Kehtolaulu vie Vilnan ghettoon

 

S’Dremlen feygl (”Birds are snoozing in the branches”),

säveltänyt Leyb Yampolski, sanat Leah Rudnicki.

Esittäjä The King’s Singers, sovittanut Toby Young.

Levyltä Finding Harmony 2020

 

Kuunnellessani The King’s Singers -lauluyhtyeen levytystä vuodelta 2020 vastaani tuli jiddishin kielellä esitetty S’Demlen feygl. Se pysäytti hetkessä, sävel soi levollisena, toi rauhan, mutta samalla jäin kuin varuilleni: jokin outo jännite alkoi painostaa mieltä. Halusin ottaa laulusta tarkemmin selvää. Se oli alku jutulleni.

Ylipäänsä tuossa levykokonaisuudessa on monta hienoa sävelmää ja sovitukset ovat onnistuneita. The King’s Singers vie kuulijansa maailman ääriin – mutta koskettavaa on myös naapurimaastamme Virosta peräisin olevat kaksi laulua: Heliseb väljadel ja Mu isamaa on minu arm. Georgialaissävelmistä olen aina pitänyt, enkä jää nytkään niistä paitsi. Keskityn nyt kuitenkin tuohon juutalaiskansan omaan lauluun, joka on syntynyt kovan kärsimyksen keskellä ja sopi hyvin pääsiäistä edeltävälle hiljaiselle viikolle, vaikka vietämmekin sitä Jeesuksen ristinkuoleman vuoksi.

Eletään toista maailmansotaa, ollaan vuodessa 1941, jolloin Vilnan keskustassa oli juutalaisten asuttama ghetto. Alkavat toimet ns. lopulliseksi ratkaisuksi. Sanottiin, että väki siirretään Kaunasiin. Kuljetukset alkoivat, mutta kun päästiin Ponaryn (Paneriai) metsän seutuville – kymmenisen kilometrin päähän – tuli pysähdys ja väki komennettiin ulos. Alkoivat joukkomurhat. Muutamien onnistui paeta, tai he jäivät henkiin ruumisröykkiöiden keskellä. Paenneiden kautta tieto tapahtuneesta kiiri myös ghettoon ja sen myötä myös laulun sanoittajan Leah Rudnickin (kirjoitetaan myös Lea Rudnicka) tietoon.

Todettakoon, että Olen käsitellyt noita tapahtumia Liettuaa ja holokaustia käsittelevässä kirjoituksessani, joka on päivätty 19.3. 2017, siis noin 7 vuotta sitten. Jutun otsikkona on Kansakunnan häpeä ja se löytyy täältä.

Lainaan Aulis Kallion Liettuan historiaa käsittelevää teosta (vuodelta 2009). Sen mukaan vuonna 1941 kesäkuun lopulta joulukuuhun oli kansanmurhan ensivaihe, jolloin murhattiin 80 prosenttia Liettuan juutalaisista. Loput noin 40 000 jäivät asumaan ghettoihin, myös Vilnaan. Ghetot tuhottiin lopullisesti vuosina 1943-44. Asukkaat joko ammuttiin tai vietiin keskitysleireille muihin maihin. Niin kävi myös Leah Rudnickille, jonka kuolonvuodeksi on merkitty 1943. Erään tiedon mukaan hän menehtyi Treblinkassa.   

On vielä kerrottava, että The King’s Singers -yhtyeen esittämän laulun on sovittanut Toby Yang, joka on itse holokaustin uhrien jälkeläinen. Hän kertoo levyn oheismateriaalissa omista tunteistaan lauluun liittyen.  Liitän tähän siitä tekemäni vapaamuotoisen suomennoksen:

”Olen itse holokaustista selvinneen jälkeläinen, ja siksi työskentely tuon ahdistusta herättävän laulun parissa oli minulle valtava tunteita herättävä kokemus. Sotavuosina juuri 10 vuotta täyttänyt isoäitini pakeni Itävallasta lapsikuljetuksella vain pienen laukun kanssa. Hänen isänsä ei ollut yhtä onnekas. Hänen elämänsä päivät päättyivät Auschwitchiin. Aina kun kuulen tuon järkyttävän laulun, joudun surun valtaan kuvitellessani sen pelon, joka isoäitini silmistä näkyi, kun hän istui yksin tuossa junassa sodan kauhujen repiessä ympärillä olevaa maailmaa hajalle.”

-          Toby Young laulun S’Dremlen feygl sovittaja.

 

Palaan juttuni lopussa laulun yksityiskohtaiseen sisältöön.  Sitä ennen kerron laulun sanoittajasta ja laulun syntyvaiheista. Varsinkin kerrottaessa vuoden 41-43 tapahtumista lukemissani tiedoissa on hieman ristiriitaisuuksia, joten en voi olla täysin varma faktoista. Mistään vääristelystä ei kuitenkaan ole kyse.

Rudnicki oli opettaja, journalisti ja runoilija. Hän syntyi vuonna 1916 Kalwarijassa, joka on Liettuan lounaisosaa.  Sieltä hän muutti Kaunasiin, joka tunnettiin tuolloin nimellä Kovno. Siellä hän julkaisi kirjoituksiaan juutalaisissa lehdissä. Hänestä kehittyi aktiivinen tuottelias kirjoittaja. Vuonna 1939 hän siirtyi Vilnaan, jossa hän integroitui pian jiddishinkielisiin kirjallisiin piireihin. Vielä vuonna 1940, kun maa oli neuvostojoukkojen miehittämä, hän alkoi julkaista jiddishinkielistä lehteä Vilna Emes (”Vilnan totuus”). Saksalaisten miehitettyä maan vuonna 1941 hänen lyriikkansa sai synkemmän ja traagisemman sävyn. Ghetossa hän toimi aktiivisesti kirjallisessa ringissä keräten myös laulukokoelmaa ja toimien juutalaissävelmien parissa. Monipuolisen kulttuuritoiminnan ohella hän liittyi mukaan myös partisaani- eli vastarintatoimintaan.

Ghetoissa asusteli myös orpolapsia. Usein he joutuivat selviytymään omillaan, luottamaan onneensa ja muiden apuun. Myös Rudnicki piti heistä huolta. Hänen kerrotaan ottaneen orpolapsen myös omiin hoiviinsa.  

Kun sitten alettiin aktiivisesti toteuttamaan ”siirtoja”, niin niiden todellinen luonne selvisi Rudnickille melko pian. Hän työskenteli ghetossa virallisesti ompelimossa. Ja hänen työkaverinsa (nimeltään Pesye Aronowicz) joutui ensimmäiseen kuljetukseen ja hänen onnistui paeta Ponaryn joukkomurhapaikalta piiloutumalla ruumisröykkiöön. Hän palasi ghettoon haavoittuneena ja hysteerisenä ja toi esille totuuden. Myös lasten onnistui sieltä karata tai selvitä ja kerrotaan, että Rudnicki kohtasi myös heidän hätänsä. Yksi kolmivuotias poika on traaginen esimerkki. Nuo traagiset viestit saivat Rudnickin aktivoitumaan vastarintaliikkeessä.

Kun Rudnicki kuuli tarinoita lapsista, jotka olivat menettäneet vanhempansa Ponaryssa, ja kun tietoon kiiri myös muita kauhistuttavia kokemuksia. Hän kirjoitti jiddishinkielisen kehtolaulun, joka on tämän jutun varsinainen aihe. Hän kirjoitti runonsa Venäjän juutalaisen Leyb Yampolskin (myös Lev  Jampolski, 1889-1972) musiikkiin, joten säveltäjä jää tässä tarinassa ulkopuoliseksi.

…

Kuten on jo todettu, runo on jiddishin kielinen. Laitan tähän kuitenkin yhden netistä löytämäni englanninkielisen version ja oman suomenkielisen versioni. Se on vapaamuotoinen eikä ole millään lailla laulettavassa muodossa. Näistä versioista saanee aavistuksen laulun aidosta sisällöstä.

 

Birds sit drowsing on the branches,
Sleep, my precious child.
By your cradle in your little nest
Sings a stranger by your side:
Lu-Lu, Lu-Lu, Lu.

Here your cradle had its dwelling
Laced with happiness in store, 
And your mother, Oh, your mother,
Will return no more.
Lu-Lu, Lu-Lu, Lu.

I have seen your father running
Under hails of stone,                                            
Flying over fields there echoed
His desolated moan.
Lu-Lu, Lu-Lu, Lu.

 

Suomeksi:

Linnut torkkuvat oksilla

nuku lapsikultani

kehtosi juurella pienessä sopessa

vieras kulkija laulaa:

tuuti lullaa lasta, tuuti lullaa lasta.

 

Tässä kehtosi keinui

tuoden onnen taloon

Ja äitisi, oi äitisi

ei enää luoksesi palaa

tuuti lullaa lasta, tuuti lullaa lasta.

 

Näin isäsi juoksevan

kivirakeiden sateessa.

Kaikui peltojen yllä

hänen lohduton valituksensa.

Tuuti lullaa lasta, tuuti lullaa lasta.

…

The King’s Singers -yhtyeen tulkinta on tunnelmaltaan koskettava. Kuulijalle välittyy kauhun ja epätoivon ilmapiiri. En pidä YouTuben tarjoamista ooppera- tai liedlaulajien versioista. Niitä osui, kun yritin sieltä eri versioita etsiä. Ne jättivät kylmäksi. Teennäinen taiteellisuus hukuttaa alleen laulun koruttoman viestin tuosta kuoleman varjoisesta todellisuudesta. Esimerkiksi saksankielisenä laulu jää vieraaksi. Aidoimmillaan laulu tuo mukanaan hiljaisuuden unen. Ohuen ohut elämän lanka pyrkii kipinöimään unen mukana sydämen säkeisiin.

Yhden koskettavan tulkinnan löysin, joka saattanee nousta ylitse muiden. Kyseessä on Rubin Ruthin esitys vuodelta 1954. Hänet tunnetaan jiddishinkielisten kansanlaulujen tulkitsijana, mutta ennen muuta myös niiden kerääjänä Hän eli vuosina 1906-2000. Hän syntyi Bessarabiassa mutta eli 93-vuotisen elämäntaipaleensa Pohjois-Amerikan mantereella. Hänen elämästään ja laajasta työstään löytyy kyllä laajalti tietoa. Äänitys löytyy tältä sivuilta. Hän esittää laulun kansanlaulun tyyliin ja on sisäistänyt sen tunnelman. Laulun voi myös ladata omaan koneeseensa.

Juttuni taustalla olevat lähteet ja muutakin tietoa löytyy täältä, täältä, täältä ja täältä. 

Kieltämättä tätä kirjoittaessani on Israelin kohtalo ollut mielessäni. Toivotan rauhaa ja kaikille kansoille!

 

Vanhojen iskelmien maailmassa (runo)

Johdannoksi:

Alla olevaa tekstiä voisi kai kutsua pelkästään viimeistelemättömäksi kyhäelmäksi. Se syntyi hetkenä, kun mieli paneutui vanhojen iskelmien ja perinteisten lavatanssien maailmaan. Tuo laululyriikka on tullut minulle nimenomaan viime vuosien aikana tutuksi. Nuorena lähinnä sydäntä oli rock ja uudemman tyylin iskelmät.

Tekstissä ei ole juurikaan muuta omaa kuin muutamat sidesanat ja fraasien keskinäinen järjestys. Kaikki fraasit olen poiminut vanhoista iskelmistä. Niitä ovat laulaneet Olavi Virta, Reijo Taipale, Jorma Lyytinen, Esko Rahkonen, Kari Tapio, Veikko Lavi, Kari Piironen, Finlanders ja muutamat muutkin. Ne on oman tajunnanvirtani kautta muotoutuneet kokonaisuudeksi. Voisi siis kai puhua postmodernista otteesta.

Olkoon, miten on! Laitan sen kuitenkin tähän, kunnianosoituksena vanhalle tanssimusiikille, niiden laulajille, lavatansseista pitäville, sanoittajille ja kaikille niille, joilla on sydämessään edes pieni nurkka vanhoille tanssilavaiskelmille.

Oikeastaan tekstini on tarkoitettu kuunneltavaksi. Minun pitäisi se lausua (tai väliin jopa laulaa), jolloin tangon, valssin ja muiden laulujen rytmi heräisi eloon. Sekasotkuhan siitä voi syntyä, mutta olen luomustani kyhätessä hakenut tämänkaltaisen lyriikan olemusta. Keskeisenä tavoitteenani on ollut, että lukiessaan kukin löytää sieltä tuttuja iskelmiä vuosikymmenten takaa,  ja ehkä myös muistoja.

…

Vanhojen iskelmien poltteessa

Tuikkehessa tähtitarhain

olen etsinyt kaikkialta vain rauhaa itsellein.

Mennyt vaik' on elon aika parhain, rakkain oottaa jo ikkunassaan,

valo kutsuen hohtaa, vuori hehkuu raivoaan. 

Itse kasvoin mä kukkien lailla, uusi päivä luo aamun kirkkauden,

kieli herkkä jää näin värähtelemään:

Oi jospa vielä kerran sinne satumaahan käydä vois, kun järjen veit ja minusta orjan teit.

Kun vain sun kanssas olla saan, onni parhain on luonasi sun.

Ja merivettä perunoita sekaan suolaa hiukan voita,

etanoita ihanoita: väri niiden niin lempeä on.

Onni uskomaton, silloin täyttynyt on.

Ja korvin niin herkin, äänesi kuulen, viuluissa tuulen

niin muistan huultes kuiskeen,

katsees polttavan,

kuin unelman,

ja tuoksutkin, joita tuuli toi.

Kun kanssasi käydä saan onnelaan,

huulet antaa kuumintaan

ja haaveet kuin uni häipyy unholaan.

Ei eksy taivaan lintukaan,

mut - siivetönnä en voi lentää.

Mieltä lämmittää eräs herttainen kiharapää ja sydän hehkuu alla paksun laavakuoren

mut helmassa onnellisen yön, olet myrsky mi ruutuuni lyö.

Siks’ oon mä suruinen.

Jäikö kaikki vain yhteen suudelmaan polttavaan?

Vastausta, rauhaa saanut en.

Vesi musta laitureihin loiskuaa.

Mut’ silloin –

tango helkähtää.

  

”Mua hurmaa humala, on näytös lopussa…”

”… se verhon vetää eteen sydämen.” 

Tuo otsikon lainaus on monipuolisen musiikkimiehen ja trubaduurin Harri Saksalan käsialaa. Kyse on argentiinalaisesta tangosta ja Saksala on antanut omalle suomennokselleen nimen ”Viimeinen känni”.  Siitä kerron lisää alempana.

 Minun ikäluokkani tuntee Saksalan ennen kaikkea 60-luvun loppupuolen rokkarina: Topmost, Soulset ja Apollo olivat tuolloin Suomi-rockin huippua. Tuon jälkeen on paljon tapahtunut. Saksala on hankkinut ihan porvarillisen ammatinkin. hän on lakimies. Musiikki ei kuitenkaan sen myötä jäänyt. Wikipediasta voi lukea lisää.

Olen itse kuullut Saksalaa livenä vain kerran. Se oli joskus 2010-luvun puolivälissä Kouvolassa Jättömaa-festivaalin yhteydessä. Se teki vaikutuksen.

En kajoa nyt syvemmin Saksalan uraan. Totean, että laulajana hän on tulkinnut suomalaisia klassikkorunoilijoita, kuten Aleksis Kiveä, Aaro Hellaakoskea, Eino Leinoa. Tuoreemmista pitää ehdottomasti mainita Pentti Saaritsa, jonka lyriikan ympärille hän rakensi 70-luvulla ihan oman projektinsa. Muitakin vastaavia projekteja on uraan mahtunut, mm. Mika Waltarin tekstejä. On Saksala tulkinnut myös suomalaista tangoa omalla karhean voimallisella tyylillään. Saksalan omat sanoituksetkin ovat laadukasta työtä, samoin sävellykset. Sovituksiaan hän taitaa väheksyä, mutta on niissäkin ansionsa.

Kaikkia näitä voi kuunnella neljästä CD:stä koostuvasta kokoelmasta Lauluja, vuosia, elämää (osat 1 ja 2). Levyjen ohessa on myös kattava johdantoteksti Saksalan uraan ja arvokasta taustatietoa äänityksistä ja musiikillisista ambitioista. Tuo kokoelma esittelee nimenomaan Saksalan soolotuotantoa. Suosittelen. Jos ei muualta, niin kirjastoista kyllä löytyy. Se laitos meillä vielä toimii. CD-kokoelman sisältämä aikajakso alkaa vuodesta 1976 ja yltää levyjen julkaisuvuoteen 2014. Minua kiinnostaa nyt ennen kaikkea Saksalan tulkinnat argentiinalaisesta tangosta. Niistäkin olen tähän poiminut itselleni vaikuttavimmat tulkinnat.

 

Argentiinalaisen tangon albumi Le Tango ilmestyi vuonna 1990. Saksala oli Suomessa päässyt kosketuksiin argentiinalaisen tangon tekijöiden kanssa. Hän innostui, mutta varsinaisen sytykkeen hän sai Pariisissa, jonne hän oli saanut lyhyen taiteilija-apurahan. Siellä toimi nimenomaan argentiinalaiseen tangoon omistautunut klubi. Siitä homma lähti käyntiin. Pariisin keskustassa hän pääsi loistostudioon äänittämään. Ja levy valmistui. Yllä mainitussa CD-kokoelmassa on seuraavat argentiinalaiset tangot: Viimeinen känni – La ultima curda, Niin kuin toive – Fuimos, Sen päivän ja sen illan – El dia que me quieras ja En ole enää sulle velkaa – Mano a mano.

Tähän vuoden 2014 CD-kokoelmaan on liitetty vuonna 2003 äänitetyt klassikkotangot Yksin – Uno ja Luokses jään – Volver sekä La Cumparsita. Ne on sovitettu paljon pelkistetymmin: pelkällä bandoneonin ja myös kitaran säestyksellä. Noista kaksi ensimmäistähän ovat aiemmin Eino Grönin tunnetuksi tekemiä.

Argentiinalainen tango vaatii omanlaisensa tulkintaa. Suomalainen tangoperinne on unohdettava. Musiikissa on vaihteleva rytmi, välillä tunnelma kiihtyy, välillä hidastuu. Vaihtelua riittää musiikin kautta välittyy hyvin monenmoiset elämän tunnot. Musiikki ja laulu tuntuvat elävän omaa elämäänsä. Sanojen vuolaus ei tunnu istuvan musiikin rytmiin. Joskus kerronta saattaa nousta tunteenomaisena purkauksena musiikin ylle. Mutta säestys myötäilee laulajaa. Itkua ja naurun purkauksiakaan ei vierasteta Niin tango toimii alkukielellä.

Saksalan voimallinen ääni sopii siihen genreen todella hienosti. Eikä vain ääni, kyllä hän on sisäistänyt musiikin syvimmän olemuksen. Hänen suomennoksensakin tuovat kuulijoiden eteen tunnelman hetkittäisen raakuuden. Minua innosti erityisesti kaksi tangoa: yllä jo mainittu Viimeinen känni ja toiseksi argentiinalaisen tangon historian tärkeimmän hahmon Carlos Gardelin säveltämä Mano a mano (En ole enää sulle velkaa).

El dia que me quieras on myös Gardelin sävellys. Sen suhteen hieman vierastan - ainakin toistaiseksi - Saksalan raakaa tulkintaa (hänen oma suomennoksensa). Sen on levyttänyt myös Tapani Kansa: Päivä jolloin rakastat (san. Lauri Taponen). Kansan tulkinta on herkän tunnelmallinen ja myös sanoitus istuu tuohon Argentiinan ”Satumaaksikin” kutsuttuun lauluun sen verran eroottisenkin tunnelmallisesti, että Saksalaa kuunnellessa sydämeen nousee vastareaktio. Totta kai Gardelin omaa alkuperäistätulkintaa ei voita mitään. Alkuperäiseen sisältyy myös herkkä resitatiiviosuus.

Vuonna 1935 traagisesti lento-onnettomuudessa kuolleen Carlos Gardelin elämästä on julkaistu vuonna 2020suomenkielinen elämäkerta (Maailman tangokuningas Carlos Gardel), tekijöinä Julian Barsky & Osvaldo Barsky. Suosittelen tutustamaan. Gardelin elämän vaiheista olisi paljon mielenkiintoista kerrottavaa.

…

Mennään noihin kahteen yllä jo mainitsemaani Saksalan tulkintaan.

 

Viimeinen känni (La ultima curda - sävellys ja alkuperäiset sanat: Anibal Trollo & Castillo Gonzales)

 

CD-levyn oheistekstissä selvitetään levytyksen ja sanoituksen taustaa. Se oli aiemmin Saksalan jo suomentama ja Anneli Saariston levyttämä, mutta hän ei ollut suomennokseen tyytyväinen. Tuolloin hän ei edes tiennyt, että kyseessä oli vanha argentiinalainen tango. Hän alkoi tutkia alkuperäistä tekstiä ja halusi tehdä uuden tekstin sitä kunnioittaen. Laulun alkuperäinen nimi La ultima curda tarkoittaa itse asiassa ”viimeistä esirippua”.

”Se on tyypillinen argentiinalainen dramaattinen teksti kuolemasta. Käänsin sen viimeiseksi känniksi, mutta paremmin kuin mitä se oli Annelin levytyksessä käännetty.”

Näin Saksala itse kertoo sanoituksestaan. Saksala jatkaa Le Tango -levystään:

”Levyn ilmestyessä argentiinalainen tango oli suomalaisille ihan uutta. Suomalaiseen korvaan kuulosti oudolta, kun tangossa ei ole lainkaan rumpuja. Vasta myöhemmin Suomessakin alkoi Astor Piazzolla -buumi. Ja sain jopa puhuttua Astor Piazzollan esiintymään Ikaalisiin juuri ennen sen kuolemaa 1990-luvun alussa.

Positiivisesta palautteesta huolimatta tuo tangolevy ei kamalasti myynyt. Ehkä jopa pari tuhatta kappaletta. Sen tekeminen oli kohtuullisen kallista, mutta onneksi minulla oli päivätyö Vantaalla.”

 

Seuraavassa on katkelma Saksalan tekstistä:

 

”Muistot ja tyhjyys, typeryys taas kerran täyttää tylsän mielen.

Nyt viinihöyryt huumaa kielen.

Kuin tyhjään ränniin, mä putoon viimeiseen känniin.

 

Jo peitä hehku auringon

ja ikkunasi kiinni laita.

Mä unohduksen maita käyn.

Ja jälleen katoan taa humalan.

 

Siis kerro kohtalosi

mun tuskani on tosi.

En sitä enää peittää voi.

Kai muistat rakkauden

sen menneen kaukaisen.

Se unhon yöstä hiljaa soi.

Sua sanat satuttavat

ja yhä kiduttavat

mun maljapuheissani.

Vaan vanha lempi on

kiihkeintä bandoneon

kuin viinilasin autuus

mua hurmaa humala

on näytös lopussa

se verhon vetää eteen sydämen.”

…

En ole enää sulle velkaa - Mano a mano

 

Lainaan ansiokasta nettisivustoa Milongafin-nettisivustoa. Se esittelee argentiinalaista tangolyriikkaa suomeksi. Sieltä löytyy tämän tangon sanoitus. On siellä myös vanhempi versio Viimeisestä kännistä. Sivusto avautuu täältä. Lainaan sanat kokonaisuudessaan, siten voimme tutkailla, miten teksti toimii ilman musiikkia:

 

”Allapäin ja murheissa
nyt sen kaiken vasta huomaan
Olit liian hyvä nainen
sä mun pieneen elämään      

Olit enemmän kuin läsnä
olit hehku jota palvoin
olit hellyys jonka vuoksi                                       
mä öitä aina valvoin
ja mä sulle olin paljon
enemmän kuin kaikki muu

Miten köyhä olit silloin
jossain sivukorttelissa
ehkä vielä muistat illan
kun siellä kohdattiin

Vaan nyt on kaikki toisin
sulle elämä on juhlaa
kun sen toisen kanssa kuljet
ja hän sinuun kaiken tuhlaa
olet kavala kuin kissa
ja hän hiiri parka vain

Tyhjät toiveet, kuvitelmat
niitä täynnä on nyt pääsi
Miten sokeaksi saikaan
sinut hölmöt juhlineen

Puuteroidut houkutukset
voittajat ja valloittajat
ne narrin lailla siellä
jossain sulle kumartavat
ja röyhkeästi tunkeutuvat
pieneen sydämeen

En ole enää sulle velkaa
kaiken aikanaan jo maksoin
Siksi välitä en tippaa
mitä tuut sä tekemään

Tai jos jotain vielä oisi
joku vippi ehkä kaksi                                             
niistä murhetta en kanna
en ryhdy enää maksajaksi
turhaan kulta niitä vaadit
ne nyt toiset maksakoon

Nautinnot ja öiden huumat
valloitukset suurimmatkin
ohi meneviä voittoja
sittenkin on

Rahaa riittää kerskureilla
jotka haistaa aina saliin
ja ne sulle uskottelee
sä osaat ampua vain maaliin
ja sitä harhaa sä ryhdyit
kerran palvomaan

Vaan vanhan päällystakin lailla
sä voit olla kerran yksin
Silloin kaikki suuret toivees
on hiekkaan valuneet

Siksi valmis yhä oisin
enempään kuin kaikki roistot
jotka lupasivat kerran
maailmansa kirkkaat loistot
nuo hetket ehkä koittaa
niinkuin sanoin, valmis oon.”

 

….

Lopuksi nostan Saksalan levyiltä vielä yhden helmen, joka ei ole argentiinalainen mutta upposi minuun. Saksala on tehnyt urallaan yhteistyötä useiden maineikkaiden muusikoiden kanssa. Yksi heistä on kitaristi Antero Jakoila, jonka soolot ja saundit kyllä nousevat musiikin kokonaisuudesta pintaan. Jakoilan sooloalbumilta vuodelta 1984 löytyy Saksalan tulkinta kuubalaisen Pedro Luis Ferrerin sävellyksestä Balladi tuhmasta tytöstä (Romance De La Nina Mala). Se on kaikin puolin upea tulkinta, johon Saksalan ja Sini Perhon yhteistyössä tekemä sanoitus osuu nappiin.

Kirjastosta ainakin tuo Saksalan CD-kokoelma löytyy. Ja alkukielisiä kappaleita voi kuunnella Youtubesta, hakusanana kappaleen nimi. En ole tarkistanut, mitä Saksalan esityksiä sieltä löytyy.

 

Tämän joulun laulu: Oi saavu, suuri rauhanjuhla

 

Minulle tämän joulunajan laulu on eittämättä Väinö Havaksen talvisodan alla kirjoittama ja Taneli Kuusiston säveltämä Oi saavu, suuri rauhanjuhla. Tuo laulusta henkivä suuren juhlan odotus sodan keskellä tuo runoon oman dramatiikkansa.

Laulusta on tullut kuunneltua eri versioita. Läheisimmäksi versioksi on muotoutunut oululaisen tenorin Esko Jurvelinin versio, jonka voi kuulla runoilija Niilo Rauhalan kanssa tehdyltä yhteiseltä CD-levyltä Tuomaanpäivää sanoin ja sävelin.

Toki laulu ja sen syntyhistoria on ennestään tuttu, mutta se tavallaan palautui mieleen viikko sitten 17.12. kuunnellessani yleisradion ykköskanavalta joulumusiikin puhelintoivekonserttia ”Sävel on vapaa”.

Sen loppupuolella, kun ohjelma oli edennyt kohtaan 2:31, tuli soitto Kajaanista ja toiveena oli juuri tämä laulu. Konsertti on vielä kuunneltavissa ja kärsivällinen etsijä kyllä löytää oikean kohdan. Keskustelu ja sitä seurannut esitys loppuu kohdassa 2:38:30. Suosittelen kuuntelemaan, sillä kajaanilainen soittaja johdattaa perusteellisesti runon taustaan. Laulun esittää sekakuoro nimeltään Cantilene, tenorisolistina on Mikko Salakari. Esitys on OK. Se avautui paremmin toisen kerran kuunneltuani. Siitä puuttuu Jurvelinin laulutyylin mahtipontisuus, mikä saattaa hieman häiritä. Eikä levyn tekninen tasokaan ole kovin korkea.

Parasta noissa versioissa on se, että niissä ovat mukana kaikki viisi säkeistöä. Laulusta on nimittäin olemassa eräänlaisia pehmoversioita, joista on joko jätetty pari säkeistöä pois tai sävelmään on luotu uudet sanat. Jos etsii versioita Yotubesta, niin lyhennetyt versiot tunnistaa siitä, että ne ovat pituudeltaan alle kolmeminuuttisia. Nuo muunnelmat johtuvat sodan läheisyydestä ja

Pehmoversiosta esimerkiksi käy Mauno Kuusiston versio. Se on saanut aivan uudet sanat eikä tekijänä ole enää Havas, vaikka esitteessä niin väitetäänkin. Jorma Hynnisen versiossa sanoittajaksi on merkitty V.I. Forsman. Sodan läheisyyden henki, runosta huokuva yhteiskunnallinen sanoma ja myös runoilijan nykyhenkeen sopimaton uskonkäsitys on haluttu häivyttää pois.

Soile Isokosken versiossa on toinen ja viides säkeistö pois. Tämä on hyvin tavallista. Toisessa säkeistössä arvostellaan vallanpitäjiä. Viimeisestä säkeistöstä tulee jonkin verran läpi vanhoillislestadiolainen retoriikka: ”Jos on raskas ristin tie ja ristin koulu, onhan matkan päässä ikijoulu!” Sana ”ikijoulu” tuo lukijan eteen kuoleman läsnäolon, mikä sopii huonosti jouluiseen nykytunnelmaan.

Mennään sanoihin tarkemmin. Olen voimistanut toisen säkeistön tekstiä, koska se on tässä yhteydessä olennainen:

Oi saavu, suuri rauhan juhla

1. Oi saavu, suuri rauhan juhla, sinne, minne turman ukkospilvi nous’. Missä tyyni metsäkummun rinne on kuin jännitetty surman jous’. Anna rauhan virttä huminoida malmin, valtavasti soida kiitospsalmin.
2. Oi saavu, joulu, pienokaisen lailla mahtimiesten neuvospöydän luo. Katso silmilläsi autuailla, kimmel aamuruskon mailta tuo. Katso kunnes korskat kumartavat päänsä kuullen tunnon ääntä, syyttäjäänsä.
3. Ja sinne, missä pientä sortaa suuri, väkivalta oikeutta on, missä kolkon vankiholvin muuri kätkee marttyyrien kohtalon! Sinne saata viesti seimen-ristin tieltä; siellä voitto, missä uhrimieltä!
4. Oi rauhan juhla, enkelsiivet nosta ylle tuskan valtaan lyödyn maan. Päästä mielet vallan hurmiosta, köyhät heikot auta kunniaan. Saavu rohkeutta tuoden paimenille, kalleintansa yössä kaitseville.
5. Myös luokseni käy rauhan tuoja ainoo, kun mun sielussani taisto soi; hengen työtä turman pistin vainoo. Rietas henki iskee, minkä voi! Jos on raskas ristin tie ja ristin koulu, onhan matkan päässä ikijoulu!

Teksti on kopioitu täältä.

 

Väinö Havas (1898-1941) ansaitsee muutaman sanan. Wikipedian artikkeli käy kiinnostuneelle kelvollisesta lähteestä, mutta muutakin aineistoa löytyy. Hän oli suomalainen itsenäisyysmies, joka oli syntyisin Lempäälästä. Sukunimi oli perheessä aluksi ruotsalaisperäinen, mutta vuoden 1906 suomalaistamisinnossa se muuttui. Uuden nimen tausta löytyy siitä, että asuinpaikan lähellä sijaitsi Havaksenlahti.

Väinö osallistui nuorukaisena Viron vapaussotaan ja Karjalan ns. Aunuksen retkeen. Hän oli hengeltään syvästi isänmaallinen, mutta Akateemiseen Karjalaseuraan hän ei liittynyt. 20-luvun alussa hän opiskeli papiksi ja perusti myös perheen, johon vuosien myötä syntyi peräti kymmenen lasta. Havas työskenteli pappina eri puolilla Suomea. Hän liittyi aluksi lestadiolaisuuden ns. uusherätykseen mutta meni sittemmin mukaan vanhoillislestadiolaisuuteen.

Vuonna 1939 hän tuli valituksi eduskuntaan. Puolueena oli Kansallinen Kokoomus. Sitten syttyi sota. Hän lähti mukaan Talvisotaan ja sittemmin myös reservin kapteenina Jatkosotaan. Hän toimi jalkaväkirykmentin nro 50 kuudennen komppanian päällikkönä. Hän kaatui 43-vuotiaana Suojärvellä heti sodan alkuvaiheessa elokuussa 1941.

Havaksen kansanedustajan ura jäi lyhyeksi. Hän on ainoa suomalainen sodassa kaatunut kansanedustaja. Hän olisi voinut jäädä reserviin, mutta isänmaallinen henki eli miehessä voimakkaana ja hän halusi suorittaa velvollisuutensa.

Havaksen runo sopii meidän aikaamme, kun suursodan uhka on taas todellinen.

….

Havaksen runoa käsitellään myös Liisa Enwaldin ja Esko Karppasen kirjassa Sana- ja sävelrosollia : ja muita esseitä joulun perinteistä ja myyteistä (ntamo 2015).  Siinä todetaan versioiden moninaisuus ja muunnelmat. Näin Karppanen kuvaa toista ja viidettä säkeistöä (sivut 59-60):

” …toinen [säkeistö] on suunnattu syyttävänä omatuntona suoraan poliittisille päättäjille, joiden syytä sota aina on. Alkuperäisen runon viides eli viimeinen säkeistö kohdistuu runon puhujaan eettisenä velvoitteena.”

Havaksesta löytyy tietoja ainakin täältä:

Laitan loppuun vielä linkit muutamaan versioon: Seura-lehden juttu, Kokoomuspuolueen oma juttu. Kansallisgalleriastakin löytynee kirjoitus. Todettakoon, että Eduskunnassa Kokoomus-puolueen ryhmähuoneessa on Väinö Havasta esittävä muotokuva, joka löytyy linkittämästäni Seuran jutusta.

Liitän loppuun vielä linkit muutamasta esitetystä versiosta.

 

Tässä orkesteriversiossa runoa ei lauleta mutta sanat ovat nähtävillä ja sävelmä soi aidoimmin, mieletkin herkistäen. Seuraavissa lauluversioissa ovat mukana kaikki alkuperäiset säkeistöt.

Haapaveden kirkossa vuonna 2015 äänitetty versio, solistina Jaakko Lehtola. Tämän vuoden marraskuulta on peräisin tämä Ville Kinnusen versio. Tuntemattomaksi jäävä naisääni (täydennys: itse asiassa kyseessä on Hannah Tokola) esittää oman versionsa kotikutoisesti peilin edessä. Vahvuutena on selkeästi fraseeratut sanat.

Siunausta jouluun ja uuteen vuoteen koko ihmiskunnalle!

Lauri Viita ja Tapani Kansa kohtaavat – Betonimylläri (1987)

 

”Älä jännitä mies, ei apua siitä, ei irvistys auta, jos voima ei riitä.”

 

Betonimylläri. Heikki Sarmannon sävellyksiä Lauri Viidan runoihin.

Orkesterille sovittanut Pekka Pohjola. LP, 1987.

 

Julkaisen tämän kirjoitukseni Lauri Viidan syntymäpäivänä, perjantaina 16. joulukuuta 2022. Hän on syntynyt 106 vuotta sitten vuonna 1916. Ja julkaisupäivästä kuuden päivän kuluttua - joulukuun 22. päivänä - tulee kuluneeksi 57 vuotta hänen kuolemastaan. Hän nukkui pois vuonna 1965.  Olkoon tämä tieto kirjoitukseni muodollisena perusteena.

Motossa oleva teksti on peräisin runoilija Lauri Viidalta. Alempana selviää sen käytön tarkempi yhteys. Ja tarkennetaan sekin ilmeinen itsestäänselvyys, että otsikossa mainittu kohtaaminen tapahtuu virtuaalisesti musiikin kautta.

…

Erään kauppakeskuksen aulaan oli luotu levymyyntiä. Siellä viiden euron vinyylipinoa tutkaillessani silmiini osui kirjallinen äänilevy: Heikki Sarmannon sävellyksiä Lauri Viidan runoihin. Tulkitsijana Tapani Kansa. Musiikin on sovittanut orkesterille Pekka Pohjola, joka myös johtaa orkesteria. Neljä tunnettua nimeä yhdessä nipussa! Jazzpianisti, rock-yhtyeen basisti, huippuluokan iskelmälaulaja ja Suomen kirjallisuuden kärkinimiin kuuluva runoilija! Jokaisella noilla neljällä levykannessa mainitulla henkilöllä oli vaikutuksensa ostosvalintaani. Arvokasta tavaraa poistohintaan!

Otin levyn mukaani ja kotonani sai levysoittimeni pyöritettävää. Se on ainutkertainen kokemus. Kokoelman kappaleet löytyvät Youtuben seinältä mutta vinyylilevyn saundia se ei pysty korvaamaan.

Levy julkaistiin 35 vuotta sitten. Kun vertaa nykypäivään, niin voi vain huokaista: kovin erilainen oli tuolloin 80-luvulla kulttuurin maisema. Vinyylilevyt ovat nykyisin lähinnä keräilijöiden harrastus. Kirjalliset äänilevyt kuuluvat nykyisin kuriositeettiin. Entä sitten solisti!  Se on kai ainoa sidos nykypäivään, mutta paljastan heti ensikuuntelun jälkeisen päätelmäni: musiikissa voi monen muun ansion ohessa kokea Tapani Kansan uran huipennuksen. Enkä väheksy mitenkään laulajan muuta tuotantoa. Toki siinäkin on subjektiivisesti katsoen jonkinlaista alisuorittamista, mutta tämä neljän taiteilijan yhteistyö vaikuttaa muhevalta.

Betonimylläri oli hänen esikoisrunokokoelmansa, ilmestymisvuosi 1947. Tapani Kansan tulkinta toi eteeni 40-luvun sodanjälkeiset tunnelmat Tampereen Pispalasta.

….

Lauri Viidan tekstit ovat aikoinaan minuun osuneet ja uponneet. Niiden syviin tuntoihin olen ihastunut ja teoksissa sykkivää elämää mielessäni kokenut. Ne ovat osaltaan antaneet voimaa kohdata elämä koko karheudessaan.

Kun nyt pitkähkön ajallisen välimatkan jälkeen sain eteeni Sarmannon ja Kansan tulkinnat, Viidan sanat tulvahtivat Kansan värittäminä tajuntaani kuin syke menneestä maailmasta. Siihen liittyi häivähdys jostain kaukaisista lukukokemuksistani. Rajummin ilmaisten se oli oikeastaan potku: rankkari keskeltä läpi. Näin toteaisin Qatarissa pidettäviä jalkapallon MM-kisoja jonkin verran seuranneena.

Mennyt elämä tulvahti pintaan. Puuskainen tuuli toi mukanaan jo unohdettua. Pispala oli Viidan kokemusmaailmaa Siihen minä toki olen voinut tutustua vain kirjojen sivuilta. 40-luku sodan jälkeen – alan kuvitelmissani elää siellä. Lauri Viita on osa meitä, suomalaisuutta, osa mennyttä Suomea, suomalaisuutta, identiteettiämme, joka on lähtemättömästi jäämässä taakse.

Viita tuo äänellään ja rytmin täytteisellä kielellään eteemme perustuksemme luojat, rakentaja, duunarit ja heidän kokemusmaailmansa. Hän kuuluu osana suomalaisuuteen, mikäli siitä vielä edes häivähdys on jäljellä.

Ennen kuin menen itse levyyn, kirjoitan sanasia Tapani Kansasta.  Tuon levyn kautta eteemme avautuu aivan erilainen taiteilija, kuin mitä iskelmistä olemme tottuneet kuulemaan. Hän on kypsä rankan ja raa’an, sekä myös herkän työläiskirjailijan lyriikan tulkki. Viidan sanoista välittyy Tampereen työläiskaupunginosan sielukkuus kaikessa monimuotoisuudessaan. Tapani Kansa ei ole mikään tyhjänpäiväisyyden toistaja, jokaisella sanalla ja ilmaisulla on painava sisältönsä. Kansa on elänyt Lauri Viidan tekstit sisimmässään, sulatellut ehyeksi kokonaisuudeksi.

Levyllä Kansa on parhaimmillaan, eletään Kansan laulajan uran huippuvuosia. Hän osaa hyödyntää aikaisemman kokemuksensa, hän antaa kaikkensa. Kaikki on pelissä ja mukana on vielä taiteilijan nöyryyttä täyteen antautumiseen. Kokoelman luominen on vaatinut taiteilija Kansalta itseluottamusta. Ilman sitä ei tuollaista kokoelmaa olisi syntynyt.

Nyt me tiedämme, että tuo itseluottamus johti myöhemmin ylilyönteihin, niin uskallan todeta. Mutta hänen kunniakseen on todettava, että hän on aina jaksanut nousta pystyyn ja käsittääkseni jatkaa edelleen uraansa.

Kerron vielä hiukkasen Tapani Kansan laulajanurasta, vaikka se ei olekaan juttuni keskiössä.  On eräs toinenkin projekti, johon hän on kyennyt paneutumaan yhtä ansiokkaasti. Betonimyllärin levytystä seuranneella vuosikymmenellä hän teki argentiinalaiselle tangolle omistetun levyn, joka sisältää kaksitoista kappaletta, joukossa todellisia helmiä. Levy on nimeltään Päivä jolloin rakastat – argentiinalaisen tangon suurimmat klassikot. Kansa on itse myös tuottanut kokoelman. Ne ovat hienoja sovituksia ja aivan uudenlaisia suomennoksia, joissa pyritään välittämään eteläamerikkalaisen musiikin aitoa tunnelmaa ja henkeä. On pyritty välttämään falski viihdemusiikin pintakoreus – ja mielestäni onnistuttu. Laulut on suomentanut Ahti Taponen, joka kirjallisessa tuotannossaan tunnetaan myös Jussi Taposena (ks. täältä). Hänen elämänsä päättyi kuluvan vuoden syyskuussa. Siksikin hän ansaitsee maininnan.

Yhteistä noille kahdelle kokoelmalla on se, että ne molemmat ovat unohdettua todellisuutta. ”Miks kaikki kaunis meiltä tahtoo kuolla” – niin pohti aikoinaan Eino Leino, ja on osunut oikeaan.

Tuon 90-luvun lopun tangolevyn jälkeen Tapani Kansa ei ole enää urallaan yltänyt samalle tasolle, ehkä muutamia yksittäisiä lauluja ja esityksiä lukuun ottamatta. Eikä siinä mitään ihmeellistä. Se kuuluu elämään. Tärkeintä on kuitenkin se, että Tapani Kansa on jatkanut uraansa ja tuonut sen myötä varmasti ihailijoille kauniita hetkiä.

…

Mennään nyt Lauri Viitaan ja Sarmannon lauluihin. Levyn takakannessa on kuvausta, jonka nyt teille välitän.

Betonimylläri sisältää seuraavat runot: Balladi, Alfhild, Joki, Kapina, Tomu, Pappi ja pakana, Betonimylläri, Kotitaival, Iso mies, Vaeltaja. Niistä kruununkivenä on kymmenminuuttinen Betonimylläri. Mutta yhtäkään ei voi vähätellä. Kullakin runolla (tai laululla; miten vain kukin haluaa sen kokea) on oma painoarvonsa hienossa kokonaisuudessa. Luulenpa kuitenkin, että jos suoritettaisiin äänestys, Alfhild saisi suurimman suosion. Sehän on jäänyt vuosien myötä soimaan erityisenä äitienpäivän juhlistajana.

 Heikki Sarmanto kertoo:

”Laulusarja sai alkunsa New Yorkissa vuonna 1975, jolloin sävelsin teoksen nimikkolaulun. Lauri Viidan runomaailma avautui minulle Brooklynin latinalaiskortteleiden keskellä järisyttävän voimallisena, miltei pelottavan syvälle tuntoihin tunkeutuen.”

 Teos kantaesitettiin Kajaanissa vuonna 1984. Tuolloin siihen riitti pelkkä pianon säestys. Laulusarjan solisti valikoitunut jo vuosia ennen aikaisemman yhteistyön pohjalta. Sarmanto oli löytänyt Tapanin ja Laurin persoonissa jonkinlaisen yhtenevyyden. ”Tapanin värikäs ja moni-ilmeisen herkkä persoona” oli läsnä säveltäjän perehtyessä Viidan tuotantoon.

Ensiesityksen jälkeen koitti parin vuoden kypsyttelyvaihe. Sinä aikana, kuten säveltäjä kertoo, ”Viidan sanoma imeytyi syvälle Tapanin tuntoihin”. ”Sana alkoi elää yhä voimakkaammin miehessä ja mies sanassa.”

Pekka Pohjola toi sitten kokonaisuuteen ja yhteistyöhön ratkaisevan panoksensa. Hän sovitti laulut ja loi orkestraation. ”Betonimylläri teki pitkän matkan Pispalan rinteiltä Brooklynin slummien kautta Pasilaan ja jatkaa nyt äänilevyllä vaellustaan.” Näin Sarmanto kiteyttää kokoelman tarinaa ja jatkaa: ”Tapani Kansan upean tulkinnan myötä Lauri Viidan sana nousee kirkkaana kohti uusia ulottuvuuksia.”

…

Myös tunnettu yritys- ja urheilujohtaja Pertti Paloheimo (s. 1930) on saanut levyn takakanteen puheenvuoronsa. Hän pitää Pispalaa Viidan ”henkisenä lähtölavana”. Urheilumiehenä hän vertaa sitä kotikenttään, joka laajeni uusiin sfääreihin. ”Mitalit lopulta jakaa vain aika ja avaruus.” Viidan rytmikorva on tehnyt häneenkin vaikutuksensa. Viita on ennen muuta runoilija, myös proosasta se käy ilmi.

Seuraava kuvauksen perusteella Viita oli tullut Paloheimolle tutuksi jo nuoruudesta lähtien:

”Meilläpäin, siellä Pispalassa, suvaittiin monia mielipiteitä. Niitä viljeltiin omassa ’Akatemiassa’ jo 1940 ja 1950 -lukujen taitteessa. Se kokoontui lauantaisin työviikon päätteeksi Haapaniemen yleisessä saunassa. Löylyn jälkeen pukuhuoneessa käsiteltiin kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat, esityslista oli avara, pääalustajana oli aina Lauri Viita.”

Paloheimon sanoin Viita oli ”iso, komea ja voimakas mies”, ”urheilijana hän oli moniottelija”. Sitä kuvatkoon runo ”Iso mies”.

Paloheimo kiteyttää omaa suhdettaan Viitaan.

”Lauri oli ensimmäinen valmentajani, opetti minut urheilemaan, juoksemaan, hyppäämään. Koripallossa ohjeita oli kaksi: palloa ei saa antaa vastustajalle ja se pitää heittää korirenkaan läpi.”

”Ensimmäinen kesätyöni koulupoikana oli toimia hänen lautapoikanaan, hanslankarina. Lauri Viita oli myös rakentaja, kirvesmies.”

Jotenkin tuota nyt lukiessa, tulee ikävä menneen ajan henkeä. Ehkä se johtuu siitä, että minullakin oli siihen kosketukseni, tosin aivan toisella puolen Suomea. Aikamme on menettänyt jotain lähtemättömästi.

Kun romaani Moreeni ilmestyi vuonna 1950, Paloheimo sai Viidalta uunituoreen kappaleen, jonka nimikkolehdellä runoilija oli kirjoittanut: ”Älä jännitä mies, ei apua siitä, ei irvistys auta, jos voima ei riitä.”

Siinäpä aitoa evästystä elämän tielle!

Paloheimo liittää myös katkelman runosta ”Onni”. Suvimaiseman tunnelmassa se päättyy vanhaan onnelliseen kaikuun merkiksi jatkuvuudesta: ”Isä hei!”

Tämän myötä on ilo hiljentyä joulun aikaan. Tuokoon se lämpöä sydämiimme - ja voimaa elää.

Aleksandr Sergejevitš Puškin – syntymäpäivän kunniaksi

 

Puškinin syntymästä tulee tänään (kesäkuun 6. päivänä vuonna 2022) kuluneeksi 223 vuotta. Ei ole mikään pyöreä lukema mutta mestari ansaitsee huomion silloin, kun siltä tuntuu. Hän syntyi kyllä virallisesti 26. toukokuuta, mutta tuolloin käytössä oli juliaaninen kalenteri.

Kuvassa on Anatoli Zykovin (1930-2008) litografiatyö. Kuvassa on Anatoli Zykovin litografiatyö vuodelta 1990 nimeltään Предчувствия (Aavistuksia). Se avatkoon osaltaan myytiksi nousseen runoilijan inhimillistä puolta. Zykov on luonut oivan sarjan Puškin-aiheisia litografiatöitä. Siitä on toinen esimerkki kirjoitukseni lopussa.

Vuonna 1937 Neuvostoliitossa vietettiin Puškinin kuoleman satavuotismuistojuhlaa. Valtakunnassa oli kovaa nostetta tuoda venäläistä kulttuuriperintöä yhä enemmän näkyviin. Siitähän kärsi varsin paljon muun muassa ukrainalainen kansallismielinen liike. Vielä 20-luvun lopulla vahvassa nosteessa olleet pyrkimykset ukrainan kielen aseman vahvistamisesta oli jo torpattu. Nyt haluttiin koko neuvostokansan tietoisuuteen nostaa venäläistä kirjallisuutta. Tavoitteena oli, että kaikki työläiset ja talonpojat löytävät venäläisen lyriikan hienoudet. Siksi haluttiin näyttävä koko valtakunnan kattava juhla runoilijan kunniaksi. Puškin haluttiin kaikkien työläisten ja talonpoikien sydämeen. Tehtailla ja kolhooseissa tehtiin hänen runojaan tunnetuksi. Kaiken takana oli tietysti Stalinin pyrkimykset valtakunnan yhtenäistämiseksi. Hänen valta-asemansa siinä vahvistui, ja samalla vahvistui Neuvostomaassa imelän kiiltokuvamainen Puškin-myytti, mikä jäi tuon juhlavuoden ikäväksi kääntöpuoleksi. Kaikenlainen runoilijan asemaa liioitteleva kulttuuriteollisuus synnytti mitä hullumpaa kirjallista tuotantoa. Siitä syntyi kulttuurinen vääristymä, mistä jouduin itsekin vielä 70-luvulla osalliseksi, kun yritin venäläisten opettajien johdolla perehtyä venäläiseen kulttuuriin ja kirjallisuuteen. Mainittakoon tuosta juhlavuodesta vielä sekin itsestään selvyys, että politrukkien yrityksistä huolimatta ei Puškinin runoja saatu duunareiden ja kolhoosilaisten suuhun taipumaan.

Tätä perinnettä seuraten alkoi ympäri Neuvostoliittoa ilmestyä Puškinin patsaita. Niitä taitaa olla jokaisessa Venäjän kaupungissa ja useissa pienemmissäkin asutuksissa. Jollei omaa aukiota ole hänelle nimetty, niin kirjaston edusta on saattanut olla muistomerkille sopiva paikka.

Suomen Kuopiossakin on hänen patsaansa. Se on Pihkovan ystävyyskaupungilta vuonna 1986 saatu lahja. Tuolloin vietettiin ystävyyskaupunkisuhteiden 20-vuotisjuhlaa ja Kuopio puolestaan lahjoitti Pihkovalle Sibeliuksen patsaan. Vaikka runoilija onkin jäänyt suomalaisille vieraaksi, niin käsittääkseni Kuopiossa on osattu hyödyntää patsaan olemassaolo luovalla tavalla. Onhan siellä järjestetty mm. runofestivaaleja.

Puškinin elämäntyö on ollut todella merkittävä. Hän oikeastaan toi aidon kansan kielen Venäjän kirjallisuuteen. Hänen ylistyksessä noustiin kuitenkin epäinhimillisiin sfääreihin. Me ulkomaalaiset opiskelijat saatoimme kokea sen lähinnä koomiseksi. Runoilijan todellinen olemus jäi alkuun etäiseksi. Itsekin tarvitsin oman aikani, että kypsyin ymmärtämään runoilijan todellisen merkityksen. 

Arvostan Puškinia todella paljon mutta muistetaan kuitenkin myös runoilijan toinen puoli. Kiiltokuvamaisen myytin takana oli myös ihminen: ylivelkaantunut pelihimojensa uhri, kaksintaisteluihin uhoava riidankylväjä, naisseikkailuillaan rehentelevä, joskus säälittäväkin matkarakastaja. Enkä tätä ihmettele. Sukujuuriensa ja ulkonäkönsä vuoksi hän joutui välillä koville. Pilkattiin mm. apinaksi. Itsetuntoa tarvittiin selviytymiseen.

Päivää juhlistakoon runo ”Jos pettää sinut elämä” (”Если жизнь тебя обманет”). Se löytyy Hannu Mäkelän vuonna 2013 julkaistusta romaanista Puškinin enkeli, sivulta 127. Runon käännös on itsensä Mäkelän. Alkukielinen runo löytyy täältä. 

Kerron hieman Mäkelää lainaten runon taustoista. Eletään vuotta 1825. Runoilija on jälleen kerran rakastunut, tällä kertaa Zizi-nimiseen neitoon. Suhteesta ei tullut mitään.

”Rakkaus, no se katosi, varsinkin omani, koska vastarakkautta en sittenkään saanut. Zizi nai lopulta paroni Vrevskinsä.”

Näin kirjoittaa Mäkelä romaanissaan. Aleksandr Sergejevitš kirjoitti ihastukselleen runon. Puškin kai halusi sen jonkinlaiseksi ohjenuoraksi hänen elämäänsä. Se oli kai myös runoilijalle itselleen muisto sammuneesta rakkaudesta.

Jos pettää sinut elämä

älä masennu, älä suutu.

Menetyksen hetkenä alistu,

usko: koittaa ilon päivä.

Sydän tulevassa elää,

nykyisyys on ikävää.

Kaikki kuluu, menee ohi hetkessä

ja rakkain on siinä menneessä. 

…

Toivotan kaikille toiveikasta kesää! Jätetään tilaa runoille, lauluille, taiteelle, musiikille ja tunteille.

Runoilija luomisen vireessä

Percy Bysshe Shelley (1792-1822): runoja ja elämää

 

Shelleyn runoja. Suomentanut Jaakko Tuomikoski. Helsinki 1929, 95 s.

Maurois, Andre: Ariel eli Shelleyn elämä. Suomentanut E. Hagfors. Helsinki 1925, 263 s.

 

Aluksi

Tämä juttuni sai alkunsa muutama viikko sitten, kun aloin tutkia erään laulun sanoitusta ja sen tekijäksi oli merkitty Percy Bysshe Shelley. Siinä yhteydessä nimi ei kertonut minulle mitään ja yllätyin, kun kävi ilmi, että tuo Englannissa syntynyt mies oli elänyt lyhyen elämänsä kaksi sataa vuotta sitten.

Laulu oli nimeltään Good Night, ja varsinainen yllätys tässä oli se, että se sisältyy aikoinaan Neuvostoliitossa julkaistuun kokoelmaan. Olen nimittäin eräänlainen ”neuvosto-rockin” harrastaja ja aloin kuunnella vuonna 1976 julkaistua säveltäjä David Tuhmanovin levyä ”Muistini aallossa” (По волне моей памяти), joka osittain kesystä sisällöstä huolimatta luokitellaan ns. neuvostorockin pioneerilevytyksiin.  Se oli aikoinaan sensaatio, ja edelleen se nostattaa entisten 70-luvun nuorten mieliä. Siitä otettiin kahden ja puolen miljoonan ensipainos, joka ei alkuunkaan vastannut kysyntää. Sitä oli käytännössä mahdotonta löytää musiikkikaupoista, ja levyn musiikki kiersikin kädestä käteen. Se oli valtavirrasta poikkeavaa tuotantoa, ja sellaisellehan oli uhkana julkaisukielto. Mutta se kuitenkin julkaistiin.

Levyllä oli useita esittäjiä. Good Night -kappaleen esittää nuori mies nimeltä Mehrdad Badie, joka on kokoelman muista laulajista ylitse muiden. Lisään senkin, että myös tuo piisi on mielestäni levyn valopilkku, minkä vuoksi siihen huomioni kiinnittyikin. Mehrdad Badie ansaitsisi itsessään oman blogitekstinsä. Nyt totean lyhyesti, että hän on kyllä syntynyt Neuvostoliitossa (v. 1954), mutta hänen vanhempansa olivat paenneet Iranista Shaahin hallintoa. Badie ei ollut Neuvostoliiton kansalainen, ja hän muuttikin vuonna 1977 maasta Lontooseen, jossa hän on luonut muusikon uraansa. Myöhemmin hän on palannut Venäjälle ja nähdäkseni esiintyy edelleen eri klubeissa. Häntä voi äänivarojensa perusteella luonnehtia heavy-laulajaksi mutta myös lyyristen balladien tulkiksi, kuten täältä voi kuulla ja samalla seurata kuvakavalkadia. 

Levyä Muistini aallossa on luonnehdittu konseptialbumiksi ja sen katsotaan edustavan ns. ”taiderockia” (engl. art-rock). ”Konseptialbumissa” kappaleet muodostavat yhdessä teemallinen kokonaisuus. Esikuvana on pidetty Beatlesien Sgt Pepper’s Lonely Hearts Club Band. Konseptialbumit ovat kuuluneet rockmusiikkiin ja varsinkin ns. progressiiviseen rockiin. Tuhmanovin levy esiintyi Neuvostoliitossa, jossa ”rock-musiikki” oli hyvin omanlaistaan. Tuhmanov liitti kokonaisuuteen myös klassisen musiikin elementtejä. Se lähestymistapa auttoi saamaan levylle julkaisuluvan. Oli vältettävä jäljittelemästä liikaa länsimaista viihdettä. ”Taiderock” on taas musiikkia, jolle on Wikipediassa esitetyn määritelmän mukaan ominaista kunnianhimoiset ja avandgardistiset sanoitusaiheet. Tuhmanovin levyllä teemana on klassinen runous. Levyjen sanoitukset tulevat klassisesta runoudesta. Good Night poikkeaa muista siinä mielessä, että se on kokoelman ainoa kappale, jota ei lauleta venäjäksi. Muiden sanoitukset ovat käännöksiä, paitsi kahdessa kappaleessa, jotka on sävelletty alkuaan venäjänkieliseen runoon.

Good Night-kappale on kuunneltavissa täällä. Esityksestä on löydetty yhteyksiä muutama vuosi aiemmin julkaistuun Elton Johnin kappaleeseen Saturday Night's Alright For Fighting. Se on kuultavissa täällä. Ei se kyllä mikään kopio ole mutta kyllä taustarytmissä on havaittavissa vaikutusta.

Mennään Shelleyn runoon. En tiedä sen julkaisuvuotta. Se ei kuitenkaan sisälly Jaakko Tuomikosken suomennoskokoelmaan. Yritin suomentaa sen itse, mutta kriittisyyteni estää sitä julkaisemasta. Apuna oli myös vuosisata sitten eläneen symbolistirunoilijan Konstantin Balmontin venäjännös. Ei sykkinyt minulla kuitenkaan runosuoni. Laulullisuutta siihen olisin kaivannut. Shelleyn tekstin takaa paljastuu rakkauteen intohimoisesti omistautuva herkkä sielu. Se riitti minulle. Riensin kirjastoon ja lainasin yllä otsikon alla mainitut 20-luvulla suomennetut Percy Bysshe Shelleyn elämää ja lyriikkaa enemmän avaavat teokset.

 

Good-Night

Good-night? ah! no; the hour is ill

Which severs those it should unite;

Let us remain together still,

Then it will be good night.

 

How can I call the lone night good,

Though thy sweet wishes wing its flight?

Be it not said, thought, understood --

Then it will be -- good night.

 

To hearts which near each other move

From evening close to morning light,

The night is good; because, my love,

They never say good-night.

…

Percy Bysshe Shelleystä ja hänen lähipiiristään saa kattavaa faktatietoa parhaiten Wikipediasta ja muualta netistä. Se saattaa monelle riittää. Laitan tähän yhden linkin, joka voi jäädä etsivältä huomiotta. Se on Shelleyn ja hänen toisen vaimonsa Mary Godwinin sukupuu, joka löytyy täältä. Se kertoo karua kieltä siitä, kuinka kuolema korjasi satoa. Elämän ehdot olivat tuolloin toiset.

Nettitiedosta huolimatta halusin ehdottomasti tutustua myös noihin 1920-luvun suomennoksiin. Tuolloin Shelleyn elämä ja runoilijan ura olivat näyttävästi esillä ja kiinnostuksen on täytynyt olla laajaa. Maurois’n elämäkerta ilmestyi ranskaksi vuonna 1923 (Ariel, ou La vie de Shelley, Paris: Grasset), englanninkielinen versio näki päivänvalon seuraavana vuonna amerikkalaisen kustantamon julkaisemana (Ariel: The Life of Shelley, New York: D. Appleton and Company).

Maurois’n elämäkertateos on paljon enemmän ”romaani” kuin tarkkaa historiankirjoitusta. Kuvailevaa tyyliään toteuttaessaan hän lienee ottanut melkoisia vapauksia. Hän on kuitenkin luotettava tekijä, joka on perehtynyt eri lähteisiin. Minulle tärkeintä on, että lukukokemuksena tyyli on vapauttavaa.

Nyt voin todeta, että kirjan suosio ei ollut mikään ihme. Shelleyn elämäntarinan ohessa on loistavaa silmäilyä 1800-luvun Britanniaan ja ylipäänsä Eurooppaan. Varmaankin elämäkerran suosion imussa päätyi myös Jaakko Tuomikoski luomaan Shelleyn runosuomennosten kokoelmaa. Siihen on koottuna Shelleyn lyhyen elämän loppuaikojen runoja vuodesta 1815 eteenpäin. Kokoelma ansaitsee tunnustuksen. Tuomikoski itse tuntuu esipuheensa perusteella suhtautuvansa kovin vaatimattomasti luomuksiinsa pitäen niitä alkuperäisiin verrattuna ”kalvenneina”. Itse totean, että hän onnistuu saamaan Shelleyn lyriikan eloon. Tuomikoski on työskennellyt kunnianhimoisesti, pyrkinyt luomaan ehyen kokonaisuuden löytäen aitouden. Se oli minulle positiivinen elämys. Runoista avautuu aivan erityinen runomaailma. Alkuperäiset ovat hyvin laulullisia, ja on tärkeää, että suomennoksissakin elää sama sointuvuus.

Näyttäisi, että Shelley oli 20-luvulla Suomessakin suhteellisen kovassa huudossa. Kysyntää oli runokokoelmaan ja elämäkertaan. Jaakko Tuomikoski (1885-1971) oli toimittaja, joka teki varsinaisen ammattinsa ohessa suomennostöitä. Hän toimi Aamulehden päätoimittajana 25 vuotta. Immanuel Kantin Ikuiseen rauhaan on yksi merkittävä käännöstyö. Siitä on tehty neljä painosta, joista viimeisin vuonna 2000. Runosuomennoksista on mainittava John Keatsin runojen kokoelma. Keats ja Shelley ovat eläneet lähes identtisesti samoihin aikoihin, syntyneet ja kuolleetkin samassa maassa. Shelley hukkui, Keats menehtyi tuberkuloosiin. (Todettakoon lisäksi miehiä yhdistävänä seikkana, että kun Shelleyn ruumis nostettiin merestä, taskusta kaivettiin avonainen Keatsin runojen nidos.)

Shelleyn elämänvaiheita tarkastellessa olen hämmentynyt niihin sisältyvästä levottomasta liikehdinnästä. Aina oltiin johonkin lähdössä. Oltiin menossa ja tulossa kaiken aikaa. Rahavaroja riitti niin kauan kuin sitä oli, mutta niiden loppuminenkaan ei tuntunut olevan menoa estämässä. Kirjoitin jokin aika sitten tekstin 1800-luvun Euroopan kulttuurielämästä, jossa käy ilmi, miten rautateiden myötä matkustaminen helpottui huomattavasti, mikä vilkastutti kulttuurielämää ja -vaihtoa sekä tietysti turismia. Shelleyn aikana ei rautateitä vielä ollut, mutta se ei ollut esteenä. Italiasta tulee Shelleylle keskeinen paikka. Siellä hän kohtasi myös kuolemansa. Sveitsiinkin pysähdytään jossakin vaiheessa, ja eräässä vaiheessa ”pakopaikaksi” osuu Pariisi. Rahaa oli niukasti mutta matkustamista se ei haitannut. Kulkutaudit olivat tavallisia. Kuitenkin jää vaikutelma, että matkoilla suorastaan uhmattiin kuolemaa. Naiset saattoivat matkata raskaana, mukana oli pikkulapsia, jotka altistuivat sairauksille ja vilustumiselle. Kuolema näytti tuolloin olevan elämässä läsnä, vakituisena seuralaisena itsemurhista lähtien. Ylhäisön elämän rinnalla kohdataan lisäksi äärimmäistä köyhyyttä.

Shelleytä pidetään aikansa anarkistina ja vapaan rakkauden edustajana. Häntä syytettiin aikanaan myös ateismista. Andre Mauroisin kirjoittama elämäkerta tuo lukijoiden eteen arjen dramatiikkaa, kuvan ailahtelevasta nuoresta miehestä, joka tuntui välillä joutuvan tunteittensa viemäksi. Siitä avautuu paitsi herkkä taiteilija myös ajassaan aatteitaan vilpittömästi toteuttamaan pyrkinyt ja todellisuuden sovinnaisuuksista irtautunut nuori idealisti.  Hänen elämäänsä liittyy monia aikansa kulttuuripersoonia. Hänen toinen vaimonsakin oli tunnettu kirjailija. Kuulu runoilija Lordi Byron tuo teokseen myös oman värinsä. Tietyistä Shelleyn elämään tiiviisti liittyneistä henkilöistä on luotu historiallisia TV-sarjoja ja kai myös dokumentteja. Niitä en ole nähnyt eikä minulla niin muodoin ollut mitään ennakkokäsitystä.

Shelleyn elämään ja maailmankatsomukseen ehkä eniten vaikuttanut henkilö oli filosofi William Godwin. Eikä se välttämättä ollut pelkästään positiivisessa mielessä.  Siinäkin mielessä hän vaikutti, että hänen toinen vaimonsa Mary oli Godwinin tytär. Ilman kiinnostusta Godwinin filosofiaan he eivät olisi koskaan tavanneet.

Tuon tässä yhteydessä myös Shelleytä parhaiten kuvaavan luonteenpiirteen. Hän oli erityisen empaattisesti kokeva nuori mies. Siinä ehkä syy myös siihen, että varsin rikkaassa kodissa kasvaneena hän syyti rahojaan pohjattomaan kaivoon, esimerkiksi yllä mainitulle William Godwinille. Minulle olennaisempi asia oli kuitenkin hänen naissuhteensa, josta esimerkkinä on hänen rakkautensa 16-vuotiaaseen Harriet Westbrookiin. Hän tavallaan pelasti tämän perheensä kynsistä. Suhde oli lapsenomaista ilontäytteistä yhdessäoloa. Esimerkiksi ravinnokseen he halusivat vain kasviksia, koska kokivat vastenmieliseksi lisätä eläinten kärsimyksiä. Uskottiin vilpittömästi parempaan maailmaan. Ajan myötä suhde ei kuitenkaan kestänyt. Shelleylle se ei ollut älyllisesti eikä emotionaalisestikaan rakentava. Niitä tarpeita vastasi William Godwinin Mary-tytär. Kun he tapasivat, alkoi lähtölaskenta, vaikka Shelleyn tuoreeseen liittoon oli jo syntynyt esikoinen ja jonkin ajan kuluttua oli toinenkin jo tuloillaan. Marysta Percy löysi älyllisesti antoisamman suhteen. Maryn äiti oli ollut aktiivinen naisasianainen ja Marylla itsellään oli kirjallisia taipumuksia. Hän pakeni hankalaa tilannetta Maryn kanssa yhdessä Pariisiin, jossa tämä kirjoitti tunnetuimman romaaninsa Frankensteinin. Harriet jäi heitteille mutta – vilpitön kun oli – uskoi pitkään miehensä vielä palaavan. Eroa hän ei lopulta kestänyt. Jonkin irrallisen miessuhteen jälkeen hän päätyi itsemurhaan vuonna 1816.

Laitan oheen kaksi aukeamaa elämäkerrasta. Siinä Percyn ja Harrietin rakkaus vielä hehkuu. He ovat matkustaneet Irlantiin välittämään elämäntäytteistä ilosanomaansa. Nuoret kokivat sielussaan maailman tuskan. Sivuilta avautuu heidän suhteensa valoisa puoli.

…

Annetaan runojen puhua. Tuomikosken luomassa kokoelmassa on runoja vuodesta 1815 alkaen. Runoilijan todella värikkäisiin elämänvaiheisiin ne tuskin raapaisevat, mutta niistä paljastuu Shelleyn sisäinen maailma. Tuolloin alkaa oikeastaan hänen lyriikkansa ja lyhyeksi käyneen elämänsäkin viimeinen vaihe. Kokoelman alussa on runo Alastorin alkusäkeet ( Alastor, or The Spirit of Solitude). Alkuperäinen on luettavissa täällä. Kommentoin runoa sen verran, että siitä ehkä paljastuu se Wikipediassakin todettu puoli, että hän ei ollut varsinaisesti ateisti, vaikka sellaiseksi häntä on luonnehdittu. Kyllä sieltä avautuu panteisti.

Runon synty osuu juuri niihin vaiheisiin, jolloin suhde Harrietin kanssa oli katkeamassa ja Shelleyn elämässä tapahtui dramaattisia muutoksia. Hän löysi yhteiselosta Maryn kanssa sisäisen vapautumisen. Uuden rakkauden myötä Shelley alkoi avartua maailmalle. Laitan runosta katkelman.

 

”Maailman äiti, äärettömän alku,

puhalla henkes lauluun, jonka luon!

Sua vain on rakkauteni seurannut,

sun hahmoas ja suuruutt’ askeltes

ja syvyyttäs ja tutkimattomuuttas

mun sielunsilmän’ aina luotaavat.”

[…]

”Mut viel’ et mulle paljastanut koskaan

sisintäs, pyhintäs, ja kylliks ovat

jo unet, joita sanoiksi en saa,

hämärän näyt ja päiväin arvoitukset

mua seuranneet.

”[…] suuri äiti – suo

mun olla tulkki tuulen huminan

ja metsien ja meren rytmin, soida

elävän luonnon äänet, hymnit yön

ja päivän, sykkeet ihmissydämen.”

 

Lainaan myös hiukan Wikipedian luonnehdintaa:

”Syksyllä 1815 kirjoitettu ensimmäinen suuri runoelma Alastor or The Spirit of Solitude (’Alastor eli Yksinäisyyden henki’) kuvaa luonnon kanssa tasapainossa elävä nuorta runoilijaa, joka nauttii filosofiasta ja runoudesta. Runon sankarihahmo vaeltaa vierailla mailla ihannettaan tavoitellen, mutta kuolee lopulta yksinäisenä vuoristossa. Alastor-runoelman sanotaan ennakoineen Shelleyn kohtaloa. Hän kuoli veneonnettomuudessa 8. heinäkuuta 1822, kuukautta ennen 30-vuotissyntymäpäiväänsä.”

Lainauksessa mainittuun veneonnettomuuteen palaan alempana.

….

Intialaisessa serenadissa (The Indian Serenade) vuodelta 1819 soi Shelleyn rakkauden intohimo, saman tyyppinen kuin Good Night -runossa.

 Sinusta ma unta näin –

uni silmistä jo karkaa.

tuolla tähdet loistavat,

tuulen hengitys on arkaa.

Sinusta ma unta näin –

joku askeleeni ajaa

kuin taian tenhoomat

kohti kaivattua majaa.

 

Yötuuli raukee jo

ja tumma on virta tuo,

joka yrttein tuoksuja

kuin unelmia juo,

satakielen soittelo

sen sammuu rantoihin, -

näin sua janoten,

oi armain, ma kuolisin!

 

Mä janoon akkunaas,

ma sammun, raukenen!

Anna lempesi, oi suo

suudelmies satehen

vuotaa huulilleni taas!

Sydäntän’ ahdistaa,

se laske sydämesi luo,

jossa särkyä se saa.

 

Maurois’n elämäkerrassa ei ole paljon mainintoja Shelleyn runotuotannosta. Intialainen serenadi on kuitenkin mainittu. Palataan tapahtumiin muutama kuukausi ennen Shelleyn kuolemaa.

Ariel-pursi oli Shelleyn ylpeys. Hän vietti aikaa siellä ystäviensä kanssa. Hän purjehti mielellään Arielilla kuutamossa. Vaimo Mary oli toki mukana istuen hänen polvillaan. Elämäkerrassa on kuvaus, kun peräkeulassa istuu Williamsien ystäväpariskunnan Jane-vaimo laulaen Intialaista serenadia ja säestäen itseään kitaralla. Hänen puolisonsa Edward menehtyi samassa veneonnettomuudessa onnettomuudessa Shelleyn kanssa. Mary oli hieman vaivautuneen mustasukkainen Shelleyn lumoutuessa Janen laulusta.

”Shelley katseli kuun lempeässä kirkkaudessa välkkyviä pilvien reunoja kesäkuun rauhallisella taivaalla. Hän ei ajatellut. Hän tunsi sielunsa sulavan puhtaan ja kylmän valon säteisiin, yön lauhkeisiin tuoksuihin. Hänen ruumiillinen olentonsa hälveni suloiseen hurmiotilaan. Hän ei ollut enää muuta kuin hehkuva sumupilvi, joka hilpeästi liiteli avaruudessa. Illan tuoksut, kuun säteet, Janen ääni yhtyivät salaperäiseksi harmoniaksi, tukemaan soinnuillaan taivaallista sisäistä musiikkia. Poistuen maan päältä sulavampien ja puhtaampien muotojen maailmaan hän oli kohonnut niitten kauniitten haavekuvien luo, niihin kristallikirkkaisiin palatseihin, niitten läpikuultavien usvien piiriin, jotka jo kauan olivat hänelle olleet ainoa todellisuus. Hän tiesi nyt, että oli olemassa toinen maailma, tyly ja taipumaton, mutta näissä yläilmaisissa seuduissa, joissa eli vain laulun aaltoileva ja sulava viehkeys sekä valoisien avaruuksien näkymätön liike, näyttivät hänestä naisten mustasukkaisuus, rahahuolet, poliittiset riidat niin vähäpätöisiltä asioilta, etteivät ne voineet vähentää hänen uskomatonta onneaan. Hän olisi tahtonut mennä tainnoksiin nautinnosta ja sanoa kuin Faust ohikiitävälle hetkelle: ”Oi, jää; olet niin kaunis!” (s. 247)

Näin kauniisiin mietteisiin vajosi Shelley istuessaan veneessä ja kuunnellessaan Janen laulua ja kitaran soittoa. Tuota ilon hetkeä oli edeltänyt suru, kun Mary-vaimon sisarpuolen Clairen viisivuotias Allegra-tytär oli kuollut lavantautiin (20.4.1822). Hän oli itse asiassa Lordi Byronin avioton lapsi, eikä sitä edes saanut haudata tuon vuoksi kirkkomaahan. Claire syytti kuolemasta Byronin välinpitämättömyyttä. Shelley oli tutustunut Byroniin alkuaan Sveitsissä. Välit eivät kuitenkaan olleet kehittyneet suotuisasti. Tässä vaiheessa heidän välillään oli jo täysi välirikko. Samoin Clairen ja Byronin välit olivat katkenneet jo aikaisemmin. Allegra-tyttären Byron oli järjestänyt hoitopaikkaan, jossa lapsesta ei huolehdittu. Sen katsotaan aiheuttaneen enkelimäisen suloisen tytön kuoleman.

Ei liity tähän asiaan, mutta todetaan, että myös Clairella ja Shelleylläkin oli ollut suhde. Siitäkin Claire sai lapsen, joka ei elänyt pitkään. Clairen ja Percyn ystävyys oli Mary-vaimolle vaikea asia. Hänen vapaamielisyytensä rajoja koeteltiin. Clairesta on tietoa Wikipedian lisäksi myös täällä.

Maryn ja Percyn elämä oli todella kuin vuoristorataa. Muutama kuukausi tuon Shelleyn unelmoinnin jälkeen heinäkuussa samasta purresta tuli Shelleylle ja Williamsille purjehdusmatkallaan lopullinen surman loukku.

…

Katkaisen draamojen käsittelyn ja jatkan lyriikan tarkastelua. Lyhykäinen Vihalaulu (A Hate-song, 1817) paljastaa erilaisen Shelleyn:

 

Ojan partaalla istui mies vihassaan,

                             ja vanha luuttu, jo halki-lauta,

siin’ yhtyi lauluun raatelevaan

                             naisesta, joka oli nauta.

 

Alun perin miellyin kovasti runoon Stanzas written in dejection (1818), joka on suomennoksessa saanut nimen Merenrannalla. Runoa pidetään yhtenä Shelleyn parhaimmista. Tuomikosken suomennoskin miellyttää.

Runosta heijastuu tuon ajan elämä, joka on hyvin ohuen langan varassa. Kuolema oli joka hetkessä läsnä. Meidän nykyinen ”pandemiamme” on siihen verrattaessa aivan mitätöntä. Valitsen pitkästä runosta kaksi säkeistöä:

 

Vaan toivoa ma löydä en,

en mielen rauhaa, rattoa,

en tyytymystä viisasten,

jok’ antaa hengen kirkkaana

maan varjoist’ ylös kohota.

On onnen aika, lemmen kevät,

on voiman päivät toisilla

jotk’ elävät ja hymyilevät, -

mun vähät iloni jo pohjaa lähenevät.

 

Mut tääll’ on epätoivokin

kuin suvituuli leppeä.

Nyt lapsen lailla tahtoisin

täss’ itkeneenä levätä

ja tuta, kuinka elämä

ja murheet hiipis hiljaa pois

ja kuolon käsi viileenä

mua hyväilis, ja meri sois –

se viihdyttävä viime laulu kuulla ois.

 

Alkuperäinen on luettavissa täällä.

Runo Vapaus (Liberty) vuodelta 1820 avaa Shelleyn ajan poliittista vastakkainasettelua ja sodan maailmaa. Liitän sen tähän kokonaisuudessaan. Mielestäni suomentaja saa pidettyä koossa runon eheyden.

 

Vapaus

Tulivuoret vastaavat toisillensa

ja kauas jyriseepi ja kaikuu maa,

meri heittää merelle myrskysoittimensa,

ja talven jäinen valtikka vavahtaa

taifunin kohinaa.

 

Yksinäinen pilvi iskee tulta,

sadat saaret laajalta valkenee,

maan järistessä hautaa multa

kylät allensa, kaupungit kaatuilee,

manan portit vapisee.

 

Vaan sun silmäs on kirkkaampi salamaa

ja askeles maan yli voittamaton,

meren raivon sun mahtisi mykäksi saa,

tulivuorten lieska ja auringon

sun valossas virvaa on.

 

Kuin kiito tuhannen auringonsäteen

läpi tuulten ja usvain ja aaltojen vie,

niin kansasta kansaan ja kädestä käteen

ja kylästä toiseen on kirkkautes tie,

ja orjat ja tyrannit hiipivät pois

saatosta aamunkois.

 

Kokoelman viimeisestä runosta tuon hieman kriittistä näkökulmaa. Suomennoksessa runo on saanut nimen Surulaulu (A Dirge). Runo on myöhemmin innoittanut muutamia tunnettuja säveltäjiä ja on tullut tunnetuksi lauluna. Runon luonnetta kuvaa ehkä se, että se toimii kuin karjalainen itkuvirsi. Siinä runoilija purkautuu surustaan ja saa sen myötä kai lohtua elämäänsä. Shelley loi runonsa kokiessaan raskasta surua läheisten kuoleman johdosta. Laitan oheen alkuperäisen.

A Dirge

Rough wind, that moanest loud
Grief too sad for song;
Wild wind, when sullen cloud
Knells all the night long;
Sad storm whose tears are vain,
Bare woods, whose branches strain,
Deep caves and dreary main,—
Wail, for the world's wrong!

Surulaulu

Tuuli, sa tuskan voihkija

   laulajatta jääneen,

sade, jok’ yhtä vuolaana

   yön kaiken itket ääneen,

 

myrsky kyynelin murheisin,

puu paljas oksin alastomin,

suon silmä, meri vaahtopää –

maan vääryytt’ itkekää! (1822, julkaistu v 1824)

Runon rakennetta tarkasteltaessa voi havaita, että suomennoksessa ei ylletä samaan tunnelmaan. Kyse on riimistä ja sananvalinnoista. Suomennoksen runomitta poikkeaa hieman alkuperäisestä. Tarkoitan loppusäkeen nousua. Alkuosan lohduton tunnelma kyllä välittyy. ”Maan vääryytt’ itkekää” on jää ainakin minulle soimaan kuin korkealentoinen julistus. Sen loppunousu ei tässä yhteydessä toimi. Alkuperäinen rauhoittaa, tuo hiljaisuuden ja sen mukana lohdun. Se painaa pään alas suuren voiman edessä. Suomennoksen hehku on tavallaan kehotus. Se sortuu jambihehkutukseen, jota vanhassa suomenkielisessä lyriikassa kyllä tapaa, mutta ei se itse asiassa ole kielellemme kovin luontevaa.

Runon toisen puoliskon kolme alkusäettä ja niiden rytmi loppusointuineen lisäävät jännitettä, jota loppusäe osaltaan purkaa. Tämä ei siis suomennoksessa mielestäni toimi. Runon ilmapiiri on synkkä. Sen nimi A Dirge viittaa suruun, hautajaisiin. Shelley kirjoitti runonsa hänen kahden läheisen henkilön kuoleman jälkeen. Siinä viitataan myös Shelleyn oman pienen pojan kuolemaan. Shelley on surussaan sanaton. On hiljenemisen hetki.

…

Tutustuminen Shelleyn elämään ja lyriikkaan on ollut minulle koskettava romantiikan täyteinen matka. On kiinnostavaa päästä tutustumaan aivan eri aikakauden ihmisten ajatus- ja kokemusmaailmaan. Poimin vielä muutaman mieleeni jääneen kohdan elämäkerrasta.

Shelleyn vapaan rakkauden idea tuo kuitenkin mukanaan kärsimystä. Shelley keräsi ympärilleen naisia. Mary-vaimo oli itsekin hyvin vapaamielinen mutta rajansa kaikella. Hän pyrki piilottamaan todelliset tunteensa, yritti lähinnä peittää oman mustasukkaisuutensa, mutta tuli vaihe, jolloin itsellisyytensä ja voimakkaan tahtonsa ansiosta kykeni saamaan mieheensäkin ryhtiä.

Lainaan Shelleyn ja hänen perheensä tunnelmia Italian matkalta. Se kuvastaa välillä hyvin levottomaksi käynyttä ilmapiiriä, jonka vallassa pariskunta eli. Kulkutaudit ja epidemiat jylläsivät. Varsinkin pienet lapset olivat kuoleman vaarassa. Siitä ei tunnuttu välittävän. Perheen pienokainen William-poika oli tuolloin vielä hengissä.

”Tyytymättöminä, kyllästyneinä Napoliin, he päättivät palata takaisin Roomaan. Alituinen vaihtelun tarve vaivasi heitä, niin kuin sairasta, joka turhaan etsii vuoteessaan viileätä paikkaa ja siirtää siihen kuumeensa ruumiin mukana. Rooman kevään lämpö näytti rasittavan pikku Williamia. Lääkäri neuvoi heitä viemään hänet nopeasti pohjoisempaan. He olivat lähtemäisillään, kun lapsi yhtäkkiä sai ankaran punatautikohtauksen.” (s. 194)

Tuo kuvaus Italian matkalta Mary-vaimon ja heidän yhteisen lapsensa kanssa kertoo osaltaan varsin neuroottisesta liikkumisen vimmasta. Elämänkerran kirjoittaja Andre Maurois osaa välittää nuoren parin levottoman tunnemaailman. Pyöritään tuntemusten ja elämysten keskellä. Paetaan uhkia, ei osata asettua paikalleen. Tuo Williamin sairastuminen johti hänen kuolemaansa. Se oli järkytys äidille. Se kyllä tuntuu vaikuttaneen myös isään. Siitä on merkkinä yllä mainittu suomennoskokoelmaan sisältyvä Surulaulu. Hän kuitenkin elämäkerran perusteella vaikuttaisi suhtautuneen asiaan kylmäkiskoisemmin. Prioriteetti oli hänellä ehkä kuitenkin muissa taiteessa ja kulttuurissa. Kuolema oli tuolloin elämän arjessa hyvin konkreettisesti läsnä.

Maryn sisarpuolen Clairen elämää voi kutsua villiksi seikkailuksi. Kaiken se nainen kesti. Hän eli yli 80-vuotiaaksi ollen muutaman vuoden jopa Venäjällä kotiopettajattarena. Sielläkin hänen kerrotaan saaneen muutaman venäläisen miehen päät sekaisin.

Monet yksittäiset tapaukset ovat jääneet päähäni pyörimään. Liitän loppuun erään koskettavan kohtauksen, jonka myötä avautuu myös Shelleyn naissuhteisiin sisältyvä harha. Se on tietysti Italiasta, josta jostain syystä muotoutui tuolloin muutaman muunkin englantilaisen runoilijan koti.

Asia ei alun perin liity Shelleyn perheeseen. Se on kertomus perheestä, jossa on kaksi kuvankaunista ja älykästä nuorta neitoa. Perheen äiti kuoli ja isä – vanha kreivi -  otti itseään paljon nuoremman vaimon. Hänestä tuli tytärten äitiuoli. Liekö sitten nuori äitipuoli tuntenut kalpenevansa tytärten rinnalla, kun hän sai painostettua miehensä sijoittamaan tyttäret luostariin. Tavoitteena oli se, että tytöt viettävät aikansa kolkossa luostarissa siihen asti, että joku suostuu ottamaan heidät puolisokseen ilman myötäjäisiä.

Luostari oli viheliäinen paikka. Lainaan Maurois’ta tilanteessa, jossa Shelleylle kerrotaan paikasta: ”Tuo Pyhän Annan luostari on kamala paikka; tällä hetkellä kasvatit siellä värisevät vilusta, eikä heillä ole lämmitelläkseen muuta kuin vähän tuhkaa saviastioissa.” Shelleyn kuultua asiasta hän järkyttyi ja halusi ehdottomasti käydä tapaamassa luostarissa asuvia neitoja. Sehän järjestyi. Paikka osoittautui todella kolkoksi ja tavattuaan siellä neidot hän järkyttyi entisestään.

Älykkäillä tyttärillä ei ollut siellä mitään järkevää tekemistä, korkeintaan kastella jotain yksittäistä kukkaa. Sitten hän kävi siellä useammin ja vei mukanaan myös vaimonsa Maryn ja tämän sisarpuolen Clairen. Molemmat auttoivat neitoja, miten voivat. Esimerkiksi Claire opetti heille englannin kieltä

Maurois laittaa tuossa yhteydessä Shelleyn pohtimaan omia naissuhteitaan. Hän oli ihastunut aikoinaan Maryyn ja pitänyt häntä jumalattareen verrattavana kumppanina. Hän oli kuin haavekuva. Vuosien myötä tuo kuva oli haihtunut, ja hän alkoi havaita vaimostaan kylmiäkin piirteitä sen myötä, kun Mary ja Percy olivat oppineet tuntemaan toisensa lähemmin. Percy havaitsi Maryssa suoranaista tunnekylmyyttä, pikkumaisuutta ja mustasukkaisuutta, mikä Shelleytä häiritsi erityisen paljon. Nyt kohdatessaan luostarissaan nuoremman tyttären Emilian hän havaitsi tässä samankaltaisia jumalattaren piirteitä kuin aikoinaan omassa vaimossaan. Ensi kertaa nähdessään hän tunsi tapaavansa ”hurmaavan ja katoavaisen ihannekuvan, jota hän oli etsinyt nuorukaisvuosistaan asti.” Siihen mennessä aina kun hän oli luullut sen tavoittaneensa, tuo kuva ”häipyi tyhjiin”. Jäljelle jäi ”nainen, joka oli lihaa ja verta ja loukkasi hänen tunteellisuuttaan”.

Shelley kertoi myös Marylle tuntemuksistaan. Hän havaitsi, että neidon italiankielinen puhetyyli kuitenkin alkoi hälventää tuota kuvaa. Mary totesi kyynisesti, että kuvan ei pitäisi puhua.

Shelley oli alkanut luoda runoelmaa omasta jumalattaren mielikuvastaan, jonka hän näki siis Emiliassa.   Lopulta kävi niin, että Emilialle löytyi kosija. Hän meni naimisiin. Avioliitossa Emilia osoittautui kuitenkin hyvin hankalaksi persoonaksi. Tuo ”jumalattaren kuva” osasi myös puhua ja sen myötä hänestä löytyi inhottavia piirteitä. Shelleyn runoelmahanke romahti. Hän ei saattanut sitä julkaisukuntoon.