Olen hieman jälkijunassa, sillä tämä tapahtui jo viikko sitten
keskiviikkona. Kirjoitin jutun kyllä heti seuraavana päivänä, mutta vasta nyt
rupesin juttua iltapuhteeksi viimeistelemään ja päädyin liittämään sen tänne
blogiini. Kyse on pienimuotoisesta urkukonsertista, jonne lähdin lähinnä
ulkoilun tarpeesta mutta joka sitten osoittautui mieltä kohottavaksi
elämykseksi.
…
Sää oli kurja. Oli pilkkopimeää ja tuulista. Satoi räntää, eikä
se kirkko kovin lähellä ollut. Vilu ja koleus ei kuitenkaan mieltä lannistanut,
päinvastoin. Ulkoilu teki hyvää. Oli
ollut hieman nuutunut olo. Kirjallisissa harrastuksissani olin päätynyt
kuoleman ja itsemurhan teemaan, ikuisuusasioita. Lähinnä Dostojevskin
tuotannosta oli kyse, mutta Leo Tolstoitakin olin pyöritellyt mielessäni.
Pohdinnoissani oli avautunut paljon, mutta sinä päivänä en tuntunut pääseväni
eteenpäin. Kaikki junnasi samalla radalla. Romaanit Rikoksesta ja rangaistuksesta Riivaajiin
antoivat aineksia ajattelulle mutta kokonaisuuksien hahmottaminen oli niistä
klönteistä jo aivan toinen asia. Mielikin näytti välillä lipuvan omiin elämän
ja kuoleman kysymyksiini. Raikkaassa ulkoilmassa toivoin itseeni edes jotain
tolkkua. Eikä siinä kauaa mennyt, kun olin
jo aivan muissa mietteissä.
Tulin kirkolle lähes viime hetkellä. Väkeä oli paikalla mitättömän
vähän, parisenkymmentä. Noin 800 hengen
salissa olimme toisiimme nähden kuin irrallisia atomeja. Ainoan yhteyden
keskellemme loivat ylhäältä taustalta kaikuvat urut.
Urkuri oli nimeltään Kaisa Alasaarela, joka on vastikään
suorittanut kirkkomusiikin maisterin loppututkinnon erinomaisin arvosanoin. Hän soitti mielestäni vapautuneesti. Mielelläni kuvaisin sitä jopa sielukkaaksi
mutta sillä sanalla on hieman turhan dramaattinen painolasti. Yhtä kaikki olen
kuunnellut paljon urkumusiikkia, joten jotain pohjaa minun mielipiteelläni on,
vaikka olenkin musiikin suhteen täysi maallikko. Mietin myös tuota vähäisen
yleisömäärän vaikutusta. Se saattoi olla
jopa soittajalle helpotus, nähtävästi kokemusta noista uruista ei kuitenkaan
ollut kovin paljon vielä kertynyt. Nyt
tuo konsertti saattoi olla vain keino tehdä niihin tuttavuutta. Täysi sali olisi
voinut tuoda oman jännitysmomenttinsa mutta toki mitään väestöryntäystä ei
ollut odotettavissaankaan.
Ei näissä arki-iltojen urkukonserteissa yleisö viihdy. Se on
selvää ja konsertin järjestäjät olivat varmaan jo tottuneet niukkoihin
ohjelmien myyntimääriin. Ja nyt kaiken
lisäksi moni oli saattanut kurjan säänkin vuoksi valita lämpöisen koti-illan. Se
oli heille tällä kertaa kuitenkin vahinko, sillä konsertti oli feminiinisesti
ilmaisten suorastaan ihana. Mieli hiljentyi jykevän salin akustiikassa ja urut
soivat upeasti väliin suoranaisia sulosäveliä tapaillen.
Aluksi haluan kehua Alasaarelan itsensä kirjoittamaa
esittelytekstiä. Hän kertoo siinä konsertissa soitettavista kappaleista jollain
lailla lämpimästi. Hän käyttää toki musiikkitermejä, mutta liittää niihin sen kaltaista
tunnevoimaa, että todellakin ymmärsin, että tälle soittajalle musiikki ei ole
pelkkää tekniikkaa tai musiikillisia ratkaisuja. Mukana soitossa on iloa,
suloisuutta, lempeyttä, aurinkoisuutta, tunnelmallisuutta, sointivärien rikkautta
mutta ei voi unohtaa riehakkuuttakaan. Musiikissa kisaillaan, siellä välillä
jylisee, aurinko säteilee, uneksitaan ja kuunnellaan linnunlaulua. Esittelyä
lukiessani uteliaisuus kohosi kohoamistaan. Ja kun soitto lähti siitä rullaamaan,
herkeämättä herkistelin musiikin mukana.
Ja tiivis kuuden kappaleen kokonaisuus meni läpi 50
minuutissa tiiviinä rykelmänä, kiintoisana ja väliin salaperäisenäkin
seikkailuna. Kun soitto päättyi, niin pienilukuinen yleisö tuntui olevan aivan
kuin ihastuksesta sanaton. Nytkö jo?
Niin, kyllä se loppui. Solisti käveli hetken odotettuamme kirkkosalin
eteen, sai upean kukkakimpun ja häipyi sakastin pimentoon. Meidän ei auttanut
kuin lähteä taas ulos räntäsateeseen ja viimaan.
Sävellykset eivät olleet mitään tavanomaista Bachia ja
Brahmsia. Kuulijat pääsivät tutustumaan parin tutun sävellyksen ohella myös
aivan uuteen, moderniin urkujen soiton maailmaan. Ja ne tutummatkin kappaleet soivat
raikkaina ja tuoreina, eivät olleet mitään pölyttyneitä pakkopullia.
Varotan edelleen mahdollisia lukijoita, etten tajua
urkumusiikin hienouksista mitään. Elän vain tunteilla. Mutta on minulla
vertailukohtaa. Kun kesällä samassa
kirkossa esiintyi kai kuuluisana pidetty ulkomaalainen urkumestari, oli lähes
jokainen kappale täyttä kidutusta. Olisin halunnut jo puolivälissä juosta
karkuun. Eräs tuntemani asiantuntijakin
haukkui myöhemmin urkurin täysin pystyyn ihmetellen Etelä-Euroopan urkureiden
tasoa. Minä puolestani tämän viimeviikkoisen konsertin jälkeen osaan arvostaa
suomalaisten urkureiden tasoa. Nytkin oli kyseessä vain vastavalmistunut
maisteri, mainekin vasta hakusessa.
Mutta menen viimein konsertin sisältöön, jossa en todellakaan
tuntenut kituvani. Ohjelma oli vaihteleva, esitykset täydensivät toisiaan. Yhden kappaleen loputtua odotin uteliaana,
mitä seuraava tuo tullessaan. Ja kerta kerran jälkeen hienompaa oli tulossa.
Tässä ovat esitetyt kappaleet siinä muodossa kuin ne oli
ohjelmaan kirjoitettu:
Aivars Kalejs (s. 1951) - Per aspera ad astra
Franz Danksagmüller (s. 1969) – AlabasterLichtWand
Max Reger (1873-1916) – Präludium
D op. 65; Fuga D op. 65
Alexandre Guilmant (1837-1911) – Cantilène pastorale op. 15 nr. 3
Louis Vierne (1870-1937) – Carillon de Westminster
…
Ilta alkoi nykymusiikilla. Sana nykymusiikki saa aina jonkin
asteen kauhun, tai ainakin epäilyn värinöitä, mutta tällä kertaa täytyy heti
kiittää urkuria, kun oli osannut valita niin maistuvat kappaleet. Taisivat olla ne kirsikat nykymusiikin
kitkerän kakun kuorrutuksesta. Ensiksi
oli vuorossa latvialaisen Aivars
Kalejsin Per aspera ad astra.
Urkuri itse kertoo sen merkitsevät sananmukaisesti ”epätoivon kautta tähtiin”
ja antaa oheen myös sopivamman vastineen: ”Vaikeuksien kautta voittoon.”
Sävellys valmistui vuonna 1989. Latviassa käytiin tuolloin
itsenäistymiskamppailua ja siihen liittyen teos on omistettu ”kaikkien
Neuvostoliiton pakkosiirroissa menehtyneiden latvialaisten lasten muistolle”. Urkuri kehottaa esittelytekstissään
kuulostelemaan soitosta, josko siellä Siperian juna kiitäisi raiteellaan. Kyllä
se kiiti. Ja paljon muitakin mielikuvia sävellys ja urkurin tulkinta herättivät.
Teoksen lopussa mennään lapsuuden unimaailmaan ja linnunlaulua jäljitteleviin
sointuihin. Ja pelon ja kauhukuvien mielleyhtymät kääntyvät lopulta hyvin
taitavasti sisäänpäin lapsuuden suojamekanismeihin. Lapsi etsii turvapaikkaa
unesta ja todellista linnun viserrystä mukaileva soittokuvio antaa ihmiselle
toivon.
Toinen ohjelmanumero oli tältä vuosikymmeneltä. Suomennettuna nimi kääntyy
”alabasterivaloseinä” ja se esitettiin ensi kerran Göttingenin Pyhän Mikaelin
kirkon uudelleenvihkiäisissä vuonna 2015. Säveltäjä Franz Danksagmüller on kotoisin Itävallasta. Tämänkin musiikin
ymmärrykseen urkurin esittelyteksti on korvaamaton. En kylläkään aivan päässyt
selvyyteen, miten sävellyksen lähtökohtana ollut vakiota ilmaiseva luku π ”pii”
lopulta toteutuksessa näkyi. Ehkä se kuului taustalla soivassa tasaisesti
värähtelevässä yksitoikkoisessa soinnussa.
Tällaisen jutun löysin netistä: http://dcms.bistum-hildesheim.de/bho/dcms/sites/bistum/pfarreien/goemichael/nachrichten.html?f_action=show&f_newsitem_id=23562.
Sävellyksen innoituksena ovat alabasterielementit kirkon
ikkunoiden edessä, jotka luovat valolle erityisen vaikutuksen vieden ajatukset
tuonpuoleiseen maailmaan. Esittelytekstin mukaan musiikki pyrkii
aineellistamaan äärettömän eli ikuisen valon.
Sävellystä kuunnellessa tunsin kyllä kouriintuntuvana
äärettömyyden. Musiikki jätti mieleen kaikkeuteen pyrkivän ajatuksen. Mieli
mukautui musiikin rytmiin ja melodiaan, soinnut veivät matkalle jonnekin kauas,
olkoon se sitten vaikka ääretöntä ikuisuutta.
En voi olla mainitsematta, että tätä kuunnellessani ajatukseni
vilahtivat myös Dostojevskin näkemyksissä ikuisuudesta, mistä olin päivällä
juuri lueskellut.
Göttingenin Mikaelin kirkkoa esittelevään kuvakavalkaadiin
voi käydä tutustumassa täällä.
Kirkon elämässä ja sisustuksessa näyttää valo olevan eri muodoissaan läsnä.
Ikuisuuden tuntua Göttingenin Pyhän Mikaelin kirkossa (suunnitteluvaiheessa luotu kuva)
|
Esittelyteksti antaa loppuun vielä pähkinän purtavaksi:
”…voit yrittää päätellä, mitä varten urkuri tarvitsee teoksen esittämiseen
neljä ja puoli pyykkipoikaa.” Ainakin
tuo kertoo sen, että illan solistilla riittää myös leikkimieltä. Yritin
kuulostella. Alussa oli jotakin outoa ääntä. Luulin, että se häly tuli jostakin
ulkopuolelta. Kirkossa ajattelin, että
se liittyy tuon värinän aikaansaamiseksi, mutta ei kai siihen pyykkipoikia
tarvita. Kun olin pikkupoika, meillä oli tapana laittaa pahvinpala
pyykkipojilla kiinni pyörän renkaaseen, niin että ajaessa pyörä rätisi kuin
mopo. Mitäköhän soittaja on kiinnittänyt pyykkipojilla tuulettimen eteen?
Vaikka olisikin, niin tuo puolikas pyykkipoika jää arvoitukseksi. Urkuri jätti kuulijoilleen arvoituksen, joka
vaivaa päätäni edelleen. Jos hän joskus kohdalleni sattuu, niin en ujostele
kysyä pähkinän ratkaisua.
Perinteinen osuus alkoi Max
Regeristä. Hän edustaa saksalaista romantiikkaa. Nimenomaan Regerin
yhteydessä urkuri käyttää esittelytekstissä
erityisen paljon kuvailevaa sanastoa. Preludissa on tosiaan kisailua ja
dialogia. On lempeän levollinen ja suloinen Andante, jonka Vivace yllyttää
ilonpitoon. Näin pitääkin tuoda musiikkiin eloa. Soittaja oli sen kyllä
sisäistänyt. Kuuntelin soittoa kuin seikkailutarinaa. Youtubessa löytämäni
versio (täällä) ei
soinut läheskään yhtä kiintoisana.
Toisena Regerin kappaleena soi Fuga. Sekin on iloinen. Nyt se soi minun mielikuvissani kuin
lentäen tai liitäen, välillä olin löytävinäni sieltä suoranaisen pyörremyrskyn.
Se oli kokonaisuudessaan kaunista kuultavaa tarjoten yleisölle herkullista bachmaisen
soljuvaa nautintoa. Regeriä olen kuullut ennenkin ja kyllä Johann Sebastian on
hänen suuri innoittajansa.
Urkuri itse toteaa kirkon uruista, että siinä on käytettävissä
valssi eli rullapaisutin, jolla voidaan soiton aikana säätää urkujen
äänenvoimakkuutta kädenkäänteessä. Ne kuuluvat romanttisiin urkuihin, jotka
siis tämän kirkon urut olivat. Kovin vahvasti ei urkuri sitä minun kuulemani
pohjalta nyt käyttänyt. Mutta hyvää tietoa sen käytöstä kuitenkin sain.
Alexandre Guilmantin
sävellys oli lyhykäinen lepohetki – paimenidylli, niin kuin urkuri itse
kappaletta esittelee. Urkuri soittaa oikealla kädellään välillä yhtä aikaa
huilua ja oboeta. Sitä saattaa seurata
vaikka täällä,
tietysti toisen solistin esittämänä. Nyt konsertissa tuo musiikki lyhyesti
ilmaistuna lumosi, ehkä se toi vastavaloa synkkään syysiltaan. Kuten yllä
kerroin, olin mennyt konserttiin hienohkoissa kuoleman tunnelmissa ja siitä kai
välähti päähäni, että haluaisin kuulla sitä kuollessani, sillä sen mukana liidän
ilmojen halki viheriöiville niityille, luonnon huomaan, ikuisuuden ihanaan
lepoon.
Ranskalainen Louis
Vierne sai kunnian päättää konsertin.
Lontoon Westminsterin kellot on upeaa ja uljasta urkumusiikkia, se sopii
oikein hyvin konsertin päätöskappaleeksi. Urkuri kertoo, että kyseessä on
Viernen (Pariisin Notre Dame –kirkon urkurin)
tunnetuin urkukappale. Oli se minullekin
ennestään tuttu. Nyt kuitenkin urkuri loi ”Westminsterin kelloihin” aivan
erityisen elävän soinnin. Rentouttavan
levollisesta alusta musiikki laajenee lähes korviasärkeväksi juhlavaksi
huminaksi. Ehkä tuo ”humina” on väärä sana, mutta kirkkosalin kaiussa ääni soi
niin resonoiden. Sama sävellys on
kuultavissa vaikka täällä.
…
Paluumatkan taivalsin vesisateessa, rännäksi sitä ei kai voinut
enää kutsua. Kolkko kosteus ei matkaa haitannut. Pimeän halki edetessäni kevyesti kasvoja piiskanneet
vesipisarat tuntuivat lähinnä sametin kosketukselta. Nämä ovat niitä elämän pieniä ilon hetkiä.
Halusin vähän tehdä vertailua. Mieleen tuli ruotsalainen
huippu-urkuri Gunnar Idenstam, jota olen käynyt muutaman kerran kuuntelemassa,
viimeksi elokuussa Lahden urkuviikolla. Virtuositeetiltaan Idenstam on maailman
huippua, mielestäni ilmiömäinen taituri. Hänen ohjelmistonsakin on sen verran
vaativampi, ettei tämän illan urkuri yllä lähellekään samaan. Kyllä hän
kuitenkin on mielestäni selvästi parempi kuin toinen aloitteleva urkutaiteilija
Maria Vekilova, jota kuulin kesäkuussa Pietarissa. Alasaarela osasi hyödyntää urkujen
ilmaisukeinoja ja moninaisuutta. Soitto eli, siihen ei tullut sen tapaisia suvantovaiheita
niin kuin välillä Vekilovaa kuunnellessani. Nyt soitto huokui lämpöä, Vekilovan
konsertissa sen lämpöisen tunnelman loi lähes täysi kirkkosali. Pietarissa oli
samaan aikaan ulkona aivan hirveä myrsky, mutta se ei estänyt yleisöä
lähtemästä konserttiin. Toivottavasti Suomen luterilaisissa kirkoissa on myös
tulevaisuudessa sijaa urkumusiikille, vaikka yleisöä se ei näytäkään
kiinnostavan. Ainakin täällä on taitavia soittajia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti