Elämänohjeita järjestyksen jälkeen - Jordan B. Petersonin uusin.

Jordan B Peterson, 12 uutta elämänohjetta järjestyksen jälkeen. 2021 Suomennos Tero Valkonen, 377 s.

 

Marraskuussa 2018 julkaisin blogissani kirjoituksen, johon laitoin otsikoksi ”Taakkana hyvä elämä”. Siinä käsittelen Petersonin edellistä kirjaa, joka on saanut alaotsikokseen Käsikirja kaaosta vastaan. Sen 12 elämänohjetta eivät olleet mitään pelkkiä psykologin evästyksiä vaan niistä avautui filosofisia ulottuvuuksia. Hämmennyksen tilasta autetaan löytämään Tie - syvempi ote ainutkertaiseen elämäntaipaleeseemme. Sen ohjeet olivat melkeinpä lumetta, ne avasivat portin pohdintoihin. Teoksen esipuheen laatinut tohtori Norman Doidge (jonka kerrotaan luoneen The Brain That Changes itself -nimisen teoksen) tekee heti selväksi, että kyseessä ei ole mistään abstrakteista psykologin neuvoista ihmissuhdekursseja samoaville vakioporukalle. Doidge sai minut vakuuttuneeksi, ja tutustuinkin Petersonin ajatteluun erityisellä vakavuudella. Peterson menee syvälle maailman perustuksiin lähtien ensimmäisessä ohjeessaan liikkeelle meren pohjalla elelevien hummereiden aivokemiasta. Romantiikka on kaukana, kun ohjeistetaan yksilöä ottamaan vahva ote oman elämän biologisesta perustuksesta. Hummereista meillä on opittavaa, onhan niillä takanaan 350 miljoonan vuoden kehityshistorian suoma käytännön viisaus. Kirja oli myyntimenestys ympäri maailman mutta lukiessa tuli selväksi, että kaiken taustalla raaka kova työ ja sen myötä muotoutunut näkemys.

Todettakoon, että jo tuossa vaiheessa minua alkoi hieman kiusata hänen yliaktiivinen esiintyminen sosiaalisessa mediassa. Kaiken lisäksi hän matkusteli paljon kirjaa markkinoidessaan, kävi myös Suomessa. Hän selvisi väittelyistä kunnialla mutta sai kyllä myös massiivisen vastustajien armeijan, leimakirveitä heilahteli. Se selveni myös Suomen valtamedian asenteessa. Lieköhän tuo myllerrys osaltaan aiheuttanut, että on käynyt, mitä tuolloin jollain tapaa pelkäsin. Mies paloi loppuun. Tämä uusi kirja on syntynyt miehen toipuessa omasta sairastumisestaan keskellä maailmanlaajuista Covid-19 -pandemiaa.

Haluan todeta, että myötätunto häntä kohtaan ei ollut hälvennyt. Hänen perhettään, lähinnä tytärtään vaivanneet terveysongelmat olivat tulleet minulle vuoden 2018 kirjankin myötä tutuiksi. Näin hänet oman elämänsä taistelijana, vaikka toisaalta koin, että pienempikin sosiaalisen median näkyvyyden pyrkimys olisi riittänyt. Se tuntui välillä turhalta julkisuuden haulta. Itse arvostan maailman historiassa eniten niitä moninaisia tuntemattomia nimettömäksi jääneitä sankareita. Ymmärrän toki, että jotta nykymaailmassa saisi tärkeäksi kokemansa sanomansa perille, ei siinä vaikeneminen auta.

Kävi niin, että jo viime vuodesta lähtien kiinnostukseni seurata Petersonin esiintymisiä huomattavasti laantui, lähes loppui tyystin. Kunnes sitten kesällä huomasin, että tämä uusin teos on ilmestymässä suomeksi. Päätin hankkia kirjan tuoreeltaan, paljolti vain uteliaisuuttani.

…

Teos alkaa alkusoitoksi nimetyllä esipuheella. Siinä tekijä kertoo äkillisestä sairastumisen vyörystä, johon hän ja hänen läheisensä ovat joutuneet. Kyse ei ole koronasta. Tuo pandemia iski vasta myöhemmin. Ja tekijä tuo heti selväksi, että kirjan ajatuksia ei pidä yhdistää pandemiaan.

Vaimo sairastui, ja tytär. Ja lopulta itse Jordan joutui romahduksen myötä lääkkeiden liikakäytön ja masennuksen kierteeseen. Hän menetti oman mielensä hallinnan. Siinä pelastuksen toi ystävien tuki. He saivat miehen järkiinsä.

Peterson vie ”alkusoittonsa” ensisävelissä lukijansa helmikuun viidenteen päivään vuonna 2020. Hän herää Moskovassa, sairaalan teho-osastolla, ahdistuksen tilassa. Hänet oli sidottu sänkyyn, sillä hän oli yrittänyt irrottaa letkuja kädestään ja lähteä tuosta vieraasta ympäristöstä. Tuo paikkakunta ei minua yllättänyt, sillä sosiaalista mediaa seuranneena tiesin, että hän oli joutunut etsimään itselleen hoitoa Venäjältä. Yllätys oli kuitenkin lähinnä se, kuinka vakavasta tilanteesta oli kysymys.

Mies piti itsensä kasassa – omien sanojensa mukaan ”hädin tuskin” - pyrkien työskentelemään ja jatkamaan tutkimuksiaan. Ilman perhettään ja ystäviään hän ei olisi selvinnyt. Häntä auttoi myös vahva motivaatio. Sen voimalla hän pakotti itsensä tietokoneen ääreen ja keskittymiseen. Katkeruus ei saanut valtaa. Peterson toteaa (s. 18) uskovansa, että jos ”hän olisi äitynyt esimerkiksi kaunaiseksi, hän olisi menehtynyt”. Mainita täytyy, että hän käsittelee molemmissa kirjoissaan kaunaa. Ohje 11 jopa varoittaa siitä avoimesti: Älä salli itsesi muuttua kaunaiseksi, petolliseksi tai ylimieliseksi. Kaunaan on syynsä mutta sen vallassa ollessaan joutuu pimeiden voimien vietäväksi. Kaaoksen lohikäärme saa kirjassa keskeisen painon.

Friedrich Nietzschen filosofiaan liittyvä käsite ressentiment (’vihamielinen kauna’, s. 178) saa myös kirjassa oman osansa. Siinä yhteydessä ilmiöllä on yhteiskunnallinen merkitys, yhteisön tuhovimma. Ihmiset ovat ideologian vietävissä. Omahyväinen viha saa vallan ja ”oikeamieliset” päätyvät syvässä katkeruudessaan ja joukkohysteriassa jopa vainoon ja joukkomurhiin. Petersonilla on ilmiöön näkökulmansa. Nämä tunteet eivät saa valtaa, jos ihminen on rehellinen kääntyen ensi sijaisesti itseensä eikä etsi omaan tilaansa syyllistä muualta. Hän lisää pohdintaansa raamatullisen viittauksen malkasta omassa silmässä.  

Minulle edellisen kirjan vaikuttavinta antia oli nimenomaan tekijän venäläiseen kulttuuriin ja sen kirjallisuuden klassikoihin kohdistunut harrastus. Sen tunsin välittömästi yhdistävän minua häneen. Paljolti senkin ansiosta paneuduin kirjan maailmaan. Nyt olin kyllä hämmentynyt siitä, miten kanadalainen psykologian professori hakeutuu hoitoon Moskovaan, saa sieltä avun. Venäjä ei siis olekaan mikään pelkkä vanhan kulttuurinsa varassa pystyssä pysyvä takapajula. Tällaista välähteli mielessä.

Kirjassa kuitenkin jää tällä kertaa Venäjän käsittely periferiaan. Dostojevskin Riivaajiin viitataan eräässä kohdin. Siitä luodaan yhteys Friedrich Nietzschen filosofiaan, jolla tällä kertaa on minuun erityisen vahva vaikutus. Sen ohella oma päähuomioni keskittyi ikiaikaisesta mytologiasta ammentaviin tarinoihin. Niistä löytyy punainen lanka moniin nykyaikanakin tuoreilta tuntuviin lastenkirjallisuuden klassikoihin ja muun muassa sellaisen julkkiskirjailijan kuin J. K. Rowlingin luomaan maagiseen Harry Potterin hahmoon. Itse tiedän vain Potterin nimen, en ole Rowlingin teoksista ollut lainkaan kiinnostunut. Peterson löytää Rowlingin maailmasta kuitenkin jälkiä esimerkiksi vanhasta Mesopotamian mytologisesta maailmasta. Se vanha alkuaan suusanallisesti välittynyt kansanviisaus on tällä kertaa kai minun huomiotani tiukimmin sitova ydin.

Tuo vanha perintö elää edelleen kansanperinteessä ja myös lastenkirjallisuudessa. Lohikäärme on tullut monessa yhteydessä tutuksi. Tähän pakkaan sekoittuvat myös vanhat Pyhän Yrjön ja Pyhän Patrikin tarinat. Tuolla kaikella lohikäärmeineen on sidos myös Tolkienin maailmaan. Ja onhan esimerkiksi Pinokkion sadussakin mukana merenalainen hirviö. Pimeät voimat ovat tulleet tutuiksi myös muuta kautta. Peterson viittaa useihin hahmoihin: Prinsessa Ruususen, Leijonakuningas, Punainen kuningatar teoksessa Liisa ihmemaassa, Disneyn elokuvasta tuttu Pieni merenneito jne.

 Peterson on toki noita mytologioita käsitellyt myös edellisessä kirjassaan. Toistoa on, mutta hän avaa aina uusia näkökulmia. Perusteellisimmin hän paneutuu niihin varhaisimmassa teoksessaan Maps of Meaning: The Architecture on Belief (New York: Routledge, 1999). Sitä en ole lukenut eikä sitä ole myöskään suomennettu. Se on nähtävästi hänen vahvinta antiaan. Norman Doidge kiteyttää Kahdentoista elämänohjeen esipuheessa teoksen sisältöä melko kattavasti. Tuskin kuitenkaan jaksaisin tällä haavaa paneutua alkuperäisteokseen, jos sen käsiini saisin. Tyydyn mielelläni tämänkertaiseen yhteenvetoon. Uusissa elämänohjeissa Peterson liittää nuo mytologiat ihmisen itsetiedostamisprosessin alkutaipaleeksi.

Peterson tutkii omaa tietään ja oman ajattelunsa kehitystietä lähtien ihmiskunnan minätietoisuuden kehityksestä. Itse olen ymmärtänyt lukemani pohjalta sen liittyvän irtautumiseen pimeästä keskiajasta, kun taide alkoi saada perspektiiviä ja kun myöhemmin 1600-luvulla ranskalaisfilosofi Descartes purkaessaan osiin älyllistä epäilyään löysi lausuman ”Cogito ergo sum” myötä olemassaolonsa varmuuden. Hän käsitteellisti ”minän”. Peterson kuitenkin toteaa sen käsitteellistetyn jo noissa mytologioissa. 

Tarkastellaan alempana asiaa lähemmin. Ensin kuitenkin teen hieman kokoavaa yhteenvetoa lukukokemuksestani ja uusista elämänohjeista. Totean heti erään nyt käsiteltävän teoksen vahvuuden, jonka tajusin vasta siinä vaiheessa, kun yhtäkkiä tulikin tarve etsiä käsiini kirjahyllyni nurkasta kolmen vuoden takainen 12 elämänohjetta ja aloinkin sitä lukea kuin uusin silmin. Se sai tuoreemman maun. Kirjat alkoivat täydentää toisiaan. Se syventää vaikutelmaa myös tästä uudesta kirjasta. Nimittäin aluksi elämänohjeista ”järjestyksen jälkeen” jäi kaksijakoinen olo. Edellisessä teoksessa ne tuntuivat osuvan kohdalleen. Yhtälö toimi, ohjeen arkisen maailman takaa löytyy oma erityinen syvyysulottuvuutensa. Nyt ainakin ajoittain pintaan jää väkisin puristetun tuntuma. Se ei sinällään kuitenkaan pilaa kirjaa, koska ymmärtääkseni lukija ei kiinnitä huomiota pelkästään käytännön ohjeisiin vaan paneutuu filosofisiin ja yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin.

Ensimmäinen kirja oli minulle vahva lukukokemus. Ymmärsin, miksi se on saanut monen nuoren elämän suuntaansa etsivän löytämään suuntaa elämälleen. Tämän jatkoteoksen ohjeet ja niiden näkökulmat eivät aina välttämättä innosta eivätkä uteliaisuuttani paljoa ruoki. Syy on ehkä parisuhdeasioissa. Peterson tuntuisi käsittelevän niitä nyt enemmän. Minua ne vain eivät vain saa syttymään, olkoonkin että ne ruokkivat laajempaa agendaa. Silmät alkavat lukiessa harhailla, vilkuilen sivuja eteenpäin toivoen vapautuvani noista suhteiden kiemuroista. Esimerkkinä mainitsen yhdeksännen ohjeen: ”Työskentele hartaasti ja suunnitelmallisesti sen eteen, että romantiikka säilyy parisuhteessa.” Sen luvun loppuosa minulta on ainakin toistaiseksi jäänyt lukematta. Alkuosan luin jälkeen päin ja täytyy tunnustaa, että löysin sieltä kiinnostavaa pohdintaa.

Peterson intoutuu kestävän parisuhteen käsittelyssä ja perusteluissa tunnevoimaiseen paatokseen. Hän haluaa vakuuttaa, että parisuhde (avioliitto) tarvitsee luottamuksen, keskinäisen sopimuksen, asioiden perusteellisen selvittelyn. Siten syntyvät kestävät saavutukset liitossa. Hän antaa ohjeita, joiden ehdottomuus vaikuttaa minusta ylilyönniltä (esim. se, että yhdessä asuminen kokeiluluonteisesti ei olisi kestävä pohja, s. 280). Mutta tavoite on luoda kestävä liitto. Se poikii kestäviä tuloksia, luo jälkikasvullekin turvaa. Hyvästä, luovasta parisuhteesta ja perheestä säteilee energiaa, voimaa ja valoa myös työelämään ja vapaa-aikaan. Vielä isovanhempinakin puolisot saavat nauttia sen tuloksista.

                                  

Onhan kirjassa muutakin. Esimerkiksi anonyymeihin  kliiniseen työhön perustuviin terapiakuvauksiin on sinällään kiinnostavaa tutustua, vaikken niiden ongelmiin aina saakaan syvempää tuntumaa. Mietin, että häiritseeköhän siinä myös se, että asiakkaiden yksityisyyden suojelemiseksi Peterson on muokannut kuvauksia tunnistamattomiksi. Olisikohan siinä yhteydessä jotain olennaista menetetty, koska välillä kuvausta on vaikeahkoa seurata? Ne välittävät kuitenkin omalla painollaan erään näkökulman todellisuuteemme. Viime kädessä Petersonin historiallinen ote tuo tässäkin yhteydessä pelastuksen. Hänen avara katsantonsa auttaa tarkastelemaan arjen ongelmia laajemmin.

Yhtä kaikki, toistan vielä kritiikkini. Ainakin siinä vaiheessa, kun lukujen päätteeksi pitää tehdä yhteenvetoa ja johtaa loppukaneetiksi punainen lanka siihen varsinaiseen käsiteltävään elämänohjeeseen, kirjoittajan kokoava lausahdus ei välttämättä tuo sitä tehoa ja ahaa-elämystä, mistä edellisen kirjan yhteydessä nautin.  Jää vähän latistunut olo. Ei aivan täysin tuntunut Petersonin idea toimivan mutta se ei liene esteenä sille, etteikö tämäkin teos nouse kansainväliseksi bestselleriksi nousee.

…

Nyt voin vapain mielin jatkaa käsittelyäni ja keskittyä vahvuuksiin. Niitä Petersonin ajattelussa on aivan riittävästi. Todettakoon, että nyt saatan viitata myös kolmen vuoden takaiseen teokseen (12 elämänohjetta). Käsittelen niitä rinnan.

Peterson selvittelee kirjansa alkusivuilla, mitä otsikkoon sisältyvä ”järjestyksen jälkeen” tarkoittaa. Hänen molemmat teoksensa käsittelevät elämää kaaoksen ja järjestyksen ristitulessa. Hän selvittää ikivanhoja mytologioita myöten, sitä, kuinka luomme todellisuudellemme merkitystä, pyrimme saamaan sen hallintaamme. Maailmassa on aina odottamatonta ja meidän on sen läsnä ollessa tarve luoda elämäämme järjestystä. Voidaan kuitenkin mennä liian pitkälle, jolloin emme rohkene kohtaamaan turvallisuuttamme rikkovaa tuntematonta kaaoksen voimaa. Tavalla tai toisella välttelemme sitä. Itse luomamme järjestys ei kykene joustavuuteen. Tuolloin uhkana voi olla jopa totalitarismi, joka haluaa hallita kaikkea. Edellinen kirja Käsikirja kaaosta vastaan keskittyi ylenmääräisen kaaoksen seurausten korjaamiseen. Tämä uusi kirja käsittelee sitä, kuinka liiallisen turvan ja hallinnan vaarat voidaan välttää. ”Meidän tulee pitää toinen jalka järjestyksen maailmassa ja tavoitella toisella varovaisesti maailmaa järjestyksen ulkopuolella” (s 20). Olemme rajalla, mutta uuden pelko on pidettävä hallinnassa. Opimme uutta kaiken aikaa, luomme merkitystä vaistommekin avulla, pyrimme sopuun, emme kangistu vanhaan.  

…

                                

Mennään ihmiskunnan tietoisuuden kehitykseen ja mytologioiden merkitykseen. Egyptiläisessä mytologiassa järjestyksen jumala Osiris hajoaa veljensä Setin kanssa käymässään valtataistelussa osiin. Hänen puolisonsa - alisen maailman kuningatar Isis - etsii miestään, kokoaa löytämiään palasia vieden ne mukanaan maanpäällisestä valtakunnasta. Hän onnistuu tulemaan Osiriksen falloksesta raskaaksi ja synnyttää kotonaan alisessa maailmassa Horuksen, joka vartuttuaan alkaa kaivata isänsä valtakuntaan. Horuksen vahvin ominaisuus on hänen silmänsä. Hänen symbolinsa on teräväkatseinen haukka. Hän on tarkkaavaisuuden jumala, koska hänellä oli paitsi kyky myös halu nähdä tarkasti. Nimenomaan se antaa hänelle rohkeuden, jonka voimalla Horus syöksee valtaan nousseen setänsä Setin erinäisten vaiheiden jälkeen vallasta. Set oli repinyt veljenpojaltaan toisen silmän, mutta se ei Horuksen tahtoa hidastanut. Tärkeää on todeta se, että Horus kävi taistoon vapaaehtoisesti. Hän halusi kukistaa Pahan.

Horus ottaa kukistetulta Setiltä toisen silmänsä takaisin ja karkottaa tämän pois valtakunnasta. Urotyöt eivät kuitenkaan jää tähän. Hän palaa aliseen ”kuolleiden valtakuntaan” etsien Osiriksen palaset. Hän antaa isälleen Setin itseltään irti repimän silmän. Kiitos poikansa tuo entisaikojen suuri hahmo näkee taas. He palaavat yhdessä valtakuntaa. Tuo yksittäinen silmä on egyptiläisessä perinteessä edelleen vahva symboli. Peterson kiteyttää egyptiläisten näkemyksen: ”…juuri oivalluskyvyn, urheuden ja henkiin herätetyn perinteen yhdistelmä oli oikea voima johtamaan valtakuntaa” (12 uutta elämänohjetta, s. 134). Faaraon vallan ydin perustui viisauden ja nuoruuden vastakkainasetteluun. Horus kohtaa haasteen, nousee kamppailuun, se tuo samalla viisautta.

Vielä vanhempi tarina nousee yllä jo mainitusta mesopotamialaisesta maailman luomisen myytistä. Siitä kertova Enuma Eliš on Petersonin mukaan vanhin tuntemamme sankarimyytti. Kirjoitetussa muodossa sen iäksi on arvioitu 4 000 vuotta, suullisena perintönä se on paljon vanhempi. Tuo on häkellyttävä seikka. Mesopotamian monijumalaisen mytologian kaaoksen jumalattaren Tiamatin ja hänen haastajakseen nousevan lapsenlapsensa Mardukin valtataistelu on rankka kuvaus, mikä avaa lopulta tien kohti monoteismia ja niin maailman luomiskertomus saa alkunsa. Tämän Peterson käy läpi perusteellisesti.

Peterson käsittelee Logoksen (”sanan”) käsitettä. Meille se on tullut vastaan Johanneksen evankeliumin alkulauseesta: ”Alussa oli Sana ja Sana oli Jumalan tykönä ja Sana oli Jumala”. Logos on Jumalan sanaa, joka Petersonin mukaan tuottaa kaaoksesta järjestystä.  Laajemmin käsitettynä, kyse on kielen kehityksestä, kirjoitus- ja lukutaidosta. Hän kirjoittaa oppimisen merkityksestä, sen välillä vaivalloisestakin etenemisestä. Oppimisesta nouseva uusi tieto haastaa aiemman käsityksen. Liu’umme kaaokseen, josta synnymme ajatuksia kootessamme uudelleen, luomme järjestystä. Tai sekin on mahdollista, että vajoamme syvemmälle.

Logos elää noissa ikivanhoissa tarinoissa. Descartes toi siihen uuden ulottuvuuden. Hän maallisti Logoksen tehden siitä ajattelevan ja itsestään tietoisen. Se on Petersonin mukaan moderni minuus (12 elämänohjetta, s. 247).

Todetaan, että Raamatun maailma on edelleen Petersonin keskiössä. Nyt hän käsittelee tarkemmin Vanhan testamentin sankareita - Abrahamia ja Moosesta, heidän elämänratkaisujaan ja valintojaan. Itse asiassa Raamattu saa tuon mesopotamialaisen perinteen valossa jollain tapaa uuden ulottuvuuden. Siitäkin näkee tarinoiden voiman. Kun Mooses johti kansansa Egyptin orjuudesta vapauteen, niin sen voimasta Yhdysvaltain mustat ovat tavoitelleet omaa vapauttaan: ”Go down, Moses, way down in Egypt land/ Tell old Pharaoh/ To let my people go” (12 uutta elämänohjetta, s. 72).

Peterson kertoo omasta kehityksestään 12 elämänohjeessa (ohje 7: tavoittele sitä mikä on merkityksellistä, s 249). Hän tutustuu Dostojevskiin, kristinuskon perusteisiin, keskitysleirien todellisuuteen, Solženitsynin maailmaan… Hän toteaa lähteneensä vuonna 1984 kulkemaan samaa tietä kuin Descartes. Sen hän tajusi toki vasta myöhemmin. Pinnallinen kristinusko jäi taakse.  Avustajakseen hän tarvitsi myös George Orwellin. Auschwitz, kidutukset, Nürnbergin oikeudenkäynti, ihmisyyden riistäminen… Hän esittää kysymyksen (s. 250): ”Mitä ihmettä 1900-luvulla itse asiassa tapahtui?”

Taistelussa kyynisyyttä ja nihilismiä vastaan hän päätyi kärsimyksen todellisuuteen. Sen todellisuutta ei voi paeta. Hän ymmärsi oman mahdollisuuden toimia natsien vanginvartijana, lasten kiduttajana. Hän alkoi ymmärtää, mitä on, kun ”ottaa maailman synnit harteilleen”. Hän havaitsi, että jokaisella ihmisellä on mittaamaton kyky pahuuteen. Hän löysi hyvyyden pahuuden kautta. Hyvyyttä on se, mikä estää kidutusta tapahtumasta.

Peterson teki päätelmänsä, meni itseensä. Hän pyrki välttämään ylimielisyyden. Hän alkoi rakentaa moraalihierarkiaa. Hän ei ulkoistanut syytöksiä vaan meni aina itseensä. ”Ota huomioon sisimpäsi murhanhimoisuus ennen kuin uskaltaudut syyttämään muita…”

Hän hylkäsi henkilökohtaisen hyötyperiaatteen. Sen vastapainoksi hän löysi elämäänsä merkityksen. ”Pelkkä hyötyperiaate tarkoittaa luurankojen kätkemistä kaappiin” (s 254, 12 elämänohjetta). Se on vastuun välttelemistä. Sen pohjalta toimimiseen ei liity uskoa, urheutta tai uhrautumista. Siitä on huolellinen tarkkailu pois. Se että elämässä on merkitystä, on tärkeämpi asia kuin se, että saa mitä haluaa, ”sillä on tyystin mahdollista, ettei ihminen tiedä sen paremmin halujaan kuin todellisia tarpeitaan”.

Merkitys tarkoittaa, että ihminen on oikeassa paikassa oikeaan aikaan, asiallisesti tasapainossa kaaoksen ja järjestyksen välissä. Hyötyperiaate toimii vain hetken tasolla. Se on välitöntä, impulsiivista ja rajoittunutta. Merkityksellinen sen sijaan on Olemisen sinfoniaa. Hän käyttää valontäyteistä kuvakieltä:

”Merkitys on lootus, joka pyrkii järven pohjasta ylös läpi alati kirkkaammaksi käyvän veden, puhkeaa pinnalla kukkaan ja paljastaa sisältään kultaisen Buddhan, joka on itse täydellisessä sopusoinnussa niin, että sen jokaisesta sanasta ja eleestä ilmenee jumalallinen tahto. ” (12 elämänohjetta, s. 255)

Merkitys tarkoittaa Petersonille Tietä. Se viittaa sen myötä samaan, mihin Kiinan historian klassinen teos, Laotsen Tao te ching. Se on ”runsaamman elämän polku”. Tao te Ching on teos, joka on minut pysäyttänyt arvoituksellisuudellaan. Peterson ei ainakaan tässä yhteydessä tuota teosta mainitse mutta minä löydän häneltä Laotsen hengen.

                                    

Friedrich Nietzsche tekee minuun tällä kertaa henkilönimistä ehkä suurimman vaikutuksen. Hän on kai keskeisin filosofi, jonka ajattelu on alkanut minulle avautua uuden Petersonin teoksen lukemisen myötä. Palatessani vuoden 2018 teokseen aloin lukea myös Nietzschestä kuin uusin silmin. Hänestä pitäisi ehkä kirjoittaa oma tekstinsä, niin paljon kiinnostavaa hänen kauttaan on avautunut. Nyt pyrin vain kiteytykseen.

”Jumala pysyy kuolleena! Ja me olemme hänet surmanneet! Kuinka me lohduttaudumme, me kaikkien murhaajien murhaajat? Pyhin ja mahtavin, mitä maailma on tähän saakka omistanut, on vuodattanut verensä kuiviin meidän veitsiemme alla, kuka pyyhkii meistä tämän veren?” (Lainaus teoksesta Iloinen tiede)

Nietzsche oli kiihdyksissä ja pettynyt kehitykseen. Kirkon kehityksen yhteydessä oli hylätty kristinuskon todellinen moraalinen taakka. Hän antaa ymmärtää, että varsinainen pelastusvastuun oli jo vapahtaja täyttänyt eikä langenneille ihmisyksilöille enää jäänyt tehtävää.

”Jumala on kuollut” on jäänyt soimaan iskulauseena. Kontekstista irrallaan se saa varsin kieroutuneen sävyn. Petersonin mukaan Nietzsche toteaa tuon kuitenkin surullisena. Kristinuskon sanoma on ajallamme menettänyt painonsa, vesittynyt.  Syynä on uuden testamentin perusajatus, jossa Kristuksen lunastavan ristiinnaulitsemisen myötä ihmisen velvollisuudet vesittyvät.  

Vuoden 2018 teoksessa Peterson toteaa Nietzschen ehkä olevan kaiken aikojen paras kristillisyyden kriitikko ja tulkitsee tämän mieltäneen Uuden testamentin Jumalan länsimaisen historian suurimmaksi rikokseksi (s. 152). Samassa yhteydessä on lainaus filosofin tekstistä, jossa tämä leimaa uuden testamentin olevan eräänlaista ”maun rokokoota”, siis huijausta. Kirkon kehityksen yhteydessä oli hylätty kristinuskon todellinen moraalinen taakka. Kun Nietzsche ilmaantui 1800-luvun lopulla, kristinuskon ratkaisemattomiksi jättämät ongelmat olivat jo muuttuneet suuriksi.

Peterson kuitenkin puolustaa kristinuskoa (12 elämänohjetta, s 238-246). Kristinusko on ratkaissut ongelmia, mutta yhteiskuntaan on ilmaantunut uusia ongelmia, joihin se ei ole kyennyt reagoimaan. Kun kristinusko syntyi ja laajeni, se pyrki uudistamaan ja ratkaisemaan ongelmia, mihin sillä olikin vastaus: orjien kohtelu, naisten asema, lapsenmurha prostituutio, vahvemman oikeus ja mielivalta, naisten ihmisarvo, yhteiskunnan vihollisillakin on ihmisarvo. Petersonin mukaan kristinusko ei siis epäonnistunut. Päinvastoin:

”Kristillinen oppi ylevöitti yksittäisen sielun, pani orjan ja herran sekä talonpojan ja ylhäisen samalle metafyysiselle tasolle Jumalan ja lain edessä. Kristinusko sanoi painokkaasti, että jopa kuningas oli vain yksi monien joukossa.”

Väite, että pelastusta ei saavuteta vaivannäöllä tai ”työllä”. Sillä oli puutteensa mutta se esti aristokraatteja ja kuninkaita nousemasta tavallisten ihmisten yläpuolelle.

Petersonin eräänlainen hovipsykologi Carl Jung toteaa Nietzschen ideoihin viitaten, että Eurooppa ikään kuin havahtui valistuksen aikaan kristillisestä unesta ja huomasi, että sen tulisi kyseenalaistaa kaikki, mitä se oli siihen asti pitänyt itsestään selvänä.

Peterson päätyy sitten käsittelyssään Dostojevskiin, tarkemmin Suurinkvisiittori-kuvaukseen romaanissa Karamazovin veljekset.  Siinä kulminoituu sama idea kuin Nietzschellä. Dostojevskin mukaan järki oli kukistanut kristinuskon. Mutta toisin kuin Nietzsche, Dostojevski jättää mahdollisuuden. Suurinkvisiittori ei sulje sellin ovea.

Laitan vielä Nietzschen ”yli-ihmisen” käsitteestä muutaman sanan. Sillä ei ole mitään tekemistä natsismin kanssa. Nietzsche oli kaukana antisemitismistä. Se on eräänlainen filosofin luoma ”työväline”. Kun Jumala kirkko on menettänyt merkityksensä, ympärillämme olisi suuri joukko yli-ihmisiä, oman moraalinsa rakentajia. Tuo tie vie Nietzschen mukaan umpikujaan. Jokainen on aivan kuin oma jumalansa. Kärjistetysti monoteismistä palataan takaisin mesopotamialaiseen Tiamatin ja Mardukin maailmaan.  

No, mutta tästähän nousee yhteyksiä nykypäivään – uusmarksilaisuuteen ja nyt vallalla olevaan woke-kulttuuriin ja intersektionalismiin.

Jacques Derridan kaltaiset uusmarksilaiset ajattelijat ovat vaarallisia, koska he pyrkivät perustamaan ajattelunsa järkeen. Luovat reduktiotaan (Marxilla kaikki palautui talousjärjestelmään, Derridalla valtarakennelmaan) pyrkien sillä tavalla muuttamaan yhteiskunnan perustavanlaatuisia rakenteita. He antavat mielikuvan, että he hallitsevat kaikkea, heillä on syvä ymmärrys yhteiskunnan perustuksesta. Peterson puhuu näennäisintellektuelleista. Vastakohtana on fundamentalistit, joiden hyvä piirre on se, että heillä sentään on suhde transsendenttiin todellisuuteen. He myöntävät, että heidän ymmärryksensä yläpuolella on jokin.  Tuon myötä tulee myös jonkinlainen raja sille, missä määrin he ovat oikeutettuja valtaan, missä määrin he ovat oikeassa. He hyväksyvät rajallisuutensa. (12 uutta elämänohjetta, s. 177.)

Ideologin ymmärrykselle ei kuitenkaan ole rajaa. Hän selittää teorioillaan kaiken, myös tulevaisuuden. Siinähän on totalitarismin siemen. Tuolla Peterson haluaa varoittaa ideologioiden ylettömästä vallasta. Siitä kammottava ilmenemismuoto on yllä mainittu vihamielinen kauna. Kokonainen ihmisryhmä voidaan tuomita esimerkiksi vanhempien aseman tähden. On ideologioiden tukemia syyttömiä ja syyllisiä. Tuo vaikuttaa tutulta, kun seuraa päivittäisiä uutisia. Ihminen tuntuu taantuvan lapsen asteelle. Kaunan tie voi johtaa suunnattomaan katkeruuteen. Se ajaa ihmiset loukkuun. Se on Petersonin mukaan seurausta siitä, että vihollisen katsotaan olevan ulkopuolella eikä sisäpuolella, omassa itsessä (s. 179). Hänen mukaansa ihmisten pitäisi etsiä ”syyllistä” ensin omasta itsestä. Se avaa mahdollisuuden kasvulle. Tämä pohdiskelu nousee kirjan kuudennesta ohjeesta: Hylkää ideologia!

…

Petersonin teos kaikista poliittisistakin ulottuvuuksista huolimatta on ennen kaikkea avain itsetutkiskeluun. Se on tarkoitettu luettavaksi hiljaisina hetkinä, kun on yksin itsensä kanssa - tai kaksin, seuranaan vain oma mahdollisuuksien minä. Itse luen aktiivisimmen varhaisaamun hetkinä. Olemme oman elämämme rakentajia, nousemme aamuun uudistuneina. Opetellaan heittäytymistä uuteen, paneudutaan, tehdään elämästämme tosi. Ihmiskunnan historia on hyvä koulu. Sieltä löytyy esikuvia, joille henkilökohtainen hyöty ei ole merkinnyt mitään. Elämän tarkoitus on syvemmällä. 

Kamppailua elintilasta (Markku Salomaan kirjan Sivilisaatioiden sota pohjalta)

 

Salomaa, Markku: Sivilisaatioiden sota. Lector kustannus Oy, 2020.

 

Euroopan sotahistorian dosentti Markku Salomaa on kirjansa esipuheeseen tuonut käsitteen ”Kaikkien Sotien Äiti”. Se on aalkuaan Saddam Husseinin islamilaisessa hengessä heitetty lausahdus Persianlahden sodan aikoihin. Satomaa tarkoittaa sillä sivilisaatioiden sotaa. Sen mukana ”anarkia ja kaaos eri uskonnollisten uskomusjärjestelmien välillä leviää”. Salomaan mukaan ainakin tulee sellainen vaikutelma. Hän pitää paradoksina, että merkittävä osa ihmiskunnasta on maallistumassa ja suhtautuu oman sivilisaation perusteisiin välinpitämättömästi, mutta silti fundamentalismi jatkaa elämäänsä. Sivilisaation puolustamista on käytetty tekosyynä milloin millekin operaatiolle.

Tässä lainaus kirjan takakannesta:

”Nykypäivän kriisit ja konfliktit ovat osoitus siitä, miten uusi maailmanjärjestys syrjäyttää vanhaa maailmanjärjestystä. Sodat aloitetaan ilman sodanjulistusta ja ne lopetetaan ilman rauhansopimusta.”

”Kehitystä ei näytä hallitsevan kukaan tai mikään, koska uskomuksia, elintapoja, kulttuureja tai etnisiä riitoja ei voi sovitella. Sivilisaatioiden uskonnolliseen perustaan kuuluu pyrkimys globaaliin hegemoniaan. Se selittää myös ääri-islamilaista terrorismia.”

Esipuheessa Salomaa toteaa, että mikään valtio, kulttuuri tai johtaja ei voi ohjata sivilisaatioiden sisäistä kehitystä. Hänen mukaansa kirjan tehtävänä on saada lukija ajattelemaan oman aikamme ihmisten sielunmaisemaa ja sen yhteisöllisiä taustoja. Se on koko yhteisön kokemus ja näkemys omasta sivilisaatiostaan. 

…..

Kirjoitukseni ei liity täysin Salomaan kirjaan. Oma tekstini on lähinnä siitä(kin) kimmonnut purkaus. Sen teen, koska olen huolissani ja osin järkyttynytkin kotimaassani tapahtuvasta muutoksesta. Isänmaa ja oma sinänsä mitätön vaikutusvaltani tuntuu globaalissa myllerryksessä menetetyltä. Loppuosaan olen poiminut kirjasta muutamia yksittäisiä asioita. Ne ovat lähinnä lainauksia. En kykene kirjan sisältöä tarkemmin analysoimaan.

Salomaan perusajatus on, että sodat ovat siirtyneet valtioiden sisälle. Minun ymmärrykselläni kansallisen yhtenäisyyden menetyksen myötä turvattomuus lisääntyy. Ruotsi oli joskus meille esikuva, nyt sen luoma malli autogrilleineen ja ammuskelevine jengeineen luo kauhun väreitä. Toivottavasti olen pessimisti.

Olisi väärin sanoa, että elämme kummia aikoja. On muodostumassa jotain perustavampaa. Koko maailmanjärjestyksemme on muuttumassa.

Jotain samaa on toki, mutta tilalla ovat uudet nimet ja uudet otsikot. Vuosikymmeniä sitten Rauhanliike yhdisti yli rajojen, nyt sen tilalla on Ilmastonmuutos.

Muutos synnyttää monenmoista ihmeteltävää. Jotkut jäävät ihmettelyssään pinnalliseen nauruntyrskeeseen, saattavat pitää sillä psyykensä koossa.

Sivilisaatiot elävät kansallisvaltioiden sisuksissa, elämänympäristömme segregoituu. Arvoperustamme jakautuu, globaalissa maailmassa oikeusperusta hajoaa. Kun meille sitten ilmestyy noita raijatoiviaisia, jotkut heräävät, mutta juna on jo mennyt.

Uusi järjestys vaikuttaa kaikkeen. Vieraat agendat repivät oikeustajua. Mutta kansalaisten oma ajattelu on jo ehkä ulkoistettu.

Suurissa lähiöissä turvallinen ympäristö on mennyttä. Jengit riehuvat ja virkavalta piiloutuu virastoihinsa. Turvallisuus on vain sanahelinää. Lapsia hakataan ja kansalaiset on mykistetty. ”Vihapuhe” ja sen torjunta on nyt kasvanut puhdetyöstä keskiöön. Olkiukkoja ei enää erota todellisista. Haamut leijailevat hybridisotien ja salaliittojen virrassa. Kansalaisten hyminä hukkuu suurempaan paukkeeseen ja hyvesignalointiin.

Taustalla tukena häärivät omaan suomalaiseen sivilisaatioomme muotoutuneet muualta pesiytyneet – siihen kaaosta luovat voimat. Kansallinen ylpeytemme murentuu uuden sukupolven kasvun myötä. Oikeastaan se ohjautuu vain pinnalliseksi fanittamiseksi – hyvänä esimerkkinä globaali urheilu ja jalkapallojoukkueet, joista monet yrittävät vielä etsimällä etsiä kansallista henkeä. Kansallislaulun hehkuttaminen niissä yhteyksissä tuntuu yhä enemmän väkinäiseltä menneisyyden huudolta.

Vanhan kulttuuriperintömme jäljet eivät ole kadonneet, mutta ne joko pölyttyvät lähes unohduksiin tai jäävät romantiikan kaipuisten tunnesiteeksi. Sibeliuksen Finlandia on jäänyt niiden ylle soimaan kuin kaikuna jostain menetetystä kansallisvaltiosta. Joel Lehtosen Putkinotkon kaltaiset kirjallisuutemme merkkipaalut jäävät pelkäksi sanataiteeksi elämään niille harvoille, jotka ylipäänsä kykenevät mitenkään syvemmin ajattelemaan.

Euroopan Unioni on monelle turva. He eivät ymmärrä, että se on vain suuri korporatiivinen byrokratia. Ei se anna turvaa kuin virkoja metsästäville. He siirtyvät uraputkessaan osastoista osastoihin kuin jalkapalloilijat seurasta seuraan – rahan perässä, ei ole heillä omaa kansaa.

Olemme palanneet johonkin alkuvoimaiseen – ”yhteisövoimien” turvaan. On sellainen tunne, että sielumme on eksyksissä.

…

Markku Salomaa on kirjassaan nostanut esille huomattavan paljon esimerkkejä kansainvälisistä konflikteista ympäri maailman ja myös menneestä. Kirjassa on kiinnostava taustatietoa esimerkiksi Kiinasta ja Venäjästä. Salomaa joutuu toteamaan, että mitään universaalia sivilisaatiota ei voi saavuttaa. Olemme siis sodassa.

Globaalissa valossa meidän oma kansallinen kärvistelymme saa uudenlaista realismia. Ongelmiamme se ei ehkä lievennä mutta pitkämielisyyttä se voi antaa, ellemme sitten me itse tai meidän läheisemme joudu muutoksen ja mullistusten uhriksi.

Tuon eteemme kirjasta erinäisiä kohtia. Aloitan vähän kauempaa ja päädyn Eurooppaan. Tämä on vain hento raapaisu kirjan kokonaisuudesta.

…

Rohingat on yksi merkittävä väliinputoajakansa, jolle ei tunnu vainojen keskellä löytyvät uutta kotimaata. Rohingojen myötä huomaamme, että tämän uuden sodan keskellä myös se rauhanomaisimpana pidetyn uskontokunnan buddhalaisuuden edustajat voivat olla sotaisia.  

”Burma (Myanmar) on karkottanut bangladeshilaisperäisen 1,3 miljoonaan siirtolaiseen nousevan islamilaisen rohinga-vähemmistönsä, jota ei oteta vastaan pakolaisiksi mihinkään ASEANin maihin. Valtiottomille rohingoille ei suoda edes muukalaispassia. Nobel-palkitun Aung San Suu Kyin nousu pääministeriksi on johtanut vain buddhalaisen nationalistisen Ma Ba Tha -munkkiyhteisön toiminnan kieltämiseen. Munkkiyhteisö on lietsonut vihaa islamia kohtaan ja johtanut rohingojen karkottamista. Yhteisö ei ole noudattanut toimintakieltoa.” (s. 326)

Rohingot ovat sunnilaisia. ”Heidän kokonaismääräkseen arvioidaan 2 5888 000 henkeä. He ovat maailman suurin ja huonoimmin kohdeltu muukalaisryhmä. Heidän pakolaistulvansa pelossa Intia ei ole yhtynyt YK:n vuoden 1951 pakolaissopimukseen. Burma on karkottanut 25. elokuuta 2017 lukien rohingoja sotilasoperaatiolla, jota kutsutaan terrorismin vastaiseksi operaatioksi…” (s. 326-327)

Buddhalainen väkivallattomuus on tämänkin perusteella vain myytti.

Afrikasta on tulossa ongelma. Merkittävänä syynä on korkea syntyvyys.

”Perinteisissä esiteollisissa, feodaalisissa ja patriarkaalisissa yhteiskunnissa naisen arvostus yhteiskunnassa on sitä korkeampi, mitä enemmän hän on synnyttänyt lapsia.” (s. 354)

”Afrikan väestöennusteet viittaavat siihen, että 50 vuodessa sieltä pyrkisi pakolaisuuteen jopa 300 miljoonaa ihmistä, jotka ovat omilla kotialueilleen ns. liikaväestöä. Missään nykyisissä valtioissa, talousyhteisöissä tai sivilisaatioissa ei voi syntyä niin suurta työvoimapulaa, että se pystyisi kotiuttamaan ja sopeuttamaan näin suuren siirtolaismäärän, joka on sisäisesti hyvin heterogeeninen ja riitainen. He eivät edusta yhtä ja yhtäläistä moraalifilosofiaa […] tai sivilisaatiota, mikä olisi sekä totaliteetti, että realiteetti, vaan se on mosaiikki, missä kristinusko ja islam kilpailevat kannatuksesta perinteisten luonnonuskontojen kanssa. Luonnonuskonnoista taas ei ole syntynyt sellaista valistus- ja oikeusfilosofiaa kuin kristinuskosta tai islamista, vaan luonnonuskontojen luonnollinen lähtökohta on klassinen luonnonoikeus.” (s. 355 – 356)

 

Maapallon kiistanalainen kantokyky:

”Sivilisaatioiden suhtautuminen maapallon ekosysteemiin näyttäisi olevan sivilisaatiosidonnaista. Kaikkein eniten sitä on huolissaan perinteinen länsimainen sivilisaatio.” (s. 357)

”Kiinan johtaja Xi Jinping suhtautuu asiaan ymmärryksellä, mutta ei tee Kiinasta ilmastonsuojelun mallimaata. Hän perustelee vähin askelin tapahtuvaa etenemistä Kiinan suurella koolla ja sillä, että länsimaiden, jotka ovat ongelmien ydin, on korjattava vanhat virheensä.” (s. 358)

”YK:n järjestöt arvioivat, että nykyisellä ympäristönmuutoksen ja väestönkasvun vauhdilla Afrikan manner kykenisi ruokkimaan vain 25 % sen ennustetusta väestöstä vuonna 2025.”

”Aliravitsemus ja nälkä tappaisivat kuusi miljoonaa lasta vuodessa. Vaikein tilanne olisi Saharan eteläpuolisella alueella.”

”Aasian ennusteet ovat niin ristiriitaisia, että niistä ei voi päätellä juuri mitään. Aliravitsemus on ongelmana monissa maissa, mitta niin on myös liikalihavuus.” (s. 358)

”Nyt näyttää, että ruoantuotannon kasvaessa myös väestö kasvaa. Havainnon syy- ja seuraussuhteet ovat väärin päin. Väestönkasvu on johtanut laajempaan ruoantuotantoon eikä päinvastoin.”

”Vaikeimmin ratkaistava ongelma on puhtaan veden saanti.” (s. 359)

…

Vuonna 2011 tapahtui Egyptissä Hosni Mubarakin hallinnon romahdus. Siitä käynnistyneissä tapahtumissa kristitty koptivähemmistö on joutunut uhriksi.

”Kaaoksen keskellä Egyptin johto on yrittänyt esittää koptien erityistä suojelua, joka näkyy esimerkiksi vuoden 2019 alkupäivien käyttöönsä vihityn suuren koptikirkon juhlavieraissa. Käytäntö kuitenkin osoittaa, miten vaikea asia kristittyjen suojeleminen on Egyptin valtiolle. Iskujen tutkinta ei useimmiten johda mihinkään. Oikeudenkäyntejä ei ole ollut. Valtion johto ilmaisee järkytyksensä iskuista, lupaa saattaa tekijät vastuuseen ja ilmaisee osanottonsa uhrien omaisille, mutta koptien kirkot eivät saa mitään erityistä suojelua. Se osoittaa myös, että kahden sivilisaation sisäkkäinen elämä ei ole turvattua. Koptit ovat olleet vuosittain toistuvien rajujen hyökkäysten kohteena. Julkisuuteen ovat yltäneet lähinnä ne iskut, joiden suorittajia ovat olleet ISIS-terrorijärjestön solut.” (s. 64-66)

On todettava, että koptit ovat uskontokuntana paljon vanhempia kuin islaminusko. Salomaa valaisee sen historiallista taustaa (s. 66).

Kristittyjen vainot islamilaisissa maissa ovat tehdyn selvityksen mukaan saavuttamassa kansanmurhan luonteen.

”Iso-Britanniassa tehtiin selvitys kristittyjen vainoista tammikuun ja heinäkuun 2019 välisenä aikana. Selvityksessä päädyttiin siihen, että kristityt ovat maailman vainotuin uskonnollinen ryhmä. Raportti käy läpi Irakin, Nigerian, Indonesian, Kiinan, Sri Lankan, Pakistanin ja Syyrian tilanteet. Myös islamin fundamentalistiset herätysliikkeet pyrkivät kristittyjen suoraan hävittämiseen, mikä tekee niistä YK:n määritelmällä liikkeitä, jotka tähtäävät kansanmurhaan.” (s. 68)

…

Satomaa tuo esille divergenssin ja konvergenssin käsitteet. Ne ovat vastakkaisia voimia. Divergenssi on eri sivilisaatioiden sisäisiä kehitystrendejä, joita ei voi valtioiden toimin hallita. Sivilisaatioita ei voi luoda keinotekoisesti eikä ylläpitää suunnitelmallisesti. Divergenssi on valtioiden sisäistä ja niiden välistä hajoamista. Divergenssistä seuraa sivilisaatioiden yhteentörmäys. Järjestelmän perusolomuoto on anarkia ja kaaos. Valtiot tuovat siihen järjestystä. Käsitteet ovat Salomaan mukaan muutoksessa, mutta erottavana tekijänä hän pitää suhtautumista ihmisyyteen.

Tähän yhteyteen voisin mainita Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin kirjan Kapea käytävä (Terra Cognita 2020), jota olen itsekin käsitellyt noin puoli vuotta sitten. Se käsittelee laajemmin samoja asioita kuin Salomaa. ”Kapea käytävä” viittaa demokraattiseen järjestelmään, joka tasapainottelee anarkian ja despotismin välillä. Molemmista ääripäistä löytyy maailmanhistoriasta esimerkkejä.

Acemoglun kirjassa tuodaan demokratiaa tuovana esimerkkinä pohjoismainen hyvinvointivaltio ja siihen liittyvä sääntely. Nykyvalossa en kovin herkästi sen puolesta hehkuttaisi.

”Turkin sisäinen kehitys heinäkuun 2016 jälkeen on malliesimerkki ja sellaisenaan jo riittävä todiste konvergenssin kääntymisestä divergenssiksi.” (s. 26)

”Euroopassa vaikuttavat tällä hetkellä uudenlaiset ulkoa tulleet ja sisällä syntyneet voimat, jotka hajottavat sivilisaatioita sisältä ja niiden ulkoisia suhteita.” (s 33)

Venäjän (mukaan lukien keisarikunta ja nykyinen federaatio) ja Neuvostoliiton historia ovat Salomaan mukaan hyvä esimerkki divergenteistä pyrkimyksistä suhteessa muuhun Eurooppaan. Syynä on venäläisen sivilisaation omalakisuus, joka on eriyttänyt Venäjän ja Neuvostoliiton sisäistä ja ulkoista kehitystä muusta Euroopasta. (s. 110)

…

”Turkki on irtautunut eurooppalaisista vapausihanteista ja kehitys tukee oletusta, että islamilaisen valtion modernisointi ei ole mahdollista.” (s. 101)

”Afganistanin ja Syyrian edelleen jatkuvat sodat osoittavat jo nyt, että sotilaallista ratkaisua ääri-islamismin olemassaoloon ei ole.” (s. 99)

 

Islamilaista sivilisaatiota ei voi muuttaa voimatoimin länsimaisen kristillisen sivilisaation mukaiseksi. Sen ovat Afganistanin sodat vuosina 1979-1989 ja 2001-2018 osoittaneet. ”Afganistanin sota jatkuu edelleen lähinnä paikallisten osapuolten välisenä.” (s. 133)

Maailmanhistoriasta on kadonnut monia sivilisaatioita mutta niillä on myös ihmeellinen voima elpyä. ”Edes Pol Potin hirmuvalta ei sammuttanut buddhalaisuutta Kambodžassa vuosina 1975-1979.” (s. 133)

…

”Italiassa pakolaisbisnes on kehittynyt ja keskittynyt ammattirikollisten (mafian) hallitsemaksi keinoksi saada rahaa Italian valtiolta. He välittävät salakuljetusta ja ylläpitävät vastaanottokeskuksia, joihin tulijat sijoitetaan. Muut EU-maat ovat joko osittain tai täysin haluttomia ottamaan vastaan siirtolaisia. Baltian maat, Puola, Tšekki, Slovakia, Slovenia ja Unkari ovat tehneet selväksi, että eivät ota afrikkalaisia ja arabimaiden siirtolaisia, koska he eivät näiden maiden käsityksen mukaan sopeutuisi kristilliseen sivilisaatioon.”

”Suurimmassa hädässä lähtömaissa ovat kuitenkin ne, jotka eivät pysty lähtemään ja joita Punainen Risti tai Punainen Puolikuu eivät kykene auttamaan. YK:n tilaston mukaan maailmassa on 65,6 miljoonaa pakolaiseksi luokiteltavaa ihmistä.” (s. 156)

”Ihmissalakuljetuksesta oli tullut ammattimaisten rikollisliigojen pyörittämää kauppaa, joka oli osoittautunut vaikeaksi estää loukkaamatta pakolaisstatusta hakemaan pyrkivien oikeuksia, joita EU haluaa samalla kuitenkin noudattaa.” (s. 163)

”…vaikka turvapaikan hakijoiden virta Afganistanista, Irakista ja Syyriasta loppuisi, jos sisällissodat siellä loppuisivat, jatkuisi turvapaikanhakijoiden virta Afrikasta…” (s. 158)

”Kaikki kotimaastaan poistuneet eivät ole pakolaisia.” (s. 157)

…

Euroopan Unionia on yritetty agitaatiolla ja propagandalla sorvata yhtenäisvaltioksi tai peräti liittovaltioksi, jolla olisi keskitetty johto, yksi kansalaisuus, yhdet markkinat.

EU ei ole demokratia eikä parlamentarismi, vaan puhdas byrokraattinen luomus, jossa erilaiset korporatiiviset kokoonpanot valmistelevat ja toimeenpanevat päätöksiä. Komission valintatapa tosin muistuttaa Malesian liittovaltion perustuslaillisen monarkin valintaa.

Iso-Britanniassa EU-komission kasvava valta koettiin itsenäisyyden, riippumattomuuden, demokratian ja parlamentarismin suurimaksi uhaksi. (s. 249-250.)

 

Hiljaisen viikon matka 1 - Bach lohdun antajana, Dostojevski lisukkeena

 

Topi Linjama: Matkaopas Matteus-passioon. Basam Books, 2020.

 

Hiljainen viikko on alkanut. Hiljaa se on otettukin vastaan. Nyt valmistaudumme kiirastorstain ja pitkänperjantain tapahtumiin. Pääsiäisen vuoro on sen jälkeen. Palmusunnuntai on nyt takana. Eilen oli malkamaanantai, tänään on tikkutiistai. Sitä seuraavat kellokeskiviikko, kiirastorstai, pitkäperjantai, lankalauantai (hiljainen lauantai) ja pääsiäinen eli sukkasunnuntai. Nuo perinteiset suomalaiset nimitykset jäävät helposti unholaan. Hiljaista viikkoa on kutsuttu myös piinaviikoksi. Itseäni tässä mielentilassa kiehtoo enemmän hiljaisuus. Ollaan mukana hengen virrassa. Valmistaudutaan kohtaamaan kirkon ja yhteisen uskomme mysteeri.

Itselleni hiljaiseen viikkoon ja pääsiäiseen kuuluu ehdottomasti Johann Sebastian Bachin Matteus-passio. Se edellä lähden tähänkin viikkoon. Olen kirjoittanut Matteus-passiosta aiemmin. Sitä en tässä enää toistele, kirjoitus löytyy täältä. Lapsuudesta muistan sen saman kuin ehkä moni muukin minun ikäluokkaani kuuluva. Pitkäperjantai tuntui todella pitkästyttävältä päivältä. Ehkä siinä oli mukana päivän nimeen sisältyvää maagista painetta. Lapsuudestani lähtien pääsiäisen viettoon ja siihen valmistautumiseen liittyy aina kristillinen lataus. Se on ollut joskus syvempi, joskus hyvin pinnallinen. Yksi maallinen muisto liittyy nuoruusvuosiin, kun lankalauantai-iltana istuin oululaisessa ravintolassa saman pöydän ääressä Kirkan ja hänen bändikavereittensa kanssa. Taisi siinä käväistä myös Frederik. Siitä kertova muisto löytyy täältä.

Tällä hiljaisella viikolla matkakumppaninani on Topi Linjaman viime vuonna julkaisema ohut kirjanen Matkaopas Matteus-passioon. Kirja on oiva johdanto kärsimysnäytelmään. Lisäksi tekijä palkitsee lukijansa suomenkielisellä libretolla, hänen itsensä kääntämänä. Passio itsessään pitää sisällään kuusi osaa: valmistautuminen, puutarha, ylipapit, maaherra, risti ja hauta. Niissä saamme seurata, kuinka Jeesuksen kohtalo sinetöidään.

Kirjan takasivulla on mielestäni osuva kiteytys: ”Bach menee musiikillaan sinne, missä ihmisenä olemisen kipu on”. Tänä pääsiäisenä Bach ei kuitenkaan valitettavasti voi vetää kirkkoja täyteen. Me saamme vastaanottaa ristiinnaulitsemisen ja pääsiäisen ylösnousemuksen kotona yksinäisyydessä tai lähimpien ystävien seurassa. Linjaman kirja on Bachin ystävien apuna. Kirjan esittelytekstissä todetaan, että kirja tuo Bachin teemoja rohkean henkilökohtaisesti tähän päivään. Nyt pääsen sen avulla tutustumaan oman hiljaisen viikkoni tärkeimpään musiikkiteokseen. Nousee luottavainen tunne. ”Bachin lohduttava, tyhjentymätön musiikki valaiseen passion tummanpuhuvaa kärsimystietä.” Se on kirjoittajan hieno kiteytys, jonka haluan tähän yhteyteen laittaa.

Kirjoittaja erottaa Matteus-passiossa kolme tulkinnallista aikatasoa. Pohjimmaisena on uuden testamentin kertomus Jeesuksen kärsimystiestä ja kuolemasta. Toisena tasona on säveltäjä ja hänen aikansa – barokki. Sen myötä kohdataan myös reformaatio ja Bachin aikakauteen sisältyvät kristinuskon suuntausten väliset kiistat. Bach itse syntyi luterilaisen kristinuskon läpäisemään maailmaan. Sen merkitystä en itse ole kyllä koskaan tullut ajatelleeksi. Bach kuvaa passiossa syvimpiä tunteitamme. Hänen seuraamassaan teologiassa ”Jumala on pikemminkin hiljainen kanssakulkija kuin taivaiden valtias”. Jumala kätkeytyy ihmisten vaivaan ja kärsimykseen. Siitä avautuu Matteus-passion ja myös Bachin musiikin eräs ulottuvuus: se on terapeuttista ja sielunhoidollista luonteeltaan. Bach ottaa elämämme vakavasti. Barokin teoreetikoihin viitaten Linjama kiteyttää, että pimeyden kautta ymmärrämme valon. (Linjama, s. 11.)

 Kolmannessa tasossa ovat meidän aikamme esittäjät ja kuulijat. Bachin aikana ihmiset saattoivat kuulla sen korkeintaan muutaman kerran elämänsä aikana.  Nyt meillä on mahdollista kuunnella passio useaan kertaan, vaikka toistojen kanssa. Me voimme avata passion sisältöä tutkimalla, miten siirrytään sävellajista toiseen tai miten passion esitykseen osallistuvat kuorot ja solistit käyvät dialogia keskenänsä. Linjama seikkailee tutkijana myös Matteus-passion musiikillisessa kielessä löytäen sieltä jopa erilaista numerosymboliikkaa. Yllättäviin kohtiin voi tehdä sen pohjalta tulkintoja muun muassa siitä, miten omakohtaista jokin kohta Bachille itselleen on ollut.

Itselleni yksi mielenkiintoinen tieto löytyy liittyen Leipzigin Tuomas-kirkon akustiikkaan. Kirkko oli yleensä Bachin aikaan täynnä väkeä. Tuolloin kirkossa jälkikaiku on erityisen lyhyt, vain hieman yli sekunnin. Se on tarjonnut hyvät puitteet polyfonialle ja harmoniamuutoksille. Vertailukohdaksi Linjama tuo Firenzen San Marcon basilikan, jossa jälkikaiku on neljä sekuntia. Alkaa miettiä, millaistahan musiikkia olisi Bach siellä säveltänyt. 

Topi Linjaman teksti on tiivistä ja pelkistettyä. Se toteaa, ennemmin kuin selittelee. Monisanaisuutta vältellään. Tyyli osoittaa, että kirjoittaja on perehtynyt aiheeseensa eikä halua sanomaansa turhaan ylimääräisin selityksin vahvistella. Kirjasta löytyy paljon hienoja oivalluksia ja piristäviäkin väläytyksiä. Tuon esimerkin. Käsitellessään omaa suosikkiaariaani Erbarme dich – Armahda minua, hän panee merkille, että ennen sitä kukon kiekuessa kolmannen kerran korkeassa rekisterissä viihtyvän evankelistan ääni nousee korkeimmilleen (h). Se tapahtuu juuri sillä hetkellä, kun Pietari tajuaa tehneensä väärin ja alkaa katua. Ollaan Linjaman mukaan Bachin teologian ja ihmiskuvan ytimessä: katumuksessa ja parannuksessa. Nyt tulee se minua laulun harrastajaa kovasti huvittanut sivuhuomautus: ”Voisivatko itseään täynnä olevien bel canto -ajan sankaritenorien kaksiviivaiset c:t olla enää kauempana tästä?”

Erbarme dich-aariasta haluan todeta erään keskeisen seikan, jonka Linjama on tuonut esille. Siinä katujana ei ole Pietari, vaan ”minä”, siis jokainen meistä. Aaria on tullut minulle läheiseksi Andrei Tarkovskin elokuvasta. Siinä aaria todellakin osuu suoraan kasvojaan tuoden hänet elokuvan sisäiseen todellisuuteen.

Tekstistä löytyy yllättäviltäkin tuntuvia mutta kohdallensa osuvia lainauksia. Yksi sellainen on mystikko Mestari Eckhart. Mutta tekstistä käy ilmi, että Eckhart on syntynyt Bachin kotikulmilla, toki muutama sata vuotta aiemmin. Pär Lagerqvistin vuonna 1950 ilmestynyt pienoisromaani Barabbas on minulle tuttu nuoruudesta. Sieltä on jäänyt tajuntaani pysyväksi Barabbaan pohdinta, että hän oli tosiaan se ihminen, jonka edestä Jeesus kuoli.

Linjama on lestadiolaistaustainen ja hän pohdinnoissaan nostaa Matteus-passioon vertailukohdiksi myös lestadiolaisuuden uskon maailman. Itse löydän edelleen Siionin lauluista syvyyttä, oltakoon itse uskonsuuntauksesta mitä mieltä tahansa. Linjama löytää Bachin maailmankuvasta toisiinsa kietoutuvia vastakkaisuuksia. ”Kun hautajaismotetissa BWV 229 tanssitaan menuettia, elämä on vahvasti läsnä kuolemassa.” Hän löytää ilosta myös varjon. Esimerkistä käy kantaatti Christ lag in Todesbanden. Sitä hän kutsuu pietistiseksi iloksi. Kristuksen voittoa kuolemasta ylistetään kuin oltaisiin hautajaisissa. Hän löytää samanlaisen hengen vanhoillislestadiolaisten Siionin lauluista.

Linjama käsittelee kirjassaan kyllä myös irrottautumistaan lapsuutensa lestadiolaisuudesta. Se on mielestäni painavaa tekstiä. En sitä nyt käsittele, koska muutenkin mies näyttää tulleensa sen perusteella mediajulkisuuteen. Aivan juttuni lopussa siihen liittyen on kuitenkin pieni hyvin subjektiivinen havaintoni.

…

Kirjoitukseni loppuosassa käännän katseeni toisaalle – kirjan kanteen. Sieltä nousevatkin aivan erilaiset aatokset. Kannessa on nimittäin vuodelta 1521 peräisin oleva Hans Holbein nuoremman maalaus Der Leichnam Christi im Grabe (”Kuolleen Kristuksen ruumis haudassa”). Maalaus avautuu täältä. Olen tuota maalausta käsitellyt Dostojevskin teosten maailmaa käsittelevän juttuni yhteydessä viiden vuoden takaa (täällä). Nyt palaan siihen. Lainaan omaa tekstiäni hieman tiivistäen ja myös siistien. Tuolloin se hieman rönsyili.

Fjodor Dostojevski näki tuon maalauksen kerran vieraillessaan Baselissa sijaitsevassa taidemuseossa. Se teki häneen vaikutuksen, tai rehellisemmin sanoen kirjailija järkyttyi siitä. Dostojevskin romaanissa Idiootti tuo maalaus tulee yllättävässä kohdassa esille. Sen jäljennös on esillä erään henkilön asunnossa, ja aiheuttaa melkoisia mielenliikutuksia, verrattavissa Dostojevskin omiin.

Nähtävästi kyseessä on sama maalaus. Sitä säilytetään juuri Baselissa sijaitsevassa museossa, jossa Dostojevski vaimonsa kanssa aikoinaan vierailivat. Anna Dostojevskaja kertoo siitä muistelmissaan. Kirjailijaan maalaus oli tehnyt suuren vaikutuksen. ”Tuollainen taulu voisi viedä ihmisiltä uskon”, oli hän todennut vaimolleen (Henry Troyat, Dostojevski. Gummerus 1963, s. 327).

Romaanissa Idiootti on sivuhenkilö nimeltä Ippolit Terentjev, kuolemansairas tavallaan säälipisteitä kerjäävä tyyppi. Hän on tietysti vain yksi hahmo romaanin moniäänisessä kokonaisuudessa, mutta Ippolit on ainakin yhdessä mielessä merkittävä. Hänen kauttansa on arveltu puhuvan kirjailijan oma ääni. Dostojevskilla on tapana panna tiettyjen henkilöhahmojen suuhun omia ajatuksiaan ja näkemyksiään. Tavallisesti se on joku hieman rujompi, vastenmielisyyttä herättävä tyyppi. Idiootissa se osa tulee Ippolitille.  

Ippolit on langanohut ruipelo, pelkkää luuta ja nahkaa. Hän yskii sairautensa vuoksi lähes lakkaamatta. Hän on hyvin ärtyneen näköinen ja oloinen nuorukainen, mikä on ymmärrettävää, sillä sairaus on vakava. Ei saa unohtaa, että hän on vielä nuorukainen. Siitä huolimatta hänen elämänfilosofiset ja uskonnolliset pohdintansa tuntuvat kypsiltä, mikä vain vahvistaa sitä kantaa, että hän on kirjailijan itsensä äänitorvena.

Ippolit on ajautunut tilanteeseen, jossa hän pohtii vakavissaan itsemurhan mahdollisuutta. Vastaavia hahmoja muissa romaaneissa ovat Rikoksen ja rangaistuksen Svidrigailov ja Riivaajien Kirillov. Ippolitilla se jää kuitenkin lopulta tekemättä. Hän kyllä järjestää muiden edessä hyvin teatraalisen kohtauksen, jossa hän ampuu itseään, mutta ”yllättäen” hän on unohtanut laittaa aseeseensa panoksen.

Ippolit on mukana viettämässä erään seurueen mukana iltaa. Siellä hän ottaa puheenvuoron, jossa hän esittää kuulijoille oman tilityksensä elämästään. Hän on kirjoittanut sen valmiiksi ja itse asiassa suunnitellutkin lukevansa sen tuolla eräällä huvilalla läsnä oleville tuttavilleen. Hänellä on tekstilleen jopa motto, Ludvig XV:n tunnettu lausahdus: «Après moi le déluge!» (”Minun jälkeeni vaikka vedenpaisumus”).

Hän äännähtelee puheen välissä kummasti. Romaanin suomentaja on löytänyt siihen osuvan sanan: ”hänen jokaista sanaansa, melkeinpä jokaista hengähdystäänkin säesti korahdus”. Ippolitin äänenkäyttöä kuvataan ylipäänsä jopa ironisen vastenmielisesti.  Välillä se on ”kimakka” tai ”särisevä”, välillä hän ”vinkuu” tai ”vingahtelee”. Se ei siis ole mitään kaunista kuultavaa. Kuitenkin hän esittää kuulijajoukolleen pitkän tilityksen omista näkemyksistään, minkä kaikki pitkin hampain kuuntelevat. Sen jälkireaktioiden tuoksinassa tapahtuu tuo yllä mainittu itsemurhayritys.

Kerron hieman tilityksen sisällöstä. Hän on siis saanut lääkäriltään vakavan keuhkotaudin vuoksi kuolemantuomion, elinaikaa on rajallisesti jäljellä. Hän kuitenkin tahtoo käyttää jäljellä olevan elämänsä järkevästi, hänellä on pyrkimys hyvään. Hän haluaa auttaa erästä vaikeaan elämäntilanteeseen joutunutta, kaupunkiin muuttanutta lääkäriperhettä ja joutuu sen auttamiseksi jopa ottamaan yhteyttä entiseen kouluaikansa vihamieheensä. Hän onnistuu järjestämään perheelle apua ja siitä auttamisen halu vain lisääntyy. Ippolit haluaisi löytää elämänsä viime päiviksi hyvää tekemistä, mikä kantaisi hedelmää myös hänen kuolemansa yli.  Mutta tuon hyvän aikomuksen murtaa mielen täyttämät ”pahan voimat”. Painajaiset ja erilaiset näyt saavat hänessä vallan. Aaveet kiusaavat. Hän näkee ympärillään hämähäkkejä. Eräs niistä puraisee hänen koiransa kielestä palasen.

Nyt päästään tuohon Holbeinin kuollutta Kristusta esittävään maalaukseen. Hän oli nähnyt sitä muistuttavan maalauksen erään häntä vainoavan (tai vainoavaksi luulemansa) henkilön asunnossa siellä vieraillessaan. Ippolit ei sen taulun nähtyään voi enää uskoa ruumiin ylösnousemukseen eikä kuoleman jälkeiseen elämään, ainakaan siinä muodossa kuin se tapahtuu maan päällä. Tässä on hieman pitempi lainaus romaanista (vahvennus minun):

”…Jos kaikki hänen opetuslapsensa, hänen tulevat apostolinsa näkivät juuri tuollaisen ruumiin… jos sen näkivät häntä hoitaneet ja ristin juurella seisoneet naiset, kaikki jotka uskoivat häneen ja palvoivat häntä, niin miten he sellaista ruumista katsellessaan saattoivat uskoa, että tuo marttyyri herää kuolleista? Silloinhan tulee ajatelleeksi, että jos kuolema on noin kauhea ja luonnonlait niin vahvoja, kuinka ne ovat voitettavissa? Kuinka ne voidaan voittaa, kun niitä ei voittanut edes hän, joka eläessään voitti luonnonkin, jota luonto alistui tottelemaan ja joka huusi: ’Talitha kumi’, ja tyttö nousi, ’Lasarus, tule ulos’, ja kuollut tuli ulos. Tuota maalausta katsellessa tuntuu siltä kuin luonto olisi jokin valtava, säälimätön ja mykkä peto, tai oikeammin, paljon oikeammin sanoen, vaikka se kuulostaakin omituiselta, jokin suunnattoman suuri, rakenteeltaan upouusi kone, joka on ahmaissut järjettömästi kitaansa, murskannut ja nielaissut tylsästi ja tunteettomasti suurenmoisen ja äärettömän kalliin olennon – sellaisen olennon, joka yksinään oli koko luonnon ja sen kaikkien lakien veroinen, jopa koko maailman veroinen, ehkä maailma oli luotukin vain tuon olennon ilmestymistä varten! Tuo maalaus tuntuu esittävän juuri tämän käsityksen pimeän, häikäilemättömän ja järjettömän ikuisen voiman olemassaolosta, jonka valtaan kaikkien täytyy alistua, ja se siirtyy katsojaan aivan pakostakin. …”

 Teen tekstiin pienen korjauksen. Suomalaisen Raamatun mukaan Jeesus toteaa: ”Talitha kuum!” Se tarkoittaa: ”Tyttö, minä sanon sinulle, nouse!” Kyseessä on tapaus, jossa Jeesus herättää synagoogan esimiehen Jairuksen tyttären kuolleista (Markuksen evankeliumi 5: 35-43).

Ippolit ei kuitenkaan taivu materialismiin. Hän jatkaa pohdintojaan. Mitä sielulle tapahtuu kuoleman jälkeen, siitä emme hänen mukaansa voi tietää mitään.  Ikuisuus ja kuoleman jälkeinen elämä ovat käsityskykymme ulkopuolella eikä hän ole kyennyt tuota käsittämätöntä oivaltamaan.

Ippolit toteaa Jumalan johdatuksesta eli Kaitselmuksesta seuraavaa: ”Me loukkaamme Kaitselmusta kohtuuttomasti ymppäämällä siihen omia käsityksiämme, harmistuneina siitä, ettemme voi ymmärtää sitä.”

Ippolit päättääkin lopulta jättää uskonasiat omaan arvoonsa.

Kohdatessaan kuoleman enteitä eli aaveita, hämähäkkejä ja muita painajaisia, hän alkaa tuntea inhoa ja vastenmielisyyttä. Hän kertoo tunteneensa olonsa nöyryyttäväksi.  ”En voi alistua pimeän voiman valtaan,” hän tuskailee tilityksessään. Hänen elämänhalunsa oli tyrehtynyt, mieleen alkoi punoutua itsemurhan ajatuksia. ”Itsemurha on ehkä ainoa teko, johon vielä ehdin ryhtyä ja jonka ehdin saattaa päätökseen omasta tahdostani”, hän kiteyttää pohdintojaan. Tähän hän lopulta päättää tilityksensä.

Hän tuntee sairautensa vuoksi itsensä alemmuudentuntoiseksi, hän epäilee, että hänelle nauretaan, että hän on pahanilkinen ja inhottava, että hän ei ole kenellekään tarpeen. Loppujen lopuksi kukaan ei olekaan hänestä kiinnostunut. Saatuaan tilityksensä päätökseen, hän saa osakseen välinpitämättömyyttä ja kärsimättömyyttä: ”Kaikki nousivat pöydästä kolistellen ja ärtyneinä”. Kaikki jaksoivat sen kuitenkin kuunnella, mutta sitä seurannut suoranainen ilkeämielisyys saa Ippolitin raivoihinsa, mikä sitten purkautuukin itsemurhayrityksenä. Hän ottaa aseensa esille.

Läsnäolijat alkavat suorastaan pilkata Ippolitia. Myötätuntoinen on ehkä vain romaanin päähenkilö ruhtinas Myškin mutta hänkin on lähinnä hämillään. Vaaditaan, että Ippolitin on luovutettava aseensa pois. Sitten Ippolit yllättäen toteuttaa uhkauksensa, mutta ase ei laukeakaan. Nousee yleinen hälinä. Ippolit yrittää hysteerisenä selittää, että teko ei ollut tahallinen vaan hän oli vahingossa unohtanut laittaa panoksen. Samassa hän menettää tajuntansa.

Tapahtuman jälkeen ruhtinas Myškin juttelee Ippolitin tapauksesta nuoren neidon (ja morsianehdokkaansa) Aglaja Jepantšinan kanssa, jolle Ippolit oli pyytänyt toimittamaan kirjoittamansa tilityksen. Aglajan mielestä Ippolit toimi täysin tietoisesti, ei hän halunnutkaan onnistua teossaan.  Aglaja epäilee, että Ippolit järjesti ampumiskohtauksen saadakseen hänet kiinnostumaan tilityksestä. Eli kyseessä on ollut nuorille niin luonnollinen huomion puute. Ruhtinas Myškin päätyy samanlaiseen arveluun: ”Hän varmaankin halusi, että kaikki kokoontuisivat hänen ympärilleen ja sanoisivat, että he rakastavat ja kunnioittavat häntä suuresti ja että kaikki pyytäisivät häntä hartaasti jäämään eloon.”

 Kokoavasti totean vielä, että Ippolit Terentjev uskoo elämään. Hän katsoo, että Jeesus pystyi herättämään Lasaruksen ja Jairuksen tyttären kuolleista ja nämä saattoivat jatkaa maanpäällistä elämäänsä. Molemmat kuitenkin kokivat aikanaan luonnollisen kuoleman. Myös Jeesus itse koki kuoleman eikä ollut mahdollista, että hän olisi voinut jatkaa elämää siinä kidutetussa ruumiissaan. Hän ei kuitenkaan sulje pois elämän mahdollisuutta kuoleman jälkeen, mutta se on sitten aivan toisenlainen olotila, jota emme voi tietää ja jonka todellisuudesta emme voi nyt olla osallisia.

Terentjevin henkilöhahmon kautta paljastuu Dostojevskin näkemys, jonka mukaan ikuisuus on läsnä ihmisen elämässä. Kuolema on siihen nähden toissijainen ilmiö. Ippolit halusi sairastuttuaan tehdä vielä jotakin hyvää. Se oli merkkinä elämän kunnioituksesta.

Tutkija Ivan Jevlampijev toteaa, että Ippolit on tavallaan dostojevskiläinen ”Hamlet”. Kysymys Ollako vai eikö olla? voisi sopia hänen suuhunsa. Häntä pidetään Riivaajien Aleksei Kirillovin esihahmona. Kirillovin hahmossa viedään eteenpäin Terentjevin nostamia kysymyksiä. Ja hän nousee lopulta uudeksi Kristus-hahmoksi, joka päätyy ampumaan itsensä todentaakseen sanomansa. Kirillov on myös Ippolitin tapaan hieman rujo tyyppi, näin ollen sopiva kirjailijan itsensä äänitorveksi.

…

LOPUKSI

En malta olla palaamatta Linjaman kirjaan. Hän käsittelee siellä (s. 75) nykyistä suhdettaan lestadiolaiseen uskonkäsitykseen.  Olen löytävinäni sieltä jotain samaa kuin siinä, mihin Ippolit Terentjev – siis Dostojevski itse - on päätynyt.

Olen numeroinut otsikon, koska aikomukseni on kirjoittaa jatkoa.

Seitsemän veljeksen yhteinen joulun vietto

 Aleksis Kiven Seitsemän veljestä päättyy veljesten ja heidän perheittensä yhteiseen joulun viettoon. On siirrytty kymmenisen vuotta eteenpäin niistä ajoista, kun veljekset muuttivat Impivaaran erämaahan. Vielä kerran he olivat päättäneet kokoontua yhteen entiseen kotoonsa Jukolan taloon.

Aattoilta sujuu aluksi vanhoja verestäessä. Romanttisin sanankääntein veljekset haastelevat muistellen entisiä töitä, taisteloita ja kohtaamiaan vaaroja.  ”Muistot sulivat heidän mielissänsä suloisesti yhteen kuin metsät, laaksot, vuoret ja korkeat nummet kaukaisuuden sinihämärässä…”

Simeoni istuu virsikirja polvella, valmiina alkamaan yhteistä jouluvirttä. Sitä ennen kuitenkin nostetaan pata tulelta ja tehdään tuohisista haloista pystyvalkea. Tulen loimottaessa Simeoni aloittaa juhlallisen veisuun. Muut veljekset vaikenevat ja hiljenee myös ympärillä pyörivien lasten meteli. Naiset yhtyvät ihanaan virteen, lopulta kaikki veisaavat omine ääninensä. Eeron kainolla Anna-vaimolla on puhdas ja lempeä ääni. Se soi kauniimpana muiden yllä. Laulun jälkeen astutaan ehtoollispöytään ennen kallistumista öiseen lepoon.

Koittaa jouluaamu.

”Mutta varhain heräsivät he seuraavana päivänä, heräsivät lähteäksensä loistoisaan kirkkoon, joka tuhansista palavista kynttilöistä kimmelsi kuin taivas tähdessä. Sieltä, koska päivä oli täydeksi valjennut, he palasivat kilvan kiitäen taas, ja viettivät entisessä Jukolassa iloisen joulupäivän.”

 

Kyseessä on romaanin viimeisen eli neljännentoista luvun kokoava päätös. Tuota yhteistä joulun viettoa seuraa vielä romaanin minä-hahmoisen kertojan loppusanat. Veljekset ovat saaneet elämänsä järjestykseen. He ovat löytäneet paikkansa kyläyhteisössä. On aika jättää heille hyvästit. Alkaa elämän ehkä seesteisempi vaihe. Suomen saloissa on heidät kotinsa. Mennään kohti illan lepoa. Romaanin kertoja liittää veljesten elämän osaksi laajempaa maailmaa, heidän elämänkaarensa on asettunut osaksi kaikkeuden kiertokulkua.

”Ja niin olen kertonut seitsemästä veljeksestä Suomen saloissa; ja mitäpä kertoisin enään heidän elämänsä päivistä ja vaiheista täällä? Se kulki rauhaisesti puolipäivän korkeudelle ja kallistui rauhaisesti alas illan lepoon monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa.”

 Nuo loppusanat kertovat harmoniasta. Kaikkien villien kasvuvuosien ja harhailujen jälkeen veljekset ovat löytäneet kotinsa ja sen myötä rauhan.  Elämällä on perusta.

…

Itselleni Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on kansallinen kivijalkamme. Siinä on jotain olennaista kansakuntamme säröisistä kehitysvuosista. Itsenäisyys ja kansallinen identiteettimme lepää osittain tuon romaanin varassa. Veljekset ovat rakentamassa yhteistä kotiamme. Me olemme heidän seuraajiaan.

 Tuota yllä kerrottua seesteistä kuvausta edeltävät monenlaiset myrskyt ja kommellukset. Pojat ovat jääneet orvoiksi, kun isä – innokas metsämies – on kaatunut painissa karhun kanssa. Kuvaavaa on, että urhea mies on saanut taistelussa karhunkin hengiltä. Pojat omaksuvat kasvaessaan isänsä perintönä saman sitkeyden. Keskenänsä he elävät kuin villi joukko kiinni toisissaan. He ovat juuttuneet vaistoinensa metsän uumeniin etsien sieltä sielullensa turvaa. Paljon he oppivat ja omaksuvat mutta kovin kynnys on vielä ylittämättä. Monien koettelemusten ja nöyryytysten kautta he kasvavat sieltä osaksi muuta kyläyhteisöä. Kestää aikansa, ennen kuin he kasvavat omiksi itsellisiksi persoonikseen.

Veljesten ensimmäinen kosioretki on tarinana kuvaava. Yhtenä joukkona käydään jopa kosimassa naapurissa asuvaa Männistön muorin tytärtä. Kosioretki päättyy yhteisiin rukkasiin. Siinä he ovat kuin yhteen sulanut toisistaan eriytymätön joukko. Evoluutiopsykologiaan viitaten veljekset elävät jonkinlaista primitiivistä heimoyhteiskunnan vaihetta. Veljesjoukko toimii jonkinlaisen suggestiivisen joukkokokemuksen varassa.  

Lukkarin opissa käy myös huonosti. Veljesjoukko pakenee koulumestaria yhtenä veljesryhmänä.

Impivaarassakin vietetään yhteistä joulua. Sen vietto päättyy ryypiskelyyn ja tappeluun. Turvapaikaksi korpeen yhteisvoimin rakennettu talo palaa poroksi ja tuo alkuasukasjoukko joutuu kauhusta katkerana paitasillaan pakenemaan umpihangessa henkensä edestä ja hakemaan turvaa entisestä kotitalosta, josta pojat olivat paenneet sivistystä pakoon. Onneksi he saavat turvan. Veljekset kasvavat tuosta koettelemuksesta kiitollisuuteen ja pääsevät keväällä entistä sisukkaampina rakentamaan Impivaaraan uutta kotia.

Koettelemukset seuraavat toisiaan. Viimein veljekset rohkaistuvat myös koulun penkille. Itse he löytävät sisimmästään tahdon voimansa. Paksupäisenä itseään pitävä Juhanikin oppii lukemaan ja tie muiden yhteyteen avautuu. Sitkeys palkitaan ja nuoret miehet pääsevät rakentavaksi osaksi kyläyhteisöä. He löytävät kukin itselleen sopivan elämän tiensä. Löytävät puolison, perustavat perheensä. Tässäkin on toki kääntöpuolensa. Jokaiselle ei tuota onnea suoda. Simeoni jää vanhaksi pojaksi, tyytyy kohtaloonsa. Hän kokee kriisin, ajautuu itsemurhayritykseen, mutta Juhani pelastaa hänet kuoleman kidasta. Se on epätoivoinen syrjähyppy. Hänkin tasaantuu lopulta omalle elämänpolulleen.

Kunkin veljeksen henkilökohtainen kehitystarina olisi varmasti oman romaaninsa arvoinen.  Vaatii oman rohkeutensa ottaa elämästään vastuu. Ilman yhteisön myötäsukaista tukea emme siihen kykene.

…

Tuon myös eräänlaisen kulttuuriantropologisen näkökulman. Veljekset tapaavat elämässään monenlaisia kulttuurin levittäjiä ja tarinankertojia. Heitä he oppivat arvostamaan.

Romaanin neljännentoista luvun ehkä kaunein kohtaus on kuvaus nuorimman veljeksen Eeron ja hänen puolisonsa, kalvakkaan surumielisen Annan elämästä. Yllä jo mainitsin hänet kertoessani kerroin jouluaattoillan virrenveisuusta ja naisen kauniin herkästä lauluäänestä.  Anna on pelokkaan oloinen surumielinen nainen. Anna on sielultaan herkkä kokija, joka ”oli nähnyt kummia näköjä ja houraillen ennustellut paljon ihmeitä”. Niin kuvaa romaanin kertoja Annaa. Hän on päätösluvun tarinankertoja.

Eero on poissa kotoa, Anna hoitaa esikoistaan. Eteemme nousee suloinen idylli. Nuori äiti välittää lapselleen lorujen ja laulunsa kautta kiintymyksensä luontoon. Se on lapsoselle kuin alkutie elämänhallintaan. Hän kiinnittyy elämänlangallaan luonnon ja kansanperinteen harmoniseen yhteyteen. Lapsi katselee äitiään kuin hehkuva aamu.

Anna on yksin kotona lapsosensa kanssa. Hän kertoo välillä hyräillen, välillä puhuen lapselle loruja ja lapsi hanakkana tai ehkä uneliaanakin kuuntelee.

”Sanoppas, pienoseni, mistäpä tiesit kotiasi tulla? – Tulin pitkin Turun tietä, lirputtelin Hämeenmaitten härkäteillä. – Mutta mistä kotosi tunsit, pienoseni? – Koirasta hallavasta portin alla, tunsin kartanon kultaisesta kaivosta, ja olipa vielä pappien hevoset heinäladossa, ja olkiladossa olut-tynnöri. – Mistä tunsit äitisi armaan, mistä isäsi tunsit? – Äiti vierrettä ammenteli loimottavan liekin vaiheilla, hän ammenteli ja lauleli, lauleli heleällä äänellä, kaulassa liina, liina kuin lumi ja taivaan kaari. Mistäpä tunsin isäni? Veisteli hän kirvesvartta, veisteli kultaisen akkunan vieressä…”

 

Anna toteuttaa tärkeää tehtävää. Hänestä välittyy myös keskeinen seikka tuon ajan maailmassa. Elämä on usein hiuskarvan varassa. Monenmoinen tauti voi viedä mennessään. On lähes ihme, että lapsi voi selviää kasvuvuosistaan hengissä. Äidin sydämen täyttää pelko.

Runollinen hetki päättyy hehkeään näkyyn, joka muovautuu lauluksi.

”Sanoppas, lapseni, mun suven-ihanaiseni, sano: etkö tahtoisi täältä purjehtia rauhan ikisatamaan pois, koska vielä puhtaana väikkyy lapsuutesi valkea viiri? Rannalla sumean, tyynen järven seisoo Tuonelan kartano tumma, siellä himmeän lehdistön helmassa, kasteisen viidan kohdussa on lapselle valmiina kehto ja valkeat liinat ja vaipat.”

Annan suussa alkaa soida Sydämeni laulu: ”Tuonen lehto, öinen lehto, siell’ on hieno hietakehto, sinnepä lapseni saatan…”  Se saattaa nykyaikana tuntua kauhukuvalta, mutta Annalle se on ihana näkymä. Hietakehdosta voi koitua lapselle turva. Äidin sydämen täyttää paitsi pelko, samalla myös toivo. Ollaan kiinni luonnossa: maan povessa ja taivaan avaruudessa. Nuoren äidin lauluääni nousee helisten korkeuksiin.  Sinne hän kääntää myös laulaessaan katseensa. Poutapääskynen lentelee sinne tänne, ”keveänä ja vilkasna kuin onnenlapsen aatos”.

Mies saapuu kotosalle ja kuulee puolisonsa suloisen laulun. Koittaa herkimmistä herkin kahden rakastavan kohtaaminen. Yksinäiselle nuorelle äidille puolison saapuminen on kuin turvasatama. Löytää mieskin sisimmästään ystävyyden ja läheisyyden tunteen, jota ei ole aiemmin kokenut.

 

”Kerkeästi kääntyi vaimo hänen puoleensa, laski lapsen hänen polvillensa, painoi otsansa vasten miehen rintaa ja hyrskähti väkivaltaiseen itkuun. Mutta löipä mies nyt käsivartensa ympäri hänen kaulansa, pyhkien erään suikulan tuosta pellavakeltaisesta tukasta hänen korvansa taakse. Siinä he istuivat tyynenä sunnuntai-iltana valkealla rahilla valkean pöydän päässä.”

 

He tuntevat sisimmässään, kuinka elämä on kovuudessaan ahdistavan karu ja raakakin. Heidän keskinäinen rakkautensa kantaa jopa elämän yli kiinni avaruuksiin ja myös maan poveen.

Noihin kohtauksiin voi kukin tutustua romaanin viimeisessä luvussa. Se löytyy täältä. Sieltä avautuu myös koskettava Sydämeni laulu.

…

On aika siirtyä kirjoitukseni päätökseen.

Kivi luo meille kuvauksen Suomestamme ennen itsenäisyyttä. Hän kuvaa sitä voimaa, joka on ajanut Suomen sukua elämässä eteenpäin. Läpi historiamme meidän turvanamme ja voimanamme ovat olleet lukuisat työhönsä antautuneet tulisielut. Heidän varassaan monet kylät ja isommatkin yhteisöt ovat voineet kasvaa. Heidän pyyteetön työnsä on kantanut hedelmää. Varmasti myös omasta elämästämme voimme tunnistaa sellaisia persoonia. Olen itse musiikin ystävä ja omasta lapsuudestani ja varhaisnuoruudestani muistan koulumme musiikin opettajan. Ilman häntä en varmasti olisi sama minä, joka nyt olen.  Hän on varmasti antanut monelle nuorelle eväät itsensä kehittämiseen. Hän kuuluu niihin, jotka eivät ole omia työtuntejaan laskeneet. Samaa on sanottava monista yrittäjistä ja monitaitoisista työmiehistä. Ei unohdeta heitä.

Elämme paraikaa maailmassamme ennalta arvaamatonta murrosta. Monenmoista on liikehdintää, mutta ei unohdeta synnyinmaatamme. Pidetään omasta rakkaasta Suomestamme kiinni. Kukaan muu, ei mikään muu kansa tai ylikansallinen byrokratia pidä meidän puoltamme samassa määrin kuin me suomalaiset itse. Tuetaan toisiamme vaikeinakin hetkinä.

Kansainvälisyyttä ei pidä torjua. Se kuuluu luontaisesti ihmisten kanssakäymisiin, ja myös omaan henkiseen kasvuumme. Mutta ollaan siinä omana itsenämme, arvomme tuntien. Esi-isämme ovat olleet vuosisatoja olleet kanssakäymisissä muiden kanssa, myös rauhanomaisesti. Jatkakaamme samaa tietä, itsellisinä, omaa rakasta kotiamme vaalien.

Kirjoitettu jouluaamuna 2020.

 

Ylösnousemus, Leo Tolstoi

Лев Толстой: Воскресение, 1899.  (Leo Tolstoi: Voskresenije)

Leo Tolstoi: Ylösnousemus, suom. ja esipuhe Lea Pyykkö. Viides painos, 2007.

Tolstoin Ylösnousemus - venäläisen pokkarijulkaisun kansi

Ylösnousemus kuuluu Sodan ja rauhan sekä Anna Kareninan ohella Leo Tolstoin (1828 - 1910) suurromaaneihin. Se muovautui lopulliseen muotoonsa kymmenen vuoden kuluessa. Tuolloin kirjailija oli henkisen murroksen läpikäytyään ehtinyt jo välillä luopua laajemmasta proosatuotannosta painopisteen ollessa maailmankatsomuksellisissa ja yhteiskunnallisissa teksteissä. Ainakin vanha kiistakumppani Ivan Turgenev elämänsä loppuvuosina 80-luvulla tehdessään miehen kanssa sovintoa suositteli häntä palaamaan proosan pariin, mikä sittemmin toteutui. Kun romaanin lopulta valmistui, Anna Kareninan ilmestymisestä oli kulunut neljännesvuosista. Kirjailija oli tuolloin 71-vuotias. Sairaudet olivat musertamassa miestä. Ei uskottu, että hän kykenee luomaan noin laajaa yhtenäistä taideteosta. Eikä teos jäänyt miksikään joutsenlauluksi.  Mies sinnitteli venäläisen yhteiskunnan omanatuntona vielä kymmenisen vuotta.

Edellisessä kirjoituksessani (täällä) tutkailen kahden kirjailijamestarin Leo Tolstoin ja Anton Tšehovin keskinäistä vuorovaikutusta ja näkemyseroja. Nykyistä aihettani aloin oikeastaan valmistella jo ennen sitä, mutta niin vain kävi, että elämä romaanin ja sen kirjoitusprosessin ympärillä alkoi kiinnostaa enemmän. Olen aiemmin kirjoittanut Tolstoin nuoruusvuosista (https://perttueemeli.blogspot.com/2019/01/nuori-tolstoi-kaukasiassa-krimin.html ). Siihen nähden nyt on kyse jonkinlaisesta jatko-osasta, vaikka väliin jää kirjailijan kaunokirjallisen tuotannon luovin kausi.

Idea romaaniin tuli Tolstoin ystävältä tuomari A.F. Konilta. Hän kertoi tositarinan väärin perustein tuomitusta naisesta. Hän alkaa kehitellä tarinaa ja kirjoitusprosessi kestää lopulta kymmenen vuotta. Romaani sai jo ennakolta kansainvälistä huomiota, kun Tolstoi julkaisi välillä romaanista viimeistelemättömiä osia kerätessään rahaa duhoborien uskonlahkon auttamiseksi. Tsaarin hallinto oli vaatinut lahkon miehiä asepalvelukseen. He kieltäytyivät. Hallinto teki kompromissin. Täydellistä väkivallattomuutta edustavat uskonlahkon jäsenet pääsisivät poistumaan maasta, kun Kanada oli korvausta vastaan lupautunut ottamaan heidät vastaan. Siitä kerron lisää alempana.  

Romaanin vaikutus tuon ajan Venäjällä on kiistaton. Se oli kirjailijan elinaikana hänen luetuin teoksensa. Sitä on luonnehdittu 1800-luvun ”viimeiseksi romaaniksi”, minkä yhteydessä viitataan sen eittämättä tilitykselliseen luonteeseen mutta myös ikkunana uudelle vuosisadalle.  Valtakunta alkoi murentua sisältäpäin, alkoi tulla tilaa uusille voimille.  Myöhemmin Venäjällä alkoi muutoksen virta, joka lopulta johti tsaarin vallan kaatumiseen ja kuohui vallankumoukseksi. Tolstoi ei hyväksynyt väkivaltaa missään muodossa. Vallankumouksellista toimintaideaa hän vastusti, mikä tulee ilmi myös Ylösnousemuksessa. Romaanista löytyy sosialismia ajavan vallankumouksellisen prototyyppi, jolle Tolstoi antaa vahvasti ironisen käsittelyn. Sitten kuitenkin kävi niin kuin kävi. Hirmuvalta voitti. Yhteiskunnan myllerryksessä tolstoilaisuuden aate mureni jääden kyllä ihmisten sydämiin muistoksi ja muistutukseksi.  Tolstoin henkiselle perinnölle jäi uudessa neuvostoyhteiskunnassa oma tilansa. Kaikkea ei ryövätty. Onneksi Lenin kuului Tolstoin arvostajiin.

…

Ensin kerron muutaman sanan Leo Tolstoin henkisestä murroksesta ja hänen eettis-uskonnollisesta filosofiastaan. Suomentaja Lea Pyykkö korostaa esipuheessa, että romaanin nimi johtaa harhaan. Kyse ei ole suoranaisesta viittauksesta Jeesukseen ja pääsiäisyön tapahtumiin. Sanalla on venäjän kielessä sivumerkitys, joka tarkoittaa käännekohtaa elämässä, henkistä heräämistä. Tolstoin aatteen merkittävin suomalainen seuraaja Arvid Järnefelt loi kirjasta ensimmäisen suomennoksen. Se on suppeampi versio, koska kun hän ryhtyi työhön, romaani ei ollut kokonaisuudessaan vielä valmistunut. Hän käänsi romaanin otsikon suoraan, jättäen siihen niin ollen raamatullisen viitteen. Pyykön mukaan hän luonnollisesti tajusi, että kyse on henkisestä uudistumisesta. Järnefelt oli kuitenkin julkaissut itse vuonna 1894 teoksen Heräämiseni, jossa hän kertoo omasta kääntymyksestään tolstoilaisuuteen. Pyykkö arvelee, että tuo seikka on saattanut vaikuttaa kirjailijan ratkaisuun. Kirjailija ei halunnut mitään epäsuoraakaan viittausta omaan tunnustukselliseen teokseensa.

Ennen kuin menen romaaniin, kerron vielä hiukan Tolstoin omasta henkisestä heräämisestä ja uskonnollisfilosofisesta ajattelusta.  Lähteenäni ovat tutkija Boris Proskudinin nettiluento youtubessa ja Orlando Figesin teos Venäjän kulttuurihistoriasta (lähde alla). Tolstoi koki murroksen 70-luvun lopulla ja sitten alkoi pitkä etsintä. Hän pohti, oliko hän luonut perheen ihan turhaan. Hän menetti elämänhalunsa ja suunnitteli itsemurhaa mutta ei siihen vajonnut. vaan alkoi pitkä prosessi. Hän oli ollut ateisti mutta aloitti oman elämäntarkoituksen etsintänsä kirkosta. Hän eristäytyi pohtimaan tilaansa Optinan luostariin Keski-Venäjällä. Tiettyihin kirkon sakramentteihin hän ei voinut uskoa. Hän löysi vastauksen Jeesuksen vuorisaarnasta. Siitä tuli hänen kompassinsa. Hänen uskonnollisen oivalluksensa johtopäätökset näkyvät hänen poliittisissa kannoissaan.  Lopullisen ratkaisunsa hän kirjoitti sanoiksi vuonna 1884. Tuolloin ilmestyi teos Mitä on uskoni (В чём моя вера, suom. 1907), julkaistu suomeksi uudelleen toimitettuna 2019. Sitä ennen oli ilmestynyt teos Tunnustuksia (Исповедь 1882), jonka Eero Balk on suomentanut tuoreeseen kielelliseen asuun vuonna 2012.

Boris Proskudin valaisee nettiluennossaan Tolstoin aatteellista perustaa. Hän nostaa Jeesuksen vuorisaarnasta Matteuksen evankeliumin viidennestä luvusta  esille kohdan jakeesta 38 eteenpäin:

”Rakastakaa vihamiehiänne. Teille on opetettu: 'Silmä silmästä, hammas hampaasta.' Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin. Jos joku yrittää oikeutta käymällä viedä sinulta paidan, anna hänelle viittasikin. Jos joku vaatii sinut mukaansa virstan matkalle, kulje hänen kanssaan kaksi. Anna sille, joka sinulta pyytää, äläkä käännä selkääsi sille, joka haluaa lainata sinulta…”

Prokudinin mukaan Tolstoille lause ”älkää tehkö pahalle vastarintaa” ei ollut mikään metafora tai symbolinen viite, vaan hän otti sen aivan konkreettisena totena ja elämänohjeena.  Se ei siis Kristuksen opetuksessa merkinnyt mitään ihmisen sisäistä myötäelämistä, vaan suoraan sitä, että jos haluaa olla Jeesuksen oppilas, niin EI saa vastustaa pahaa eikä tehdä sille vastarintaa.

Tolstoi ymmärsi Jeesuksen sanat myös niin, että ei ylipäänsä pidä tukea sellaista instituutiota, joka ylläpitää väkivaltakoneistoa, esimerkiksi armeijaa tai poliisia tai muita turvallisuudesta huolehtivia organisaatioita. Sama koskee myös oikeuslaitosta. Hänelle siis kehotus ”Älkää tuomitko, ettei teitäkin tuomittaisi” ei rajoitu pelkkään henkilökohtaukseen herjaukseen, vaan sillä on laajempi yhteiskunnallinen sanoma.

Tolstoille vuorisaarna ei ollut pelkkä eettinen ohjeisto vaan konkreettinen sosiaalinen koko yhteiskuntaa koskeva käytännön ohjelma ja elämänohje.

…

On kai aiheellisesti todettu, että romaani ei yllä kirjailijan kahden muun suurromaanin tasolle. Minunkin lukuprosessini aikana se tuntui turhan rönsyilevältä, ja siinä on hieman keinotekoisuuden makua. Yhtä kaikki se herätti ilmestyttyään myös kansainvälisesti laajaa kiinnostusta ja yhteiskunnallisilta vaikutuksiltaan se lienee Tolstoin merkittävin kaunokirjallinen teos.  Omalta kohdaltani jälkeenpäin romaania punnitessani olen paljon myötäsukaisempi. Kirjailijan tyylissä on omat haasteensa. Lauserakenteet välillä uuvuttavat, henkilöiden kirjo saa pään sekaisin. Lukemisen edetessä romaani imaisee kyllä lukijansa mukanaan. Sanoma kirkastuu. Tämän rinnalla Sota ja rauha on minulle todellinen koettelemus.

Romaanin ytimessä on useiden valitusten jälkeen voittoisasti päättynyt oikeustaistelu, mutta ohessa on myös tolstoilainen näkökulma aikansa yhteiskuntaan. Aikamoinen määrä henkilöhahmoja romaanissa tulee vastaan, vangeista ja kurjissa oloissa kituuttavista talonpojista enemmän tai vähemmän omassa asemassaan prameileviin virkamiehiin ja herttaisiin aatelisrouviin.  Kohtaapa siellä jopa kristillistä sanomaa julistavan ”maallikkosaarnaajan”, joka tosin esiintyy ylhäisön seurapiirien vierailevana tähtenä, ei sellaisena sananjulistajana kuin olemme koto-Suomessamme historiassa tottuneet kohtaamaan. 1800-luvun lopun Venäjä avautuu laajassa moninaisuudessaan. Kuvaus tuon ajan yhteiskunnasta on romaanin vahvuus.

Kaksi henkilöä on kuitenkin ylitse muiden. He ovat ruhtinas Dmitri Nehljudov ja Jekaterina ”Katjuša” Maslova. He kokevat omalla tavallaan romaanin nimen viittaaman henkisen heräämisen. Nehljudov on tavallaan Tolstoin alter ego, joka kokee elämänsä turhaumassa tarpeen löytää elämälleen mielekkyyttä. Maslova on puolestaan tuomittu väärin perustein ja mies ryhtyy naisen puolesta oikeustaisteluun. Nehljudov haluaa pelastaa naisen ja mennä tämän kanssa jopa naimisiin, koska koki nuorempana käyttäneensä tätä seksuaalisesti hyväkseen ja aiheuttaneensa näin hänen elämänsä alamäen. Romaanissa seurataan Maslovan elämää vankilassa ja matkaa pakkotyöhön Siperiaan. Parin tiet lopulta erkanevat. Maslova löytää vankileiriltä elämänkumppaninsa. Hän vapautuu, kun ylimmässä oikeusasteessa valitus hyväksytään, mutta jää Siperiaan miehensä tueksi. Molemmille tulevaisuus näyttää avautuvan kohti uutta. Toivon valoa löytyy.  Ymmärrän kuitenkin, että myös Tolstoi olisi halunnut kirjoittaa romaaniin jatko-osan. Lukija jää pohtimaan sekä Maslovan että Nehljudovin tulevia koettelemuksia.

Edellisessä kirjoituksessani totesin, että Anton Tšehov ei pitänyt Nehljudovin ja Maslovan suhteen kuvauksesta eikä liioin romaanin loppuratkaisusta, joka on suora lainaus Jeesuksen vuorisaarnasta. Se ei ole mikään ihme. Jonkin verran kiiltokuvamaisuutta tuossa on. Mielestäni kyllä Nehljudovin muu toiminta, kuten keskustelut maaseudun talonpoikien kanssa on hieno näkökulma tuon ajan todellisuuteen. Varsin kiintoisaa on myös Maslovan elämä vankilassa, siellä kohdatut henkilöhahmot ja heidän suhteensa, kauniin naisen kohtaama seksistinen asenteellisuus. Kaikki tuo avaa uuden puolen aikansa venäläisestä yhteiskunnasta. Mieleeni on jäänyt myös Nehljudovin asenteellinen harha. Maslova joutuu väärinkäytöksen uhriksi, ja kun Nehljudov saa kuulla siitä vankilan henkilökunnalta, hän ottaa hänelle tapahtumasta esitetyn version heti todesta. Todellisuus oli kuitenkin muuta. Maslova oli joutunut puolustamaan omaa koskemattomuuttaan vankilan henkilökuntaan kuuluvaa miestä vastaan. Nainen kokee pettymyksen mutta vaikenee. Hänen suhteensa Nehljudoviin horjuu. Rakkauttakin on ilmassa. Lopulta hän kuitenkin valitsee oman tiensä, mihin toki vaikuttaa monia seikkoja.

Nehljudovin oma avoimuus ja vilpittömyys on ihmissuhteissa koskettava. Hän haluaa kasvaa ja uudistua. Se jää romaanista näkyvästi esille.

Romaanissa on myös tärkeä sivujuoni. Nehljudov on valtavan omaisuuden perinyt nuori mies, joka löytää elämälleen uuden sisällön. Hän haluaa toteuttaa omistamillaan alueilla kyläyhteisössä maareformin, luovuttaa viljelysmaat kyläläisten omistukseen ja hallintaan. Se tuntuu välillä toivottomalta kamppailulta mutta hän pyrkii sitkeästi päämääräänsä.

Menen vielä tarinan taustoihin. Nehljudov tapaa Maslovan ensi kerran vieraillessaan opiskelijana tätiensä kartanossa maaseudun rauhassa. Hän tapaa siellä taloon otetun kasvattitytön Katjušan, joka toimi talossa puolittain palvelijattarena.  Tämä on tuolloin 16-vuotias kaunotar. Tyttö rakastuu lopputyötään valmistelevaan komeaan nuorukaiseen ja ihastuminen on molemminpuolista. Nehljudovilla on elämässään suuria ihanteita ja hän haluaisi niitä toteuttaa elämässään. Kaikki jää kuitenkin puolitiehen. Muutaman vuoden kuluttua asepalveluksessa ollessaan hän poikkeaa tätiensä luona uudestaan. Tällöin suhde Katjušan kanssa etenee intiimiksi. Mies kokee vietelleensä tytön ja lähtöpäivänä hän omaatuntoansa rauhoittaakseen antaa tälle sadan ruplan setelin. Tyttö jää kyllä miehen mieleen mutta unohtuu ajan myötä. Hän kotiutuu armeijasta luutnanttina ja elää jonkinlaisessa henkisessä murroksessa. Kuluu useampi vuosi ja oikeuden valamiehistössä toimiessaan hän sitten yllättäen kohtaa Maslovan uudelleen. Tämä on kahden muun henkilön kanssa tuomittuna kavalluksesta ja taposta.

Paljon oli Katjušalle ehtinyt tapahtua. Hän tulee raskaaksi, jättää lähinnä häpeän vuoksi tätien talon, joutuu heitteille. Katjuša synnyttää lapsen, antaa sen pois. Vauva viedään orpokotiin, jossa sen sitten kerrotaan kuolleen. Nainen menettää lopullisesti otteen yhteiskunnasta ja vajoaa prostituutioon. Sitten vuosien jälkeen Nehljudon ja Maslova kohtaavat yllättävästi oikeudessa. Maslova on syytettyjen penkillä. Hän ei tunnista entistä rakkauttaan. Se aika on jäänyt taakse. Miehen muistot heräävät. Oikeus katsoo naisen syylliseksi, Nehljudov tajuaa, että tosiasiassa nainen on syytön. Miehen elämässään tapahtuu käänne. Hän haluaa pelastaa Maslovan. Siitä tulee pitkä tie. 

Valamiehistössä Nehljudov ei kykene puolustamaan Maslovaa, koska pelkää tulevansa ilmi menneisyyden suhteesta. Muotovirhe saa aiheen tuomion korjaamiseen. Siinä hetkessä se on kuitenkin liian myöhäistä,. Alkaa pitkä prosessi, valitusten kierre oikeuden tasolta toiseen. Lopulta kun toivo on jo lähes menetetty, korkein instanssi peruu tuomion. Maslova vapautuu mutta siinä vaiheessa vankilat ja pakkotyö Siperiassa oli jo tullut naiselle tutuksi. Kierre oli alkanut, tulevaisuus oli käytännössä tukossa.

Nehljudovin avioliittotarjouksen nainen torjuu. Aluksi se tuntuu mahdottomalta ajatukselta. Sittemmin suhde mieheen tiivistyy.  Lopulta syttyy jopa rakkaus mutta nainen pelkää, että aivoliitosta tulisi miehelle vain vaivaa. Hän ei halua aiheuttaa pettymystä ja siksi hän valitsee toisen tien. Lisäksi hän haluaa myös pitää kiinni itsenäisyydestään. Nehljudov on kasvanut henkisesti siinä määrin, että älyää olla painostamatta naista ratkaisuun.  Vapautumisen tunne jää elämään. Molemmille löytyy oma tiensä. Mihin se sitten johtaakaan, sen romaani jättää avoimeksi.

….

Yllä totesin, että Tolstoi sai aiheen romaaniinsa tuomariystävänsä A.F. Konin kertomasta oikeustapauksesta. Totesin myös, että ruhtinas Nehljudovin hahmossa on ainakin jonkin verran Tolstoita itseään. Esimerkiksi kun hän harrasti seksiä kauniin uhkearintaisen Katjuša Maslovan kanssa, hän oli asepalveluksessa ja oli saanut luutnantin arvon. Tolstoi itse värväytyi nuorena armeijaan ja nousi siellä luutnantiksi. Tuolloin hän itse eli huikentelevaa elämää. On siis ilmeistä, että romaani on Tolstoille itselleen ollut ainakin jossain määrin itsetilitystä ja siksi jokin sisäinen puhdistautumisen pakko on ajanut häntä ryhtymään romaanin tekoon. Siihen nimittäin viittaa myös Tolstoin vaimo päiväkirjoissaan. Hän toteaa, että Tolstoi oli tehnyt nuorena raskaaksi erään kartanon sisäkön, mistä hän tunsi omantunnon tuskia.   

Tolstoin oikeuslaitokseen ja oikeudenistuntoihin liittyvä sarkasmi ja ironia on merkillepantavaa. Rikosten käsittely oikeudessa on kuin teatteria. Mitättömiä asioita pyöritellään, minkä myötä sitten joku elämässään heitteille jäänyt henkilö saadaan surutta vankeuteen. Asioiden taustat ovat yhdentekeviä. Inhimillisyys on tipotiessään. Pääasia on saada vietyä näytös loppuun ja viranmaiset saavat kiillotettua omaa statustaan.

Sama henki on myös aivan toisessa yhteydessä, kun Tolstoi intoutuu Vankilan jumalanpalveluskuvauksessa ironisoimaan kirkon käytäntöjä. Sen huomasi ja siitä pelästyi aikanaan myös ortodoksinen kirkko ja valtionhallinto. Häntä vastaan hyökättiin, ja hän joutuikin eroon kirkon yhteydestä.  Siihen toki vaikutti Tolstoin toiminta kokonaisuudessaan.

Myös Tolstoin vaimo Sofia käsittelee päiväkirjoissaan vaivautuneena tuota jumalanpalveluskohtausta. Lisäksi muutamissa kohdissa vaimo valittaa sitä, kuinka julmasti Leo Tolstoi tuomitsee kirkon toiminnan. Hän itse piti miehestään poiketen yhteyden kirkkoon ja puolustaa kirkon toimintaa.

Tutkaillaan Sofia-vaimon päiväkirjaa tarkemmin.  Seuraava merkintä on tammikuusta 1899. Hän kertoo kirjoittavansa puhtaaksi Leo Tolstoin tekemiä korjauksia oikovedokseen:

”…tunsin vastenmielisyyttä sitä tarkoituksellista kyynisyyttä kohtaan, jolla hän kuvaa ortodoksista jumalanpalvelusta. Esimerkiksi pappi ojensi kansaan päin kullattua ristinmuotoista esinettä, jossa oli hirsipuun sijasta mestattu Jeesus Kristus. Ehtoollisviiniä hän nimittää litkuksi. Se on koppavaa kyynisyyttä, uskovien ihmisten tökeröä ärsyttämistä. Minusta se on vastenmielistä.” (26. tammikuuta 1899)

Tuo kohtauksen jumalanpalveluksesta on pannut myös suomentaja Lea Pyykkö merkille kirjoittamassaan suomennoksen esipuheessa.  Hän toteaa:

”Tolstoin kuvaus vankilan kirkonmenoista on ironiassaan suorastaan herjaava. Visuaalinen vaikutus on niin voimakas, että lukija saattaa kuvitella itse nähneensä kaiken. Hän miltei tuntee suussaan viiniin kastetun leivän maun.”

Olen suomentajan kanssa samaa mieltä. Kohtaus on oivallisesti kuvattua, osuvaa ironiaa. Aviomiehen vakaumuksesta huolimatta hartaaksi ortodoksiksi jäänyt Sofia-vaimo ei siitä pitänyt. Hänestä se oli turhanpäiväistä herjausta, mutta hän kuitenkin kunnioitti miehensä ratkaisua eikä rohjennut ruveta asiasta avoimesti protestoimaan.

Litku-sanaa en itse löydä käytössäni olevasta alkukielisestä versiosta enkä liioin Pyykön suomennoksesta. Ei se ole mikään ihme, sillä vaikka sensuuriviranomaiset ovat saattaneet varoa kajoamasta liikoja Tolstoin teksteihin, niin kyllä muutoksia on jouduttu tekemään. Kohtausta lienee kirkon edustajien mieliksi kaunisteltu. Vaimon päiväkirjassa on vuodelta 1910 kohta, jossa tämä on parin apulaisensa kanssa tekemässä sensuuriviranomaisten vaatimia korjauksia valmisteilla olevaan uuteen painokseen Ylösnousemuksesta. Minulle on epäselvää, mitä muutoksia tekstiin on tehty.

Sensuroitu versio voi joskus jäädä huomaamatta elämään. Esimerkiksi minulle on tullut vastaan melko tuore painos Anton Tšehovin Kolmesta sisaresta, josta puuttuu Neuvostoliitossa alkuvuosina erästä yksittäistä ohjausta varten poistettu kohta. Kyse on julkaisijan huolimattomuudesta.

Todettakoon vielä, että teoksen puhtaaksi kirjoittamiseen tuntui osallistuneen koko perhekunta, oma vaimo tietysti etunenässä. Tolstoin kirjallinen tuotanto oli siinä mielessä perheen yhteinen projekti. Perheen sairastelevaa patriarkkaa pyrittiin auttamaan ja tukemaan.

Tolstoi suunnitteli teokselle jatko-osaa. Bykovin mukaan sellaisia ajatuksia hän esitti vuonna 1903, 1907 ja vielä viimeisenä elinvuotenaan 1910. Bykov arvelee, että hän ei ryhtynyt työhön, koska Anton Tšehovilta oli jo vuonna 1896 ilmestynyt pitkä novelli – tai oikeastaan pienoisromaani – Elämäni, jonka päähenkilö oli ”hurahtanut” tolstoilaisuuteen. Tuskinpa se on voinut olla ainakaan ainoa syy, koska teos on kovin eri luonteinen. Jatkuvat terveysongelmat veivät mieheltä varmasti voimia.

Ylösnousemuksen jälkeen

Leo Tolstoi - Mihail Zygarin teoksen kuvitusta

Romaani aiheutti venäläisessä yhteiskunnassa kohun. Kohua Tolstoin ympärillä oli toki ollut jo aiemmin, mutta romaaninsa ansiosta mies sai myös kansainvälistä huomiota. Romaania luettiin ja kansan riveissä teos sai huomiota. Kansalaiset kirjoittivat Tolstoille kokemistaan hallinnon ja oikeuslaitoksen väärinkäytöksistä. Tuona aikana puhuttiin, että Venäjällä oli kaksi tsaaria Nikolai II ja Leo Tolstoi. Kun maassa epäjärjestys lisääntyi, niin voi vain päätellä kumman asema oli enemmän vaakalaudalla.

Tolstoin suosiota sekä kotimaassa että ulkomailla lisäsi myös duhoborien uskonlahkon tapaus. Se käytiin 1890-luvulla ja oli varsinainen voimainkoitos Tolstoin ja Venäjän hallinnon välillä. Duhoborit olivat historian saatossa asettuneet asumaan Kaukasukselle paikallisten vuoristokansojen keskuuteen. Käytännössä heidät oli sinne karkotettu Nikolai I:n hallintokauden aikana. He olivat menestyneet siellä ja joutuneet myös paikallisten kansojen kanssaryöstelyn kohteeksi. Kun sitten vuosisadan lopulla yleinen asepalvelus tuli voimaan myös Kaukasuksella, noustiin liikkeessä vastahankaan. Liike otti tiukan kannan aseiden käyttöä vastaan, keulamieheksi tuolloin noussut P. Verigin vangittiin ja silloin myös Tolstoi kiinnostui asiasta. Hän kävi vuonna 1893 tapaamassa Veriginiä Solovetskin vankityrmässä. Tolstoin arvovalta ei riittänyt miehen vapauttamisen mutta Tolstoi ei antanut periksi. Lopulta hänen myötävaikutuksellaan päästiin sopimukseen. Lahkon jäsenille annettiin mahdollisuus emigroitua ja Kanadan hallitus suostui vastaanottamaan ryhmän, mutta vaati siitä korvauksia. Tolstoi keräsi suuren osan rahoista, pääosin ne saatiin, kun Tolstoi ryhtyi myymään katkelmia vielä viimeistelemättömästä Ylösnousemus-romaanista. Myös Englannin kveekarit olivat ottaneet duhoborien asian ajaakseen. Siellä tukena oli Venäjältä karkotettu Tolstoin aatteellinen tukimies Vladimir Tšertkov. Kun vaadittu summa oli vuonna 1898 saatu koottua, duhoborit pääsivät lähtemään kohdemaahansa.

Tolstoi näytti tuossa prosessissa voimansa ja sen ja myös muiden ulostulojensa kautta sädekehä hänen ympärillään kirkastui. Kansan keskuudessa hänen suosionsa nousi.

Journalisti Mihail Zygar’ käsittelee teoksessaan ”Imperiumin on kuoltava” muiden muassa myös Leo Tolstoita. Hän toteaa, että 1900-luvun alussa Tolstoin asema oli poikkeuksellisen vahva. Zygarin mukaan hän ei ollut lain ulkopuolella vaan lain yläpuolella. Se kuvaa ajan ristiriitaista henkeä. Tolstoita pelättiin ja siksi kunnioitettiin. Valtion hallinto ja kirkko eivät voineet hyökätä häntä vastaan, koska se olisi ollut valtiolle tuhoksi.

Kirkon piirissä toimi Pyhän synodin yliprokuraattorina Konstantin Pobedonostsev (1829-1907). Hän oli hyvin vaikutusvaltainen konservatiivinen vaikuttaja, joka kuului edellisen tsaarin Aleksanteri III:n lähipiiriin. Pobedonostsevin aatteellisena ohjeena oli se, että sivistys lisäsi liberaalien voimien asemaa ja sen myötä myös vallankumouksen uhkaa. Siksi sitä oli parasta vastustaa.

Pobedonostsev kävi arvovaltasotaa liberaaleja voimia ja myös Tolstoita vastaan. Aleksanteri II:n valtakauden aikana Tolstoi oli eräänlainen persona non grata. Hänen toimintaansa ei puututtu. Sen sijaan Nikolai II:n aikana tilanne kehittyi toiseen suuntaan. Kun kirkko pohti suhdettaan Tolstoihin, niin Pobedonostsev oli siinä keskeinen henkilö. Kirkko ei virallisesti julistanut Tolstoita ”pannaan”. Hänen vain todettiin luopuneen oikeasta uskosta ja sen vuoksi häntä vaadittiin katumaan tekosiaan. Ns. pannaan julistus olisi merkinnyt hänelle jonkinlaista uhrin asemaa ja kirkon piirissä sitä erityisesti pelättiin, sillä sen katsottiin vain nostavan Tolstoin suosiota.  

Vuoden 1905 tammikuussa maan älymystö suuttui, kun työläisten mielenosoituskulkue joutui virkavallan aseellisen väliintulon kohteeksi. Keskiluokka (luova luokka ”creative class”) vaatii yleisiä vaaleja, parlamentin luomista, sananvapautta, yhdenvertaisuutta lain edessä. Myös Tolstoin vaimo Sofia Tolstaja kauhistelee päiväkirjassaan virkavallan toimia.

Zygar toteaa, että vaatimukset kasvoivat ja valtio joutui tekemään myönnytyksiä. Toiveet uudistuksista nousivat pintaan. Aluksi vallanpitäjät antoivat ymmärtää, että he ottavat protestoijien vaatimuksista vaarin ja ryhtyvät uudistuksiin. Mutta vähitellen käy ilmi, että lähes kaikki lupaukset jäävät toteuttamatta. Optimismi muuttui pettymykseksi. Maassa alettiin kiristää ruuvia. Alettiin yhä laajemmin tajuta muutoksen välttämättömyys.  Zygarin mukaan vuosia 1905-1914 on nähty Venäjän historiassa toisaalta toiveita herättävänä, toisaalta synkkien vainojen vuosina, jossa oikeuden mielivalta ja vallan väärinkäyttö kukoistivat. Vaadittiin kovempia rangaistuksia niille kulttuurin alalla työskenteleville, jotka halveksivat vallan edustajia tai uskovaisten tunteita.

Tuo yhtäältä toiveikas ja toisaalta toivoton aika päättyi odottamatta, kun maailmansota syttyi. Sota sinällään ei ollut Zygarin mukaan Venäjälle traagista vaan traagista oli byrokratian kyvyttömyys selviytyä siitä.

Leo Tolstoin pasifistiset aatteet saivat huomiota, hän sai seuraajia aina ulkomaita ja myös Suomea myöten. Venäjällä Tolstoin suosio kasvoi, Ylösnousemus-romaanilla oli siinä oma painoarvonsa. Kansa otti mieheen yhteyttä ja kertoi kirjeissään kokemastaan epäoikeudenmukaisuudesta. Kansalaiset rohkaistuivat puuttumaan väärinkäytöksiin. He joutuivat sitten kyllä ongelmiin virkavallan kanssa mutta Tolstoin toimintaan ei rohjettu puuttua.

Vaikka Tolstoi tuomitsi kaiken väkivallan, niin taistelussa hallintoa vastaan hänestä muotoutui eräänlainen protestien henkinen keulakuva. Hän tuomitsi toki selkeästi sosialistien toiminnan. Esimerkiksi vuonna 1905 hän joutui välirikkoon Maksim Gorkin kanssa. Vastenmielisyys ja ironinen suhde tulee ilmi myös Ylösnousemuksen vankilakuvauksessa.  

Pobedonostsev kuoli 1907 mutta Bykovia mukaillen hänen ”haamunsa” jäi hallintoon elämään. Myös oikeuslaitosta pyrittiin hyödyntämään. Siitä on esimerkkinä ns. Beilisin juttu, jota käytiin vuosina 1911-1913 Kiovassa. Kyseessä on vähintäänkin mystinen tapaus. Se oli pyrkimys antisemitistisen kiihotuksen avulla saada kansa valtion politiikan taakse. Viatonta ja henkisesti jonkin verran yksinkertaista Beilis-nimistä juutalaista työläismiestä alettiin syyttää yhden pojan murhasta. Väitettiin, että tämä oli muka juutalaisia perinteitä noudattaen rituaalimurhannut pojan. Väitteelle ei ollut todellisuuspohjaa ja myös juutalainen rituaaliperinne oli täysin tuulesta temmattu ajatus. Mutta oikeuslaitoksen koneisto valjastettiin miestä vastaan. Kaksi vuotta kestänyt prosessi päättyi lopulta siihen, että Beilis vapautettiin syytteistä. Bykov toteaa, että maassa oltiin valmiita laajoihin juutalaisvainoihin, mutta oikeuden päätöksen johdosta tuo outo suunnitelma tyrehtyi.

Tapaus näyttää osoittavan, että tsaarin hallintokaan ei Venäjällä pystynyt toteuttaman mitä tahansa mielivaltaa. Oikeusvaltioperiaatteet toimivat ainakin jossain määrin.

Beilisin jutusta saan yhteyden Tolstoihin ja Ylösnousemukseen. Uskon, että myös sieltä oli yhteiskuntaan saatu tarvittavia henkisiä voimavaroja. Kirjailijan henkinen perintö ei ollut sammunut, vaikka mies oli jo haudattu. Dmitri Bykov kirjoittaa, että Beilisin jutussa suuren työn teki kirjailija Vladimir Korolenko. Hän ei ollut varsinaisesti tolstoilainen mutta oli Tolstoihin läheisissä suhteissa ja myötäili hänen toimintaansa. Korolenkon tutkiva journalismi vaikutti yleiseen mielipiteeseen. Oikeudelta löytyi rohkeutta itsenäiseen ratkaisuun. Venäjän imperiumissa oikeuslaitos ei siis ollut täysin vallan palveluksessa. Kun vallankumouksen myötä bolševismi pääsi hallitsemaan, otettiin kokemuksesta opiksi. Siinä järjestelmässä ei sellaista varaventtiiliä enää ollut. Tolstoista tuli pelkkä kirjallisuuden klassikko.

Lopuksi voin vain vahvistaa: emme edelleenkään saa unohtaa Tolstoin kaltaista periaatteellisuutta. Imperiumi uhkaa myös Suomea eikä se syöpä leviä idästä päin.

Lähteitä:

Bykov, Dmitri. Russkaja literatura – Strast’ i vlast’ (”Venäjän kirjallisuus – intohimo ja valta”). AST, Moskva, 2019.

Bykov, Dmitri. Vladimir Korolenko – ”Beilisin juttu”, viimeinen näytös. Sisältyy Bykovin yllä mainittuun kokoelmaan.

Figes, Orlando. Natasha’s Dance. A Cultural History of Russia. Picador, New York, 2002.

Tolstaja Sofia. Päiväkirjat. (suomennettu versio)

Zygar’ Mihail: Imperiumin on kuoltava. Moskova 2017. (Империя должна умереть. История русских революций в лицах. 1900-1917. Москва 2017)