Fjodor Dostojevski on minulle läheinen kirjailija. Olen
kirjoitellut tähän blogiini tekstejä noin kolmen vuoden ajan ja oikeastaan
hämmästyin, kun huomasin, että varsinaisesti Dostojevskista on vain yksi
kirjoitus: täällä
olen Rikoksen ja rangaistuksen
maailmassa Rodion Raskolnikovin ja Sonja Marmeladovan suhteen kimpussa. Se
taitaa muuten olla ensimmäisiä tekstejäni. Sonja auttaa Raskolnikovia
tunnustamaan tekonsa ja edessä on pitkä vankeusrangaistus kaukana Siperiassa.
Syvästi uskova Sonja seuraa häntä kuin Kristusta. Samalla tavalla Raskolnikov
on kiinni Sonjassa. Hänen on kuitenkin vaikea alistua Sonjan lapsenomaiselta
tuntuvaan uskoon. Miehen kylmäkiskoisuus on silmiinpistävää, vaikka Sonja on
hänelle lopulta ainoa elämän lanka. Sonja jaksaa odottaa ja romaanin lopussa on
merkkejä entisen ”yli-ihmisen” pinnan murtumisesta. Lopulta rakkaus syttyy ja Sonjan
lahjoittamalle Uudelle testamentillekin tulee käyttöä. Edessä on vielä
vuosikausia pakkotyötä mutta ne alkavat tuntua vain pikkuhetkeltä.
Uskonnolliset kysymykset ovat nytkin keskiössä. En näköjään
selviä Dostojevskistani ilman niitä. Syvennyn nyt paljolti itsemurhiin, vaikken
sitä otsikossa mainitsekaan. Niitähän kirjailijan tuotannossa riittää.
Raskolnikovin pakkotyörangaistusta ajatellessa aika osoittaa
suhteellisuutensa. Saman huomaa muissakin hänen teoksissaan, olkoon kyse
minuuteista tai vuosista. Hänen teostensa ihmiset elävät ristiriitojensa
pyörteissä, harhailevat välillä kuin kuumehoureessa. Moniäänisyys kukoistaa. Mutta
samalla riidoista ja kiihkeistä väittelyistä huolimatta heidän välillään elää
keskinäinen yhteys, jokin erityinen harmonia täyttää heidän maailmansa. Se ei
murru vaikka he kesken kiihkeän keskustelunsa vaikenevat minuuteiksi.
Lukiessamme emme näitä vaikenemisen hetkiä tule useinkaan huomanneeksi.
Ikuisuudessa ei ole aikaa. Siihen voimme matkata vaikka Dostojevskin teosten
kautta.
Nytkin lähden liikkeelle Rikoksesta
ja rangaistuksesta, mutta tarkastelun keskiössä on Raskolnikovin
eräänlainen rinnakkaishahmo Arkadi Svidrigailov. Dostojevskin henkilöiden maailmassa
on runsaasti eräänlaisia henkilöpareja, joita on tarkasteltava yhdessä. Lisäksi
on suoranaisia jakautuneita persoonallisuuksia, kuten Lev Myškin ja Parfjon
Rogožin romaanissa Idiootti. He ovat luonteeltaan ja olemukseltaan
kärjistetysti vastakkaisia. Näistä asioista on kirjoittanut mm. psykiatri Yrjö
Alanen teoksessaan Dostojevskin hyvä ja
paha (Weilin&Göös, 1981). Alanen kutsuu Svidrigailovia Raskolnikovin
varjoksi (s. 27 - 28). Svidrigailov
toteaa Raskolnikoville nähdessään tämän ensi kertaa, että ”heissä on jotain
samaa”. Ja kyllä he ovatkin toisissa kiinni. Eikä henkilöhahmojen rinnastuksen tarvitse
rajoittua samaan teokseen. Yhteyksiä löytyy myös eri romaanien hahmojen väliltä
Svidrigailovin ja Raskolnikovin rinnastaminen tuntuu
luontevalta. Yhtenä vertailukohteena on vaikka rakkaus naiseen. Ja romaanin
lopussa molemmat lähtevät pitkälle matkalle. Raskolnikov lähtee Siperiaan,
Svidrigailov kertoo lähtevänsä ”Amerikkaan”, mikä siis merkitsee itsemurhaa.
Lisäksi Svidrigailov on Raskolnikoville lopulta myös merkittävä taloudellinen
”mesenaatti”, vaikkei tämä sitä tajuakaan.
Hän mahdollistaa rahallisen tukensa turvin sen, että Sonja ylipäänsä
pystyy vapautumaan entisestä prostituoidun tiestään ja seuraamaan
elämänkumppaniaan Siperiaan. Ristiriita on ilmeinen, koska on olemassa selkeitä
merkkejä siitä, ettei Svidrigailov ole rikastunut täysin rehellisin keinoin. Yhtäältä
hän on pahuuden personoituma, toisaalta hänen hyvät tekonsa pelastavat monta
elämää.
Rikoksen ja
rangaistuksen ohella tarkastelen myös muita Dostojevskin teoksia ja
kirjoituksia. Lähinnä kohteenani ovat aiheeseeni liittyvät avainhahmot. Etenen
aikajärjestyksessä. Tässä on luettelo käyttämistäni suomennoksista.
Rikos ja rangaistus.
Suom. J.A.Hollo, WSOY 1992. Ensimmäinen painos ilmestyi 1922.
Idiootti. Suom.
Olli Kuukasjärvi, Otava 2012.
Riivaajat. Suom.
Lea Pyykkö, Karisto Oy 1989.
Tärkeänä lähteenäni on ollut tutkija Ivan Jevlampijevin pari
kirjoitusta, joissa hän nimenomaan perehtyy kirjailijan uskonnollisiin
näkemyksiin ja antropologiaan:
-
Антропология
Достоевского (Dostojevskin antropologia)
-
Кириллов и Христос. Самоубийцы Достоевского и
проблема бессмертия (Kirillov ja Kristus. Dostojevskin itsemurhaajat ja
kuolemattomuuden ongelma)
Laitan tähän vielä linkit muutamaan youtubesta löytyvään
TV-keskusteluun ja luentoon. Olen ne katsonut ja jotain ideoita niistä minuun
varmaankin tarttui.
Keskustelut:
-
Riivaajat
-
Idiootti
-
Rikos ja
rangaistus
Luennot:
-
Dmitri Bykovin luento Rikoksesta ja rangaistuksesta.
-
Ljudmila Saraskinan luento Riivaajista.
Merkittävänä innoittajana on ollut myös vuonna 2014
valmistunut TV-sarja Riivaajista: https://www.youtube.com/watch?v=x5FKmYZVUIs&list=PLFwn5mqJn1ss_kBBa4L-0cZrDpEswVBgd.
Yllä olen jo maininnut psykiatri Yrjö Alasen teoksen. Muista
käyttämistäni lähteistä mainitsen tekstin yhteydessä.
Yrjö Alasen teos Dostojevskin
hyvä ja paha on henkilöhahmojen tarkastelussa kiintoisa vertailukohde. En
kuitenkaan erityisemmin välitä psykoanalyyttisestä tulkinnasta. Haluaisin
jättää sivuun liialliset viittaukset kirjailijan omaan elämään ja lapsuuteen.
Se voi tuntua herkulliselta aiheelta mutta ennen pitkää huomaa joutuvansa
suohon. Kaikki nähdään heijastumana kirjailijan omista elämänkokemuksista ja
traumoista ja unohdetaan teosten oma sisäinen maailmansa.
Aggressiivisuuden ja seksuaalisuuden kytköksestä
kirjoittaessaan Alanen torjuu aluksi mm. Freudin näkemyksen, jonka mukaan
aggressiivisuus olisi ”kuolemanvietistä” alkunsa saava voima ja tuhoavien toimintojen
alkulähde. Hänen mukaansa ensisijaisia ovat seksuaalisten voimien ja rakkauden
tarpeen nostama ahdistus ja syyllisyys (s. 116). Aggressiiviset teot voivat
korvata seksuaaliset, niin kuin hän näkee Raskolnikovin tapauksessa.
Tämänkaltaisiin psykiatrin näkökulmiin on kyllä kiinnostavaa
tutustua, mutteivät ne minua erityisemmin sytytä.
Alanen nostaa Dostojevskin teoksista esille myös seksuaalisuuteen
liittyvän torjunnan. Rikoksessa ja
rangaistuksessa vihjataan Arkadi Svidrigailovin hyväksikäyttäneen nuoria
tyttöjä, sama liittyy Riivaajien
Nikolai Stavroginiin. Molemmat henkilöt päätyvät lopulta itsemurhaan. Sen
sijaan Rodion Raskolnikov murhaa raa’asti kirveellä kaksi ihmistä ja aiheuttaa
tuolla teollaan kahden muun kuoleman (Lizaveta oli raskaana ja Raskolnikovin
äiti kuolee järkytykseen). Hänen kuitenkin sallitaan sovittaa tekonsa
vankeudella.
Tutkija Ivan Jevlampijev tuo Dostojevskin käsittelyyn
uskonnollisen ulottuvuuden. Raskolnikov pystyy katumukseen ja sen myötä hän
avautuu henkiseen uusiutumiseen. Se on tavallaan kuin maan päällä tapahtuvaa
”ylösnousemusta”. Raskolnikov huomaa joutuneensa pahan voimien valtaan ja
hänelle avautuu elämässä mahdollisuus parantumiseen.
Dostojevskin teoksista paljastuu uskonnollinen tulkinta,
joka ei tunnu täysin istuvan ortodoksiseen kaanoniin. Ikuinen elämä on läsnä
tässä maailmassa. Kuoleman jälkeinen maailma jää arvoitukseksi. Tämä taitaa
olla koko kirjoitukseni ydinasia.
Tuo yllä toteamani Alasen havainto on kiinnostava.
Seksuaalisiin rikoksiin syyllistyneille ”langetetaan” kuolemantuomio. He eivät
näytä kykenevän parantumaan. He ovat niin pahan vallassa, etteivät kykene edes
katumaan rikoksiaan.
Ennen teosten lähempää tarkastelua, otan esille vielä yhden
seikan. Värikäs kirjallisuuden tutkija Dmitri Bykov kysyy koululaisille
suunnatussa luennossaan oppilailtaan, miksi Dostojevski on erityisen suosittu
Lännessä, mutta vähemmän suosittu Venäjällä. Oppilaat yrittävät korostaa hänen
pyrkimyksiään avata venäläistä sielunmaisemaa. Bykov ei tuota vastausta
hyväksy. Hän toteaa, että Dostojevski on venäläisistä klassikoista nimenomaan
kaikkein länsimaisin kirjailija. Hänhän tosiaan asui paljon Euroopassa. Toisena
esimerkkinä hän mainitsee Raskolnikovin yhteyteen liitetyn katumus-teeman. Se
tosiaankin liittyy tiiviisti länsimaiseen kristillisyyteen ja näin ollen
kiinnostaa enemmän länsimaisia lukijoita.
Jatkaisin vielä tuota Bykovin esiin nostamaa näkökulmaa. Svidrigailov
mainitsee Raskolnikovin kanssa keskustellessaan muutaman kerran saksalaisen
näytelmäkirjailijan ja runoilijan Friedrich Schillerin
(1759 – 1805). Tunnen hänen tuotantoaan valitettavan vähän. Aavistan kuitenkin,
että Svidrigailovin ja Raskolnikovin hahmoista voisi Schillerin tuotannon
kautta löytyä mielenkiintoisia seikkoja, enemmän kuin venäläiseen
kirjallisuuteen vertaamalla. Dostojevski on siis eurooppalaisempi kuin alun
perin saattaa uskoa. Toki kirjallisuudentutkijat ovat sen Venäjällä huomanneet,
mutta niihin kirjoituksiin olen jättänyt tutustumatta.
 |
| Kuva muutaman vuoden takaisilta Dostojevski-juhlilta Pietarista |
ARKADI SVIDRIGAILOV
Dostojevski antaa usein henkilöilleen kuvaavat sukunimet.
Svidrigailov viittaa kahteen asiaa. Liettuassa on myöhäiskeskiajalla elänyt
Svidrigailo-niminen ruhtinas (nimen kirjoitusasussa saattaa olla eroja). Tämä
kertoo siitä, että Dostojevskilla sattuu olemaan liettualaisia juuria. Olisiko
sitten tämän pohjalta vedettävissä johtopäätös, että tuossa henkilöhahmossa on
jotain Dostojevskista itsestään? Sitä en osaa sanoa. Toinen vihje on jo
paljastavampi: ”gail” voisi viitata saksan kielen ’intohimoista’ ja
’hekumallista’ merkitsevään sanaan geil.
Miksikäs ei, onhan Svidrigailov omien seksuaalisten himojensa vanki.(http://www.fedordostoevsky.ru/works/characters/Svidrigailov_A_I/.)
Svidrigailov on ristiriitaisuudessaan tyypillisen dostojevskilainen
romaanihenkilö. Hänestä leviää paljon suorastaan kauheita huhuja. Hänet
kuvataan iljettäväksi elostelijaksi, lasten hyväksikäyttäjäksi, raiskaajaksi,
kuoleman kylväjäksi ja vaimonsa murhaajaksi.
Hän ei itse mitään kiellä mutta pian käy ilmi, että hänen puheitaan ei
voi aina ottaa tosissaan. Saamastaan leimasta huolimatta hän on romaanissa
suuri hyväntekijä. Hän järjestää orvoiksi jääneille Marmeladovien lapsille
paikan lastenkodissa, sijoittaa rahaa heidän tulevaisuutensa eteen. Siinä
samassa hän järjestää lasten äidin eli Katerina Ivanovnan hautajaisia
”vaivojaan säästämättä”. Hän lahjoittaa
aikuiselle tytärpuolelle Sonja Marmeladoville rahaa, jotta tämä voi pelastua
prostituoidun kohtalostaan ja lähteä seuraamaan Raskolnikovia Siperiaan.
Svidrigailov on siis kohonnut sellaiseen hyväntekijän
asemaan, mistä Raskolnikov pystyi korkeintaan haaveilemaan päättäessään oman
kurjan asemansa nostamiseksi murhata koronkiskurin. Tosin katuessaan myöhemmin
Sonjalle tekoaan Raskolnikov vetoaa enemmän omaan itsekkyyteensä:
”Murhasin itseni takia, omaksi
hyväkseni, ainoastaan omaksi hyväkseni. Tulisinko myöhemmin jonkun
hyväntekijäksi, vai jäisinkö koko elämäniäkseni kuin hämähäkki verkkoonsa
pyydystämään toisia olentoja ja imemään heistä elämännesteet – tuo tuntui
minusta sillä hetkellä täysin yhdentekevältä!”
Raskolnikov on Svidrigailoviin verrattuna rutiköyhä, nälkiintynyt
luuseri. Kuitenkin hänelläkin on auttamishalua, mikä kieltämättä tuntuu paljon
vilpittömämmältä. Raskolnikov auttaa ihmisiä täysin spontaanisti, hän voi antaa
taskustaan viimeiset kopeekkansa. Svidrigailovin teoissa tuntuu olevan
jonkinlaista laskelmointia, mikä onkin lukijalle luonteva päätelmä, kun saa
tutustua kaikkiin miehen tiliin liitettyihin väitteisiin. Mutta vaikkeivät ne
kaikki pitäisikään paikkansa, niin jokin ulkokultaisuus Svidrigailovin
persoonasta huokuu. Tosin aivan romaanin lopussa lukija joutuu taas ymmälle, kun
mies tuntee sympatiaa jopa eräänlaiseen viholliseen. Tarkoitan Razumihinia,
joka oli Dunjan sulhanen. Tiedähäntä, onko se sitten jonkinlaista
”piilokatumusta” tehdystä typeryydestä. Joka tapauksessa miehestä tulee entistä
ristiriitaisempi hahmo.
Svidrigailovin suhde Raskolnikovin sisareen Avdotja
Romanovnaan eli Dunjaan on kiinnostava ja arvoituksellinen. Se vaatii pohjustusta.
Raskolnikov saa kuulla Svidrigailovista Dunjan kokemuksen
kautta. Siitä kertoo heidän äitinsä kirjeessään. Dunja meni Svidrigailovin
kartanoon kotiopettajattareksi. Varsinaisesti kartano oli hänen vaimonsa Marfa
Petrovnan, jonka kanssa mies oli avioitunut. Siellä sitten Svidrigailov oli
alkanut lähennellä Dunjaa, mistä lopulta oli seurannut suuri skandaali.
Svidrigailov teki Dunjasta syyllisen ja Marfa Petrovna raivostui. Dunja joutui
nöyryytettynä lähtemään kartanosta pois.
Hän menetti kunniansa ja maineensa, niin että lähiympäristö jopa lakkasi
heitä tervehtimästä. Lisäksi työstä saadut tulot olisivat olleet enemmän kuin
tarpeen, ja niistä olisi hyötynyt myös itse Raskolnikov. Hieman myöhemmin Svidrigailov kuitenkin
korjasi vaimolleen kertomustaan myöntäen hänen itsensä olleen todellinen
syyllinen. Marfa Petrovna oli jalo nainen ja kävi erikseen jokaisen ihmisen
luona todistamassa, että Dunja olikin ollut viaton. Näin pahanilkiset juorut
loppuivat.
Pian tuon jälkeen Svidrigailovin vaimo kuoli. Alkoi kiertää
huhuja, että aviomies olisi hänet myrkyttänyt. Totuus ei koskaan selviä, mutta
monet seikat tukevat sellaista päätelmää. Svidrigailov ilmestyy sen jälkeen
Pietariin. Samoihin aikoihin Pietariin saapuvat myös Raskolnikovin äiti
tyttärensä Dunjan kanssa. Svidrigailovin vaimo oli vielä eläessään alkanut
järjestää Dunjalle avioliittoa ja löytänyt varakkaan kaukaisen sukulaisensa herra Lužinin, jonka oli määrä tulla Pietariin kosimaan Dunjaa. Hän on
vanhempi herra, kuten Svidrigailovkin. Kyseessä olisi eräänlainen pakkoavioliitto,
sillä Raskolnikovit tarvitsevat kipeästi rahaa. Romaanissa selviää, että myös
Svidrigailov on kiinnostunut Dunjasta. Rodion Raskolnikov ei voi sietää
Svidrigailovia, mutta molemmilla on yhteistä syvä vastenmielisyys Lužinia
kohtaan. Kun Svidrigailov kertoo, että Marfa Petrovna on testamentissaan
määrännyt Dunjalle merkittävän rahamäärän, ei avioliittokaan Lužinin kanssa ole
enää niin välttämätön.
Päättelisin Dunjan repliikeistä, että ei hän aivan täysin
ollut Svidrigailovin vietävissä. Kyllä hänelläkin on täytynyt olla jotain osaa
suhteen kehittymisessä. Ehkä nuori viaton tyttö aluksi vain hullaantui itseään
paljon vanhemman miehen kaunopuheisiin. Ehkä hän on vain luottanut mieheen,
minkä mies on tulkinnut väärin ja pettänyt sitten naisen kunnioituksen. Yhtä
kaikki Dunja inhoaa Svidrigailovia sydämensä pohjasta, mihin parin viimeisen
tapaamisen perusteella on olemassa vankat syyt. Mies ei rakkautensa sokaisemana
sitä kykene tajuamaan. Hän uskottelee vielä saavansa Dunjan vaimokseen. Niin
kuin elävässä elämässä usein käy, tosiseikoilla ei rakkausasioissa ole
useinkaan paljoa painoa.
Lopulta Dunjan asia päättyy onnellisesti. Lužinin ja
Svidrigailovin sijaan hän ystävystyy veljensä opiskelukaverin Razumihinin
kanssa. Se on pohja tasapainoiselle suhteelle.
…
Svidrigailovin elämässä ei näy uskonnollisuus eikä hän
vaikuta sellaiselta, jonka kanssa voisi puhua Jumalasta. Kuitenkin
Raskolnikovin ja Svidrigailovin tavatessa ensi kerran keskustelussa
kosketellaan myös uskon asioita. Siinä siis livetään ikään kuin sivuraiteille.
Siihen tuntuu olevan aikaa, vaikka Raskolnikov on selkeän ärtynyt ja haluaisi
lopettaa koko keskustelun lyhyeen. Svidrigailov sen sijaan tuntee häntä kohtaan
jonkinlaista sympatiaa ja yrittää pitkittää tapaamista. Sen hän tekee yllättävällä aiheella. Hän
alkaa yhtäkkiä puhua aaveista, joita hän kertoo nähneensä vaimonsa Marfa
Petrovnan kuoleman jälkeen. Tämä on kaiken lisäksi ilmestynyt hänelle valveilla
ollessa ja vielä jutellutkin. Raskolnikov tulee uteliaaksi ja Svidrigailov kertoo
myös palvelijastaan Filkasta. Tämä oli juuri kuollut ja pian hautajaisten
jälkeen hän erehtyi huutaen pyytämään, että Filka toisi piipun. Samassa Filka
oli ilmestynyt paikalle. Svidrigailov lisää, että ennen kuolemaa he olivat
kovasti riidelleet ja tuon aaveena ilmestymisen hän kokee jonkinlaiseksi
kostoksi. Myöhemmin Dunjan ”sulhaskandidaatti” Lužin kertoo, että Fedka oli
hirttäytynyt Svidrigailovin jatkuvan vainon johdosta. Totuus ei romaanissa
selviä, mutta näyt vihjaavat ainakin alitajuisesta syyllisyydentunnosta.
Raskolnikov, joka on juuri suorittanut murhatekonsa, kärsii
itse monenmoisista psykosomaattisista oireista. Hän yrittää olla kylmäkiskoinen
kehottaen Svidrigailovia menemään lääkäriin, itse hän ei kerro nähneensä
koskaan aaveita. Svidrigailov jatkaa ja esittää näkemistään aaveista oman erityisen
tulkintansa. Ne ovat palasia ”toisesta maailmasta”. Mitä sairaammaksi ihminen
käy, sitä enemmän hän on kosketuksessa tuohon toiseen maailmaan ja kuollessaan
hän siirtyy sinne kokonaan. Kyse on siis
haudantakaisesta elämästä. Terveellä
ihmisellä näitä aaveita ei ole aihetta nähdä, sillä ”terve ihminen on … Maan
ihminen ja hänen on elettävä ainoastaan tätä elämää”. Hän on kiinni tässä
maailmassa ja sen omassa järjestyksessä. Painajaiset ja aaveet ovat ihmiselle
merkkejä kuolemasta. Niiden kautta siirrytään toiseen maailmaan.
Ja keskustelu sitten siirtyykin tuohon ”tulevaan elämään”
eli kuolemanjälkeiseen maailmaan. Raskolnikov ei sano siihen uskovansa.
Svidrigailov alkaa pohtia tämän mielestä sekavia, kun toteaa, että sehän voisi
olla vaikka ”hämähäkkejä vilisevä savusta mustuneen maalaissaunan kaltainen
koppi”, ei siis välttämättä mikään mukava paikka ikuisuuden viettämiseen. Ikuisuus ei siis välttämättä ole mikään
suunnaton avaruus vaan voi olla myös ahdas ja tukala. Johtopäätös keskustelusta
on, että emme voi tietää, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Jevlampijev tulkitsee tämän olevan myös
Dostojevskin oma näkemys.
Romaanissa käy ilmi, että ei Svidrigailov eikä liioin
Raskolnikov ole ateisteja. Raskolnikov jää lopulta maan päälle sovittamaan
tekojaan. Svidrigailov ei löydä paikkaa itselleen maan päältä. Hän uskoo
aaveiden ja painajaisten vihjeeseen: jouduttaa kuolemaansa ampumalla itsensä.
Hän kuitenkin toteaa lähtevänsä ”Amerikkaan”. Se on vertauskuva matkasta
jonnekin, josta voi avautua myös jotain suurta. Se on kuitenkin hyppy täysin
tuntemattomaan, uuteen ulottuvuuteen, josta emme voi tässä elämänajassa tietää.
Raskolnikov pitää keskustelukumppaninsa puheita höpinöinä.
”Ettekö tosiaankaan osaa kuvitella mitään lohdullisempaa”, hän tiuskaisee. Hyvä
vertauskuva on sekin, että keskustelu käydään Raskolnikovin asunnossa, joka on
pieni ahdas ruumisarkkua muistuttava huone. Ja tuosta ahtaasta tukalasta
kopista, jota Raskolnikov itse syvästi inhosi ja jota hän yritti
mahdollisuuksiensa mukaan välttää, hän lopulta romaanin lopussa päätyy
kilvoittelemaan Siperian avarille lakeuksille ja siellä hänelle lopulta alkaa
avautua uudenlainen mahdollisuus. Rakkaus Sonjaan herää pitkien vaiheitten
jälkeen ja mahdollisuus uuteen on edessä, ei kuitenkaan tuonpuoleisessa vaan
tässä maisessa maailmassa.
Svidrigailov on välillä puheissaan häpeämätön. Hän tuntuu
tunteettomalta. Häntä ei näytä hätkäyttävän mikään. Hän kuuntelee salaa
Raskolnikovia, kun tämä paljastaa olevansa murhaaja. Se ei häntä itseään
järkytä. Hän vain toteaa tapahtuneen ja yrittää käyttää tietoa lopulta omaksi
hyväkseen. Raskolnikov ja Sonja osaavat tuntea häpeää. Svidrigailovilta tuntuu
puuttuvan tämänkaltaiset tunteet, eikä hän aina näytä tekevän eroa hyvän ja
pahan välillä.
Hän on kuitenkin toiminnan mies. Hän välttelee laiskottelua.
Hän tarttuu tilanteeseen, ei halua jäädä mihinkään pieneen ”koppiin” oleilemaan
vaan panee tuulemaan.
