En paneudu otsikon aiheeseen sen syvällisemmin. Jutussani on
kyse venäläisen toimittajan Vladimir Poznerin verkkosivuillaan julkaisemasta
lyhykäisestä kirjoituksesta: http://pozneronline.ru/2016/08/16423/. Itse asiassa toimittaja vain vastaa erään lukijansa
lähettämään kysymykseen. Otsikkooni laitoin jutun avainsanoja, kun Poznerin
itsensä käyttämä otsikko ei täysin tunnu taipuvan suomen kieleen. Palaan siihen hieman alempana.
Vladimir Poznerin kirjoituksia olen referoinut useasti
ennenkin. Hän ottaa hanakasti kantaa ajankohtaisiin kysymyksiin ja pyrkii
kirjoituksissaan ja TV-esiintymisissään tuomaan esille vaikeitakin asioita
pelkistäen. Hän on arvostettu ja kiisteltykin jo 82 vuoden ikään ehtinyt
TV-toimittaja. Kärjistäen voi todeta hänen olevan kuin ”kolmen maan
kansalainen”, sillä hän on asunut Venäjän lisäksi mm. Ranskassa ja USA:ssa ja
tuntee nuo maat omikseen lähes samalla lailla kuin nykyisen kotimaansa. Myös
hänen perhetaustansa kertoo monikulttuurisuudesta: isä oli Venäjän juutalaisia ja
äiti Ranskan katolisia. Hän on syntynyt Pariisissa, josta hän pian syntymänsä
jälkeen hän muutti vanhempiensa mukana USA:han.
Myöhemmin perhe palasi Pariisiin ja lopulta erinäisten vaiheitten
jälkeen vuonna 1952 Neuvostoliittoon. Lisätietoja hänestä voi lukea vaikka täältä.
Vladimir Pozner on tullut venäläisten tietoisuuteen
suosituilla TV-ohjelmillaan, joissa hän on keskustellut kiinnostavista asioista
kansainvälisestikin tunnettujen henkilöiden kanssa. Ohjelmissaan ja haastatteluissaan hän on
pystynyt hyödyntämään monipuolista kielitaitoaan. Hän on hyvin sanavalmis
toimittaja ja osaa pelkistää vaikeat ja monimutkaisetkin asiat helpommiksi
hahmottaa. Toimittajan työn lisäksi hän
on viime aikoina tullut tunnetuksi myös ravintolayrittäjänä. Hänellä on
Moskovassa oma ravintola, jossa järjestetään silloin tällöin
keskustelutilaisuuksia.
Laitan tähän pari englanninkielistä linkkiä. Tässä Poznerin
oman talk-shown vieraana on USA:n nykyinen presidenttiehdokas Hilary Clinton: https://www.youtube.com/watch?v=zulHX5jO1yY
. Ohjelma on vuodelta 2014. Tässä haastattelussa aiheena on mm. Ukraina ja
Krimin niemimaa: https://www.youtube.com/watch?v=RLBFfqMZoXk
.
Poznerilla on tapana omilla sivuillaan vastata lukijoittensa
lähettämiin kysymyksiin. Tällä kertaa kysymys koskee monikulttuurisuutta eli
multikulturalismia (multiculturalism). Meilläkin asiasta on taitettu peistä jo
pari vuosikymmentä, tosin viime aikoina pääosin sosiaalisessa mediassa, sillä valtamedia
näkee asiassa lähinnä vain yhden totuuden.
Olen kääntänyt Poznerin jutun, joka siis käsittää kysymyksen
ja vastauksen. Itselläni nousee Poznerin kommentista esille asioita, mutten
niitä nyt paljoa käsittele. Lähinnä toivon, että tämäkin kirjoitus omalta osaltaan
herättäisi ihmisiä ajattelemaan monikulttuurista todellisuuttamme, sen hyviä ja
huonoja puolia, että ihmiset eivät kiertelisi ja kaartelisi kehitykseen
liittyviä ongelmakohtia vaan pysähtyisivät pohtimaan eikä vain vaitonaisesti
hymistelemään. Asiasta kirjoitetaan hyvin paljon ja yleensä asiaa käsiteltäessä
tunteet nousevat pintaan. Ehkä tämä ulkomaalaisen näkökulma auttaa lähestymään
asiaa analyyttisemmin. Hyväksyn itse Poznerin vastauksen päälinjat, vaikka
siitä nouseekin osin ristiriitaisia tuntoja.
Vladimir Pozner on elänyt Neuvostoliitossa, joka oli
yhdenlainen monikulttuurinen kokeilu. Kaiken lisäksi se oli liittovaltio,
jollaiseen monikulttuurisuus-Eurooppaa ollaan ylhäältä käsin viemässä.
Mennään ennen varsinaista käännöstä hänen juttunsa otsikkoon
(«Мультикультурализм – такая же прекрасная химера, как коммунизм»). Siinä esiintyy
sana khimaira, joka viittaa
kreikkalaisen taruston Khimaira-hirviöön: https://fi.wikipedia.org/wiki/Khimaira (tietoa myös täällä). Otsikossa
todetaan, että ”multikulturalismi on samanlainen ihana Khimaira-hirviö kuin kommunismikin
oli”. Pozner on kuitenkin kirjoittanut sanan pienellä alkukirjaimella. Näin
ollen sanaa on käytetty metaforisesti, jolloin sopivampi vastine on ’hourekuva’. Otsikko kuuluu siis käännettynä seuraavasti: ”Multikulturalismi
on samanlainen ihana houre, kuin kommunismikin oli”. Sen verran pidän itseäni
Neuvostoliiton ja Venäjän tuntijana, että uskallan tuon ajatuksen hyväksyä.
Tosiaankin kommunismi oli aikoinaan suloinen tasa-arvoa huokuva
monikulttuurinen ajatus, joka sitten todellisuudessa muuttui hirviömäiseksi
houreeksi.
Tässä on juttu käännettynä. Välissä on oma sananvalintaan
liittyvä kommenttini. Jutun alussa on kysymys, jonka esittää nimimerkki
Anastasija:
”Eikö
teistä, Vladimir Vladimirovitsh, tunnu, että multikulturalismin ja ylipäänsä
suvaitsevaisuuden idea on saavuttanut eräänlaisen lakipisteensä, kun se on
joutunut kosketuksiin ihmisen itsesäilytysvaiston kanssa? Onhan luonnollista,
että ihmiset haluavat elää ja asua ympäristössä, jossa ihmisten tavat ja
perinteet ovat tuttuja ja jossa ihmisten käytöksen voi ennakoida. Se olisi
ihmisille turvallisin ratkaisu. Ja kun tuohon piiriin ilmestyy ihmisiä
vieraasta kulttuurista, he rikkovat sen yhteisöllisyyden tuoden siihen uusia
sääntöjä ja haasteita ihmisten selviytymiselle, ja se ilmiselvästi vaikuttaa
yhteisön psykologiseen tilaan. Ja katson tämän koskevan kaikkia osapuolia. Maahanmuuton kysymyksiä käsitellään nykyisin
lähinnä talouselämän ja arkielämän kannalta. Minusta ongelma on syvempi ja
seuraukset voivat olla vakavampiakin kuin pelkät terrori-iskut. Olisi
kiinnostavaa tietää Teidän mielipiteenne, olettehan itse asunut eri maissa.
Kiitos teille ja toivotan kaikkea hyvää!”
Tässä on
Vladimir Poznerin vastaus:
”Kysymykseenne ei ole yksiselitteistä
vastausta. Aloittaisin siitä, että multikulturalismi ja suvaitsevaisuus ovat
aivan eri asioita. Kaiken lisäksi eri yhteiskunnissa ne käsitetään eri lailla.
Käsittääkseni
multikulturalismi edellyttää, että erilaiset kulttuurit voivat elää samassa
maassa rauhanomaisesti ja että se on jopa kaikkia hyödyttävä ratkaisu.
Teoriassa se vaikuttaa erinomaiselta ajatukselta, mutta en ole löytänyt siitä
yhtään käytännön esimerkkiä.
Luonnollisesti
esimerkkivaltioksi minulle on esitetty Amerikkaa. Siihen olen vastannut, että
sinne saapuneet siirtolaiset muuttivat maahan, jossa ei ollut omaa kulttuuria
(jos ei sellaisiksi lasketa intiaaniheimoja, jotka järjestelmällisesti
tuhottiin tai ajettiin ”reservaatteihin”).
Maahanmuuttajat
ovat Yhdysvaltoihin saapuessaan hylänneet oman kulttuurinsa ja sulautuneet amerikkalaiseen
kulttuuriin. Minkäänlaista eri kulttuurien kylki kyljessä –rinnakkaineloa ei ole ollut eikä ole. On ollut ns.
sulatusuuni, johon maahanmuuttaja on sukeltanut ja josta sitten on noussut ylös
amerikkalainen. Tosin enää nykyisin se ei ole ihan näin selvä asia. Pikemminkin
kyse voisi olla salaattikulhosta, johon on sekoitettu monenlaisia eri palasia
mutta jotka eivät sulaudu yhteen.
Kun
siirtolainen saapuu maahan omasta kansallisen kulttuurin yhteisöstään, hänellä
pitäisi olla vain kaksi vaihtoehtoa: joko integroitua täysin, assimiloitua,
jolloin hän kadottaa suoran kosketuksensa omaan vanhaan kulttuuriinsa ja sen
kansallisiin erityispiirteisiin, tai sitten… lähteä pois.
Ranskan,
Saksan ja Iso-Britannian ym. maiden esimerkeistä me näemme, ettei
maahanmuuttajia todellisuudessa yritetäkään integroida uuteen kotimaahansa. Hän
vain jää elämään omaan ”ghettoonsa”, jossa hänen erilaisuutensa korostuu.
Minusta tässä kehityksessä on tullut ja on tulemassa raja vastaan. Jos mitään
ei tehdä, voi edessä olla verilöyly.
Mielestäni
multikulturalismi on ihana hourekuva, aivan kuin kommunismikin oli. Ja sillä on sama puute. Se ei hyväksy ihmisiä
sellaisina, kuin he ovat, se on tehnyt virheen ihmisluontoa arvioidessaan.
Mitä sitten
tulee suvaitsevaisuuteen, niin ehdotan, että tässä yhteydessä käytettäisiin
toista vastaavaa sanaa: sietäminen (sietokyky).”
…
Välikommentti:
Selvennän Vladimir
Poznerin sanavalintoja, koska hän viittaa venäjän kielen sanaan. Hän käyttää
venäläisperäistä sanaa терпимость
’terpimost’ , jonka olen yllä suomentanut ”sietämiseksi”. Se kuvaa mielestäni
osuvasti venäjän sanankäyttöä. Yleensä käytetään englantilaisperäistä sanaa толерантность (tolerantnost’), jonka suomalainen vastine on
sana suvaitsevaisuus. Pozner vielä
tarkentaa, mitä hän ymmärtää sietämisellä monikulttuurisuuden yhteydessä.
…
”Ymmärrän
tämän niin, että olen velvollinen ottamaan huomioon ympärilläni olevien
ihmisten tavat, ihon värin, seksuaalisen suuntautumisen ym. heille ominaiset
seikat. Näin minun tulee kuitenkin toimia vain siihen pisteeseen asti, ettei
niistä tule este noudattaessani omia tapojani eivätkä ne siis häiritse omia
elämänympyröitäni.
Kerron vielä
konkreettisen esimerkin. Monissa maissa on nyt kiihkeitä keskusteluja samaa
sukupuolta olevista avioliitoista. Nehän eivät häiritse minua menemästä
naimisiin toista sukupuolta olevan kanssa. Niin, minusta avioliitto samaa
sukupuolta olevan kanssa tuntuu oudolta, en voi sitä hyväksyä, mutta se ei
kuitenkaan saa olla peruste sen kieltämiselle.¨
Toisin
sanoen suvaitsevaisuus (sietäminen) tarkoittaa valmiutta hyväksyä toisenlainen
käytös, toisenlainen suhtautuminen, mutta raja tulee vastaan silloin ja siinä
tapauksessa, jos tuo toisenlainen käytös rajoittaa omaa käytöstäni ja
suhtautumistani. Tämä on aivan kuin tie, jossa on kahdensuuntainen liikenne.”
 |
| Khimaira Apuliasta n. 350-340 eaa. |
…
Omaa pohdintaani:
Poznerin esittämä esimerkki samaa sukupuolta olevien avioliitosta
on sopivan kimurantti. Alkaa miettiä, voiko avioliittolainsäädännön muutos olla
jollekulle häiriöksi. Voihan lainsäädännöllä olla seurauksia, jotka saattavat
ylittää jonkun sietokyvyn. Toiseksi
niiltä, joille samaa sukupuolta olevien avioliitto on ristiriidassa oman uskonnollisen
tai muun vakaumuksen kanssa, tuossa sietokyvyssäkin vaaditaan kyllä venymistä.
Integroitumisen epäonnistuminen ei ole meille mikään uusi
asia. Esimerkiksi Ranskan maahanmuuton tilanteesta on muistaakseni Timo
Vihavainen varoittanut jo lähes kymmenen vuotta sitten, joko kirjassaan Länsimaiden tuho tai jossakin
blogitekstissään.
On todellakin selvää, että Euroopassa on tullut raja
vastaan. Jos mitään ei tehdä, voi edessä olla isompi katastrofi. Vähintä mitä
tässä voi nyt tehdä, on se että, annetaan ihmisille edes vapaus pohtia
erilaisia uhkakuvia ja keskustella niistä.
Ei hyssytellä, ei leimata, ei provosoida. Annetaan ihmisten olla
järkeviä eikä jämähdytä pelkästään toistamaan ”Pelolle ei pidä antaa valtaa”
–tyyppisiä mantroja.
Heitän tähän yhden uhkakuvan, joka liittyy valtamedian
käytökseen. Tässä tulee kyllä minullakin
mieleen kommunistinen Neuvostoliitto, jossa tiedotusvälineet suitsittiin
palvelemaan virallista ideologiaa. Länsimaisesta mediasta on tullut tietyn
poliittisen agendan ajomies ja edustaja. Asiapitoinen uutisointi on jo
historiaa. Luottamus valtamedian tyyliin horjuu. Tarvittaessa se mustamaalaa,
hyökkää, sensuroi, värittää ja vääristelee faktoja ihan vain siksi, koska asiat
ovat ristiriidassa sen omaksuman valtaideologian kanssa tai jutuissa esiintyvät
henkilöt edustavat erilaista kantaa. Röyhkeydellä ei tunnu olevan rajoja. Ja tässä virrassa media on kritiikittä tukemassa
samoja voimia, jotka hyvin hanakasti ajavat ja edistävät monikulttuurisuuden ideologiaa.
Haittavaikutuksista tietysti vaietaan mahdollisuuksien mukaan.
Samalla joskus media ajautuu ideologiaansa palvoessaan
sellaiseen imelään lepertelyyn ja kaunisteluun, että siirappiset melodraamat
ovat niiden rinnalla asiaproosaa. Tämä on alkanut näkyä kaikessa, jopa
olympialaisten selostuksissa.
Tällaisessa kehityksessä demokratia on koetuksella. Siitä on
tulossa samanlainen kaunis sana, kuin kommunismin iskulauseet. Johdonmukaisesti edetään, niin demokraattiset
vaalit ovat kai pian historiaa. Silloin voittajaksi pääsee se, joka laskee
äänet.
Olemme isompien voimien vietävinä. Toivoa sopii, että
ihmiset jaksaisivat valvoa, että tässä raastavassa kahtia jakautuneessa
tilanteessa ihmisillä säilyisi terve kylmähermoinen ajattelu- ja
päättelykyky. Vladimir Pozneria arvostan
juuri siksi, koska hänessä on vielä nähtävissä oikea journalisti, ei mikään
ideologiaansa suitsuttava hömppäveikko tai -sisko. Toivottavasti hänen kaltaisistaan
ei tule reliikkejä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti