tiistai 9. elokuuta 2016

Multikulturalismista, kommunismista, suvaitsevaisuudesta, sietämisestä

En paneudu otsikon aiheeseen sen syvällisemmin. Jutussani on kyse venäläisen toimittajan Vladimir Poznerin verkkosivuillaan julkaisemasta lyhykäisestä kirjoituksesta: http://pozneronline.ru/2016/08/16423/. Itse asiassa toimittaja vain vastaa erään lukijansa lähettämään kysymykseen. Otsikkooni laitoin jutun avainsanoja, kun Poznerin itsensä käyttämä otsikko ei täysin tunnu taipuvan suomen kieleen.  Palaan siihen hieman alempana.

Vladimir Poznerin kirjoituksia olen referoinut useasti ennenkin. Hän ottaa hanakasti kantaa ajankohtaisiin kysymyksiin ja pyrkii kirjoituksissaan ja TV-esiintymisissään tuomaan esille vaikeitakin asioita pelkistäen. Hän on arvostettu ja kiisteltykin jo 82 vuoden ikään ehtinyt TV-toimittaja. Kärjistäen voi todeta hänen olevan kuin ”kolmen maan kansalainen”, sillä hän on asunut Venäjän lisäksi mm. Ranskassa ja USA:ssa ja tuntee nuo maat omikseen lähes samalla lailla kuin nykyisen kotimaansa. Myös hänen perhetaustansa kertoo monikulttuurisuudesta: isä oli Venäjän juutalaisia ja äiti Ranskan katolisia. Hän on syntynyt Pariisissa, josta hän pian syntymänsä jälkeen hän muutti vanhempiensa mukana USA:han.  Myöhemmin perhe palasi Pariisiin ja lopulta erinäisten vaiheitten jälkeen vuonna 1952 Neuvostoliittoon.  Lisätietoja hänestä voi lukea vaikka täältä.

Vladimir Pozner on tullut venäläisten tietoisuuteen suosituilla TV-ohjelmillaan, joissa hän on keskustellut kiinnostavista asioista kansainvälisestikin tunnettujen henkilöiden kanssa.  Ohjelmissaan ja haastatteluissaan hän on pystynyt hyödyntämään monipuolista kielitaitoaan. Hän on hyvin sanavalmis toimittaja ja osaa pelkistää vaikeat ja monimutkaisetkin asiat helpommiksi hahmottaa.  Toimittajan työn lisäksi hän on viime aikoina tullut tunnetuksi myös ravintolayrittäjänä. Hänellä on Moskovassa oma ravintola, jossa järjestetään silloin tällöin keskustelutilaisuuksia.

Laitan tähän pari englanninkielistä linkkiä. Tässä Poznerin oman talk-shown vieraana on USA:n nykyinen presidenttiehdokas Hilary Clinton: https://www.youtube.com/watch?v=zulHX5jO1yY . Ohjelma on vuodelta 2014. Tässä haastattelussa aiheena on mm. Ukraina ja Krimin niemimaa: https://www.youtube.com/watch?v=RLBFfqMZoXk .

Poznerilla on tapana omilla sivuillaan vastata lukijoittensa lähettämiin kysymyksiin. Tällä kertaa kysymys koskee monikulttuurisuutta eli multikulturalismia (multiculturalism). Meilläkin asiasta on taitettu peistä jo pari vuosikymmentä, tosin viime aikoina pääosin sosiaalisessa mediassa, sillä valtamedia näkee asiassa lähinnä vain yhden totuuden. 

Olen kääntänyt Poznerin jutun, joka siis käsittää kysymyksen ja vastauksen. Itselläni nousee Poznerin kommentista esille asioita, mutten niitä nyt paljoa käsittele. Lähinnä toivon, että tämäkin kirjoitus omalta osaltaan herättäisi ihmisiä ajattelemaan monikulttuurista todellisuuttamme, sen hyviä ja huonoja puolia, että ihmiset eivät kiertelisi ja kaartelisi kehitykseen liittyviä ongelmakohtia vaan pysähtyisivät pohtimaan eikä vain vaitonaisesti hymistelemään. Asiasta kirjoitetaan hyvin paljon ja yleensä asiaa käsiteltäessä tunteet nousevat pintaan. Ehkä tämä ulkomaalaisen näkökulma auttaa lähestymään asiaa analyyttisemmin. Hyväksyn itse Poznerin vastauksen päälinjat, vaikka siitä nouseekin osin ristiriitaisia tuntoja.

Vladimir Pozner on elänyt Neuvostoliitossa, joka oli yhdenlainen monikulttuurinen kokeilu. Kaiken lisäksi se oli liittovaltio, jollaiseen monikulttuurisuus-Eurooppaa ollaan ylhäältä käsin viemässä.

Mennään ennen varsinaista käännöstä hänen juttunsa otsikkoon («Мультикультурализм – такая же прекрасная химера, как коммунизм»). Siinä esiintyy sana khimaira, joka viittaa kreikkalaisen taruston Khimaira-hirviöön: https://fi.wikipedia.org/wiki/Khimaira  (tietoa myös täällä). Otsikossa todetaan, että ”multikulturalismi on samanlainen ihana Khimaira-hirviö kuin kommunismikin oli”. Pozner on kuitenkin kirjoittanut sanan pienellä alkukirjaimella. Näin ollen sanaa on käytetty metaforisesti, jolloin sopivampi  vastine on ’hourekuva’.  Otsikko kuuluu siis käännettynä seuraavasti: ”Multikulturalismi on samanlainen ihana houre, kuin kommunismikin oli”. Sen verran pidän itseäni Neuvostoliiton ja Venäjän tuntijana, että uskallan tuon ajatuksen hyväksyä. Tosiaankin kommunismi oli aikoinaan suloinen tasa-arvoa huokuva monikulttuurinen ajatus, joka sitten todellisuudessa muuttui hirviömäiseksi houreeksi.

Tässä on juttu käännettynä. Välissä on oma sananvalintaan liittyvä kommenttini. Jutun alussa on kysymys, jonka esittää nimimerkki Anastasija:


”Eikö teistä, Vladimir Vladimirovitsh, tunnu, että multikulturalismin ja ylipäänsä suvaitsevaisuuden idea on saavuttanut eräänlaisen lakipisteensä, kun se on joutunut kosketuksiin ihmisen itsesäilytysvaiston kanssa? Onhan luonnollista, että ihmiset haluavat elää ja asua ympäristössä, jossa ihmisten tavat ja perinteet ovat tuttuja ja jossa ihmisten käytöksen voi ennakoida. Se olisi ihmisille turvallisin ratkaisu. Ja kun tuohon piiriin ilmestyy ihmisiä vieraasta kulttuurista, he rikkovat sen yhteisöllisyyden tuoden siihen uusia sääntöjä ja haasteita ihmisten selviytymiselle, ja se ilmiselvästi vaikuttaa yhteisön psykologiseen tilaan. Ja katson tämän koskevan kaikkia osapuolia.  Maahanmuuton kysymyksiä käsitellään nykyisin lähinnä talouselämän ja arkielämän kannalta. Minusta ongelma on syvempi ja seuraukset voivat olla vakavampiakin kuin pelkät terrori-iskut. Olisi kiinnostavaa tietää Teidän mielipiteenne, olettehan itse asunut eri maissa. Kiitos teille ja toivotan kaikkea hyvää!”


Tässä on Vladimir Poznerin vastaus:


 ”Kysymykseenne ei ole yksiselitteistä vastausta. Aloittaisin siitä, että multikulturalismi ja suvaitsevaisuus ovat aivan eri asioita. Kaiken lisäksi eri yhteiskunnissa ne käsitetään eri lailla.

Käsittääkseni multikulturalismi edellyttää, että erilaiset kulttuurit voivat elää samassa maassa rauhanomaisesti ja että se on jopa kaikkia hyödyttävä ratkaisu. Teoriassa se vaikuttaa erinomaiselta ajatukselta, mutta en ole löytänyt siitä yhtään käytännön esimerkkiä.

Luonnollisesti esimerkkivaltioksi minulle on esitetty Amerikkaa. Siihen olen vastannut, että sinne saapuneet siirtolaiset muuttivat maahan, jossa ei ollut omaa kulttuuria (jos ei sellaisiksi lasketa intiaaniheimoja, jotka järjestelmällisesti tuhottiin tai ajettiin ”reservaatteihin”).

Maahanmuuttajat ovat Yhdysvaltoihin saapuessaan hylänneet oman kulttuurinsa ja sulautuneet amerikkalaiseen kulttuuriin. Minkäänlaista eri kulttuurien kylki kyljessä –rinnakkaineloa  ei ole ollut eikä ole. On ollut ns. sulatusuuni, johon maahanmuuttaja on sukeltanut ja josta sitten on noussut ylös amerikkalainen. Tosin enää nykyisin se ei ole ihan näin selvä asia. Pikemminkin kyse voisi olla salaattikulhosta, johon on sekoitettu monenlaisia eri palasia mutta jotka eivät sulaudu yhteen.

Kun siirtolainen saapuu maahan omasta kansallisen kulttuurin yhteisöstään, hänellä pitäisi olla vain kaksi vaihtoehtoa: joko integroitua täysin, assimiloitua, jolloin hän kadottaa suoran kosketuksensa omaan vanhaan kulttuuriinsa ja sen kansallisiin erityispiirteisiin, tai sitten… lähteä pois.

Ranskan, Saksan ja Iso-Britannian ym. maiden esimerkeistä me näemme, ettei maahanmuuttajia todellisuudessa yritetäkään integroida uuteen kotimaahansa. Hän vain jää elämään omaan ”ghettoonsa”, jossa hänen erilaisuutensa korostuu. Minusta tässä kehityksessä on tullut ja on tulemassa raja vastaan. Jos mitään ei tehdä, voi edessä olla verilöyly.

Mielestäni multikulturalismi on ihana hourekuva, aivan kuin kommunismikin oli.  Ja sillä on sama puute. Se ei hyväksy ihmisiä sellaisina, kuin he ovat, se on tehnyt virheen ihmisluontoa arvioidessaan.

Mitä sitten tulee suvaitsevaisuuteen, niin ehdotan, että tässä yhteydessä käytettäisiin toista vastaavaa sanaa: sietäminen (sietokyky).”

Välikommentti:

 Selvennän Vladimir Poznerin sanavalintoja, koska hän viittaa venäjän kielen sanaan. Hän käyttää venäläisperäistä sanaa терпимость ’terpimost’ , jonka olen yllä suomentanut ”sietämiseksi”. Se kuvaa mielestäni osuvasti venäjän sanankäyttöä. Yleensä käytetään englantilaisperäistä sanaa толерантность  (tolerantnost’), jonka suomalainen vastine on sana suvaitsevaisuus. Pozner vielä tarkentaa, mitä hän ymmärtää sietämisellä monikulttuurisuuden yhteydessä.

”Ymmärrän tämän niin, että olen velvollinen ottamaan huomioon ympärilläni olevien ihmisten tavat, ihon värin, seksuaalisen suuntautumisen ym. heille ominaiset seikat. Näin minun tulee kuitenkin toimia vain siihen pisteeseen asti, ettei niistä tule este noudattaessani omia tapojani eivätkä ne siis häiritse omia elämänympyröitäni.

Kerron vielä konkreettisen esimerkin. Monissa maissa on nyt kiihkeitä keskusteluja samaa sukupuolta olevista avioliitoista. Nehän eivät häiritse minua menemästä naimisiin toista sukupuolta olevan kanssa. Niin, minusta avioliitto samaa sukupuolta olevan kanssa tuntuu oudolta, en voi sitä hyväksyä, mutta se ei kuitenkaan saa olla peruste sen kieltämiselle.¨

Toisin sanoen suvaitsevaisuus (sietäminen) tarkoittaa valmiutta hyväksyä toisenlainen käytös, toisenlainen suhtautuminen, mutta raja tulee vastaan silloin ja siinä tapauksessa, jos tuo toisenlainen käytös rajoittaa omaa käytöstäni ja suhtautumistani. Tämä on aivan kuin tie, jossa on kahdensuuntainen liikenne.”

Khimaira Apuliasta n. 350-340 eaa.


Omaa pohdintaani:


Poznerin esittämä esimerkki samaa sukupuolta olevien avioliitosta on sopivan kimurantti. Alkaa miettiä, voiko avioliittolainsäädännön muutos olla jollekulle häiriöksi. Voihan lainsäädännöllä olla seurauksia, jotka saattavat ylittää jonkun sietokyvyn.  Toiseksi niiltä, joille samaa sukupuolta olevien avioliitto on ristiriidassa oman uskonnollisen tai muun vakaumuksen kanssa, tuossa sietokyvyssäkin vaaditaan kyllä venymistä.

Integroitumisen epäonnistuminen ei ole meille mikään uusi asia. Esimerkiksi Ranskan maahanmuuton tilanteesta on muistaakseni Timo Vihavainen varoittanut jo lähes kymmenen vuotta sitten, joko kirjassaan Länsimaiden tuho tai jossakin blogitekstissään.

On todellakin selvää, että Euroopassa on tullut raja vastaan. Jos mitään ei tehdä, voi edessä olla isompi katastrofi. Vähintä mitä tässä voi nyt tehdä, on se että, annetaan ihmisille edes vapaus pohtia erilaisia uhkakuvia ja keskustella niistä.  Ei hyssytellä, ei leimata, ei provosoida. Annetaan ihmisten olla järkeviä eikä jämähdytä pelkästään toistamaan ”Pelolle ei pidä antaa valtaa” –tyyppisiä mantroja.

Heitän tähän yhden uhkakuvan, joka liittyy valtamedian käytökseen.  Tässä tulee kyllä minullakin mieleen kommunistinen Neuvostoliitto, jossa tiedotusvälineet suitsittiin palvelemaan virallista ideologiaa. Länsimaisesta mediasta on tullut tietyn poliittisen agendan ajomies ja edustaja. Asiapitoinen uutisointi on jo historiaa. Luottamus valtamedian tyyliin horjuu. Tarvittaessa se mustamaalaa, hyökkää, sensuroi, värittää ja vääristelee faktoja ihan vain siksi, koska asiat ovat ristiriidassa sen omaksuman valtaideologian kanssa tai jutuissa esiintyvät henkilöt edustavat erilaista kantaa. Röyhkeydellä ei tunnu olevan rajoja.  Ja tässä virrassa media on kritiikittä tukemassa samoja voimia, jotka hyvin hanakasti ajavat ja edistävät monikulttuurisuuden ideologiaa. Haittavaikutuksista tietysti vaietaan mahdollisuuksien mukaan.

Samalla joskus media ajautuu ideologiaansa palvoessaan sellaiseen imelään lepertelyyn ja kaunisteluun, että siirappiset melodraamat ovat niiden rinnalla asiaproosaa. Tämä on alkanut näkyä kaikessa, jopa olympialaisten selostuksissa.

Tällaisessa kehityksessä demokratia on koetuksella. Siitä on tulossa samanlainen kaunis sana, kuin kommunismin iskulauseet.  Johdonmukaisesti edetään, niin demokraattiset vaalit ovat kai pian historiaa. Silloin voittajaksi pääsee se, joka laskee äänet.


Olemme isompien voimien vietävinä. Toivoa sopii, että ihmiset jaksaisivat valvoa, että tässä raastavassa kahtia jakautuneessa tilanteessa ihmisillä säilyisi terve kylmähermoinen ajattelu- ja päättelykyky.  Vladimir Pozneria arvostan juuri siksi, koska hänessä on vielä nähtävissä oikea journalisti, ei mikään ideologiaansa suitsuttava hömppäveikko tai -sisko. Toivottavasti hänen kaltaisistaan ei tule reliikkejä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti