielentutkija Roman Jakobson on myös perehtynyt Pasternakin kieleen (hyperlinkistä löytyvä artikkeli on saksankielisestä kirjoituksesta tehty käännös). Jakobsonin mukaan Pasternak ei käytä metaforia, vaan metonymiaa. Tässä se tarkoittaa rinnastamista, ei samankaltaistamista, niin kuin metaforat. Tästä keskustelevat Boris Paramonov ja Ivan Tolstoi. He tuovat esille myös Jakobsonin esiin nostaman Pasternakille tyypillisen antropomorfismin, joka tarkoittaa luonnon, eläinten, elottomien kappaleiden inhimillistämistä. Tästä on olemassa runsaasti esimerkkejä.

Myös Dmitri Bykov viittaa Jakobsoniin. Majakovski käytti metaforia, Pasternak metonymiaa. Majakovski asettaa itsensä maailmaan vastaan tai ainakin ajattelee itsensä siitä erilliseksi – Pasternak vertaa rinnastamalla.

Tämän otsikon alla haluan tuoda vielä esille Dmitri Bykovin näkemyksen Pasternakin proosan ja lyriikan suhteesta. 20-luvun tuotannossaan Pasternak pyrki luomaan synteesiä runon ja proosan välille. Ja hänellä oli loistavia saavutuksia kuin myös kaameita epäonnistumisia. Tähän liittyen Pasternak on Andrei Belyin seuraaja (esim. romaani Peterburg). Eikä turhaan Pasternak kutsu itseään Belyin oppilaaksi, hän on omissa kokeiluissaan ottanut oppia Belyiltä.

Bykovin mukaan myös Tohtori Zhivago on ”hämmästyttävän hieno runouden ja proosan synteesi”. Se on kuin proosamuotoinen runoelma. Runona sitä ei voinut kirjoittaa, mutta on hänellä niitäkin kokeiluja, joista Bykov mainitsee 20-luvun runoelman ”Luutnantti Schmidt”.

IV. VALLANKUMOUKSEN JÄLKEEN (20-LUKU)

Sisareni elämä - vuonna 1922 julkaistu Boris Pasternakin runokokoelma

Vallankumous sujui Pasternakilla lähinnä kai rakkauden ja lemmenleikkien merkeissä. Tai ainakin hän tyytyi lähinnä vain seuraamaan tapahtumia syrjästä. Leonid ja Rosa Pasternakin perhe pelkäsi, että suurehko asunto lunastetaan bolševikkien haltuun. Siksi asuntoon hankittiin muitakin asukkaita. Bykovin mukaan Boris Pasternakia kalvoi vallitseva väkivalta.

Vuosina 1917-1920 elettiin niukkoja aikoja. Toimeentulo oli vaikeaa. Pasternak yritti sitä ylläpitää satunnaisilla töillä, joita ei helpolla saanut. Neljä kuukautta hän oli rautatieläisten Gudok-lehdessä, joka ei kuitenkaan ollut sopiva julkaisu hänen lyriikalleen. Siellä on työskennellyt muitakin nimekkäitä kirjailijoita, mm. Mihail Bulgakov sai sieltä töitä myöhemmin muutettuaan Moskovaan. Paperin puutteen takia julkaisutoiminta oli jäissä. Pasternak kirjoitti toki lyriikkaa. Uusi kokoelma (”Sisareni elämä”) julkaistiin vuonna 1922, mutta ne runot oli kirjoitettu vuonna 1917. Seuraavassa kokoelmassa (”Teemoja ja muunnelmia”, 1923) on vuosina 18 ja 19 luotua tuotantoa, ainakin minulle vaikeatajuista, mikä kertoo myös siitä, että noina vuosina hän työskenteli paljon teoreettisten kysymysten parissa.

Yhtä kaikki runoilijat halusivat paperipulasta huolimatta itselleen foorumin. Moskovassa järjestettiin avoimia runotapahtumia, joissa halukkaat saattoivat esittää omaa tuotantoaan. Pasternakille tämä oli hankala ratkaisu. Hänen runonsa olivat sen verran vaikeaselkoisia, että ne vaativat pari lukukertaa, että olisivat lukijoille jotenkin avautuneet. Niitä ei ollut luotu estradeja varten. Hän oli kuitenkin vastenmielisyydestään huolimatta näissä tapahtumissa mukana. Hän toki halusi, että hänen lyriikkaansa kuunneltaisiin ja sitä ymmärrettäisiin, mutta hän halusi toisaalta pitää kiinni taiteellisista vaatimuksistaan.

Pasternakin henkilökohtaisessa elämässä tapahtui 20-luvun alussa merkittäviä muutoksia. Hänen vanhempansa ja tyttäret muuttivat Venäjältä länteen. Varsinaisesti he lähtivät Berliiniin hoitoon mutta perhe päätti jäädä sille tielle. Boris oli vanhempiensa kanssa tiiviissä kirjeenvaihdossa. Kirjeenvaihto on tiivistä myös ulkomailla oleilevan runoilija Marina Tsvetajevan kanssa.

Vanhemmista mainittakoon, että he jäivät asumaan Berliiniin, mutta vuonna 1938 perhe katsoi parhaimmaksi muuttaa Lontooseen. Syy on tietysti natsien valtaan nousu.

Boris Pasternak joutui elämään hyvin niukanlaisesti. Toimeen tulon kanssa oli ongelmia. Kaiken lisäksi hän avioitui vuonna 1922 taidemaalari Evgenija Lurjen kanssa. Saman vuoden elokuussa Boris sai luvan matkustaa Berliiniin nuorikkonsa kanssa vanhempiaan tapaamaan. Tuolloin vielä ulkomaanmatkalle pääsi suhteellisen helposti. Trotskin tiedetään kuitenkin keskustelleen Pasternakin kanssa matkan tarkoituksesta, joten mikään läpihuutojuttu se ei ollut.

Berliinissä julkaistiin tammikuussa runokokoelma ”Teemoja ja muunnelmia” (Темы и вариации), jossa nimensä mukaisesti Pasternak etsii muotoratkaisuja musiikista. Aviopari palasi kotimaahansa Venäjälle vasta vuoden 1923 maaliskuussa. Saman vuoden syksyllä perheeseen syntyi poika Jevgeni. Vaimo ei ollut kotiäitityyppiä, hän piti itseään taiteilijana ja siksi isä Boris joutui huolehtimaan paljon kotiaskareista ja lastenhoidosta. Kaiken tämän keskellä Boris teki myös paljon töitä valmistellen uutta tuotantoaan.

Vuonna 1923 ilmestyi runoelma ”Ylevä sairaus” (Высокая болезнь 1923, uusi versio 1928). Se oli alkusoittoa muutaman vuoden varsin tuotteliaalle kaudelle. Se on jambiseen mittaan luotu vuoden 1918 tapahtumiin liittyvä runoelma. Filosofi Boris Paramonov sivuaa sitä hieman keskustelussaan Ivan Tolstoin kanssa (http://www.svoboda.org/a/25100214.html). Liitän tähän joitakin Paramonovin ajatuksia.

”Runoelmassa Pasternak yrittää realistisesti kuvata kansalaissodan ajan elämää, syntyy absurdismia.” Paramonovin mielestä runoelma on tarkka jäljennös kansalaissodan ajan elämäntyylistä [byt], ja koska se on tarkka, se on realismia. ”Mutta ihminen sieltä puuttuu, on vain paleltuvien ja kuolevien asuntojen aaveita.” Tähän keskustelukumppani Tolstoi lisää, että kyllähän sinne intelligentti eli älymystön edustaja ilmestyy ja ”on täynnä jonkinlaista masokistista innostusta”. Pasternak siis luo ilmeisesti parodiaa ”intelligentistä”. Paramonov jatkaa: ”Mutta runoelman loppuun ilmestyy vielä eräs henkilö, eikä todellakaan kuka tahansa, vaan itse Lenin.”

”Hän oli kuin miekkailijan syöksy kärkkyen sanomansa perään takkiaan pörhistäen ja kenkien kärkiä venyttäen.” [katkelma runoelmasta]

Kuva Leninistä on Paramonovin mukaan rohkeasti liioiteltu, mutta yhtä kaikki positiivinen, voi sanoa, että kunnioittava. ”Näillä säkeillä Pasternak hankki itselleen pitkäksi ajaksi immuniteetin poliittisista vainoista.”

V. ILMATIET

Vuonna 1924 ilmestyi Russki sovremennik -aikakauslehdessä kertomus ”Ilmatiet” (Воздушные пути). Kyseessä on ekspressiivinen novelli (tai kuten Pasternak itse ilmaisee pienoisromaani) ja lajissaan hullunrohkea kokeilu. Se onnistuttiin julkaisemaan, sillä vielä tuolloin ei ollut tiukkoja sensuurin vaatimia rajoituksia. Lehti oli siihen tarpeeksi vapaamielinen. Kuitenkin se joutui lopettamaan toimintansa saman vuoden lopulla. Pasternakin kannalta ikävintä oli se, että tarinaa lyhennettiin huomattavasti. Dmitri Bykovin mukaan se on piloille leikelty. Siinä oli alkuaan kolme osaa, mutta viimeinen osa poistettiin kokonaan, ja Bykovin kertoman perusteella sen myötä koko kertomuksen idea jää hämäräksi. Mm. lopusta jätettiin pois tiukkasanainen kuolemantuomiota arvosteleva monologi, jota Pasternak itse piti tarinassa keskeisenä.

Pääosassa eivät ole ihmiset vaan luonnonvoimat. Bykov luonnehtii juonirakennetta tyypilliseksi pasternakilaiseksi. Siinä on olemassa kaksi juonitasoa: sisäinen juoni ja ulkoinen juoni. Ulkoisessa juonessa kerrotaan mitä ihmiset tekevät. Sen voi tiivistää muutamaksi lauseeksi. Sisäisessä juonessa toimijana on luonto.

Kertomuksessa mylläävät luonnonvoimat. Ne ottavat vallan ja varsinainen ulkoinen juoni peittyy niiden alle. Tämä juoniselitys saattaa tuntua sekavalta. Sitä se onkin. Enkä valitettavasti onnistu sitä kovin selväksi saamaan.

Alussa eletään vuotta 1905. Tarinan keskiössä on perhe, johon kuuluu kuvankaunis nainen, mustapartainen mies, pikkupoika ja lastenhoitaja. Ukkospilven ahdistuksessa lastenhoitaja nukahtaa, poika joutuu mustalaisten käsiin ja katoaa sen sileän tien. Tämä tapahtuu tilanteessa, kun lapsenhoitaja on lapsen kanssa yksin kotona, vanhemmat ovat menneet satamaan vastaanottamaan laivastoupseeri Polivanovia. Sitten kun ukkosen jälkeen ilma selkenee, naapurit löytävät pojan. Sitten käy ilmi mm. se, että lapsen oikea isä on juuri tuo yllä mainittu laivastoupseeri. Perheriita ei tässä ole kuitenkaan ydinasia. Edempänä selviää, miksi laivastoupseeri nostetaan noin valokeilaan.

Tarinassa mennään hetkessä 15 vuotta eteenpäin, eletään vuotta 1920. Ollaan kansalaissodan pyörteissä. Samat henkilöt ovat tapahtumien keskiössä. Äiti on kuvernementin toimeenpanevan komitean toimistossa. Hän odottaa paikalle Polivanovia, josta on nyt tullut toimeenpanevan komitean jäsen. Poika on kasvanut aikuiseksi ja on pidätettynä vastavallankumouksellisesta toiminnasta. Äiti vetoaa Polivanoviin, jotta poika vapautettaisiin eikä häntä teloitettaisi. Tämä torjuu sellaisen mahdollisuuden. Kyse ei siis ole enää mustalaisten lapsenryöstöstä vaan ihan muusta - diktatuurista, tai kuten Bykov ilmaisee: ”rautapihdeistä”.

Juonirakenteen mukaisesti ulkoiset tapahtumat voidaan tiivistää muutamaan riviin (perhe, lastenhoitaja, laivastoupseeri Polivanov ja toimeenpaneva komitea). Kaikki muu, kuten luonnonilmiöt, ovat sisäistä, tarinan metafyysistä tasoa. Bykovin mukaan kyseessä on Pasternakin manifesti kohti uutta proosan kirjoitustapaa, kohti metafyysistä realismia. Samaan suuntaan mennään myöhemmin Tohtori Zhivagossa ja villissä näytelmäkokeilussa” Sokea kaunotar” (Слепая красавица).

Loogiselta kannalta ollaan kaukana realismista. Lasta ei suinkaan ryöstetty siksi, koska mustalaiset sattuivat kulkemaan ohi, vaan koska ukkonen oli puhkeamassa. Lastenhoitaja ei nukahtanut, koska häntä laiskotti, vaan koska poeettisen hyperbolan tukahduttavassa kuumuudessa kaikki virtaa ja sulaa. Lasta ei löydetty, koska tietyt ihmiset sattuivat paikalle oikeaan aikaan vaan koska aamu alkoi sarastaa ja ilma selkeni. Novellin päähahmona on ukkonen ja muut luonnonilmiöt. Tällaista proosaa voi kutsua Bykovin mukaan symbolistiseksi. Tapahtuvat etenevät kuin unessa.

Pojasta oli tullut kapinallinen ja sen myötä hän oli kadottanut siteensä menneeseen. Hän hukkui joukkoihin. Mustalaisten varastama poika pääsee takaisin kotiinsa, vallankumouksen lapsi hukkuu joukkojen mukana. Unen logiikan mukaisesti luonnonvoimat ohjaavat ihmisiä. Kapinallisen pojan palauttamiseen luonto ei enää pysty.

Novellissa on mukana seikkoja, joita on vaikea suomeksi kertoa. Siinä käytetään ulkoisesti yhtä ja samaa sanaa, mutta toisessa sanapaino on kuitenkin eri kohdassa ja saa aivan eri merkityksen. Kyse on sanaleikistä, joka yllättää lukijan. Sana ”восхищенный”, joka voi merkitä sanapainon huomioon ottaen ”ihailtua” tai ”varastettua”. Tämä on Bykovin mukaan tyypillistä Pasternakin lyriikalle.

Lisäksi kertomuksen lopussa käytetään ilmaisua ”Roskat ovat laskeutuneet matoksi” ja ihmiset kulkevat tuon maton päällä. Se on kuvaava, aikaansa sopiva ilmaus.

Oma sijansa on myös kertomuksen otsikolla, sanalla ilmatiet. Ihmiset kävelevät matoksi muuttuneen roskakasan päällä ja yleensä niin runollinen taivas on muuttunut ilmateiksi, joissa ”kuin junat liitivät Karl Liebknechtin ja Vladimir Leninin suoralinjaiset ajatukset, rajoista välittämättä. Se oli kominternin taivas.”

Jätteet ja roskat ovat painautuneet maahan muodostaen maton, mutta ihmisten yllä liitävät ylpeinä kominternin ilmatiet. Maan päällä toimitaan hämärässä ja liassa, tylsistyneisyyden vallassa.

Kertomuksen tarina etenee kuin unessa. Hypähdyksittäin ollaan uudenlaisessa ympäristössä. Lopussa ollaan tippukiviluolassa, jossa tippukivistä virtaa vesi puroina, kivet alkavat tanssia ja virrata. Loppu jää arvoitukseksi. Poikaansa kaipaava äiti makaa kuin nukke pöydän ja tuolin välissä samassa sahanpurujen ja roskien mattokerroksessa.

Kertomus on mielestäni paljolti Pasternakin turhautunut purkaus. Se välittää lukijoille Pasternakin huolen vallankumouksen julmuudesta. Eikä ole ihme, että tuon jälkeen se unohdettiin. 30-luvulla sitä ei huolittu Pasternakin julkaisuihin ja se palautettiin ihmisten ilmoille vasta 80-luvulla. Tuolloin yhtenä myötävaikuttajana oli akateemikko Dmitri Lihatshov, josta olen aiemminkin kirjoittanut. Tähän hänkin vielä ehti niin monen muun tehtävänsä ohessa.

VI. 20-LUVUN LOPPUVUODET

Pasternak loi 20-luvun lopulla vielä kaksi historiaan ja vallankumousteemaan liittyvää runoelmaa: ”Luutnantti Schmidt” ( Лейтенант Шмидт) ja ”Vuosi 905” (Девятьсот пятый год). Ne julkaistiin vuonna 1928 yhtenä kirjana. Ne olivat ainakin taloudelliselta kannalta Pasternakille tärkeitä töitä. Mutta saivat ne myös kiitosta eri tahoilta.

Vuonna 1925 oli ilmestynyt runoromaani ”Spektorski” (Спекторский). Kyseessä oli hänen pitkään kypsyttelemänsä hanke ja haave. Sen kirjoittaminen oli pitkä projekti ja haave, jonka kirjoittamisen hän oli aloittanut jo kolme vuotta aiemmin. Tuolloin vuonna 1925 valmistui ensimmäinen versio. Hän kuitenkin paranteli sitä vielä ja lopulliseen muotoonsa runoromaani valmistui vuonna 1929. Nähtävästi Pasternakilla oli tapana valmistella ja kypsytellä monia projekteja yhtäaikaisesti.

”Spektorskilla” katsotaan olevan tärkeä merkitys Pasternakin omalle kehitykselle runoilijana. Bykov on havainnut sen hänen myöhemmästä tuotannosta. Siitä välittyy samat vallankumouksen vuosien tunnot kuin Tohtori Zhivagosta.

Ylipäänsä 20-luvun lopulla Pasternak laittoi aikaisempaa tuotantoaan uuteen uskoon. Monissa hänen varhaiskauden runoihin on merkitty kaksi valmistusvuotta. Käsittääkseni asiantuntijat pitävät myöhempiä versioita parempina.( Ainakin yhden kerran vastaani on tullut ”virheellinen korjaus” Se tapahtui vuonna 1917, kun Majakovski kehui jotakin Pasternakin käyttämää ilmaisua, niin Pasternak jätti sen lopullisesta versiosta pois vain siitä syystä, koska Majakovski sitä kehui.)

Vuonna 1928 alkoi kirjoittaa Turvakirjaa (Охранная грамота). Siinäkin hän siis kääntyy menneisyyteensä. Se julkaistiin lopulta kolmessa osassa vuosina 1929 ja 1931. Turvakirja on omaelämäkerta, eräänlainen tilitys nuoruuden vuosista. Pasternak oli vuonna 1929 jonkinlaisella rajalla. Hän halusi jättää vanhan ja löytää uuden suunnan. Kuoleehan tohtori Zhivagokin - hänen alter egonsa - tuona samana vuonna.

VII. 30-LUKU

Pasternak koki 20-luvun lopussa avioliittonsa vuoksi henkisen laman. Voimavaroja taiteen tekoon ei riittänyt. Pelastus löytyi uudesta rakkaudesta.

Vuonna 1929 Pasternak joutui varsin kivuliaaseen leikkaukseen. Jo usean vuoden ajan voimakas hammassärky oli vaivannut häntä. Tuolloin kipu äityi niin sietämättömäksi, että runoilija joutui otattamaan leuastaan röntgenkuvan. Hampaiden alta löytyi kysta, joka oli syövyttänyt suuren osan leukaluuta. Täytyi mennä leikkaukseen. Aluksi poistettiin seitsemän alahammasta, mukaan lukien etuhampaat, sitten alettiin poistaa kystaa. Työ ei sujunut toivotulla tavalla. leikkaus venyi puolitoistatuntiseksi, ja kaiken lisäksi paikallispuudutus ei toiminut. Nukutukseen ei rohjettu ryhtyä, koska pelättiin kasvohermojen vaurioitumista. Aina kosketettaessa potilas huusi. Oven takana vaimo kuunteli kauhuissaan miehensä karjuntaa. Myöhemmin eräästä Pasternakin kirjeestä olemme voineet lukea, että hän vertasi tapahtunutta kidutukseen. Hän kuitenkin lisäsi, että tässä tapauksessa ”kiduttajina” olivat lääkärit, jotka yrittivät kaikin mahdollisin keinoin olla aiheuttamatta kipua”. Tämä kertoo ainakin siitä, että terrori ja kidutuskammiot olivat hänen ajatuksissaan.

Leikkauksesta toipuminen tapahtui kuitenkin nopeasti. Pari viikkoa piti olla puhumatta, kirjoittaminen toki jollain tavalla luonnistui. Noina aikoina hän venäjänsi Rainer Maria Rilken Requiemin (http://rilke.org.ua/verses/requiem_ru.html ). Bykov toteaa tutulla tyylillään, että käynti kivuliaan leikkauksen aikana kuoleman rajamailla auttoi kääntäjää löytämään täsmälliset sanat keskusteluun tuonpuoleisen maailman kanssa.

Vaikka leikkauksen jälkeen Pasternakin luona kävi runsaasti vieraita, hän kertoo kirjeessään Marina Tsvetajevalle kokevansa kuitenkin syvää yksinäisyyttä. Hyvinä ystävinä hän mainitsee lähinnä Meyerholdit (https://fi.wikipedia.org/wiki/Vsevolod_Meyerhold ).

Vuonna 1930 tapahtui ikäviä asioita. Runoilija Vladimir Sillov ammuttiin ja hieman myöhemmin Vladimir Majakovski teki itsemurhan. Maailma tuntui kaatuvan päälle. Hän tunsi olevansa rajalla, vanha oli hylättävä. Turhauma vaivasi. Turvakirja oli kuin jäähyväiset itselle, hänen henkinen testamenttinsa ja puolustuspuheensa. Näin Vadim Bykov sen ainakin tulkitsee ja lisää vielä, ettei merkittävämpää manifestia 20-luvun kirjallisuuden idealismista ole kirjoitettu.

Kaiken tämän jälkeen Pasternakille ei löytynyt kiintopistettä jatkaa avioliittoa Jevgenija-vaimonsa kanssa. Kovin paljon on eri teksteissä pohdiskeltu, mikä avioliitossa meni pieleen. Jätän ne pohdinnat nyt kuitenkin käsittelemättä. Kovin eri lailla ovat sivulliset suhdetta luonnehtineet. Positiivisin kiteytys suhteesta on kai se, että ensimmäinen vaimo oli Borisille hyvä keskustelukumppani, ei siis paljoa enempää.

Vuonna 1929 hän tutustui pianisti Heinrich Neuhausiin ja hänen vaimoonsa Zinaidaan. Seuraavana vuonna vaimon kanssa syntyi romanssi. Ennen siirtymistään yhteen Zinaidan kanssa Pasternak eli epämääräisessä tilassa. Zinaida oli alusta alkaen tosissaan. Jo vietettyään ensimmäisen yön Pasternakin kanssa hän kirjoitti miehelleen tunnustuksen todeten samalla, ettei voi enää elää tämän kanssa. Kesti kuitenkin aikansa, ennen kuin suhde lopullisesti katkesi. Kyseessä oli jonkinlainen julkinen sensaatio, sillä Heinrich Neuhaus oli maineikas pianisti ja pianonsoiton pedagogi, aikansa julkkis. Epätoivoisessa tilanteessa Pasternak lähetti toukokuussa vuonna 1931 vaimonsa ja poikansa Berliiniin vanhempiensa luokse vannoen matkan jälkeen palaavansa perheen pariin.

Joulukuussa vaimo ja poika palasivat Berliinin matkaltaan, johon siis vierähti puoli vuotta. Mies ei täyttänyt lupaustaan, hän ei ollut vaimoaan vastassa. Tämän ensimmäinen havainto Moskovasta oli se, että Kristus Vapahtajan katedraali oli hävinnyt. Se oli räjäytetty ja samalla oli räjähdyksen voimasta perheen asunnon yksi ikkuna rikkoutunut. Aviorintamallakin tilanne oli täysin sekaisin. Zinaidakin yritti palata miehensä luokse todeten tosin, että on lähinnä vain lastenhoitajana. Boris oli löytänyt väliaikaisen asunnon. Tilanne oli hänelle epätoivoinen. Sekä Boris että Zinaida kokivat ulkoapäin erimuotoista painostusta. Myös pianisti Neuhausin elämä oli rikkoutunut ja avioriita haittasi hänen uraansa.

Ja sitten 3. helmikuuta 1932 tapahtui Boris Pasternakin ainoa todellinen itsemurhayritys. Hän oli tullut Zinaidan luo, kun Neuhaus oli samanaikaisesti pitämässä konserttia. Hän huomasi apteekkihyllyllä jodipullon, jonka hän yhtäkkiä joi sisäänsä, kuin hetken mielijohteesta. Zinaida oli kuitenkin sota-aikana toiminut terveydenhoitajana ja huomattuaan jodin hajua, hän tajusi tilanteen vaarallisuuden. Hän toimi ripeästi, sai Pasternakin oksentamaan jodin sisuksista ulos eikä mitään pahempaa ehtinyt tapahtua. Myrkky onnistuttiin oksennusrefleksin avulla saamaan sisuksista ulos.

Boris jäi lepäämään Neuhausin asuntoon ja kun tämä tuli konsertistaan kotiin, mies ymmärsi, että ero on ainoa ratkaisu. Loppujen lopuksi se tehtiin sovussa eikä Pasternakin ja Neuhausin suhteet siitä katkenneet.

Tuon myrkytystilan jälkeen kesti jonkin aikaa, ennen kuin Pasternakin voimat palasivat ja sen myötä myös henkinen tasapaino, joka olikin pahasti järkkynyt. Ja yhteinen asuntokin uudelle perheelle järjestyi.

Vuoden 1932 elokuussa ilmestyi Pasternakin kirja ”Toinen syntymä” (Второе рождение). Siitä en pysty nyt kertomaan mitään, mutta joka tapauksessa kirjan julkaisu merkitsi Pasternakille irtautumista vanhasta, jonka suhteen hän olikin tehnyt mm. Turvakirjan kautta tilitystä. Tosin samoihin aikoihin yhteiskunnassa alkoivat taas uudet myllerrykset. Ryhdyttiin tiukkoihin puhdistuksiin ja Saksassa nousi vuonna 1933 natsit valtaan, mikä toi oman huolensa, sillä Pasternakin vanhemmat asuivat yhä vielä Berliinissä. Myös palaamista Neuvostoliittoon pohdittiin, mutta se ei tuntunut kuitenkaan turvalliselta ratkaisulta.

Siirryn vuoteen 1934. Huhtikuussa vangittiin Osip Mandelštam. Pasternak vetosi kirjeellä hänen puolestaan, minkä jälkeen kuolemantuomio muutettiin kolmen vuoden karkotukseksi. Ja toukokuussa Pasternak piti kuuluisan puhelinkeskustelunsa Iosif Stalinin kanssa. Stalin kysyi Mandelštamista: ”Onko hän mestari?” Pasternak vastasi, ettei siitä ole kyse… Hän intti siis hieman vastaan. Puhelu päättyi lopulta siihen, että Stalin jätti puhelun kesken, mistä Pasternak koki syyllisyyttä. Mandelštam kuoli vankileirillä vuonna 1938, mikä vain lisäsi syyllisyyttä.

Neuvostoliitossa perustettiin uusi kirjailijaliitto, julistettiin sosialistinen realismi maan viralliseksi taiteen metodiksi. Nikolai Buharin piti siellä esitelmän runoudesta korostaen Pasternakin tärkeää merkitystä Neuvostoliiton runoudessa. Pasternak koki joutuneensa ikävään välikäteen. Seuraavana vuonna Stalin julisti Majakovskin Neuvostoliiton suurimmaksi runoilijaksi, huolimatta tämän virheistään. Pasternak koki nuo sanat itselleen helpotukseksi. Hän ei missään nimessä halunnut itselleen mitään virallista asemaa.

Vuonna 1935 Pasternak joutui lähtemään Pariisiin fasisminvastaiseen kirjailijoiden rauhankonferenssiin osana Neuvostoliiton virallista valtuuskuntaa. Matka oli henkisesti hyvin vaikea, sillä hän eli syvässä depressiossa. Tätä masennusta oli jatkunut jonkin aikaa. Se oli Bykovin mielestä alitajuinen puolustusmekanismi, jonka avulla hän pystyi pitämään itsensä edes jotenkin koossa, kun elämä alkoi mennä kaoottiseen suuntaan.

Pariisissa hänet otettiin vastaan yhtenä maailman suurimmista runoilijoista. Kotimaahan päästyään hän pääsi lepäämään ja palautui jonkinlaiseen kuntoon. Mutta pian sen jälkeen Anna Ahmatovan mies Nikolai Punin ja poika Lev Gumiljov vangittiin. Pasternak ja Ahmatova kirjoittivat Stalinille kirjeen, jonka jälkeen muutaman päivän kuluttua molemmat vapautettiin. Aivan vuoden lopussa Pasternak lähetti Stalinille venäjäntämänsä kirjan gruusialaista lyriikkaa liittäen vielä oheen kiitoskirjeen.

Vuonna 1936 Pasternak osallistui julkiseen keskusteluun formalismista arvostellen puolivirallista kritiikkiä. Sergejeva-Kljatisin kirjasta pystyin tutustumaan eräisiin kommentteihin Pasternakin kritiikin johdosta. Monet merkittävät kulttuurihenkilöt tuntuivat olleen Pasternakin kannalla. Sillä ei kuitenkaan ollut vaikutusta valtapolitiikkaan. Tosin on todettava, että Pasternak oli tässä kyllä erikoisessa asemassa. Samana vuonna hän tapasi Neuvostoliittoon vierailulle tulleen Andre Gideen varottaen tätä ”Potjomkinin kulisseista” ja virallisesta valheesta.

Vuonna 1936 Pasternak sai myös käyttöönsä huvilan Peredelkinossa Moskovan lähistöllä (http://www.pasternakmuseum.ru/ ), mikä oli itse asiassa merkittävä virallinen huomionosoitus. Siellä hän asui kuolemaansa asti, paljon myös talvisin. Sinne hänet on myös haudattu. 50-luvulla Peredelkinosta tuli miltei ”pyhiinvaelluspaikka” . Mm. nuorille alkaville runoilijoille hän pystyi välittämään vuosisadan loistokkaan kirjallisen perinteen tuntoja ja muistoja, eikä vain pelkällä olemassaolollaan.

Tammikuussa 1937 Pasternak julkaisi kaksi Stalinia ylistävää runoa, toinen julkaistiin Izvestija-lehdessä ja toinen käsittääkseni Pravdassa. Tosin pian hän alkoi saada osakseen kritiikkiä. Häntä vaadittiin uudistumaan puolueen linjan mukaisesti.

Vuonna 1937 perheeseen syntyi poika Leonid. Samoihin aikoihin maassa oli alkanut suuri terrori, mikä aiheutti pelkoa myös Pasternakin perheessä. Pasternak kieltäytyi allekirjoittamasta julkilausumaa Mihail Tuhatševskin kuolemantuomion puolesta. Vaimo Zinaida rukoili miestään allekirjoittamaan, sillä hän ol viimeisillään raskaana ja pelkäsi tulevan lapsensa puolesta. Pasternak piti päänsä eikä lisännyt listaan nimeään mutta siitä huolimatta hän löysi nimensä lehdessä julkaistussa julkilausumassa..

Tämän jälkeen runoilija vaikeni joksikin aikaa, Pasternak ryhtyi kääntämään Shakespearen Hamletia. Siitä tuli erinomainen. Yleensä Pasternak käänsi nopeasti, runomuoto syntyi kuin itsestään. Tässä tapauksessa aikaa kului, sillä hän hylkäsi ensimmäisen version. Käännös julkaistiin vuonna 1941, mutta hän teki myöhemminkin siihen muutoksia.

Ylipäänsä käännöstyöt olivat Pasternakin omalle runoilijan uralle hyväksi. Bykovin mukaan niiden kautta hän kykeni selkeyttämään tyyliään. Pasternakin käännöstoiminta oli hyvin laajaa. Hän on kääntänyt mm. gruusialaista lyriikkaa. Jostakin luin, että hän teki sen pakosta. Tosiasiassa hän oli siitä hyvin innostunut ja hänellä oli Gruusiaan läheiset siteet. Se näkyy jo vuonna 1917 luodussa kokoelman "Sisareni elämä" Lermontov-aiheissa. Pasternak venäjänsi useita Shakespearen näytelmiä ja yhtenä hänen käännöstuotantonsa helmenä on myös Goethen Faust.

JATKOA SEURAA (II maailmansodan jälkeinen aika, Olga Ivinskaja tapaus, Tohtori Zhivago ym.)