Oikeastaan Svidrigailovin ja Dunjan turmioon tuomittu suhde
on vastapainona romaanin keskiössä olevalle Raskolnikovin ja Sonjan suhteelle. Raskolnikov
ja Sonja ovat toistensa vastakohtia mutta he ovat kuin vaa’an kaksipuolta
etsien toisistaan tasapainoa. He riippuvat toisistaan. Dunjan ja Svidrigailovin
puntarissa painosuhteet ovat ylösalaisin. Mitään vastavuoroisuutta ei ole.
Svidrigailovin viimeisenä iltapäivänä ja iltana on
uskomattoman paljon tapahtumia. Ensin
Raskolnikov tulee tapaamaan häntä ravintolaan. Oikeastaan Svidrigailov olisi
halunnut häntä nyt vältellä mutta hän peittää sen iloiseen ulkokuoreensa. Mies
on hieman humaltunut ja lennokkaalla tuulella. Hän kertoo hieman rehvastellen,
kuinka oli käynyt tapaamassa morsiantaan, 16-vuotiasta tyttöä, korostaen samalla
käyttäytyneensä säädyllisesti.
Tuon tapaamisen jälkeen hänellä on vaikeuksia päästä
Raskolnikovista eroon. Hänellä on salainen tapaaminen Dunjan kanssa, missä
oikeastaan Svidrigailovin todellinen kierous paljastuu. Hän ensiksikin
valehtelee Dunjalle, että heidän on määrä tavata yhdessä Sonjaa (joka asuu
samassa rapussa). Hän tietää, että Sonja ei ole kotona. Sitten hän lukitsee
salaa oven, niin ettei Dunja pääse pakenemaan. Svidrigailov paljastaa Dunjalle,
että Raskolnikov on suorittanut kaksoismurhan. Sillä hän haluaa saada Dunjan
järkyttymään, jotta voisi kiristää tätä avioon uhkaamalla ilmiantaa
Raskolnikovin. Dunja kuitenkin torjuu Svidrigailovin, jolle hän tuntuu olevan
elämääkin suurempi pakkomielle. Svidrigailov esiintyy Dunjan pelastajana,
vakuuttaen, että hänellä on rahaa ja ystäviä.
Hänessä syttyy suoranainen himon liekki. Hän pyytää saada suudella
Dunjan hameenhelmaa.
”Hän alkoi puhua kuin
kuumehoureissa. Hänessä oli tapahtunut äkillinen muutos.”
Lopulta tilanne kehittyy äärimmilleen Dunjan joutuessa
hysteeriseen tilaan ja pyytää, että mies avaisi oven. Dunja alkaa pelätä, että
Svidrigailov käyttää väkivaltaa. Dunjalla on mukanaan revolveri, jolla hän
pienen empimisen jälkeen ampuu Svidrigailovia. Tämä haavoittuu ohimoon. Dunja
heittää aseen kauhuissaan nurkkaan. Kuluu vielä jonkin aikaa.
”Hän astui Dunjan luo ja pani
kätensä hiljaa hänen vyötäisilleen. Dunja ei vastustellut, mutta katseli häntä
rukoilevin silmin; hänen koko ruumiinsa värisi kuin haavanlehti… -Päästä minut! virkkoi Dunja rukoillen.
Svidrigailov säpsähti: sinuttelu kaikui nyt aivan toisin kuin taannoin. –Et
siis rakasta minua? kysyi hän hiljaa. Dunja pudisti päätänsä.”
”Svidrigailovin sielussa riehui
tuokion ajan ankara, sanaton taistelu. Hän katseli Dunjaa oudosti.”
Tämän jälkeen Svidrigailov irroittaa kätensä ja kääntyy
pois. Hän laskee avaimen pöydälle ja pyytää Dunjaa poistumaan nopeasti. Tämä
poistuu juosten. Svidrigailov jää seisomaan ikkunan luo. Sitten hän katselee
ympärilleen.
”Hänen kasvonsa vääntyivät
omituiseen, surkean surumieliseen, heikkoon hymyyn, epätoivon hymyyn.”
Svidrigailov pyyhkii verta kasvoiltaan. Hän on luopunut
toivosta. Elämä on menettänyt
merkityksensä. Hän korjaa revolverin talteen. Jäljellä
on vielä kaksi panosta. Se on Svidrigailovin mahdollisuus pitkään matkaansa.
Svidrigailov harhailee vielä ravintoloissa. Sitten hän käy
tapaamassa vuokraisäntäänsä. Ja hän tapaa myös Sonjan, joka ihmettelee, miksi
tämän vaatteet ovat läpimärät. Hän kertoo lähtevänsä Amerikkaan. Hän luovuttaa
vielä Sonjalle valtionobligaatioita ja kieltää tätä kertomasta muille
lahjoituksesta. Ja hän toivoo, että Sonja käyttäisi varat omaan elämäänsä,
jotta hän voi jättää vanhan elämäntavan. Sonja yrittää kieltäytyä, mutta
Svidrigailov saa Sonjan vakuuttumaan. Hän antaa Sonjalle tärkeitä neuvoja. Hän
käyttäytyy aivan päinvastoin kuin Dunjan kanssa. Kaiken lisäksi hän kehottaa
Sonjaa pyytämään Dunjan sulhasta Razumihinia - kilpailijaansa(!) - huolehtimaan
Sonjan varoista, kun tämä lähtee Raskolnikovin kanssa Siperiaan. Ja hän pyytää
vielä erikseen kertomaan Razumihinille terveisiä. Sitten hän lähtee ja Sonja
jää ihmetyksen valtaan.
Sonjaa tavatessaan Svidrigailov käyttäytyy kuin toinen
ihminen. Raskaaksi osoittautuneesta Dunjan tapaamisesta huolimatta hänessä ei
näy epätoivon häivääkään.
Hän käy vielä tuon nuoren morsiamensa perheessä. Siellä
ihmetellään, kun sellainen ”pohatta” saapuu myöhään läpimärkänä jalkaisin, eikä
hienoilla vaunuilla niin kuin sellaisten kuuluisi. Hän selvittää tytölle, että
joutuu matkustamaan pois ja lahjoittaa tälle huomattavan summan arvopapereita.
Läksiäisiksi hän suutelee morsiantaan ja taputtaa hänen poskeaan. Köyhät vanhemmat saavat käsityksen, että
kyseessä on suuri liikemies. Sitten hän poistuu hotelliin yöksi. Hän syö vielä
ennen kuin panee maata. Hiiri on kiusana.
Yöllä hän herää. Hän haluaisi lähteä jo pois ja menee
etsimään hotellin työntekijää. Hän löytää kuitenkin vain noin 5-vuotiaan itkevän
tytön, kylmettyneen ressukan, jonka hame on läpimärkä. Tyttö kertoo äidin
lyöneen häntä. Svidrigailov vie tytön omaan vuoteeseensa lepäämään. Samassa
tyttö alkaa nauraa ja hän muuttuu irstaaksi portoksi. ”Mitä! Viisivuotias!”
Svidrigailov kauhistuu. Hän suuttuu tytölle aikoen lyödä tätä. Samassa hän
huomaa kaiken olleenkin kauheaa painajaista. Hän on ärtynyt ja alkaa
valmistautua lähtöön.
Kuten aiemmin Svidrigailov on todennut, aaveet ja
painajaiset ovat aina merkkejä lähenevästä kuolemasta. Tuo viimeinen
painajainen tuntuu olevan viimeinen niitti. Hän on valmis lähtöön. Hän poistuu
hotellista, kävelee palokunnan talon luokse, jossa on varmasti joku selväpäinen
todistaja. Hän kävelee vartijamiehen luo jääden hänestä kolmen metrin päähän.
Hän sanoo miehelle lähtevänsä Amerikkaan. Sitten hän ottaa aseen ja ampuu
itseään ohimoon.
IDIOOTTI (1969): IPPOLIT
TERENTJEV
Rikos ja rangaistus valmistui vuonna 1866. Aikajärjestyksessä
seuraava käsittelemäni teos on Idiootti. Sen keskeisin henkilöpari on ruhtinas Lev
Myškin ja Parfjon Rogožin, sama jakautunut persoonallisuus Alasen mukaan. Myškin
ilmentää hyvää, hän on Kristus-hahmo, jonka tehtävä on levittää ympärilleen
hyvää. Rogožin on puolestaan pahuuden edustaja. Dostojevskin tuotannon ehkä
dramaattisin naishahmo, lapsena seksuaalisesti hyväksikäytetty Nastasja Filoppovna
valitsee viime hetkellä Myškinin sijaan puolisokseen Rogožinin, jonka seurassa
hän sitten kohtaa kuolemansa joutuessaan puukotetuksi.
Jo romaanin alku kertoo miesten henkisen yhteyden, ja samalla
vastakkaisuuden. He tutustuvat junassa istuen toisiaan vastapäätä. Yhdessä he
ovat myös romaanin lopussa, Nastasja Filippovnan ruumiin äärellä. Romaanissa
käydään siis kamppailua hyvän ja pahan voimien välillä. Lopussa hyvyyden
edustaja Myškin sairastuu uudelleen mielisairauteen, josta hän oli romaanin
alussa juuri toipunut. Sveitsin avarille Alpeille hän jää sitten elämään
”ikuisuuttaan”.
Tämän kirjoitukseni päähahmo Ippolit Terentjev jää ruhtinas
Myškinin ympärillä tapahtuvan henkilödraaman taustalle. Hän on vielä 17-vuotias
kuolemansairas keuhkotautia sairastava nuorukainen, jolla lääkäri on luvannut
muutaman viikon elinpäiviä. Hän esittää eräällä huvilalle kokoontuneelle
seurueelle pitkän tilityksen elämäntilanteestaan ja -katsomuksestaan. Tuon yllä
mainitun ”jakautuneen persoonallisuuden” molemmat osapuolet ovat siinä
osallisia. Myškin on kuulijana, Rogožin puolestaan on osana tilityksen
keskeistä dramatiikkaa.
,,,,,
Ippolit Terentjev tuo
sivuhenkilönä teokseen oman tärkeän juonteensa antaen samalla lisää
arvoituksellisuutta Dostojevskin teoksille ominaiseen moniäänisyyteen. Kuten
yllä mainitsin, kirjailijalla itsellään on tapana panna tiettyjen
henkilöhahmojen suuhun omia ajatuksiaan ja näkemyksiään. Tavallisesti se on
joku hieman rujompi, vastenmielisyyttä herättävä tyyppi. Idiootissa se osa tulee Ippolitille.
Ippolit on langanohut ruipelo, pelkkää luuta ja nahkaa. Hän yskii
sairautensa vuoksi lähes lakkaamatta. Hän on hyvin ärtyneen näköinen ja oloinen
nuorukainen, mikä on ymmärrettävää, sillä sairaus on vakava. Ei saa unohtaa,
että hän on vielä nuorukainen. Siitä huolimatta hänen elämänfilosofiset ja
uskonnolliset pohdintansa tuntuvat hyvin kypsiltä, mikä vain vahvistaa sitä
kantaa, että hän on kirjailijan itsensä äänitorvena.
Ippolit kuuluu samaan itsemurhaajien joukkoon, kuin Rikoksen ja rangaistuksen Svidrigailov
ja Riivaajien Kirillov, josta kerron
edempänä. Ippolitilla se jää kuitenkin
lopulta tekemättä. Hän kyllä järjestää muiden edessä hyvin teatraalisen
kohtauksen, jossa hän ampuu itseään, mutta ”yllättäen” hän on unohtanut laittaa
aseeseen panoksen.
Hän äännähtelee puheen välissä kummasti. Romaanin suomentaja
on löytänyt siihen osuvan sanan: ”hänen jokaista sanaansa, melkeinpä jokaista
hengähdystäänkin säesti korahdus”. Ippolitin äänenkäyttöä kuvataan ylipäänsä
jopa ironisen vastenmielisesti. Välillä
se on ”kimakka” tai ”särisevä”, välillä hän ”vinkuu” tai ”vingahtelee”. Se ei
siis ole mitään kaunista kuultavaa. Kuitenkin hän esittää kuulijajoukolleen
pitkän tilityksen omista näkemyksistään, minkä kaikki pitkin hampain
kuuntelevat. Sen jälkireaktioiden tuoksinassa tapahtuu tuo yllä mainittu
itsemurhayritys.
Itse asiassa Ippolit on kirjoittanut tilityksen valmiiksi ja
suunnitellut lukevansa sen huvilalla läsnä oleville vieraille. Hänellä on
tekstilleen jopa motto, Ludvig XV:n tunnettu lausahdus: «Après moi
le déluge!» (”Minun jälkeeni vaikka vedenpaisumus”).
Hän tuntee sairautensa vuoksi itsensä alemmuudentuntoiseksi,
hän epäilee, että hänelle nauretaan, että hän on pahanilkinen ja inhottava,
että hän ei ole kenellekään tarpeen. Loppujen lopuksi kukaan ei ole hänestä
kiinnostunut. Ippolitin saatua tilityksensä päätökseen, hän saa osakseen
välinpitämättömyyttä ja kärsimättömyyttä: ”Kaikki nousivat pöydästä kolistellen
ja ärtyneinä”. Kaikki jaksoivat sen kuitenkin kuunnella, mutta sitä seurannut
suoranainen ilkeämielisyys saa Ippolitin raivoihinsa, mikä sitten purkautuukin
itsemurhayrityksenä.
Menen tarkemmin tilityksen sisältöön. Hän on siis saanut
lääkäriltään vakavan keuhkotaudin vuoksi kuolemantuomion, elinaikaa on
rajallisesti jäljellä. Hän kuitenkin tahtoo käyttää jäljellä olevan elämänsä
järkevästi, hänellä on pyrkimys hyvään. Hän haluaa auttaa erästä vaikeaan
elämäntilanteeseen joutunutta, kaupunkiin muuttanutta lääkäriperhettä ja joutuu
sen auttamiseksi jopa ottamaan yhteyttä entiseen kouluaikansa viholliseen Bahmutovin.
Tapaaminen on kuitenkin hedelmällinen ja hänen avullaan Ippolit onnistuu
saamaan perheelle ja sen lääkäri-isälle apua. Tästä auttamishalu vain kasvaa ja
Ippolit haluaisi löytää elämänsä viime päiviksi hyvää tekemistä, mikä kantaisi
hedelmää myös hänen kuolemansa yli.
Mutta tuon hyvän aikomuksen murtaa mielen täyttämät ”pahan
voimat”. Painajaiset ja näyt saavat hänet inhon valtaan. Tässä tärkeänä hahmona
on Parfjon Rogožin, joka ilmestyy hänelle painajaismaisena aaveena.
Terentjev kertoo lampukasta ikonin edessä. Se antaa
huoneelle hennon valon, joka on aivan riittävä.
Siinä valon hämärässä kajossa hieman puolen yön jälkeen hänen huoneeseen
astui Rogožin, nojasi pöytää vasten ja alkoi tuijottaa sanomatta mitään.
Ippolit oli käynyt päivällä Rogožinin luona ja muisti huomanneensa tuolloin
tämän katseessa ivaa. Saman ivallisen hymyn hän näki nytkin. Tämä oli
pukeutunut poikkeuksellisesti frakkiin, kaulassa oli valkoinen liina. Hän
tuijotti Terentjeviä noin 20 minuuttia. Tämä luuli sitä aaveeksi, muttei
uskaltanut sitä tarkistaa:
”…tunsin kuin
ihoani olisi sivelty kauttaaltaan jääpalalla; tunsin selässäni kylmänväreitä ja
polveni vavahtivat.”
Sitten Rogožinin ilme muuttui. Hän lakkasi hymyilemästä
tuntui aivan kuin hän olisi halunnut puhua. Hän kuitenkin meni hiljaa pois.
Aamulla selvisi, että ovi oli lukossa, eikä hän olisi voinut päästä sisään. Hän
varmistui vasta silloin, että kyseessä oli aave.
Ippolit näkee myös muita painajaismaisia näkyjä. Niissä
esiintyy hämähäkkejä, mikä tuo mieleen Svidrigailovin pohdinnat. Aikaisemmin
hän kertoo koirastaan. Ippolitin saa kauhun valtaan yksi hämähäkkiä muistuttava
valtava olio. Hänen koiransa saa sen muserrettua hampaillaan, mutta sen
onnistuu kuitenkin vielä puraista koiraa kielestä, joka sitten ajettuu pahan
näköisesti.
Ippolit kertoo tilityksessään myös kauhun kokemuksestaan
Rogožinin kotona, jossa hän siis ennen tuota aavenäkyä oli vieraillut. Hän näki seinällä maalauksen vastikään
ristiltä alas lasketusta kuolleesta Kristuksesta ja kauhistunut. Nähtävästi
kyseessä oli jäljennös Hans Holbein
nuoremman (1497 – 1543) maalauksesta
”Kristus haudassa” (The
Body of the Dead Christ in the Tomb). Nimittäin sitä säilytetään
Baselissa museossa, jossa myös Dostojevski itse on aikoinaan vaimonsa kanssa
vieraillut. Anna Dostojevskaja kertoo siitä muistelmissaan. Dostojevskiin
maalaus oli tehnyt suuren vaikutuksen. ”Tuollainen taulu voisi viedä ihmisiltä
uskon”, oli hän todennut vaimolleen (Henry Troyat, Dostojevski. Gummerus 1963, s. 327).
 |
| Holbein |
Kyseisessä maalauksessa Kristus näytetään kaikessa
kauheudessaan ja naturalistisessa rujoudessaan. Ippolit ei sen taulun nähtyään
voi enää uskoa ruumiin ylösnousemukseen ja ikuiseen elämään. Tässä on hieman
pitempi lainaus romaanista (vahvennus minun):
”…Jos kaikki hänen
opetuslapsensa, hänen tulevat apostolinsa näkivät juuri tuollaisen ruumiin… jos
sen näkivät häntä hoitaneet ja ristin juurella seisoneet naiset, kaikki jotka
uskoivat häneen ja palvoivat häntä, niin miten he sellaista ruumista
katsellessaan saattoivat uskoa, että tuo marttyyri herää kuolleista? Silloinhan
tulee ajatelleeksi, että jos kuolema on noin kauhea ja luonnonlait niin
vahvoja, kuinka ne ovat voitettavissa? Kuinka ne voidaan voittaa, kun niitä ei
voittanut edes hän, joka eläessään voitti luonnonkin, jota luonto alistui tottelemaan
ja joka huusi: ’Talitha kumi’, ja
tyttö nousi, ’Lasarus, tule ulos’, ja kuollut tuli ulos. Tuota maalausta katsellessa tuntuu siltä kuin luonto olisi jokin
valtava, säälimätön ja mykkä peto, tai oikeammin, paljon oikeammin sanoen,
vaikka se kuulostaakin omituiselta, jokin suunnattoman suuri, rakenteeltaan
upouusi kone, joka on ahmaissut järjettömästi kitaansa, murskannut ja
nielaissut tylsästi ja tunteettomasti suurenmoisen ja äärettömän kalliin
olennon – sellaisen olennon, joka yksinään oli koko luonnon ja sen kaikkien
lakien veroinen, jopa koko maailman veroinen, ehkä maailma oli luotukin vain
tuon olennon ilmestymistä varten! Tuo maalaus tuntuu esittävän juuri tämän
käsityksen pimeän, häikäilemättömän ja järjettömän ikuisen voiman olemassaolosta,
jonka valtaan kaikkien täytyy alistua, ja se siirtyy katsojaan aivan
pakostakin. …”
Teen tekstiin pienen korjauksen. Suomalaisen Raamatun mukaan
Jeesus toteaa: ”Talitha kuum!” Se
tarkoittaa: ”Tyttö, minä sanon sinulle, nouse!” Kyseessä on tapaus, jossa
Jeesus herättää synagoogan esimiehen Jairuksen tyttären kuolleista (Markuksen evankeliumi 5: 35-43).
Lasaruksen kuolleista herättäminen nousee esille myös Sonja
Marmeladovan ja Rodion Raskolnikovin tapaamisessa. Kyseessä on Dostojevskille jonkinlainen Raamatun
avainkohta, jossa Jeesus osoittaa maanpäällisen voimansa. Tuo Raamatun kohta
saa Sonjan ihan vapisemaan.
Tuo vahventamani ilmaus luonnosta toistuu vielä Ippolitin
tekstissä hieman myöhemmin. Hän kertoo nähneensä ”tuon äärettömän voiman, tuon
kuuron, synkän ja mykän olennon” eri muodoissaan:
”Muistan, että joku aivan kuin
talutti minua kynttilä toisessa kädessään, näytti minulle suunnattoman ja
iljettävän tarantelin ja alkoi vakuutella, että se on juuri se synkkä, kuuro ja
kaikkivoipa olento, ja nauroi sitten minun ärtymykselleni.”
Tällaisia ajatuksia nousee Ippolitin mieleen tuota Holbeinin
maalausta katsoessaan. Kuvan nähtyään
Ippolit ei enää voi uskoa kuoleman jälkeiseen elämään siinä muodossa kuin se
tapahtuu maan päällä.
Ippolit ei kuitenkaan taivu materialismiin. Hän jatkaa
pohdintojaan. Mitä sielulle tapahtuu kuoleman jälkeen, sitä emme hänen mukaansa
voi tietää mitään. Ikuisuus ja kuoleman
jälkeinen elämä on käsityskykymme ulkopuolella eikä hänen mukaansa yksittäistä
ihmistä voi panna vastuuseen siitä, ettei hän ole kyennyt käsittämätöntä
oivaltamaan. Ippolit toteaa Jumalan johdatuksesta eli Kaitselmuksesta (ven. Провидение) seuraavaa:
”Me loukkaamme
Kaitselmusta kohtuuttomasti ymppäämällä siihen omia käsityksiämme,
harmistuneina siitä, ettemme voi ymmärtää sitä.”
Ippolit päättääkin lopulta jättää uskonasiat omaan arvoonsa.
Kohdatessaan kuoleman enteitä eli aaveita, hämähäkkejä ja
muita painajaisia, hän alkaa tuntea inhoa ja vastenmielisyyttä. Hän kertoo
tunteneensa olonsa nöyryyttäväksi. ”En
voi alistua pimeän voiman valtaan, joka on ottanut tarantelin hahmon”, hän
tuskailee tilityksessään. Hänen elämänhalunsa oli tyrehtynyt, mieleen alkoi
punoutua itsemurhan ajatuksia. ”Itsemurha on ehkä ainoa teko, johon vielä ehdin
ryhtyä ja jonka ehdin saattaa päätökseen omasta tahdostani”, hän kiteyttää pohdintojaan.
Tähän hän lopulta päättää tilityksensä.
Sen jälkeen läsnäolijat alkavat suorastaan pilkata
Ippolitia. Myötätuntoinen on ehkä vain ruhtinas Myškin mutta hänkin on lähinnä
hämillään. Vaaditaan, että Ippolitin on luovutettava aseensa pois.
Sitten Ippolit yllättäen toteuttaa uhkauksensa, mutta ase ei
laukeakaan. Nousee yleinen hälinä. Ippolit yrittää hysteerisenä selittää, että
teko ei ollut tahallinen vaan hän oli vahingossa unohtanut laittaa panoksen.
Samassa hän menettää tajuntansa.
Tapahtuman jälkeen ruhtinas Myškin juttelee Ippolitin
tapauksesta nuoren neidon (ja morsianehdokkaansa) Aglaja Jepantšinan kanssa,
jolle Ippolit oli pyytänyt toimittamaan kirjoittamansa tilityksen. Aglajan
mielestä Ippolit toimi täysin tietoisesti, ei hän halunnutkaan onnistua
teossaan. Aglaja epäilee, että Ippolit
järjesti ampumiskohtauksen saadakseen hänet kiinnostumaan tilityksestä. Eli
kysymyksessä on ollut nuorille niin luonnollinen huomion puute. Itse asiassa
ruhtinas Myškin päätyy samaan todeten luontevasti mieleen tulevan motiivin: ”Hän
varmaankin halusi, että kaikki kokoontuisivat hänen ympärilleen ja sanoisivat,
että he rakastavat ja kunnioittavat häntä suuresti ja että kaikki pyytäisivät
häntä hartaasti jäämään eloon.”
Tulkitsen itse niin, että yhtenä osatekijänä on myös
kuoleman pelko. Se pääsi miehen sisimmässä liikaa pinnalle.
Kokoavasti totean vielä, että Ippolit Terentjev uskoo
elämään. Hän katsoo, että Jeesus pystyi herättämään Lasaruksen ja Jairuksen
tyttären kuolleista ja nämä saattoivat jatkaa maanpäällistä elämäänsä. Molemmat
kuitenkin kokivat aikanaan luonnollisen kuoleman. Myös Jeesus itse koki
kuoleman eikä ollut mahdollista, että hän olisi voinut jatkaa elämää siinä
kidutetussa ruumiissaan. Hän ei kuitenkaan sulje pois elämän mahdollisuutta
kuoleman jälkeen, mutta se on sitten aivan toisenlainen olotila, jota emme voi
tietää ja jonka todellisuudesta emme voi nyt olla osallisia.
 |
| Paolo Veronesen maalaus Jairuksen tyttären kuolleista heräämisestä |
Terentjevin henkilöhahmon kautta paljastuu Dostojevskin
näkemys, jonka mukaan ikuisuus on läsnä ihmisen elämässä. Kuolema on siihen
nähden toissijainen ilmiö. Ippolit halusi sairastuttuaan tehdä vielä jotakin
hyvää. Se oli merkkinä elämän kunnioituksesta.
Ivan Jevlampijev toteaa, että Ippolit on tavallaan
dostojevskiläinen ”Hamlet”. Kysymys Ollako
vai eikö olla? voisi sopia hänen suuhunsa. Häntä pidetään Riivaajien Aleksei Kirillovin
esihahmona. Kirillovin henkilössä viedään eteenpäin Terentjevin nostamia
kysymyksiä. Ja hän nousee lopulta uudeksi Kristus-hahmoksi, joka päätyy
ampumaan itsensä todentaakseen sanomansa. Kirillov on myös Ippolitin tapaan
hieman rujo henkilöhahmo, näin ollen sopiva kirjailijan itsensä
äänitorveksi.
RIIVAAJAT (1972): NIKOLAI
STAVROGIN, ALEKSEI KIRILLOV
Riivaajat on ainakin minulle vaikeaselkoinen romaani. Luin
sen joskus opiskeluaikoina ja lienen tehnyt siitä jonkin harjoitustyönkin.
Kuitenkin kun jokin aika sitten luin sen uudelleen, se avautui minulle aivan
toisella tavalla. Mitä tarkemmin olen sitä nyt lueskellut, sitä
kiinnostavammaksi se käy.
Nykyisin sen avainjaksoihin katsotaan kuuluvan luku Tihonin luona, jossa Nikolai Stavrogin
keskustelee munkki Tihonin kanssa ja tulee paljastaneeksi haureudentekonsa
alaikäisen tytön kanssa. Se lukuhan sensuroitiin ilmestyessään ja on lisätty
sinne vasta joskus 1920-luvulla. Nähtävästi ensi kerran lukiessani en ole
siihen edes tutustunut, vaikka se on suomennoksessa nähtävästi jo ollut, mutta
laitettu erilleen romaanin loppuun. Todettakoon, että minulla on vuonna 2010
julkaistu venäjänkielinen versio, josta puuttuu tuo luku kokonaan. Onkohan
haluttu suojella nuoria lukijoita? Onhan ilmiselvää, että Dostojevskin
tuotantoa lukevat ensi sijassa koululaiset ja opiskelijat.
Idea romaaniin Dostojevskilla syntyi hänen asuessaan
Dresdenissä 1869-70. Elämässä oli paljon vastuksia. Ensimmäinen lapsi oli
kuollut, toinen lapsi sairasteli paljon, samoin jälleen raskaana ollut vaimo.
Ja kirjailijan itsensä sairaskohtaukset olivat tulleet pahemmiksi. Lisäksi Idiootin saama huono vastaanotto
katkeroitti. Koti-ikäväkin vaivasi, ja sitä hälventääkseen hän kävi kirjastossa
lukemassa venäläisiä lehtiä. Siellä hän
luki pikku-uutisen ylioppilas Ivanovin murhasta. Kyseessä oli poliittinen
murha. Ivanov oli kuulunut Sergei Netšajevin
johtamaan anarkistiseen vallankumousliikkeeseen. Miesten välille oli tullut
erimielisyyksiä johtaja, mistä syystä hänet murhattiin. Dostojevski alkoi
uutisen luettuaan kehitellä ajatusta uudesta romaanista. Sitten aikanaan valmistuttuaan
se oli kokenut monenmoisia muodonmuutoksia.
Riivaajat ei ole
kuitenkaan poliittinen romaani. Sen päähenkilöt tosin kuuluvat anarkistiseen
vallankumousjärjestöön, jonka tehtävänä on saada pikkukaupungissa aikaan kaaos
ja levittää sitten epäjärjestystä ympäri valtakunnan. Romaani on luonteeltaan
moraalis-eettinen. Siinä käsitellään myös uskonnollisia teemoja ja Dostojevski
itse kuvasikin sitä uskonnolliseksi romaaniksi. Kirjailija on tarkoittanut sen
varotukseksi.
Romaanin yhtenä mottona on Raamatun kohta Luukkaan
evankeliumin 8. luvusta (jakeet 32 - 36), jossa kerrotaan riivaajien valtaan
joutuneesta miehestä, jonka Jeesus parantaa ajaen riivaajat sikalaumaan.
Igor Volginin keskusteluohjelmassa Riivaajia kuvataan romaaniksi venäläisen
yhteiskunnan ja venäläisen sielun sairaudesta. Se on kuin laboratorio
kaaoksesta, jonka pieni ryhmä saa pikkukaupungissa aikaan. Uhkana on, että tuo
kaaos voi nousta koko maahan. Kyse on siitä, että ääriajatteluun
suuntautuneessa liikkeessä tilanne voi päästä käsistä.
Riivaajat on erotettava pirusta. Pirulle on aina olemassa
yksi vastavoima. Sen sijaan riivaajat ovat pikkuvoimia, jotka voivat muuttaa
yksittäisen aatteen salakavalasti sisältäpäin. Ne levittävät lonkeronsa
kaikkialle ja kääntää aatteen alkuperäisen tarkoituksen ylösalaisin. Ja nuo
pienenä voimana lähtenyt aate voi saada yhteiskunnassa ison vallan. Eivätkä
riivaajat toimi pelkästään yhteiskunnan rakenteissa ja poliittisissa
liikkeissä, ne toimivat myös ihmisen sisällä ja voivat saada tuhoa aikaan.
Tässä yhteydessä mieleen tulee vuoden 1917 jälkeiset
tapahtumat. Ne kertovat, että Dostojevskin varoituksesta ei otettu vaarin. Mutta romaanin sanomaa ei saa rajoittaa
syntyaikaansa. Yhtä lailla se voi olla varoituksena meidän ajallemme.
Romaanissa esiintyvän anarkistisen vallankumousliikkeen
toiminta lähtee kehittymään kaoottiseen suuntaan. Liikkeen johtaja Pjotr Verhovenski on
ulkoisesti sosiaalinen ja sanavalmis nuori mies, jonka poliittinen sanomansa on
raju. Hän haluaa tuhota vanhan järjestyksen keinoja kaihtamatta. Hän osoittautuukin
kylmäveriseksi tunteettomaksi toimijaksi – murhamieheksi, joka ei säästä edes
kavereitaan.
…
Verhovenskin rinnakkaishahmona on Nikolai Stavrogin, jonka
tämä haluaa vetää tiiviimmin mukaan liikkeen toimintaan. Hänessä on
Verhovenskin mielestä liikkeen kasvun mahdollistavaa ulkoista habitusta.
Ulospäin hän näyttää sankarilta. Hän on komea, aina hyvin pukeutunut ja
seurallinen hurmuri. Stavrogin jää kuitenkin lopulta liikkeen toiminnasta
varsin irralliseksi. Hän on tavallaan Arkadi Svidrigailovin rinnakkaishahmo.
Samankaltaisuuksia on paljon aina sitä myöten, että hän on sortunut lapsen
seksuaaliseen hyväksikäyttöön (Svidrigailovin tapauksessa puheet ovat tosin
vain huhuja).
Lisäksi molemmilla on väkivaltaan viittaavia refleksejä. Stavroginin loppukin
on hyvin samankaltainen kuin Svidrigailovilla. Molemmat keksivät edessä olevaan
itsemurhan peitetarinaksi matkan. Toinen lähtee Amerikkaan, toinen Sveitsiin.
Stavrogin kirjoittaa vielä ennen lähtöään eräälle naiselle kirjeen, jossa
pyytää tätä seurakseen. Nainen suostuu, mutta matka tyrehtyy, kun mies hirttäytyy.
Stavroginin lapsuus ja nuoruus oli vaikea. Hän kuitenkin
pääsi eteenpäin ja menestyi. Ennen saapumistaan romaanin tapahtumiin hän oli kuitenkin
jo ryvettynyt noissa seikkailuissaan ja joutunut erilaisiin konflikteihin. Hän
oli osallistunut mm. kahteen kaksintaisteluun, joista hänet kylä tuomittiin
niin, että hän menetti sotilasarvonsa. Hän kuitenkin kunnostautui Puolan
kapinan kukistamisessa niin hyvin, että vapautui tuomioista ja alkoi sen
jälkeen lähestyä kapinallisia.
 |
| TV-sarjan Stavrogin |
Luku ”Tihonin luona” paljastaa Stavroginin persoonan koko
totuuden. Tihon on munkki, jonka luo hän menee muka ripittäytymään. Siellä hän
kertoo munkille suhteestaan alaikäiseen tyttöön (11 – 14-vuotias). Loppujen
loipuksi Stavrogin ei pyrikään katumaan. Hän on mennyt munkin luokse vain
testatakseen kirkon anteeksiannon rajoja, kuin ilkeilymielessä.
Se mitä Stavrogin on hänen kanssaan tehnyt, jää epäselväksi.
Hän itse ei myönnä tehneensä mitään vakavaa. Todennäköisesti suhde ei ole
edennyt raiskaukseen asti. Jonkin asteiseen insestiin hän kuitenkin tytön
kanssa syyllistyi. Tytön maailma romahti. Stavrogin oli ollut hänelle jonkinlainen
pelastaja, sillä mies oli nähnyt tytön äidin lyövän tyttöä. Kun tyttö sitten
puhekykynsä menettäneenä alkaa käyttäytyä Stavroginia kohtaan uhmaten, tämä lyö
tyttöä. Pian sen jälkeen tyttö hirttäytyy. Hän on toimissaan ristiriitainen,
kaksinaamainen.
Yllä mainitsemassani tv-keskustelussa kysytään: Mitä
sellainen tekee poliittisen liikkeen henkisenä johtajana, jolla ei ole lainkaan
omaatuntoa ja joka ei ymmärrä eroa moraalisesti oikean ja väärän välillä? Hän
yrittää ohjata ja neuvoa muita, mutta itse on moraalisesti läpeensä mätä.
Romaanin henkilöhahmoihin liittyy eräs mielenkiintoinen
seikka. Verhovenskin hahmon esikuvana
todellisuudessa on tuo yllä mainitsemani, ylioppilas Ivanovin murhauttanut
Sergei Netšajev. Hän oli itse asiassa maaorjanaisen avioton lapsi, joka tosin
adoptoitiin. Romaanissa sekä Verhovenski että Stavrogin ovat käytännössä
eläneet ilman isää. Toki myös Verhovenskin isä esiintyy romaanissa - kaiken
lisäksi vielä jonkinlaisena aatteellisena esikuvana - mutta käytännössä poika
on kasvanut ilman häntä. Stavrogin on kasvanut isättömänä, mutta Verhovenskin
isä on toiminut hänen kotiopettajanaan. Stavrogin on hänelle oikeastaan
läheisempi kuin oma poikansa. Kuitenkin voi päätellä, että tuo kaaosta luovan
liikkeen taustalla ovat isättöminä kasvaneet nuoret miehet. Sillä on voinut
olla osaltaan vaikutuksensa.
Kolmanneksi lenkiksi tuohon voisi liittää Ivan Shatovin,
jonka esikuvana on Netšajevin murhauttama ylioppilas Ivanov. Shatov on maaorjan
poika, joka on myös saanut oppinsa Verhovenskin isältä. Varsi juurettomana hän
on kasvanut. Sittemmin hän hylkää Verhovenskin ryhmän ja ryhtyy slavofiiliksi.
Riivaajien maailmassa ihmiset ovat ajautuneet pois elämänsä
alkuvoimasta. Heistä on tullut todellisuudesta irrallisia, juurettomia. He
eivät tee työtä, ovat tekevinään jotain muuta. Esimerkiksi Aleksei Kirillov on
ammatiltaan siltainsinööri. Kun kaupunkiin rakennetaan siltaa, ei edes
ajatella, että hän voisi olla sitä rakentamassa.
Romaanin tapahtumien edetessä kohti loppuaan saa Ivan Shatov
- tuo yllä mainittu entinen vallankumouksellinen - myöhään illalla yllättävän
vieraan. Hänen luokseen saapuu entinen
vaimo Marie, kaiken lisäksi viimeisillään raskaana. Shatov tekee kaikkensa
hänen eteensä vaikka on täysin varaton, vailla työtä. Hän saa keskiyöllä
hankittua kätilön apuun. Shatov on hermostunut kuin olisi lapsen oikea isä. Synnytys
on kivulias, mutta Marie synnyttää terveen poikalapsen. Äiti jää lepäämään.
Kätilö lohduttaa, että kyllä lapselle löytyy paikka orpokodissa. Shatov
suutahtaa ja vastaa lujana, että hän aikoo huolehtia siitä itse.
Jonkin ajan kuluttua vaimo kiroaa miehelle huulet vavisten
Stavroginia, lapsen isää. Hän syöksyy entisen miehensä kaulaan ja suutelee. Nyt
hänelle näyttää Stavroginin petturuuden jälkeen löytyvän uusi turva.
Tulee herkkä kohtaus, jossa pari alkaa suunnitella uutta
elämää. Naapurina asuvan Kirillovinkin
hän mainitsee.
”Shatov puheli hänelle
Kirillovista, siitä miten he nyt aloittavat elämänsä ’uudelleen ja ikuisiksi
ajoiksi’, puhui Jumalan olemassaolosta, siitä että kaikki ovat hyviä…
Innoissaan he ottivat pienokaisenkin uudelleen tarkasteltavaksi. – Marie, hän
huudahti pidellen lasta käsissään, - eivätkö olekin lopussa vanhat houreet,
häpeä ja haaskat? Nyt ryhdytään tekemään työtä ja lähdetään uutta tietä pitkin
kolmestaan, niin, niin…!”
Todellisuus ei ole kuitenkaan ruusuinen. Pian tämän
jälkeen liikkeen mies tulee noutamaan Shatovia. Tämän on tarkoitus luovuttaa
metsään piilotettu painokone takaisin vallankumouksellisten haltuun. Siellä
metsässä Verhovenski ampuu Shatovin omakätisesti. Vaikka eräät yrittävät
vakuutella miehelle, että vaimo on palannut tämän luokse, tunteeton Verhovenski
vain ilkkuu, ei kuuntele vaan toimii kylmäverisesti omien periaatteittensa
mukaan. Ruumis upotetaan lampeen. Pian sen jälkeen ystävä Kirillov
allekirjoittaa murhasta valheellisen tunnustuksen ja ampuu itsensä. Ei päässyt
Shatovin uusi elämä alkua pitemmälle.
…
Kirillovin hahmo on minulle selkeästi ollut haastavinta
ymmärtää ja tunnustan, että Riivaajia
ja varsinkin Kirillovin aatteellisia kysymyksiä pohtiessani koko
kirjoitusprosessini jämähti pitkäksi toviksi paikalleen. Jo ihan
konkreettisesti ottaen olen joutunut ristiriitoihin, kun olen verrannut
oivalluksiani siihen, miten häntä on yleisesti luonnehdittu. Hänestä ensinnäkin
on tavanomaista todeta, että hän on ateisti, joka asettaa itsensä jumalaksi ja
osoittaakseen sen todeksi päättää tehdä itsemurhan. Toisaalta ristiriitoja
aiheuttaa se, että hän kuitenkin näyttää uskovan, vieläpä syvästi. Onhan siellä
sellainenkin kohtaus, jossa hän julistaa Fedka-pakkotyövangille kristinuskon
perusteita. Kirillov tuntuu olevan kaukana ateismista, vaikka tosin eräissä
kohdin voi sanamuotojen perusteella tehdä myös toisenlaisia päätelmiä.
Kirillovia on usein myös leimattu mielenvikaiseksi, joka julistaa
itsensä jumalaksi ja murhaa itsensä hulluuden tilassa. Myös hänen vajavaisen
kielenkäyttönsä sanotaan tätä vahvistavan. Hän ei pysty ilmaisemaan kokonaisia
lauseita, mikä tosin pitää paikkaansa kuin osittain. On tilanteita, joissa hän
kykenee ilmaisemaan itseään aforistisen tyylikkäästi. Jevlampijev kuvaa Kirillovia
venäjän kielen sanalla ”jurodivyj” (юродивый), joka suomennetaan
ilmaisulla ’Jumalan tähden houkka’. Se on tosin vain vertauskuvallinen lisämääre,
jolla luonnehditaan hänen moninaista olemusta.
Kirillov ei itse osaa selittää omia ongelmiaan venäjän kielen käytössä,
mutta romaanissa vihjataan kuitenkin hänen elämänkokemuksiinsa ulkomailla (mm.
Amerikassa). Samoin Stavroginin ja Verhovenskin toiminnalla on vaikutuksensa.
Jotain järkyttävää hänelle on tapahtunut, kun siltainsinööriksi opiskelleesta
miehestä tulee omalaatuinen itsensä ”jumalaksi” julistava mystikko.
Jevlampijev katsoo, että Kirillovin puheesta kuuluu
kirjailijan oma ääni, ja nimenomaan silloin, kun tämä ilmaisee ajatuksiaan
selkeästi. Hänet siis voi laittaa samaan nippuun Ippolit Terentjevin kanssa.
Lukiessani joskus muinoin opiskeluaikanani Riivaajia, tunsin erityistä vetoa juuri
Kirilloviin. En tuolloin asioita kovin syvällisesti jäänyt pohtimaan, mutta
hänen henkinen erilaisuutensa ja hänestä ainakin romaanin alkupuolella huokuva
tasapainoisuutensa teki vaikutuksen. Toki
olin sitten pettynyt itsemurhaan ja varsinkin siihen, kun hän suostui
ennen itsemurhansa toteuttamista Verhovenskin pyyntöön ja allekirjoitti
tunnustuksen, että hän oli muka murhannut pitkäaikaisen ystävänsä Ivan
Shatovin.
…
Stavroginin ja Kirillovin uskoa voi vertailla kahden
romaanista löytyvän väitteen kautta. Stavroginin uskosta Kirillov toteaa
Verhovenskille näin:
”Jos Stavrogin uskoo, niin hän ei
usko, että uskoo. Jos taas hän ei usko, niin hän ei usko, ettei usko.”
Toisessa tilanteessa Stavrogin toteaa Kirilloville
seuraavaa:
Jos teille
selviäisi, että te uskotte Jumalaan, niin te myös uskoisitte; mutta koska ette
vielä tiedä, että uskotte Jumalaan, niin te ette usko.
Tämä on pientä sanaleikkiä mutta kyllä sieltä jokin ydin
löytyy. Stavroginilta tuntuu puuttuvan voimaa uskoon. Sen sijaan Kirillovin
ongelma on, että hän vaatii uskolleen syvempiä perusteluja. Näitä perusteluja
hän ei ole kuitenkaan löytänyt. Jevlampijevin mukaan Kirillov ”joutuu lopulta
toteamaan, ettei mitään absoluuttisia perusteluja voi ollakaan”.
Kirillov ilmaisee selvästi, että hän EI usko
kuolemanjälkeiseen ylösnousemukseen. Ippolit Terentjeviin verrattuna hän on
mennyt pitemmälle. Ippolit päättää sulkea sen kysymyksen pohdiskelujensa
ulkopuolelle, koska me emme voi tietää, mitä kuoleman jälkeen ihmiselle
tapahtuu. Kirillov kuitenkin toteaa selvin sanoin, että Jeesus ja hänen
vierellään uskonsa tunnustanut ryöväri saavat ristillä surmansa.
Kirillov julistaa toisenlaista uskonkäsitystä. Hän ei torju
ikuista elämää, hän uskoo ikuisuuteen maisessa elämässä. Tällöin kuolemasta ei
tule vain toissijainen elämään nähden vaan se menettää Kirillovin mukaan
merkityksensä. Jumala on ihmisen sisällä, se ilmenee harmoniana. Jumala on
hänelle yhtä kuin ikuisuus (Jevlampijevin mukaan). Alla on lainaus Kirillovin
puheesta. Sinä ihminen löytää sisältään
ikuisuuden tunteen:
”Kirillov havahtui ja alkoi
yhtäkkiä puhua aivan ymmärrettävästi, sujuvammin kuin koskaan aikaisemmin… - On
sekunteja, niitä on kerrallaan kaiken kaikkiaan viisi tai kuusi, jolloin te
tunnette ikuisen, täydellisesti saavutetun harmonian läsnäolon… Tuo tunne on
selkeä ja kiistämätön. Äkkiä te ikään kuin aistitte koko luonnon ja samassa
sanotte: niin, se on totta.”
Todetaan ristiriidan lisäämiksi, että tuosta
syvähenkisyydestä palataan nopeasti arkeen. Kirillov kertoo näkynsä naapurilleen
Shatoville, joka tuntee miehen hyvin, sillä uskomailla oleillessaan he olivat
läheisiäkin ystäviä. Shatov palauttaa Kirillovin arkeen todeten, että
tuollaiset kokemukset liittyvät alkamaisillaan olevaan kaatumatautikohtaukseen
ja kehottaen tätä olemaan varuillaan. Dostojevskihan sairasti kaatumatautia ja
hänellä oli elämässään samanlaisia elämyksiä. Shatovilla on tuona hetkenä muita
huolia, kun vaimon synnytys on alkamassa.
Näen itse tuossa Shatovin sarkasmissa myös Dostojevskin
välillä yllättävää huumoria, jolla saatetaan vinoilla kirjailijan aikana muotiin
nousseelle spiritismille ja siihen liittyville yliluonnollisille kokemuksille. Hän on
arvostellut näitä aikansa liikehdintöjä päiväkirjoissaan.
Ikuisuuden teema on kuitenkin omalla painollaan romaanissa
mukana. Kirjailija kehittää ajatusta edelleen kertomuksessaan Naurettavan ihmisen uni (ks. alla).
Amerikkaan liittyen minulla nousi mieleen erikoinen
rinnastus. Nimittäin Rikoksessa ja rangaistuksessa Svidrigailov päättää
matkustaa ”Amerikkaan”. Hän hyvästelee ihmisiä ja kertoo aivan vakavissaan
olevansa lähdössä ulkomaille. Sitten hän kuitenkin ampuu itsensä. Amerikka on
hänelle eräänlainen toinen maailma, kuin unelmien täyttymys. Riivaajissa Kirillov ja Shatov ovat
asuneet Amerikassa. Heillä on sieltä hyvin karvaita kokemuksia. He joutuvat
kovasti tekemään töitä mutta ovat lopulta kuitenkin aivan puilla paljailla.
Loppujen lopuksi Stavrogin lahjoittaa heille sitten sen verran rahaa, että he
voivat palata sieltä Eurooppaan. Miehet jäävät tästä kiitollisuuden velkaan
Stavroginia kohtaan.
Sekä Kirillov että Shatov eivät ole enää samoja ihmisiä
Amerikasta palatessaan. Jokin heissä on muuttunut. Tässä valossa tulevat
Kirillovin päätelmät ikuisesta elämästä uuteen valoon. Kirillov on tavallaan
kokenut sen, mitä Svidrigailov lähti kokemaan. Tuon kokemansa jälkeen hän ei
enää usko kuoleman jälkeiseen ikuiseen elämään. Hänelle olevaista on vain
mainen elämä, jossa siis ikuisuus on läsnä.
…
Kirillovin itsemurha on hankala kysymys. Romaanin
alkupuolella hän pohtii kysymystä, mikä estää ihmisiä tekemästä itsemurhia.
Tässä tilanteessa Kirillovin kieli on katkonaista ja siksi ajatus epäselvää. Se
saattaa kertoa vain siitä, että Kirillovin näkemys on vasta muotoutumassa. Kirillov toteaa, että itsemurhan esteenä voi
olla kaksi asiaa, ”toinen hyvin pieni, toinen hyvin suuri”. ”Mutta myös pieni
on hyvin suuri”, hän jatkaa. Pieneksi syyksi hän mainitsee kivun. Nimenomaan
ne, jotka suunnittelevat itsemurhaa täysissä järjenvoimissaan, pelkäävät
fyysistä kipua. Esimerkkinä Kirillov mainitsee, että jos iso kivi on putoamassa
päähän, ihminen on kauhun vallassa. Toinen suurempi syy, on epätietoisuus
siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Kirilovin keskustelukumppani ajattelee,
että ihminen pelkää rangaistusta, minkä ihminen voi kuoleman jälkeen saada.
Kirillov ei kuitenkaan tarkoita sitä. Hän tarkoittaa, että ihminen ei voi
tietää, mitä kuoleman jälkeen voi odottaa. Kuolemanjälkeinen elämä voi olla
vielä kauheampaa kuin mainen elämä. Nämä ovat Kirilloville kuitenkin ihmisten
ennakkoluuloja.
Miksi Kirillov tekee itsemurhan? Se on pitkä kysymys
pohdittavaksi. Yritän tiivistää. Kirillov haluaa osoittaa elämän merkityksen.
Ihminen on oman elämänsä herra. Hän haluaa voittaa itsemurhan esteenä olevan
kivun ja pelon. Hän haluaa itsemurhallaan korostaa elämän merkitystä. Tässä
yhteydessä Kirillov toteaa nostavansa itsensä jumalaksi. On huomattava, että
romaanissa käytetään tässä yhteydessä pientä alkukirjainta: ”Joka voittaa kivun
ja pelon, hänestä tulee jumala”.
Itsemurhansa ympärillä on paljon tapahtumia, joista tulee
selkeitä yhtymäkohtia Jeesuksen viimeisille päiville ennen
ristiinnaulitsemista. Niitä on myös kuoleman hetkenä. Näillä yhteyksillä
halutaan korostaa Kirillovin yhteyttä Kristukseen. Hän on eräänlainen uusi
Kristus, jonka tehtävä on vapauttaa ihmiset elämään. Jevlampijen mukaan Dostojevski halusi romaania
hahmotellessaan kehittää Kirillovista jatketta Idiootissa esiintyvälle ruhtinas Myškinille. Myškin on eräänlainen
”maanpäällinen Kristus”. Kirillovin hahmoa oli määrä kehittää enemmän ”uuden
Kristuksen” suuntaan.
Myškinissa ja Kirillovissa on paljon samankaltaisia
piirteitä. Kirillov esiintyy suorana ja jalomielisenä ihmisenä, joka
sairaalloisesti reagoi kaikkeen valheelliseen ja halpamaiseen. Hän on Myškinin
tavoin melkein kyvytön kokemaan ihmisiä kohtaan negatiivisia tunteita. Hän
suhtautuu lämminsydämisesti ja suopeasti melkein jokaiseen, joka tulee
pyytämään häneltä jotakin. Jopa siinä tapauksessa, kun Shatov tulee kertomaan
vaimonsa synnyttävän, hän valittelee, ettei kykene toimimaan kätilönä, vaikkei
Shatov häneltä kätilöapua pyydäkään.
Romaanissa mainitaan muutaman kerran Kirillovin lapsenomainen välitön
hymy, joskus hänen kerrotaan punastuvan, hän osoittaa kärsivällisyyttä vastenmielisiäkin
ihmisiä kohtaan. Kirillov pitää lapsista, hänet tavataan kerran leikkimässä
vierailulle tulleen pikkutytön kanssa. Lisäksi Kirillovilla on Myškinin tapaan
kyky havaita muiden ihmisten piilossa olevia sielun liikkeitä, tämä tulee ilmi
mm. keskustelussa Nikolai Stavroginin kanssa kaksintaistelun jälkeen.
Olen Kirillovin itsemurhaan liittyen vielä ymmällä.
Tulkitsen romaania niin, että allekirjoittaessaan Verhovenskille tunnustuksen
Kirillov on joutunut riivaajien valtaan. Siis ne vaikuttavat hänessä samoin
kuin Verhovenskin ”netšajevilaiseen” anarkistisessa liikkeessä ja ylipäänsä
romaanin muissakin tapahtumissa.
Menen seuraavaksi itsemurhan kuvaukseen. Kuoleman kamppailu
kuvataan siinä kaikessa raakuudessaan. Vaikka Kirillov on pohtinut kuoleman
filosofiaa perusteellisesti, sen kohtaamisessa tulevat kuitenkin pelot pintaan.
Hän joutuu kohtaamaan kuoleman kauhukuvat kasvokkain. Tässäkin voi löytää
yhtenevyyksiä Jeesuksen ristinkuolemaan.
Kirillovin on määrä tehdä se yksin toisessa huoneessa. Hän
on rynnännyt huoneeseen ja sulkenut oven. Verhovenski odottaa toisessa
huoneessa. Aikaa kuitenkin kuluu eikä laukausta kuulu. Hän ottaa varmuuden
vuoksi oman revolverinsa esiin. Tulee hetki, kun kärsivällisyys menee ensi
kerran. Verhovenski yrittää avata ovea, Kirillov hyökkää häntä kohti raivon vallassa.
Verhovenski sulkee pelästyneenä oven. Taas kuluu pitkä aika. Viimein hän
päättää taas mennä huoneeseen ja on jo valmiina laukaisemaan, jos Kirillov
hyökkää kimppuun tai ampuu häntä kohden. Mutta hän ei näe huoneessa ketään,
siellä on täysi hiljaisuus. Hän löytää Kirillovin nurkasta seinän ja kaapin
välistä.
”…seisoi
kauhistuttavan kummallisesti – liikkumatta, ojentautuneena, kädet tiiviisti
kylkiä pitkin, pää koholla ja kiinteästi nojaten takaraivoaan seinään aivan
nurkassa, kuin toivoen piiloutuvansa sinne, kokonaan häkeltyneenä.”
Hetkeen ei tapahdu mitään. Sitten Verhovenski menettää
malttinsa:
”hän syöksähti
paikaltaan, alkoi huutaa ja… hyökkäsi kauhistuttavalle paikalle. Mutta tultuaan
aivan lähelle hän pysähtyi taas kuin naulittuna…”
Nähdessään Kirillovin ilmeen hän on yhä enemmän kauhuissaan.
”…tuo olento
hänen huudoistaan ja raivoamisestaan huolimatta ei edes liikahtanut, ei
hievahtanutkaan, yksikään jäsen ei liikahtanut – se oli kuin kivettynyt tai
vahakuva. Kasvojen kalpeus oli luonnoton, tummat silmät liikkumattomat ja ne
tuijottivat johonkin kaukaiseen pisteeseen.”
Verhovenski tutkii kynttilän valossa kasvoja tarkemmin.
Hänen tekisi mieli kärventää niitä tulella. Hän alkaa täristä, tarttuu kiinni
itsemurhaajan olkapäähän. Sitten silmänräpäyksessä tapahtuu jotain, jota hän ei
ehdi tajuta. Kirillov taivuttaa äkkipikaisesti päätään, kynttilä lentää
lattialle ja sammuu. Hän tuntee kipua pikkusormessa, johon Kirillov on iskenyt
hampaansa. Hän on paniikissa ja lyö Kirillovia kaikin voimin revolverillaan.
Hän pakenee huoneesta. Kirillov jää sinne, tämän suusta ”sinkoilee karmeita
kirkaisuja”, jotka toistuvat ja toistuvat. Sitten kuuluu laukaus. Kynttilä on
sammunut ja huoneessa on pilkkopimeää. Hän muistaa nähneensä hyllyllä
tulitikut, löytää ne ja onnistuu sytyttämään kynttilän. Kipu Kirillovin
puraisemassa sormessa yltyy. Hän löytää Kirillovin ruumiin.
”Laukaus oli suunnattu oikeaan
ohimoon, ja luoti oli tullut ulos vasemmalta puolelta lävistettyään pääkallon.
Näkyi veren pärskeitä ja ulosvuotaneita aivoja.”
Hän asettaa kynttilän pöydälle ja varmistuttuaan, ettei se
voisi saada aikaan tulipaloa jättää sen palamaan. Hän vilkaisee pöydällä olevaa
Kirillovin itsemurhaviestiä, jossa tämä tunnustaa murhanneensa Shatovin, hän
hymähtää ”kaavamaisesti” ja poistuu talosta peittäen jälkensä huolellisesti.
Ollessaan kuoleman kanssa kahden Kirillov
kohtaa kauhun hetkiä. Tuo edeltävä huuto rinnastuu Jevlampijevin tulkinnassa
Kristuksen kuolonhuutoon. Ylipäänsä Kirillovin elämän viime hetkiin liittyy
paljon tapahtumia, jotka muistuttavat Kristuksen viime hetkiä.
 |
| Glazunovin maalaus |
BOBOK (Kirjailijan päiväkirja 1873)
Pienessä kertomuksessa Bobok (vuosi 1873) ympäröivästä
elämänpiiristä irralleen joutunut päähenkilö seikkailee hautausmaalla ja
tutustuu siellä vainajien elämään. Kyseessä on hirtehishumoristinen tarina,
jonka tavoitteena on hälventää kuoleman ja elämän rajaa. Minusta kertomus kuitenkin
lähinnä pureutuu olemassa olevaan todellisuuteen. Siinä täysin harmittomasti
kieroillaan vallitsevalla ihmisten arvohierarkioille ja ns. parempien ihmisten
vähättelylle alempia kohtaan. Kaikki
kuitenkin joutuvat kohtaamaan kuoleman.
Kertomus sai ilmestyessään aikalaistensa pilkan, mm.
kirkollisille ihmisille se ei ollut mukavaa luettavaa. Mutta tällainen
leikittely oli tarpeen. Sillä oli oma tehtävänsä. Ehkä hän myös pilkkasi tuon
ajan spiritistisiä ja muita kuoleman jälkeistä elämää korostavia muotiliikkeitä.
Kertomuksen nimi ”Bobok” tarkoittaa pikkupapua. Tässä sen tehtävä on kuitenkin kuvaa ääntä,
jonka ihmisestä lähtee, kun hänestä elämän viimeinen lanka katkeaa. Ja
kuolemahan tässä ei ole hetkellinen tapahtuma. Se on pitempi prosessi, joka
alkaa jo ihmisen vielä ollessa elossa ja jatkuu muutaman kuukauden vielä
hautauksen jälkeen. Kertomuksessa kerrotaan miehestä, joka eksyy eräänä
päivänään hautausmaalle. Ensin hän seuraa hautajaisia. Hän ei lähdekään
muistotilaisuuteen vaan jää vaeltelemaan hautausmaalle kirkon kupeessa. Siellä
hän sitten yllättäen alkaa kuulla kummaa keskustelua: jossakin pelataan
korttia. Vainajat ovat alkaneet elää hänen ympärillään. Monenlaista tallaajaa siellä kohdataan. Vainajat
yrittävät vielä pitää kiinni omasta yhteiskunnallisesta asemastaan, joka heillä
elämänsä aikana on ollut. Kuitenkin kaikilla elämä lopulta sammuu tuohon
”bobok-sykkeeseen”.
Kertomus löytyy suomeksi
kirjasta Valkeat yöt (Karisto
Oy, 2007) Eila Salmisen suomentamana. Kirjailijalla oli tapana kirjoittaa
päiväkirjaan kertomuksia ja siellä tämäkin juttu on alkuaan ilmestynyt.
KESKENKASVUINEN (1875)
Romaani Keskenkasvuinen
(Подросток)
ilmestyi vuonna 1875. Olen lukenut sen joskus vuosikymmeniä sitten. En muista
siitä paljoakaan. Ei se kuitenkaan ole minua sytyttänyt samalla lailla kuin
Dostojevskin muut suuret romaanit. Nyt joudun turvautumaan lähinnä toisen käden
tietoihin.
Romaanissa sivutaan samoja kysymyksiä kuin Riivaajissa. Aatteiden ristitulessa
henkilöt liikkuvat ja niihin kuuluu myös ateismi. Ja sielläkin on
vallankumouksellinen narodnikkien (https://fi.wikipedia.org/wiki/Narodnikit
) ryhmä, joka kantaa Dergatšovin nimeä.
Itsemurhan teema on mukana myös tässä romaanissa. Jätän
romaanin päähenkilön Arkadi Dolgorukin rauhaan, samoin kuin hänen todellisen
isänsä, tilanomistaja Andrei Versilovin ja hänen kaksijakoisen persoonansa.
Valaisen hieman aivan muuta henkilöhahmoa, joka kuuluu Dergatšovin ryhmään ja
on kanssakäymisessä ”keskenkasvuisen” nuorukaisen Arkadi Dolgorukin
kanssa. Kyseessä on mies nimeltä Kraft (http://www.fedordostoevsky.ru/works/characters/Kraft/
).
Kraftilla on päässään idea, jonka myötä hän päätyy tekemään
itsemurhan. Hänen mielestään venäläiset
on toisarvoinen kansa, jonka tehtävä on vain palvella jalompaa heimoa eikä
sillä kuulu olla itsenäistä roolia ihmiskunnan kohtaloissa. Hän tulee johtopäätökseen, jonka mukaan
vastedes venäläisten toiminta täytyy saada pysähtymään eli heiltä on
poistettava toimintaedellytykset. Samoja ajatuksia on ollut muuten yllä
mainitulla Versilovilla, mutta tämä ei ryhdy niin pitkälle vietyihin
johtopäätöksiin.
Krafin hahmon todellisena esikuvana on ollut mies nimeltä
Kramer (http://www.fedordostoevsky.ru/around/Kramer/
), josta Dostojevski oli kuullut tunnetulta asianajajalta A.F. Konilta(A.F. Koni ), joka on
minulle tuttu henkilö käsitellessäni taannoisessa kirjoituksessani 1800-luvun
vallankumouksellisten toimintaa. Kramer päätyi itsemurhaan ja selitti
itsemurhaviestissään motiiviaan rakkaudella Venäjän kansaa kohtaan, jonka
kuuluu kutsumuksenaan palvella ihmiskuntaa tuoreempien kansojen jalostamiseksi
eli tässä tapauksessa olla niille kuin ”lannoitteena”. Tässä ajatuksessa siis
venäläiset saavat todellisen orjakansan roolin.
KIRJAILIJAN
PÄIVÄKIRJASTA (VUODELTA 1876)
Looginen itsemurhaaja
Kirjailijan päiväkirjan kertomukset ja muut tekstit
värittävät keskeisesti tätä aihetta. Itsemurhan kysymyksiä hän pohtii
seikkaperäisesti. luoden ns. ”loogisen itsemurhaajan” käsitteen (vuosi 1876).
Hän on täysin konstruoitu materialistisen ihminen, joka päätyy murhaamaan
itsensä osoittaakseen oman tahtonsa voimaa ja ollakseen alistumatta
todellisuuden asettamiin rajoituksiin.
Loogista itsemurhaajaa
Dostojevski pitää hypoteettisena luomuksena eikä sellaiselle löydy hänen
mukaansa suoraa esimerkkiä. Monissa lukemissani teksteissä ”loogiseksi
itsemurhaajaksi” on nimetty niin Svidrigailov kuin myös Kirillov, vaikka he
kuitenkin uskovat Jumalaan. Looginen itsemurhaaja on sen sijaan täydellinen
ateisti, joka ei halua sopeutua mihinkään sellaiseen, joka Dostojevskin mukaan edellyttää
Jumalaa, esimerkkinä pyrkimys harmoniaan luonnon kanssa.
Lähimmäksi loogista itsemurhaajaa ajattelisin Keskenkasvuisessa mainittua Kraftia.
Riivaajissa Kirillov kyllä ottaa tämän aiheen eräässä
kohdassa esillä. Kirillovin mielestä ateistille on aatteellisesti epärehellistä
olla tekemättä itsemurhaa. Tällöinhän hän jättää kuolemansa jonkun toisen
käsiin.
Kaksi itsemurhaa
Samoihin aikoihin Dostojevski kirjoittaa kahdesta nuoren
naisen itsemurhasta, joiden tekijät edustavat vastakkaista yhteiskuntaryhmää.
Ensimmäisen hän katsoo syntyneen jostain tunnekuohun herättämästä
mielenjuonteesta. Hänen mielestään jotain kauheaa on hänelle täytynyt tapahtua
kun on sellaiseen päätynyt.
Dostojevskin mukaan itsemurhan tekijä oli 23-24-vuotias
”laajalti tunnetun venäläisen emigrantin” tytär, joka oli syntynyt ulkomailla.
”Verenperinnöltään venäläinen, mutta kasvatukseltaan ei oikeastaan lainkaan
venäläinen”, lisää Dostojevski päiväkirjaansa.
Itse asiassa kyseessä oli merkittävän venäläisen kirjailijan
ja kulttuurivaikuttajan Aleksandr Herzenin tytär. En sitä muuten tietäisi,
mutta päiväkirjojen suomentaja Olli Kuukasjärvi on sen lisännyt
viitteisiin. Ja kun tarkemmin tutkin,
niin paljastui hieman muutakin. Kyseessä oli tuolloin vielä nuori neito, vasta
17-vuotias. Dostojevskin omat tiedot ovat siis iän suhteen vääriä. Tyttö oli nimeltään Jelizaveta Herzen (1858 –
1875).
Dostojevskia on kiinnostanut muutamat yksityiskohdat. Hän on
pannut merkille kuolintavan: ”Hän kostutti vanun kloroformiin, kietoi sen kasvoilleen
ja paneutui maata.” Erityisesti häntä on järkyttänyt tytön jättämä viesti:
”Olen lähdössä pitkälle matkalle.
Jos se ei onnistu, niin kaikki kokoontukoot juhlimaan minun kuolleista
heräämistäni Clicquot’n kera. Jos taas
onnistuu, niin pyydän vain että minut haudataan vasta kun on aivan varmaa
että olen kuollut, koska on niin epämiellyttävää herätä arkussa maan alla. Se ei ole tyylikästä!”
Viesti oli kirjoitettu ranskaksi ja Clicquot viittaa
samppanjaan.
Dostojevski panee ensin merkille sanan ”tyylikäs” käytön.
Siinä on uhmaa ja kenties myös vihaa ja kiukkua. Dostojevskin mukaan naisen
motiivi jää hämärän peittoon. Ehkä hän oli vain kyllästynyt ”elämän
suoraviivaisuuteen”, kaikki oli vain alkanut painostaa. Hän kaipasi jo lapsesta
asti omaksuttuun elämäntapaansa ”jotain monimutkaisempaa”. Näin pohti siis
Dostojevski. Mutta wikipedian lähteen mukaan itsemurhalle oli kuitenkin
todellinen motiivi. Tyttö oli intohimoisesti rakastunut 44-vuotiaaseen mieheen,
muttei saanut osakseen vastarakkautta.
Siksi hän päätyi itsemurhaan.
Toinen tapaus on selkeämpi. Sen Dostojevski nostaa esiin
kuin vastapainona edelliselle. Hän
kertoo löytäneensä lehdestä pikku-uutisen, jonka mukaan köyhä ompelijatyttö oli
heittäytynyt alas neljännestä kerroksesta ”puristaen sylissään ikonia”. Tuo
yksityiskohta uutisen yhteydessä sai Dostojevskin miettimään:
”Se antaa
itsemurhalle jotenkin nöyrän ja alistuneen sävyn. Tyttö ei ilmeisesti lainkaan
kapinoinut eikä soimannut kohtaloaan, vaan elämä vain oli käynyt mahdottomaksi.
[…] …hän oli rukoillut lyhyesti ja kuollut.”
Tuo tyttö teki murhan epätoivoisena. Hän ei nähnyt mieltä
jatkaa maallista elämäänsä ja näki elämän sijasta ainoan toivonsa Jumalassa ja
kuoleman jälkeisessä elämässä. Hän turvautui uskoon.
Tuosta ensimmäisestä tapauksesta Dostojevski sai palautetta
ja siitä käydään kirjan sivuilla kansalaiskeskustelua. Joku kirjoittaja ihmettelee, miksi merkittävä
kirjailija ylipäänsä nostaa tuollaisia mitättömiä tapauksia esille.
Lähde:
Fjodor Dostojevski: Kirjailijan päiväkirja. Valikoiman
toimittanut ja suomentanut Olli Kuukasjärvi. Otava 1996. 184
NAURETTAVAN IHMISEN UNI (1877)
Parikymmensivuinen novelli Naurettavan ihmisen uni (Сон смешного человека) ilmestyi
aikoinaan kirjailijan päiväkirjoissa. Tämäkin novelli on suomennettu ja löytyy
samasta kokoelmasta kuin yllä mainittu Bobok
(Fedor Dostojevski, Valkeat yöt.
Karisto 2007).
Tämä on oikeastaan tässä pitkässä kirjoituksessani kuin
”sokerina pohjalla”. Siinä pelkistyy Dostojevskin antropologisen ajattelun
idea. Kirjailija on jatkanut aiheen käsittelyä ja siinä liikutaan hieman
konkreettisemmissa ympyröissä.
Se on novelli, jossa itsemurhaa hautova mies havahtuu
näkemänsä unen kautta löytämään elämälleen tarkoituksen. Hänen haaveilemansa
ylösnousu ei tapahdu kuoleman kautta, vaan se on konkreettinen ylösnousu
suoraan elämään. Elämä on ikuista ja ikuisuus on jo elämässä.
Mies on päättänyt tehdä itsemurhan. Hänellä on tapana
illalla kotiin kävellessään katsoa taivaan tähtiä ja tuona iltana eräs tähti
antaa miehelle viestin, että nyt on aika tehdä itsemurha. Samassa kuitenkin
pieni tyttö tarttuu miehen hihaan ja hokee hädissään ”äitiä” kuin apua pyytäen.
Tytöllä on todellinen hengenhätä eikä hän heti luovuta, vaikka mies yrittää
työntää tyttöä syrjään. Lopulta hän kuitenkin pääsee tytöstä eroon ja rientää
eteenpäin pannakseen täytäntöön oman tehtävänsä.
Mies on jo aikaisemmin hankkinut itsemurhan toteuttamiseen
revolverin ja hän istahtaa kotiin tultuaan pöydän ääreen, ottaa revolverin ja
asettaa sen eteensä. Ja alkaa samalla
miettiä tapaamaansa tyttöä:
”Jos kerran olin päättänyt, että
tänä yönä otan hengen itseltäni, niin minusta näin ollen kaiken maailmassa
olisi pitänyt olla vieläkin yhdentekevämpää kuin koskaan ennen. Minkä vuoksi
sitten minusta alkoi tuntua, ettei kaikki ollutkaan yhdentekevää ja säälin
tyttöä?”
Hän olisi laukaissut, mutta tyttö on edelleen mielessä.
Naapurissa korttipeliseurue pitää elämää ja kun siellä rauhoitutaan, hän
nukahtaa nojatuolille pöydän ääreen. Hän on usein nähnyt unia, esimerkiksi
veljensä on ilmestynyt tämän kuoleman jälkeen, mikä täsmää hyvin yllä kertomani
itsemurhaajien kokemuksiin.
Nyt sitten unessaan hän laukaisee suoraan sydämeen, vaikka
oli alun perin suunnitellut laukaisevansa ohimoon. Mies ei tunne kipua, hänen
yllensä vain laskeutuu pimeys. Hän kuvaa
maanneensa pitkin pituuttaan kovalla alustalla pystymättä tekemään mitään.
Hänet haudataan. Hän kuulee ympäriltään hälyä, kun
seinänaapurit huutelevat, mörisevät ja kimittävät. Hän makaa sitten maan alla
liikkumatta tuntien ruumiissaan maan kosteuden ja kylmyyden. Arkun kannen läpi
alkaa tippua vesipisaroita, ensin yksi, jonkin ajan kuluttua toinen ja niin
edelleen tihentyvässä tahdissa. Hän alkaa tuntea fyysistä kipua. Hän alkaa
huutaa kuvittelemalleen Kaikkivaltiaalle.
Sitten hän vaikenee. Jonkin ajan kuluttua hänet nostetaan haudasta, hän
huomaa saavansa näkönsä takaisin. Ja hän lentää avaruudessa, joku olento
kuljettaa häntä.
Lopulta hän löytää itsensä vieraalta tähdeltä, vieraasta
maasta. Näky on paratiisimainen, päivä paistaa kirkkaana, kukat tuoksuvat.
Meidän silmin katsottuna näkymä on kuin Tyynen meren saarilla, novellissa mies
viittaa Kreikan saariin.
”Lempeä smaragdinvihreä meri
huuhtoi hiljaa rantoja ja suuteli niitä ilmeisellä, näkyvällä, miltei
tietoisella rakkaudella.”
Hän tapaa tuon vieraan maan onnelliset asukkaat. He
käyttäytyvät kuin paratiisissa, ympäröivät hänet ja suutelevat. Kauneus on
häikäisevä. Ihmisten silmät loistavat. Lapsenomainen ilo täyttää kaiken.
Näin uni jatkuu. Hän on ihanneyhteiskunnassa, jossa ei ole
ristiriitoja, ei ole luokkaeroja, ei ole perheitä eikä rajoittavia aitoja. Maan
lapset ovat kaikkien lapsia, rakkaus on rajatonta. He tuntevat keskinäistä yhteyttä,
laulavat yhdessä, vaeltavat metsissä ja nauttivat luonnosta. Iltaisinkin he
kokoontuvat yhteen ylistämään luontoa laulaen harmonisina kuoroina. Mies ei ymmärrä
kaikia lauluja mutta se tunkeutuu sydämeen
selittämättömän ihanalla tavalla.
Mies kertoo kokeneensa tuon jo maan päällä mutta se on
heijastunut häneen kaihona ja selittämättömänä suruna. Kun hän kertoo tunnoistaan
noille ihmisille, käy lopulta niin, että hän turmelee nuo kaikki ihmiset.
Kaikki alkaa viattomista sanoista, mutta se leviää heidän keskuudessaan kuin
basilli. Sitten herää nautinnonhimo, mustasukkaisuus ja julmuus. Roiskahtaa ensimmäinen veripisara. Alkaa
muotoutua ryhmiä, jotkut eristäytyvät ja alkavat toimia toisia ryhmiä vastaan.
He oppivat häpeän, tekevät siitä hyveen. Nousee kunnian käsite ja ryhmät nostat
oman lippunsa esille. Edelleen he alkavat kiduttaa eläimiä ja pian kaikki ovat
toistensa kimpussa. He tuntevat surun ja kärsimyksen. Puhutaan, että ”totuus
saavutetaan vain kärsimyksen kautta”. Syntyy tiede. He muuttuvat pahoiksi ja
alkavat puhua veljeydestä ja inhimillisyydestä. He muuttuvat rikollisiksi ja he
keksivät lain. Tuo mies oli tullessaan
tuntenut pyyteettömän rakkauden, nyt on vain itserakkautta.
Näin tuon saaren elämä etenee. Tulee orjuutta, sotia, tiede
luo viisautta ja viisaat haluavat painaa alleen kaikki ”epäviisaat”. Syntyy
uskontoja, joissa palvotaan itsetuhoa ja olemattomuutta.
Tuo mies alkaa tuntea syyllisyyttä, halveksia ja inhota
itseään. Hän pyytää, että häntä kidutettaisiin, koska hän on syypää tuohon kehitykseen.
Hän pyytää, että hänet ristiinnaulittaisiin, mutta hänelle nauretaan. He uhkaavat häntä hullujenhuoneella.
Sitten mies havahtuu. Hän huomaa kaiken olleen unta. Hän ei
halua enää itsemurhaa. Hän lähtee välittömästi etsimään sitä apua tuskassaan
tarvinnutta pikkutyttöä. Ja hän
löytääkin tämän.
Mies päätyy oivallukseen, jota Dostojevski on tuotannollaan
etsinyt. Ikuisuus on läsnä jo ihmisen
elämässä ja ihmisen on pyrittävä tekemään se todeksi.
LOPUKSI
Karamazovin veljekset
olen jättänyt käsittelemättä. Siihen ei nyt riittänyt energiaa. Ehkä joskus
siihenkin löytyy aikaa.
Lisäys 22.11.2016.
Riivaajista kertovaan osaan on tehty korjauksia..
Lisäys 22.11.2016.
Riivaajista kertovaan osaan on tehty korjauksia..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti